Georges Simenon: Le cercle des Mahé

Simenonin pienoisromaani kertoo miehestä, joka on ulkopuolisten arvioiden mukaan menestynyt elämässään hyvin mutta joka kokee sisäistä tyhjyyttä ja tuntee vain täyttäneensä muiden odotuksia niin, että oma elämä on jäänyt elämättä. Tästä samasta aiheesta kertoo myös romaani La fuite de Monsieur Monde (Herra Monden pako), josta olen kirjoittanut aiemmin. Herra Monde päätti muuttaa elämäänsä vasta lähes 50-vuotiaana. Tämän Le cercle des Mahé (Mahén piiri) -romaanin päähenkilö, François Mahé, päätyy ratkaisuunsa jo hieman yli 30-vuotiaana.

Simenonille tyypilliseen tapaan lukija oppii tuntemaan päähenkilön vähitellen. Se on osa romaanin viehätystä. Varoitan siis, että seuraavat paljastukset saattavat vähentää lukunautintoa. Heti alussa saamme tietää, että François on ammatiltaan lääkäri, naimisissa Hélènen kanssa ja perheessä on kaksi lasta, poika ja tyttö. 

Myöhemmin käy ilmi, että myös François'n äiti asuu perheen isossa kotitalossa Ranskan maaseudulla. Isä on kuollut, kun François on ollut kolmevuotias: kylän voimamiehenä tunnettu isä kuoli yrittäessään kantaa tammahevostaan selässään. Kotikäynneillään François ajelee moottoripyörällä – bensiiniä säästääkseen, kuten hän ilmoittaa. Vapaa-ajallaan hän kalastaa ja metsästää ja tapaa lääkärikollegansa perhettä sunnuntailounailla.

Päällisin puolin kaikki on siis hyvin. Mistä siis kiikastaa? Ainakin siitä, että François on aina pelännyt äitiään, joka on ohjaillut hänen elämäänsä. Kuuliainen poika tunnustaa vähitellen itselleen, että äiti on valinnut François'lle sopivan vaimon – äidille itselleen sopivan, ei välttämättä sellaisen, jonka François olisi valinnut. Äiti on aina kertonut, milloin François'n on aika vaihtaa alusvaatteet. Nyt vaimo huolehtii tästä tehtävästä.

Hélène-puoliso on ennen kaikkea sävyisä ja sopeutuvainen. Hänet on lapsesta pitäen koulittu mukautumaan miehen tahtoon. Koko romaanin aikana Hélène ei sano miehelleen yhtään poikkipuolista sanaa. Hänen laimea kapinansa tulee ilmi vain kuiskutteluna lastenhoitajan tai anopin kanssa.

Kotiseudulla lähes kaikki ihmiset ovat läheisiä tai hieman kaukaisempia sukulaisia. Tämä on se Mahén piiri, johon romaanin nimi viittaa ja jonka François tuntee sulkeutuvan ahdistavasti hänen ympärilleen. Kotiseutu näyttäytyy hänelle "pelottavana tyhjyytenä". Romaanissa on mukana useita François'n unia. Niissä Mahén piiri esiintyy esimerkiksi kivisinä hahmoina.

Romaani alkaa kalaretkestä. François on tullut perheensä kanssa lomalle Porquerollesin saarelle. Perhe on lähtenyt matkalle haluttomasti tuttavan suosituksesta. Hélène-vaimo on tullut merisairaaksi jo laivamatkalla saarelle, eikä välimerellinen ruokakaan tunnu sopivan hänelle. Tunnelma saarella on unenkaltainen, painostava. François'n kalaonni on kehno, vaikka hän yrittää tarkasti jäljitellä paikallista venemiestä, joka kiskoo kaloja vaivattomasti. François epäilee, että saarelaiset pitävät häntä pilkkanaan.

Kesken kalastuksen François kutsutaan katsomaan kuolemaisillaan olevaa potilasta, koska saaren oma lääkäri on matkoilla. Kun François ehtii paikalle, nainen on jo kuollut. Naisen mies on mantereen puolella Toulonissa säännöllisillä ryyppyreissuillaan ja paikalla ovat vain naisen lapset: pieni poika ja tyttö sekä punamekkoinen teini-ikäinen tytär. 

Tyttö punaisessa mekossa, Elizabeth, työntyy ensitapaamisen jälkeen usein François'n ajatuksiin. Kiinnostus on epämääräisellä tavalla seksuaalista. Kertaakaan hän ei kuitenkaan pääse tytön kanssa edes puheisiin. 

Simenonin tarkka psykologinen kuvaus peittää näkyvistä sen, miten surrealistisia ja unenomaisia hänen juonensa oikeastaan ovat. Toisella tavalla kerrottuna hyvin toimeentulevan lääkärin höyrähdys punamekkoiseen pikkutyttöön tuntuisi hupsulta. Ei ole myöskään uskottavaa, että ihminen viitsisi lukea lääkäriksi, hankkiutua naimisiin ja kahden lapsen isäksi pelkästään toisten toiveiden vuoksi ilman minkäänlaista omaa kiinnostusta. François Mahén maailma on myös kummallisen solipsistinen: kaikki henkilöt ovat häntä varten tai hänen haitakseen ja kaikki tapahtuu vain hänen takiaan. Toisten ihmisten näkökulman mukaan tuominen olisi ehkä rikkonut lumouksen.

Lomamatkat saarelle toistuvat vuosittain. Lääkäristä on vähitellen tullut yhteisön hyväksytty jäsen. Hän pelaa petankkia ja käy lasillisella kylän miesten kanssa. Usein hän sijaistaa saaren lääkäriä. Porquerolles alkaa edustaa hänelle "voimakkaampaa elämää, jonka kosketus saa hänen sydämensä sykkimään lujemmin ja sytyttää hänessä kuumeen". 

Kolmannella perättäisellä kesälomamatkalla Porquerollesiin François jo myöntää itselleen, että hänen suhtautumisensa punamekkoiseen tyttöön on pakkomielteistä. Päästäkseen siitä eroon – "liatakseen" tytön – hän yllyttää matkalla mukana olevan vaimonsa sisarenpojan viettelemään tytön. Kokematon tyttö lankeaa helposti. 

François katuu tekoaan heti ja juo itsensä juovuksiin. Seuraavana päivänä hän saa kirjeen kotoa: äiti on sairastunut ilmeisesti rintasyöpään. François vie välittömästi perheensä – ja vaimon sisarenpojan – pois saarelta. Hän lupaa rukouksissaan, että jos äiti paranee, hän ei enää palaa Porquerollesiin. Äiti kuitenkin kuolee leikkauspöydälle. Koska paranemista ei tullut, rukouksessa annettu lupaus ei sido François'ta. 

Seuraavana kesänä Porquerollesissa käy ilmi, että Elizabeth on muuttanut mantereelle ja elättää pienempiä sisaruksiaan ompelijattarena. Mekon värikin on vaihtunut siniseen. François käy tytön kotona, mutta tämä ei ole paikalla. 

Saaren elämäntapa on kuitenkin tullut François'lle niin rakkaaksi, että hän alkaa elätellä ajatusta pysyvästä asettumisesta Porquerollesiin. Lopulta hän sopii saaren vanhan lääkärin kanssa ostavansa tämän rappeutuneen praktiikan tähtitieteelliseen summaan. Koko François'n omaisuus tarvitaan kauppaan. François ja hänen hevosenkantajaisänsä eivät ehkä luonteiltaan ole kovin kaukana toisistaan: järjetön teko saattaa olla hinta, jonka ihminen joutuu maksamaan vapaudestaan. 

Seuraavana päivänä François Mahé on jälleen kalassa kuten romaanin alussakin. Nyt kalaonni hymyilee hänelle. Lopussa François saa vielä eräänlaisen ilmestyksen: hän oivaltaa totuuden, jota Mahén piiri ei ikinä voisi käsittää. Mutta mutta... jääköön aivan loppu kertomatta. Simenon ei näissä "koviksi" nimeämissään romaaneissa suosi onnellisia loppuja. Tragediaksi tätä en silti luokittelisi. Osalle tarinan henkilöistä loppu voi jopa olla onnellinen.

Simenon on tässä romaanissa hyvässä vedossa. Tässä kuten muissakin kirjoissaan hän esimerkiksi on taitava kuvaamaan säätilaa siten, että se vaikuttaa tunnelmaan ja käsityksiimme ihmisten mielentilasta. Painostava helle ja kauan odotettu ukkonen pääsevät töihin tällä kertaa. Tässä romaanissa, kuten joissakin Maigret-tarinoissakin, hänen ilmauksissaan on myös tavallista enemmän leikkisyyttä. Hän mainitsee esimerkiksi, että päähenkilön kyynärpäille on jo kulunut paikka saaren rantabaarin pöytään ja että mantereen baarissa paikallisten joukossa pulska lääkäri on kuin olutlasiin pudonnut kimalainen. Tämän hersyvämpää komiikkaa Simenonilta on turha odottaa.

Georges Simenon, Le cercle des Mahé. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 25. France Loisirs 1992. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1946. 84 s.

Georges Simenon: Au bout du rouleau

Tämä Au bout du rouleau ('murtumispisteessä, lopussa', kirjaimellisesti 'kerän päässä') ei kuulu Simenonin onnistuneimpiin romaaneihin. Vaikuttaa siltä, että kirjailija on halunnut uskollisesti seurata epämiellyttävän sankarinsa ajautumista umpikujaan tietämättä itsekään, mihin sankari lopulta päätyy. Valitettavasti sankari päätyy ratkaisuun, josta en pidä. Mutta siitä enemmän myöhemmin. Romaanissa on hyvääkin: tapa jolla Simenon vähitellen paljastaa aikaisempia tapahtumia ja henkilöiden taustaa; maaseutukaupungin unelias ilmapiiri; muutamien sivuhenkilöiden yllättävä elämänkaari. Luvassa on taas juonipaljastuksia.

Kolmekymmenvuotias Marcel Viau on pakomatkalla. Hän on tehnyt ryöstön Montpellierissä ja saanut ison saaliin – lähes 200 000 frangia. Viau lukee kuitenkin pian sanomalehdestä, että poliisilla on tiedossa ryöstettyjen setelien numerosarjat. Niinpä Viaun saalis päätyy WC-pönttöön. Vain kaksi tuhatlappusta hän pitää itsellään.

Koko romaani on kerrottu hän-muodossa Viaun näkökulmasta. Muiden henkilöiden mielenliikkeisiin pääsemme ainoastaan Viaun melko epäluotettavien arvailujen ansiosta.

Toulouselaisesta yökerhosta Viau poimii mukaansa siellä esiintyvän Sylvien. Sylvie lähtee mukaan kyselemättä, mikä on kummallista, sillä vaitelias nainen ei vaikuta prostituoidulta eikä vähäjärkiseltä.

Il n'était pas question d'amour entre eux. C'etait très curieux. Cela c'était passé comme cela ce passe avec certain chiens: un chien qu'on ne connaît pas se met à vous suivre dans la rue, et le voilà qui vous adopte, sans raison apparente, qui ne vous quitte plus, qui vous considère une fois pour toutes pour son maître naturel. (Heidän välillään ei ollut kyse rakkaudesta. Se oli hyvin kummallista. Se tapahtui kuten tapahtuu joidenkin koirien kanssa: tuntematon koira alkaa seurata sinua kadulla ja se adoptoi sinut ilman näkyvää syytä, se ei jätä sinua, se kerta kaikkiaan pitää sinua luonnollisena isäntänään.)

Pakomatka jatkuu Bordeaux'n ja La Rochellen kautta Chantournais'n pikkukaupunkiin, joka on Viaulle hieman tuttu lapsuudesta, sillä hänen isotätinsä on asunut siellä. Viaun isäkin asuu edelleen melko lähellä.  

Ihmeellisen tyynesti Sylvie suhtautuu Viaun jatkuvaan oikutteluun. Tämä alkaa välittömästi kontrolloida Sylvien menemisiä eikä oikeastaan haluaisi, että Sylvie poistuisi lainkaan hotellihuoneesta. Itse hän kyllä poistuu vähän väliä selittämättä mitään. Viau ei arvosta naisia nimeksikään eikä varsinkaan siedä sitä, että nämä häntä neuvoisivat tai muuten puuttuisivat hänen asioihinsa. Hän ilmaisee selvästi, että eniten hän arvostaa naisessa sitä, että tämä pitää suunsa kiinni.

Sylvien hahmo mietitytti minua kovasti. En ymmärrä hänen kiintymystään Viaun kaltaiseen hahmoon, joka valehtelee ja jopa lyö Sylvietä. Kuitenkin Sylvie vaikutti aidosti välittävän Viausta. Ehkä hän kuvittelee voivansa jotenkin pelastaa tämän. Olen jossain nähnyt maininnan Simenonin naisvihasta. Olisiko tämä nyt sitä? Mitenhän lienee? Romaanihenkilöt eivät aina – tai ainakaan tässä kyseisessä romaanissa – edusta kirjailijan asenteita.

Isokokoinen ja vahva Viau pitää itseään muita ylempänä ja nimittää useimpia tapaamiaan ihmisiä mielessään toukiksi. Ilmeisesti hän tällä ylimielisyydellä yrittää suojautua heikolta itsetunnoltaan. Koko ajan Viau nimittäin vahtii muiden eleitä tai ilmeitä, jotka paljastaisivat, että häntä ei kunnioiteta. Sylvie joutuu usein kärsimään Viaun vainoharhaisuudesta. Jonkin verran Sylvie myös aiheuttaa näitä harhoja ilmeisellä valehtelullaan. Myöhemmin paljastuu, että Sylvien valheissakin on ollut kyse yrityksistä auttaa Viauta.

Viau ajattelee toisinaan isäänsä, joka on leskimiehenä vastannut poikansa kasvatuksesta ja tehnyt ilmeisesti parhaansa. Häntä Viau ei voi epäonnistumisistaan syyttää, eikä syytäkään. Romaanissa todetaan, että Viau aina tietää, milloin toimii väärin. Tästä huolimatta hän tekee pahoja tekoja kuin jonkinlaisessa uhmassa. Hänen moraalinen kompassinsa osoittaa oikeaan, mutta jonkinlaisen luonnevian takia hän ei kykene kulkemaan sen osoittamaan suuntaan. Mikä on ajanut ilmeisen lahjakkaan miehen harhaan? Tähän en löytänyt vastausta.

Viau on ollut töissä sanomalehden toimittajana, siirtomaasotilaana, merillä, satamatyöläisenä Uudessa-Seelannissa. Kaikki työpaikkansa hän on jotenkin onnistunut sössimään, tehnyt jotain väärää ajattelematta seurauksia. Hän tuntee houkutusta kunnialliseen elämään, säännölliseen työhön vaikka tarjoilijana, mutta tätä houkutusta voimakkaampi on pysähtyneisyyden kammo. Se aiheuttaa hänessä paniikin tunteen.

Chantournais'ssa Viau liittyy pian pokeririnkiin ja menettää yhden illan aikana 8000 frangia, joita hänellä ei ole. Hän lupaa maksaa seuraavana aamuna, kun pankit aukeavat. Viau suunnittelee pakoa yön aikana, mutta silloin Sylvie kertoo kuulleensa huonesiivoojalta, että hotellin hovimestarilla, herra Mauricella, on huoneessaan kätkettynä iso rahasumma, joka olisi helppo pihistää, koska Maurice viettää yönsä hotellin omistajattaren, leskirouva Royn, vuoteessa.

Viauta ärsyttää se, että nainen tällä tavalla ottaa ohjat käsiinsä ja vaikka ohjeiden noudattaminen käykin hänen kunnialleen, hän toimii Sylvien neuvojen mukaan ja saa velkansa maksettua.

Myöhemmin käy ilmi, että Sylvie ja herra Maurice ovat yhdessä järjestäneet rahat Viaun ulottuville. Sekä Sylviellä että herra Mauricella on menneisyys elokuva-alalla ja he tuntevat toisensa jo entuudestaan. Maurice on lainannut Sylvielle myös rahat, jotka Sylvie väittää saaneensa korujaan myymällä ja joilla hän on voinut hankkia maaseutukaupungin oloihin vähemmän huomiotaherättävät vaatteet kuin olivat hänen yökerhotanssijattaren asunsa. Viau ei luonnollisesti tällaisia asioita huomaa eikä siis myöskään ole antanut Sylvielle riittävästi rahaa.

Maksettuaan velkansa Viau tutustuu kaupungissa hieman epämääräisiä liiketoimia harjoittavaan herra Mangreen. Hän myös varoittaa Mangrea, koska on kahvilassa kuullut huhuja Mangren liiketoimiin kohdistuvista poliisitutkinnoista. Viau näkee Mangressa, samoin kuin hotellin herra Mauricessa kaksi itsensä kaltaista sivullista. Eräällä tavalla he kaikki ovat tiensä päässä, au bout du rouleau. Herra Mauricessa Viau ihailee tämän välinpitämättömyyttä ja vertaa tätä isä Jumalaan. Samanlaista välinpitämättömyyttä hän janoaa itsekin.

Pelko kiinnijäämisestä yltyy, kun Viau saa kutsun poliisiasemalle. Tällä kertaa hälytys kuitenkin on väärä. Viauta ei epäillä mistään. Epävarmuus kuitenkin lisääntyy. Viau suunnittelee pakoa ja välillä myös oman ja mahdollisesti myös Sylvien elämän lopettamista.

Lopulta käy niin kuin Viau on pelännyt. Poliisilla on silminnäkijä, joka on tullut Montpellierista tunnistamaan Viaun. Sylvie ja herra Maurice yrittävät vielä järjestää hänelle pakomahdollisuuden, mutta tyypillisessä uhmassaan Viau ei tartu siihen. 

Pidätyssellissä Viau tekee itsemurhan. Hän on tavallisesta elämästä unelmoidessaan pitänyt tavoitteena sitä, että hänen hautajaisissaan olisi ainakin kaksisataa surijaa. Loppujen lopuksi hänen arkkuaan saattelevat vain Sylvie ja herra Maurice sekä joku kolmas, jota nämä eivät tunne, ehkä Viaun isä. Kauempaa jalkakäytävältä tapahtumaa seuraa hahmo, joka saattaa olla herra Mangre.

Romaanin loppuun päästyäni tunsin sääliä Marcel Viauta ja Sylvietä kohtaan. Tunsin myös kiukkua kirjailija Simenonin loppuratkaisusta.

En moralisoi itsemurhaa. Yksi kuolema on hinta, jonka jokainen meistä joutuu elämästä maksamaan. Mikä minä olen moittimaan, jos joku haluaa maksaa etuajassa. Hänellä on varmasti siihen syynsä. Itsemurhia tapahtuu, se on tosiasia, ja kaipa kirjailija voisi vedota siihen, että hän vain kertoo siitä, millainen maailmamme on. Comprendre et ne pas juger – ymmärtää eikä tuomita – niin lukee Simenonin exlibriksessä.

Moralisoin kuitenkin itsemurhaa kaunokirjallisen teoksen ratkaisuna. Jos kirjailija ei näe päähenkilölleen mitään muuta selviytymistietä, voisiko kirjan jättää kirjoittamatta tai ainakin julkaisematta? Minusta tällaisessa lopussa on kyse jonkinlaisesta korviketoiminnosta kirjailijan omaan ahdistuneisuuteen, henkilökohtaisesta terapiasta, joka voi olla hyväksi kirjailijalle mutta vain harvoin lukijalle. Nihilismin houkutus on kyllä läsnä, vaikka kirjat eivät sitä vahvistaisikaan.

Haluan, että kirjat vahvistavat tunnettani siitä, että maailma on ihmeellinen paikka ja eläminen vaivan arvoista – ja että kannattaa odottaa eräpäivää.

Georges Simenon, Au bout du rouleau. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 1. Presses de la Cité 1988. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1947. 115 s.

Georges Simenon: Un Noël de Maigret

Vuonna 1951 Georges Simenon julkaisi kolmen novellin kokoelman nimeltä Un Noël de Maigret (Maigret'n joulu). Kaikki novellit sijoittuvat Pariisiin joulun aikaan, mutta komisario Maigret itse ratkaisee rikosta ainoastaan kokoelman pitkässä niminovellissa. Sept petites croix dans un carnet (Seitsemän pientä ristiä vihkossa) on sekin pitkähkö rikoskertomus, mutta siinä keskeisessä ratkaisijan roolissa on poliisin puhelimen yöpäivystäjä. Kokoelman lyhimmässä tarinassa Le petit restaurant des Ternes  (Ternes-aukion pieni ravintola) ei varsinaista rikosta ole oikeastaan ollenkaan. Siinä on kyllä epätoivoinen teko ja hyväksikäytön yritys, joka kuivuu kasaan.  

Kristillisen joulun ytimessä on lapsi ja hänen äitinsä taivaallisessa valossa. Myös tämän kokoelman kahdessa ensimmäisessä joulukertomuksessa on keskeisellä paikalla lapsi. Simenonin maailma on kuitenkin korostuneen valoton: molempien lapsien äidit ovat kuolleet ja ne, jotka ovat äidin tehtävät ottaneet hoitaakseen, eivät ole selvinneet tehtävästään kunniakkaasti. Kolmannessa kertomuksessa sen yllättävä sankari, suurikokoinen prostituoitu, tuntee halua suojella nuorta tyttöä vaaralta. Äidillisenä hänkään ei omaa toimintaansa pidä – hän rinnastaa itsensä joulupukkiin. 

Un Noël de Maigret (Maigret'n joulu)

Tämä pitkä novelli alkaa jouluaamuna komisario Maigret'n ja hänen puolisonsa kerrostalokodissa. Tunnelma on tyyni mutta hieman alakuloinen. Aattoiltana he ovat käyneet teatterissa ja ravintolassa, kuten tapa vaatii. Kotiin he ovat palanneet käsikynkkää. Puolenyön jälkeen he ovat vaihtaneet lahjat: herralle uusi piippu – kuten aina – ja rouvalle kahvinkeitin, jota tämä on toivonut, sekä tusina kirjailtuja nenäliinoja – kuten aina. Rouva Maigret käy aamulla pikaisesti ostamassa lämpimiä voisarvia ja keittelee kahvia, kun komisario yrittää viivytellä ylös nousemista, jottei tuottaisi vaimolleen pettymystä. Tämä kun haluaa tarjoilla aamupalan vuoteeseen.

Maigret'n mielessä käy, että hänen täytyy harkita tänään sanojaan. Vaimo liikuttuu helposti jouluna. Syytä ei suoraan kerrota, mutta kun Maigret'n ajatukset saman tien kääntyvät siihen, että kohta alkaa kuulua lasten ääniä, koska melkein kaikissa lähistön asunnoissa on lapsia, voimme päätellä, että Maigret'n pariskunnan lapsettomuus on varsinkin vaimolle kipeä asia.

Maigret'n avioparin huolet jäävät syrjään, kun komisarion luo saapuu vastapäisestä talosta kaksi naista. Vanhempi heistä on komisarioon ihastunut ikäneito, joka on vaatinut, että nuorempi rouva tulee Maigret'n puheille. Rouvan seitsenvuotias tytär Colette – tai oikeastaan hänen miehensä leskeksi jääneen veljen tytär – on aamulla kertonut, että joulupukki on yöllä ollut kontallaan hänen huoneensa lattialla, pistänyt sormensa varoittavasti suun eteen, antanut tytölle kalliin nuken ja poistunut. Rouvan mies on kaukana liikematkalla, ja lapsen oma isä on leskeksi jäätyään alkanut ryypätä ankarasti. Kummankaan järjestämästä yllätyksestä ei siis voi olla kyse.

Maigret alkaa ratkaista arvoitusta luonteenomaisella tavallaan, hypoteesejä muodostaen ja niitä testaten. Hän kuulustelee perusteellisesti kaikkia asianosaisia, soittaa puheluita ja välillä mietiskelee piippua poltellen. Vakavista rikoksista tälläkin kertaa on kyse: murhasta, petoksesta, varkaudesta. Lapsi on vaarassa.

Tapansa mukaan Maigret etsii ja löytää ihmisten tekojen psykologisia vaikuttimia. Kaikki Maigret'n käymät keskustelut toistetaan sanatarkasti, mikä tekee kertomuksesta joutuisan lukea. Jos et koskaan ole lukenut ainuttakaan Maigret-tarinaa, tämä olisi lyhyt mutta edustava kokeilukappale.

Sikäli erikoinen Maigret'n tutkimus on kyseessä, että hän ei edes piipahda poliisiasemalla. Itse asiassa hän poistuu asunnostaan vain pari kertaa vastapäiseen taloon, muuten hän ratkoo arvoituksen kotoaan käsin. Jalkatyön hoitavat hänen uskolliset poliisikollegansa Lucas, Janvier ja Torrence. Useita kuulusteltavia tuodaan Maigret'n kotiin pikavisiitille. 

Se, että mahdollinen rikos on tapahtunut näin tutussa ympäristössä, aiheuttaa Maigret'lle asennoitumisvaikeuksia. Hänestä tuntuu, että tuttuus estää häntä näkemästä tarkasti – puuttuu "rekyyli", kuten hän itse toteaa.

Vähitellen Maigret pääsee jutussa mukana olevien henkilöiden pään sisään. Hitaimmin hänelle avautuu Colette-tytön sijaisäidin kylmä persoona. Tarinassa on kuitenkin myös valoisia sävyjä ja jopa hieman joulun tunnelmaa. Lapsuuttaan muistellen Maigret yrittää pyydystää lumihiutaleen kielelleen kulkiessaan kadun yli. Pienten ilojen lisäksi on isompiakin: komisario ja rouva Maigret pistävät Colette-tytön alkoholiongelmaisen isän ulkoisesti ja sisäisesti siihen kuntoon, että tämä uskaltaa lähteä tapaamaan tytärtään. Rouva Maigret lahjoittaa isälle vielä pienen kultaisen nopan vietäväksi tytölle joululahjaksi.

Eräänlaisen joululahjan saa lopuksi myös rouva Maigret. Näyttää siltä, että hänen toiveensa lapsesta toteutuu ainakin lyhyeksi aikaa.

Simenonilla oli usein tapana merkitä teostensa loppuun, milloin ja missä ne on kirjoitettu. Jostain syystä Simenonin mielessä ovat olleet Pariisin joulutunnelmat toukokuussa 1950 Kaliforniassa.

Sept petites croix dans un carnet (Seitsemän pientä ristiä vihkossa) 

Tässä novellissa pääosassa on poliisin yöpäivystäjä André Lecœur. Naimattomalla miehellä ei ole ollut mitään yöpäivystyksiä vastaan. Aluksi perheelliset työtoverit olivat kohteliaasti kysyneet, voisiko André hoitaa heidän juhlapyhille sattuvat päivystysvuoronsa. Nykyisin sitä ei enää edes vaivauduta kysymään, siitä on tullut ilmoitusasia. 

Il n'avait jamais eu une haute opinion de lui-même, ni de ses possibilités. Quand on lui demandait pourquoi il avait choisi un poste sédentaire et monotone au lieu de s'inscrire, par exemple, à la brigade des homicides, il répondait: – Je suis tellement paresseux! (Hänellä ei ollut koskaan ollut korkea käsitys itsestään eikä mahdollisuuksistaan. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli valinnut yksitoikkoisen istumatyön eikä ollut liittynyt esimerkiksi murharyhmään, hän vastasi: – Olen niin laiska!)

André pitää ajankulukseen kirjaa erityyppisistä yöhälytyksistä. Pieneen vihkoonsa hän merkitsee rasteja asianmukaisiin sarakkeisiin. Nyt jouluyönä juopuneiden pidätyksiä on jo yli kaksisataa. Juopuneita on tietysti paljon enemmän; poliisi korjaa talteen vain ne, jotka tappelevat tai särkevät paikkoja. Hukkuneita pari. Hänen päivystyshuoneensa seinällä on suuri Pariisin kartta, jossa syttyy valoja, kun jokin poliisiasema haluaa yhteyden päivystykseen. André on ajatellut, että ennemmin tai myöhemmin valot syttyvät myös hänen kotinsa lähellä. 

Joulupäivän aamuna kuuden jälkeen valoja alkaa syttyä tiheään tahtiin. Joku särkee poliisin hätäpuhelimen lasin mutta ei sitten puhu mitään puhelimeen. Andrén epämääräisten hälytysten sarakkeeseen tulee peräjälkeen seitsemän rastia. Pahat aavistukset alkavat herätä, kun André huomaa, että hälytykset tulevat alueelta, jossa hänen leskeksi jäänyt veljensä Olivier asuu 10-vuotiaan poikansa François'n kanssa. 

Yhä synkemmäksi jouluaamu muuttuu, kun paljastuu, että Olivierin koronkiskontaa harjoittava anoppi, joka on syyttänyt vävyään tyttärensä kuolemasta, on yön aikana raa'asti murhattu. Sekä Olivier että François ovat kateissa. 

Käy ilmi, että Olivier on jäänyt työttömäksi yötyöstään sanomalehden kirjanpainajana mutta ei ole halunnut paljastaa sitä pojalleen vaan on poistunut kotoaan joka yö Pariisin kaduille ja elokuvateattereihin. Hän on myös käynyt jouluaattoiltana lainaamassa rahaa anopiltaan François'n joululahjaa varten. Lapsen suojeleminen nololta todellisuudelta valheita kertomalla on nyt aiheuttanut kohtalokkaita seurauksia. François, joka on itse saanut selville isän salaisuudet, on jostain syystä poistunut kotoaan aamulla ennen isän palaamista. 

Kun Olivier löytyy, hänet voidaan pian todeta syyttömäksi vanhan naisen murhaan. François taas on ilmeisesti nähnyt oikean murhaajan ja yrittänyt hälyttää poliisin. Joka tapauksessa poika on vaarassa: joko hän seuraa murhaajaa tai murhaaja häntä.

Tapausta selvittämään ryhtyy komisario Saillard, melko lailla Maigret'n tyyppinen vanhempi poliisi. Tärkeimmät oivallukset murhaajan henkilöllisyydestä saa kuitenkin vaatimaton yöpäivystäjä André.

Tarinassa on onnellinen loppu. Murhaaja saadaan kiinni. Ylpeä pikkupoika pääsee poliisiauton kyytiin. André saa arvostusta osakseen ja hänen itsetuntonsa paranee. 

Rikoksen selvittelyn aikana saamme myös kurkistaa pariisilaisten joulunviettoon. Tavaratalot ovat aattona auki puoleenyöhön. Samppanja virtaa ravintoloissa, jotka ovat auki aamupuolelle asti niin, että keskiyön messussa kävijätkin ehtivät vielä käydä syömässä. Lahjat jaetaan messusta tultua. Kesken juhlinnan nukahtaneet lapset löytävät ne aamulla kuusen alta.

Le petit restaurant des Ternes: Conte de Noël pour grandes personnes  (Ternes-aukion pieni ravintola: joulusatu isoille ihmisille) 

Kokoelman viimeinen ja lyhyin novelli alkaa pienessä ravintolassa jouluaattona hieman ennen sen sulkemisaikaa kello yhdeksältä. Läsnä on ravintolan omistaja, kassarouva ja miespuolinen tarjoilija sekä kolme asiakasta, yksi mies, kaksi naista, jokainen heistä paikalla yksin. Tarjoilija kiertää tarjoamassa jokaiselle ryypyn talon laskuun joulun kunniaksi. Isolle Jeannelle hän isännältä salaa kaataa toisenkin ryypyn. 

Juuri sulkemisaikaan miesasiakas ampuu kuulan ohimoonsa.

Poliisi saapuu paikalle nopeasti. Pikaisen kuulustelun paikalla hoitaa poliisitarkastaja, jota Iso Jeanne on tottunut kutsumaan tarkastaja Töykeäksi. Itsemurhan tehnyt todetaan vilnalaiseksi insinööriksi, joka on ollut ravintolan kanta-asiakkaita. Iso Jeanne on 28-vuotias prostituoitu. Nuori tyttö on 19-vuotias konekirjoittaja. Tapauksessa ei ole mitään epäilyttävää, kaikki pääsevät lähtemään omiin menoihinsa.

Pahaenteisesti poliisi nimittää itsemurhaa jouluyön ensimmäiseksi. Ison Jeannen mielessä käy, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin jouluyönä. Hetken mielijohteesta ja kuultuaan ohimennen, että nuori tyttö on kotoisin samalta seudulta kuin hän itsekin, Jeanne lähtee seuraamaan tyttöä.

He pistäytyvät ravintolaan, jossa tilaavat juotavaa, nuori tyttö selvästi tottumattomasti. Pian paikalle saapuu pari hieman hämäräperäistä miestä, jotka toteavat järkyttyneen ja hämmentyneen tytön helpoksi saaliiksi. Iso Jeanne seuraa sivusta, kun miehet juottavat tyttöä humalaan ja toinen heistä alkaa lähennellä häntä.

Tyttö siirtyy miesten kanssa tanssiravintolaan, jonne Jeanne seuraa heitä.

Olen jo aika paljon paljastanut tämän kokoelman novellien juonesta, mutta jätän nyt kuitenkin tämän novellin seuraavat vaiheet paljastamatta. Loppu on kuitenkin onnellinen. Harvoin voi sanoa näin tarinasta, jonka päähenkilöt päätyvät putkaan jouluyönä, mutta tässä tapauksessa asia on juuri näin.

Ison Jeannen mielestä maailma olisi parempi paikka, jos jokainen yhden kerran leikkisi joulupukkia.

Georges Simenon, Un Noël de Maigret. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 5. Omnibus 2002. Novellikokoelman alkuperäinen julkaisuvuosi 1951. 117 s.

Kokoelman niminovelli (Maigretin joulu) on julkaistu Taina Helkamon suomennoksena teoksessa Maigret: kootut kertomukset (Teos 2015). 

Georges Simenon: 45° à l'ombre

Georges Simenon käytti uransa aikana noin kolmeakymmentä eri kirjailijanimeä. Romaanin 45° à l'ombre (45 astetta varjossa) kirjoittajaksi on alun perin merkitty Georges Sim. Tällä nimellä Simenon uransa alkuaikoina julkaisi useita romaaneja, jotka nykyisin luokitellaan hänen "kovien romaaniensa" ryhmään ja erotetaan näin hänen poliisi- ja rikosromaaneistaan. Simenonin "kovat romaanit" pyrkivät kuvaamaan ja ymmärtämään henkilöidensä käyttäytymisen psykologisia vaikuttimia, eivätkä ne mielestäni siinä suhteessa poikkea kovin paljon hänen rikosromaaneistaan tai vaikkapa komisario Maigret'n tutkimuksista. Rikosta näissä "kovissa romaaneissa" ei tosin aina ole lainkaan tai se ei ole niissä keskeisessä osassa: se on pikemminkin seuraus kuin lähtökohta.

Kirjailijanimen vaihtamisella Simenon mahdollisesti pyrki antamaan lukijoilleen viestin siitä, millaista romaania kulloinkin saattoi odottaa. Toisaalta kun Simenon saattoi saman vuoden aikana helposti julkaista puolen tusinaa romaaneja, hän esti kirjailijanimen vaihtamisella sen tilanteen, että olisi kilpaillut markkinoilla itsensä kanssa – jos siis ostajasta alkoi tuntua, että ei kai sitä nyt aina voi vain Simenonin romaaneita hankkia.

45° à l'ombre kertoo Ranskan Bordeaux'n ja Kongon Matadin väliä liikennöivän Aquitaine-laivan yhdestä matkasta Afrikasta Eurooppaan. Kirjan nimi viittaa helteeseen, joka piinaa matkustajia suurimman osan matkasta. Tässä – kuten useissa Simenonin romaaneissa – sää vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen: se korostaa joitakin ihmisten ominaisuuksia ja vaimentaa toisia.

Ensimmäisessä luvussa Simenon hyvin taloudellisesti kuvaa romaanin päähenkilöt ja laivan ilmapiirin. Laiva muodostaa pienoisyhteiskunnan, jonka luokkarajat ovat harvinaisen selvät: ensimmäisellä, toisella ja kolmannella luokalla on omat hyttinsä, ravintolansa ja kävelykantensa. Suurin osa romaanista koetaan laivan lääkärin, Donadieun, kautta. Donadieulla on poikkeuksellinen näköala eri luokkiin, sillä hän vastaa kaikkien matkustajien terveydenhuollosta. Hän on noin nelikymmenvuotias, syrjässä pysyttelevä ihmisten tarkkailija. Hytissään hän lukee Conradia – jonka Marlowia hän hieman muistuttaa – ja turruttaa empatiansa jokailtaisella oopiumannoksella.

Donadieu on havainnut, että matkan alku usein määrää sen, millainen tunnelma aluksessa tulee koko matkan ajan olemaan. Nyt matka alkaa kehnosti. Helle ja kosteus tekevät ihmiset ärtyisiksi. Laiva on lisäksi alkumatkasta saanut pari pohjakosketusta. Vuotojen takia pumppuja joudutaan käyttämään lähes koko ajan, ja juomavettä joudutaan helteestä huolimatta säännöstelemään.

Donadieulla on suuri tarve ymmärtää ihmisten käyttäytymistä. Hän on nuoresta pitäen uskonut pystyvänsä erottamaan ihmisistä ne, joiden elämä on tuhoutumassa. Vapaan tahdon ongelma piinaa häntä: onko ihmisen kohtaloa mahdollista muuttaa. Tämän romaanin keskeinen juoni muodostuu hänen yrityksestään vaikuttaa yhden mielestään tuhoon tuomitun ihmisen kohtaloon. Hän yrittää leikkiä Isä Jumalaa, kuten hän itsekin hieman huvittuneena ajattelee.

Useisiin ensimmäisen luokan matkustajiin tutustumme nimeltä. Bassot'n pariskunnan mies on lääkäri, jonka mielenterveys on siirtomaatyössä luhistunut. Levottoman käytöksensä takia hän joutuu osaksi matkaa lukkojen taakse. Rouva Bassot huvittelee sillä aikaa siirtomaa-armeijan upseerien kanssa, kuten hänen kerrotaan tehneen jo Afrikassakin. 

Herra Lachaux on valtavan maaomaisuuden siirtomaissa hankkinut öykkäri, joka tuon tuosta uhkailee laivan miehistöä valituksilla. Hänen huhutaan kohdelleen alkuasukkaita säälimättömästi ja julmasti, surmanneen henkilökohtaisesti jopa satoja ihmisiä. 

Dassonvillen pariskunnan mies on työasioihinsa uppoutunut liikemies, joka liikeasioiden vuoksi jää pois laivasta jo Afrikan rannikolla. Rouva Dassonville lapsineen jatkaa Bordeaux'hon. Matkalla rouva Dassonville hakee vaihtelua laivan miesten, ensin purseri Neuvillen ja sitten herra Huret'n, seurasta.

Huret'n pariskunta on poikkeus ensimmäisen luokan matkustajien joukossa. Heillä on liput toiseen luokkaan, mutta laivan kapteeni ja lääkäri Donadieu siirtävät heidät ensimmäiseen luokkaan, koska pariskunnan vauva on vakavasti sairas. Masentunut ja itsetuhoisia ajatuksia hautova rouva Huret viettää lähes kaiken aikansa hytissä vauvan kanssa, mutta ailahtelevainen – yhtä aikaa ylpeä ja alemmuudentuntoinen – herra Huret käyttää hyväkseen ensimmäisen luokan palveluja täysin mitoin. Hän ajautuu pelivelkoihin, eikä hänellä ole rahaa myöskään baarilaskun maksamiseen. Lisäksi hän ryhtyy suhteeseen rouva Dassonvillen kanssa, joka katkaisee suhteen siinä vaiheessa, kun ensimmäisessä luokassa paljastuu, että Huret ei oikeastaan kuulu sinne. Kun herra Lachaux'n lompakko katoaa, Lachaux vaatii Huret'n hytin tutkimista. Herra Lachaux'lle, joka tehokkaasti urkkii ihmisten salaisuudet tietoonsa, on paljastunut Huret'n pariskunnan tilanne. Tyylilleen uskollisesti hän uhkaa valittavansa laivayhtiöön ja vaativansa rahansa takaisin ensimmäisen luokan lipustaan, koska samassa luokassa voi matkustaa toisen luokan lipullakin. 

Loukattu ja hylätty herra Huret ajautuu henkiseen kriisiin, ja juuri hänet lääkäri Donadieu siis päättää pelastaa ja muuttaa miehen kohtalon. Se, miten tässä yrityksessä käy, paljastuu romaanin viimeisen sivun parissa viimeisessä kappaleessa, joissa kaikkitietävä kertoja lakonisesti toteaa keskeisten henkilöiden myöhemmät vaiheet. Myös herra Lachaux'n lompakon todennäköinen varas paljastetaan.

Toisen luokan matkustajia ei romaanissa juurikaan kuvata. Muutamia nousee esiin ensimmäisen ja toisen luokan matkustajien yhteisissä juhlissa, mutta heidän kuvauksensa ei mene ulkonäön kuvailua syvemmälle.

Miehistö järjestää ensimmäisen ja toisen luokan matkustajille tapahtumia, leikkejä ja pelejä, kun taas kolmannen luokan matkustajat on jätetty oman onnensa nojaan passiiviseen toimettomuuteen. Kolmannessa luokassa matkustaa "neekereitä" ja "keltaisia": iso joukko afrikkalaisia sekä kolmesataa vietnamilaista työläistä kotimatkalla Ranskan kautta. Vietnamilaisten joukossa kiertää vaikea ripuli, joka aiheuttaa useita kuolemantapauksia. Herra Lachaux uskoo, että kyseessä on keltakuume, josta lääkäri Donadieu ei uskalla kertoa matkustajille. Kolmannen luokan matkustajat ovat romaanissa läsnä vain satunnaisina ääninä. Yksikään ei nouse yksilönä esiin.

Kun muutamat ensimmäisen luokan matkustajat sattumalta saapuvat varhain aamulla järjestettyihin kuolleen vietnamilaisen hautajaisiin, he suhtautuvat tilaisuuteen kuin heidän huvituksekseen tarkoitettuun tapahtumaan.

Romaanin suljettu ihmislaboratorio pitää lukijan hyvin otteessaan loppuun saakka. Taas kerran saa huomata, että ihmiset – heidän ajatuksensa ja käytöksensä – ovat pohjattoman mielenkiintoisia. Jännitys syntyy erilaisten persoonallisuuksien törmäyksistä. Ei siinä kovin mutkikasta juonta kaivata.

Georges Simenon, 45° à l'ombre. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 19. Omnibus 2003. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1936. 88 s.

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 10: Kirjan nimessä on numero.

Georges Simenon: La maison du canal

Georges Simenon, La maison du canal. Teoksessa Tout Simenon: Oeuvre romanesque 18. Presses de la Cité 1991. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1933.

Joulukuun alkupuolella 17-vuotias Edmée matkustaa yksin junalla halki pimeän ja sateisen Belgian. Hänen lääkäri-isänsä on äskettäin kuollut; äiti on menehtynyt jo Edméen syntyessä. Edmée on matkalla tätinsä, äidin sisaren, maatilalle, joka sijaitsee flaaminkielisellä alueella suuren kanavan varrella lähellä Neroeterenin kaupunkia. Kun Edmée saapuu perille, käy ilmi, että myös hänen tätinsä aviomies on juuri samana päivänä kuollut. Kuusilapsinen perhe on hautajaisvalmisteluissa.

Näin synkissä merkeissä alkaa tämä sateen ja märkyyden läpitunkema romaani, eikä se siitä muutu valoisammaksi kuin hetkittäin. Romaanin aikajänne kattaa kaksi vuotta: lähes koko ajan sataa ja on talvi, kesät katoavat ilmaan hetken utuna. Ja vaikka on koko ajan talvi, joulua ei tässä romaanissa tule koskaan.

Narniassa emme kuitenkaan ole. Simenonin romaanien joukossa tämä muodostaa siinä mielessä poikkeuksen, että se sijoittuu hänen synnyinmaahansa Belgiaan. Muuten tässä ovat mukana hyvin tyypilliset Simenonin romaanien teemat: ympäristön ja perinnöllisyyden vaikutus ihmisen käyttäytymiseen, seksuaalinen himo ja mustasukkaisuus. Henkirikoksiakin tässä on riittävä määrä: yksi tappo, yksi murha, yksi itsemurha. Simenonia ei kukaan lue hauskojen sutkausten eikä iloisten loppuratkaisujen vuoksi. Hänen romaanejaan luetaan halusta ymmärtää ihmisen käyttäytymistä - ja varmaan jonkinlaisesta lukijan masokismista. Sääli on aliarvostettu nautinnon lähde.

Vanhin poika Fred saa maatilan johdon käsiinsä. Veden hallitseman tilan nimikin on Irrigations (Kastelut). Siellä kasvatetaan lähinnä heinää, jota kastellaan pääkanavasta johdetuilla pienemmillä ojilla. Pian käy ilmi, että maatila on pahoissa veloissa. Isän rahat ovat menneet rakastajattarille. Fred jatkaa siitä mihin isä jäi: jokaviikkoiset matkat rakastajattaren luo Hasseltin kaupunkiin syventävät taloudellista ahdinkoa. Nuorempi veli Jef huolehtii suurimmasta osasta tilan töistä. Vanhin tytär Mia elää nuoren maalaisneidon elämää kirkossa käynteineen ja viattomine seurusteluineen. Hänestä ei ole oikein seuraa kaupunkilaistyttö Edméelle. Täti ei puhu ranskaa, mutta tämän katseista Edmée päättelee, ettei ole oikein tervetullut. Nuoremmat tytöt eivät juuri erotu omiksi persoonikseen.

Alkutilanteen selvitettyään romaani käy tutkimaan ihmissuhteita maalaistalon seinien sisäpuolella. Kirjassa korostetaan usein sitä, että talon ikkunat ovat kuurassa, valkoiset ja läpinäkymättömät. Tämän sokein silmin lohdutonta ympäristöään tuijottavan talon katse kääntyy sisäänpäin.

Edmée tuntee olevansa kaikin tavoin muiden yläpuolella. Hän ei suostu ompelemaan eikä tiskaamaan. Maatilan töitä hän tekee silloin kun se häntä itseään huvittaa. Maatilalla syötävien ruokien tuoksu etoo häntä; perunaa pistellään kovasti. Koko romaanin aikana hän ei suostu opettelemaan sanaakaan flaamia. Hän ilmoittaa aikovansa lääkäriksi ja linnoittautuu isänsä lääkärikirjojen taakse, lähinnä maatilan töitä vältelläkseen, mutta myös koska tautikuvaukset kiehtovat häntä.

Serkut Fred ja Jef inhottavat Edméetä, mutta samalla hän tuntee heihin seksuaalista vetoa - varsinkin Frediin. Myös hänen varakas autolla liikkuva enonsa, joka auttaa perhettä liikeasioissa, on samankaltaisten ristiriitaisten tuntemusten kohteena. Vähitellen Fredkin alkaa kiinnostua kauniista serkkutytöstään, joka on kaikessa niin erilainen kuin ne rehevät ja ronskit tytöt, joita Fred on aiemmin tuntenut.

Edmée pompottaa häneen koiranpennun tavoin ihastunutta Jefiä mielensä mukaan. Pistää tämän muun muassa varastamaan itselleen kirkosta jalokiviä, jotka tosin osoittautuvat arvottomiksi. Samalla Edmée on julma tälle ilmeisen heikkolahjaiselle nuorelle miehelle. Hän ilmoittaa Jefille, että tämän isä on todennäköisesti sairastanut kuppaa. Se on ollut osasyy hänen äkilliseen kuolemaansa ja selittää perheen lasten ulkomuodon: kenelläkään ei ole suoraa nenää tai symmetrisiä kasvoja, Jefillä on Edméen mielestä vesipää, ja kaikilla lapsilla on näppyjä tai ihottumaa.

Vincent van Gogh maalasi kuuluisan teoksensa Perunansyöjät vain kuudenkymmenen kilometrin päässä tämän teoksen tapahtumapaikoista. Maalaus voisi hyvin esittää romaanin Van Elstin perhettä ruokailupuuhissaan.

Vincent van Gogh: Perunansyöjät (lähde Wikimedia Commons)

Aika varhain Edmée istuttaa Jefin päähän kohtalokkaan ajatuksen veriteosta. Nähtyään Fredin leipurintyttären seurassa luistinkentällä Edmee sanoo Jefille:

- Minä, sanoi Edmée venytellen, en koskaan voisi rakastaa kuin sellaista miestä, joka kykenee epätavallisiin asioihin, miestä joka ei pelkää mitään! En sellaista miestä joka pelkää leipurintyttären kaltaista tyttöä! Paksua, pehmeää tyttöä! Haluaisin miehen, joka pystyy tappamaan, oikeasti tappamaan, joka vaarantaisi henkensä...

Kuolema kiehtoo Edméetä ja sillä on häneen selvästi lempeä nostattava vaikutus. Hän haluaa mukaan, kun Jef pyydystää ja tappaa oravan. Kun Fred myöhemmin teoksessa syyllistyy naapurin pikkupojan tahattomaan tappoon, Edméen kiinnostus serkkuun ei suinkaan vähene.

Tapon ja ruumiin piilottamisen todistaminen saa Edméen tekeytymään sairaaksi. Hän viettää kuukausia omassa huoneessaan ja odottaa perheen palvelevan häntä. Teeskenteleminen kuitenkin harmittaa häntä, joten kun hänen enonsa vie hänet lääkäriin, joka toteaa alkavan keuhkotaudin, Edmée virkistyy kovasti. Kuolemantauti kiihottaa häntä. Tekisi mieli kutsua Edméetä tunne-elämältään perverssiksi, mutta tämän leiman kanssa pitää olla varovainen: ihmisluonto on kirjavampi kuin tahdomme myöntää.

Lääkärissäkäyntimatkat Hasseltiin ovat Edméelle tervetulleita. Siellä hän tuntee olevansa omassa ympäristössään. Kaikki huokuu lämpöä: valaistut kaupanikkunat, hyvinpukeutuneet ihmiset jouluostoksilla, valaistut raitiovaunut kuin lyhdyt.

Eräänä päivänä, toisena vuotena maatilalla varhain keväällä, Fred lopulta kosii Edméetä ja tämä suostuu. Ehtona on, että yhteiselämää jatketaan suurkaupungissa.

Romaanin loppuluvussa hypähdetään ajassa yli puoli vuotta eteenpäin lokakuun lopulle. Antwerpenin kaupungissa on tapahtunut murha, jota poliisit ja lääkäri tutkivat. Tutkimuksen aikana käy ilmi, että kaikki Irrigations-maatilan asukkaat asuvat nyt kaupungissa. Fred ja Edmée omassa asunnossaan, muut liikerakennuksessaan, jossa valmistavat karamellejä joulumyyntiin. Jef on syyllistynyt murhaan. Ei taida tulla joulua tänäkään vuonna.

Kun poliisit kysyvät Jefiltä syytä tekoonsa, tämä vastaa:

- Mitä te itse olisitte tehneet?

Tämä on se ajatus, johon Simenon lukijansa johdattaa aina uudelleen: onko ihmisen toiminta vääjäämätöntä niin, että tietyt lähtökohdat aina johtavat määrättyyn lopputulokseen? Voiko ihminen toimia toisin? Mikä on oma vastuumme?

Mitä te itse olisitte tehneet?

Irti ja vapaa - Georges Simenon: La Fuite de Monsieur Monde

Georges Simenon: La Fuite de Monsieur Monde. Teoksessa Tout Simenon: Oeuvre romanesque 1. Presses de la Cité 1988. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1945.

Simenonilla oli tapana romaaniensa loppuun kirjata, missä ja milloin teos valmistui. Tämän romaanin lopussa lukee Saint-Mesmin, le 1er avril 1944. Tuijotin päivämäärää hetken epäuskoisena - ja sitten piti mennä katsomaan karttaa. Aprillipäivänä vuonna 1944 Ranska oli vielä tiukasti jakaantuneena pohjoiseen natsi-Saksan miehittämään alueeseen ja eteläiseen "vapaaseen" Vichyn Ranskaan, joka todellisuudessa oli Saksan vasalli. Normandian maihinnousu odotti tulevaisuudessa reilun kahden kuukauden päässä. Saint-Mesmin sijaitsee miehitetyn ja vapaan Ranskan rajamailla. Käsillä olevassa romaanissa päähenkilö lähtee pohjoisen Pariisista ja matkustaa etelän Nizzaan.

Mikä tässä sitten on niin hämmästyttävää? Se, että romaanissa ei sanallakaan mainita miehitystä eikä sotatilaa. Sotilaita ei näy missään. Simenon totisesti oli psykologinen kirjailija: sellainen yhteiskunnallinen pikkuseikka kuin toinen maailmansota ei ollut hänestä mainitsemisen arvoinen.

Jollain tapaa sota kuitenkin on läsnä. Se repi ihmiset irti tavanomaisesta elämästään, ja monille se merkitsi konkreettisesti lähtemistä pois tutuista ympyröistään. La fuite de M. Monde (Herra Monden karkumatka) on mitä suurimmassa määrin romaani irrottautumisesta ja irrallisuudesta.

Romaani alkaa kuin Simenonin poliisiromaanit: pariisilaiselle poliisiasemalle saapuu tyylikäs rouva, joka ilmoittaa miehensä kadonneeksi. Aviomiehellä ei rouvan mielestä ole mitään syytä lähteä ilmoittamatta. On varmaankin tapahtunut rikos.

Toisessa luvussa näkökulma vaihtuu kadonneeseen aviomieheen ja hänen mukanaan pysymme romaanin loppuun saakka. Tuntuu melkein, että Simenon oli ensin ajatellut kirjoittaa Maigret-kertomuksen, mutta huomannut aloitettuaan, että hänellä olikin käsissään kovan romaanin (roman dur, kuten hän niitä itse kutsui) lupaava alku.

Herra Norbert Monde on rikas pariisilainen liikemies, jonka elämä on perheyrityksessä kulunut ilman, että hänen on tarvinnut juurikaan miettiä sen suuntaa. Hän on kyselemättä täyttänyt hänelle annetun roolin. Muutaman kerran menneisyydessä hänet on vallannut outo levottomuus, mutta hän on työntänyt sen pois mielestään. Ensimmäisen vaimon petollisuus ja avioero on hänen tasaista elämäänsä eniten järkyttänyt tapaus. Lapset ovat jo aikuisia. Uusi vaimo vaikuttaa viileän etäiseltä.

Nyt, tammikuun 13:ntena, 48. syntymäpäivänään hän haluaa tulla ihmiseksi ihmisten joukkoon, tuntea olevansa täysi ihminen. Hän nostaa pankista suuren summan käteistä, myy tyylikkäät räätälin valmistamat vaatteensa ja hankkii huokean käytetyn valmispuvun, ostaa junalipun Marseilleen ja astuu junaan.

Marseillelaisessa hotellissa hän pelastaa itsemurhaa yrittävän nuoren naisen, Julien, jonka kanssa matka jatkuu Nizzaan. Nuoren naisen kanssa matkustaessaan herra Monde ajattelee, miltä he näyttävät ulkopuolisen silmin. Hän on usein katsellut vastaavia pareja ja tuntenut lievän kateuden häivähdyksen. Onko romaanissa siis kyse viidenkympin villityksen kuvauksesta? Se olisi aika banaali tulkinta. Eroottinen seikkailu ei ollut herra Monden ensisijainen tavoite. Hänen irrallisuutensa on syvempää laatua. Kuulen kaikuja eksistentialismista: hän etsii vapautta. Simenonilla on tässä ja muissakin romaaneissaan kyky nostaa banaali korkeammalle tasolle, psykologiseksi yleispätevyydeksi.

Nizzassa herra Monde omaksuu uuden nimen: Désiré Clouet, herra Désiré; hänestä on tullut se, miksi hän on halunnutkin, tavalliseksi ihmiseksi ihmisten joukkoon. Välimeren tuoksussa ja keväisessä auringossa herra Monde syntyy uudelleen.

Julie on myös irti juuristaan, mutta hän ei ole juureton omasta tahdostaan. Julie alkaakin nopeasti kasvattaa uusia juuria Nizzan huvimaailmaan. Hän hankkii nopeasti työpaikan itselleen tanssi- ja pelikasinolta ja tehoverkostoitujana hän järjestää työtä myös herra Désirélle, mikä onkin tarpeen, sillä lähes kaikki tämän rahat varastetaan. Rahojen menetykseen herra Monde suhtautuu tyynesti: onpahan sekin side menneisyyteen katkaistu.

Kolmaskin irrallinen teoksen päähenkilöiden joukkoon saadaan, kun herra Monde törmää Nizzassa entiseen vaimoonsa Thérèseen. Thérèsestä on tullut narkomaani, koditon, tahdoton ajautuja. Hänen irrallisuudessaan ei ole kyse vapaudesta vaan vankilasta.

Herra Monde järjestää Thérèsen elämän jollain tapaa raiteilleen mutta ei aivan siten kuin Thérèse olisi halunnut. Voisi ajatella, että herra Monde tavallaan kostaa entiselle vaimolleen. Se, että näkökulma pysyy koko ajan herra Mondessa, saattaa synnyttää käsityksen, että kirjailija hyväksyy kaiken, mitä tämä tekee. Tämä käsitys on varmasti väärä. Simenon välttää moraalisia kannanottoja.

Romaanin mielenkiintoisen lopun jätän kertomatta. Simenonin kirkasta ranskaa voi ja kannattaa lukea, vaikka ranskan taito ei ihan huippuluokkaa olisikaan. 

Kaiken kaikkiaan loistava romaani. Ei ihme, että Simenonin arvostus maailmalla näyttää koko ajan kasvavan. Toivottavasti näitä kovia romaaneja julkaistaan vielä joskus lisää suomeksikin; Maigret-tarinat ovat jo aika hyvin saatavilla.

Romaani on vielä tänäänkin täysin ajankohtainen. Yhdestä pikkuseikasta tosin huomaa, että aika on muuttunut. Ranskalaisessa ravintolassa ei missään tapauksessa enää pidä kutsua miespuolista tarjoilijaa huutamalla: - Garçon! Saat taatusti koleaa palvelua. Siispä: - Monsieur!