Jean Rouaud: Kunnian kentät

Jean Rouaud'n (s. 1952) Kunnian kentät on kirjailijan esikoisteos. Se voitti Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1990. Sittemmin kävi ilmi, että se oli Rouaud'n omaan sukuhistoriaan pohjautuvan viisiosaisen romaanisarjan ensimmäinen osa. Rouaud on myöhemmin kirjoittanut myös lukuisia esseeteoksia sekä vielä kaksi väljästi omaan elämäänsä liittyvää romaanisarjaa.

Sukutarinan ensimmäinen osa kertoo enimmäkseen kolmesta suvun jäsenestä, joiden kuolemat ovat tapahtuneet aivan peräperää. Tämä tosin käy ilmi vasta vähitellen, sillä tarinan minäkertoja hyppelehtii ajassa eteen- ja taaksepäin. Kyseessä ovat kertojan isä Joseph, isotäti Marie ja äidinpuoleinen isoisä Alphonse Burgaud. 

Kertoja ei ole kovinkaan paljon itse esillä. Hän on ollut lapsi keskeisten tapahtumien aikaan, ja suuri osa kerrotusta on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä. Tämä ei estä kertojaa eläytymästä kuvaamiensa henkilöiden havaintoihin ja ajatuksiin.

Aivan aluksi suku kuitenkin sidotaan maantieteelliseen ympäristöönsä, Loire-joen alajuoksulle ja Atlantin rannikolle. Alueen nopeasti vaihteleva ja enimmäkseen kostea sää antaa kuvauksiin vahvaa paikallisväriä. Isoisä Alphonsen luonteesta saamme ensimmäiset vihjeet hänen autonsa kautta: isoisän rättisitikka ei erityisen hyvin sovellu puhureihin eikä kaatosateeseen.  Vaikka vesi tuli läpi katosta, isoisä ei yksinkertaisesti vain välittänyt.

Isoisä Alphonse on omien teidensä kulkija, entinen muusikko ja räätäli, jolla on viikoittain ollut tapana käydä loputtomia keskusteluja munkkiveli Eustachen kanssa. Isoisän vanhoille päiville ajoittuu myös salaperäinen katoaminen vähäksi aikaa. 

Isoäiti löytää myöhemmin miehensä taskusta edestakaisen lauttalipun Levantinsaarelle, nudistien paratiisiin. Mitä ihmettä vanha mies on siellä puuhannut? Kaikki saa selityksensä aikanaan. Tämän romaanin lukija ei saa olla kärsimätön.

Vähän ennen kuolemaansa isoisä Alphonse myös selvittää yhden suvun salaisuuksista. Hän saa selville, mikä salaisuus liittyi kertojan toisen isoisän, Pierren, tekemään Commercyn-matkaan, josta Pierre ei ole koskaan suostunut puhumaan. Pierre on halunnut hakea kotiseudun multiin ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneen veljensä jäännökset. Tarinassa, jossa asiat harvoin tapahtuvat niin kuin on suunniteltu, mukana on tullut toinenkin vainaja.

Suuren osan romaanissa saavat myös kertojan isotädin, Marien, elämänvaiheet. Marie-täti toimi opettajana viisikymmentä vuotta. Hänen viisi vuotta nuorempi veljensä Joseph (kertojan isän kaima) kuoli ensimmäisen maailmansodan taistelukaasuista saamiinsa keuhkovaurioihin. Kaasun vaikutukset on romaanissa kuvattu inhorealistisesti. Marie yritti käydä kauppaa Jumalan kanssa ja pelastaa veljensä lupaamalla elää naimattomana ja lapsettomana. Lupaus ei auttanut, veli kuoli, mutta Marien kuukautiset kyllä loppuivat juuri samaan aikaan hänen ollessaan 26-vuotias. 

Myös toinen veli Emile kuoli sodassa seuraavana vuonna. Hänen ruumiinsa oli ehtinyt hautautua taisteluhaudan liejuun ennen kuin sitä ehdittiin kuljettaa pois ja haudata. Marien luottamus uskontoon ei horjunut: hän luetteloi pyhimykset kortistoon, jossa jokaisen erityiset kyvyt oli kirjattu ylös. Näin hän osasi kaikissa elämäntilanteissa kääntyä oikean pyhimyksen puoleen.

Marie-tädin veljien kohtalo sitoo romaanin sotaan ja selittää sen nimen. Kuten kertoja toteaa, Marie menetti kaksi veljeään historialle. Sota liitti suvun historian maailmanhistoriaan.

Romaanissa on runsaasti anekdootteja ja kulttuuriviitteitä, joilla suku liitetään myös ranskalaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi Modiglianin naiskuvista oltiin suvun piirissä närkästyneitä, koska Modiglianin naisten päät olivat vinossa. Vinopäisyyshän oli yksinomaan Marie-tädille kuuluva piirre.

Marie-tädin kuolemaan vaikutti järkytys, jonka hän koki, kun hänen Pierre-veljensä poika Joseph (kertojan isä) eräänä tapaninpäivänä yllättäen kuoli suhteellisen nuorena. 

Nyt kun tähän sukuun pääsi alustavasti tutustumaan tämän romaanin kautta, tekisi mieli lukea sarjan muutkin osat. Viimeistä osaa lukuun ottamatta ne ovat ilmestyneet suomeksi Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Annikki Sunin suomennos on jälleen erinomainen. Sivumennen täytyy mainita, että Annikki Sunin suomentamissa kirjoissa on harvoin painovirheitä. Ilmeisesti kääntäjä oli myös tarkka oikolukija.

Jean Rouaud, Kunnian kentät. Tammi 1992. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Champs d'honneur (1990) suomentanut Annikki Suni. Päällyksen valokuva: Henri Cartier-Bresson. 186 s.

André Malraux: Sielujen kapina

André Malraux (1901–1976) on asettanut riman korkealle romaanissaan Sielujen kapina. Se yhdistää historiallis-yhteiskunnallisen ajankuvan romaanihenkilöiden tarkkaan yksilöpsykologiseen tarkasteluun. Siinä sivussa se tarjoaa toimintajännärin, jonka kerronta nopeine leikkauksineen ja yksityiskohtaisine miljöökuvauksineen synnyttää vahvan elokuvallisen vaikutelman. Romaanille antaa merkitystä myös se, että se on aikalaisdokumentti Kiinan historian yhdestä dramaattisesta vaiheesta. Ranskassa arvostettiin Malraux'n pyrkimyksiä: romaani sai Goncourt-palkinnon vuonna 1933.

Heti perään on sanottava, että Sielujen kapina on aikansa tuote. Epäilemättä se kuvaa uskollisesti käsittelemäänsä tapahtumaketjua, mutta sen painotukset ovat raskaita. Koomisia kevennyksiä on turha odottaa. Mielivalta ja tuhovoimat ovat valloillaan sen maailmassa. Romaanin kerronnassa se näkyy hajanaisuutena. Luvut on nimetty ajanmäärein: Kello puoli yksitoista, Kello viisi aamulla.... Tarkat ajankohdat ovat kuitenkin yhdentekeviä: kyseessä ei ole yhden päivän romaani, vaan lukujen välillä kuluu toisinaan viikkojakin. 

Yksilöiden ajatusmaailmaa hallitsee yksinäisyys ja valintojen sitovuus. Eksistentialismin tartunnalta ei monikaan viime vuosisadan ranskalainen romaani säästynyt. Vapaus toistuu monien ihanteena, mutta sen hinta on kova: siitä joutuu maksamaan hengellään. Vanha pulma siis: onko parempi olla elävä koira vai kuollut leijona? 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1927 ja sijoittuvat enimmäkseen Šanghaihin. Kommunistit olivat tehneet yhteistyötä Kiinan kansallisen puolueen Kuomintangin kanssa. Nyt osa Šanghain kommunisteista halusi irrottautua Kuomintangista ja tavoitella sosialistista vallankumousta, vaikka Kuomintangia tukenut kommunistinen internationaali, Komintern, piti ajankohtaa ennenaikaisena. Kuomintangin johtaja Tšan-Kai-Šek puolestaan halusi syrjäyttää kommunistit puolueesta ja järjesti yllättäen verilöylyn, jossa vallankumousta yrittäneet kommunistit kukistettiin julmasti.  

Romaani siis kuvaa tapahtumia – yleislakkoa ja vallankumousyritystä – jotka koskettavat massoja ja jotka perustuvat yhteistoimintaan ja solidaarisuuteen. Siksi on yllättävää, miten yksinäisiksi kirjan henkilöt itsensä tuntevat. Yksinäisyys on lähes jokaisen hallitseva tunnetila. Kirjan alkuperäinen, ranskalainen nimi La Condition Humaine – 'ihmisen tila' tai 'ihmisen osa'  – viittaa selvästi tähän ihmisen perustavanlaatuiseen yksinäisyyteen. 

Suurin osa romaanin henkilöistä on kommunisteja tai ihmisiä, jotka ovat heidän kanssaan tekemisissä liiketoimien takia tai perhesyistä. Tässä muutamia heistä:

Romaani alkaa dramaattisesti Tšienin tekemästä salamurhasta. Hänen tekonsa on lähtölaukaus vallankumoukselle, sillä sen avulla kommunistit saavat haltuunsa laivalastillisen aseita. Teko eristää Tšienin samalla muista vallankumouksellisista ja saa hänet siirtymään kohti poliittista terrorismia. Hän alkaa suunnitella Tšan-Kai-Šekin murhaamista. Tšienissä tiivistyy romaanin teema ihmisen yksinäisyydestä. Kun muut romaanin henkilöt sentään yrittävät luoda yhteyden toisiin ihmisiin, Tšienille yksinäisyys on suorastaan velvollisuus: “Terrorismi oli muunnettava mystiikaksi. Sen ensimmäinen käsky olisi yksinäisyys. Terroristin tuli uskaltaa suunnitella tekonsa yksin ja kuolla yksin.”

Kio on vallankumouksen strategi. Hänen puolisonsa Mai on lääkäri. Vallankumouksellisen pariskunnan henkilökohtainen pulma jättää usein varjoonsa heidän poliittiset toimensa. Yönä, josta romaani alkaa, Mai tunnustaa Kiolle menneensä vuoteeseen toisen miehen kanssa. He ovat luvanneet toisilleen täyden seksuaalisen vapauden, mutta paljastus vaivaa silti kovasti Kion mieltä. Mai puolustautuu sillä, että hän ei ole ottanut rakastajaa vaan "antautunut" vain kerran toverilleen, ja Kio voi halutessaan "ottaa" itselleen kenet haluaa. Kio vastaa: “Vapaus ei ole mitään vaihtotavaraa. Se on vapautta.”

Vielä romaanin loppuvaiheessa, kun Kio on määrätty pidätettäväksi, pariskunta palaa vapauden luonteeseen. Kio haluaa toteuttaa vapauttaan ja lähteä kaupungille tapaamaan tovereitaan, vaikka se merkitsisi pidätystä ja teloitusta. Hän kieltää Maita lähtemästä mukaansa. Mai tuo ilmi ristiriidan: myös hänen on saatava toteuttaa vapauttaan. Kio myöntyy. Hän toteaa: – Joka tunnustaa toisen ihmisen vapauden, hän pitää sitä kaikkea muuta tärkeämpänä silloinkin, kun se tuottaa kärsimystä, tiedän sen kokemuksestani.

Kion isä, ukko Gisors, on marxilainen opettaja, joka tyynnyttää mieltään oopiumilla. Monet romaanin henkilöistä uskoutuvat hänelle ja käyvät hänen kanssaan keskusteluja. Ukko Gisorsin erityinen lahja piilee siinä, että hän löytää palan itseään kaikista keskustelukumppaneistaan – myös terroristi Tšienistä.

Venäläinen Katov on Venäjän vallankumouksessa saanut kuolemantuomion. Hänet on ruumiskasasta virvoitettu henkiin vakavasti haavoittuneena ja hän on omistanut elämänsä kommunistiselle vallankumoukselle. Hänellä, kuten Kiollakin, on koko ajan mukanaan vyön solkeen piilotettuna syankaliumikapseli, josta riittää tappava annos kahdelle ihmiselle.

Romaanin loppupuolella on kohtaus, jossa henkilöiden yksinäisyys hetkeksi väistyy. Kyseessä on vangittujen vallankumouksellisten selli, jossa Kio ja Katov odottavat teloitusta. Kuoleman odotushuoneessa Kio ymmärtää ilmestyksenomaisesti, että Main kohtaaminen oli tehnyt lopun hänen yksinäisyydestään. Katov puolestaan luovuttaa syanidikapselinsa niille, jotka pelkäävät enemmän kuin hän.

Levykaupanpitäjä Hemmelrich tuntee koko elämänsä olleen kärsimystä. Hänellä on kiinalainen vaimo ja vakavasti sairas lapsi. Hemmelrich antaa vallankumouksellisten kokoontua kaupassaan,  mutta kun Tšien saapuu kauppaan pommien kanssa, Hemmelrich ajaa hänet matkoihinsa. Tästä hän tuntee huonoa omaatuntoa. Hän kadehtii Tšieniä, joka on vapaa ja jonka elämällä on merkitys. Myös Hemmelrich löytää lopulta “kauhistuttavan vapauden”, mutta vasta sitten, kun hänen vaimonsa ja lapsensa on murhattu.

Paroni Clappique on kauppias ja taiteen kerääjä, jolla on monta rautaa tulessa. Hänen kohdallaan Malraux pyrkii hieman koomisempaan henkilökuvaukseen, mutta aika väkinäistä on hymy tämän opportunistin kustannuksella. Clappique välittää tietoja kommunistivallankumouksellisille palkkiota vastaan. Hänen omatuntonsa herää, kun hän saa tiedon Kioa uhkaavasta pidätyksestä. Hän tuntee velvollisuudekseen lähteä varoittamaan Kioa, mutta pelihimo ja bordellin houkutukset vievät voiton. Hänen syyllisyydentunteensa ja itsemurhasuunnitelmansakin vaikuttavat esitykseltä. Ilveilijä ja kameleontti pelastaa viime hetkellä oman nahkansa ja poistuu Šanghaista.

Main ja Kion suhteen kuvauksessa on pyrkimystä uudenlaiseen naiskuvaan. Tunkkaisesta naiskuvasta pitää puolestaan huolen Ferral, ranskalainen poliitikko ja liikemies, kauppaseuran presidentti, kumin tuottaja. Ferral joutuu vaikeuksiin kumin hinnan romahdettua. Ranskan hallitus voisi tulla apuun mutta vain sillä edellytyksellä, että kommunistit eivät pääse valtaan ja taloudellinen toimintaympäristö säilyy vakaana.

Ferralin lyhytkestoinen suhde Valérieen on kiusaannuttavaa "omistamisen" ja "antautumisen" peliä, jota Valérie ei haluaisi pelata. Pelistä kieltäytyminen ei ole mahdollista Ferralin maailmassa, jossa miehen on kostettava kokemansa nöyryytykset – todelliset ja kuvitellut – moninkertaisesti. Ferralin naiskuvan vihamielisyys tulee esiin myös siinä, miten hän nöyryyttää kiinalaista geishaa kohtelemalla tätä tietoisesti kuin halpaa prostituoitua.

Kirjan lopussa osa edellä mainituista henkilöistä on menettänyt henkensä. On myös selviytyjiä. Viimeisessä luvussa vanha Gisors ja Mai tapaavat Japanissa. Gisors on palannut opettamaan itämaisen taiteen historiaa. Hänelle on tarjottu poliittista professuuria Moskovassa, mutta hän toteaa, että marxismi on kuollut hänessä. Mai puolestaan on lähdössä Moskovaan, mutta ei vielä tiedä, mihin tehtäviin. Lääkärinä hän ei enää voi toimia: hän ei kestä kuolevia. 

Main lähtö Moskovaan on romaanin todellisuudessa tulkittavissa pieneksi toivon pilkahdukseksi tai ainakin jonkin uuden aluksi. Poliittinen todellisuus kirjan ulkopuolella sammutti tämän tuikahduksen. Monet ulkomailta Neuvostoliittoon sosialismia rakentamaan saapuneet katosivat Stalinin puhdistuksissa.

Juha Mannerkorven suomennos on säilyttänyt hyvin luettavuutensa. Romaani on julkaistu myös Tammen Keltaisessa Kirjastossa.

André Malraux, Sielujen kapina. Tammi 1947. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Condition Humaine (1933) suomentanut Juha Mannerkorpi. 374 s.

Roger Vailland: Laki

Vuoden 1957 Goncourt-palkinnon voittaja saattaa paikoin järkyttää nykylukijaa. Siinä on paljon lähentelyä ja likistelyä joskus toivottuna mutta useimmin tavan vuoksi siedettynä esileikkinä. Varsinkin miesten puheet ovat roiseja. Niissä raiskauskin on kerskailun aihe. Romaanin testosteronitaso on siis melko korkea, mutta enimmäkseen se ilmenee vain puheissa. Varsinaisiin petipuuhiin toiveidensa kumppanien kanssa pääsevät vain harvat. Useimmat hoitavat turhautumisiaan omin käsin, vuohien parissa tai ilotalojen ilottomissa ja kiirehdityissä kohtaamisissa. 

Ei kannata säikähtää. Miesten suhtautuminen naisiin kuten koko eteläitalialainen elämäntapa on romaanissa muutoksessa ihan silmiemme alla. Tämä siirtyminen feodaalisesta maanomistajien Italiasta kohti turismista elävää modernia Italiaa on romaanin keskeinen teema. Uusi ja vanha käyvät kamppailuaan kuten Adrianmeren tuulet – sirocco ja libeccio – rannikon edustalla. Ranskalainen kirjailija vaikuttaa tuntevan kohteensa hyvin. Paikallisväriä tekstiin antavat lukuisat italiankieliset ilmaukset.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja monta juonilankaa. Oikeastaan romaanin pääosassa on koko apulialaisen Porto Manacoren seutukunta, sen tavat, perinteet ja uskomukset. Köyhän ja takapajuisen seudun perinteet murtuvat: miehet joutuvat hyväksymään sen, että heidän vaimonsa poistuvat kodin ulkopuolelle ja – kauhistuksen kauhistus! –  näyttäytyvät vieraiden miesten katseille uimapuvussa rannalla. Turisteille järjestetään tanssiaisia, joihin myös jotkut oman kaupungin tyttäret pääsevät livahtamaan mukaan. Kaupungin miehille oman kunnian ja miehuuden säilyttäminen vaikuttaa aiheuttavan kovasti päänvaivaa.

Miesten ajatusmaailmaa kuvastaa paikallinen erikoisuus: kapakoissa pelattava peli nimeltä "Laki". Siinä päämääränä on toisten pelaajien, tai ainakin yhden, täydellinen nöyryyttäminen ja samalla omien kasvojen säilyttäminen.

Sitten niihin henkilöihin. En yritä kattavaa luetteloa, osa tärkeistäkin hahmoista jää mainitsematta. Suosittelen lukemaan itse. Nämä vanhemmat Goncourt-voittajat eivät aina erityisesti sytytä, mutta tästä kyllä pidin.

Tuomari Alessandro, puolueisiin lukeutumaton sosialisti, kirjoittaa harrastuksenaan Fredrik II Švaabilaisen historiaa ja sairastaa monien muiden tavoin malariaa. Hänen puolisonsa Donna Lucrezia on menettänyt kunnioituksensa miestään kohtaan, koska tämä on mukautunut hallituksen vaatimuksiin ja tuominnut rangaistuksiin kapinoivat maatyöläiset. Tuomari on joutunut siirtymään eri makuuhuoneeseen. 

Donna Lucrezialle Etelä-Italia on "synkkä ja pelottava maa, missä työttömät seiniin nojaten päivästä päivään odottavat työnantajaa joka ei koskaan tule, missä miehet alati hautovat mielessään keinoja, miten pääsisivät lähentelemään neitoja, joita he eivät koskaan saa".

Donna Lucrezia hullaantuu nuoresta lakitieteen ylioppilaasta, Francesco Brigantesta. Ihastus on molemminpuolinen. He suunnittelevat yhteistä karkumatkaa ja uutta yhteistä elämää Pohjois-Italiassa, joka väikkyy monen muunkin Porto Manacoren asukkaan haavemaana. Lucrezia ja Francesco saavat virikettä suhteeseensa romaaneista, esimerkiksi Parman kartusiaaniluostarista, jonka hahmoissa he tunnistavat itsensä, sekä Anna Kareninasta.

Ylikansoitetussa kaupungissa mitään ei voi tehdä jonkun näkemättä. Kaikki salaisuudet paljastuvat ennemmin tai myöhemmin.

Francescon isä, Matteo Brigante, on paikallinen gangsteri. Huomattavasta varallisuudestaan huolimatta häntä ei hyväksytä kaupungin seurapiireihin. Pojalleen hän toivoo parempaa. Saatuaan selville pojan karkumatka-aikeen, Matteo vie Francescon laadukkaaseen ilotaloon, jossa Fulvia-tyttö nopeasti lypsää Francescolta hänen Donna Lucrezialta saamansa matkarahat. Lucrezian ja Francescon suhde lopahtaa ensimmäisen pettymykseen ja toisen häpeään.

Matteo Bricantella on myös oma naisseikkailunsa. Hän yrittää raiskata 16-vuotiaan Mariettan, mutta epäonnistuu. Marietta myös lavastaa Matteon syylliseksi varkauteen, jossa sveitsiläiseltä turistilta vietiin 500 000 liiraa. Loppujen lopuksi rahat palautetaan omistajalleen eikä ketään tuomita. Tuomari Alessandrollakin on yllättävä näkemys syyllisestä: 

– Mitä muuta kuin provokaatiota on kuljettaa mukanaan puolen miljoonan omaisuutta työttömien ja nälkäisten maassa? Sveitsiläinen itse olisi pidätettävä!

Marietta, jota yksi ja toinen muukin havittelee, on päättänyt luovuttaa neitsyytensä kotitilansa isännälle Don Cesarelle. Näin olivat tehneet myös hänen äitinsä sekä molemmat vanhemmat sisarensa. Don Cesarella katsotaan olevan feodaali-isännän ensimmäisen yön oikeus alustalaisiinsa. Loppujen lopuksi Marietta kuitenkin viettää ensimmäisen yönsä Pippon, itseään muutamaa kuukautta nuoremman guaglioni-pojan, eräänlaisen nuorisorikollisen, kanssa. Mariettan ja Pippon luonnollinen ja iloinen aistillisuus vertautuu Donna Lucrezian ja Francescon kirjoista opittuun ja paperinmakuiseen salaiseen tapaamiseen, joka loppujen lopuksi jää vaille täyttymystään.

Suurmaanomistaja Don Cesare on menettänyt kiinnostuksensa elämään. Fasistien valtaannousu tappoi hänen poliittiset intohimonsa. Hän oli asettanut ensimmäisessä maailmansodassa henkensä alttiiksi kuningas Viktor Emanuel III:n puolesta, mutta tämä oli antanut Mussolinin riistää itseltään todellisen kuninkaanvallan. "Diktaattori, vallananastaja, oli täyttänyt maailman narrinäänellään, pullistellut lihaksiaan rahvaan suosion voittaakseen. Baffonen, viiksiniekan, valtaistuimelle oli tunkeutunut buffone, ilveilijä."

Don Cesare on vetäytynyt kotitilalleen ja omistautunut tutkimuksilleen Manacoren rannikon hellenistisen ajan siirtokuntien historiasta. Tutkimusten lisäksi rakkauselämä ja metsästys ovat tuottaneet hänelle mielihyvää, mutta millekään aatteelle hän ei enää sodan jälkeen ole antautunut. Kirjan lopussa Don Cesare kuolinvuoteellaan miettii alueensa historiaa ja sen vääjäämätöntä muutosta. Kukaan ei enää tule näkemään tätä aluetta kuten hän.

Marietta saapuu Don Cesaren vuoteen ääreen ja pyytää anteeksi, ettei ole säilyttänyt neitsyyttään Don Cesarelle. Tyttö kertoo myös varastaneensa Pippon avulla sveitsiläisen rahat ja ettei aio palauttaa niitä vaikka joutuisi syytteeseen. Don Cesare ihailee tytön "rosvopäällikön" luonnetta. Hän on saanut tarpeekseen nöyristelijöistä. Hän arvelee olevansa Mariettan isä. Viime hetkinään hän muuttaa testamenttiaan siten, että Marietta saa tilukset, jotka tuottavat vähintään 600 000 liiraa vuodessa. Mariettan taipumuksilla enemmänkin. “Tyttö on aina ollut liian köyhä voidakseen olla hyvä. Se on laki. Itse asiassa en minäkään ole ollut hyvä vaan välinpitämätön, hän ajattelee.”

Don Cesaren loppu on rauhallista alistumista. Vanha ateisti ei halua pappia paikalle. Hän on elänyt oman laatunsa mukaisen elämän. Feodaaliherran kuollessa tuulet vaihtuvat: sirocco on päässyt voitolle libecciosta.

Romaanissa on mukana myös paljon nimettömiksi jääneitä henkilöitä: työttömiä jotka norkoilevat keskustorin reunalla siinä toivossa, että joku maanomistaja heidät palkkaisi; vankeja joiden äänet kaikuvat sellien ikkunoista, kun he laulavat kahviloiden kaiuttimista kuulemiaan uusimpia italialaisia ja ranskalaisia iskelmiä; kalastajia jotka kiskovat satojen vuosien takaisilla menetelmillä trabucco-nuottaansa.

Romaanin loppuluvussa käydään kevyen ironiseen sävyyn läpi siinä mainittujen henkilöiden myöhemmät vaiheet. Viihdyttävä kesäkirja.

Niilo Pakarisen suomennos on säilyttänyt luettavuutensa hyvin. Kirjan kansi on Björn Landströmin helposti tunnistettavaa tyyliä. Piirsiköhän kukaan muu noita katukiviä kuten hän?

Roger Vailland, Laki. Gummerus 1958. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Loi (1957) suomentanut Niilo Pakarinen. Kansi: Björn Landström. 264 s.

Elsa Triolet: A Fine of Two Hundred Francs

Olen aina välillä etsiskellyt luettavaa ranskalaisen Goncourt-palkinnon voittajalistalta. Yleensä olen ollut tyytyväinen löytöihini. Listassa on kuitenkin yksi silmäänpistävä vinouma. Palkinto on myönnetty ranskaksi kirjoitetulle teokselle vuosittain vuodesta 1903 lähtien, mutta vasta vuonna 1944 sen sai ensimmäinen nainen, eikä naispuolisia voittajia palkinnon historiassa edelleenkään ole kuin vasta kolmetoista. Jos siis palkinto annettaisiin tästä vuodesta lähtien aina pelkästään naiskirjailijalle, miesten ja naisten osuus palkinnon saajista tasoittuisi vasta vuonna 2134! 

Ensimmäinen nainen, joka voitti Goncourt-palkinnon, oli Elsa Triolet (1896–1970). Triolet syntyi Moskovassa juutalaisen juristi-isän ja musiikinopettajaäidin intellektuelliperheeseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Ella Jurjevna Kagan. Vanhemman sisarensa Liljan kanssa hän sai hyvän koulutuksen. Molemmat tytöt puhuivat venäjän lisäksi sujuvasti myös ranskaa ja saksaa. Lilja meni naimisiin futuristirunoilija ja kriitikko Osip Brikin kanssa, ja näin myös Elsa tutustui futuristisiin runoilijoihin. Lilja Brik ja runoilija Vladimir Majakovski olivat rakastavaisia.

Vuonna 1918 Elsa meni naimisiin ranskalaisen upseerin ja diplomaatin André Triolet'n kanssa. Pariskunta muutti sen jälkeen Tahitille. Avioliitto ei ollut onnistunut, kahden vuoden jälkeen Elsa muutti yksin Berliiniin, jonne oli syntynyt Neuvostoliiton rajoittavan kulttuuripolitiikan takia vireä venäläinen taiteilijayhteisö. Kirjailija Viktor Šklovski rakastui Elsaan, joka ei tuntenut vastavuoroista tunnetta mutta suostui kirjeenvaihtoon sillä ehdolla, että kirjeissä ei mainittaisi rakkautta. Šklovski kokosi vuonna 1923 kirjeistään ja muutamista Elsan vastauksista teoksen ZOO: eli kirjeitä mutta ei rakkaudesta. Suomeksi kirja ilmestyi Jyrki Siukosen suomennoksena vuonna 2019.

Šklovski lahjoitti yhden kappaleen kirjaansa Maksim Gorkille, joka arvioi tylysti, että kirjassa ei ollut muuta hyvää kuin ne pari naisen kirjoittamaa kirjettä, ja vaati saada tavata kyseisen naisen. Gorkin kannustuksesta Elsa Triolet kirjoitti ensimmäisen kirjansa Tahitin kokemuksistaan. Se julkaistiin Neuvostoliitossa vuonna 1925. Tämän jälkeen Elsa julkaisi vielä kaksi romaania venäjäksi.

Vuonna 1928 Elsa tapasi ranskalaisen runoilijan Louis Aragonin. He menivät naimisiin seuraavana vuonna, mutta Elsa säilytti silti ensimmäisen aviomiehensä sukunimen kuolemaansa saakka. Pariskunta asettui asumaan Ranskaan, ja Elsa alkoi kirjoittaa ranskaksi. Vuonna 1938 ilmestyi hänen ensimmäinen ranskankielinen teoksensa, novellikokoelma Bonsoir Thérèse. 

Elsa Triolet'n ja Louis Aragonin yli neljäkymmentä vuotta kestänyt yhteiselämä oli taiteellisesti tuottelias: heidän kootut teoksensa on julkaistu 42-osaisena yhtenäisenä sarjana, jossa molempien teokset vuorottelevat. Louis Aragon oli myös kommunistiaktivisti. Elsa Triolet piti kommunistista agendaa rajoittavana eikä siksi ollut yhtä kiinteästi mukana poliittisessa toiminnassa kuin miehensä.

Toisen maailmansodan aikana Elsa Triolet ja Louis Aragon osallistuivat aktiivisesti vastarintaliikkeeseen. Näistä kokemuksistaan Elsa Triolet kirjoitti pitkiä novelleita, joista ensimmäinen, Les Amants d'Avignon, 'Avignonin rakastavaiset', ilmestyi lokakuussa 1943 salanimellä Laurent Daniel maanalaisen Éditions de Minuit -kustantamon julkaisemana.

Avignonin rakastavaiset aloittaa myös neljästä pitkästä novellista koostuvan Goncourt-palkinnon voittajateoksen Le Premier accroc coûte deux cents francs ('Ensimmäinen repeämä maksaa kaksisataa frangia'). Luin kirjan englanninkielisenä käännöksenä A Fine of Two Hundred Francs. Hieman erikoinen nimi on peräisin kokoelman viimeisestä novellista. Siinä kerrotaan, että lause jota tavattiin opastauluista baarien biljardipöytien läheisyydestä ja jolla yritettiin suojella arvokasta vihreää verkaa huolimattomilta pelaajilta, olisi ollut koodiviesti, joka ilmoitti Ranskan vastarintaliikkeelle Normandian maihinnousun alkamisesta. En löytänyt vahvistusta tälle tiedolle. Yleensä lähteissä kerrotaan, että viestinä oli säe Paul Verlainen runosta: Les sanglots longs des violons de l'automne – Syksyn viulujen pitkät nyyhkytykset.

Toisesta maailmansodasta ja myös Ranskan saksalaismiehityksestä julkaistaan edelleen runsaasti kaunokirjallisuutta. Elsa Triolet'n novellikokoelmalla on näihin myöhemmin julkaistuihin teoksiin verrattuna huomattava etu: siitä puuttuu jälkiviisaus. On jännittävää lukea aikalaiskuvausta, jossa sodan lopputulos ei vielä ole tiedossa. Siinä lukijan silmien edessä toive sodan lopputuloksesta muuttuu vähitellen uskoksi ja melkein varmuudeksi. Kunnes jokin lause paljastaa, että vaihtoehto on niin kauhea, että sitä ei yksinkertaisesti uskalleta ajatella. 

Avignonin rakastavaiset -novellin nimi viittaa kirjallisuuden yhteen suureen rakkaustarinaan, renessanssirunoilija Petrarcan yksipuoliseen kaukorakkauteen Lauraan. Myös Triolet'n rakastavaisten, Julietten ja Celestinin, rakkaus jää vaille täyttymystään. Novellin loppu on siitä huolimatta toiveikas.

Novelli alkaa minäkertojan nopealla luonnehdinnalla Juliette Noëlista. Salaperäinen minäkertoja katoaa pian näkyvistä ja tarina on sen jälkeen kerrottu hän-muodossa Julietten näkökulmasta. Juliette on sihteeri, johon on helppo rakastua. Insinööri Martin on jo kosinut häntä; yrityksen pääjohtaja on kohteliaasti tiedustellut, voisiko Juliette ryhtyä hänen rakastajattarekseen – avioliittoa hän ei valitettavsti vaimonsa takia pysty tarjoamaan. Juliette kieltäytyy kauniisti.

Saksalaismiehityksen aikana Juliette muuttaa Lyoniin Aline-tätinsä ja adoptoimansa José-pojan kanssa. Hän työskentelee sanomalehdessä ja käyttää vapaa-aikansa vastarintaliikkeen hyväksi. Myöhemmin käy ilmi, että yksi hänen työtovereistaan on värvännyt Julietten vastarintaliikkeeseen sen jälkeen, kun Julietten veli oli kuollut natsien käsissä.

Joululomansa vuonna 1942 Juliette käyttää kiertelemällä maaseudulla etsimässä sopivia piilopaikkoja vastarintaliikkeen ihmisille. Maaseudun luminen hiljaisuus on kuvattu tunnelmallisesti.

Työ itsessään on vaarallista ja edellyttää hienotunteisuutta: koskaan ei voi olla varma, mikä on ihmisten suhtautuminen saksalaisiin. Ilmiantajia oli koko ajan varottava. Osa ranskalaisista nimittäin arvosti saksalaisten järjestelmällisyyttä, tehokkuutta ja hyviä käytöstapoja. Saksalaisia Julietten oli tietenkin välteltävä; ranskalaispoliiseista puolestaan oli yritettävä löytää ne, jotka eivät myötäilleet uusia isäntiään.

Juliette saa tehtävän käydä Avignonissa vastarintaliikkeen asioilla. Siellä hän kohtaa yhteyshenkilönsä Celestinin. Juliette ehdottaa, että he ajankulukseen olisivat olevinaan rakastavaisia. Niinpä he viettävät yhdessä päivän ja illan, kiertelevät nähtävyyksiä, käyvät muun muassa linnassa, jonka seiniin rakastavaiset ovat kirjoittaneet viestejä toisilleen. Heidän ilta-ateriansa keskeytyy, kun Celestiniä tullaan noutamaan salaisiin tehtäviin.

Kiintymyksen ilmaiseminen on yllättävän vaikeaa näille ihmisille, jotka sotatilan takia ovat joutuneet pitkään pistämään omat tunteensa sivuun.

 "Juliette, you said 'Let's pretend...'"

     "Oh!" she cried faintly.

     "It's a terrible game... You have given me taste of everything that I don't possess, that I'll never possess, wonderful Juliette! I feel more miserable now than I ever did before, because I know that there's nothing left beneath the ashes. For a moment I was able to believe, but it's no use. If you couldn't work the miracle, no one else ever will. Juliette, don't cry. We're not masters of our hearts. I'm a blunt man..."

     "I'm not crying," said Juliette, snatching up her beret and putting it on. "I've always known that love is counterfeit, and that nothing is genuine but illusion. People don't love each other. No one loves anyone... I'm not in love with you. Where's my coat?"

Myöhemmin Lyoniin palattuaan Juliette saa ohjeet, että hänen on haettava junalta eräs vastarintaliikkeen mies ja opastettava hänet hotelliinsa. Yllättäen mies osoittautuu Celestiniksi. Lyhyen keskustelun jälkeen he poistuvat hotellista turvallisuussyistä erikseen. 

Melkein heti Juliette pidätetään. Saksalaiset vaativat häntä kertomaan Celestinin sijainnin. Juliette onnistuu pakenemaan, koska on oppinut tuntemaan kaupungin salakäytävät. Hän tapaa vielä kerran Celestinin. Hänet aiotaan lähettää pois maasta. Celestin haluaisi viedä Julietten mukanaan, mutta lentokoneessa on vain yksi vapaa paikka. 

Elsa Triolet liitti tarinan loppuun lauseen: "Antaa Historian jatkaa tarinaani." Sodan oloissa tarina on epäilemättä ollut rohkaiseva. Rakkaus ei ole kadonnut maailmasta. Se nyt vain saa odottaa, kunnes maailma on taas valmis siihen.

Kokoelman toinen novelli The private life of Alexis Slavsky, painter kertoo pariisilaisesta taidemaalarista, joka saksalaismiehityksen aikana joutuu vastoin tahtoaan poistumaan Pariisista. Kiertely maaseutupaikkakunnalta toiselle tutustuttaa lukijan maaseudun sodanaikaisiin ajattelutapoihin, mustanpörssin kauppiaisiin ja saksalaisten myötäilijöihin ja vastustajiin.  

Alexisin isoäiti on ollut juutalainen, isän puolelta hänen sukunsa on puolalainen. Outo sukunimi ja juutalainen sukuyhteys eivät tehneet elämää helpommaksi saksalaisten miehittämässä Ranskassa. Sinänsä Alexis on novellin loppupuolelle asti lähes täysin epäpoliittinen, hän elää ennen kaikkea taiteelleen ja on siinä menestynyt hyvin. Hänen vaimonsa Henriette huolehtii käytännön asioista niin että mies voi keskittyä työhönsä.

Novelli kertoo siitä, miten Alexis Slavsky sota-ajan kokemustensa takia vähitellen muuttuu. Hänelle taide on ollut kaikki kaikessa. Lievitystä ajoittaisiin masennuksiinsa hän on hakenut naisseikkailuista. Hän on ollut mieltynyt varsinkin hyvin nuoriin naisiin. Henriette-vaimo ei ole puuttunut miehensä suhteisiin. Henriettelle on kuitenkin kova pala, kun hän kuulee miehensä kertovan eräälle uudelle ystävättärelleen, ettei ole koskaan aiemmin kokenut tällaista rakkautta.

Tutustuminen ja ihastuminen vastarintaliikkeessä toimivaan Louiseen saa vauhtia Alexisin asenteen muutokseen. Alexis auttaa erästä pakkotyöhön määrättyä vankia tämän pakomatkalla. Kun Louise on joutunut pidätetyksi, Alexis saa käsiinsä osan Louisen päiväkirjamerkinnöistä. Niissä Louise kertoo suhteesta, jonka on aloittanut erään miehen kanssa päästäkseen elämässä eteenpäin edellisen, todella merkityksellisen suhteen jälkeen. Alexisin itsekeskeisyyttä kuvaa se, ettei hän ymmärrä itse olleensa tuo Louisen "laastarisuhde".

Toiminta vastarintaliikkeen apuna on selvästi hyväksi Alexisille. Hänen masennuksensa kaikkoaa. Toiveikkuus lisääntyy. Näyttää myös siltä, että sitoutuminen poliittiseen toimintaan vaikuttaa elähdyttävästi hänen taiteeseensa.

Kokoelman kolmas novelli Notebooks buried under a peach tree on eräänlainen jatke edelliseen novelliin. Se koostuu suurimmaksi osaksi Louisen piilottamien muistikirjojen teksteistä. Louise kertoo niissä minämuodossa elämänsä vaiheet lapsuudesta alkaen.

Elsa Triolet on tässä novellissa hyödyntänyt omia kokemuksiaan moskovalaisesta lapsuudestaan. Louisella – kuten oli Elsallakin – on jopa kuvankaunis vanhempi sisar, Odette. Perhe on vallankumouksen jälkeen muuttanut Pariisiin. Tytöt eivät ole jakaneet vanhempiensa porvarillisia arvoja, eikä vanhemmilla ole ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä heidän värikäs elämäntapansa. Siihen on sisältynyt juhlia ja ulkonäön dramaattisia muutoksia. Suhteita miehiin, ehkä naisiinkin – ainakin ruotsalaisen Elizabethin kanssa Louisen ystävyys oli hyvin intiimi. Louisen elämään kuuluu myös lyhyt harkitsematon avioliitto, joka on kariutunut. Louisen poikavauva on kuollut auto-onnettomuudessa.

Louise on työskennellyt toimittajana ja siirtynyt heti saksalaismiehityksen alettua vastarintaliikkeen palvelukseen. Näissä tehtävissä hän on tutustunut suureen rakkauteensa, kommunistiprofessori Jeaniin, jonka olinpaikasta hänellä ei ole tietoa. Puolitoista vuotta Louise on ollut saksalaisten vankina.

Louisen isä on päätynyt sodan aikana Englantiin Ranskan pakolaishallituksen ministeriksi. Hän yrittää houkutella myös Louisea turvaan Englantiin.

Novellin lopulla on Louisen reportaasi vierailusta vastarintaliikkeen taisteluosaston, maquisin, vieraana. Osaston kaksitoista nuorta taistelijaa ovat kaikki kotoisin samalta seudulta. He ovat puhtaita ja siloposkisia poikia. Heidän kouluttajansa ja johtajansa on lähikylän matematiikanopettaja, kommunisti. Hän käyttää salanimeä, mutta kaikki kyllä tuntevat hänet ainakin kolmenkymmenen kilometrin säteellä.

Maquis ostaa ruokansa lähiseudun maanviljelijöiltä, jotka kyllä auliisti ja säännöstelykortteja kyselemättä myyvät kaiken, mitä pyydetään, mutta vaativat sitten niistä mustan pörssin hinnat. Erityistä isänmaallista auttamishalua viljelijöillä ei vaikuta olevan.

Tärkeintä nuorille taistelijoille ovat saksalaiskohteisiin tehdyt ryöstöretket. Ne ovat hyvää harjoitusta. Louisekin on tuotu leiriin natseilta varastetulla Mersulla. Suurin puute on aseista ja ammuksista.

Louisen reportaasi päättyy mainintaan, että hän on jälleen Lyonissa, suunnittelee liittymistä maquisiin ja on lähdössä tavarataloon ostamaan sukkanauhoja. 

Novellin viimeisissä lauseissa hypähdetään ajassa eteenpäin. Louisen muistikirjat kaivetaan esiin puutarhasta. Nyt tiedetään, että Louise on pidätetty Galeries Lafayetten edustalla. Hänet on kuljetettu keskitysleirille ja teloitettu syksyllä 1943.

Kokoelman neljäs ja viimeinen novelli A Fine of Two Hundred Francs kuvaa tapahtumia ranskalaisessa maaseutukaupungissa pian Normandian maihinnousun jälkeen.

"No eipä ollut kaksinen invaasio", on maaseudun asukkaiden toistuva kommentti. Tilanne on sekava. Musta pörssi kukoistaa, siviilit valittavat kaikesta, väkeä virtaa maquisiin, mutta vastarintaliikkeen taistelijat eivät oikein tiedä, mihin pitäisi ryhtyä. Saksan joukkoja liikkuu maan halki kohti itää.

Novellissa on kuvaus yöstä, jolloin vastarintaliikkeelle on määrä pudottaa laskuvarjoilla aseita, jotka tulevat Algeriassa tauonneelta rintamalta. Farssimainen säntäily muuttuu äkkiä sävyltään vakavaksi. Aseet kyllä saapuvat, mutta niin saapuvat myös saksalaiset. Tuhat viisisataa saksalaista sotilasta vyöryy kaupunkiin. Seuraa mielivaltaisia teloituksia, raiskauksia, ryöstelyä. Aamulla natsit jatkavat matkaa kuorma-autot täynnä kaupunkilaisilta varastettua tavaraa.

Novelli päättyy pettymyksen sanoihin. Orastava yhteisyyden tunne ei ole kestänyt. Maihinnousun jälkeen ranskalaisten kostotoimet olivat kohdistuneet myös moniin oman maan kansalaisiin:

     Kesäkuun 6. päivänä viesti "Ensimmäinen repeämä maksaa kaksisataa frangia" ilmoitti ensimmäisestä maihinnoususta.

     Elokuun 15. päivänä tuli lisää vahinkoa ...[silloin liittoutuneet nousivat maihin Etelä-Ranskassa] En ole koskaan saanut tietää tämän hintaa, sillä tähän mennessä koko verka oli jo repaleina. Kärsimättömyyksissämme olimme kaikki alkaneet repiä sitä.

Elsa Triolet, A Fine of Two Hundred Francs. Virago Press 1986. Teoksessa on Helena Lewisin kirjoittama johdanto. Alkuteos Le Premier accroc coûte deux cents francs (1944). Kääntäjän nimeä ei mainita. Kansikuvassa Paul Colinin maalaus "Portrait of Suzy Solidor". 287 s.

 

Antonine Maillet: Pélagie-la-Charrette

Tämän vuoden helmikuun 17. päivänä kuoli 95 vuoden ikäisenä Antonine Maillet, Acadian merkittävin kirjailija. Maillet? Acadia? Koskaan kuullutkaan?

Pieni taustoitus on paikallaan. Aloitetaan Antonine Maillet’sta (10.5.1929–17.2.2025). Kaksi viikkoa sitten New Brunswickin provinssissa Kanadassa pantiin toimeen suruliputus kaikissa hallinnollisissa rakennuksissa ja kouluissa hänen muistokseen. Milloin viimeksi suomalainen kirjailija on saanut vastaavan kunnianosoituksen jossain päin Suomea?

Kauppasodan keskeltä Kanadan pääministeri Justin Trudeau julkaisi pitkän surunvalittelutiedotteen kirjailijan läheisille ja kaikille, joita kirjailijan teokset olivat koskettaneet.

Tässä osa Trudeaun tiedotteesta:

“Ms. Maillet syntyi Bouctouchessa, New Brunswickissa. Hän loi hedelmällisen uran romaani- ja näytelmäkirjailijana sekä tutkijana. Hän jätti lähtemättömän jäljen Kanadan kulttuuriin. Yli viidessäkymmenessä teoksessaan hän nosti esiin Acadian tarinoita. Näihin kuuluu hänen näytelmänsä La Sagouine, joka teki hänen nimensä tunnetuksi, sekä hänen romaaninsa Pélagie-la-Charrette, joka toi hänelle vuoden 1979 Goncourt-palkinnon – tehden hänestä vasta kuudennen naisen, joka sai tämän arvostetun ranskalaisen kirjallisuuspalkinnon ja ensimmäisen Euroopan ulkopuolisen palkinnon saajan. Ms. Maillet’n tuotanto auttoi vaalimaan syvempää ymmärtämystä ja arvostusta Acadian kulttuuria kohtaan ja ansaitsi hänelle laajaa tunnustusta.”

Mikä ihmeen Acadia? 

Nykyisen Kanadan koillisosiin oli 1600-luvulta alkaen muodostunut omaleimainen ranskankielinen yhteisö, joka kutsui asuttamiaan alueita Acadiaksi ja asukkaitaan acadialaisiksi (acadiens). Nimi lainattiin muinaisen Kreikan Arkadian maakunnalta, joka karuudestaan huolimatta oli tullut tarkoittamaan paimenidylliä ellei suorastaan paratiisia.

Acadia oli osa Ranskan siirtomaata Uutta Ranskaa. Vuonna 1713 Ranska menetti alueen Englannille. Vuosina 1755–1763 alueen ranskankielinen väestö karkotettiin. Heidät kuljetettiin laivoilla eri puolille nykyisiä Yhdysvaltoja. Osa acadialaisista pakeni Kanadan erämaihin. 

1700-luvun loppupuolella suuri joukko acadialaisia palasi entisille asuinpaikoilleen. Heitä kuitenkin syrjittiin lainsäädännössä 1800-luvun lopulle asti, jolloin syntyi katolisen kirkon tukemana niin sanottu Acadian renessanssi. 

Suuri joukko acadialaisia jäi etelään, etenkin Louisianaan, jossa osavaltion siiirtomaataustan takia oli ennestään paljon ranskankielisiä asukkaita. Acadien lyheni siellä ensin muotoon cadien ja sitten muotoon cajun. 

Pélagie-la-Charrette, ‘Kärry-Pélagie’, on romaani, josta Antonine Maillet siis sai Goncourt-palkinnon vuonna 1979. Maillet käyttää teoksessaan keräämäänsä acadialaista folklorea, jota kerrotaan romaanissa puheenomaisella kielellä. Kertojia on ainakin kolmessa aikatasossa. Tapahtumat ajoittuvat 1700-luvun lopulle, mutta vielä sata vuotta myöhemmin päähenkilöiden jälkeläiset väittelevät niistä. Myös 1900-luvun lopulla on vielä pari jälkeläistä tapahtumia pohtimassa, muun muassa nimeämättä jäävä minä, Pélagien jälkeläinen, joka käy läpi menneisyyttä serkkunsa Louis-à-Belonien kanssa. 

Romaani tulvii tarinoita, kaskuja, lauluja ja sukuhistoriaa. Siinä ei vierasteta tunteita: se on usein hauska ja välillä liikuttava. Vaikeasta matkasta kertova tarina on ilon täyttämä, paikoin karnevalistinen ja riehakas, välillä hartaan kunnioittava. Romaanissaan Antonine Maillet on luonut Acadialle eräänlaisen kansalliseepoksen. Jos pidät maagisesta realismista, tämä romaani luultavasti miellyttää sinua.

Kerron seuraavaksi melko paljon romaanin juonesta. Kahdestakin syystä: ensinnäkin koska minulla on semmoinen tapa ja toiseksi sen takia, että vaikka haluaisitkin lukea tämän kirjan mieluummin itse, et ehkä saa sitä helposti käsiisi. Varsinkaan jos haluat, kuten minä, lukea sen englanniksi. Ranskankielinen alkuteos sisältää runsaasti acadianranskan puhekieltä, enkä luottanut riittävästi ranskan taitoihini. Oman englanninkielisen kappaleeni löysin nettiantikvariaatista Atlantin takaa. Juoniselostuksen saa jättää lukematta. En pahastu.

Pélagie LeBlanc omaa sukua Bourg, romaanin päähenkilö, on vuonna 1755 siirretty kolmen poikansa kanssa Georgiaan. Laivamatkan aikana hänelle on syntynyt myös tytär. Vanhin poika ja aviomies ovat kuolleet taistelussa englantilaisia vastaan. Päästessään perille Georgiaan Pélagie on ollut vasta 20-vuotias.

Viisitoista vuotta Pélagie on elää kituuttanut Georgiassa ja työskennellyt mustien orjien rinnalla saadakseen kerätyksi rahat vankkuriin ja kuuteen vetohärkään. Vuonna 1770 hän on valmis lähtemään takaisin Grand-Prén kaupunkiin Acadiaan. 

Vankkuriinsa hän lastaa perheensä: poikansa Jeanin, kaksospojat Charlesin ja Jacquotin, jotka ovat niin erottamattomat, että heistä käytetään yhteisnimitystä Charlécoco, sekä tyttärensä Madeleinen. Kyytiin otetaan myös Pélagien kasvattityttö Catoune, joka on viisitoista vuotta aiemmin löytynyt laivasta taaperoikäisenä ilman sukulaisia ja kaltoin kohdeltuna. Kaunis Catoune on kasvanut ikään kuin Madeleinen sisarena. Mukana vaunuissa on myös Célina, kampurajalkainen kätilö, joka tuntee myös parantavat yrtit ja jolla on ehkä myös vähän noidan taitoja.

Omassa vaunussaan matkaan lähtee myös yli 90-vuotias Bélonie, tarinankertoja, joka on menettänyt koko sukunsa haaksirikossa pohjoisen Atlantin aaltoihin. Bélonie kuulee kuoleman kulkevan perässään kuuden mustan hevosen vetämillä aavevaunuilla.

Matka kestää kymmenen vuotta. Sen aikana vaunukaravaani kasvaa useilla Acadian suvuilla. Etelä-Carolinan rämeiltä mukaan lähtevät suvut, jotka ovat piileksineet siellä viisitoista vuotta räjäytettyään satamassa laivan, joka oli tuonut heidät Acadiasta. Bastarachet, Bourgeoisit, Girouét. Basquet toivat mukanaan arvokkaimman aarteensa: viulun jossa oli vielä kolme kieltä tallella. Kun he matkan myöhemmässä vaiheessa joutuvat vaihtamaan viulun ruokaan, musisointi ei lakkaa. Hääjuhlissa Basquet säästävät tanssit lusikoilla ja muilla keittiövälineillä. 

Vanhan Bélonien tarinat ja todellisuus sekoittuvat. Esimerkiksi silloin kun karavaanilaiset vapauttavat orjakauppiaiden kaappaaman Catounen Charlestonin orjamarkkinoilta ja pelastuvat sen jälkeen Charlestonin vankilasta, kuten päähenkilö Bélonien tarinassa pelastui valaan vatsasta. Mukaansa Charlestonista he saavat myös mustan orjan, joka oli kahlittu samoihin kahleisiin Catounen kanssa. Myöhemmin pohjoisessa musta mies herättää intiaaneissa hämmennystä: kerrankin uudisasukkaiden joukossa on ihminen, jota he eivät voi nimittää valkonaamaksi.

Charlestonin satamassa tapaamme kapteeni Beausoleilin, joka briteiltä varastamallaan ja Grand’Gouleksi nimeämällään laivalla on hyökkäillyt brittien karkotuslaivaston kimppuun ja palauttanut Acadian sukuja kotipaikoilleen. Tämä merien Robin Hood saa Pélagien leskensydämen läpättämään. Kiinnostus on molemminpuolinen.

Kapteeni Beausoleil kertoo myös Louisianasta, jonne monet acadialaiset ovat muuttaneet ja perustaneet sinne Etelän Acadian. Louisianassa oli paljon myös Ranskasta saapuneita siirtolaisia ja sotilaita. Siellä katoliset papit pitivät messuja, lait suojelivat ranskankielisiä, maa ja meri ruokkivat heitä.

Beausoleil lupaa kyydin myös Pélagien karavaanille, kunhan on ensin hoitanut joitain velvollisuuksia Guadeloupen suunnalla. Pélagie kieltäytyy, mutta he sopivat kuitenkin tapaamisesta pohjoisempana, Marylandissa Baltimoren satamassa.

Kaksi nuorta karavaanilaista on ajautunut toistuviin tappeluihin kauniin Catounen suosiosta. Catounea suojellakseen Pélagie lähettää nämä ylikuumenneet kollit Beausoleilin matkaan. Toinen on Maxime Basque ja toinen Pélagien oma Jean. Pélagien turvaksi Beausoleil puolestaan jättää kaksi parasta miestään, hovinarriksi kutsutun lyhytkasvuisen Pierre-à-Pitren ja P’tite Goulen, joka nimestään huolimatta on kahdeksan jalan korkuinen jättiläinen.

Myös Pierre-à-Pitre on tarinankertoja, mutta kun vanhan Bélonien tarinat pohjautuvat historiaan ja kansantarinoihin, Pierre-à-Pitre luottaa ainoastaan omaan mielikuvitukseensa. Yllättäen kätilö-Célina ja Pierre-à-Pitre viihtyvät hyvin toistensa seurassa ja Célina kikattelee taas kuin nuori tyttönen. Catoune-tyttönen saa P’tite Goulesta uskollisen ja herrasmiehen tavoin käyttäytyvän henkivartijan.

Pohjois-Carolinasta karavaanin mukaan lähtevät Hébertit, Boudreaut, Robinchaudit, Landryt ja Allainit. Jean-Baptiste Allainilla on mukanaan Acadiasta palavasta kirkosta pelastettu krusifiksi, ensimmäinen jonka moni matkalainen oli kotimaasta lähdön jälkeen nähnyt. Jean-Baptistella on kämmenissään ikuiset paloarpien stigmat. 

Virginiasta karavaaniin liittyvät Chauvinit ja Thériotit. Yhteinen tavoite ja mieltymys lauluun ja tarinoihin yhdistää matkalaiset. Isompia riitoja ei synny edes vastoinkäymisissä – ja niitä tuhansien mailien matkalla riittää. 

Sukujen nimissä ja varsinkin henkilöiden lisänimissä ja lisänimien lisänimissä menin välillä aivan pyörälle päästäni. Miltä kuulostavat vaikkapa Alban-à-Charles-à-Charles tai François-à-Pierre-à-Pierre-à-Pierrot? No, ei haittaa. Kukaan ei pidä minulle pistokokeita lukemisistani.

Jossain Virginian teillä karavaanilaisilta loppuu öljy. Matka uhkaa pysähtyä siihen. Ilman öljyä akselit palavat rikki. Charlestonista mukaan tullut entinen orja pääsee osoittamaan kiitollisuuttaan Pélagielle, joka tässä vaiheessa on jo kaksi vuotta pitänyt mustan miehen turvassa keskellä orjavaltioita. Mies pyydystää korillisen sukkanauhakäärmeitä. Sitten jokaisen pyörän ja akselin liitoskohtaan kietaistaan käärme – ja matka jatkuu.

Keväällä 1774 karavaani on Baltimoressa. Siellä on lisää acadialaisia, kokonainen kaupunginosa nimeltä French Town. Siellä on myös irlantilaisten ylläpitämä katolinen kirkko. Acadialaisille oman uskonnon kirkko on niin kunnioitusta herättävä, että he ottavat messuun mennessään kengät pois jalasta. Myöhemmässä matkan vaiheessa, kun acadialaiset kohtaavat ranskalaisen erakkomunkin, he toteavat, että kyllä sittenkin on parempi, kun latinankielisen messun pitää joku joka puhuu heidän omaa kieltään.

Ikävä kyllä kapteeni Beausoleilin kuunarista ei näy mastonhuippuakaan. Pélagie, alle 40-vuotias nainen, on ollut koko matkan ajan acadialaisten kiistaton johtaja. Nyt hän joutuu antamaan periksi ja jatkamaan matkaa. Hänen sisällään käy ankara taistelu. Hän seuraa muutoksia kehossaan. Siinä olisi vielä jäljellä nuoruuden voimaa. Beausoleil voisi antaa hänelle mahdollisuuden henkilökohtaiseen onneen. Velvollisuus menee kuitenkin omien toiveiden edelle.

Saamme vähän myöhemmin tietää myös laivan ihmeellisistä vaiheista. Se saapui kyllä Baltimoreen, neljä kuukautta myöhässä. Beausoleil toivoo voivansa tavata Pélagien Philadelphiassa, rakkauden kaupungissa. Beausoleil lähtee taas merelle, mutta lähettää Pélagien pojan Jean LeBlancin, Maxime Basquen ja yhden muun nuorukaisen tavoittamaan karavaania maitse. 

Näiden nuorten miesten koomiset seikkailut englantilaissotilaiden ja Pennsylvanian irokeesien parissa ovat päättyä surullisesti. He joutuvat irokeesien vangiksi. Vankeudesta heidät pelastaa Maxime Basquen sukuperintönä kulkeva musikaalisuus. Ruokopillinsä soitolla hän lumoaa intiaanit. Luvan lähteä heimon luota he kuitenkin saavat vasta, kun Jean LeBlanc lupaa mennä naimisiin irokeesiprinsessa Katarinan kanssa. Kaksi muuta pääsevät lähtemään, Jean jää ja katoaa tarinasta. 

Karavaanin matkaa viivyttävät myös Amerikan itsenäistymisen levottomuudet. Acadialaiset jäävät taistelevien osapuolien, kapinallisten ja rojalistien, väliin.

He saapuvat Philadelphiaan, kun vapauden kellot soivat ympäri maan itsenäisyyden merkiksi. Nälkiintyneille acadialaisille ääni muistuttaa kuolinkelloja. Onneksi Grand´Goule-laiva saapuu Philadelphiaan ajoissa. Karavaanilaisille koittaa kolmen kuukauden lepo ja juhla. Charles-August Landry ja Pélagien tytär Madeleine menevät naimisiin. Madeleine on jo kahdenkymmenen ikäinen. Pélagie muistaa olleensa siinä iässä jo viiden lapsen äiti. Hän oli mennyt naimisiin 15-vuotiaana. Pélagie ymmärtää, että loppujen lopuksi Acadia voitetaan takaisin kehto kerrallaan. Philadelphiassa myös Pélagie ja kapteeni Beausoleil nipistävät itselleen pienen murun maallista onnea.

Beausoleililla on yllätys myös vanhalle Bélonielle. Hän on löytänyt haaksirikosta ihmeen kaupalla pelastuneen Bélonien pojanpojan. Vanha tarinankertoja tuntee tulleensa isäksi uudelleen. Hän alkaa heti siirtää tarinaperintöään eteenpäin. Salemin soilla käydään kamppailu, jossa Pélagien elämän karavaani ottaa erävoiton Bélonieta seuranneista kuoleman vaunuista. Mustat vaunut kääntyvät takaisin etelään.

Matkan viimeisessä vaiheessa Pélagie sairastuu. Monet ovat matkalla kuolleet, mutta myös vauvoja on useita. Pélagie johdattaa kansansa Acadiaan, mutta hänen omat voimansa eivät riitä aivan perille asti. Kärry-Pélagie haudataan kärryineen näköetäisyydelle luvatusta maastaan.

Romaanin käännöksestä minulla ei ole paljon sanottavaa. Pidin sitä sujuvana ja uskottavana. Vaikeasta tehtävästä Philip Stratford on selvinnyt kunnialla. Hän on pitäytynyt yleiskielisessä englannissa. Acadianranskan taitajat ovat kuitenkin käännöstä kritisoineet. Ehkä ankarin kritiikki on kohdistunut siihen, että käännöksessä eivät tule esiin historialliset viitteet ranskalaiseen kulttuuriin, esimerkiksi Rabelaisin teoksiin. Pélagiesta on erään kriitikon mielestä käännöksessä tehty takapajuinen juntti. Minulle tällaista vaikutelmaa ei syntynyt. Murteen kääntäminen joksikin englannin kielen murteeksi olisi ollut kehno ratkaisu. Murteet kantavat mukanaan konnotaatioita, joiden mukana käännökseen tulee helposti paljon siihen kuulumatonta sisältöä.

Antonine Maillet, Pélagie-la-Charrette. John Calder Ltd 1982. Samannimisestä ranskankielisestä alkuteoksesta (1979) englanniksi kääntänyt Philip Stratford. Kansi: Christopher Cresey. 251 s.

Marguerite Duras: Rakastaja

Rakastaja voitti Goncourt-palkinnon vuonna 1984.  Maineensa perusteella tätä lyhyttä romaania voi hyvin pitää modernina klassikkona. Omistamani pokkaripainoksen kanteen on lainattu nimeämättömän arvostelijan lauseke: "Intohimon hiljainen huuto..." Minulta ikä on luultavasti vienyt kuulon niin, etten sitä intohimoa kuullut enää oikeastaan ollenkaan. Tämä ei missään tapauksessa ole suuren rakkauden kuvaus. Kirjan viimeisiä rivejä lukematta olisin arvellut, ettei se kuvaa rakkautta ensinkään. 

Romaani alkaa sen minäkertojan pohdinnoilla ulkonäkönsä muutoksista. Hän toteaa, että rapistuminen alkoi jo hyvin nuorena, kahdeksantoista iässä, ja myöhemmin alkoholi hoiti homman loppuun. Ulkonäkö on iso osa persoonallisuutta. Aioin kirjoittaa: naisille, mutta kukapa voisi väittää, ettei ulkonäöllä ole merkitystä miehillekin – siitä ei vain ole puhuttu yhtä paljon. W. Somerset Maugham muistaakseni jossain totesi, että 160 cm pitkän miehen kokemus elämästä on aivan toinen kuin 180 cm pitkän miehen.

Kertoja katselee valokuvia. Osa niistä on todellisia, osa kai kuviteltuja. Hänen katseensa kiinnittyy kuvaan itsestään viisitoistavuotiaana. Hän oli palaamassa Saigonin ranskalaiseen lyseoon ja sisäoppilaitoksen asuntolaan vietettyään loman opettajaäitinsä luona Vietnamin maaseudulla. Tapahtumapaikkana on siis siirtomaa, josta tuolloin käytettiin nimitystä Ranskan Indokiina. Vuosi on 1930. Tuossa kuvitteellisessa valokuvassa tytöllä on päässään miehen lierihattu ja jaloissaan kultalameella koristellut kengät – tyttö haluaa selvästi erottua ja tulla nähdyksi.

Mekong-joen ylittävälle lossille saapuu komealla autolla rikas vietnaminkiinalainen mies, tyttöä yli kymmenen vuotta vanhempi. Hän lupautuu viemään tytön Saigoniin autollaan. Mies on kaikesta päätellen hullaantunut tyttöön. Suhde muuttuu nopeasti seksuaaliseksi.

Jännitettä päähenkilöiden suhteeseen tuo ikäeron lisäksi heidän sosiaalinen statuksensa. Tytön isä on kuollut, äiti on koulun johtajatar. Tytöllä on kaksi vanhempaa veljeä, jotka eivät tuo rahaa talouteen. Veljistä vanhempi sen sijaan vie sitä tehokkaasti: hän varastaa rahaa äidiltään ja jopa perheen palvelijoilta ja käyttää rahat oopiumiin. Perhe ei ole varsinaisesti köyhä, mutta se on epäonnistuneissa maakaupoissa menettänyt huomattavan varallisuuden. Halvoista raaka-aineista valmistetut ateriat tarjoilee edelleen boy. Kiinalainen rakastaja puolestaan on upporikkaan pankkiirin poika. 

Tyttö näkee alusta lähtien suhteessa mahdollisuuden parantaa perheensä taloudellista tilannetta. Tämän mahdollisuuden näkee myös tytön äiti ja sietää siksi ympäristön enemmän tai vähemmän peiteltyjä vihjailuja prostituutiosta. Tytön vaatimuksesta mies ja tytön perhe käyvät yhteisillä aterioilla kalliissa kiinalaisissa ravintoloissa. Veljet eivät aterioilla sano sanaakaan. Äiti yrittää pitää yllä keskustelua. Kiinalainen mies luonnollisesti maksaa laskun. 

Nousemme lähteäksemme. Ei kiitosta, ei keneltäkään. Meidän perheemme ei koskaan kiitä hyvästä päivällisestä, ei sano päivää ei näkemiin ei kysy kuinka voitte, meillä ei milloinkaan sanota mitään.

Tilanteessa on jotain tragikoomista: veljien tuntema siirtomaaherrojen rodullinen ylemmyydentunto näyttää naurettavalta, kun sen kohteena on Pariisissa opiskellut varallisuudeltaan ylivoimainen pikkusiskon rakastaja. 

Kertojan ristiriitojen täyttämä perhe saa muutenkin paljon huomiota romaanissa. Jopa niin paljon, että minun mieleeni tämä romaani jää dysfunktionaalisen perheen eikä rakkaussuhteen kuvauksena. Kipeä suhde äitiin, joka on aina halunnut tyttärestään matematiikanopettajaa eikä kirjailijaa. Äitiin, joka samassa lauseessa voi saada määreet "rakkaani" ja "paskiainen". Suhde veljiin, joista vanhempi kuvataan ihmishirviöksi. Kuin huomaamatta sivulauseessa viitataan myös seksuaalisten rajojen rikkomiseen: isoveljellä on "sodan kasvot" ja kertoja näkee veljen – tai sodan – "miehittämässä lapsen ruumiin ihastuttavaa maaperää". Onnellisia tai lämpimiä muistoja on vain vähän. Onneksi sentään naurua helisevät hetket nuoremman veljen kanssa ja hänen varhaisen kuolemansa synnyttämä suru.

Rakastavaisten – käytän nyt tätä sanaa paremman puutteessa – yhteiskunnallinen ero nähdään myös toisesta suunnasta. Kiinalaisen miehen pankkiiri-isä ei hyväksy poikansa suhdetta. Sopiva kiinalainen morsian on ollut pojalle katsottuna jo kymmenen vuoden ajan. Poika ei uskalla uhmata isäänsä.

Kiinalaisesta rakastajasta syntyy kuva tunteidensa heittelemästä ja pehmeästä miehestä. Pariisi on hänen omien sanojensa mukaan pilannut hänet. Hän on siellä ostanut kaiken, mitä on tarvinnut: naiset, tuttavat, ajatukset. Opintonsa hän on lyönyt laimin niin, että isä on lopulta komentanut hänet kotiin ilman tutkintoa. Hänen rakastumisensa tyttöön vaikuttaa aidolta, kyse ei ole pelkästä seksistä. Mies kyynelehtii usein seksin jälkeen sitä, ettei heidän suhteellaan ole tulevaisuutta.

Miehen oloa ei tee helpommaksi tytön selvästi välinpitämättömämpi asenne suhteeseen. Tytölle kyseessä on tapa saada vaikutusvaltaa ja kokemuksia. Ehkä se on seikkailu. Rakastajan pehmyt iho ja sen värisävy miellyttävät häntä. Tämän pehmolelun samettinen peniskin saa tytöltä myönteisen arvion. Erotiikan kuvaus ei kuitenkaan ole erityisen hottia. Se on ilotonta ja usein ahdistuksen sävyttämää.

Huomattavasti kiihkeämmin kertoja kuvaa asuntolatoverinsa Hélène Lagonellen alastonta vartaloa, jota Hélène itsetiedottoman anteliaasti esittelee. Kertojan katseessa on himoa, josta ei näy merkkiäkään kiinalaisen rakastetun kuvauksissa. Hän jopa haaveilee jakavansa Hélènen rakastajansa kanssa saadakseen sensuellimman suhteen Hélèneen. 

Asuntolan valvojat muuten – tytön äidin toivomuksesta – sulkevat silmänsä siltä, että tyttö viettää öitään rakastajansa luona. Hän elää asuntolassa "kuin hotellissa". Valkoihoisia oppilaita on asuntolassa vain kaksi, eikä heidän tuomaansa prestiisiä haluta menettää tällaisen pikkujutun takia.

Suhde kiinalaiseen rakastajaan päättyi, kun kertoja muutti opiskelemaan Ranskaan vuonna 1931. Suhde oli silloin kestänyt puolitoista vuotta. Romaanin lopussa, vuosia toisen maailmansodan jälkeen, mies soittaa kertojalle. Muutamiin riveihin mahtuu paljon tunnetta.

Romaanin alkupuolen peittelemätön kerronta ilahdutti minua. Siinä oli myös hyvin tavoitettu tapa, jolla muisti toimii. Kertoja säätelee onnistuneesti etäisyyttä kuvaamiinsa tapahtumiin. Konkreettinen kuva tai tapahtuma johtaa yleisluontoiseen harkintaan ja pohdintaan. Etääntyminen ja lähentyminen näkyi myös aikamuotojen ja persoonamuodon vaihtelussa: imperfekti liukuu preesensiin pohdintaosissa ja välillä myös tapahtumien kuvauksissa; minäkerronta vaihtelee kolmannen persoonan kanssa. Yhtäkkiä kokija taas onkin viisitoistavuotias minä, tyttö juuri tässä hetkessä.

Loppua kohti kirjaan tulee mukaan enemmän kirjallisia keinoja: surrealistisia kohtauksia, näennäisen irrallisia henkilökuvia, fragmentteja. Kirja muistuttaa välillä rakenteeltaan kollaasia tai abstraktia maalausta. Aivan kuin kirjailija ei yrityksestään huolimatta haluaisikaan muistaa kaikkea. Tuli myös tunne, että kirjailijan elämäkerrallinen todellisuus ei tahdo antautua kerrottavaksi. Se muuttuu kirjallisuudeksi. Kertoja toteaa jo varhain kirjoittaneensa samoista tapahtumista aiemminkin, mutta kätketysti, läheisiään suojellen, koska kirjoittaminen on moraalista toimintaa. Tämän kirjan myötä mukaan on tullut epäily: kirjoittaminen saattaa olla yhdentekevää, turhuutta. Silloinkin kun se onnistuu jotenkin ylittämään tämän turhuuden, se on "poikkeuksetta pelkkää mainosta".

Epäilyksistä huolimatta on selvää, että romaanin kertojalle kirjoittaminen on ainoa merkitystä luova asia. Jos tässä kirjassa on intohimoa, se kohdistuu ennen kaikkea kirjoittamiseen.

Romaania on käsitelty myös ainakin blogeissa Tekstiluola, Oksan hyllyltä, Kirjojen Lumo ja Sabinan knalli. Kirsin Book Club vertaili romaania Duras'n romaaniin Hiroshima, rakastettuni.

Marguerite Duras, Rakastaja. Otava 1987. Ranskankielisestä alkuteoksesta L'amant (1984) suomentanut Jukka Mannerkorpi. Esipuhe: Anne Fried. Päällyksen typografia: Kauko Allén. 121 s. 

Yann Queffélec: Barbaarihäät

Olen silloin tällöin kirjoittanut tänne blogiin teoksista, jotka ovat voittaneet ranskankieliselle kirjallisuudelle myönnettävän Goncourt-palkinnon. Takavuosien voittajissa on monia sellaisia, jotka eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan, ja nekin, jotka ovat jo tuntuneet kirjallisuutena vanhahtavilta, ovat lisänneet ymmärrystä oman ilmestymisaikansa ajatteluun ja asenteisiin. 

Yann Queffélecin (s. 1949) Barbaarihäät voitti Goncourt-palkinnon vuonna 1985. Romaani on edelleen yksi myydyimmistä Goncourt-voittajista. Sitä myytiin yli kaksi miljoonaa kappaletta parin vuoden aikana. Myyntiä edisti teoksen pohjalta tehty elokuva, joka sai ensi-iltansa vuonna 1987. Goncourt-raadin valinta ei ollut yksimielinen, mikä on ymmärrettävää, sillä romaani on brutaali. Sen väkivaltainen alku iskee sellaisella voimalla, että en ihmettele, jos moni herkempi lukija jättää sen kesken jo siinä vaiheessa. Jatkossakaan ei ole luvassa seesteisiä hetkiä, mutta ainakin minut teoksen sentimentaalisuutta karttava kerronta vangitsi mukaansa niin, että tarina oli pakko lukea nopeasti katkeraan loppuunsa asti.

Toinen maailmansota on ohi. Kolmetoistavuotias Nicole on ihastunut läheisen sotilastukikohdan vihreäsilmäiseen amerikkalaiseen, joka kertoo haluavansa mennä naimisiin Nicolen kanssa ja tulevansa myöhemmin hakemaan tytön Amerikkaan ranchilleen. Viimeisenä iltana ennen lentoaan Atlantin taakse Will hakee Nicolen lähes tyhjentyneeseen varuskuntaan, jonka parakissa Will kahden sotilaskaverinsa kanssa raiskaa Nicolea aamuun asti. Barbaarihäät. Ei siis tule niitä häitä, joista Nicole on unelmoinut. Willillä on jo vaimo ja lapsi Amerikassa. Ei ole edes ranchia, on vain työpaikka Bronxissa parkkitalon yövartijana. 

Raiskauksesta saa alkunsa lapsi, joka synnyttyään saa nimen Ludovic, lyhyesti Ludo. Nicole ja hänen vanhempansa ovat yrittäneet kaikin käytettävissä olevin keinoin päästä lapsesta eroon raskausaikana – ja ehkä sen jälkeenkin. Nicolen vanhemmat, jotka omistavat leipomon maaseutukaupungissa, syyttävät tytärtään heille koituneesta häpeästä ja siitä, että heidän asiakaskuntansa saa tietää, että "leipä, jonka päälle minä teen ristinmerkin, onkin synninmerkin leipää, minun tyttäreni synnin". Vihasta ja katkeruudesta saa enemmän kuin oman osansa myös Ludo. Onko siis ihme, että lapsi on häiriintynyt, ehkä myös vajaamielinen? Ludo huutaa ja valittaa öisin ullakolla, jonne hänet on piilotettu. Hän sotkee paikkoja ja käyttäytyy arvaamattomasti.

Romaaniin on otettu mukaan muutamia psykiatrien Ludosta tekemiä diagnooseja. Ne ovat parodioita freudilaisista ylilyönneistä, joita voi suoltaa perehtymättä kunnolla lapseen ja hänen elämäntilanteeseensa. Lukija tietää, että ne eivät osu maaliinsa. 

Nicolen serkku Nanette yrittää antaa lapselle tämän kaipaamaa hellyyttä. Valitettavasti Nanette kuolee nuorena. Kirjassa siis on mukana muutama hyvä – tai edes normaalilla tunneskaalalla varustettu – henkilö. Lukija joutuu miettimään, millainen Ludon ja Nicolen elämästä olisi voinut tulla, jos näitä ihmisiä olisi ollut enemmän tai jos heillä olisi ollut vaikutusvaltaa. 

Nicole menee naimisiin itseään paljon vanhemman leskimiehen, Michon, kanssa. Rakkaudesta ei ole kyse. Siihen ei Nicolella ole kykyä. Micho on aloittanut mekaanikkona mutta laajentanut sittemmin liiketoimintaansa ja hankkinut huomattavan varallisuuden. Hänellä on ensimmäisestä avioliitostaan hieman Ludoa vanhempi poika, Tatav. Micholla on selvästi sekä sydän että omatunto. Hän yrittää luoda Ludolle turvallisen kodin. Tatavissa puolestaan on sadistisia piirteitä, jotka hän kohdistaa velipuoleensa. Tatavin vuoroin ystävällinen ja vuoroin ilkeä käytös hämmentää Ludoa, jonka on vaikea ymmärtää ihmisten motiiveja.

Tunteellisuutta välttelevä kaikkitietävä kertoja antaa välillä tilaa myös Ludon ja hänen äitinsä näkökulmalle. Ludon pään sisällä myllertävät äänet – jotka välillä syyttävät, välillä puolustelevat ja välillä hajoavat mainostekstien ja rukousten sekamelskaksi – on erotettu muusta tekstistä kursiivilla.

Michon ansiosta Ludo pääsee kouluun. Sekin osoittautuu nöyryytykseksi, sillä Ludo joutuu sekä opettajan että oppilastoveriensa kiusaamaksi. Ludo on sosiaalisesti kömpelö. Hänen puolustelevat vastauksensa kysymyksiin koetaan nenäkkäiksi. "Entä sinä" ja "kateellisia ne ovat" ovat Ludon toistuvia vastauksia moitteisiin. 

Ludo kasvaa isoksi ja vahvaksi. Kolmentoista ikäisenä hän on jo 180 senttiä pitkä. Hän on pienestä pitäen tottunut kovaan ruumiilliseen työhön kotona. Myöhemmin "hullua" käytetään hyväksi, ja hän tekee raskasta työtä pienestä korvauksesta myös kodin ulkopuolella.

Nicolelta ei riitä rakkautta pojalleen. Hän simputtaa ja moittii Ludoa jatkuvasti. Samalla hän myös pelkää poikaansa, jonka rakkaudenjanon kömpelöitä ilmauksia ei pysty ymmärtämään. Vaatii lukijalta tietoista ponnistusta nähdä Nicole myötätuntoisesti. Tekstiin tätä myötätuntoa ei ole kirjoitettu kuin viitteellisesti. Täytyy kuitenkin palauttaa mieleen, että Nicolen lapsuus on väkivaltaisesti katkaistu. Lapsesta on tullut äiti ennen kuin hänestä on tullut aikuinen. Hän näkee yhä painajaisia raiskauksesta. Miehensä hankkimalla autolla Nicole ajelee Bordeaux’ hon asti istuakseen päivän ravintoloissa juomassa viiniä ja polttamassa savukkeita ketjussa. Joskus hän ottaa hotellihuoneen, riisuutuu sen peilin edessä alastomaksi ja nauttii rapistuvan vartalonsa katselemisesta.

Luonteeltaan pehmeä Micho joutuu lopulta suostumaan Nicolen vaatimuksiin ja seksuaaliseen kiristykseen: Ludo lähetetään viisitoistavuotiaana Pyhän Paavalin hoitokotiin.

Noin kolmasosa romaanista on omistettu Ludon hieman alle vuoden kestäneelle elämänvaiheelle hoitokodissa. Pyhän Paavalin "lapsista" nuorinkin on Ludoa vanhempi ja vanhin viisissäkymmenissä. He ovat enimmäkseen varakkaiden perheiden henkisesti jälkeenjääneitä lapsia, jotka lääkitään laitoksessa rauhallisiksi ja "onnellisiksi". Ludo oppii pian sylkemään pois ja piilottamaan saamansa tabletit, kuten tekevät muutamat muutkin hoidokit.

Lukija toivoo jo tässä vaiheessa, että jokin valo välähtäisi Ludon elämään. Hän saa tosin joitakin ystäviä laitoksen henkilökunnasta ja asiakkaista, mutta edelleen hän kokee enimmäkseen ilkeyttä ja kovasydämisyyttä. Turhaan Ludo odottaa, että äiti tulisi hakemaan hänet pois. Michoa lukuun ottamatta kotiväki tuntuu unohtavan pojan. Jonkinlaista lohtua Ludolle tuo ahdistuksen purkaminen kuviksi sekä hoitokodissa soitettu musiikki.

Laitoksen johtajatar, neiti Rakoff, kostaa hoidettavilleen pettymyksensä rakkaudessa ja elämässä. Potilaiden nöyryyttäminen, jatkuva arvojärjestykseen asettaminen, ylilääkintä ja suoranainen aivopesu kuuluvat hänen hoitokeinoihinsa. Neiti Rakoff on fyysisesti ihastunut komeaan Ludoon. Kun ei saa pojalta vastakaikua eikä edes kunnioitusta, johtajatar järjestää Ludolle paikan mielisairaalasta. 

Ludon vaiheet Pyhän Paavalin hoitokodissa toivat usein mieleen Ken Keseyn romaanin Yksi lensi yli käenpesän ja sen pohjalta tehdyn Miloš Formanin ohjaaman elokuvan. Neiti Rakoff ja hoitaja Ratched ovat sukulaissieluja.

Mielisairaalaan Ludo ei suostu lähtemään. Hän pakenee. Seuraa viimeinen vaihe Ludon tarinassa. Ludo joutuu tulemaan toimeen omillaan. Hän löytää itsestään uusia puolia. Hänen itsetuntemuksensa paranee. Alkaa jo näyttää siltä, että Ludollakin voisi olla jonkinlainen tulevaisuus.

Eipä sittenkään: tässä romaanissa isien synnit tulevat lasten ja naisten maksettaviksi. Ludo kohtaa vielä kerran äitinsä.

Tämä romaani kertoo pohjimmiltaan saman tarinan kuin Kalevalan kertomus Kullervosta, pojasta joka Paavo Haavikon sanoin "pestiin puhtaaksi vihaksi". Kullervo oli sitä mieltä, että olisi ollut parempi, jos hän ei olisi koskaan syntynyt. Olisiko ollut parempi, jos Nicole olisi raiskauksen jälkeen saanut abortin? Vastaus tuntuu aluksi selvältä, mutta tarkoittaako se myös sitä, että Ludon ja Kullervon kaltaisilla ei ole oikeutta elämään? On asioiden yksinkertaistamista sanoa, että abortissa on kyse ainoastaan naisen oikeudesta omaan kehoonsa. Päätösvalta vaikeassa asiassa kuuluu kuitenkin naiselle – tietenkin, kenellepä muulle – ja meidän kaikkien muiden tehtävänä on tukea ja auttaa häntä, olipa se päätös mikä hyvänsä. Jokaisen lapsen pitää saada syntyä toivottuna ja rakastettuna.

Romaanin kansipapereista ei löydy tietoa suomenkielisen painoksen kansikuvan tekijästä. Se kuvittaa mielestäni hyvin Ludon mielenmaisemaa. Myös Annikki Sunin suomennos on erinomainen.

Yann Queffélec, Barbaarihäät. Otava 1987. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Noces barbares (1985) suomentanut Annikki Suni. 279 s.

Lydie Salvayre: Cry, Mother Spain

Romaani sijoittuu 1930-luvulle Espanjan sisällissodan alkuvuosiin. Heti ensimmäisessä luvussa ilmaistaan, että romaanissa on kaksi samaan ajankohtaan liittyvää tarinalinjaa. 

Ensinnäkin romaanin kertojan äidin tarina. Se on ilmeisen uskollinen kirjailija Lydie Salvayren (s. 1946) oman äidin kokemuksille. Romaanissa kertojan 90-vuotias äiti, Montse, muistelee alle 20-vuotiaana kokemiaan dramaattisia tapahtumia. Dementiasta kärsivän äidin itsekritiikki on löyhtynyt ja hän käyttää suurella nautinnolla rivoja ilmauksia, jotka on itseltään kieltänyt yli 70 vuoden ajan. Romaani kuvaa vuoroin nuoren Montsen kokemuksia 1930-luvulla ja vuoroin nykyhetkeä, jossa Lidieksi nimetty kertoja yrittää muodostaa käsitystä Espanjan 1930-luvusta ja sisällissodan taustoista. Montsen käyttämä kieli on espanjan ja ranskan sekoitusta. Kääntäjä Ben Faccini on englanninnoksessaan tavoittanut hyvin äidin omalaatuisen tyylin. 

Myös romaanin toinen tarinalinja on elämäkerrallinen: se kertoo ranskalaisen kirjailijan Georges Bernanosin kokemuksista Mallorcalla sekä kirjasta Les Grands Cimetières sous la lune ('Suuret hautausmaat kuun alla'), jonka Bernanos kokemuksistaan kirjoitti. Tämä kirja merkitsi syvästi uskonnolliselle Bernanosille välirikkoa katolisen kirkon näkyvien edustajien sekä poliittisen oikeiston kanssa. Cry, Mother Spain -romaanin kertoja, Lidie, lukee Bernanosin kirjaa ja vertaa Bernanosin kokemuksia äitinsä kertomiin tarinoihin.

Kirjan kertoja toteaa: "For the time being, I don't want to introduce any invented characters into my account. My mother is my mother. Georges Bernanos is the admired writer of Les Grands Cimetières sous la lune and the Catholic Church is the despicable institution it was in 1936."

Romaanin alussa 15-vuotias Montse – Montserrat Monclus Arjona – hakee palvelijattaren paikkaa kotikylänsä mahtiperheestä. Hänen mieleensä syöpyy Burgosin perheenpään kommentti: "Hän näyttää hyvin nöyrältä."  Tuo kommentti, josta Montsen mukana ollut äiti kiitti kuin suosionosoituksesta, herätti Montsen vastarinnan: "For me it's an insult, a patada in the arse, a kick in the culo, it makes me leap ten metros within my own head, it jolts my brain which had been slumbering for more than fifteen years."

Palvelijatarta Montsesta ei tule. Sen sijaan hän lähtee veljensä Josén kanssa Barcelonaan, josta on tullut anarkistien pääkaupunki. Minulle tuli yllätyksenä anarkismin suuri kannatus: ennen sisällissotaa Espanjassa oli useita kaupunkeja, joilta puuttui julkishallinto ja poliisi ja joissa rahaakin tarvittiin vain satunnaisesti.

Josén ja Montsen tarkoituksena on osallistua sisällissotaan anarkistien joukoissa. Barcelonassa vallitsee lähes riehakas elämänilo ja toiveikkuus. Montselle, joka on ollut tietämätön elämän tosiseikoista – muun muassa siitä miten lapset saatetaan alulle ja miten ne maailmaan tulevat – kokemus on huumaava. Hän hämmästelee housuihin pukeutuneita naisia ja sitä, että naiset jotka polttavat savukkeita eivät välttämättä olleetkaan huoria. Hän juo ensimmäisen anisviinaryyppynsä, kuulee ensimmäisen kerran vieraita kieliä, tutustuu vesivessaan ja jääkaappiin. Hän rakastaa elämää ja ihmisiä.

Montsen veli José, joka oli jo pitkään ollut innostunut anarkismin aatteesta, sen sijaan pettyy nopeasti vallankumoukseen – varsinkin kuunnellessaan kahta anarkistisotilasta jotka naureskelevat muistellessaan teloittamiensa pappien pelkoa. José palaa kotikylään, ja Montse jää yksin Barcelonaan.

Montse jatkaa tutustumistaan elämään. Eräänä iltana hän rakastuu ranskalaiseen runoilijaan, saa elämänsä ensimmäisen – puolitoista tuntia kestävän – suudelman ja viettää yön ranskalaisen vuoteessa. Aamulla mies lähtee rintamalle. Montse ei enää koskaan kuule hänestä. Pian käy ilmi, että Montse odottaa lasta yhden yön tuttavalleen. (Romaanin kertoja ja hänen sisarensa ovat leikillään aina nimittäneet miestä André Malraux'ksi Espanjan sisällissotaan osallistuneen ranskalaisälykön mukaan.) 

Myös Montse päättää tässä vaiheessa palata kotikylään. Hän on tietoinen, että isä saattaa tietenkin tappaa hänet, mutta hänen vaihtoehtonsa ovat vähissä. Montse harkitsee myös katolta hyppäämistä ratkaisuksi pulmaansa.

Kaikkien yllätykseksi kotikylän rikkaimman perheen poika Diego – saman perheen jonka palvelijaksi Montse oli vuotta aiemmin hakenut – on halukas ottamaan Montsen vaimokseen tämän raskaudentilasta huolimatta ja kasvattamaan lapsen omanaan. Diego on jo pitkään rakastanut Montsea, mutta heidän suhteensa esteenä on ollut Montsen veli José, joka on lapsuudesta asti ollut vihoissa Diegon kanssa.

Diego on perhetaustansa kannalta yllättävästi lukenut illat Marxia ja ryhtynyt kommunistiksi. Hän vastustaa Josén edustamaa kuumapäistä anarkismia ja vaatii järjestystä vallankumoukseen. Tulee odottaa ja edetä maltilla. Kylän asukkaat, jotka takertuvat vähäiseen omaisuuteensa, pitävät Diegon linjaa houkuttelevampana kuin Josén tarjoamaa vapautta, joka pelottaa heitä. Diegon ja Josén merkillinen kohtalonyhteys on yksi romaanin keskeisistä juoniaineksista.

Nyt saavat juonipaljastukset riittää. Montsen, Josén ja Diegon elämässä riittää dramaattisia käänteitä ja vähitellen paljastuvia salaisuuksia. Saamme myös selityksen siihen, miksi Lydie Salvayre on ranskalainen eikä espanjalainen kirjailija.

Muutama sana vielä myös Georges Bernanosista.

Aatteellinen liikehdintä Espanjassa johti nopeasti äärimmäisyyksiin. Nuoren kenraali Francon falangistipuolue kaappasi vallan ja aloitti julmat puhdistukset vasemmistolaisiksi epäiltyjen keskuudessa.

Tämän joutui Mallorcan saarella läheltä todistamaan ranskalainen kirjailija Georges Bernanos. Hän oli alun perin ollut myötämielinen Falange-puolueen tavoitteille – olipa jopa hänen oma poikansa Yves Madridissa falangistijoukoissa valmistautumassa sisällissotaan. Vähitellen Bernanos joutui tunnustamaan, että puolue harrasti väkivaltaista terroria. Ihmisiä kuljetettiin öisin tuhatmäärin teloitettaviksi ilman oikeudenkäyntiä. Erityisen pettymyksen Bernanosille, kristilliselle kirjailijalle, aiheutti katolinen kirkko, joka hyväksyi ja suorastaan siunasi terroriteot. (Myös poika Yves repi sinisen falangistipaitansa ja pakeni Espanjasta todistettuaan kahden kunnon maanviljelijän murhaa.) 

Se että myös punaiset olivat syyllistyneet pappien joukkomurhiin, vahvisti Bernanosin päätöstä kirjoittaa. Hänen päättelyketjunsa oli seuraava: Espanjan katolisesta kirkosta oli tullut rikkaiden kirkko. Siunaamalla poliittisen terrorin se oli menettänyt täysin kunniallisuutensa. Siitä oli tullut "pyövelien huora". Kirkon tuli jälleen palata anteeksiannon ja rakkauden tyyssijaksi, ihmisten puolustajaksi ja turvaksi. Tämä muutos antaisi turvan myös viattomille papeille, jotka nyt joutuivat kostotoimien kohteiksi toimittuaan piispojen ja kardinaalien määräysten mukaan.

Bernanosin oma kristillisyys vahvistui hänen kirjoittaessaan. Hän perusti uskonsa evankeliumeissa esiintyvän Jeesuksen sanoihin. Sen Jeesuksen, joka pelasti kerjäläisiä, antoi anteeksi varkaille, siunasi prostituoituja, köyhiä ja syrjäytettyjä. ”All you had to do was open the Scriptures at any page and it was all there, written in black and white!”

Cry, Mother Spain -romaanin kertoja katkaisee välillä kerronnan “pikaisen oppitunnin” takia. Seuraa seitsensivuinen pamfletti: Kuinka kansakunta puhdistetaan. Se on osittain peräisin Bernanosin kirjasta ja vaikuttaa paikoin hiuksianostattavan ajankohtaiselta juuri nyt.

Kertoja huomaa, että aina ja kaikkialla, kun sana national – kansallinen – alkaa vallata poliittista keskustelua, se tuo mukanaan väkivallan. Hän pohtii Schopenhauerin väitettä, että rutto ja nationalismi olivat hänen vuosisatansa kaksi vitsausta ja että ensimmäinen niistä oli parannettavissa, toinen ei. Nietzche ilmaisi kertojan mielestä asian hieman vivahteikkaammin: Nietzchen mielestä liike-elämä ja teollisuus, korkeakulttuurin ylikansallisuus ja yleistynyt mahdollisuus matkustaa maasta toiseen johtaisivat kansallisuuden merkityksen vähenemiseen Euroopassa ja ennen pitkää sekoittuneen "eurooppalaisen rodun" syntymiseen. "Viimeiset nationalistit olisivat fanaatikkoja, joiden pitäisi hengissä pysyäkseen lietsoa vihaa ja katkeruutta." 

Salvayre pohtii, että kansallinen on termi, jota käytetään xenofobisessa tarkoituksessa ja sillä halutaan erotella kansallinen ei-kansallisesta. Tarkoitus on siis itse asiassa erotella ja luokitella ihmisiä. Viedä osalta oikeudet ja marginalisoida heidät, kunnes lopulta heistä voi päästä eroon kuin syöpäläisistä. Perusteet esitetään silloin suunnilleen tässä muodossa: “Kansallisvaltio, huolimatta valtavasta ja äidillisestä anteliaisuudestaan, ei tietenkään voi ruokkia muita omien lastensa kustannuksella.”

Kuulostaako tutulta? Niin, ikävä kyllä tätä romaania ei pysty lukemaan näkemättä yhtäläisyyksiä tähän päivään. Ne näkee myös kirjan kertoja lainatessaan Georges Bernanosilta virkkeen: "I believe my greatest service to honest men is to warn them against the imbeciles and bastards who cynically exploit their deepest fears." Jos mahdollista, yhteydet näkyvät vielä kärjistyneemmin nyt kuin vuonna 2014, jolloin Salvayren romaani ilmestyi. Sen jälkeen olemme kauhulla seuranneet laitaoikeiston nousua ja esimerkiksi ortodoksisen kirkon häpeällistä toimintaa Venäjällä.

Kaiken edellä kerrotun perusteella on saattanut syntyä käsitys, että tämä kirja on raskasta luettavaa. Ei sinne päinkään! Kerronnan sävy on kiusoittelevan ilkikurinen. Montsen koominen suorapuheisuus toimii mainiona kevennyksenä, samoin kertojan kuvaukset ihmisistä, joiden heikkoudet kunniallisen julkisivun takana paljastetaan humoristisesti. Lydie Salvayren psykiatrin koulutus ei ole ollut ainakaan haitaksi kirjailijan uralla.

Esipuheessaan Lydie Salvayre mainitsee, että Georges Bernanosia ei enää juurikaan lueta. Ehkä kirjailijan riippumattomuus aiheuttaa pulmia lukijoille, jotka mielellään luokittelisivat kaikki tekijät selkeisiin karsinoihin. Suomeksi Bernanosia on saatavilla kahden kirjan verran – ainoastaan antikvariaateista ja kirjastoista luonnollisesti. Olen nämä suomenkieliset lukenut kymmeniä vuosia sitten ja säilyttänyt uudelleen lukemista varten. Nyt voisi olla hyvä aika sille.

Romaanin englanninnos oli mielestäni erinomainen. Toivoisin kuitenkin, että tämä käännettäisiin myös suomeksi. Englanninkielinen nimi ihmetytti aluksi. Se kehottaa kun taas ranskankielinen kieltää. Mutta loppujen lopuksi: "Älä itke" ja "Itke vaan" eivät ole kaukana toisistaan.

Luin tätä kirjaa siinä vaiheessa, kun Saksassa pelattiin jalkapalloa Euroopan mestaruudesta. Otteluiden katseleminen televisiosta oli kyllä mukavaa, mutta minua inhottivat kuvat katsomosta, jossa ihmiset huusivat raivoissaan suoraa huutoa, puivat nyrkkejään ja hakkasivat kämmenillä rintaansa. Olen alkanut suhtautua kriittisesti "nationalismin" ja "patriotismin" erottamiseen toisistaan.

Pas pleurer voitti kirjallisuuden Goncourt-palkinnon vuonna 2014.

Lydie Salvayre, Cry, Mother Spain. Maclehose Press 2017. Ranskankielinen alkuteos Pas pleurer ilmestyi vuonna 2014. Englanniksi kääntänyt Ben Faccini. Kannen kuva: Julio Romero de Torresin maalaus Escopeta de caza. 237 s.

Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi

Tässäpä olisi pieni ja synkkä kirja pimeän joulukuun virkistykseksi. Jos uskot Aristotelesta, kuten minä, tiedät, että tragediassa esitetty kärsimys herättää pelkoa ja sääliä, jotka lopulta puhdistavat katsojan tai tässä tapauksessa lukijan mielen. Tämä ilmiö, katarsikseksi nimetty, siis voimistaa elämänhalua ja palvelee elämää. Se saattaa olla jopa kirjallisuuden syvin tehtävä. 

Atiq Rahimin Kärsimysten musta kivi tapahtuu "jossain päin Afganistanissa tai toisaalla". Se voisi siis tapahtua missä tahansa siellä, missä naisen arvo mitataan hänen kyvyssään tuottaa jälkeläisiä; missä naisen kunnia on miehen omaisuutta; missä uskonnon nimissä harjoitetaan julmuutta ja halutaan ulottaa uskonnon vaatimukset myös niihin, jotka eivät näihin vaatimuksiin usko. Se siis voisi tapahtua missä tahansa.

Naisen aviomies on saanut luodin niskaansa ja halvaantunut. Sotasankarin ura on päättynyt joutavanpäiväiseen pikku rähinään. Mies hengittää ja hänen sydämensä pumppaa verta, mutta hän ei liiku eivätkä hänen silmänsä tai kasvonsa kuvasta ymmärrystä ympäröivästä maailmasta. 

Nainen huolehtii miehen hengissä pysymisestä pistämällä ravintoliuostipan hänen käsivarteensa – silloin kun ravintoliuosta on sotaa käyvässä kaupungissa saatavana – ja siirtämällä tippaletkun miehen suuhun tiputtamaan sokeroitua suolavettä silloin kun ravintoliuosta ei ole. Jos silmätippoja on saatavilla nainen kostuttaa niillä miehen tyhjyyteen tuijottavia silmiä.

Nainen rukoilee. Vähitellen hänen rukouksensa muuttuvat kirouksiksi ja sitten kapinaksi: tunnustuksiksi, joissa hän käy läpi elämäänsä miehen kanssa. Sellaisiksi tunnustuksiksi, joita nainen ei ole koskaan pystynyt miehelleen kertomaan ja jotka merkitsisivät hänelle kuolemantuomiota, jos mies olisi tajuissaan.

Nainen muistaa kertomuksen mustasta kivestä, jolle ihminen voi kertoa kaikki kärsimyksensä, jolloin hän vapautuu niistä. Aristoteles ei ole ainoa vanhan maailman ihminen, joka on ymmärtänyt katarsiksen olemuksen. Aviomiehestä on nyt tullut naiselle kärsimysten musta kivi.

Monet naisen tunnustuksista kertovat siitä, millaista on elää naisena miesten ja uskonnon hallitsemassa maailmassa. Hänellä on kaksi tytärtä, mutta kesti kauan tulla raskaaksi ja miehen suku – tämän myötätuntoista isää lukuun ottamatta – teki naiselle selväksi, kuinka mitätön lapsia synnyttämätön nainen oli. Mieshän voi onneksi aina ottaa toisen vaimon. Naisen vaarallisin tunnustus liittyykin lasten saamiseen.

Mies on ollut sodassa kauan. Hän oli sodassa silloinkin, kun nainen hänelle naitettiin. Sulhasen paikalla hääseremoniassa oli miehen valokuva ja tikari. Nyt kuva ja tikari ovat sen huoneen seinällä, jossa koko kertomus tapahtuu. 

Lukijan katse pysyy naisessa ja miehessä ja yhdessä ainoassa huoneessa. On kuin katselisi teatterin näyttämökuvaa. Kun nainen poistuu huoneesta tai asunnosta esimerkiksi katsomaan turvallisempaan paikkaan vietyjä lapsiaan, emme seuraa häntä vaan jäämme miehen luokse. 

Välillä huoneessa käy muita "sotilaita", hurskaita muslimeja, joille ei tuota tunnontuskia miehen kellon, vihkisormuksen ja koraanin varastaminen. Nainen joutuu myös ostamaan turvallisuutta ainoalla valuutalla, jota hänellä on – ruumiinsa lämmöllä ja myötätunnollaan.

Miehen hoitaminen ja hänelle puhuminen saa naisen tajuamaan, että hän nyt on lähempänä miestään kuin koskaan aiemmin. Kymmenen avioliittovuoden jälkeen mies nyt ensimmäistä kertaa "antaa" naisen koskea itseään. Nainen myös suutelee miestään ensimmäistä kertaa. Synkkyydestään huolimatta romaani ei käy liian raskaaksi, sen naispäähenkilöllä on silmää myös omaa arvoaan korostavan miehisyyden hellyttäville ja huvittaville puolille.

Vanhassa kertomuksessa kärsimysten kivi lopulta räjähtää täytyttyään maailman tuskasta. Myös tämän romaanin lopussa, kun naisen mielessä uni ja tosi jo sekoittuvat, tapahtuu räjähdys. Kärsimykselle tulee päätös.

Kristina Haatajan suomennos oli niin sujuva ja luonteva, ettei sitä huomannutkaan. Tyylin yksinkertainen kauneus vie mukanaan. Se, että katetrista on tullut yhdessä kohdassa kateederi, on luultavasti vain tekstinsyötön kömmähdys.

Kärsimysten musta kivi sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008.

Romaanista on kirjoitettu myös ainakin blogeissa Tarukirja, Eniten minua kiinnostaa tie ja Ankin kirjablogi.

Atiq Rahimi, Kärsimysten musta kivi. Like 2009. Ranskankielisestä alkuteoksesta Syngue Sabour – Pierre de patience (2008) suomentanut Kristina Haataja. 134 s.