Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Jari Tervon uusin romaani löytyi joululahjapaketista. Lahja oli mieluinen, sillä Tervon romaanit ovat kuin Disneyn pitkät piirretyt: taitavasti tehtyjä ja viihdyttäviä. Ne yhdistelevät hauskaa, vakavaa ja jännittävää siten, että katsojan tai lukijan mielenkiinto pysyy varmasti vireillä loppuun asti. Ansaitsemaansa arvostusta ne eivät ikävä kyllä aina saa.

Miten kirjoittaa kieltä, jota ei ole.

Kansalle, joka ei osaa lukea.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa kertoo Mikael Agricolan elämästä ja kuolemasta. Romaani jakautuu neljään kirjaan, joista jokainen keskittyy yhteen tärkeään vaiheeseen suomen kirjakielen isän elämässä. Takaumien kautta esitetään myös Agricolan toimet näiden avainkohtien välillä. Kerronnan näkökulma on useimmiten Agricolan tai hänen ystävänsä Petrus Paljaspään. Martti Lutherille kirjoitetuissa "tunnustuksissa" sekä Birgitta-puolisolle kirjoitetuissa kirjeissä Mikael Agricola kertoo elämästään minämuodossa. Romaani perustuu tositapahtumiin niiltä osin, kuin ne ylipäätään ovat tiedossa, mutta muuten siinä otetaan täydet kaunokirjallisuuden vapaudet. Romaanin Agricolalla on kaksi suurta salaisuutta, joista virallinen historiankirjoitus ei puhu mitään. Molemmat estäisivät pappina toimimisen, jos ne tulisivat julki.

Ensimmäinen salaisuuksista on epilepsia, kaatumatauti. Sitä yritetään romaanissa parantaa välillä hengenvaarallisin keinoin, toisinaan pelkästään tehottomin. Toinen salaisuus on aatteellinen: Agricola uskoo, että Jumala on nainen. Tai nainen on Jumala. Blogikirjoituksessani Tervon edellisestä Aamen-romaanista väitin, että Tervon maailmassa ainoa positiivinen jumaluus on Eros. Taisin olla väärässä. Ehkä se onkin Venus. Tai ehkä ei sittenkään, kannattaa kysyä siltä joka tietää. Viimeisinä sanoinaan miehelleen Agricolan Birgitta-vaimo sanoo: Olen ihminen.

Kirjan Mikael-poika kerää meheviä ilmauksia ja Malin-piian kipakoita haukkumasanoja jo lapsesta pitäen. Hän kirjoittaa ne hiilellä laudankappaleille ja säilöö vintille talteen. Sama verevän kielen arvostus leimaa koko romaania. Etenkin Martti Luther, Kustaa Vaasa ja Venäjän tsaari Iivana ammentavat estoitta sanaisista arkuistaan. Kielen kautta lukijalle avautuu mainio luonnekuva Martti Lutherista, ylevää ja alhaista yhdistelevästä hengellisestä johtajasta, sontasäkistä ja pyhimyksestä, joka pohjimmiltaan janoaa marttyyriutta. Kustaa Vaasa ja Iivana muistuttavat toisiaan rajattoman vallan pönkittämässä ylimielisyydessään. Iivana on lisäksi sadisti, minkä Agricola tässä romaanissa kouriintuntuvasti saa kokea.

Romaanin viimeisen jakson rauhanneuvottelut Moskovassa ovat erityisen dramaattiset ja jännittävät. Tämän jakson mielenkiintoisimpana henkilönä pidin kuninkaallista kirjuria Olavi Larsinpoikaa, joka  tosiasiallisesti johtaa Ruotsin valtuuskuntaa. Larsinpojassa romaani luo kuvan järki-ihmisestä, reaalipoliitikosta,  realistista ilman harhakuvitelmia. Hänellä olisi myös ratkaisu siihen, miten voitaisiin tieteellisesti selvittää, talvehtiiko pääsky, Agricolan sielunlintu, todella järven pohjassa, kuten ajan luonnonoppi väitti.

Romaanin kieli on mukavalla tavalla nykyaikaista ja samalla vanhahtavan oloista, kuten 1500-luvulle sijoittuvalle kirjalle sopiikin. Aluksi hieman oudostuttanut tuo- ja nuo-pronominien käyttö persoonapronomineina alkoi pian tuntua luontevalta. Useissa kohdissa hän-pronomini olisi vaikuttanut suorastaan teennäiseltä. Millä korvaisit nuo-sanan seuraavassa esimerkissä? He viittaisi Agricolaan ja Larsinpoikaan. Rakennusmiehet olisi pitkä ja toisteinen.

Agricola ja Larsinpoika kävelivät portaissa ja alakerran hallissa läpi rakennusmiesten parven. Nuo kantoivat lastoja ja laastiastioita, kirveitä, vuolurautoja, huterilla pukeilla tiiliä ja heinillä vuoratuissa laatikoissa kirkkaita kaakeleita.

Agricolan kautta Jari Tervo esittelee myös oman kirjallisen tyylioppinsa. Kirjanpainaja Amund Lauritsanpoika opettaa Agricolalle:

Ei hyövännyt tuhlata rahaa itsestäänselviin sanoihin, turhiin kirjakkeisiin: vettä oli turha luonnehtia märäksi, aurinkoa kuumaksi tai tyttöä nuoreksi.

Tervo kirjoittaa kuin stand up -koomikko: jokaisen luvun – melkeinpä jokaisen kappaleen – päättää punchline, huipentuma. Kerronnassa on koominen vire, joka tekee siedettäviksi tapahtumat, jotka muuten tuntuisivat liian julmilta. Jostain syystä tällaista koomista etäännyttämistä ei tunnuta arvostavan. Synkkä ja ahdistava löytää varmemmin tiensä erilaisten kirjallisuuspalkintoraatien sydämeen. Hauska on pinnallista, ahdistava on syvällistä. Näinkö helppoa on taiteen arvottaminen?

Vain kirjoitukseen voi ajatuksen kätkeä. Kun lukija löytää kätkön, hänestä tuntuu siltä kuin keksisi sen itse.

Jari Tervolla on jännittävä tapa sirotella tekstiinsä vihjeitä, jotka avautuvat lukijalle vasta kymmenien tai satojen sivujen päästä. Tekstissä on salalokeroita, joiden avaimet on huolellisesti piilotettu. Kirjailija arvostaa lukijaansa luottamalla tämän kykyihin. Lukijalle jää löytämisen ilo.

Onko romaanissa sitten jotain huonoa? No, makuasioitahan nämä ovat. Mielestäni viimeisen kappaleen dramaattinen yllätys ei tee romaanista parempaa. On kuin Tervo olisi halunnut kirjoittaa loppuun vielä yhden huipentuman, vääntää tiukalle vielä viimeisen ruuvin, jotta rakennelma tulisi valmiiksi. Ongelma on siinä, että liian tiukalle väännetty ruuvi halkaisee puun. Romaanissa pääsee voitolle Vaiva-Sturen tulkinta kristinuskosta: sen mukaan uskon ytimessä on pojanmurha. Tämä ei kuitenkaan ole ainakaan romaanin Agricolan käsitys, eikä se muutenkaan ole sopiva lopetus tälle ystävyyden, hellyyden ja rakkauden ylistyslaululle.

Yhden vaivaisen minua vaivanneen kohdan annan kuitenkin ilomielin anteeksi jo pelkästään tämän Melanchtonin suuhun laitetun ajatuksen takia:

Jumala keksi ajan turvatakseen ihmisille tilaisuuden lukea ja kirjoittaa, kohottaa päänsä eläinten yläpuolelle. Kun kuolinvuoteellaan kääntää kylkeään ja katsoo taakseen, katuu vain päiviä, jolloin ei tehnyt kumpaakaan.

Tai tämän romaanin Agricolan mietteen takia:

Tätä tahdoin: suomenkieliset voisivat puhua ja kirjoittaa niistä asioista, joista kaikki sivistyskansat keskustelevat. Kuvata ihmistä. Kuvata maailmaa. Kuvata mitä sijaitsee sisällämme ja mitä ulkopuolella. Miksi me täällä vaellamme? Mistä me iloitsemme? Miksi lyömme toisiimme haavoja? Että tajuaisimme, että emme olisi ainutkertaisia. Toiset ajattelevat ja tuntevat niin kuin me. Emme olisi yksin.

Jari Tervo, Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava 2021. Kansi: Tuuli Juusela. 456 s.

------------------------ 

Helmet-lukuhaasteen kohta 43: Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan (esim. kohtiin 1, 2, 5, 7, 9, 14, 16, 26, 29, 30, 31, 32, 35 ja 37).

Takatalven päivä Helsingissä - Jari Tervo: Aamen

Jari Tervo, Aamen. Otava 2018.

Aamen, totisesti, on kristityille, juutalaisille ja islaminuskoisille yhteinen vahvistussana, kun hengellisiä totuuksia lausutaan. Uudessa romaanissaan Jari Tervo todistaa väkevästi omasta ajastamme, vaikka ammentaa samalla myös kalevalaisesta menneisyydestä.

Romaanin keskushenkilö on 79-vuotias Leo Maanvilja. Äskettäin kärsityn aivoinfarktin takia Leon ajatusmaailma on myllerryksessä: mennyt ja nykyinen eivät oikein pysy omilla paikoillaan. Menneisyydessä on paljon sellaista, mikä kuohuttaa vieläkin, ehkä pahimmin lastenkodissa koettu seksuaalinen ahdistelu. Myös veljen kuolema, josta häntä lapsena syyllistettiin, painaa mieltä.

Leo saa pojaltaan tehtäväksi pomppulinnan kuljettamisen viihdykkeeksi maahanmuuttovastaisten mielenosoitukseen. Jonninjoutavaa raahaamista Leo harjoitti jo lapsena kuljettaessaan isänsä valmistamaa ikiliikkujaa messuilta toisille. Maanviljan, suomalaisen sisyfoksen, raahatessa taakkaansa halki Helsingin ääneen pääsevät monet muutkin enemmän tai vähemmän Leon elämään liittyvät ihmiset, elävät ja kuolleet. On pappeja ja poliiseja, rikollisia ja rikosten uhreja. Oivaltavien henkilökuvien kirjo on häkellyttävän laaja.

Leolla on pikkuinen kiire, sillä hänen pitäisi vielä saman päivän aikana ehtiä korjata nuoruuden vääryys ja viedä vihille lapsuuden rakastettu, mustalaistyttö Rosita. Infarktin vuoksi Leo tosin näkee Rositan irakilaisessa Noorissa, jolle avioituminen suomalaisvanhuksen kanssa saattaa olla ainoa keino välttää karkotus vaara-alueelle.

On lottovoitto syntyä Suomessa. Muuta kuin synnytyskanavaa pitkin tähän maahan tuleville me lottovoittajat osaamme toisinaan olla tylyjä. Tervo kuvaa osuvasti ja sydäntäsärkevästi halveksuntaa ja hyväksikäyttöä, joihin maahanmuuttajat törmäävät.

Tervon ironian ruoska viuhuu ahkerasti: maahanmuuttovastaiseen mielenosoitukseen päätyvän pomppulinnan rakentamisessa ja kuljettamisessa Leo saa apua juuri maahanmuuttajilta. Pomppulinna on tietenkin tarkoitettu lasten iloksi. Leon tietämättä häntä erään toisen syyttömän ohella epäillään pikkupojan raiskaamisesta. Raiskaamistakaan ei ole tapahtunut. Mieliä kuohuttavan ja syyttömiä vahingoittavan kohun taustalla on pienen Suomeen adoptoidun pojan yritys saada yhteys kadonneeseen kaksosveljeen.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Jari Tervo käytännössä on romaaninsa rakentanut. Miten hän on saanut eri kertojat ja palapelimäisesti vähitellen avautuvat vihjeet pidettyä hallinnassa? Veijo Meri käytti jossain vaiheessa millimetripaperia romaaniensa rakenteen suunnitteluun. Jokin kaavio on varmaan Tervollakin ollut. Lukija joutuu tuon tuostakin selailemaan taaksepäin ja tarkistelemaan viittauksia. Romaani palkitsee tarjoamalla oivalluksen hetkiä. Lamppu välkähtää kyllä, kun on tarkkana. Toinen lukukerta antaa todennäköisesti jo aivan uuden kokemuksen.

Romaanin hieno oivallus on sosiaalisen median kuoro, jossa jakautunut Suomi istuu ympärivuorokautisia käräjiään. Todisteiksi kelpaavat huhut; tuomiot voi panna täytäntöön kuka tahansa tunne-elämältään kehittymätön yllytyshullu; rangaistuksina ovat asteikon alapäässä herjaus ja ilkivalta, asteikon yläpäässä rapsahtaa pahoinpitelyä, tappoa ja murhaa.

Somessa perheenjäsenet tietämättään riitelevät keskenään, "keskustelijat" hokevat mantrojaan, kukaan ei aidosti kuuntele, aito hätä ja avuntarve jää tunnistamatta. Ihmiset purkavat pahaa mieltään, mutta huonosti vaikuttaa purkautuvan, mylvintä vain yltyy.

Tervon kuvaamassa maailmassa ainoa positiivinen jumaluus näyttäisi olevan Eros. Kaikki etsivät rakkautta, fyysistä tai romanttista, koska se on loppujen lopuksi ainoa punnus, jonka elämämme vaa'assa voimme asettaa kuoleman vastapainoksi.

Teoksen henkilöiden nimet ovat mainioita, jollain tavalla vankan perisuomalaisia: Maanvilja, Häräntähti, Vehnäpää, Tiera, Hellikki - vaikka saattoipa Jari Tervolla käydä mielessä yksi ruotsalainenkin Axel Häräntähti (Oxenstierna), jolta ovat jääneet elämään sanat:

Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Aamen!