Colm Tóibín: A Guest at the Feast

Tämä Colm Tóibínin (s. 1955) esseekokoelma on koottu enimmäkseen kirjallisissa aikakauslehdissä aiemmin ilmestyneistä artikkeleista. Suurin osa esseistä on ensimmäisen kerran julkaistu London Review of Books -lehdessä. Esseet on ryhmitelty kolmeen osaan, joista ensimmäisessä on kolme omaelämäkerrallista esseetä. Toinen osa käsittelee neljässä esseessään katolisen kirkon nykytilaa, kolmen viimeisimmän paavin elämää ja ajattelua sekä ennen kaikkea katolisen kirkon suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja seksuaalisuuteen laajemminkin. Kolmannen osan kolme ensimmäistä esseetä kertovat Tóibinille läheisten nykykirjailijoiden tuotannosta. Kirjan viimeinen essee kertoo Tóibínin vierailusta lokakuiseen Venetsiaan vuoden 2020 koronarajoitusten aikaan.

Ensimmäisen osion omaelämäkerrallisissa esseissä tulee hyvin esille Tóibínin kyky liikkua nopeasti tunnetilasta toiseen. Koominen ja traaginen ovat usein vain lauseen päässä toisistaan ja joskus läsnä aivan samanaikaisesti. Tóibínin komiikka kohdistuu useimmiten häneen itseensä. Hän maalaa nuoresta itsestään kuvan tavallisena maalaistallukkana suurta maailmaa ihmettelemässä. Hänen ironiansa ei kuitenkaan ole kiusallisen vähättelevää eikä itsekeskeistä.

Ensimmäinen essee kertoo Tóibínin sairastumisesta kivessyöpään ja ennen kaikkea siitä, millaista oli elää kemoterapiapotilaana. Olen joskus ajatellut, että selviytyisin ehkä kemoterapiasta kohtuullisen helposti siihen liittyvästä pahoinvoinnista huolimatta: makaisin vain vuoteessa ja lukisin. Tóibín paljastaa, että tämä ei niin vain onnistu. Hänen yöunensa jäivät lyhyiksi, ruoka ei maistunut – kirjaimellisesti se ei maistunut miltään – päivisin hän ei pystynyt edes lukemaan tai kuuntelemaan musiikkia. Hän vain tuijotti eteensä. Usein hänen teki mieli soittaa sairaalaan ja kertoa, ettei kestä enää. Sitten hän ymmärsi, ettei pystyisi mitenkään selittämään, mikä hänellä oli hätänä. Hänellä ei ollut varsinaisia kipuja, huono olo oli jonkinlaista piinaavaa sielullista tuskaa.

Toinen essee A Guest at the Feast on Tóibínin  omaelämäkerta, joka on kerrottu lähinnä hänelle tärkeiden paikkojen ja talojen kautta. Hän kertoo laajasti lapsuudestaan Enniscorthyn pikkukaupungissa Wexfordin kreivikunnassa Irlannissa sekä opiskeluajastaan Dublinissa. Parnell Avenuella sijainnut syntymäkoti on päässyt miljööksi useihin hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa. Vieläkin hän ihmettelee, miten viisilapsinen perhe ja koira mahtuivat sadepäivinä sen pikkuruiseen olohuoneeseen. Kuudenkymmenen muualla vietetyn vuoden jälkeen hän muistaa kadulla asuneiden kahdenkymmenenkahden perheen sukunimet ja sen missä järjestyksessä heidän talonsa kadulla sijaitsivat. Lapsuuden tärkeitä paikkoja olivat myös kahden hänen tätinsä ulkoisesti lähes identtiset mutta ilmapiiriltään hyvin erilaiset talot Enniscorthyssa. Myös nämä talot löysivät myöhemmin tiensä Tóibínin kirjoihin.

Kesänviettoon hänen lapsuuden perheensä lähti yleensä Irlannin itärannikolle Wexfordiin. Sinne Tóibín myöhemmin rakennutti itselleen toisen kotinsa Dublinin asunnon lisäksi. Wexfordin talon ikkunoista avautuu alati muuttuva merinäköala. Talonsa sijainnin ansiosta hänet on helppo tunnistaa uudeksi asukkaaksi. Uudet talot on rakennettu maaston korkeille kohdille, vanhat notkelmiin. Paikallisille asukkaille suoja säältä on ollut tärkeämpää kuin näköalat. 

Tóibín sitoo oman lapsuuden maailmansa vähittäisen laajenemisen Irlannin yhteiskunnalliseen muutokseen. Juuri noina 1960- ja 1970-lukujen vuosina Irlannin yhteiskunta avautui. Sensuurirajoitukset lievenivät. Colm kertoo hämmästyksestään, kun löysi verrattain nuorena leskeksi jääneen äitinsä kaapista kolme romaania, jotka Irlannin sensuurilautakunta oli alun perin kieltänyt: John McGahernin The Dark, Edna O'Brienin The Country Girls ja John Updiken The Couples. Kaikki nämä rohkeat seksuaalisuuden kuvaukset muuten julkaistiin tuoreeltaan suomeksi jo 1960-luvulla.

Vuonna 1971, kun Colm Tóibin oli 16-vuotias, hän sai kirjoituskilpailusta palkinnoksi kirjalahjakortin ja matkusti Dubliniin käyttämään sen. Paluumatkalla kaksi katolista pappia pysäytti hänet ja pyysi häntä näyttämään, mitä oli ostanut. Hieman jännittyneenä Colm näytti ostoksensa: Jean-Paul Sartren The Age of Reason, Kafkan The Trial ja Hemingwayn The Sun Also Rises. Ensimmäinen papeista totesi, että Kafka oli vähän synkkä hänen makuunsa. Toinen puolestaan ehdotti, että Colm kirjoittaisi kirjoista esseen luettuaan ne. Ei puhettakaan kirjojen haitallisesta vaikutuksesta saati niiden takavarikoimisesta. 

Esseen osassa, jossa kertoo vierailustaan äitinsä huoneessa heti tämän kuoleman jälkeen, Tóibín kuvaa kauniisti äitinsä lukutottumuksia. Tämä 14-vuotiaana koulunsa lopettanut nainen oli koko elämänsä ajan intohimoinen lukija. Hänen makunsa ei noudattanut vallalla olevia käsityksiä, vaan hänen mieltymyksensä olivat selkeästi hänen omansa ja usein yllättävät. Kaiken hän oli löytänyt aivan itse.

Her private life, her secret self, for the last thirty years of her life, and perhaps for the years before, came from books, from the printed word. She knew nothing about the theories and movements that came and went in her lifetime. She was what most writers long for, and what most of us still write for: the ordinary reader, curious and intelligent and demanding, ready to be moved and changed, and believing still that the written word has all the power to make the deepest imprint on the private self.

Esseekokoelman toinen osa, joka käsittelee katolista kirkkoa, ei alkuun vaikuttanut kovin houkuttelevalta. Se kuitenkin osoitti jälleen kerran, että kaikki se muuttuu kiinnostavaksi, mistä saa tietää enemmän. Tóibínin tapa mennä lähelle kohteitaan teki paaveista hyvin inhimillisiä – ja ihminenhän kiinnostaa ihmistä aina. Suosittelen esseitä lyhyeksi johdannoksi viimeisimpien paavien ajatteluun.

Johannes Paavali II:n omalaatuisen jääräpäisyyden ja myötätunnon yhdistelmän Tóibín selittää Wojtylan lapsuuden kokemuksilla – hän menetti koko perheensä 21 vuoden ikään mennessä – sekä hänen kokemuksillaan katolisessa Puolassa natsimiehityksen aikana.

Tätä esseetä lukiessani muuten oivalsin, että "kuoleman kulttuurin" käsite, johon Timo Soini on usein viitannut aborttioikeuden yhteydessä, on peräisin Johannes Paavali II:lta. Toisin kuin Timo Soini paavi sisällytti tähän kulttuuriin myös "keinotekoisen syntyvyyden säännöstelyn". Jalkaväkimiinoja, jotka on suunniteltu vammauttamaan ja tappamaan erotuksetta kaikki, jotka niihin astuvat, kumpikaan ei ole maininnut osaksi kuoleman kulttuuria. Tosin vain Timo Soini on heistä kahdesta niitä puolustanut.

Kirjan kolmannen osan aloittava artikkeli amerikkalaisen Marilynne Robinsonin esseistä ja romaaneista on mainio siirtymä katolisista paaveista protestanttisen uskonnon kysymyksiin. Robinsonin teoksissa kalvinismin ennaltamääräämisoppi otetaan vakavasti – ainakin se muodostaa todellisen ongelman eräille hänen romaanihenkilöilleen.

Essee lähtee liikkeelle Robinsonin esseistä, mutta siirtyy niistä sujuvasti käsittelemään myös muiden kirjailijoiden, ennen kaikkea Hemingwayn ja Henry Jamesin kaltaisten romaanikirjailijoiden, suhtautumista uskontoon. Myös Marilynne Robinsonin omat romaanit tulevat tässä yhteydessä käsitellyiksi.

Colm Tóibín pitää onnistuneena sitä tapaa, jolla Robinson punoo uskonnolliset kysymykset, jopa arkielämälle vieraalta tuntuvan predestinaation, elimelliseksi osaksi päähenkilöidensä elämää. Colm Tóibín toteaa, että myös hänen itsensä – katolisessa Irlannissa kasvaneen kirjailijan – on vaikea pitää uskontoa kokonaan poissa luomiensa henkilöiden elämästä. Hän kuitenkin myöntää, että romaani pyrkii luonnostaan kohti sekulaarisuutta.

God represents a real problem for the novelist. The novel is happier in a secular space where people suffer from mortal ailments and failures, where their ambitions are material, their hopes palpable. Changing bread and wine into body and blood could be done in a novel, but it would be hard, and shouldn't be tried twice. 

Pitkä essee Francis Stuartista toi tietoisuuteeni irlantilaisen kirjailijan, josta en muista kuulleeni aikaisemmin. Francis Stuart (1902–2000) oli kapinallinen ja toisinajattelija, joka toisen maailmansodan aikana matkusti Saksaan ja osallistui siellä Irlantiin lähetettäviin propagandalähetyksiin.

Tóibín tutustui Francis Stuartiin 1970-luvulla Dublinissa. Stuart tuntui olevan kuin tuulahdus menneestä ja melko eksentrisestä maailmasta. Hän oli tuntenut henkilökohtaisesti William Butler Yeatsin. Hän meni naimisiin Maud Gonnen tyttären Iseultin kanssa. Iseult muuten oli saanut alkunsa rakastelusta Maud Gonnen kuolleen pojan sarkofagin vieressä, koska Maud Gonne uskoi kuolleen pojan sielun näin siirtyvän siitettävään lapseen. 

Sodan jälkeen kirjoittamissaan vahvasti elämäkerrallisissa romaaneissa Francis Stuart loi itselleen uuden identiteetin. Hän antoi itsestään kuvan vakiintuneiden tapojen särkijänä ja auktoriteettien vastustajana. Hitlerissä hän oli romaaniensa mukaan nähnyt johtajan, joka kaataisi vanhan vallan linnakkeet, koska sitä Eurooppa hänen mielestään kaipasi. Hän siis perusteli sodanaikaista toimintaansa samalla tavalla kuin nykyajan akselerationistit.

Francis Stuart väitti, ettei hänessä ollut pisaraakaan natsismin ihailua tai antisemitismiä. Hän uhkasi kunnianloukkausoikeudenkäynneillä lehtiä, jotka olivat vihjailleet hänen juutalaisvastaisuudestaan. Lehdet peruuttivat syytöksensä ja jopa maksoivat Stuartille korvauksia. 

Tämä Stuartin itsestään luoma kuva hyväksyttiin yleisesti. Tóibín toteaa olleensa yksi näistä hyväuskoisista, jopa siinä määrin, että hän kannatti ehdotusta, että Francis Stuartille annettaisiin Irlannin kulttuurieliitin myöntämä arvonimi saoi, 'viisas', joka oli myönnetty muun muassa Samuel Beckettille ja Seamus Heaneylle. 

Vasta Francis Stuartin kuoleman jälkeen tulivat julkiseen tietoisuuteen hänen natseja ihailevat ja selkeän antisemitistiset kirjoituksensa. Niistä kävi ilmi, että hän oli ryhtynyt kannattamaan natseja nimenomaan näiden antisemitististen ajatusten takia. Myös Saksasta lähetetyssä radio-ohjelmassa hän oli vielä vuonna 1942 ilmaissut ihailevansa Hitleriä.

Francis Stuartin allegorisista romaaneista Tóibín antaa houkuttelevan kuvan. Kaikki hyvät kirjailijat eivät ole olleet hyviä ihmisiä. Romaaneissaan Stuart käsitteli syyllisyyden ja uhrina olemisen ongelmia hyvin dostojevskimaiseen sävyyn. Niissä tulee selvästi esiin myös petturuuden houkutus, joka piinasi tätä erikoista miestä. Hänessä asui aina lainsuojaton, joka halusi tulla julkisesti tuomituksi ja hyljeksityksi. Samalla hän kaipasi pienen ystäväpiirinsä hyväksyntää ja luultavasti myös kirjallista mainetta.

Esseessä, joka lähtee liikkeelle John McGahernin kirjeiden kokoelmasta, Tóibín käsittelee tätä hyvää ystäväänsä. Essee on erinomainen johdatus McGahernin elämään ja tuotantoon. McGahernilla oli yhteys myös Suomeen. Hänen ensimmäinen vaimonsa Annikki Laaksi oli suomalainen teatterinohjaaja. 

Tóibín tapasi John McGahernia useampaan otteeseen vielä tämän viimeisinä elinvuosina, kun McGahern sairasti terminaalista syöpää. Palaamme tässä esseessä samankaltaisiin tunnelmiin, joista koko esseekokoelma alkaa. Toíbíniin hoidot tepsivät, McGahern puolestaan sai melko pian kuulla, että oireita voitiin lievittää mutta tautia ei voinut pysäyttää. Kuvatessaan kirjailijoiden viimeistä tapaamista, Tóibín kiinnittää huomiota McGahernin ilmeen kirkastumiseen, kun tämä keksii lauseen, joka täsmällisesti kuvaa hänen suhtautumistaan omaan sairauteensa.

Kokoelman päättävä essee Venetsiasta koronasulun keskellä ja ilman turisteja on hieno esimerkki Tóibínin tavasta seurata mielijohteitaan ja käsitellä useita ilmiöitä siten, että kokonaisuus tuntuu kuitenkin ehjältä ja hallitulta. Essee päättyy pohdintaan, jossa yhdistyvät taidemaalari Tizianin kokemukset ruttoaikana, Thomas Mannin vierailu kolerahuhujen vainoamassa Venetsiassa ja Colm Tóibínin oma visiitti koronan hiljentämässä kaupungissa.

Minun on vaikea keksiä parempaa viihdettä kuin tämän kirjan kaltaiset esseekokoelmat.

Colm Tóibín, A Guest at the Feast. Viking/Penguin Books 2022. Kannen valokuva: Pádraig Grant. 301 s.

Colm Tóibín: The Magician

Luin vähän aikaa sitten Eila Kostamon tutkielman Gustave Flaubertista, kirjailijasta joka yritti häivyttää oman persoonallisuutensa kirjallisista tuotoksistaan. Eihän se onnistunut. "Madame Bovary c'est moi", hän joutui myöntämään.

Nyt olisi vuorossa toinen samankaltainen kirjailija, tällä kertaa päähenkilönä elämäkerrallisessa romaanissa. Kyseessä on Thomas Mann, vuoden 1929 Nobel-voittaja, jonka elämänvaiheisiin sekä tunne- ja ajatusmaailmaan irlantilainen kirjailija Colm Tóibín on onnistuneesti solahtanut romaanissaan The Magician. Teos ilmestyi vuonna 2021, eikä sitä ainakaan vielä ole julkaistu suomeksi, vaikka Tóibín kuuluukin Tammen Keltaisen kirjaston kirjailijoihin.

Yhteys Flaubertiin on tainnut olla Tóibíninkin mielessä. Flaubertin ulkopuolisen tarkkailijan ihanteeseen viitataan jo varhain romaaniin dramatisoidussa Thomas Mannin ja hänen Heinrich-veljensä välisessä keskustelussa. Jo Tóibínin romaanin ensimmäisellä sivulla mainitaan myös Trouville, paikka joka oli Flaubertille erityisen tärkeä, sillä se oli hänen lähes elämänmittaisen suuren rakkautensa lähtöpiste. 

Varsinkin Heinrichille, joka niin ikään oli kirjailija, Flaubert oli tärkeä. Tämän romaanin loppupuolella Heinrich toisen maailmansodan jälkeen suunnittelee muuttoa Itä-Saksaan, jossa hänelle on valtion puolesta luvattu sihteeri, asunto ja työskentelyapuraha. Heinrich esittää toivomuksen, että häntä varten sinne olisi varattu luettavaksi myös kaksi romaania: Madame Bovary ja Effi Briest. 

Olen lukenut ison osan Thomas Mannin suomennetusta tuotannosta. Kuulun siis selvästi hänen ihailijoihinsa. Taikavuoren luin otollisessa iässä; olin vähän yli 20-vuotias, suunnilleen romaanin päähenkilön, Hans Castorpin, ikäinen. Romaani aiheutti minulle ajantajun katoamisen, aivan kuten tapahtuu Hans Castorpillekin keuhkotautiparantolassa. Nyt luettuani Tóibínin romaanin ymmärrän, että luin Taikavuoren juuri niin kuin se kuuluikin lukea. Juuri tällaiseen vaikutukseen Mann oli pyrkinyt. Hän oli kokenut vastaavanlaisen ajantajun hämärtymisen vieraillessaan Davosissa keuhkotautiparantolassa, jossa hänen vaimonsa Katia oli hoidettavana. 

Pitkäksi venähtäneen vierailun aikana myös Thomasilta löytyi röntgenissä varjostuma keuhkoista, ja hän tunsi houkutusta jäädä parantolaan Katian kanssa. Mannin müncheniläinen lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että parantolasta olisi vain haittaa. Hoitojaksoa voisi harkita myöhemmin, jos keuhkoista tulisi veriysköksiä. Niitä ei koskaan tullut. 

Säntäilen tässä nyt asioiden edelle, sillä Colm Tóibínin The Magician etenee aikajärjestyksessä Thomas Mannin lapsuudesta vanhuuteen. Tämän aikajärjestyksen rikkoo ainoastaan jakso, jossa Mann paettuaan natseja Sveitsiin pelkää päiväkirjojensa joutuneen natsien haltuun. Hän muistelee tapauksia, erityisesti yhtä, joista hän on päiväkirjaansa kirjoittanut ja jotka julkisuuteen vuotaneina merkitsisivät hänelle maineen menettämistä. Kyseessä on eroottinen suhde nuoreen mieheen. Tämän puolen tunne-elämästään Mann halusi pitää visusti salassa. Ihme kyllä se myös onnistui. Edes  Kuolema Venetsiassa -pienoisromaanin kuvaamaa vanhan miehen hullaantumista nuoreen poikaan ei yleensä osattu yhdistää Mannin omiin taipumuksiin. Päiväkirjat saapuivat lopulta Sveitsiin Thomas Mannin suureksi huojennukseksi. Posti oli jostain syystä jättänyt Münchenistä Luganoon postitetun lähetyksen toimittamatta.

Olen joitain vuosia sitten ostanut Anthony Heilbutin elämäkerran Thomas Mann: Eros and Literature ja selaillut sitä sen verran, että Colm Tóibínin romaanissa esiin tuleva Mannin suhtautuminen seksuaalisuuteen ei tullut minulle yllätyksenä. Nuoresta pitäen Mann oli seksuaalisesti enemmän kiinnostunut miehistä kuin naisista. Hänen päiväkirjansa paljastavat, että hän ei häpeillyt tunteitaan eikä pitänyt niitä väärinä. Hän nyt vain halusi pitää viettielämänsä yksityisasianaan kuten suuren osan muustakin elämästään.

Avioliitto Katia Pringsheimin kanssa ei ollut mikään kulissiavioliitto. Heillä oli kuusi yhteistä lasta. Tóibínin romaanin kuvaus aviopuolisoiden pettämättömästä keskinäisestä lojaalisuudesta ja täydellisestä yhteisymmärryksestä useimmissa asioissa oli kirjan kaunein ja lohdullisin osa. Perhe-elämä oli heille molemmille aina etusijalla. 

Suhteet lapsiin eivät aina olleet ongelmattomat. Lapset myös kritisoivat välillä vanhempiaan ankarasti. Osittain kyse oli perheessä viljellystä sarkastisesta huumorista, jota ulkopuoliset eivät aina ymmärtäneet. Ehkä suurimmat erimielisyydet syntyivät siitä, että lasten mielestä Thomas Mann ei riittävän aikaisin ja kyllin päättäväisesti tuominnut natsihallintoa. Ilmeisesti Mann halusi suojella saksalaista kustantajaansa ja ennen kaikkea Katian vanhempia, jotka yhä asuivat Saksassa. He olivat todellisessa vaarassa juutalaisuutensa vuoksi ennen kuin lopulta pääsivät pakenemaan Sveitsiin. 

Kun Mann lopulta tuomitsi natsit, hän teki sen niin yksiselitteisesti ja voimakkaasti, että hänestä välittömästi tuli vapaan Saksan symboli uudessa kotimaassaan Yhdysvalloissa.

Thomas ja Katia Mann eivät koskaan evänneet tukeaan lapsiltaan. Tässä suhteessa Tóibínin romaani antaa Mannien perhe-elämästä toiveikkaamman kuvan kuin vaikkapa perheen lapsia käsittelevät Wikipedia-artikkelit, joissa ristiriitoja korostetaan. Romaanin nimi The Magician, taikuri, viittaa Mannien lasten isälleen antamaan lempinimeen. Isällä oli ollut tapana esittää taikatemppuja hauskutukseksi lapsilleen, mutta nimityksessä on myös mukana lasten isään kohdistuvaa ihailua ja uskoa tämän kaikkivoipaisuuteen. 

Katia Mann oli tietoinen miehensä eroottisista kiinnostuksen kohteista. Hän oli mukana matkalla, jolla Thomas Venetsiassa ihastui puolalaiseen nuorukaiseen ja ajatus Kuolema Venetsiassa -romaanista syntyi. Katia myös sai valmiin kertomuksen ensimmäisenä luettavakseen. Tóibínin romaanissa Thomas jopa miettii, oliko Katia tiennyt hänen mieltymyksistään heidän ensimmäisestä tapaamisestaan lähtien ja käyttänyt kaksosveljeään Klausia “syöttinä” saadakseen Thomasin kiinnostumaan heistä.

Tällainen syötti tuskin oli tarpeen. Jo kauan ennen heidän ensitapaamistaan, Thomas Mannin vielä ollessa lapsi hän oli leikannut lehdestä kuvan, joka esitti Pringsheimin lapsia Pierrot-asuissa. Pringsheimin lapset viehättivät siis Mannia jo kauan ennen kuin hän saattoi aavistaa, että yksi heistä olisi hänen tuleva aviopuolisonsa. Aiemmin mainitsemani Anthony Heilbutin elämäkerta, jonka Colm Tóibínkin mainitsee lähteistään ensimmäisenä, on ollut minulla oheislukemistona The Magician -romaania lukiessani. Sen kuvaliitteet ovat olleet mukava lisä lukukokemukseen. Heilbutin kirjassa on mukana muun muassa tuo hauska kuva lapsista Pierrot-puvuissa.

Olisi suuri kiusaus referoida tähän koko Thomas Mannin monivaiheinen ja dramaattinen elämä, mutta lukekoon jokainen itse. Minua kiehtoi ihminen, jonka virkamiesmäisen tasaisuuden ja vakauden naamion taakse kätkeytyi emootioiden tulivuori. Ja kyllähän hän itsensä kirjoitti jokaiseen romaaniinsa Hanno Buddenbrookista huijari Felix Krulliin.

Pysyvä paluu Saksaan sodan jälkeen ei tullut kysymykseen. Tóibínin romaanissa muuttoa vastustaa ennen kaikkea Katia, joka sanoo, ettei kestäisi katsella naapureita, jotka sodan aikana olivat myötäilleet natseja. Viimeisiksi elinvuosikseen Mannit kuitenkin muuttivat vielä Sveitsiin. Mannille oli tärkeää saada kuulla saksan kieltä. Se oli hänen todellinen isänmaansa.

Colm Tóibínin The Magician päättyy kauniin haikeisiin tunnelmiin. Siinä viimeisen kerran Lyypekissä vieraileva vanha Thomas Mann kulkee yksin pitkin synnyinkaupunkinsa sodan runtelemia katuja ja pohtii asioita, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä koko elämän ajan: äidin kertomaa tarinaa, musiikkia, kauneutta – ja Katiaa joka odottaa hotellissa.

Colm Tóibín, The Magician. Viking 2021. 438 s.

Colm Tóibín: Mad, Bad, Dangerous to Know

Colm Tóibínin pienen elämäkertateoksen otsikko on tunnettu sitaatti. Näitä sanoja käytti Lady Caroline Lamb runoilijalordi Byronista. Toíbín ei kuitenkaan kerro Byronista eikä missään kohtaa edes viittaa tähän. Hänen kirjansa kertoo kolmesta isästä ja heidän kuuluisista pojistaan. Kirjan alaotsikkona on The Fathers of Wilde, Yeats and Joyce. Teos kaivaa esiin mielenkiintoista tietoa Irlannin kuuluisimpien kirjailijoiden perhetaustasta ja siitä, millainen vaikutus erikoislaatuisilla isillä oli vähintään yhtä erikoislaatuisiin poikiinsa. 

Tóibínin kirja alkaa erinomaisella esipuheella - oikeastaan esseellä - jossa kirjailija mielessään kulkee halki Dublinin kaupungin. Tuttu kaupunki muodostuu kerroksista: paikkoihin liittyy muistoja omista kokemuksista eri ajoilta, muilta kuultuja tarinoita, anekdootteja, kirjoista luettua. 

Miltä kuulostikaan pommi, joka räjähti South Leinster Streetillä vuonna 1974, kun nuori Colm istui kansalliskirjaston lukusalissa tuona perjantai-iltapäivänä? Tuossa on Finn's Hotel, josta James Joyce sai ainesta kahteen romaaniin ja toiseen mahdollisesti nimenkin. Siitä hotellista hän löysi myös elämänsä rakkauden. Nora Barnacle työskenteli hotellissa. Nuorten katseet kohtasivat, he juttelivat ja sopivat tapaavansa neljän päivän päästä sen talon edessä, jossa Oscar Wilden perhe oli asunut. Nora ei ilmaantunut paikalle. Pettynyt Joyce kirjoitti ihastukselleen epätoivoisia kirjeitä, ja kahden päivän päästä, 16. kesäkuuta 1904, Nora suostui tapaamiseen. 

Tuohon päivään James Joyce sijoitti yhdenpäivänromaaninsa, joka on suomennettukin jo kahdesti nimillä Odysseus (Pentti Saarikoski) ja Ulysses (Leevi Lehto). Nykyään 16. kesäkuuta on Dublinissa juhlapäivä, Bloomsday, joka on saanut nimensä Joycen romaanin päähenkilön, Leopold Bloomin, mukaan. Jokainen askel Dublinin kaduilla tuo Tóibínin mieleen omia tai luettuja muistoja.

Tóibín pohtii myös sitä kummallisuutta, että useimmat kuuluisat irlantilaiskirjailijat olivat protestantteja katolisessa maassa. Wilde, Yeats, Beckett, Synge, Bram Stoker, Shaw, Sean O'Casey - kaikki kastettuja protestanttiseen uskoon, josta he Tóibínin mukaan eivät uskoneet sanaakaan. "Mahtaa olla hauskaa olla uskomatta mihinkään, kun samaan aikaan maanmiehesi haluavat sinun painuvan Englantiin juuri sen uskonnon vuoksi, johon et usko." Eipä ihme, Tóibín toteaa, että Shaw rakasti paradokseja ja Wilde nautti hyväksyttyjen totuuksien kääntämisestä päälaelleen. 

An Eminent Victorian: Sir William Wilde

Oscar Wilden vanhemmat tunnettiin ulkonäöltä hyvin Dublinissa. Wilden näyttävän lapsuuskodin vastapäätä, toisella puolen katua, sijaitsi turkkilainen kylpylä (jossa Leopold Bloom käy Ulysses-romaanissa ja jossa Samuel Beckettillä oli tapana käydä isänsä kanssa). Dublinissa sanottiin, että Wildet eivät koskaan ylitä katua. He olivat nimittäin tunnettuja likaisuudestaan. Peseytyminen ei jostain syystä ollut suuressa huudossa Wilden boheemissa kodissa. Dublinilainen arvoitus kuului: "Miksi Sir William Wilden kynnet ovat niin mustat?" Vastaus: "Koska hän on raapinut itseään."

Tóibín johdattaa lukijan Oscar Wilden maailmaan kertomalla Readingin vankilasta, jonka sellissä Oscar Wilde kärsi vankeusrangaistuksen homoseksuaalisuudesta ja jossa Colm Tóibín vuonna 2016 luki viiden ja puolen tunnin aikana ääneen Oscar Wilden vankilakirjeen De Profundis. Luenta striimattiin yleisölle, joka saattoi myös ovisilmästä kurkistaa lukevaa kirjailijaa.

Oscar Wilden äiti, tyttönimeltään Jane Elgee, kirjoitti kansallismielisiä runoja kirjailijanimimerkillä Speranza. Yksi hänen nimettömästi julkaistu peloton englantilaisvastainen lehtikirjoituksensa aiheutti oikeusjutun ja olisi vienyt kirjoittajansa todennäköisesti telkien taakse, ellei lehden päätoimittaja olisi ottanut kirjoitusta omiin nimiinsä. Lopulta syytteistä luovuttiin, koska päätoimittaja oli kirjoituksen julkaisemisen aikaan todistettavasti ollut vankilassa, eikä varsinaista tekijää kovin innokkaasti haluttu kaivaa esiin, varsinkaan kun oli alkanut kiertää huhu, että kyseessä oli arvostettu rouvashenkilö. Jane Wilde oli kuuluisa myös teatraalisesta, liioitellun näyttävästä pukeutumisestaan. 

Oscar Wilden isä oli arvostettu matkakirjailija, amatööriarkeologi, luonnontutkija ja uudistusmielinen silmä- ja korvalääkäri Sir William Wilde. Molemmat Wilden vanhemmat olivat kiinnostuneet irlantilaisista kansantarinoista, kummituksista ja uskomuksista. Lady Jane julkaisi kaksi kokoelmaa kansantarinoita ja Sir William kansatieteellisen teoksen Irish Popular Superstitions. Molemmat olivat kiinnostuneet myös transylvanialaisista legendoista, ja on mahdollista, että nuori Bram Stoker sai idean Draculaansa vieraillessaan Wilden perheessä. 

Oscar Wilde joutui ongelmiin toteuttaessaan seksuaalisuuttaan. Hänellä oli suhde Alfred Douglas -nimisen nuoren aatelismiehen kanssa. Douglasin isä, Queensberryn markiisi, lähetti Wildelle kirjeen, jossa syytti tätä sodomiitiksi. Harkitsemattomasti Oscar Wilde nosti kunnianloukkaussyytteen markiisia vastaan. Oscar hävisi jutun, ja häntä vastaan nostettiin syyte homoseksuaalisuudesta. Wilde tuomittiin vankeusrangaistukseen.

Tóibín osoittaa, että myös Oscar Wilden isällä oli vaikeuksia sopeutua aikansa sukupuolimoraaliin. Joissain suhteissa isän ja pojan kokemukset olivat hämmästyttävän samankaltaisia. William Wildella oli ainakin kolme aviotonta lasta ajalta ennen avioliittoaan. Näistä vanhin, täysin tunnustettu, oli poika, josta myös tuli lääkäri ja joka työskenteli isänsä kanssa. Todelliset ongelmat alkoivat, kun muuan neiti Mary Travers julkaisi kirjoituksen, jossa hän antoi ymmärtää, että Sir William oli huumannut hänet kloroformilla ja sen jälkeen käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen.

Lady Jane Wilde nousi tulisieluisesti puolustamaan miestään ja kirjoitti Mary Traversin isälle sapekkaan kirjeen, josta puolestaan nostettiin kunnianloukkausjuttu. Jane Wilde hävisi jutun ja joutui maksamaan pienen korvauksen loukatulle osapuolelle sekä suuret oikeudenkäyntikulut, 2000 puntaa, joka nykyrahassa vastaa lähes neljännesmiljoonaa puntaa. Oikeudessa oli luonnollisesti tullut esille raskauttavia todisteita Sir Williamin syyllisyydestä, mutta häntä vastaan ei - ironista kyllä - nostettu oikeusjuttua, sillä kuten tuomari loppulausunnossaan totesi, sellainen juttu heitettäisiin ulos jokaisesta oikeussalista, koska Mary Travers ei ollut kertonut tapahtumista heti, kun ne olivat tapahtuneet ja koska hän oli jatkanut kirjeenvaihtoa Sir Williamin kanssa, ottanut tältä vastaan lahjoja ja jatkanut tämän tapailua. Yleiseksi käsitykseksi jäi, että Mary Travers oli ollut onnettomasti rakastunut Sir Williamiin.

Oikeusjuttu ei sanottavasti vaikuttanut Wilden perheen asemaan. He säilyttivät paikkansa yhteisön arvostettuina jäseninä. Edes tuomio ei sanottavasti heitä hetkauttanut, heillä oli varaa maksaa pyydetyt korvaukset ja monet heidän tuttavapiiristään olivat olleet vankilassakin radikaalien poliittisten mielipiteittensä vuoksi. Näin ollen myös Oscar Wildelle vankilatuomio ei ehkä ollut ihan niin paha kolaus kuin se olisi ollut toisenlaisessa perheessä kasvaneelle.

Millainen sitten oli isän ja pojan suhde? Ilmeisesti aika lailla etäinen kuten yläluokan perheissä yleensäkin tuohon aikaan. Tóibínin kirjassa välähtää kuitenkin myös toisenlainen kuva: Wilde vanhempi otti poikaikäisen Oscarin mukaan amatööriarkeologisille retkilleen. Kaikesta päätellen retket tekivät Oscariin suuren vaikutuksen, sillä kun hän haki myöhemmin opiskelijaksi Oxfordin yliopistoon, hän valitsi pääaineekseen arkeologian ja viittasi hakukirjeessään retkiin isänsä kanssa.

John B. Yeats: The Playboy of West Twenty-Ninth Street

Runoilija William Butler Yeatsin isä oli muotokuviin erikoistunut taidemaalari John B. Yeats. Hän oli tunnettu siitä, että hänellä oli vaikeuksia saada töitään valmiiksi. Hän oli myös valikoiva työtilausten suhteen: hän totesi itse, ettei pysty maalaamaan kuin niitä henkilöitä, joista hän pitää. Hän nimitti töitään "ystävyysmuotokuviksi". Omakuvaansa, josta oli määrä tulla hänen mestariteoksensa, hän maalasi yli kymmenen vuotta. Usein hän raaputti pois sen, mitä oli aiemmin maalannut, ja maalasi päälle uuden kerroksen. 

It was part of his restless, paradoxical spirit that he would spend more than a decade on a single image so that he could all the more capture a sense of spontaneity.

Omakuva oli kesken vielä taiteilijan kuollessa.

Puoliso Susan Pollexfen ei erityisemmin ymmärtänyt miestään eikä tukenut tämän taiteellisia pyrkimyksiä. Heidän tavatessaan John B. vielä tavoitteli lakimiehen ammattia. Perheeseen syntyi neljä lasta. Vanhimmasta, Jackista, tuli menestyvä taidemaalari ja kuvittaja; Williamin kirjailijaura oli kovassa nosteessa, tyttäret Lily ja Lollie huolehtivat välillä suurelta osin perheen toimeentulosta ompelu- ja opetustöillä, jotta perheen taiteilijat saivat rauhassa taiteilla. Myöhemmin Lily johti pientä kustantamoa. 

John B. Yeats jäi leskeksi vuonna 1900. Vuonna 1907 hän tunsi uransa ja elämänsä olevan umpikujassa ja kaipasi muutosta. Ystävät olivat keränneet hänelle rahaa Italian matkaa varten, mutta hetken mielijohteesta John B. Yeats matkustikin Yhdysvaltoihin. Hän oli tuolloin 68-vuotias. Hän ei koskaan enää palannut Irlantiin vaan kuoli New Yorkissa vuonna 1922. Koska loistavalta seuramieheltä katosi yhtäkkiä se seura, johon hän oli tottunut, hän alkoi pitää yhteyttä vanhaan kotimaahansa kirjeitse. Tóibínin mukaan hänestä tuli yksi aikakautensa parhaista kirjeiden kirjoittajista.

Isä John ja poika William olivat olleet eri mieltä lähes kaikesta, niin taiteesta, politiikasta kuin elämäntavoista, ja kumpikin oli pitänyt toista rasittavana, mutta kirjeissä he nyt pääsivät poikkeuksellisen lähelle toisiaan ja oppivat arvostamaan toistensa näkemyksiä.

Suuri osa John B. Yeatsin kirjeistä kulki kuitenkin Rosa Buttille, jonka Yeats oli tavannut ensimmäisen kerran noin 20-vuotiaana. Hän piti Rosaa kauneimpana naisena, jonka hän oli koskaan nähnyt. Rosa ei ollut avioitunut, ehkä osittain siksi, että oli luonteeltaan hyvin ujo, osittain siksi, että katsoi velvollisuudekseen nuoremmista sisaruksistaan huolehtimisen. Johnin Susan-vaimon kuoleman jälkeen John ja Rosa aloittivat kirjeenvaihdon, joka jatkui tiiviinä varsinkin Johnin Amerikkaan muuton jälkeen. Nämä kaksi jo hyvin kypsään ikään ehtinyttä ihmistä loivat kynällä ja paperilla ja valtameri välissään poikkeuksellisen intiimin suhteen. Yeats piti sitä avioliittona, vaikka he Yeatsin Amerikkaan lähdön jälkeen eivät koskaan tavanneet eikä heillä ilmeisesti ollut fyysisesti läheistä suhdetta ennen sitäkään.

Once he was installed in New York, Yeats began to write to her about the relations between them not as something that might have been, but rather as something alive and vivid, as though they were young still and had all the time in the world and these letters were part of a courtship. He seemed to enjoy writing openly about his physical passion for her, knowing that she would disapprove of his explicit tone.

On jotain hellyttävää siinä, että 76-vuotias rakastaja kirjoittaa suunnilleen samanikäiselle rakastetulleen: "Do you think I would have fallen in love with you if there was not plenty of Venus? It was Venus herself that decorated you with the breasts in which I take such delight." 

Rosa Buttin kirjeet eivät ole säilyneet, joten emme tiedä, miten Rosa suhtautui Yeatsin avoimuuteen. Yhdessä kirjeessä Yeats kuitenkin siteeraa neljä sanaa, joita Rosa oli käyttänyt. Nuo sanat olivat: "My dear old lover". Jotain Rosan suhtautumisesta kertoo sekin, että vaikka rakastavaiset olivat luvanneet toisilleen hävittävänsä toistensa kirjeet, Rosa ei pitänyt lupaustaan.

Tässäkin tapauksessa pojan elämässä oli variaatio isän elämästä. Runoilija William Butler Yeatsin kaukorakkauden kohde oli Maud Gonne, näyttelijä, tasavaltalaisaktivisti ja suffragetti. W.B. Yeats kirjoitti ihailemalleen naiselle näytelmärooleja ja runoja ja kosikin tätä neljä kertaa, mutta ei saanut kaipaamaansa vastarakkautta. Yhden yhteisen yön he kuitenkin tiettävästi viettivät, ja siihen oli Williamin tyytyminen.

The Two Tenors: James Joyce and His Father

James Joycen isä, John Stanislaus Joyce, opiskeli aluksi lääketiedettä ja nautti opiskeluaikanaan erityisesti amatööriteatterista ja laulamisesta. Hänellä oli kaunis tenoriääni. Opiskelut jäivät kesken ja John Stanislaus puuhasi monenlaisissa sihteerin töissä ennen kuin päätyi veronkantajaksi Dubliniin. Työ ei ilmeisesti ollut kovin vaativaa ja jätti paljon aikaa rattoisaan seurusteluun ystävien kanssa kaupungin pubeissa. Vähän ennen viran saamista John oli mennyt naimisiin May Murrayn kanssa. Johnin äiti jätti pojalleen perinnöksi myös kuusi vuokra-asuntoa Corkissa. Nuoren perheen talous näytti vakaalta.

Esikoisen, Jamesin, jälkeen katoliseen perheeseen syntyi vielä yhdeksän lasta. John Stanislauksella oli epäilemättä siis paljon menoja. Kun tähän yhdistyi jonkinlainen näyttämisen halu ja taipumus elää yli varojensa, John Joycen perhe oli pian pulassa. 44-vuotiaana hän menetti virkansa ja joutui jälleen etsiskelemään satunnaisia töitä. Corkin kiinteistöt oli pakko myydä. Taloudellisissa paineissa teräväkielinen ja verbaalisesti notkea isä ei säästellyt perhettään. Varsinkin vaimo ja esikoispoika saivat kuulla kunniansa.

James Joycen veli, Stanislaus, kirjoitti kaksi muistelmateosta perheen elämästä. Hän syytti John Stanislaus Joycen juopottelua, väkivaltaisuutta ja holtitonta elämänasennetta perheen vaikeuksista. Karmean kuvan hän antaa tilanteesta, jossa John vielä Mayn kuolinvuoteen ääressä solvaa ja kiroaa vaimoansa, joka puolestaan vielä viime hetkillään yrittää puolustella miestään. 

James Joyce oli nuoruudenteoksessaan Stephen Hero samalla tuomitsevalla linjalla, mutta myöhemmin hän pyrki antamaan isästään tasapuolisemman kuvan ja ilmeisesti pystyi myös jossain määrin samastumaan tähän. Myös James Joyce oli taitava tenori, jolla oli vaikeuksia saada rahat riittämään ja joka joutui usein kääntymään ystävien puoleen rahapulassaan.

Palaan vielä hetkeksi Colm Tóibínin esipuheen dublinilaistunnelmiin. Ne toivat mieleen oman ainoan Dublinin vierailuni yli kymmenen vuoden takaa. Pohjois-Irlannin Belfastissa olin käynyt jo aiemmin, joten Guinness oli kyllä tullut tutuksi. Minulle Dublin luonnollisesti näyttäytyi aluksi vain pintana, kuten jokainen uusi kaupunki. Sen historialliset kerrokset alkoivat nopeasti kuoriutua esiin, kun ymmärsin asuvani hotellissa, jossa Irlannin tasavaltaa tavoittelevat kapinalliset pitivät päämajaansa vuoden 1916 pääsiäiskapinan aikaan ja jonka ikkunasta Michael Collins tulitti englantilaisjoukkoja. Michael Collins oli tullut minulle tutuksi elokuvasta, jossa häntä esittää Liam Neeson. Parin korttelin päässä hotellista oli muistopuutarha Garden of Remembrance niille, jotka antoivat henkensä taisteluissa Irlannin vapauden puolesta, ja aivan puiston laidalla oli Dublinin kirjailijamuseo. 

Vieraan kaupungin historialliset kerrokset eivät koskaan tule täysin esiin. Suomen kaupungeista ainoastaan syntymäkaupungillani Joensuulla on minulle historiallista syvyyttä. Tiedän, mitä nykyisten rakennusten paikalla ennen oli, ja aika moneen paikkaan liittyy tärkeitä muistoja. Oulu on jäänyt minulle tässä suhteessa litteäksi, vaikka olen täällä asunut jo lähes 30 vuotta.

Paikkakunnan pitkäaikaisille asukkaille historia on itsestäänselvästi läsnä. Kun 1980-luvulla olin saanut työpaikan Ilomantsista ja kyselin puhelimella, miten löydän ammattikoulun toimiston, sain vastaukseksi: "Sehän on siinä entisen meijerin talossa."

Colm Tóibín, Mad, Bad, Dangerous to Know: The Fathers of Wilde, Yeats and Joyce. Penguin Books 2019. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2018. 186 s.

----------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 6: Kirja kertoo rakkaudesta.