Jim Harrison: The Woman Lit by Fireflies

Yhdysvaltalainen kirjailija Jim Harrison (1937–2016) oli mieltynyt pienoisromaaniin kirjallisuuden muotona. Hän julkaisi niitä yhteensä 24 kappaletta, yleensä kolmen pienoisromaanin kokoelmina. Yksi näistä kokoelmista on julkaistu suomeksikin nimellä Syystarinoita (1983). Tuon kokoelman kolmesta tarinasta peräti kahdesta on tehty elokuva. Tony Scott ohjasi vuonna 1990 Kosto-tarinaan pohjautuvan elokuvan Revenge, jonka pääosan näytteli Kevin Costner. Kokoelman nimikertomuksesta puolestaan Edward Zwick ohjasi elokuvan, joka sai suomalaisen nimen Intohimon tuulet (1994). Sen pääosissa olivat Brad Pitt, Anthony Hopkins ja Aidan Quinn.

Myös The Woman Lit by Fireflies -kokoelman kolme pienoisromaania alkoivat kääntyä elokuviksi mieleni valkokankaalle. Harrison kirjoittaa visuaalista, dramaattista ja luontevasti elokuvan kohtauksiksi muuntuvaa proosaa. Kaikki kertomukset käyttävät runsaasti takaumia, jotka antavat tarvittavat taustatiedot päähenkilöiden aiemmista vaiheista ja samalla suovat lukijalle lepohetkiä henkilöiden kriisien täyttämästä nykyhetkestä.

Brown Dog

Ensimmäinen kertomuksista, Brown Dog, sijoittuu Michiganin Yläniemekkeelle. Sen päähenkilö ja kertoja, Brown Dog eli BD, käyttää itsestään tätä "intiaaninimeä" ja uskottelee kuuluvansa ainakin osaksi johonkin alueen alkuperäiskansoista. Käy ilmi, että ainakaan hänen välinpitämätön äitinsä ja huolehtiva isoisänsä, joka hänet on kasvattanut, eivät olleet intiaaneja. Isästään hän ei tiedä oikeastaan mitään. BD liittyy siis yhtenä lenkkinä Jim Harrisonin kirjojen isoisän kasvattamien päähenkilöiden ketjuun. Tällainen asetelma on tuttu suomeksikin julkaistusta romaanista Dalva, josta olen kirjoittanut aiemmin.

Brown Dog on rakastettava veijarihahmo: lämminsydäminen suursyömäri ja -juomari ja aina valmis uusiin naisseikkailuihin, jotka eivät kestä kauan ja muuttuvat yleensä nopeasti keskinäisen kiitollisuuden leimaamiksi ystävyyssuhteiksi. Hän rakastaa luonnossa samoilua, kalastamista ja puita ja inhoaa liiallista lämpöä. Suomalaistenkin siirtolaisten suosima Yläniemeke, jossa "kesä tarkoittaa kolmen kuukauden huonoja rekikelejä", on siis hänelle ihanteellinen asuinpaikka.

Oikeastaan on ehkä väärin kutsua BD:tä tarinan kertojaksi, sillä heti alussa hän paljastaa, etteivät kertomuksen sanat ole tarkasti hänen. Tyttöystävä Shelley on auttanut häntä kirjoittamisessa. Brown Dog on tässä tarinassa 42-vuotias ja Shelley 24. "Pääsyy siihen, että hän auttaa minua kirjoittamaan tämän on se, että voisin lopettaa valehtelemisen itselleni ja muille, mikä minun mielestäni vie kiinnostavan ytimen elämästäni." Turha pelätä, BD jatkaa iloista valehteluaan niin tässä kertomuksessa kuin muissakin Harrisonin hänestä julkaisemissa tarinoissa.

Kaikki Brown Dogista kertovat kuusi pienoisromaania on koottu yhteen niteeseen nimeltä Brown Dog (2013). Olen aiemmin lukenut niistä yhden, mutta siinä oli hän-kertoja eikä se ollut yhtä riemastuttava kuin tämä nyt lukemani. Iso osa kertomuksen viehätyksestä nimittäin syntyy Brown Dogin kertojanäänestä, joka kiinnittää tarinan amerikkalaisen kirjallisuuden yarn-perinteeseen – liioittelevaan ja polveilevaan tarinan iskentään – jota esimerkiksi Mark Twain käytti useissa kirjoissaan. Brown Dog on kuin aikuiseksi kasvanut ja 1990-luvulle siirretty Huckleberry Finn.

Esimerkin jutustelevasta tyylistä voisi napata melkein mistä vain, mutta lainaan tähän pätkän, jossa on mukana suomalaisia. En vielä ole löytänyt Harrisonin kirjoista yhtään pahaa suomalaista. U. P. tarkoittaa Yläniemekettä (Upper Peninsula englanniksi), 50 astetta Fahrenheit-asteikolla vastaa kymmentä celsiusastetta.

Finnish people don't judge other folks too harshly. My partner Bob says no one knows where their language comes from and that they migrated to the U. P. because they liked pine trees and cold weather just like me. Grandpa said I liked cold weather because of the sunstroke I had once when hoeing. Also, when I was a baby I had been left in this closed-up cabin for two days and when he found me I was about dying of thirst. Ever since those experiences I can't handle hot weather. I like to dive to the bottom of Lake Superior and be cold, and in the winter I keep my cabin about fifty degrees which also means you don't have to cut so much wood. Sometimes in winter I'll stand outside in shirtsleeves just for the fun of getting cold.

Ja sitten hieman juonipaljastuksia. BD toimii tällä hetkellä sukeltajana kaverinsa Bobin yrityksessä ja on löytänyt Yläjärven pohjasta ruumiin, intiaanipäällikön, kuten hän arvelee. Aina valmiina laillisuuden rajalla oleviin ansaintamahdollisuuksiin BD päättää myydä ruumiin epämääräiselle liikemiehelle, joka on etsiskellyt ruumista johonkin tarkemmin määrittelemättömään tarkoitukseen. Lähemmin tutkittaessa intiaani näyttää tulleen murhatuksi.

Kuolleen intiaanin kuljettelu varastetulla jäähdytysrekalla menee pieleen monella tavalla, ja lopulta BD saa touhusta ehdollisen tuomion. Sitä ennen kuollut päällikkö on pitänyt BD:lle puhuttelun, joka tietenkin saattaa olla väsyneen BD:n harhaakin. Päällikkö kutsuu BD:tä pojakseen. Intiaanipäällikön puhe on mainio yhdistelmä luonnonkansan hieman mahtipontisia viisauksia (esimerkiksi "eräänä päivänä sinusta kasvaa oksia ja lehtiä ja sinä ymmärrät miten linnut ja eläimet puhuvat, enkä tarkoita sirkutusta ja murinaa") ja joutavanpäiväisiä arjen neuvoja (esimerkiksi "osta itsellesi hattu koska tukkasi ohenee päältä").

Kuollut päällikkö myös pyytää, että BD hautaa hänet metsään, koska hän ei kuulu kalojen joukkoon. Ennen antautumistaan poliiseille BD täyttää "isänsä" toiveen.

Tyttöystävä Shelley on antropologi, joka yrittää saada BD:n paljastamaan tämän tunteman esikolumbiaanisen intiaanien hautapaikan sijainnin. Tätä BD ei haluaisi tehdä. Hän polttaa Shelleyn tutkijatovereiden teltat ja leiriytymisvälineet. Tästäkin teosta BD jää kiinni, ja hänen ehdonalaisensa uhkaa muuttua vankeustuomioksi. Shelley suostuttelee toverinsa luopumaan syytteistä, mutta tästä vastineeksi BD joutuu paljastamaan "esi-isiensä" hautojen sijainnin. Shelleyn ja BD:n suhde päättyy tähän, mutta asia ei sanottavasti jää vaivaamaan kumpaakaan. BD on jo aloittanut suhteen lämmittelyn nuoruudenrakkauteensa Roseen, joka on aito intiaani ja tällä hetkellä kahden lapsen yksinhuoltaja.

Sunset Limited

Kokoelman toinen pienoisromaani, Sunset Limited, paljastaa Jim Harrisonin yhteiskunnallisen liikkuma-alan laajuuden. Teoksen päähenkilöinä on viiden nyt keski-ikäisen henkilön ryhmä, joka nuoruudessaan nimitti itseään "villiksi porukaksi" ja syyllistyi muun muassa kutsuntalautakunnan tiloihin tehtyyn iskuun, jossa he tuhrivat kutsunta-asiakirjat vereen ja liimaan. Tästä iskusta he myös jäivät kiinni ja saivat teosta varsin erilaiset rangaistukset, osaksi perheidensä yhteiskunnallisen aseman,  osaksi "yhteistyöhalukkuutensa" mukaan. Tämä tapaus on jättänyt hoitamattomia arpia henkilöiden suhteisiin, eivätkä he ole pitäneet yhteyttä toisiinsa kahteenkymmeneen vuoteen. Samalla ovat rauenneet myös heidän välisensä rakkaussuhteet.

Ainoa poliittisen aktivismin tiellä jatkanut ryhmän jäsen, Zip, on nyt pidätetty Meksikossa. Häntä uhkaa viidenkymmenen vuoden vankeusrangaistus, mikä Zipin heikon terveyden takia merkitsisi käytännössä pikaista kuolemantuomiota. Muut ryhmän jäsenet kokoontuvat vielä kerran yhteen voidakseen auttaa Zipiä tai ainakin hyvästelläkseen hänet.

Zipin entinen rakastettu Gwen on aviomiehestään eronnut karjatilallinen. Hänellä on 16-vuotias Kambodžasta adoptoitu tytär, Sun, jonka ajatukset laajentavat myös tarinan ikäperspektiiviä. Gwenin mietteet entisestä rakastetustaan Zipistä ovat ristiriitaiset. Käy ilmi, että Zip on esimerkiksi painostanut Gweniä makaamaan poliisin kanssa, jotta saisi selville, kuka antoi ilmi poliisille heidän kutsuntalautakuntaan tehdyn iskunsa. Gwen ajattelee, että "pakkomielle oikeudenmukaisuuteen saattaa olla ihmiselle itselleen tuhoisaa".

Perheetön Patty, joka toimii nykyään elokuvatuotantoyhtiön apulaisjohtajana on suorasanaisempi. Hänen mielestään Zip on "kylmäsydäminen paskiainen". Patty on aloittanut uransa elokuvien parissa continuity girlinä, joka siis pitää huolen siitä, että kohtausten välillä ei ole ristiriitoja esimerkiksi pukeutumisessa. Tässä tarinassa, joka saa edetessään yhä enemmän trillerin piirteitä, Pattyn tausta osoittautuu hyödylliseksi, koska hän kiinnittää huomiota ihmisten liikkeisiin ja pukeutumiseen ja huomaa helposti päähenkilöitä jäljittävät vakoojat.

Myös Pattyn kahdenkymmenen vuoden takainen poikaystävä Sam on perheetön. Hän on aikanaan joutunut vankilaan iskusta kutsuntalautakuntaan ja vapautunut värväytymällä Vietnamin sotaan. Sotatrauman takia hän on palattuaan joutunut mielisairaalaan. Sen jälkeen hän on suorittanut eläintieteen yliopisto-opintonsa loppuun ja viettänyt vuosikausia lähes täysin erakoituneena erämaassa tutkimassa kojoottien elämää. 

Billy on suurliikemies isänsä perustamassa ja johtamassa yrityksessä. Hän on eronnut vaimostaan Sarahista, jonka osuus "villin porukan" loppuvaiheisiin on ollut keskeinen. Billyllä on teini-ikäinen tytär Rebecca, johon hänellä on hyvä ja rento suhde. Liiketoimien ohella Billyn elämän täyttää hänen suuri intohimonsa baseball. Hän jopa suunnittelee oman seuran ostamista. Tässä romaanissa Billy luultavasti ensimmäisen kerran elämässään asettuu vastustamaan isänsä tahtoa.

Pienoisromaanin loppu, joka sekoittaa kansainvälistä politiikkaa ja kieroa poliisitoimintaa, on kuin seikkailu- tai vakoilujännäristä. 

Tarinan kertoo kaikkitietävä kertoja, joka halutessaan pääsee myös henkilöidensä ajatuksiin. Toimintatrillerin kaavaa kertoja rikkoo mukavasti astetta "kulttuurisemmalla" lähestymistavalla, esimerkiksi siteeraamalla välillä Octavio Pazin runoja.

The Woman Lit by Fireflies

Jim Harrison on miehisen kirjailijan maineessa. Vertailukohtana on mainittu esimerkiksi Cormac McCarthy. Luultavasti tämä johtuu siitä, että Harrisonin kirjoissa usein metsästetään ja kalastetaan ja kuljeskellaan metsissä. Aihepiirien valinta hämärtää ehkä lukijoiden ajatuksissa sen, että Harrisonin teoksissa on aina myös läheltä nähtyjä naishahmoja ja usein aivan pääosassa, kuten esimerkiksi tämän käsillä olevan kokoelman nimikertomuksessa.

Elokuvien tasa-arvoisuutta mittaavan Bechdelin testin tämä pienoisromaani läpäisee liput liehuen. Testin läpäiseminen edellyttää, että teoksessa esiintyy vähintään kaksi naishahmoa, jotka keskustelevat keskenään jostakin muusta kuin miehistä.

Pienoisromaani kertoo yöstä, jonka sen päähenkilö viettää yksin iowalaisella pellolla. Hän on karannut mieheltään yhteisen automatkan pysähdyspisteellä. WC-tiloihin hän on jättänyt poliisille harhaanjohtavan viestin, jonka tarkoituksena on ostaa hänelle miettimisaikaa. Harrisonin kirjoissa luonto parantaa, niin myös tässä tarinassa öisestä maaseudusta, jossa tulikärpäset ja kuutamo valaisevat elämänratkaisujaan pohtivaa naista.

Clare on 50 vuoden iässä tullut kohtaan, jossa elämä ei voi jatkua ennallaan. Aviomies Donald on vähitellen muuttunut kuin vieraaksi ihmiseksi. Clare meni naimisiin nukkavierusti pukeutuvan vasemmistolaisen kanssa, mutta nyt hän jakaa elämänsä fanaattisesti liike-elämään suuntautuneen antisemiitin kanssa, joka "ei nauttinut rahan tienaamisesta, elleivät toiset samalla menettäneet omiaan".

Clare on kesken jääneiden kirjallisuusopintojen jälkeen elänyt kotirouvana. Perheessä on kaksi aikuista lasta, joista varsinkin eläinlääkäritytär Laurel on Clarelle läheinen. Laurelin kanssa Clare käy kuvitteellisia keskusteluja yöllä pellolla, romaanin nykyhetkessä. Poika Donald Jr. on lapsuuden empaattisesta äidin pikku apulaisesta  muuttunut isänsä vielä kylmemmäksi kopioksi. Rahaa perheeltä ei ole puuttunut. Siitä ovat pitäneet huolen Donaldin menestyneet liiketoimet ja ennen kaikkea Claren vanhemmiltaan häälahjaksi saama talo ja myöhempi jättiperintö.

Clarelle raha on aina ollut toissijaista. Hänen varakkuutensa on tullut ilmi vain kalliiden ensipainosten ja laatuviinien ostamisena. Lomamatkoilla hän on asunut luksushotelleissa mutta lentänyt turistiluokassa. Ensimmäisen luokan ja turistiluokan lipun erotuksen hän on aina lahjoittanut hyväntekeväisyyteen.

Claren kirjallisuusharrastus näkyy romaanissa lukuisina viitteinä hänen suosikkiteoksiinsa. Hän on myös toiminut kirjastolautakunnassa ja vastustanut kiivaasti kirjojen poistamista sensuurisyistä. Sieppari ruispellossa ja Teurastamo numero 5 mainitaan teoksina, joiden puolesta hän on taistellut. Jotenkin surullista on, että olen tänä vuonna lukenut useita uutisia yhdysvaltalaiskirjastojen sensuuripyrkimyksistä. Ja samat romaanit ovat edelleen kiellettyjen listalla.

Claren hyvä ystävä Zilpha on äskettäin kuollut syöpään, samoin kuin Claren rakas koira Sammy. Myös Clarella on ollut terveysongelmia, häntä on vaivannut lamauttava migreeni. Hoitojen aikana hän on tutustunut tohtori Rothiin, jonka kanssa käydyt keskustelut muistuvat takaumina Claren mieleen.

Tässä tarinassa käy hyvin. Lopussa tapaamme Claren Pariisista, jossa hänen oli nuorena tarkoitus viettää vuosi opiskelemassa, mutta vierailu kutistui silloin kolmeen viikkoon isän kuoleman takia.

Ihailen Jim Harrisonin tapaa käyttää kaikkitietävää kertojaa. Luonnollinen on sana, joka minulle siitä tulee mieleen. Täysin kitkatta kerronta siirtyy tarvittaessa myös jonkun näkökulmahenkilön ajatuksiin.

 

Jim Harrison, The Woman Lit by Fireflies. Flamingo 1992. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1990. Kansikuva: Jane Human. 247 s.

--------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä.

Kaikki tiet vievät kotiin – Jim Harrison: The Road Home

Jim Harrison, The Road Home. Picador 1999. (Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1998.)

"Kun sinä kerrot minulle tarinoita elämästäsi, miksi sinä aina teeskentelet, että olit mukava ihminen? Naomi sanoo, että et ollut. Kaikki kaupungissa sanovat, että sinä olit piirikunnan pelottavin mies. Vanhat ihmiset kirkossa sanovat, että olit vielä pahempi kuin isäsi. He sanovat, että sinä et ole edes kristitty. Joten minä toivoisin, että et kerro vain hyviä osia itsestäsi. En minä ole mikään pikkulapsi, minä olen yksitoista."

Dalva Northridge tiuskaisee nämä sanat isoisälleen, John Wesley Northridge II:lle, joka tekee työtä käskettyä ja kirjoittaa muistelmansa. Nämä muistelmat muodostavat tämän romaanin ensimmäisen osan. Muissa osissa suvun tarinaa kertovat vuorollaan Nelse (Dalvan ja Duane Kivihevosen poika), Naomi (Dalvan äiti), Paul (Dalvan setä) sekä lopuksi Dalva itse.

Kymmenisen vuotta Dalva-romaanin jälkeen Jim Harrison julkaisi tämän jatko- tai täydennysosan Northridgen suvun saagaan. Mielestäni jatko-osa on jopa parempi kuin ensimmäinen romaani, jossa akateemiselle tutkimukselle virnuilu hajotti romaania tarpeettomasti.

Nyt mennään heti alusta syvälle suvun tarinaan ja siellä pysytään, kunnes kaikki harhapoluille joutuneet suvun jäsenet on saateltu kotiin, suvun salaisuudet paljastettu ja kaapissa olevat luurangot haudattu. Tosin tässä tarinassa luurangot ovat kellarissa, kuten edellisessä romaanissa kerrottiin, ja nyt Dalva ja Nelse hautaavat ne ihan konkreettisesti. Tässä romaanissa palataan kotiin myös siinä mielessä kuin me kaikki palaamme - johonkin, kun elämämme päättyy.

Dalvan isoisän vaiheikas elämä, josta Dalva-romaani antoi vihjeitä, saa tässä romaanissa paljon tilaa. Tämän kiehtovan persoonan vaiheisiin kuuluvat mm. nuoruuden ura taidemaalarina ja merkittävien taiteilijoiden ystävänä, rakastuminen ja rakastetun itsemurha, avioituminen tämän sisaren kanssa, tuottoisat ja ilmeisen häikäilemättömät hevos- ja maakaupat, naisseikkailut, väkivaltaisuus. Varsinainen energiapurkaus mieheksi. Vaimon ja pojan kuolema lopulta pehmentävät hänet siksi huolehtivaksi mieheksi, joka on meille tuttu Dalvan tarinasta.

Harrisonin mainio oivallus on siinä, että myös nämä kuolemaa lähestyvän vanhuksen "rehelliset" muistelmat jättävät pois osan, ehkä siksi että hän todellakin näkee itsensä toisin kuin muut. Kukapa haluaisi nähdä itsensä hirviönä. Täydennystä luonnekuvaan antavat hänen poikansa Paulin ja miniänsä Naomin kertomukset. Naomin mukaan hän oli yksi vaikeimmista koskaan eläneistä ihmisistä. Hän käyttäytyi kuin kaikki Nebraskan naiset olisivat olleet hänen omaisuuttaan.

Tärkeä sivuhenkilö tässä kuten Dalva-romaanissakin on Lundquist, ruotsalaista luterilaista sukua oleva swedenborgilainen. Mies jonka usko on muuttunut varmuudeksi; joka juttelee eläimille ja ymmärtää niitä poikkeuksellisella tavalla ja joka yli kahdeksastakymmenestä ikävuodestaan huolimatta vaikuttaa iättömältä.

On aina mukava bongata pohjoismaalaisia maailmankirjallisuudessa. Pienen kansan jäseninä meitä suomalaisia aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Harrisonin kirjoissa, myös tässä, vilahtaa usein suomalaisia - tai oikeastaan amerikansuomalaisia - ja lähes poikkeuksetta myönteisesti kuvattuina. Yksi Dalvan sirpaleisen työuran pomoista oli "lämminsydäminen suomalainen" ja viimeisen savukkeensa Dalva pummaa suomalaiselta. Tällainen bongailu on tietysti höpsöä, mutta varmaan sallittua, kun kerran valtakunnan uutisissakin melkein joka päivä kerrotaan, montako maalia tai koria joku suomalainen on jossain Amerikoissa tehnyt tai vaikka vaan onnistuneesti syöttänyt lätkän.

Kaikille tämän kirjan kertojille on yhteistä elävä ja intohimoinen suhde luontoon. Voimakkaimmin tämä näkyy nykyaikaisen luontonomadin elämää elävässä Nelsessä, joka lapsesta asti on nukkunut enimmäkseen ulkona tähtitaivaan alla ja joka mieluummin kuin asettuu aloilleen elää luontokartoituksista saatavien satunnaisten tulojen ja Dalvan isoisän jättämän pienen kuukausirahan turvin. Hänelle asettuminen sukutilalle ja perheen perustaminen merkitsevät suorastaan pelottavaa elämänmuutosta.

Kirjan kattama maantieteellinen alue on laaja: Floridan eteläosasta Nebraskan preerioiden kautta Michiganin Yläniemekkeelle. New York ja Pariisi ovat myös mukana. Ja kaikkialla: kasvit, eläimet, linnut, auringon nousut ja laskut, yön äänet. Luonto on koko ajan läsnä kuin yhtenä päähenkilöistä. Sama kauneus koetaan myös aamuvarhaisilla Pariisin kaduilla. Kaltaiseni lukija, joka on viettänyt ison osan elämästään tuolissa, voi tätä romaania lukiessa kaihoisasti ajatella, että toisinkin olisi voinut elämänsä järjestää. Mutta vain yhden voi elää. Onneksi meillä on kirjat!

Iso talo preerialla – Jim Harrison: Dalva

Jim Harrison, Dalva. Otava 1989. Suomentaja Juhani Lindholm. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1988.

Oletko koskaan huomannut, että valokuvissa sinulla on isäsi tai äitisi ilmeitä tai että teet sormilla voimisteluliikkeitä, joita isoisäkin teki? Onko kukaan sanonut, että puhut tai kävelet aivan kuin jompikumpi vanhempasi?

Fiktiivisten sukutarinoiden viehätys on varmaan siinä, että niissä, kuten omassa elämässämmekin, suuresti arvostamamme ainutlaatuinen yksilöllisyys paljastuu illuusioksi. Oikeastaan olemme vain variaatiota sukumme suuressa teemassa. Tarkemmin kaivellen jopa kapinamme suvun perimää vastaan voi osoittautua suvussa kulkevaksi ominaisuudeksi, henki on sama vaikka kapinan muodot ja kohteet vaihtelevat.

Jim Harrisonin romaani Dalva on mielenkiintoisen suvun mielenkiintoisesti kerrottu tarina. Kirja muodostuu kolmesta osasta: ensimmäisessä ja kolmannessa kertojana on Dalva, 45-vuotias nainen, jonka sukua tässä kirjassa setvitään,  keskimmäisen osan kertoo yliopistomies Michael, joka tutkii Dalvan sukua tämän isoisän päiväkirjojen avulla. Tarina liikkuu nykyhetken eli 1980-luvun jälkipuoliskon lisäksi Dalvan nuoruudessa 1950-luvun lopulla sekä isoisän päiväkirjojen kautta 1800-luvun loppupuolen intiaanisotien ajassa.

Dalvan isä on kuollut Korean sodassa ja Dalvan ja tämän sisaren Ruthin kasvatuksesta on huolehtinut Naomi-äidin lisäksi myös Keskilännen suurella maatilalla asustava isoisä. Viisitoistavuotiaana Dalva rakastuu intiaanipoikaan nimeltä Duane Kivihevonen. Dalva alkaa odottaa lasta ja Duane katoaa maisemista, koska paljastuu, että Dalva ja Duane ovat lähisukulaisia. Dalva synnyttää poikalapsen, joka annetaan adoptoitavaksi. Tämä kokemus ensirakkauden ja lapsen menettämisestä yhdellä iskulla tekee Dalvasta jollain tapaa juurettoman: epämääräisiä opintoja seuraa hajanainen työura. Lukuisat rakkaussuhteet eivät johda vakiintumiseen.

Dalvan isoisän isä, John Wesley Northridge, jonka päiväkirjat muodostavat tärkeän osan kirjasta, oli alunperin pappi, joka yritti auttaa perinteisen metsästyselinkeinonsa menettäneitä sioux-intiaaneja omaksumaan hedelmän- ja marjanviljelyn. Uskonsa menetettyään hän omistautuu intiaanien asialle ja tavoille. Siinä sivussa hän perustamiensa taimitarhojen ansiosta tulee luoneeksi jättimäisen omaisuuden. Leskeksi jäätyään hän menee uusiin naimisiiin Pieni Lintu -nimisen intiaanin kanssa. Heille syntyy yksi lapsi, josta tulee Dalvan isoisä.

Dalvan isoisä hoitaa ja kartuttaa perimäänsä omaisuutta, nai puolison jota maatilan karunpuoleinen elämä ei kiinnosta ja kasvattaa poikiaan Johnia ja Paulia.

Tuo edellä oleva sekavahko sukuselvitys ei anna oikeaa käsitystä kirjasta. Harrison on ennen kaikkea mainio tarinankertoja. Vaikka tarinaa kerrotaankin aikatasoja vaihdellen, henkilöt tulevat lukijalle niin tutuiksi ja yksilöllisiksi, että kokonaiskuvan hahmottaminen on helppoa. Tutuiksi tulevat myös hevoset, koirat, hanhet ja kojootit sekä välillä ankara, välillä lempeä luonto.

Yliopistomies Michael on tarinassa mukana jonkinlaisena koomisena kevennyksenä. Hän ryyppää, eksyy, ajautuu noloihin tilanteisiin ja päätyy lopulta pahoinpidellyksi niin pahasti, että joutuu nauttimaan kaiken ravintonsa pillin kautta. Michaelilla ja Dalvalla on suhde, joka ei tosin estä kumpaakaan heistä harrastamasta seksiä muidenkin kanssa. Seksi on heille kyllä tärkeää, mutta jollain tavoin merkityksetöntä. Samalla tavalla Michaelille gourmetruoka on tärkeää, mutta nälkäänsä hän hotkii hampurilaisiakin. Aidsia edeltävän ajan välinpitämätön sukupuolimoraali tuntuu nykyisin luettuna aika kaukaiselta ja eksoottiselta.

En ole koskaan pitänyt pahana, jos kirja opettaa minulle jotain. Tämä kirja opetti paljon Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön kohtelusta 1800-luvulla ja sen jälkeenkin. Harvasta asiasta ollaan varmaan niin yleisesti yhtä mieltä kuin siitä, että intiaanien kohtelu oli törkeää: heiltä vietiin maat ja elinkeinot ja heidän sosiaaliset rakenteensa tuhottiin. (Jonkinlainen vesitetty liittovaltion anteeksipyyntö muuten saatiin aikaan presidentti Obaman aikana, mutta siinäkin korostettiin, että anteeksipyyntö ei oikeuta taloudellisiin korvauksiin menetyksien johdosta.) Eipä ihme, että romaanissa Dalvan isoisoisä ajautuu hulluuden partaille ja ehkä vähän ylikin otettuaan intiaanien asian omakseen.

Formaalisesti täydelliseen teokseen didaktisuus ei tietenkään sovi, mutta formaalinen täydellisyys voi myös olla aika tylsää, sen ääressä voi vain huokailla ja ihailla. Epätäydellisyys imee lukijan osaksi luomisprosessia.

Jim Harrison kirjoittaa samantapaista fyysistä proosaa, joka on ominaista monille amerikkalaisille mieskirjailijoille. Mieleen tulevat etsimättä Faulkner ja Steinbeck. Harrison kuitenkin harrastaa heitä enemmän viittauksia kirjallisuuteen ja taiteeseen.

Olen aiemmin lukenut Jim Harrisonin taidokkaita pitkiä novelleja, oikeastaan pienoisromaaneja, joita hänellä oli tapana julkaista kolmen satseissa. Syystarinoita-kokoelma on suomennettukin. Sen nimikertomuksessa on paljon yhtäläisyyksiä Dalvan sukutarinaan. Novellin William Ludlow on samanlainen yhtaikaa herkkä ja vahva patriarkka kuin Dalvan isoisäkin. Syystarinoita-novelliin perustuu elokuva Intohimon tuulet, jossa William Ludlow'ta näytteli Anthony Hopkins ja hänen poikiaan Brad Pitt ja Aidan Quinn. Hyvä leffa mutta novelli on parempi.

Joskus kauan sitten muuten luin Parnassosta yhden Jim Harrisonin esseen, josta muistan pitäneeni. Valitettavasti siitä on jäänyt mieleeni ainoastaan sen kiehtova nimi Passacaglia eksymiselle. Vanhat Parnassot ovat pahvilaatikossa varaston perällä. Joskus ne vielä pitää kaivaa esiin.