P. G. Wodehouse: Ranskalaista rakkautta

Eräässä äskettäin lukemassani romaanissa sen päähenkilö yritti toipua kokemastaan menetyksestä muun muassa lukemalla P. G.  Wodehousen romaaneja. Uskoisin, että monelle muullekin lukijalle Wodehousen tuotanto toimii tällaisena lohtukirjallisuutena. Hänen kirjansa ovat taattua tasalaatuista viihdettä. Niiden aatemaailma on turvallisen konservatiivinen. Satiiri on hyväntahtoista ja kohdistuu lähinnä yksilöiden itsekkyyteen tai huonoihin käytöstapoihin. 

Ranskalaista rakkautta (French Leave) ilmestyi alun perin vuonna 1956. Suomeksi se julkaistiin jo seuraavana vuonna. Se on siinä mielessä hieman erilainen Wodehousen romaani, ettei siinä ole mukana lainkaan brittiläistä yläluokkaa. Romaani alkaa ja päättyy Yhdysvalloissa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu kahteen ranskalaiseen kaupunkiin. Ranska oli Wodehouselle tuttu, sillä verotuksellisista syistä hän oli asunut siellä useita vuosia ennen toista maailmansotaa. Toisen maailmansodan jälkeen, jouduttuaan kotimaassaan ankaran arvostelun kohteeksi saksalaisyhteyksiensä takia, Wodehouse muutti pysyvästi Yhdysvaltoihin. Vuonna 1955 hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden.

Edesmenneen näytelmäkirjailija Edgar Trentin tyttäret ovat käyttäneet isänsä perinnön ostamalla Long Islandilta maatilan, jolla kasvattavat kanoja ja hoitavat mehiläisiä. Isänsä ainoan menestysnäytelmän elokuvaoikeuksista he saavat myöhemmin sievoisen rahasumman, jonka nuoremmat sisarukset Teresa ja Josephine – Terry ja Jo – päättävät käyttää lomailuun Ranskassa. Taka-ajatuksena Jolla on miljonäärimiehen löytäminen matkalta, sillä hänen amerikkalainen kosiskelijansa, asianajaja Henry Weems, vaikuttaa yksitotiselta tyypiltä. Terryllä ei ole yksityiskohtaisia matkasuunnitelmia. Vanhin sisar Kate vastustaa perintörahojen tuhlausta mutta päättää silti lähteä mukaan Ranskaan sisartensa esiliinaksi. 

Ranskassa ensimmäisenä kohteena on bretagnelainen St. Roques sen heinäkuisten pyhimysjuhlien aikaan. Rahan säästämiseksi on päätetty, että aluksi Jo saa olla kuukauden ajan rikas neiti Trent ja Terry on hänen kamaripalvelijattarensa Fellowes. Sen jälkeen matkustettaisiin Picardiessa sijaitsevaan Rovilleen ja roolit vaihdettaisiin. Näin näppärästi romaaniin rakennetaan yksi tulevien sekaannusten ja väärinkäsitysten syy. Niitä on kosolti muitakin.

Mukaan tarinaan saadaan nopeasti ranskalainen Maufringneusen ja Valerie-Moberannen markiisi Nicolas, hänen vastarintaliikkeessä kunnostautunut kirjailijapoikansa Jeff, amerikkalainen miljonääri Frederick Carpenter, amerikkalainen kustantaja J. Russell Clutterbuck sekä amerikkalainen rouva Pegler, joka yrittää naittaa sisarentyttärensä Mavisin Freddy Carpenterille. Sattumalta ja asioita sopivasti sekoittavasti rouva Pegler on Nicolas-markiisin entinen, järjestyksessä toinen, vaimo. Ranskalaiselle karkeakäytöksiselle komisario Boissonnadelle on varattu tarinassa konnan osa. 

Nicolas, jonka kutsumanimen Old Nick suomentaja oli kääntänyt sarjakuvamaiseen Nick Nokkela -muotoon, on charmantti pummi, joka tällä hetkellä elää lähinnä poikansa siivellä. Hän on saanut potkut virkamiespestistään lahjoitus- ja testamenttiasioiden ministeriöstä ja tullut epähuomiossa vieneeksi sieltä mukanaan tärkeän asiakirjan, jonka jäljittämisestä saadaan yksi kuvio lisää teoksen muutenkin monimutkaiseen juoneen.

Jo joutuu pettymään, kun hänen löytämänsä varakas mies osoittautuu ukkomieheksi. Hän alistuu kohtaloonsa ja palaa Yhdysvaltoihin tylsän lakimiessulhasensa luo. Terry ja Kate jatkavat alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Rovilleen.

Jo varhaisessa vaiheessa lukijalle selviää, mitkä ovat suotuisimmat parinvalintakuviot tässä tarinassa. Hauskuus syntyy niistä väärinkäsityksistä ja juonenkäänteistä, joilla rakastuneita estetään saamasta toisiaan ennen kuin romaanin loppusivuilla. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että Wodehousen tarinoissa juonella ei ole paljon väliä. Oikeastaan sillä on: juonen avulla henkilöt saadaan kiusallisiin tilanteisiin, jotka paljastavat heidän luonteensa. 

Juonikiemurat tähän Ranskalaiseen rakkauteen Wodehouse lainasi ystävänsä Guy Boltonin näytelmästä Three Blind Mice, jonka Bolton oli julkaissut vuonna 1938 salanimellä Stephen Powys. Boltonilla ja Wodehousella oli usein tapana harrastaa tällaista lainailua puolin ja toisin. Hyvässä yhteisymmärryksessä he jakoivat tekijänpalkkiot keskenään pimeästi. Molempien nimiä ei julkaistuihin teoksiin koskaan laitettu. 

Wodehouse tosin leikitteli ajatuksella, että olisi tämän kirjan kohdalla paljastanut Guy Boltonin osuuden. Koska Boltonin näytelmästä oli jo ehditty tehdä peräti kolme elokuvaversiotakin, katsottiin kuitenkin viisaammaksi olla hiljaa ja välttää mahdolliset tekijänoikeusriidat.

Tärkeintä romaanissa on kuitenkin hauska kielen pyöritys. Tätäkin romaania lukiessani kuvittelin usein mielessäni amerikkalaisen screwball-komedian suuret tähdet – vaikkapa Clark Gablen, Gary Grantin, Claudette Colbertin ja Carole Lombardin – heittelemään kirjan repliikkejä toisilleen.

Selailemani Robert McCrumin Wodehouse-elämäkerran mukaan kirjailija piti Ranskalaista rakkautta vaikeana kirjoitettavana. Osittain siihen saattoi olla syynä se, että kirjailijan ura oli kääntymässä kohti loppuaan. Ilmeisesti tarinan juoksuttaminen ei käynyt enää yhtä vaivattomasti kuin nuorempana. Wodehouse itse tulkitsi, että hänen on vastedes paras pysyä brittiyläluokan toilailuiden parissa. Ne hän tunsi yhä hallitsevansa. Lukijan kannalta Wodehousen tuotanto on kuitenkin hämmästyttävän tasalaatuista ensimmäisistä teoksista viimeisiin.

Observer-lehden kriitikko lyttäsi Ranskalaista rakkautta -romaanin tuoreeltaan. Syynä saattoi olla yksinkertaisesti se, että Wodehouse oli juuri ennen romaanin julkaisemista mennyt ottamaan Yhdysvaltain kansalaisuuden. Kirjailija Evelyn Waugh puolusti Wodehousea. Waugh huomautti pistävästi hyvän lehtimiestavan edellyttävän, että arvioitava teos luetaan ennen arvostelun kirjoittamista. Waugh ehkä kiitti tällä tavalla siitä, että Ranskalaista rakkautta -romaanissa Evelyn Waugh nimetään arvostavasti, kun kustantaja Clutterbuck vertaa Jeffin esikoisromaania Waugh'n romaaneihin.

P. G. Wodehouse, Ranskalaista rakkautta. Nide 1957. Englanninkielisestä alkuteoksesta French Leave (1956) suomentanut Mario Talaskivi. 160 s.

Viihteen aatelia – P. G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Jeeves-tarinoita 1

P. G. Wodehouse, Kiitos, Jeeves: Jeeves-tarinoita 1. 4. painos. Teos 2016. Sisältää romaanit Jepulis, Jeeves (Right Ho, Jeeves 1925) ja Kiitos, Jeeves (Thank You, Jeeves 1934) sekä novellin Munakasta, Jeeves (Jeeves Makes An Omelette 1959). Suomentanut Kaisa Sivenius.

Viikon kaupunkiloma heinäkuussa. Mitä pakkaisin mukaan luettavaksi karttojen ja opaskirjojen lisäksi? Kokemuksesta tiesin, että yhtenäistä lukuaikaa ei jäisi paljoakaan, liikkeellä olisin aamupalapöydästä siihen, kun iltamyöhällä rojahdan sänkyyn kivistävin jaloin. Lentokentällä ja lentomatkalla jonkin verran, illalla pari sivua, kun  lukematta ei enää oikein osaa rauhoittua nukkumaan. Yleensä mukaan lähtee novelli- tai esseekokoelma. Ne ovat jo valmiiksi sopivan mittaisiksi annosteltuja. Tällä kertaa matkaan sisältyi kuitenkin myös edestakainen junamatka Oulun ja Helsingin välillä, mikä antoi mahdollisuuden johonkin pitempäänkin.

Teos-kustantamon Jeeves-tarinoiden sarjan ensimmäinen osa osoittautui mainioksi matkakirjaksi. Vaikka tarinat näennäisesti ovatkin hyvin juonikeskeisiä, ne voi hyvin jättää kesken mistä tahansa ja jatkaa taas, kun aikaa on. Kärryille pääsee helposti, sillä juonet ovat yksinkertaisia ja tarinat etenevät poikkeuksetta aikajärjestyksessä. Oikeastaan juonella ei edes ole paljon väliä. Näissä tarinoissa tärkeintä on kerronnan valoisan koominen sävy.

Komiikkaa syntyy ennen muuta sekopäisestä sanailusta, jossa ymmärretään vertauskuvalliset sanonnat konkreettisesti ja konkreettiset vertauskuvallisesti, jumiudutaan epäolennaisuuksiin, siteerataan sanontoja päin honkia tai yhdistellään niitä mielivaltaisesti. Kielellinen anarkia yhdistettynä jäykkään tapakulttuuriin on pettämätön yhdistelmä.

Gussie Fink-Nottlen liian monien rohkaisuryyppyjen innoittama palkintojenjakopuhe poikakoulun lukukauden päätösjuhlassa on hieno esimerkki tästä komiikan lajista. Siitä ei valitettavasti voi lainata tähän näytettä. Sen koomisen crescendon ymmärtäminen edellyttäisi koko pitkähkön puheen siteeraamista. (Löydät sen halutessasi teoksen sivuilta 198 - 210.)

Tarinoita lukemattakin yläluokkainen sähläri Bertie Wooster ja hänen hillitty palvelijansa Jeeves ovat tuttuja monille. Taannoisen tv-sarjan ansiosta he minun mielikuvissani ovat pysyvästi Hugh Laurien ja Stephen Fryn näköisiä.

Juonen pistää liikkeelle rakastuminen tai ainakin avioliiton mahdollisuus. Bertie Wooster, joka on tarinoiden kertoja, yrittää lannistumattomalla hyväntahtoisuudella järjestää rakastuneita ystäviänsä yhteen mielitiettyjensä kanssa ja siinä samalla hän itse yrittää selvitä irti omista kihlauksistaan, joihin hän jotenkin puolivahingossa tulee joutuneeksi. Myös raha tai sen puute on merkittävä juonta kuljettava voima. Bertiellä itsellään rahapulaa kuitenkaan ei ole. Hän elää tässä suhteessa huoletonta yläluokan elämää. Joutilas elämäntapa tosin tuntuu vaativan hämmästyttävää ponnistelua ja aktiivisuutta.

Romaanissa Kiitos, Jeeves juoni käynnistyy siitä, että Jeeves ei enää kestä isäntänsä banjolelen soittoharjoittelua ja sanoutuu irti tämän palveluksesta. Tässä tarinassa Jeevesin hahmossa pilkahtaa mielenkiintoisesti esiin passiivis-aggressiivinen puoli, kun hän myötäilemällä vastustaa isäntänsä mielihaluja ja muun muassa lähettää tämän täysin turhalle avaimenhakureissulle polkupyörällä keskellä yötä.

Yhteiskunnallisia kannanottoja näistä tarinoista ei muuten juuri kannata etsiä. Yläluokan elämäntapaa ei aseteta kyseenalaiseksi, vaikka sen huvittavat puolet tuodaankin höyhenenkevyesti esille. Moraalin korkein aste on hyvien tapojen noudattaminen. Jos niistä luovutaan, ovat ihmiset pian kiinni toistensa kurkuissa. Rotukysymystä sipaistaan sen verran, että Bertie joutuu toteamaan, "kuinka tärkeää osaa ihonväri maailmassa näyttelee":

Mutta vain koska minulla oli kasvoissani kerros mustaa kenkälankkia, oven avannut naishenkilö yritti umpisolmua ovimatolla ja sätkytteli kohtauksen kourissa pitkin käytävää.

Tekstilajina Jeeves-tarinat muistuttavat satuja: niiden todellisuus on ajaton ja muuttumaton satujen maailma. On kuvaavaa, että tämän kokoomateoksen ensimmäisen ja viimeisen tarinan julkaisemisen välillä on 34 vuotta, mutta mitään kehitystä henkilöhahmoissa ei ole havaittavissa. Mitkä tahansa Jeeves-tarinat voidaan koota yhteen samoihin kansiin ja silti tuntuu, kuin seuraava jatkaisi suoraan siitä, mihin edellinen jäi.

Bertie on sellainen tuttu sadun sankari, jonka menestys ei perustu älykkyyteen vaan hyväntahtoisuuteen ja rakastettavuuteen. Jeeves puolestaan on kuin toiveita toteuttava henki tai haltia. Bertie mainitseekin usein Jeevesin yliluonnollisen tavan ilmestyä paikalle ja taas kadota huomaamatta.

Teos-kustantamon päätös julkaista kaikki Jeeves-tarinat suomeksi on ilahduttava kestävän viihteen arvoa korostava kulttuuriteko. Kaisa Sivenius on onnistunut mainiosti siirtämään luontevalle suomen kielelle teosten kepeän ja huolettoman sävyn. Sama suomentaja pitää myös sävyn yhtenäisenä, mikä näissä kirjoissa on osa niiden ajatonta viehätystä.