Anita Brookner: The Bay of Angels

Anita Brookner, The Bay of Angels. Viking 2001.

Vaikka olin liian järkevä, jo lapsena, uskoakseni haltiakummiin, hyväksyin osana luonnon suunnitelmaa, että menisin tanssiaisiin, että kenkä sopisi ja että menisin naimisiin prinssin kanssa.

Miten sadut ja muut fiktiot valmistavat meitä kohtaamaan ”todellisen” elämän?

Zoë Cunninghamin isä kuoli, kun Zoë oli pieni, ja siitä asti hän on elänyt yhdessä äitinsä kanssa hiljaista, syrjäänvetäytyvää elämää Lontoossa. Tytär ja äiti ovat uppoutuneet kirjoihin. Ja odottaneet...

Anita Brooknerin romaaneille ominaiset juonikuviot ja teemat toistuvat tässäkin romaanissa. Tytär, joka elää yhdessä äitinsä kanssa ja tuntee olevansa vastuussa tästä. Epätyydyttävät miessuhteet. Passiivinen elämänasenne. (Ei ihme, että Brookner on maininnut Oblomovin yhdeksi suosikkiromaaneistaan.)

Sadut tuntuvat käyvän toteen, kun Anne-äiti tutustuu varakkaaseen Simoniin. Lyhyen seurustelun jälkeen Anne ja Simon avioituvat ja muuttavat Simonin Nizzan huvilaan. Zoë jää Lontooseen opiskelemaan ja asumaan Simonin ostamaan uuteen asuntoon. Lomillaan hän käy Nizzassa ja nauttii auringosta Musée Massénan puutarhassa, jossa tutustuu Pohjoismaista tulleisiin au paireihin, joiden vapaa ja mutkaton elämänasenne tekee häneen vaikutuksen.

Lontoossa Zoë ajautuu suhteeseen, joka ei ole ollenkaan tasapuolinen. Mies on menestyvä, komea, röyhkeän huonotapainen ja itsekäs. Hänen nimensä on tietenkin Adam, niin kuin on asian laita usein silloin, kun romaanin henkilö pistetään tekemään ylitöitä jonkin yleispätevän miehisyyden esimerkkinä. Adam ei halua sitoutua eikä luopua toisista naisista. Zoë puolestaan ei uskalla olla hyväksymättä miesystävänsä syrjähyppyjä hylätyksi tulemisen pelossa. Suhde hiipuu omaan mahdottomuuteensa.

Zoën käsitys omasta itsestään on myös muuttumassa. Hän ei enää löydä itseään satujen sankarittarista vaan Tsehovin naishahmoista.

Tämän vuoksi kertomukset ovat niin tärkeitä: ne paljastavat ihmisen itselleen tuomalla tietoisuuden etualalle oivalluksia, jotka tähän asti ovat olleet unessa, tutkimattomia.

Zoën ja hänen äitinsä elämä kokee suuren mullistuksen, joka tekee Annesta nizzalaisen hoitokodin hauraan asukin. Vastuun rampauttama Zoë elää matkalaukkuelämää Lontoon ja Nizzan välillä. Loistohuvila vaihtuu vuokrahuoneeseen Nizzan nukkavierulla Rue de France -kadulla. Iltakävelyillä Enkelten lahden kivisellä rannalla Zoë joskus miettii mahdollisuutta, että kävelisi mereen ja vain jatkaisi kävelemistä...

Iltakävelyillä hän kohtaa toisinaan myös toisen yksinäisen, Antoine Balbin, lääkärin, joka on hoitanut hänen äitiään. Vähitellen Zoë alkaa nähdä toisenlaisen tarinan edessään, sellaisen johon kuuluvat Lontoo ja Nizza ja tohtori Balbi. Ei olekaan vielä aika sulkea kirjaa. Tarinoissa tärkeintä eivät olekaan loput.

Tässä melankolisessa romaanissa on se hauskuus, että se pintatasolla näyttää kertovan, etteivät tarinat tarjoa luotettavaa käsikirjoitusta elämälle. Zoë ymmärtää, että keskeisistä henkilöistä ainoastaan hän itse on pitänyt fiktiota totena. Samaan aikaan romaani kuitenkin pursuaa vain hieman piilotettuja sadunomaisia elementtejä: äidin rikas kosija, antelias isäpuoli, huvila joka katoaa yhdessä yössä, hirviömäiset puolisukulaiset – ja lopuksi vielä prinssi Rohkea hyväsydämisen lääkärin hahmossa.

Kertomataide – tai mielikuvituksemme – ei pääse eroon tarinoiden rakenteista. Ne ovat niitä tulkintamalleja, joilla jäsennämme ”todellisuutta” haluamme tai emme.

Anita Brooknerin romaaneissa on toisinaan vain yksi pieni vika. Se on se, että ne ovat täydellisiä. Kaikki on paikallaan: juoni, henkilöt, kerronnan sävyt. Kaikki on tarkkaa ja hienovaraista. Ei kerta kaikkiaan mitään moitittavaa. Silti tuntuu, että romaanit kärsivät jonkinlaisesta hapenpuutteesta. Täydellisyyteen alkaa kaivata repeämää, josta elämä virtaisi sisään. Esimerkiksi romaanissa Fraud näitä repeämiä on, tässä Enkelten lahdessa niukemmin. Erinomainen romaani kuitenkin.

Äitejä ja tyttäriä – Anita Brookner: Katsokaa minua / Fraud

Anita Brookner, Katsokaa minua. Otava 1991. Suomentanut Juhani Lindholm. Alkuteos Look at Me ilmestyi vuonna 1983.

Anita Brookner, Fraud. Penguin Books 1993. Ilmestyi alun perin vuonna 1992.

Irma-tätini asui yhdessä äitinsä, minun mummini, kanssa mummini kuolemaan asti. Viimeiset vuodet he asuivat kahdestaan pienessä kerrostaloasunnossa. Mummini kuollessa Irma-tätini oli noin 50-vuotias. Koko elämänsä ajan hän oli teititellyt äitiään. Tämä tuulahdus lapsuuteni menneestä maailmasta tuli mieleeni lukiessani Anita Brooknerin romaaneja, joissa keskeisenä aiheena on aikuisen naisen suhde äitiinsä.

Näissä kahdessa brittiläisen Anita Brooknerin romaanissa on paljon yhteistä keskenään. Molemmissa on päähenkilönä lontoolainen keski-ikäinen nainen, joka hoitaa äitiään tämän kuolemaan asti. Molemmat päähenkilöt ovat taloudellisesti riippumattomia runsaan perinnön ansiosta. Elämä on kuitenkin jotenkin luiskahtanut ohitse, oma perhe on perustamatta, oma ura jäänyt luomatta tai on kykyihin nähden vaatimaton. Yhtäkkiä äidin kuoltua elämätön elämä ajaa naiset hämmennykseen ja masennukseen. Aikuiset naiset tuntevat jääneensä ikuisiksi lapsiksi.

Katsokaa minua -romaanin Fannyn elämän muuttaa tutustuminen menevään aviopariin Nick ja Alix Fraseriin. Heidän kauttaan kuvioon tulee myös miesystävä, johon Fanny haluaisi rakastua mutta tunne jää jotenkin pintapuoliseksi, ja suhde kaatuu ainakin osittain Fannyn kyvyttömyyteen osoittaa kiinnostustaan. Nickille ja Alixille Fanny on vain jonkinlainen leikkikalu, huvittava vanhapiika, jolta voi kyllä näppärästi ottaa vastaan ilmaisia ravintola-aterioita.

Lopulta Fannylle jää vain kirjoittaminen, oman elämän ja tuttavien muuttaminen satiirisiksi tarinoiksi. Romaani on kerrottu minä-muodossa: Fanny toimii oman tarinansa kertojana, ja kerronnan kepeä sävy melkein onnistuu piilottamaan kertomuksen traagisen pohjavireen.

Fraud on syvällisempi versio samoista teemoista. Teoksen keskushenkilönä on Anna Durrant, jonka elämän valinnat Brookner analysoi hienovaraisen julmasti. Kirja alkaa siitä, että viisissäkymmenissä oleva Anna on kadonnut. Katoamiseen johtavia tapahtumia käydään läpi useiden eri henkilöiden kautta. Vanha leskirouva Marsh on ollut Annan äidin ystävä. Velvollisuudentunnosta hän pitää yhteyttä vanhan ystävänsä tyttäreen, jota hän myös sumeilematta käyttää hyväkseen, kun tarvitsee hoitoapua. Sen jälkeen Anna hoputetaan tiehensä mielenkiintoisempien tuttavien tieltä.

Tohtori Halliday on Annan äidin - ja myöhemmin myös Annan itsensä - lääkäri, josta äiti toivoi Annalle aviomiestä. Annan ja Hallidayn välillä on hienovaraista kipinöintiä, mutta vahvemman eroottisen houkutuksen vetämänä Halliday päätyy naimisiin pinnallisen ja itsekeskeisen naisen kanssa. Avioliitto on onneton ja Halliday katuu sitä nopeasti. Hän ymmärtää, että Anna olisi ehkä sittenkin ollut oikea nainen hänelle.

Annan katoamisen arvoitus selviää romaanin lopussa. Lopussa paljastuu myös se petos, johon teoksen nimi viittaa. Väitetään nimittäin, että parhaita asioita elämässä kannattaa odottaa. Ei kannata, sanoo Anna ja saman viestin kertoo myös Brooknerin romaani. Romaanin loppu on voimaannuttava: kaksi naista onnistuu ottamaan elämänsä valinnat omiin käsiinsä.

Hauskaa tässä romaanissa on, että lähes kaikki henkilöt ovat yli viisikymmenvuotiaita. Kirja osoittaa hienosti, miten lepattavia sydämiä iäkkäiden ihmisten näennäisen vakiintunut ja seesteinen ulkokuori kätkee sisäänsä.