Rosa Liksom: Hytti nro 6

Luultavasti halusin ymmärtää nykyistä Venäjää edes hieman paremmin, kun tulin valinneeksi luettavaksi tämän 1980-luvun Neuvostoliittoon sijoittuvan romaanin, joka sai Finlandia-palkinnon vuonna 2011. Toteutuiko tavoite? Kyllä ja ei, pidän tätä kirjaa hyvänä johdantona Venäjän historiaan ja ennen kaikkea neuvostovenäläiseen ajatusmaailmaan. Ymmärrys – ainakaan merkityksessä hyväksyminen – ei sanottavasti lisääntynyt. Unelmiin Venäjän demokratisoitumisesta on entistä vaikeampi uskoa. 

Lukukokemus oli siis masentava. Se ei kuitenkaan ole kirjan vika. Ei kirjallisuuden tehtävänä voi olla jonkun synkkämielisyyteen taipuvaisen lukijan mielialan kohottaminen. Tämä kirja nyt vain sattuu olemaan äärimmäisen rehellinen ja realistinen kuvaus kulttuurien kohtaamisesta. Se toi mieleen venäläiset klassikot, joista kirjailija mainitsee useita lopun kiitossanoissaan. Siihen on jo valmiiksi kirjoitettu myös suomalainen näkökulma, sillä romaanin toinen päähenkilö on nuori suomalainen nainen, tyttö, joka matkustaa junassa halki Siperian. Matka kestää kauan – ainakin viikon. Sekosin laskuissa matkanteon monotoniassa, jossa kaikki olennainen tapahtuu päähenkilöiden mielessä ja puheessa.

Pääsemme silloin tällöin kurkistamaan tytön ajatuksiin, mutta näissä ajatuksissaan – kuten kaikissa toimissaan –  hän on pidättyväinen. Pidättyväisyyteen on ilmeisesti syynsä: seikkailunhalu on aiemmin johtanut tytön pahoihin paikkoihin, jopa raiskauksen uhriksi. Pienistä viitteistä lukija rakentaa kuvan tytön menneisyydestä: opiskelusta Moskovassa, yhtäaikaisesta rakkaussuhteesta kahteen eri ihmiseen – Mitkaan, nuoreen mieheen, ja hänen äitiinsä Irinaan.

Romaanin toinen päähenkilö on tytön hyttitoveri junassa, tyttöä huomattavasti vanhempi venäläinen mies, Vadim Nikolajevitš Ivanov. Miehen ajatuksiin pääsemme ainoastaan hänen puheidensa perusteella. Sitä puhetta tuleekin sitten paljon ja monesta aiheesta: miehen henkilöhistoriasta ja kokemuksista eri puolilla Neuvostoliittoa, hänen tulkinnoistaan Venäjän historiasta. Ennen kaikkea lukuisista "nussimisista" eri naisten kanssa. Näillä puheillaan hän yrittää synnyttää vastaanottavaa mielialaa tytössä, jonka vällyihin hän mielellään hyppäisi matkan jouduttamiseksi. Tässä hän epäonnistuu: miehen karkeus synnyttää tytössä vihaa.

Miehen näennäisen avomielisyyden takana on sielläkin salaisuus, jonka reuna vilahtaa näkyville, kun mies on riittävän humalassa. Mies tuntee katkeruutta äitiään kohtaan. Tämä on hänet pettänyt. Miehen selkään tatuoitu kuva neitsyt Mariasta ja lapsesta on tätä taustaa vasten ironinen. Ehkä äitiyden arkkityyppi selkään pisteltynä kuvaakin miehen suhdetta äidinmaahansa.

Ymmärrän hyvin, että tämä romaani on innostanut myös elokuvan tekijöitä. Romaanissa on nimittäin myös eräänlainen kolmas päähenkilö, joka matkustaa samassa hytissä tytön ja miehen kanssa. Tarkoitan romaanin näkymätöntä kertojaa, jonka kiinnostus maiseman visuaalisuuteen tuo mieleen kuvataiteen – tai kameran.  Maisema kieppuu ja vääntyilee kuin Vincent van Goghin maalauksissa.

Kameran katse näyttää joskus poistuvan myös hieman junan ulkopuolelle. Tässä dramaattinen näky junan ikkunasta jossain päin Siperiaa:

Junan vieressä, savupilven keskellä juoksenteli hätääntynyt vanha nainen, paljain päin ja ilman päällystakkia. Heinikon lisäksi paloivat ratapölkyt ja pian myös jonkun vanhan rakennelman rauniot. Tuuli viskoi punaisia kipunapilviä junan teräksistä runkoa vasten. Lieskat loimusivat hetken komeina ja voimakkaina, mutta Siperian pakkanen tukahdutti ne. Elämän rypistämä nuori äiti nosti lapsen syliinsä ja osoitti taakse jäävää savuavaa rakennelmaa.

     – Katso, noin paloi isoäidin koti.

Mikä minua tässä romaanissa sitten masensi? Kaipa se jatkuva aineellinen ja henkinen rappio, joka huokuu joka sivulta. Ihmisten epäystävällisyys ja epäluuloisuus, epätoivo. Epäinhimillisyys. Venäläinen vieraanvaraisuus ja lämpö, josta usein puhutaan, vaikuttaa tämän romaanin perusteella olevan enimmäkseen kemiallista alkuperää. Vodkalla tasoitetaan ankean elämän kuopat.

Tolstoin oppi siitä, ettei pahalle pidä tehdä vastarintaa, on saanut romaanin miespäähenkilöltä uuden tulkinnan:

     – Tataareilla oli sellainen tapa, että ne sitoivat sotavangit kuolleisiin sotilaisiin kiinni, mies sanoi. – Jalka jalkaa vasten, vatsa vatsaa vasten ja naama naamaa vasten. Näin kuollut tappoi elävän. Hyvällä voi joku saavuttaa jotakin, mutta pahalla saa kaiken. Pahaa on aivan turha vastustaa. Sitä ei saa pois, vaikka joku Jumalan hyvyydestä puhuukin.

Rajuin analyysi Venäjästä tulee romaanin loppupuolella, kun juna on jo jyskytellyt Mongolian puolelle. Mongolialainen opas kertoo tytölle mongolien lahjasta Venäjälle:

Me loimme byrokratian, jonka tehtävänä on palvella valtaa, ei kansaa. Me katkaisimme venäläisen moraalisen selkärangan niin perusteellisesti, etteivät ne ole siitä vieläkään toipuneet. Me iskostimme venäläisten kovaan kalloon epäluulon ilmapiirin. Me opetimme Iivana Julmalle, hän Stalinille, että yksilön tehtävä on alistua ryhmälle. Jos yksilö tekee virheen, siitä vastaa koko ryhmä. Se on maailman tehokkain hallintotapa. Ennen mongolivalloitusta venäläiset eivät osanneet edes juhlia, piehtaroivat vain humalapäissään sianpaskassa. He oppivat meiltä miten elämästä otetaan ilo irti. Venäläisten omaa keksintöä ovat ainoastaan loputon laiskuus, oveluus ja häikäilemätön valehteleminen.

Niinpä niin. Kun elämästä otetaan ilo irti, sitä ei jää enää siihen jäljelle. 

Romaanin tyttö tuntuu kuitenkin matkan aikana saavan oman elämänsä kipupisteet käsitellyiksi. Romaanin lopun kiitoksissa ei mainita Tšehovia, mutta juuri Kolmen sisaren Irinan innostuneeseen repliikkiin tytön ajatukset ja koko romaani päättyvät: Moskovaan! Moskovaan! Luen tässä myös pienen viitteen siihen, että hän on valintansa tehnyt: hän palaa oman Irinansa luo.

Lukemani pokkaripainoksen alussa on elokuvaohjaaja Juho Kuosmasen kirjoittama esipuhe, jossa hän kertoo romaanin pohjalta tehdyn elokuvan syntyprosessista. Ehkä tärkeintä tässä esipuheessa on se, että elokuva ja kirja ovat kumpikin itsenäisiä taideteoksia. Tässä tapauksessa ei siis kannata katsoa elokuvaa, jos haluaa tutustua romaaniin. Elokuvana Kuosmasen ohjaus on varmasti katsomisen arvoinen.

Rosa Liksom, Hytti nro 6. WSOY 2021. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2011. Kannen kuva Juho Kuosmasen ohjaamasta elokuvasta. Kuvaaja Sami Kuokkanen. 210 s.

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Vaikka yritän uskotella itselleni muuta, ennakkoluulot ohjaavat lukuvalintojani. Tämä on syynä siihen, että en ole tullut lukeneeksi ainuttakaan Eeva Joenpellon romaania ennen tätä vuoden 1994 Finlandia-voittajaa, jonka tämänkin siis luin lähes kolmekymmentä vuotta "myöhässä". Monet Joenpellon kirjojen nimet (esimerkiksi Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä) ovat mielestäni liioiteltuja ja löysiä. Ne tuovat mieleen romanttiset kioskilukemistot. 

Toinen syy ennakkoluuloihini on se, että Joenpellon kirjoja löytyy roppakaupalla kirpputoreilta ja divareista. Moni on niistä valmis luopumaan. Niiden täytyy siis olla arvottomia, huonoja. Tämä on tietysti näköharha: aikanaan otetuista suurista painoksista riittää ylijäämää myyntiin, vaikka moni varmasti Joenpellon romaaneja myös kerää ja pitää tiukasti kiinni omistaan. Sama harha on estänyt minua perehtymästä kunnolla Kalle Päätalon tuotantoon.

Kun nyt tälle ennakkoluulojen nimeämisen linjalle lähdin, kerron vielä tämän Tuomari Müller, hieno mies -romaanin nimen synnyttämistä ennakko-odotuksistani. Piilomerkityksiä kaiveleva lukutapani on tehnyt minusta hieman kyynisen: kun kirjan nimessä joku mainitaan hienoksi mieheksi, odotin koko ajan sitä hetkeä, jolloin luurangot kyseisen henkilön kaapissa alkavat kolista.

Eeva Joenpelto oli varmasti rakentanut ansan juuri minunkaltaisilleni lukijoille. Kun Müllerin kodin salat alkavat paljastua, käy ilmi, että luurangot on kätkenyt ihan joku muu. Tuomari Gösta Müller on hieno mies loppuun asti. Hänen toimiaan ohjaa pyrkimys olla tuottamatta muille ihmisille vahinkoa.

Monella muullakin tavalla Eeva Joenpelto ohjailee lukijan sympatioita haluamallaan tavalla: romaanin henkilöt eivät asetu staattiseen lepotilaan, vaan lukijan käsitys heistä pidetään koko ajan liikkeessä. Sama koskee romaanin yhteiskuntakuvausta: turvallisen ja vakaan, "kunniallisen", talouselämän ja omaisuuden arvostuksen taustalta paljastuu moraalittomia tulonlähteitä, kostoa, keinottelua ja ympäristön tuhoamista. Joenpelto on kärkäs huomaamaan eron sen välillä, miltä asiat näyttävät tai miltä niiden halutaan näyttävän ja miten asiat todellisuudessa ovat. Tällainen taidokkaan pirullinen – ironinen ja satiirinen – kerronta oli kovasti mieleeni.

Romaanin kerronnan imu on vastustamaton. Joenpellon kerrontaratkaisut ovat pragmaattisia: näkökulma liukuu henkilön sisältä toiseen, joskus on äänessä perinteinen kaikkitietävä kertoja, ja toisinaan tarinaan osallistumaton sivustakatsojakin – esimerkiksi muuan kukkakauppias – saa äänensä kuuluville. Oivaltavat yksityiskohdat saivat lukijan nyökyttelemään hyväksyvästi: noinhan se juuri on.

Romaanin juonen keskiössä ovat pienen kaupungin tonttikaupat. Kaupungin ja sen johtavan pankin nokkamiehet haluaisivat, että tuomari Müllerin leski myisi omistamansa nummitontin kaupunkiin perustettavaa ongelmajätelaitosta varten. Rouva Müller on haluton myymään, koska haluaa kostaa edesmenneen miehensä kaupungin ja pankin taholta kokeman nöyryyttävän kohtelun.

Lukijaa alkaa jossain vaiheessa ihmetyttää rouva Müllerin toiminta. Ne loukkaukset, jotka rouva Müller haluaa kostaa, eivät vaikuta kovin suurilta. Tuskin ne ovat ajaneet tuhoon miestä, joka on elämässään selvinnyt kovemmistakin kolhuista. Miksi leski haluaa kostaa, nöyryyttää ja korostaa miehensä kokemaa vainoa?

Oikeamielisyys ja kunniallisuus voivat kätkeä alleen omia rikkeitä ja huonon omantunnon:

Olkoon sitten niinkin, että tässä puutarhakeinussa hän myönsi kärsineensä joskus huonosta omastatunnosta ja että hän oli katunut monta asiaa, monta pahaa sanaa. Eihän niin ollut voinut elää. Joten hän oli löytänyt muita syyllisia Göstan huonoon onneen. Pakko niitä oli ollut löytää, sillä toisten paheksuminen, kostonkin toivo oli ollut kevyempää kantaa kuin huono omatunto.

Tuomari Müllerin elämä tulee romaanissa perusteellisesti läpikäydyksi lapsuudesta alkaen. Isän pirtukaupalla hankkima varallisuus on yksi rehdin tuomarin kipukohdista. Kaksi avioliittoa ja tyttären kuolema lapsena tuovat niitä lisää. 

Yksi romaanin keskushenkilöistä on Müllerin pitkäaikaisin ystävä, puutarhuri Tulus – sympaattinen vanhapoika, jonka elämän täyttävät työ ja kirjat ja jonka heikkoutena on jonkinlainen arkuus puuttua toisten elämään. Hän arvelee, että riittää, kun hoitaa oman osansa, oman puutarhansa. Hänelle ja toiselle tuomari Müllerin hyvälle ystävälle, Heikkilän isännälle, lankeaa kiittämätön osa tuomari Müllerin perhesalaisuuden vartijoina.

Vähäisemmissäkin sivuhenkilöissä on herkullisia luonnekuvia. Esimerkiksi Sirpa Kahilan, tuomarin veljentyttären, hahmossa Joenpelto piirtää kiusallisen nautinnollista myötähäpeää aiheuttavan kuvan häikäilemättömästä opportunistista.

Joskus kannattaa vähän pöllyttää omia ennakkoluulojaan. Eeva Joenpelto auttaa mielellään. Hänen romaanejaan on helposti saatavilla. Emme lukijoina ole ollenkaan myöhässä.

Eeva Joenpelto, Tuomari Müller, hieno mies. WSOY 1994. 441 s.

Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovcin Bolla-romaani voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2019. Muistan nähneeni niihin aikoihin siitä useita kiittäviä blogikirjoituksia, mutta varsinaisesti vasta Helsingin kaupunginteatterin versio romaanista syksyllä 2021 synnytti halun perehtyä myös kirjaan. 

Romaani kertoo kahden miehen, Arsimin ja Milošin, albaanin ja serbin, rakkaustarinan sotaan valmistautuvassa ja sittemmin sodan runtelemassa Pristinassa. Suhdetta rasittaa etnisten taustojen erilaisuuden lisäksi myös se, että Arsimilla on vaimo ja perhe. Milošin lapsuus taas on hirveällä tavalla rikki.

Romaanin kerronta sijoittuu useaan aikatasoon. Pääosin on äänessä Arsim. Milošin version voimme lukea hänen mielisairaalassa kirjoittamistaan totta ja fantasiaa sekoittavista muistiinpanoista. Tällainen rakenne, jossa menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa, teki tarinasta jännittävän ja houkutteli lukemaan nopeasti eteenpäin. 

En ryhdy nyt yksityiskohtaisesti selostamaan romaanin juonta tai pohdi sen käärmesymboliikkaa vaan keskityn viiteen havaintoon, jotka olivat minulle merkityksellisiä.

1. Kiitos ja anteeksi

Lukiessani en voinut välttyä huomaamasta, miten usein sanat kiitos ja anteeksi (tai olen pahoillani) tässä romaanissa toistuivat. Ne ovat ilman muuta romaanin avainsanoja. Arsim ei romaanin alkupuolella ole mikään mukava tyyppi. Suoraan sanottuna hän on väkivaltainen ja painostava paskiainen. Hän saa vaikutuspiiriinsä joutuneet ihmiset pyytämään anteeksi, kun on itse ollut oikein inhottava, ja kiittämään Arsimia, kun tämä on nöyryyttänyt heitä.

On eri asia ymmärtää kuin hyväksyä. Kyllä minä Arsimia ymmärrän. Hänet on kasvatettu pelolla ja väkivallalla. Kun vitsoja kylvetään, niitä myös niitetään.

Romaanin suuri kehityskertomus tapahtuu Arsimin sielussa. Jean Genet kirjoitti Querelle-romaanissaan, että nöyryys voi syntyä vain nöyryytyksestä. Täydellinen nöyryytys ja vankilatuomio opettaa Arsimin pyytämään anteeksi ja kiittämään, olemaan lopulta kiitollinen myös nöyryytyksestään.

Viimeisessä päiväkirjamerkinnässään Miloš muistelee sitä, miten päästi Arsimin palaamaan perheensä luo. Myös hän on ymmärtänyt kiitollisuuden parantavan voiman.

 – – onneksi pääsit pois täältä, sanoin vielä ja laskin irti, lähetin lentoon kuin ikkunaan törmänneet linnut heitin virtaukseen kaksi sileää kiveä

     enkä sanonut anteeksi sanoin kiitos

2. Sota 

Kosovon sota romaanissa johtaa nyt tässä hetkessä lukiessa ajatukset pakostakin toiseen Euroopassa käytävään sotaan, Venäjän sotaan Ukrainassa. Se, että sota tekee ihmisistä jotain muuta – ei enää ihmisiä mutta ei eläimiäkään – ei ole yllätys. Kauheaa on se, että ihminen tottuu kaikkeen. Harvoin se ilmaistaan näin kirkkaasti:

Elämästä on tullut julmaa, ja ihmiset ovat tottuneet siihen, kuolleen ihmisen ruumis ei ole enää kuolleen ihmisen ruumis vaan kuolleen ihmisen ruumiin kuva. Raiskatut naiset ja murhatut miehet ja pahoinpidellyt lapset eivät ole enää raiskattuja naisia ja murhattuja miehiä, eivät pahoinpideltyjä lapsiakaan, vaan tarinoita kaikista edellä mainituista, ja valtaukset ja yhteenotot tuntuvat äityvän yhä epäinhimillisemmiksi sitä mukaa kuin ihmiset oppivat sietämään veren valumista.

Meidätkin, muka sivustakatsojat, sota muuttaa. Väkivalta alkaa vaikuttaa luonnolliselta tavalta vastata ongelmiin. Pessimismi valtaa mielen. Joutaisiko tämä tyhmä ja väkivaltainen apinalaji jo pois tätä kaunista planeettaa raiskaamasta?

3. Koulu

Arsim muuttaa romaanissa perheineen johonkin kovasti Suomelta vaikuttavaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Jos suomalaisen koulun heikkoudet maahanmuuttajien kotouttamisessa kiinnostavat, lue tämä romaani. Näennäisen empaattisella otteellaan koulu erottaa maahanmuuttajalapset koulutovereistaan. Arsimin vaimo Ajshe on paras kotoutuskriitikko, johon olen törmännyt. Lukekaa!

4. Oheiskärsijät

Minussa on sellainen vika, että aina kun luen kertomuksia suuresta, kaikennielevästä rakkaudesta, huomioni kiinnittyy sen oheiskärsijöihin. Tässä romaanissa niitä ovat selvimmin Arsimin vaimo Ajshe ja heidän kolme lastaan. Romaanin suurin selviytyjä on Ajshe. Kirja myös kertoo, millaisia ponnistuksia ja jopa sydämen kovettamista selviytyminen vaatii. Ajshen sydän särkyy, mutta se on ehkä pieni hinta siitä, että lapset saavat mahdollisuuden edes jollain tavalla normaaliksi nimitettävään elämään.

5. Romeo ja Julia 

Aina kun on kyse rakastavaisista, joita suku – tai tässä tapauksessa etninen tausta – yrittää pitää erillään, nousee esiin Shakespearen Romeo ja Julia. Kyllä tässä Bollassa sama tarina on ja tarkkaan lukien sama sanoma rakkaudestakin. Yleensä se tosin ymmärretään miten sattuu. En ymmärrä, miksi jotkut rakastavat sitä tarinaa. Sehän on kauhea, makaaberi. Shakespearen näytelmistä se on ainoa, jota en lue uudestaan mielelläni. Siinä rakkaus ja kuolema lyövät koko ajan ylävitosia toisilleen.

Jotkut tuntuvat ajattelevan, että Romeo ja Julia kertoo meille, millaista on todellinen rakkaus, että katsokaa, tämä se vasta on rakkautta. Höpön löpön! Parin kokemattoman teinin haihattelua. Minulle Romeo ja Julia sanoo: "Jos rakkaus on tällaista, se ei eroa kuolemasta."

Pajtim Statovci, Bolla. Otava 2019. Kansi: Mirella Mäkilä. 240 s.

Olkaamme siis Niemisiä – Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme, Niemi. Teos 2017.

Arvelen, että jouluaattona 2017 useasta tuhannesta lahjapaketista vetäistiin ulos tämä Juha Hurmeen Finlandia-voittaja. Sillä tavalla sain omankin kappaleeni. Kovat kirjanmuotoiset lahjat ovat minusta aina olleet parhaita, ja tämä oli erityisen mieluinen. Hurmeen edellinen, Nyljetyt ajatukset, jokaisen kirjallisuudenystävän unelmakirja, oli virittänyt odotukset korkealle. Enkä joutunut pettymään.

Hurmeen Niemi on siinä mielessä erikoinen Finlandia-voittaja, että se voitti väärän sarjan: tietokirjallisuuttahan tämä omintakeinen kulttuurihistoriikki kuitenkin enimmäkseen on. Romaanina sitä on todella vaikea pitää, ennemminkin se on jonkinlainen jättiessee. Ihan sama, tämän kirjan kaikkea syleilevän hengen tartuttamana en jaksa pitää pystyssä raja-aitoja. Olisi sille minun puolestani saanut antaa vaikka Finlandia Junior -palkinnon, tai saman tien kaikki kolme.

Finlandia Junior -heitossani on totta toinen puoli. Tässä voisi olla nuoren lukijan huumorintajuun iskevä historiateos. Kun teos on vielä kirjoitettu täyteen anekdootteja ja muuten mukavia turinoita, niin että kerrallaan ei tarvitse keskittyä kolmea minuuttia pitempään, voisi tässä olla kirja, joka Gulliverin matkojen tapaan siirtyy vähitellen olohuoneesta lastenhuoneen kirjahyllyyn. Tähän tapaan Hurme päästelee Martti Lutherista:

Oli Lutherilla kieltämättä hauskat ja inhimilliset puolensa. Hän oli kova ottamaan kaljaa ja rakasti rasvaista ruokaa. Lisäksi tämä kielinero viljeli saarnoissaan ja etenkin humalaisisssa pöytäpuheissaan meheviä kansanviisauksia, sananlaskuja ja sutkauksia. Sana 'furz' eli pieru kuuluu olleen hänen erityinen suosikkinsa. Luther, vimmattu ihmisruumiin kiroaja, hylkäsi selibaatin ja nai kiireesti luostarista karanneen nunnan, jonka kanssa alkoi ahkerasti lisääntyä. Lutherin koiran nimi oli Tölpel, Tomppeli. Hän esitteli sitä pienessä maistissa mielellään illallisvierailleen esimerkkinä Jumalan luomistyön tarkoituksenmukaisuudesta, arvellen koirien ja muidenkin mukavien luontokappaleiden pääsevän taivasten valtakuntaan helpommin kuin ihmisten.

Niemen kieli on rentoudestaan huolimatta napakkaa ja täsmällistä. Välillä Hurme ryydittää tekstiään  puhekielen svetisismeillä, anglismeilla ja varmaan muutamalla slavismillakin. Tämä kirja on niin kieleltään kuin ajatusmaailmaltaankin kaiken niuhottamisen, kuppikuntaisuuden ja puhdasoppisuuden vastainen. Kunnon röhönaurun Hurme päästää kaikenlaisille rotuopeille ja kansallisesta puhtaudesta kiihkoilijoille.

Kun luottomiehemme Elias Lönnrot tallusteli 1830-luvulla Kauko-Karjalassa, hän huomasi, että karjalaiset, joita hän kutsui "kreikkalaisiksi suomalaisiksi", kutsuivat itseään venäläisiksi, ja niemeläisiä he kutsuivat ruotsalaisiksi. Jos  vaikka Vienan laukkuryssät lähtivät myyntikiertueelle Kajaaniin, he menivät mielestään "Ruotsin puolelle".

Semmoista se on aina maailmassa. Kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään muutu ikinä. 

Niemi kertoo tämän nykyisin Suomeksi kutsumamme maailmankolkan historian alkuräjähdyksestä suomalaisuusaatteen nousuun 1800-luvulla. Kaikki tieteenalat ovat mukana esityksessä. Luonnontiede painottuu teoksen alkupuolella, ja siitä  eteenpäin korostuu Niemen kulttuurihistoria, jonka omaperäisyys mutta myös lainatavara käydään perusteellisesti läpi. Kielitieteen, etymologian ja kansanrunoudentutkimuksen osuus kiinnosti minua vanhana lingvistinä eniten. Paljon uutta oli Hurme lähteistään kaivanut, ja ennestään tuttuakin yhdisteltiin oivaltavasti ja tuoreesti.

Teos on myös tasa-arvon asialla. Tässä kirjassa pääsevät esille ja ääneen myös nimettömät kansanihmiset, eivät vain suuret ja mahtavat. Oli myös mukava havaita Hurmeen vilpitön riemu, kun historian ukkokööristä nousee joskus ylimmäs etevän naisen ääni.

Esiteltyjen henkilöiden yhteys Niemeen ei aina ole kovinkaan selvä. Tai sanotaan suoraan, että sitä ei ole ollenkaan, mutta jos Juha Hurme haluaa kertoa Spinozasta ja Laurence Sternesta, ja hänellä on vielä lystiä kerrottavaa, en minä ainakaan rupea estelemään. Tämä on samalla mitä suurimmassa määrin Juha Hurmeen lukeneisuuden historia.

Mutta nyt saa riittää. Tämä kirja jos mikä on itse luettava. Suosittelen ihan sikana.