Frédéric Lenormand: Meurtre dans le boudoir

Noin vuosi sitten luin ensimmäisen osan Frédéric Lenormandin dekkarisarjasta, jossa rikoksia ratkoo valistusfilosofi Voltaire. Tällä kertaa oli vuorossa sarjan toinen osa 'Murha buduaarissa'. Mukana vauhdikkaassa ja hauskassa tarinassa oli jälleen koko joukko todellisia historiallisia henkilöitä. Historiallinen ajankuva vaikutti riittävän aidolta tällaiseen viihteeksi tarkoitettuun opukseen.

Eräänä iltana toukokuussa vuonna 1733 pariisilaiseen ilotaloon saapuu mies, joka kysyy madamelta, pystyisikö tämä järjestämään hänelle itämaisen huoneen ja vatsatanssijattaren. Varmemmaksi vakuudeksi mies näyttää mukanaan tuomastaan romaanista kuvan siitä, mitä haluaa. Pikaisesti yksi tyttöjen pukeutumishuoneista sisustetaan itämaiseen tyyliin ja sopiva tyttökin löytyy helposti. Kesken illan mies kuitenkin yllättäen kuolee, ehkä myrkytettynä. Kun poliisit ehtivät paikalle, miehen mukana ollut kirja on kadonnut.

Poliisipäällikkö Hérault siirtää jutun vastahakoisen ja ruoansulatusvaivoista kärsivän Voltairen tutkittavaksi uhkaamalla filosofia jälleen Bastiljiin joutumisella. Voltairen maanpakonsa aikana Englannissa laatimat filosofiset tutkielmat olivat jo painettavana Rouenissa – eikä niillä ollut ennakkosensuurin myöntämää julkaisulupaa. Voltaire ei uskalla kieltäytyä tehtävästä.

Voltairen mieltä piristääkseen Châtelet'n markiisitar Émilie, Voltairen rakastajatar ja matematiikkanero, vie filosofin aterialle kaupungin ulkopuolelle. Aterian aikana naapuritalosta alkaa kuulua huutoja. Paikalle sännänneet Émilie ja Voltaire löytävät lattialta alastoman ruumiin, jolla on nuoli lapaluidensa välissä. Nuolen ympärille on kääritty kirjan sivu, jonka kuva esittää juuri kyseistä huonetta ja samalla tavalla surmattua henkilöä.

Voltaire ryhtyy nyt toden teolla perehtymään rikoksiin. Tutkimukset etenevät vauhdikkaasti. Siirtymät ovat nopeita. Voltaire yrittää löytää kirjan, joka liittyy murhatapauksiin. Näin hän tulee perehtyneeksi Pariisin kiellettyjen kirjojen markkinoihin, jotka ovatkin varsin laajat. Kirjakauppiaat myivät mielellään tiskin alta kiellettyjä kirjoja, sillä niistä sai hyvän hinnan. Kielletyistä kirjoista laadittiin myös luetteloita keräilijöiden tarpeisiin.

Tutustumme muiden muassa bibliografi Nicolas Lenglet-Dufresnoyhin, jonka koti on vuorattu kielletyillä kirjoilla. Hänen avullaan saadaan selville, että kuolemantapauksiin liittyvä kirja on nimeltään Le Tabouret de Bassora ('Basran jakkara'). Sen tekijä, jota Voltaire epäilee murhaajaksi, ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa selviä, mutta saamiensa johtolankojen avulla Voltaire saa anonyymisti julkaistun teoksen käsiinsä.

Teoksen tekijäksi Voltaire alkaa epäillä Claude-Prosper Jolyot de Crébillonia, joka asuu Pariisissa eksentrisen isänsä ja tämän lukuisten kotieläinten kanssa. Myös vanhempi Crébillon on kirjailija. Hänen erityisalueensa ovat olleet historialliset tragediat, ja hän on tällä saralla ollut Voltairen kilpailija.

Voltairella oli myös oma lehmä kiellettyjen kirjojen ojassa: hänen "englantilaiskirjeensä" tekivät hyvin kauppansa. Mainonnasta piti huolen muun muassa kirkko. Tässä dekkarissa Voltaire käy messussa useassa eri kirkossa nauttimassa pappien hänen kirjastaan julistamista tulikivenkatkuisista tuomioista. Kirjan kieltäminen oli parasta mahdollista mainosta.

Voltairen Englannin ja Ranskan oloja vertailevat tutkimukset närkästyttivät kirkkoa ja maallista hallintoa, koska Ranska niissä osoitettiin yksilönvapauksien takapajulaksi: Englanti vei pitemmän korren sananvapaudessa sekä uskonnon- ja omantunnonvapaudessa.

Markiisitar Émilie tekee omia tutkimuksiaan muun muassa Pariisin kahviloissa. Siellä hän tutustuu matemaatikko Maupertuisiin. Jatkuvista mahavaivoista kärsivään Voltaireen verrattuna Maupertuis vaikuttaa varsin viriililtä, joten ei ole ihme, että intohimon kipinät alkavat räiskähdellä näiden kahden tieteentekijän välillä. Voltaire kaiken lisäksi kannustaa Émilietä Maupertuis'n seuraan, koska uskoo, että tieteellinen tutkimus pitää Émilien loitolla maallisista kiusauksista, esimerkiksi uhkapeleistä, joihin Émilie tunsi lähes pakonomaista viehtymystä.

Rikostutkimuksissaan Voltaire käyttää mielellään valeasuja ja tekaistuja henkilöllisyyksiä. Ensimmäisen kuolemantapauksen tapahtumapaikkaa tutkiessaan hän tekeytyy maalaisisännäksi, joka tuo bordelliin poikansa, jonka olisi aika päästä poikuudestaan. Todella kauas mukavuusalueeltaan, kokemattoman pojan rooliin, joutuu Voltairen apulainen Michel Linant, joka sattuu olemaan myös katolinen pappi.

Sillä välin kun Voltaire juoksee väärien johtolankoja perässä, Émilie lukee Basran jakkaraa ja löytää sieltä itselleen tutun paikan: Richelieun kreivin rakennuttaman huvilan, jonka Émilie päättelee seuraavan murhan tapahtumapaikaksi. Tutkimuksen takia uhrautuen Émilie osallistuu siellä juhliin, joissa kaikki vieraat ovat alastomina. Kesken juhlien eräästä takahuoneesta löytyy kuin löytyykin murhattu mies.

Murhaaja tulee lähelle rikosten selvittäjiä, kun seuraavaksi uhriksi joutuu Voltairen sihteeri Céran. Isännältään lainaamissa vaatteissa ja tikari selässään hänet löydetään Voltairen asunnosta. Ilmiselvästi murhaaja oli erehtynyt henkilöstä.

Rikoksiin liitetyn teoksen oikea kirjoittaja löytyy lopulta. Hän ei kuitenkaan ole murhaaja. Lopullinen selvittely johtaa aatelisperheeseen, jossa isän ankaruus ja tekopyhyys ovat turmelleet jälkipolven mielenterveyden. Syyllisen kiinni saamiseksi Voltaire laatii ansan.

Kovin suurta kunniaa Voltaire ei loppujen lopuksi saa rikoksen ratkaisemisesta. Ilmeisesti poliisipäällikkö Hérault on tiennyt syyllisen alusta lähtien mutta jättänyt aateliston suututtamisen Voltairen niskoille.

Romaanin lopussa on aitoja otteita Voltairen päiväkirjasta ja muutamia muita ajan tekstejä. Mainio oli muun muassa Voltairen päiväkirjaansa luonnostelema pikkuinen runo, joka kertoo niistä pulmista, joihin mies joutuu kosiskellessaan tiedenaista. Se päättyy näihin säkeisiin:

Il faut pour lui faire sa cour,

Lui parler de métaphysique

Quand on voudrait parler d'amour.

Voittaaksesi hänet puolellesi sinun täytyy

keskustella hänen kanssaan metafysiikasta

kun mieluummin puhuisit rakkaudesta.

Maanpakonsa aikana Voltaire oppi lukemaan englantia hyvin, mutta hänen puheessaan säilyi vahva korostus, mikä käy ilmi myös hänen englanniksi kirjoittamistaan kirjeistä, joista on esimerkki romaanin lopussa: "You mos write him that I am hees great admeerer: he is a very great onor to Ingland, and abofe all to Ecosse." Toisaalta on hyvä muistaa, että englannin kielen oikeinkirjoitus ei ollut 1700-luvulla vakiintunutta edes syntyperäisillä kirjoittajilla.

Tässä dekkarissa esiintyvällä matemaatikko ja tähtitieteilijä Pierre Louis Moreau de Maupertuis'lla oli yhteys myös Suomeen. Vuonna 1736 hän johti Ranskan kuninkaallisen tiedeakatemian varustamaa retkikuntaa Tornionjokilaaksoon. Retkikunnan jäsenet rakensivat kolmiomittausketjun, jolla he mittasivat meridiaanikaaren eli pituuspiirin yhden asteen pituuden. Koska se oli napapiirillä pitempi kuin Ranskassa, voitiin ensimmäisen kerran todistaa, että maapallo on navoiltaan litistynyt.

Frédéric Lenormand, Meurtre dans le boudoir. Éditions du Masque 2013. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2012. Kansi: Mary Evans. 309 s.

Frédéric Lenormand: La baronne meurt à cinq heures

Yksi salapoliisikirjallisuuden trendi näyttäisivät olevan humoristiseen sävyyn kirjoitetut dekkarit, joissa rikoksia ratkaisevat kuuluisat historialliset henkilöt. Usein amatöörietsivänä toimii kirjailija. Olen nähnyt – mutta en lukenut – kirjoja, joissa taitojaan tällä saralla pääsevät näyttämään Jane Austen, Charles Dickens, Edgar Allan Poe, Oscar Wilde, Josephine Tey ja Ian Fleming, ihan vain muutaman mainitakseni. Jos kirjailijalla, joka on valinnut päähenkilökseen historiallisen henkilön, on hallussaan riittävästi elämäkertatietoja ja sen lisäksi kykyä uskottavan ajankuvan luomiseen, tuloksena voisi hyvinkin olla viihdyttävä ja opettavainen romaani.

Juuri tällaisen on onnistunut kirjoittamaan ranskalainen Frédéric Lenormand (s. 1964). Hänen romaanissaan La baronne meurt à cinq heures ('Paronitar kuolee viideltä') rikoksen ratkaisee filosofi-kirjailija Voltaire, jolla muuten juuri tänään on syntymäpäivä. Paljon onnea! 330 vuotta on jo oikea miehen ikä!

Frédéric Lenormand on tämän jälkeen jatkanut Voltairen tutkimuksia vielä kahdessatoista myöhemmässä romaanissa.

Järkeen pohjautuvaa maailmankuvaa levittävä valistusfilosofi sopiikin mainiosti salapoliisiksi. Hänellä nyt ainakin luulisi olevan tarvittavat päättelykyvyt tehtävään. Tässä romaanissa ne eivät kuitenkaan pelasta häntä monilta virhepäätelmiltä ja koomisilta kommelluksilta. Romaanin sävy on kevyt ja viihdyttävä.

Romaanin tapahtumat alkavat vuodesta 1731. Voltaire on vähän alle 40-vuotias kirjailija, joka on tullut kuuluisaksi näytelmistään. Samaan aikaan hän on salanimillä tai nimettömästi julkaissut filosofisia traktaattejaan. Ne ovat jo aiemmin vieneet hänet Bastiljin vankilaan ja lyhyeen maanpakoon Englantiin. Uuden pidätyksen uhka on koko ajan olemassa. 

Voltaire pitää erityisenä kirjallisena osaamisalueenaan runomuotoisia tragedioita. Tässä romaanissa hän mainostaa kaikkialla uutta Eriphyle-näytelmäänsä, joka hänen mukaansa yhdistää Hamletin ja Oidipuksen teemat ripaukseen Macbethia. Valitettavasti ihmiset aina hänen puhuessaan Eriphylestään kuvittelevat hänen puhuvan kiusallisesta ihotaudista.

Voltairen mesenaatti, monsieur de Maisons, on yllättäen kuollut alle 30-vuotiaana, ja Voltaire on menettänyt ilmaisen ylläpidon hänen kotonaan. Hautajaistilaisuutta Voltaire käyttää hyväkseen etsiäkseen vieraiden joukosta uuden varakkaan tukijan. Tämä onnistuukin: Voltaire muuttaa asumaan Antoinette Desbordeaux'n Pariisin hienostoalueella sijaitsevan talon ullakkohuoneistoon. Antoinette Desbordeaux, Fontaine-Martelin paronitar, on 60-vuotias filosofiaan ja vapaa-ajatteluun viehättynyt leskirouva. Paronittaren talo ja ruokapöytä ovat vapaasti Voltairen käytössä, ainoastaan yhteen lukittuun huoneeseen hänellä ei ole lupa mennä. Tämän huoneen – Siniparran huoneen, kuten Voltaire sitä mielessään nimittää – sisältämillä esineillä ja asiakirjoilla on romaanissa myöhemmin tärkeä rooli.

Puolentoista vuoden päästä, alkukeväällä vuonna 1733, paronitar yllättäen kuolee yöllä. Häntä on myrkytetty, pistetty tikarilla, kuristettu ja tukehdutettu tyynyllä. Poliisipäällikkö Réné Hérault julistaa kuoleman alustavasti luonnolliseksi välttääkseen ylemmiltä tahoilta tulevaa poliittista painostusta. Samalla hän kuitenkin haluaa saada rikollisen tai rikolliset selville. Selvitystyön hän antaa Voltairelle. Rikoksen selvittämällä Voltaire säästyy Bastiljilta, joka muuten odottaisi häntä uusien filosofisten julkaisujen takia. 

Romaanin Voltaire on vekkuli hahmo. Hän suhtautuu itseensä ironisesti mutta on samalla tietoinen omasta erityisyydestään. Hän on pummi ja nero. Hän elää toisten kustannuksella, vaikkei se olisi hänelle taloudellisesti välttämätöntä. Hänellä nimittäin on omaisuutta ja arvokkaita taideteoksia. Salanimellä hän harjoittaa rahanlainausta: monet Voltairen tieteelliset tai poliittiset vastustajat ovat tietämättään velkaa hänelle. Filosofiset kirjoitukset eivät tuo rahaa, niitä Voltaire pitää palveluksenaan yhteiskunnalle.

Voltaire huomaa pian, että paronittaren murhaaja on ilmeisesti myös hänen kintereillään. Hän pakenee jäljittäjäänsä ajurin kyydillä. Ajuri erehtyy osoitteesta, ja näin Voltaire tutustuu 26-vuotiaaseen Émilie le Tonnelier de Breteuiliin, Châtelet'n markiisittareen. Émiliestä Voltaire saa terävän apulaisen tutkimuksiinsa. Émilie on huippulahjakas matemaatikko ja tiedenainen. Matemaattista lahjakkuuttaan hän hyödyntää myös uhkapeleissä – huonolla menestyksellä, peliriippuvuus aiheuttaa hänelle suuria velkoja. Émilie on myös seitsemännellä kuulla raskaana. Aviomies pitää sotilasuraa houkuttelevampana kuin perhe-elämää. Hän piipahtaa hetkeksi kotona aivan romaanin lopussa, poikalapsen synnyttyä. Siinä vaiheessa Émiliestä ja Voltairesta on tullut rakastavaisia, ja aviomies palaa ilmeisen huojentuneena ratsumiestensä pariin.

Voltairella on rikosta ratkaistessaan myös toinen apuri: hänen sihteerinsä, 19-vuotias abbé Michel Linant. Laiskanpulskea abbé on viattomuudessaan hellyttävä hahmo, mutta helposti huiputettavissa, joten rikolliset käyttävät häntä hyväkseen.

Tarkemmin romaanin juonta paljastamatta kerron, että Voltairella on paronittaren murhaan kolme naispuolista pääepäiltyä. He kaikki ovat paronittaren mahdollisia perijöitä. Markiisitar Émilie löytää paronittaren huoneesta poltetun testamentin jäännökset. Niinpä tehtäväksi tulee etsiä aidon testamentin kopio ja erottaa esiin pulpahtavat väärennökset aidosta. Vähitellen amatöörietsivät pääsevät väärentäjän jäljille ja onnistuvat saamaan käsiinsä aidon testamentin ja siihen liittyvän paronittaren kirjeen, josta paljastuu yllättäviä asioita mahdollisesta pääperijästä, paronittaren tyttärestä. Tapa, jolla väärentäjä on piilottanut aidon testamentin, on sivumennen sanoen nerokas.

Tutkimuksien aikana on ratkaistava salakirjoituksella kirjoitettuja viestejä. Nuotein kirjoitetut viestit ratkaisee Voltairen pyynnöstä säveltäjä Jean-Philippe Rameau. Kirjaimin laaditun viestin ratkaisee matemaattisilla päättelytaidoillaan markiisitar Émilie.

Tässä kohtaa on hyvä mainita, että kaikki edellä mainitut henkilöt ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Kirjailija Frédéric Lenormand on lisännyt teokseen liiteosan, jossa on aikalaisten kuvauksia romaanin henkilöistä. Mukana on myös Voltairen 24. helmikuuta 1733 päivätty kirje herra Thiriolle. Siitä löytyvät kaikki tämän romaanin olennaiset juoniainekset. 

On onnenpotku meille lukijoille, että Frédéric Lenormand on tähän kirjeeseen törmättyään nähnyt siinä salapoliisiromaanin mahdollisuuden. Romaanin ajankuva ja kevättalven luminen Pariisi erilaisine väestöryhmineen vaikuttivat niin ikään uskottavilta.

Mahtaisikohan tällaiselle viihdyttävälle historialliselle dekkarille löytyä Suomesta niin paljon lukijoita, että jokin kustantamo voisi harkita sen kääntämistä? Suosittelen joka tapauksessa niille, jotka jonkin verran ranskaa taitavat. Aika vähällä pärjää, omasta kokemuksesta tiedän.

Romaani on vuonna 2011 saanut Ranskassa kaksi kohtuullisen merkittävää dekkareille myönnettävää palkintoa: Prix Arsène Lupin ja Prix Historia du roman policier historique.

Frédéric Lenormand, La baronne meurt à cinq heures: Voltaire mène l'enquête. Éditions du Masque 2013. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2011. Kansikuva: yksityiskohta Jean-Honoré Fragonardin maalauksesta Varastettu suudelma. 332 s.