Patrick White: Ne jotka vaunuissa ajavat

Patrick White (1912–1990) on toistaiseksi ainoa Australian kansalainen, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. White palkittiin vuonna 1973. (Etelä-Afrikasta syntyisin oleva J. M. Coetzee otti Australian kansalaisuuden vasta kolme vuotta palkintonsa saamisen jälkeen.) 

Ne jotka vaunuissa ajavat oli minulla pääsiäislukemisena kesämökillä. Haltioitumisen kyvystä ja mystisestä kokemuksesta kertova romaani sopi ajankohtaan mainiosti, varsinkin kun tämän Raamattuun ahkerasti viittailevan romaanin dramaattisimmat vaiheet ja kolmen sen päähenkilön elämän loppu ajoittuvat pääsiäiseen. 

Romaani kertoo yksityiskohtaisesti neljän poikkeuksellisen ihmisen elämäntarinan. Heillä kaikilla on kyky haltioitumiseen ja näkyjen näkemiseen. Kaikki ovat haltioitumisen tilassa myös nähneet tuliset vaunut, jotka kaksi heistä osaa yhdistää Raamatun Hesekielin kirjassa kuvattuun ilmestykseen. 

Näiden neljän hyvin erilaisista taustoista tulevan ihmisen elämät sivuavat toisiaan Sarsaparillassa, Sydneyn kuvitteellisessa esikaupungissa. He tunnistavat toisensa heti sukulaissieluiksi ennen kuin ovat vaihtaneet ainoatakaan sanaa. Kaikille neljälle on yhteistä myös läheisen menettämisen trauma, johon liittyy syyllisyyden tunne.

Kerron tässä blogikirjoituksessa laajasti näistä henkilöistä ja tulen samalla paljastaneeksi paljon myös romaanin juonesta. Lopeta tähän, jos haluat välttyä juonipaljastuksilta.

Mary Hare

Mary Hare asuu vanhempiensa rakennuttamassa Xanadun kartanossa Sarsaparillan kaupungin laitamilla. Vanhemmat ovat jo kuolleet ja palvelusväki lähtenyt muihin töihin. Xanadu rappeutuu vähitellen ja luonto valtaa sen huoneet. Mary Hare on jo lapsena aiheuttanut huolta vanhemmilleen pienikasvuisuutensa, viehätyksettömän ulkomuotonsa ja hämmästyttävien puheidensa takia. Mary on lapsesta pitäen tuntenut suurempaa yhteyttä kasveihin ja eläimiin kuin ihmisiin. Erikoisesti pukeutuvaa ja outoja juttelevaa neiti Harea pidetään yleisesti hulluna. Hän vaikuttaa pysyneen lapsenkaltaisena koko elämänsä. Eläinten ja kasvien lisäksi hän tuntee ymmärtävänsä hämmentyneitä ja kärsiviä ihmisiä.

Maryn isä Norbert peri valtavan omaisuuden viinikauppiasisältään ja tämän naimattomilta veljiltä. Norbertin mielenkiinto suuntautui taiteeseen eikä liike-elämään, joten hän rakennutti ja täytti taide-esineillä Xanadun kartanon ja ryhtyi herrasmieheksi. Hän nai mukautuvaisen serkkunsa Eleanorin, joka "sopi Xanadun riikinkukkomaisiin kehyksiin ja oli erinomainen tausta mahtailevalle miehelleen". Usean keskenmenon jälkeen Eleanor lopulta synnytti Maryn. Arkisen nimen keksi Eleanor. Norbert, joka oli odottanut poikaa ja siinä tarkoituksessa käynyt läpi koko runoilija Tennysonin tuotannon löytääkseen kyllin uljaan nimen, menetti kiinnostuksensa, kun kuuli, että lapsi oli tyttö. Isän suhde rumaan ja omituiseen tyttäreen oli myöhemminkin enimmäkseen vihamielinen.

Norbert ilmeisesti kuvitteli tunteen olevan molemminpuolinen. Niinpä kun hän juovuspäissään putosi sadevesisäiliöön ja näki Maryn rientävän paikalle seipään kanssa, hän teki väärän tulkinnan ja kielsi tyttöä tulemasta lähemmäs. Norbert hukkui. Paikkakunnalla levisi huhu, että Mary oli hukuttanut isänsä.

Romaanin alussa Maryn taloon muuttaa taloudenhoitajaksi leskirouva Jolley. Kahden täysin erilaisen naisen yhteiselo ei suju ollenkaan. Mary on teeskentelemättömän suorapuheinen. Rouva Jolley puolestaan hallitsee salatun ivan kaikki hienoudet. Häntä ärsyttää olla palvelussuhteessa naiseen, jota pitää itseään alempiarvoisena. Rouva Jolley korostaa erityisesti olevansa rakastava äiti. Tosin myöhemmin paljastuu, että hänen lapsensa ovat tyytyväisiä, kun tämä äiti pysyy heistä mahdollisimman kaukana.

Rouva Jolley lähtee pois Xanadusta löydettyään ystäväkseen leskirouva Flackin, jonka luokse muuttaa. Nämä kaksi tekopyhää naista piinaavat ilkeillä vihjailuillaan ja juoruillaan kaikkia romaanin päähenkilöitä. Rouva Jolley jopa miettii tietoisesti, miten voisi kiusata muita ihmisiä. Hän saa ilonsa toisten epäonnesta: “Varsinkin illansuussa selaillessaan päivän sanomalehteä hän oikein piristyi lukiessaan kuolemantapauksista, rajumyrskyjen tuhoista ja muista Jumalan teoista.” Romaanin lopussa Rouva Jolley ja rouva Flack epäilevät kumpikin, että toinen yrittää myrkyttää hänet. Heillä on enää toisensa piinattavana itse luomassaan ihmissuhdehelvetissä.

Mary Hare katoaa salaperäisesti romaanin ratkaisuvaiheessa aivan kuin hänet olisi temmattu johonkin toiseen ulottuvaisuuteen kohtalokkaana pääsiäisaamuna. Xanadu puretaan modernien asuntojen tieltä.

Mordecai Himmelfarb

Romaanin toinen päähenkilö ja ilmestysten näkijä saapuu Australiaan Saksasta Israelin kautta. Mordecai Himmelfarb on pelastunut natsi-Saksan juutalaisvainoista kirjaimellisesti kaasukammion ovelta. Muut samassa junassa tulleet juutalaiset viedään kaasutettaviksi, mutta syystä tai toisesta Himmelfarb poimitaan viime hetkellä työtehtäviin. Mordecai Himmelfarb kokee olevansa "kuolleista noussut".

Himmelfarbin vaiheet Saksassa kerrotaan perusteellisesti. Hän tulee maallistuneesta juutalaisesta perheestä. Itse asiassa hänen isänsä jopa kääntyy katoliseksi. Vaikkei Mordecai – tai Martin, kuten hänen saksalaisystävänsä häntä kutsuvat – olekaan tuossa vaiheessa erityisen uskonnollinen, isän teko tuntuu hänestä petokselta.

Nuoruudessaan Mordecai tuntee kovasti vetoa naisiin ja nämä häneen. Hänellä on useita naisseikkailuja enimmäkseen prostituoitujen kanssa. Opintonsa nuori mies kuitenkin suorittaa huolella. Hänestä tulee englannin kielen professori.  

Kirjanpainaja Liebmannin luona vieraillessaan hän tutustuu Liebmannin tyttäreen Rehaan ja alkaa viettää sapattinsa Liebmannien kotona. Mordecai ja Reha menevät naimisiin. Reha on Mordecaille täydellinen sielunkumppani. Avioliiton myötä Mordecaissa avautuu myös hengellinen portti. Hän tutustuu kabbalistisiin teksteihin ja alkaa ymmärtää näkemiään näkyjä. 

Natsien järjestämissä puhdistuksissa Reha katoaa. Mordecai, joka on ollut tapaamassa saksalaisia ystäviään sen sijaan, että olisi seisonut vaimonsa rinnalla, tuntee musertavaa syyllisyyttä. Vähän aikaa piiloteltuaan hän itse antautuu natseille. 

Sodan jälkeen Mordecai on päätynyt Australiaan. Mordecaista on nyt tullut Mick. Hän poraa reikiä peltilevyihin polkupyörän valaisimia valmistavassa tehtaassa. Vähitellen hän luo yhteyksiä muihin romaanin näkyjen näkijöihin. Hän uskoo, että hengen ja uskon ihmisten tehtävänä on korjata toiminnan ihmisten aiheuttamat vahingot. Hänen oma messiaaninen tehtävänsä on sovittaa Rehan kuolema ja maailman synnit.

Romaanin pääsiäiseen ajoittuvassa käännekohdassa se, mikä tapahtui Golgatalla ja se mikä tapahtui natsi-Saksassa, tapahtuu australialaisen tehtaan pihalla. Juutalainen "ristiinnaulitaan" pihalla kasvavaan puuhun. Joukon tukema typeryys ja väkivallan viehätys saa muutaman nuoren miehen menemään liian pitkälle. Kaikki tehdään tietysti leikillään, niin kuin pahuus modernissa maailmassa tapahtuu – eihän nyt kukaan oikeasti vihaa ketään!

Pahasti loukkaantunut Himmelfarb kuolee varhain pitkänperjantain aamuna. Hänen talonsa on sitä ennen vielä leikillään poltettu.

Alf Dubbo

Yksi Himmelfarbin kärsimyksen todistajista on Alf Dubbo, joka on työskennellyt samassa tehtaassa ja tuntenut sanatonta yhteenkuuluvuutta Himmelfarbin kanssa. Alf on aboriginaaliäidin ja tuntemattoman valkoisen isän poika. Lapsena Alf on voimattomana todistanut läheltä äitiinsä kohdistuneita seksuaalisia loukkauksia. 

Lahjakkaan pojan on pelastanut "suureen kokeiluunsa" anglikaanipappi Timothy Calderon. Calderon on tarjonnut Alfille kodin ja hyvän koulutuksen, josta on suurimmaksi osaksi vastannut pastorin sisar, leskirouva Pask. Varsinkin kuvataide on houkutellut Alfia. Hänen kuvissaan on voimaa, joka pelottaa rouva Paskia. Alf on jo varhain halunnut maalata öljyväreillä, mutta rouva Paskin mielestä hänen on parempi pitäytyä vesiväreihin. 

Lopulta 13-vuotiaana Alf pitkän kärttämisen jälkeen pääsi maalaamaan öljyväreillä. Pian sen jälkeen hän joutui pakenemaan pappilasta, koska rouva Pask löysi hänet ja pastori Calderonin alastomina pastorin vuoteesta. 

Alkaa Alf Dubbon pitkä vaellus yhteiskunnan syrjimien parissa. Kaatopaikan laidalla asuvalta pullonkerääjältä, rouva Spicelta, Alf saa hetkeksi yösijan ja pitkäksi aikaa kuppataudin, joka saa hänet eristäytymään muista ihmisistä. Samalla Alf koko ajan maalaa. Hän katsoo, että eristäytyvä elämä ja kuppatauti ovat hänen elämänsä negatiivinen napa, kuvataide puolestaan positiivinen. Hän ei suostu myymään teoksiaan, vaikka nimekäs taidekriitikko tarjoaa niistä huomattavaa summaa. Osa Alfin tauluista varastetaan.

Kun Mary Hare edustaa lapsenomaista haltioitumiskykyä ja Mordecai Himmelfarb uskonnollista haltioitumista, Alf Dubbon hahmossa Patrick White tuo näkyville taiteellisen haltioitumiskyvyn. Alf maalaa näkyjään ja sisäistä todellisuuttaan. Useisiin tauluihinsa hän saa aiheen Raamatun kertomuksista ja monet niistä ennakoivat romaanin myöhempiä tapahtumia. Esimerkiksi Alfin maalaus profeetoista vahingoittumattomina tulisessa pätsissä ennakoi sitä, että neiti Hare ryntää Himmelfarbin palavaan mökkiin ja selviää sieltä vielä ulos vain hieman nokeentuneena.

Kun Alf näkee, miten Himmelfarbia kiusataan tehtaan pihalla, hän uskoo tietävänsä, miten hänen tulee maalata pitkään suunnittelemansa maalaus Kristuksesta. Myöhemmin hän vielä näkee ikkunasta kurkistamalla, kuinka neiti Hare ja ystävällinen rouva Godbold  hoitavat loukkaantunutta Himmelfarbia. Hänen kuvallinen mielikuvituksensa luo kohtauksen kahdesta naisesta jotka nuoren miehen avustamina laskevat Kristuksen ruumiin alas ristiltä.

Alf tuntee syyllisyyttä siitä, ettei ole yrittänyt auttaa kiusaamisen kohteeksi joutunutta Himmelfarbia. Kiirastorstaina bussin konduktööri puhuu “niistä saatanan ulkomaalaisista”, ja Alf kolmeen kertaan kieltää tuntevansa Himmelfarbia. Alf sulkeutuu vuokrahuoneeseensa maalaamaan. Tietämättään hän sairastaa pitkälle edennyttä tuberkuloosia. Viimeisillä voimillaan hän maalaa tuliset vaunut ja niihin neljä ihmishahmoa. Romaanin tässä vaiheessa tunnistamme heidät romaanin neljäksi keskushenkilöksi.

Alfin menehdyttyä maalauksensa äärelle hänen taulunsa myydään muutamalla shillingillä huutokauppakamarille.

Ruth Godbold

Romaanin neljäs haltioituja on vielä esittelemättä. Rouva Godboldin erityisenä kykynä on haltioituminen rakkaudesta, ruumiillisesta työstä ja ilosta. Hän on "rakkauden kallio", arjen sankari. Elantonsa hän on tienannut pyykkärinä. Hänen asenteensa elämään vaikuttaa olevan jokseenkin sama kuin Pentti Haanpään Pussisen akalla, eli että "enempi sitä on maailmassa vettä kuin paskaa". Hän itse ajattelee, että hän "ampuu nuolia pimeyttä vastaan".

Rouva Godboldin trauma liittyy lapsuuteen. Hän tuntee syyllisyyttä siitä, ettei kyennyt estämään nuoremman veljensä kuolemaan johtanutta tapaturmaa.

Ruth Godboldilla on liuta tyttäriä, joille hän tarjoaa vakautta ja rakkautta. Aviomiehestä ei ole tarjoamaan juuri mitään: Tom on väkivaltainen juoppo, peluri ja huoripukki. Hänellekin rouva Godboldilla riittää rakkautta. Kerran hän hakee miehensä pois ilotalosta, mitä talon emännän mukaan yksikään toinen vaimo ei koskaan ollut tehnyt. Tomin varhainen kuolema ei ole perheelle ollut suurikaan rasite.

Ruth Godboldin talossa Mordecai Himmelfarb saa hellää hoitoa juuri ennen kuolemaansa. Romaanissa kaikki muut sen neljästä päähenkilöstä saavat surmansa – tai katoavat kuten neiti Hare – mutta rouva Godboldin romaani jättää henkiin. Rakkaus, jota hän edustaa, voittaa kuolemankin.

Laajassa romaanissa esiintyvät Australian yhteiskunnan rikkaat ja köyhät. Varakkaaseen luokkaan kuuluviin romaani suhtautuu hieman sarkastisesti, ikään kuin pyrkimyksessä “vanhan maan” käyttäytymistapoihin Australian oloissa olisi jotain hieman teennäistä ja hassua. 

Tehtaanjohtaja Harry Rosetree  – entinen  Haïm ben Ya’akov – on tehokkaasti peittänyt juutalaiset sukujuurensa mutta nauttii toisinaan salaa vaimonsa kanssa juutalaisten perinneruokia. Heidän lapsensa syövät ranskanperunoita ja ketsuppia, mitä Rosetree ja hänen vaimonsa pitävät onnistuneen kasvatuksen tuloksena. Rosetreen elämä päättyy traagisesti. Himmelfarbin kohtalo satuttaa syvästi tätä maallistunutta uskonveljeä.

Mukana romaanissa ovat myös esikaupunkien työläiset sekä Sydneyn ilotytöt, homoseksuaalit ja transvestiitit. Kuvauksen sävy on usein koominen, mutta tunnetila heilahtaa nopeasti myös toiseen ääripäähän: nöyryytykseen, mielipahaan ja epätoivoon.

Minua hämmästyttivät romaanissa usein toistuvat kuvaukset ihmiskehon joistakin piirteistä. Romaanin sisäiskertojaa vaikuttavat häiritsevän vanhenevan ihon kelmeys ja velttous, varsinkin naisten, mikä kirjan henkisyyden korostuksen rinnalla tuntuu pikkumaiselta. Totta kai keho rapistuu. Vai halutaanko tällaisilla kuvauksilla nimenomaan korostaa ruumiin merkityksettömyyttä. Romaanin varsinaiset näkökulmahenkilöt eivät tätä vastenmielisyyttä kuitenkaan tunne. 

Toisaalta kirjassa on rumuuden estetiikkaa, joka vetosi ainakin minuun. Näin kuvataan näkymiä, kun Himmelfarb matkustaa junassa halki Sydneyn esikaupunkien:

Neonvalojen siirappi värjäsi sekä jonkun jättämän oksennuksen että merimiehen kusilätäkön. Siinä valossa  näyttivät nuorten miesten silmät entistä sinisemmiltä, sokaisevan sinisiltä, jopa palaneilta. Hiuksensa sinisiksi värjänneet isoäidit olivat punastuneet hiuksenjuurista housunlahkeisiin saakka, ei häpeästä vaan neonvalosta, kun heidän velttopintaiset rintansa yrittivät näyttää nuorilta, jopa törröttivät pyöreinä kupuina kuin kiviset pissipotit.

Romaanin oikolukija oli muutamaan otteeseen nukahtanut, mutta sen antaa helposti anteeksi. Kääntäjällä oli ikävää mieltymystä vanhahtaviin ilmauksiin. Minusta tuntuu, että ainakaan minun lähipiirissäni ei enää 1960-luvun jälkipuoliskolla käytetty refleksiivimuotoja kuten “illan viileys tunkihe jo pensaidenkin alle”. Olisiko tämä jokin murrepiirre? Hämäläismurre? Näitä muotoja on myös Hannu Salamalla.

Patrick White, Ne jotka vaunuissa ajavat I–II. Otava 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta Riders in the Chariot (1961) suomentanut Laura Tala. Päällys: Markku Reunanen. 392 + 279 s.

Anatole France: Teatteritarina

Äskettäin lukemassani Georges Bernanosin romaanissa esiintyi henkilö, jonka mallina kirjailija oli käyttänyt Anatole Francea. France oli saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1921 ja kuollut vuonna 1924, kaksi vuotta ennen Bernanosin romaanin julkaisua. Bernanos ei muistanut vanhempaa kollegaa hyvällä: Anatole Francen ironinen elämänasenne ja vakavuuden puute olivat selvästi ärsyttäneet Bernanosia.

Luin nuorena useita Anatole Francen kirjoja ja pidin erityisesti Ranskan historiaa parodian keinoin käsittelevästä romaanista Pingviinien saari. Siinä likinäköinen pyhä mies tulee vahingossa kastaneeksi joukon pingviinejä. Tästä syntyneen teologisen ongelman Jumala ratkaisee muuttamalla pingviinit ihmisiksi. Romaani kertoo sitten pingviinien historian muinaisista ajoista nykypäivään. Onpa mukana myös ennustus tulevasta.

Georges Bernanos ei varmaan halunnut houkutella lukijoita Anatole Francen teosten pariin, mutta niin tässä nyt kävi. Omasta hyllystäni löysin tämän pikkuisen Teatteritarinan, jonka France julkaisi romaanina vuonna 1903 alun perin aikakauslehdissä ilmestyneiden kertomusten pohjalta. Suomennos ilmestyi vuonna 1926.

Teatteriväkeä ja heidän lähipiiriään kuvaava tapakomedia pilailee ennen kaikkea sukupuolimoraalin kustannuksella. Teatteriväki kuvataan juoruilevaksi ja iloluontoiseksi porukaksi, joka mieluusti pistää dramaattisen valheen totuuden edelle. Teoksessa viitataan kunnioittavasti Ranskan teatteritaiteen suuriin nimiin, Racineen ja ennen kaikkea Molièreen, jonka näytelmästä Naisten koulu romaanin päähenkilö, näyttelijätär Félicie Nanteuil, lausuu pitkät pätkät rakastetulleen. Suomennettuun teokseen nämä otteet on jostain syystä jätetty ranskaksi.

Juonipaljastuksia on taas luvassa.

Félicie Nanteuil, Odéon-teatterin nouseva tähti, on aloittanut suhteen ulkoministeriön nuoren diplomaatin, Robert de Lignyn, kanssa. Nuoren rakkauden nousut ja laskut muodostavat suuren osan romaanin juonesta. 

Molemmilla on ollut aikaisempiakin rakkaussuhteita. Félicie toteaa kuin itsestäänselvyyden, että hänen teatteritaiteen opettajansa on perinyt korvauksen opetuksestaan. Toimeentulon takia hänellä on myös ollut vanhempi tukija. Ongelmaksi muodostuu ainoastaan saman teatterin näyttelijä Chevalier, joka ei halua luopua Féliciestä. 

Chevalier jäljittää Félicietä ja Robertia ja ampuu itsensä heidän lemmenpesänsä ovelle lausuttuaan kohtalokkaat sanat: "Minä kiellän teidät kuulumasta toisillenne. Se on viimeinen tahtoni. Hyvästi, Félicie!"

Järkyttynyt Félicie alkaa nähdä unia ja näkyjä, joissa Chevalier esiintyy. Chevalier myös ilmestyy hänelle aina, kun hän yrittää intiimiä kanssakäymistä Robertin kanssa. Ei auta, vaikka hän vainajaa lepyttääkseen vie ruusuja Chevalierin haudalle. Hän toteaakin, että Chevalier on kaikkialla muualla paitsi haudassaan.

Robert on aluksi kärsivällinen, mutta arvelee sitten, että Félicie ei aidosti rakastakaan häntä. Hän ottaa vastaan virkapaikan Haagista. Yllätyksekseen Robert huomaa, että hänen kiinnostuksensa toisiin naisiin on kadonnut. Silloinkin kun hän antautuu suhteisiin heidän kanssaan, hän etsii heistä vain Félicietä.

Romaanin suhtautuminen sukupuolimoraaliin on huvittunut. On syytä huomata, että Félicie ei haaveile avioliitosta Robertin kanssa. Se ei kertaakaan käy edes hänen mielessään. Hän asuu yhdessä leskiäitinsä kanssa ja noudattaa tämän antamaa mallia. Äidin rakastajat, jotka myös huolehtivat äidin toimeentulosta, vaihtuvat useaan otteeseen romaanin mittaan. Äiti hehkuu ja nuorentuu suhteistaan samaan aikaan, kun kieltäymyksessä elävä Félicie riutuu.

Mustasukkaisuus on romaanissa selvä pahe. Lievänä se voi ryydittää suhdetta, mutta sille ei saa antaa valtaa. Chevalierin kohtalo on tästä selvä varoitus. Esimerkiksi Robert ei oikeastaan tunne mustasukkaisuutta Félicien aiemmista rakastajista. Hän on närkästynyt näiden kehnosta tasosta, joka heijastuu ikävästi häneen itseensä.

Félicien ja Robertin suhteen rinnalla kuvataan myös teatterilaisten elämää: näytelmien harjoituksia ja niiden ohessa kerrottuja anekdootteja. Teatteriväki haluaa järjestää Chevalierille kunnon hautajaiset, vaikka kollega ei olekaan ollut erityisen pidetty tai lahjakas. Kirkko ei kuitenkaan halua antaa itsemurhaajalle sielunmessua eikä hautapaikkaa.

Avuksi värvätään teatterin lääkäri, tohtori Trublet, josta teatterilaiset käyttävät nimitystä Sokrates. Sokrates suostuu kirjoittamaan lausunnon, jonka mukaan Chevalier on tehnyt tekonsa mielenhäiriössä. Varsinainen synti on nimittäin epätoivo. Jos itsemurhan syynä on mielenhäiriö tai kuume, kirkolliset menot voivat tapahtua esteettä.

Tohtori Sokrates tosin on sitä mieltä, että kaikki ihmisten toiminta on edesvastuutonta, joten kaikille voitaisiin saman tien kirjoittaa vapautus teoistaan. Kirkon mielipiteistä hän ei piittaa. "Katolilaisuus on uskonnollisen välinpitämättömyyden hyväksyttävin muoto", hän toteaa. Kun teatterin johtaja sanoo uskovansa vapaaseen tahtoon, moraaliseen edesvastuuseen ja hyvän ja pahan eroon, Sokrates vastaa: "Nuo ajatukset ovat typeriä, kunnioitettavia ja terveellisiä. Ihmiset ovat tunteneet, että ilman noita ajatuksia he tulisivat hulluiksi. He saattoivat valita ainoastaan joko typeryyden tai hulluuden, ja he ovat järkevästi valinneet typeryyden. Sellainen on moraalisten ideain perusta."

Sokrateen pitkähköihin ja välillä melko viihdyttäviin yksinpuheluihin kirjailija on luultavasti sijoittanut omia aatteitaan moraalin relativismista ja universaalista determinismistä. 

Chevalierille siis loppujen lopuksi järjestetään sielunmessu ja hautajaiset. Hän saa "täyden huoneen" Panthéonissa. Sielunmessun ajan teatterilaiset juoruilevat, keksivät valheita ja hakkailevat. Sama meno jatkuu ruumissaatossa Montparnassen hautausmaalle. 

Rakastavaiset Félicie ja Robert yrittävät vielä paluuta yhteen, mutta toteavat sen mahdottomaksi. Lopussa näyttää siltä, että Félicielle jää lohduksi ainoastaan teatteritaide. Hän on siirtynyt Odéonista arvostetumpaan Comédie-Françaiseen.

Minulle tuli mieleen toinenkin tulkinta tähän Félicien tarinaan. Aivan romaanin alussa Félicie mainitsee, että muuan toinen naisnäyttelijä, Jeanne Perrin, oli hakkaillut häntä lavalla. Hän toteaa sen olleen vastenmielistä. Paikalla oleileva tohtori Trublet selittää naisten kiintymyksen naisiin kertomalla antiikista tutun pallovertauksen, jonka näytelmäkirjailija Aristofanes esittää Platonin teoksessa Pidot. Sen, että ihmiset alun perin olivat pallon muotoisia ja heillä oli kaksi päätä, neljä jalkaa ja neljä kättä. Pallot muodostuivat joko kahdesta miehestä, kahdesta naisesta tai miehestä ja naisesta. Jumalat päättivät heikentää ihmisiä jakamalla heidät kahtia. Puoliskot etsivät alati toisiaan. "Miehet, jotka syntyivät noiden kaksineuvoisten jakautumisesta, lempivät naisia; naiset, jotka ovat samaa alkujuurta, rakastavat miehiä. Mutta naiset, jotka syntyivät alkuperäisten naisten jakaantuessa, eivät kiinnitä huomiotansa miehiin, vaan tuntevat vetovoimaa naisia kohtaan."

Huvittavasti Trublet kertoo "jättäneensä siitä erään osan pois". Miesten homoseksuaalisuuden mainitseminen oli siis liian arkaluontoista, toisin kuin naisten. 

Aihe jää vaivaamaan Félicietä. Hän seurailee tarkasti neiti Jeanne Perrinin seurustelua toisten naisten kanssa. Félicie kyselee usein, eikö sellainen muiden mielestä ole luonnotonta.

Romaanin lopussa, juuri ennen viimeistä tapaamistaan Robertin kanssa, Félicie pohtii mielessään ihmisen olemusta. Lukijalta, joka jo ennakoi rakastavaisten kohtaamista, tämä pieni kappale saattaa jäädä huomiotta. Ilmiselvästi Féliciellä on mielessään kahtia jakaantunut palloihminen:

 "Miksi ihminen on luotu näin: että hänellä on pää, käsivarret, jalat ja kädet? Miksi juuri näin eikä toisin. Tämä on hullunkurista."

     Sillä hetkellä ihmisen muoto tuntui hänestä mielivaltaiselta, kummalliselta ja oudolta. Mutta hänen hämmästyksensä lakkasi pian. Hän katseli itseänsä mielistyneenä. Hänessä oli elävä ja syvä rakkaus omaan ruumiiseensa. Hän paljasti rintansa, piti niitä sirosti kädessänsä, katseli niitä hellästi peilistä, ikäänkuin ne eivät olisikaan olleet hänen ruumiinsa osia, vaan hänelle kuuluvia esineitä; kuin kaksi elävää olentoa, kuin kyyhkysparvi.

     Hymyiltyään niille hän meni vuoteeseensa. Kun hän aamulla heräsi myöhään, oli hän hiukan hämmästynyt havaitessaan makaavansakin yksin. Joskus hän unessa muuttui kaksoisolennoksi, ja kun hän silloin tunsi oman lihansa, haaveili hän, että joku nainen hyväili häntä.

Ehkäpä Félicie ei vielä olekaan löytänyt omaa pallonpuoliskoaan. Se selittäisi sen, miksi rakkaustarina Robertin kanssa tuntuu lukijastakin loppujen lopuksi yhdentekevältä.

-----------   ------------  -----------  ------------   ------------

Haluan vielä tässä jakaa ranskalaisiin sukunimiin liittyvän havaintoni. Romaanissa mainitaan, että Félicien äiti on muuttanut sukunimensä muotoon Nanteuil. Alun perin se on ollut Nanteau. Tämä maininta toi mieleeni ranskalaisen tv-sarjan Dix pour cent, jota Suomessa esitettiin nimellä Agentit. Yksi sen päähenkilöistä käyttää sukunimeä Martel, vaikka myöhemmin käy ilmi, että se on alun perin ollut Marteau. 

Vasaraa tarkoittavalla marteau-sanalla on sivumerkitys 'tomppeli', mutta asiassa on muutakin. Miksi Nanteuil ja Martel kuulostavat hienommilta? No siksi, että ne ovat vanhojen sukujen nimiä. Niissä on hyvällä tavalla ajan patinaa.

Anatole France, Teatteritarina. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta 1926. Ranskankielisestä alkuteoksesta Histoire comique (1903) suomentanut T. Halme. 160 s.

Dario Fo: Mistero Buffo – Comic Mysteries

Joku lukijoista saattaa vielä muistaa Erkki Saarelan ja KOM-teatterin Mysterio Buffo -esitykset 1980-luvun loppupuolelta. Noina oman elämäni ruuhkavuosina en ehtinyt koskaan katsomaan esitystä livenä, mutta jotain on kuitenkin jäänyt mieleen tv-taltioinnista. Vuonna 1997 näytelmän kirjoittaja Dario Fo (1926–2016) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Nuorena Dario Fo opiskeli arkkitehtuuria Milanossa, mutta teatteri veti häntä kovasti puoleensa. Hän aloitti teatteriuransa lavastajana ja siirtyi nopeasti näyttämölle ja omien esitystensä käsikirjoittajaksi. Vuonna 1954 hän meni naimisiin näyttelijätär Franca Ramen kanssa. Franca Rame kuului kiertävien teatterilaisten sukuun ja oli ensimmäisen kerran ollut teatterin lavalla kahdeksan päivän ikäisenä.

Dario Fo ja Franca Rame olivat yhdessä dynamiittia. He olivat aluksi lähellä kommunistista puoluetta mutta pitivät sitä liian autoritäärisenä ja konservatiivisena. Heidän teatteriryhmänsä La Comune oli lähempänä niin sanottua uutta vasemmistoa. Farssimaisen liioittelun ja naurun avulla he iskivät valtaapitäviin ja ottivat kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. He käsittelivät poliittisesti tulenarkoja aiheita: Palestiinan itsenäisyystaistelua, Chilen vallankaappausta ja Italian poliisin kovia otteita.

Silmätikuksi asettumisella oli seurauksia. Keväällä 1973 fasistinen ryhmittymä kidnappasi Franca Ramen kotoaan. Hänet raiskattiin, pahoinpideltiin ja jätettiin verissään kadulle. Samana vuonna Dario Fo vangittiin lyhyeksi aikaa, koska hän ei suostunut siihen, että poliisit olivat läsnä hänen näytelmänsä harjoituksissa. Kokemuksiaan Rame ja Fo hyödynsivät myöhemmin näytelmissään.

Dario Fo oli sitä mieltä, että teatterin tuli olla suunnattu nimenomaan tavallisille ihmisille. Niille jotka kärsivät rahan sekä uskonnollisen ja poliittisen vallan epätasaisesta jakautumisesta. Mallinsa Dario Fo löysi keskiajan kansanomaisesta teatteritaiteesta: musiikkia ja mimiikkaa esityksissään käyttäviltä ilveilijöiltä sekä commedia dell'arte -perinteen näyttelijöiltä, joiden esityksissä naamioilla, nukeilla, murteilla ja keinotekoisilla kielillä oli tärkeä osa. Keskiajan näyttämötaide edusti juuri sellaista vastakulttuuria, johon hän luki myös itsensä. 

Mistero Buffo (1969) perustuu keskiaikaisiin teksteihin, joissa Raamatun kertomuksia on muokattu koomisiksi kohtauksiksi. Yksi näyttelijä esitti niissä useita rooleja. Keskeisessä asemassa näissä näytelmissä oli jongleur, ilveilijä. Dario Fo itse kuvaili tällaista teatteria seuraavasti: "Jongleur oli hahmo, joka tuli kansan parista ja joka omaksui kansan suuttumuksen ja välitti sitä groteskissa muodossa. Kansalle teatteri on aina ollut ilmaisun, viestinnän, mutta myös aatteellisen provokaation ja yllyttämisen pääväline. Teatteri on kansan puhuttu sanomalehti draamallisessa muodossa."

Mistero Buffo on rakenteeltaan jännittävä akateemisen luennon ja teatterin yhdistelmä. Jokaista näyteltyä kohtausta edeltää tarkkaan tutkimukseen perustuva esitelmä kohtauksen aiheesta ja sen keskiaikaisista esitysmuodoista. Dario Fon esitykseen kuului myös diaesitys keskiajan uskonnollisista kuvista. Nämä kuvat ovat mukana myös tässä lukemassani kirjassa – valitettavasti varsin heikkolaatuisina kopioina. 

Näytelmässä on kahdeksan kohtausta. Tässä muutama sana jokaisesta:

Flagellanttien (itsensäruoskijoiden) ylistys

Tämä on lyhyehkö laulu, jota Jeesuksen kärsimyksiä jäljittelevät flagellantit laulavat. Keskiajan teatteriesityksissä oli kyse myös uskonnollisesta rituaalista, joka veti puoleensa äärimmäisiin hurskauden muotoihin viehättyneitä ihmisiä. Fon mukaan flagellantit muodostivat näyttämön edessä eräänlaisen kuoron, joka kommentoi esitettyjä tapahtumia huokailemalla, huudahtelemalla ja valittamalla. Laulu keskittyy Kristuksen kärsimysten kuvailuun. Sen viimeisessä säkeistössä on yhteiskunnallinen kannanotto:

Ja te hallitsijat, te koronkiskurit,

Tulette kärsimään,

Sillä olette sylkeneet Kristuksen kasvoille,

Rikastuttaen itseänne vääryydellä saaduilla voitoilla. Lyökää itseänne!

Te jotka olette puristaneet, kuten rypäleitä puserretaan,

Rahat niiltä jotka hikoilevat ja raatavat.

Ahiiii. Lyökää itseänne. Lyökää itseänne! Ahiiiiah!

Viattomien teurastus

Kyse on Herodeksen määräämästä lasten teurastuksesta. Yksi lapsensa ja samalla järkensä menettäneistä naisista on kapaloinut karitsan, mikä paljastuu, kun sotilaat yrittävät riistää käärön häneltä. Kahden sotilaan kesken syntyy keskustelu siitä, keitä on soveliasta tappaa. 

Ensimmäistä sotilasta tappaminen etoo. Hän on ryhtynyt sotilaaksi tappaakseen vihollisia sodissa eikä viattomia ihmisiä. Toisen sotilaan vastaus tuo esiin sodankäynnin järjettömyyden: "Mitä sinä tarkoitat? Eikö sodissa ole viattomia? Mitä ne ihmiset ovat sinulle tehneet? Ovatko ne ikinä tehneet mitään sinulle, ne sieluparat, joita tapat ja vammautat, sotatorviesi pauhussa?"

Paikalle saapuvat Madonna ja Kristuslapsi, jotka sotilaat välittömästi tunnistavat. Melkein kaikissa näytelmän kohtauksissa syntyy hupia siitä, että Jeesusta nimitetään anakronistisesti Kristukseksi tai Jumalan pojaksi ja Mariaa Madonnaksi tai Neitsyt Mariaksi. Ensimmäinen sotilas päästää äidin ja lapsen pakenemaan. Toinen sotilas tappaa ensimmäisen sotilaan, sillä "hänestä tuli ruumis sillä hetkellä, kun alkoi tuntea sääliä".

Sokean ja ramman moraliteetti

Sokea ja rampa löytävät yhteisen sävelen: rampa toimii parivaljakon silminä ja sokea jalkoina. Ohikulkeva Jeesus puolihuolimattomasti parantaa molemmat. Entinen sokea on täynnä iloa ja ylistystä. Entinen rampa puolestaan manaa sitä, että hänen täytyy mennä palvelukseen ja hikoilla verta saadakseen ruokaa. Tai sitten hänen on etsittävä toinen pyhimys, joka suo hänelle sen armon, että tekee hänestä uudelleen ramman.

Kaanaan häät

Tässä tarinassa komiikkaa syntyy siitä, että enkeli ja juoppolalli kilpailevat siitä, kumpi saa kertoa ihmeestä, jossa Jeesus muutti veden viiniksi. Monty Python -ryhmän elokuva Brianin elämä tuli tässä ja muutamassa muussakin kohtauksessa etsimättä mieleen. Monty Python on aivan varmasti tuntenut Mistero Buffon.

Ilveilijän synty

Kohtauksessa ilveilijä kertoo siitä, miten rikkaat veivät häneltä maan, vaimon ja lapset. Kun mies on jo hirttäytymässä, hän saa vieraakseen Jeesuksen, Pietarin ja Markuksen. Jeesus suorittaa ihmeen, jonka ansiosta ilveilijä pystyy terävällä kielellään elättämään itsensä ja aloittamaan taistelunsa vallanpitäjiä vastaan.

Maatyöläisen synty

Maanomistaja on väsynyt työntekoon, joten Jumala päättää luoda hänelle apulaisen. Aatami ei enää suostu luopumaan kylkiluistaan, joten Jumala käyttää välikappaleena aasia, joka alkaa paisua odotuksesta. Yhdeksän kuukauden päästä syntyy maatyöläinen. Maatyöläisen elämä on raatamista, mutta häntä voi aina lohduttaa tuonpuoleisella palkinnolla. "Ei hän kuitenkaan pelastu, koska maatyöläisellä ei ole sielua eikä Jumala voi kuulla häntä. Kuinka voisi typerä maatyöläinen toivoa sielua, kun ottaa huomioon, että hän syntyi aasin pierusta?"

Lasaruksen henkiinherääminen

Tässä kohtauksessa yksi näyttelijä esittää noin viidentoista ihmetekoa katsomaan saapuneen ihmisen roolit. Dario Fo käytti omissa esityksissään useita eri murteita. Lukemassani näytelmäversiossa kaikki repliikit ovat yleiskieltä. Kirjassa on kuitenkin mukana liitteenä Stuart Hoodin käännösversio tästä kohtauksesta. Siinä on käytetty Skotlannin lallans-murretta.

Bonifatius VIII

Tämä 1200-luvulla elänyt paavi, jonka Dante Jumalaisessa näytelmässään sijoitti helvettiin vielä kyseisen paavin eläessä, on tässä kohtauksessa itse yksin äänessä. Tältä kuulostaa etuoikeutetun puhe. Kaikille väärinkäytöksille löytyy puolustelu, enimmäkseen ne ovatkin tietysti vain kateellisten panettelua.

Mistero Buffon asenne uskontoon tai ennen kaikkea kirkkoon on paikoin hyvin kriittinen. On kuitenkin selvää, että Dario Fo näki uskonnossa myös toisen puolen. Samoissa kansissa Mistero Buffon kanssa on nimittäin myös toinen lyhyistä kohtauksista koostuva näytelmä nimeltä Kärsimysnäytelmät. Tämä pieni näytelmä on koomisuudestaan huolimatta perussävyltään harras. Kaikki kohtaukset sijoittuvat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikaan tai sitä edeltäviin päiviin. 

Ensimmäisessä kohtauksessa narri Matazone pelaa korttia, kunnes paikalle saapuu kuolema kauniin naisen hahmossa. Muut pelaajat pakenevat, mutta narri ja kuolema käyvät pitkän keskustelun, jossa käy ilmi, että kuolema ei ole saapunut noutamaan narria vaan naapurihuoneessa ystäviensä kanssa ruokailevaa Jeesusta.

Toisessa kohtauksessa ristiinnaulitsemista valmistellaan jossain kauempana. Maria etsiskelee poikaansa. Muut naiset yrittävät pimittää häneltä tiedon, että juuri hänen lapsensa on tuomittu kuolemaan. Kohtaus on koominen mutta samalla koskettava. Lopulta Marialle paljastuu totuus.

Kolmannessa kohtauksessa sotilaat naulaavat Jeesusta ristiin. Heidän asennoitumisensa on käytännönläheinen. Ensimmäisen kohtauksen narri saapuu paikalle ja yrittää ostaa Jeesuksen vapaaksi. Jeesus kuitenkin kieltäytyy. Narri yrittää turhaan vedota siihen, että hänen sovitustyönsä päättyy lopulta huonosti:

Ensinnäkin, he muovaavat sinut kullasta päästä varpaisiin. Sitten he valavat rautanaulasi. Kokonaan hopeasta. Kyynelistäsi tulee kimaltavia timantteja; ja veresi, joka nyt valuu joka paikkaan, he muuntavat hohtavien rubiinien virraksi. Tämän kaiken he sinulle tekevät, sinulle joka olet huutanut itsesi käheäksi kertomalla köyhyydestä. Lisäksi he laittavat tämän kärsimysristisi kaikkialle: kilpiin, sotaviireihin, miekkoihin joilla tapetaan ihmisiä kuin vasikoita, tapetaan sinun nimeesi, sinun joka huusit ääneen, että olemme kaikki veljiä eikä meidän pitäisi tappaa toisiamme. Sinulla oli jo yksi Juudas, vai mitä? No, saat olla varma, että Juudaksia parveilee kuin muurahaisia, ja he pettävät sinut ja yrittävät leikata sinulta pallit.

Narrin yritys päättyy huokaukseen: "Jumalan poika on hullu!"

Neljännessä, hyvin koskettavassa kohtauksessa Maria yrittää houkutella poikaansa alas ristiltä. Jeesus kieltäytyy jälleen. Sotilaat sanovat Marialle, että ainoa tapa, jolla hän voi auttaa poikaansa, on nopeuttaa hänen kuolemaansa. He lupaavat antaa hänelle keihään ja kääntää katseensa poispäin. Maria pohtii, miten väärin hän olikaan ymmärtänyt enkeli Gabrielin sanat silloin, kun tämä ilmoitti Marian olevan raskaana ja "siunattu naisten joukossa". Lopussa enkeli Gabriel saapuu paikalle, ja näytelmä päättyy hänen sanoihinsa:

Minä tulen muistuttamaan sinua siitä, että juuri tämä, sinun äänetön valituksesi, tämä huokaus ilman nyyhkytyksiä, tämä sinun uhrauksesi ja poikasi uhrautuminen repivät taivaat palasiksi ja antavat ihmisille ensimmäistä kertaa mahdollisuuden astua sisään paratiisiin!

Dario Fo, Mistero Buffo – Comic Mysteries. Methuen Drama (julkaisuvuodeksi on merkitty 1988, mutta teoksen alkulehden elämäkertatiedoissa mainitaan Dario Fon vuonna 1997 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto). Italiankielisestä alkuteoksesta Mistero Buffo (1969) englanniksi kääntänyt Ed Emery. Esipuhe: Stuart Hood. Kannen valokuva: Brian Lochrin (kuvassa Robbie Coltrane Borderline Theatre Companyn esityksessä). 122 s.

André Gide: Pastoraalisinfonia

Vuonna 1947 Ruotsin akatemia myönsi Nobelin kirjallisuuspalkinnon ranskalaiselle André Gidelle (1869–1951). Olen joskus miettinyt, että valintaan osallistui Suomikin – tarkemmin sanottuna yksi suomalainen. Göran Schildt oli nimittäin vuonna 1946 julkaissut kirjana tutkimuksensa Gide och människan, jossa ranskalaisen kirjailijan elämänvaiheet ja ajattelun kehitys analysoidaan perusteellisesti ja ihailevaan sävyyn. 

Nykyisin Giden tuotantoon viitataan harvoin, eikä sen ihailijoiksi helposti tunnustauduta. Kovin pitkälle ei tarvitse Wikipediaa selata, ennen kuin kirjailijan nuoriin poikiin suuntautunut seksuaalinen kiinnostus saa hälytyskellot soimaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos vaadin kirjailijoilta täydellistä nuhteettomuutta ja sitä, että minun on voitava yhtyä kaikkiin heidän mielipiteisiinsä, minulta loppuu äkkiä lukeminen.

Niinpä voinkin kertoa, että Giden tuotannolla on pysyvä paikka sydämessäni. Pastoraalisinfonia taisi olla toinen hänen romaaninsa, jonka luin. Ensimmäinen oli Si le grain ne meurt (Ellei vehnänjyvä kuole). Uskonnollisessa kodissa kasvaneena tunsin henkilökohtaisesti koskettavaksi Giden tavan tarkastella elämää kristillisestä viitekehyksestä käsin mutta Uutta testamenttia tuoreesti tulkiten. Pastoraalisinfonian lukemisesta oli kulunut jo neljäkymmentäkaksi ja puoli vuotta; oli siis aika lukea se uudelleen.

Tämä pienoisromaani on kerrottu minämuodossa nimeltä mainitsemattoman sveitsiläisen protestanttipastorin päiväkirjamerkintöinä. Niissä pastori aluksi muistelee sitä, miten kaksi ja puoli vuotta aiemmin oli tullut kutsutuksi syrjäiseen kylään vanhan naisen kuolinvuoteen äärelle. Perille päästyään pastori toteaa vanhuksen jo kuolleen. Naisen noin viisitoistavuotias sisarentytär kyhjöttää mökin nurkassa ilmeettömänä ja puhumattomana. Pappia opastanut naapurin nainen kertoo tytön olevan sokea.

– Älkää herättäkö häntä, sanoin hiljaisella äänellä, saadakseni naapurinnaisen edes puhumaan hiljemmin.

– Ei sillä väliä, enkä minä luule hänen nukkuvan; hän on mielenvikainen, ei puhu eikä ymmärrä puheesta mitään. Olen ollut tässä huoneessa aamusta lähtien, mutta hän ei ole niin sanoakseni koko aikana liikahtanutkaan. Ensin luulin häntä kuuroksi, mutta palvelija väittää päinvastaista. Vanha nainen oli yksinkertaisesti itse kuuro eikä siitä syystä koskaan puhunut tytölle eikä kenellekään muullekaan. Hän ei pitkiin aikoihin ollut avannut suutaan kuin syödäkseen.

Hetken mielijohteesta pastori vie tytön mukanaan kotiinsa. Pastorin puoliso, Amélie, ei ole ihastunut uudesta tulokkaasta. Viidessä omassa lapsessakin olisi ollut kylliksi huolehdittavaa. Vanhin, Jacques, on jo tosin pappiskoulussa ja vain satunnaisesti kotona, mutta nuorin, Claude, on vielä kätkyessä.

Aviopuolisoiden sanailusta käy ilmi, että pastorin ja Amélien suhtautumisessa elämään on toistuvia ristiriitoja aiheuttavia eroja. On aivan kuin eläinsadun heinäsirkka ja muurahainen olisivat perustaneet perheen. 

Pastori myöntää syyllistyvänsä usein harkitsemattomiin tekoihin. Jeesuksen ohje olla huolehtimatta huomisesta on ohjannut häntä. Hän vetoaa myös kertomukseen kadonneesta lampaasta. Kadonneen lampaan tarpeet menevät nyt turvassa olevan oman lauman edelle. Amélie myöntyy vastentahtoisesti. Hänen käsittelyssään rääsyjen, syöpäläisten ja takkuisen tukan peitosta paljastuu kaunis nuori nainen. Pastorin Charlotte-tytär nimeää tytön Gertrudeksi.

Lääkäriystävänsä neuvoja noudattaen pastori aloittaa villieläimen tavoin käyttäytyvän tytön kouluttamisen. Ensimmäisten oivallusten synnyttyä Gertrude edistyy nopeasti. Yllättävän pian pastori ja Gertrude keskustelevat kävelyretkillään jo väreistä ja musiikista. Tyttö alkaa hymyillä. Hänessä herää ilo ja onnellisuus, jotka tekevät suuren vaikutuksen pastoriin. Pastori myös vie tytön konserttiin Neuchâteliin. Siellä he kuulevat Beethovenin Pastoraalisinfonian. Musikaalisesti lahjakas tyttö alkaa itse soittaa kirkon urkuja. Parin vuoden kuluttua Gertrude jo opettaa itse sokeita tyttöjä erään vanhan opettajattaren perustamassa koulussa.

Vaivihkaa pastorin suhde Raamattuun muuttuu. Hän hylkää Paavalin käskyt ja kiellot ja keskittyy vain Jeesuksen evankeliumiin. Häntä puhuttelevat erityisesti Jeesuksen sanat fariseuksille: “Jos te olisitte sokeita, teissä ei olisi syntiä.” Tietämättömyys synnistä siis merkitsee synnittömyyttä. Niinpä hän haluaa pitää Gertruden tietämättömänä maailman pahuudesta, siis synnittömänä. Hän haluaa antaa tytön uskoa, että ainoa synti on se, josta on vahinkoa toisten onnelle tai joka turmelee oman onnemme. Lukijalle on selvää, että pastori yrittää näin myös perustella itselleen seksuaaliset tunteensa tyttöä kohtaan.

Pastorin puoliso Amélie on aluksi vastustanut sitä, että pastori antaa Gertrudelle enemmän huomiota kuin omille lapsilleen. Pian Amélie kuitenkin näkee, että hänen miehensä kiinnostus tyttöön ei enää ole ainoastaan opettajan kiinnostusta oppilaaseen. Amélie yrittää vihjeillä saada miehensä ymmärtämään, millaiseen itsepetokseen pastori on ajautunut. Amélien vihjeen siitä, ettei hän ole sokea, pastori kuitenkin ymmärtää Gertrudeen kohdistuvaksi pilkaksi. 

Myös pastorin vanhin poika Jacques rakastuu Gertrudeen ja haluaisi kosia tätä. Isä ja poika ajautuvat väittelyihin, joissa isä syyttää poikaansa sääntöuskovaisuudesta. Gertrude itsekin on huomannut Jacquesin rakastavan häntä mutta myös sen, että pastori rakastaa häntä enemmän. Mikseivät he voisi rakastaa toisiaan?

Pastori yrittää voittaa poikansa tämän omilla aseilla. Hän jättää pojan huoneeseen kirjelappusen, johon on kirjoittanut Paavalin sanat: "Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin." Hän toteaa, että olisi ollut liian osoittelevaa lisätä jatko: "Minä tiedän ja olen varma Herrassa Jeesuksessa, ettei mikään ole epäpyhää itsessään; vaan ainoastaan sille, joka pitää jotain epäpyhänä, sille se on epäpyhää." Poika vastaa kirjelappusella: "Älä saata ruuallasi turmioon sitä, jonka edestä Kristus on kuollut." Isä ja poika tietävät hyvin, etteivät he väittele ruoasta. He puhuvat eettisistä rajoista ja niiden ylittämisestä. Mustasukkainen isä lähettää poikansa pois kotoa. 

Gertruden tietoisuus maailmasta kasvaa. Hän ilmoittaa, ettei halua sellaista onnea joka perustuu tietämättömyyteen. Eräällä kävelyllä pastorin kanssa hän pohtii, ovatko sokeiden lapsetkin sokeita.

– Mutta Gertrude, täytyy olla naimisissa voidakseen saada lapsia.

– Älkää viitsikö sanoa minulle sellaista, pastori. Minä tiedän, ettei se ole totta.

– Olen sanonut sinulle vain sellaista, mitä oli sopiva sanoa. Mutta tosiaankin luonnon lait sallivat sellaista, minkä ihmisten ja Jumalan lait kieltävät.

– Te olette sanonut minulle usein, että Jumalan lait olivat juuri rakkauden lakeja.

Gertrude päätyy siihen, että hänen oltava sitä mieltä, että heidän rakkautensa on tuomittavaa.

– Mutta en voi lakata rakastamasta teitä.

Teoksessa avautuu uusi näkymä, kun käy ilmi, että Gertruden sokeus olisi mahdollisesti parannettavissa leikkauksella. Vie aikaa, ennen kuin pastori saa uutisen kerrotuksi Gertrudelle. Kun hän ensimmäisen kerran yrittää kertoa siitä, hän päätyy syleilemään ja suutelemaan tyttöä.

Teoksen loppuun sisältyy juonellisia yllätyksiä, syvää ironiaa ja tragediaa, joten en paljasta siitä tämän enempää. Gertruden tragedia pelkistyy jälleen lainaukseen Uudesta testamentista: “Minä elin ennen ilman lakia, mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin.” En ole aivan varma, viisastuuko pastori loppujen lopuksi. Ainakin hänen suhteensa Amélie-puolisoon näyttää saavan uuden mahdollisuuden. Kirjan tapa rinnastaa asioita – fyysinen sokeus ja itsepetos, ilo ja ahdasmielisyys – saa sen muistuttamaan filosofista satua. Se on yhtä aikaa levottomuutta herättävä ja surumielisen kaunis. 

Nuoret miehet ovat kuulemma entistä kiinnostuneempia kristinuskosta. Ehkä Gide voisi kokea jonkinlaisen renessanssin heidän parissaan. Hän ottaa uskonnon tosissaan mutta tulkitsee Raamattua ennakkoluulottomasti.

André Gide, Pastoraalisinfonia. Otava 1948. Ranskankielisestä alkuteoksesta La symphonie pastorale (1919) suomentanut Reino Hakamies. 155 s.

John Steinbeck: Päivä kuninkaana

Nobel-kirjailija John Steinbeckin Päivä kuninkaana on viihdyttävä pikku romaani, jossa hassun ja epätodennäköisen juonikuvion varjolla päästään naljailemaan sekä Ranskan että Yhdysvaltojen yhteiskunnalliselle ilmapiirille ja politiikalle.

Pippin Arnulf Héristal on intohimoinen amatööritähtitieteilijä, joka asuu Pariisissa vuokrahuoneistossa arvokkaalla alueella yhdessä puolisonsa Marien ja tyttärensä Clotilden kanssa. Perheen riittävä mutta ei ylellinen toimeentulo tulee vuokraviljelijöiden hoitamilta viinitiloilta.

Kirjan kaikkitietävä kertoja kuvaa Pippin Héristalia seuraavasti:

M. Héristal oli ranskalainen luitaan ja ytimiään myöten, mutta hänen ranskalaisuutensa oli myönteistä. Hän ei esimerkiksi pitänyt syntinä sitä, että ranskalainen puhui muitakin kieliä kuin ranskaa, eikä vieraiden kielten opiskelu ollut hänen mielestään vaikutuksen tavoittelua. Hän itse taisi saksaa, italiaa ja englantia. Progressiiviseen jazziin hän tunsi tutkijan kiinnostusta ja Punchin pilapiirrokset tuottivat hänelle suurta hupia. Hän ihaili englantilaisten intensiivistä luonteenlaatua ja heidän intohimoista kiintymystään ruusuihin, hevosiin ja tietynlaisiin käytöstapoihin.

Perheen elämä on sopuisaa, vaikka tähtitieteellisiin välineisiin käytettävät rahasummat joskus aiheuttavatkin kitkaa aviopuolisoiden välille. Perhe-elämän pulmiinsa rouva hakee tukea vanhalta ystävältään Suzannelta, joka luotuaan menestyksekkään uran Folies Bergèren tanssityttönä ja balettimestarina on vetäytynyt luostariin ja ottanut sisar Hyacinthen nimen. Pippin puolestaan saa tarkkanäköisiä avioelämän ohjeita sedältään Charles Martelilta. Charlie-setä on 70-vuotias vanhapoika, joka hankkii elantonsa antiikkikaupalla. Hän myy esimerkiksi signeeraamattomia maalauksia "joiden ei suorastaan taannut olevan Renoirin varhaistuotantoa"  ja kutsuu välillä nuoria naisia liikkeensä punaisten verhojen taakse "pikku apéritifille".

Tytär Clotilde on 20 vuoden iästään huolimatta ehtinyt puuhata jo kaikenlaista: 15-vuotiaana hän julkaisi menestysromaanin ja loi pukeutumisellaan tyttöjen muotivillityksen, jonka seuraajien sanottiin olevan "mikäli mahdollista vieläkin epäsiistimpiä ja nuhruisempia kuin eksistentialistit". 16-vuotiaana Clotilde heittäytyi kommunistiksi ja sen jälkeen hän harkitsi nunnaksi ryhtymistä. Ajatus on jäänyt, kun hän on alkanut seurustella Todin kanssa. Tod on kalifornialaisen munamiljönäärin poika.

Amerikkalainen Tod tarvitaan romaaniin ranskalaisten vastapainoksi ja heidän tapojaan ihmettelemään. Vastaavasti hänen kauttaan kertojan satiirinen katse välillä suuntautuu Yhdysvaltain politiikkaan ja talouselämään. Myöhemmin romaanissa Tod kehittelee muun muassa suunnitelman ranskalaisten aatelisarvojen myymisestä amerikkalaisille. Ne menisivät kuin kuumille kiville.

Romaanin tapahtuma-aikaa ei suoraan kerrota, mutta viitteistä voidaan päätellä, että siinä ollaan hyvin lähellä romaanin ilmestymisvuotta, eli 1950-luvulla.

Romaanin alussa Ranskan sisäpolitiikka on sekaisin. Monipuoluejärjestelmän pirstaloituneet tavoitteet ovat selvästi huvittaneet amerikkalaiskirjailijaa. Elysée-palatsissa maan tulevaisuudesta riitelevät

Vanhoilliset radikaalit
Radikaalit vanhoilliset
Kuningasmieliset
Oikea Keskusta
Vasen Keskusta
Kristillis-ateistit
Kristilliskristilliset
Kristilliskommunistit
Protokommunistit
Neokommunistit
Sosialistit
ja
Kommunistit
Kommunistit jakautuivat:
Stalinilaisiin
Trotskilaisiin
Hrushtshevilaisiin
Bulganinilaisiin

Kompromissina esitetään kuningasvallan palauttamista. Kaikkien yllätykseksi kaikki puolueet hyväksyvät ratkaisun tai – kuten kommunistit – lupaavat olla äänestämättä sitä vastaan. Kommunistien strategiana on antaa kuningasvallan viedä maa kaaokseen ja siten päästä todellisiin uudistuksiin käsiksi. Nykyään tätä ajattelutapaa kai kutsuttaisiin akselerationismiksi.

Pippin Héristalin elämä saa uuden käänteen, kun hänet Kaarle Suuren jälkeläisenä valitaan Ranskan uudeksi kuninkaaksi. Pippin IV siirtyy perheineen asumaan Versaillesin palatsiin, joka nopeasti täyttyy ylhäisillä siipeilijöillä.

Kukaan ei kuningasta valittaessa todella kuvitellut, että hän todellakin hallitsisi. Puolueet tarvitsivat jonkinlaisen kansaa rauhoittavan kulissin, jonka takana voisivat jatkaa kähmintöjään. Pippin järkyttää perustuslakia säätävän kokouksen, kun osoittautuu, että hän ottaa todesta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet. Naamioituneena hän kiertelee kansan parissa ja tutustuu epäkohtiin. Hän haluaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet. 

Myös Ranskan luonto tuntuu osallistuvan Pippinin suunnitelmiin. Rypäleet kasvavat poikkeuksellisen hyvin, karja menestyy. Koittaa rauhan ja hyvinvoinnin aika.

Ranskan kuninkaalle kuuluvista tehtävistä oikeastaan vain rakastajattaren pitäminen osoittautuu Pippinille ylivoimaiseksi. Hän tosin hankkii tehtävään henkilön, joka on – kuten hän sanoo – "kuulemma herttainen pikku naisihminen". Pippin ei ole tavannut kyseistä henkilöä, vaikka kuningatarkin – madame Héristal – on vaatinut, että hänet olisi kutsuttava apéritifille.

Kuten romaanin nimikin vihjaa, onni ei kestä kauan. Pippinin kuninkuus kestää kuitenkin pitempään kuin suomenkielisessä nimessä mainitun päivän. Pippin on rohkeissa toimissaan päättänyt olla "giljotiinin arvoinen". Jätän romaanin loppuratkaisun selvittämisen lukijalle enkä paljasta sitä tässä.

Klassikkoainesta tässä romaanissa ei ole, mutta Steinbeck osoittaa kyllä hallitsevansa koomiset sivuhuomautukset, joilla esimerkiksi P.G. Wodehousen mainioissa Jeeves-tarinoissa luodaan palleaa hytkäyttäviä mielleyhtymiä.

John Steinbeckin yhteiskunnalliset romaanit ovat jääneet minulta toistaiseksi lukematta, mutta olen viihtynyt hyvin hänen humorististen pikkuteostensa parissa. Jo keskikouluikäisenä luin hänen romaaninsa Ystävyyden talo (Tortilla Flat). Sen lämmin kuvaus laitapuolen kulkijoista vetosi hippiromantiikkaan viehättyneeseen poikaan. Mielessäni Steinbeckin paisanot ja Woodstockin hipit edustivat samaa aatetta. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin – kun joku viisaampi sen minulle kertoi – että Steinbeck oli viiniä nautiskelevia kansanfilosofeja kuvatessaan ottanut mallia Camelotin pyöreän pöydän ritareista.

Päivä kuninkaana -romaanin käännös on osittain vanhentunut ja muutenkin tarkistamisen tarpeessa. Redeye ei ole silmänpunerrusta vaan viskiä. Siitä, johtuuko englanninkielinen nimitys lyhyen aikaa kypsytetyn bourbonviskin vai käyttäjän silmien väristä, ei liene päästy yksimielisyyteen. Oudolta tuntui myös, että Tod nimitti Clotildea vauvaksi. Englanninkielinen muoto on nykyään jo vakiintunut käännöksiinkin. Taivutusmuoto bisnessin kalskahti myös korvaani. Niin, ja messuilla käynti ei ole ollenkaan sama asia kuin messuun osallistuminen.

John Steinbeck, Päivä kuninkaana. Tammi 1957. Amerikkalaisesta alkuteoksesta The Short Reign of Pippin IV (1957) suomentanut Jouko Linturi. Kansikuva: Pertti Pohjola. 199 s.

Bernard Shaw: The Black Girl in Search of God and some lesser tales

Tunnettu näytelmäkirjailija ja vuoden 1925 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja George Bernard Shaw (1856–1950) joutui vuonna 1932 auto-onnettomuuteen Etelä-Afrikkaan suuntautuneella matkallaan. Shaw selvisi rysäyksestä vammoitta, mutta hänen Charlotte-puolisonsa joutui sairaalaan useiksi viikoiksi. Pakollisen odotteluajan Shaw käytti kirjoittamalla pienoisromaanin The Black Girl in Search of God, johon virikkeen antoi Voltairen filosofinen satu Candide.

Shaw'n pienoisromaani tarkastelee humoristisella tavalla erilaisia käsityksiä jumalan olemuksesta. Jumalaa kertomuksessa etsii järkevä ja tiedonhaluinen nuori afrikkalaisnainen, jota "on opetettu olemaan pelkäämättä mitään" ja jolle lähetyssaarnaajan ympäripyöreät selitykset eivät riitä. Matkallaan tyttö kohtaa monenlaisia jumalia ja profeettoja.

Ensimmäiseksi hän kohtaa vanhasta testamentista tutun uhoavan ja veriuhria vaativan jumalan, jolla on luonnollisesti vaikuttava valkoinen parta ja ankara ilme. Tyttö kuitenkin toteaa, ettei hän ole enää pikkulapsi, johon tuollainen uhkailu tehoaa. Kun tyttö aikoo kopauttaa partaukkoa kepillä, tämä katoaa ilmaan kuten tytön Raamatun ensimmäiset sivutkin.

Seuraavaksi tyttö kohtaa toisen vanhan testamentin jumalan, hyvin väittelynhaluisen, jolta hän heti kysyy, miksi jumala teki maailman huonosti ja jätti siihen niin paljon pahuutta. Jumala ilmoittaa olevansa iloinen kysymyksestä, koska hän on jo aiemmin selvittänyt sitä palvelijalleen Jobille. Jumala toteaa tehneensä muun muassa valaan ja valtameren. Kuinka tyttö, joka ei pystyisi tekemään edes hiirtä tai vesilätäkköä, rohkenee arvostella häntä.

'You will be ugly and old and dead in fifty years, whilst my majesty will endure for ever; and here you are taking me to task as if you were my aunt. You think, dont you, that you are better than God? What have you say to that argument?'

     'It isnt an argument: it's a sneer' said the black girl. 'You dont seem to know what an argument is.'

Pienen väittelyn jälkeen tytön Raamatusta katoaa taas parikymmentä sivua. (Sivumennen sanoen myös psykoanalyytikko C. G. Jung piti teoksessaan Job saa vastauksen Jumalan vastausta Jobille epätyydyttävänä. Jungin mukaan Jumala oli myös tietoinen, että moraalisesti hän jäi jälkeen Jobista, mikä puolestaan synnytti Jumalassa halun syntyä ihmiseksi. Ja niin päästään tästä vanhan testamentin loppupuolen kertomuksesta sujuvasti uuteen testamenttiin.)

Tuossa edellisessä sitaatissa tulee muuten näkyviin Bernard Shaw'n halu uudistaa englannin kielen oikeinkirjoitusta. Repliikeistä hän poisti ymmärtämisen kannalta tarpeettomat heittomerkit (dont, isnt).

En aio tässä käydä läpi yksityiskohtaisesti kaikkia mustan tytön kohtaamia jumalia tai heidän sanansaattajiaan. Suosittelen tutustumaan itse kohtaamisiin Kristuksen, Muhammedin ja monien muiden kanssa. Täysin tyydyttäviä vastauksia tyttö ei saa keneltäkään. Lopulta hän saapuu puutarhaan, jota hoitaa kovasti Voltairen oloinen vanha herrasmies. Herrasmies lohduttaa etsinnässä pettynyttä tyttöä:

'God is at your elbow, and He has been there all the time; but in His divine mercy He has not revealed Himself to you lest too full a knowledge of Him should drive you mad. Make a little garden for yourself: dig and plant and weed and prune; and be content if He jogs your elbow when you are gardening unskilfully, and blesses you when you are gardening well.'

Tyttö tyytyy siihen, että lopullista vastausta hän ei saa etsintäänsä mutta tärkeää on silti kysyä ja etsiä. Ja tietenkin hoitaa puutarhaansa.

Etsiminen unohtuu pitkäksi aikaa, kun puutarhaan saapuu punatukkainen irlantilainen sosialisti, jonka kanssa tyttö menee naimisiin ja hankkii lapsia. Elämä kuluu lapsia hoitaessa ja miehen vaatteita paikatessa (koska tyttö ei saa miestä kokonaan luopumaan niistä). Lopuksi todetaan, että vasta lasten lähdettyä kotoa ja kun miehestä oli tullut jo tuttu osa häntä itseään tytöllä taas oli vapaa-aikaa ja yksityisyyttä palata suuriin kysymyksiinsä. Tässä vaiheessa hän oli mieleltään jo niin vahvistunut, ettei kuvien särkeminen kepillä enää tuntunut hauskalta.

Bernard Shaw oli tätä romaania kirjoittaessaan jo 75-vuotias. Vanha kuvainsärkijä ja punatukkainen irlantilainen sosialisti kirjoitti itsensä tämän pienoisromaanin henkilöihin ja samalla kertoi, millaisille teille uskonnon pohtiminen vanhemmalla iällä oli hänet johtanut. Tapansa mukaan Shaw kirjoitti tähänkin teokseen perusteellisen ja hauskan esipuheen, joka valaisee teoksen aatesisältöä ja on viihdyttävää lukemista ihan yksinäänkin.

Lukemani kokoomateoksen loppuosa muodostuu kolmestatoista sekalaisesta kertomuksesta, jotka kaikki olivat ilkikurisella tavalla hauskoja. Käyn ne tässä mahdollisimman lyhyesti läpi. 

Aerial football

Fantasiapitoinen tarina, jossa auto-onnettomuudessa kuollut piispa ja vanha juoppo kolkuttelevat taivaan portille. Juoppo tosin toivoo, että "meille tavallisille" olisi olemassa jokin taivaan ja helvetin välimuoto. Ja jos tarkkoja ollaan, taivaan portille ei tarvitse kolkutella, sillä portti on pönkätty pysyvästi auki ja pönkkäkivikin on jo sammaloitunut.

The emperor and the little girl

Sodan aikana kirjoitettu ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin sijoittuva fantasia keisari Wilhelmin ja pikkutytön kohtaamisesta taistelukentällä. Hiukan karmivan tarinan johtopäätöksiä ovat, että kuolleille keisarilla ja hänen tavoitteillaan ei ole mitään väliä ja kuolemanpelosta pääsee vain kuolemalla.

Miraculous revenge

Vauhdikkaan tarinan päähenkilö ja minäkertoja, Zeno Legge, on maanisen energinen eikä aivan tasapainoinen musiikkikriitikko, jonka hänen enonsa, dublinilainen piispa, lähettää tutkimaan Wicklow'n kreivikunnassa tapahtunutta ihmettä. Perillä Zeno rakastuu kauniiseen Kateen, mutta häviää kosintakilvan paikalliselle miehelle ja joutuu vielä kaiken lisäksi häväistyksi. Zeno Leggen kosto kohdistuu koko paikkakuntaan, kun hän onnistuu perumaan ihmeen, joka olisi tuonut seudulle mainetta.

The theatre of the future

Ahkerana näytelmäkirjailijana Shaw mielellään pöllytti käsityksiä teatteritaiteesta. Tämä kertomus on varoittava satiiri tulevaisuudesta, jossa teatteri on muuttunut julkisuus-, majoitus- ja ravintolabisneksen sivutuotteeksi. Nimekkäille katsojille maksetaan esityksiin saapumisesta. Muutos tapahtuu, kun Etelä-Amerikassa miljonääriksi keinotellut teatterin rakastaja perustaa teatterin, jossa esitetään Shakespearen näytelmiä muuntelemattomina ja jossa jokainen katsoja maksaa oman pääsylippunsa. Mesenaatti yrittää myös saada näytelmäkirjailijat kirjoittamaan näytelmän, jossa nainen, jolla ei ole arveluttavaa menneisyyttä, rakastaa omaa aviomiestään. Tätä ehdotusta näytelmäkirjailijat kuitenkin pitävät pöyristyttävänä ja perverssinä.

A dressing room secret 

Alun perin näytelmän käsiohjelmaan kirjoitettu tarina, jossa Shakespearen rintakuva intoutuu kertomaan, mikä meni pieleen hänen – siis Shakespearen – konnahahmoissa: Jagossa, Lady Macbethissa ja Falstaffissa. Othellosta tuli farssi, koska jokin nenäliina ainoana todisteena ei ikinä olisi mennyt läpi Othellolle, joka oli siihen liian jalo ja Desdemona liian puhtoinen. Ensimmäisessä näytöksessä Shakespeare vielä ajatteli tehdä Desdemonasta tarinan pahiksen, mutta sääli esti tämän. Rouva Macbeth oli itse asiassa Ann Hathaway, Shakespearen vaimo, jonka mielestä kaikki mitä mies teki, meni pieleen ja hän olisi itse tehnyt sen paremmin. Entä Falstaff? Jossain vaiheessa Shakespeare tajusi, ettei lihavassa juopossa ole mitään hauskaa, ja niinpä hän kirjoitti tälle ja tämän ystäville karmean lopun – ja pilasi näin näytelmän.

Don Giovanni explains

Novelli alkoi lupaavasti. Sen kertojana on 24-vuotias poikkeuksellisen kaunis nainen, joka on saanut tarpeekseen flirtistä ja siitä, että hänen ulkonäkönsä on ainoa asia, joka hänessä kiinnostaa miehiä. Kotimatkalla junassa Mozartin Don Giovannin kehnonpuoleisesta esityksestä hän saa matkakumppanikseen oikean Don Juanin haamun. Haamu kertoo seikkaperäisesti, miten häntä on kautta aikojen ymmärretty väärin. Kun kävi selväksi, että uteliaisuutta herättävä nainen tarvittiin vain miehen kertomuksen kuuntelijaksi ja tietenkin ihastumaan tähän, tarina kävi hieman tylsäksi, mutta väänsi kyllä rautalangasta sen ajatuksen, että Don Juan oli itse syytön naisten ihastumisiin.

Beauty's duty

Tässä novellissa oli Shaw'n näytelmistä tuttua sukupuoliroolien tutkistelua ja vakiintuneiden käsitysten kyseenalaistamista. Novelli on kirjoitettu vuoropuheluksi asianajajan ja vaimostaan eroa hakevan miehen välillä. Miehen vaimo on löytänyt itsestään kyvyn kehittää miestä rakkautensa voimalla eikä ymmärrä, miksi hänen pitäisi tyytyä käyttämään taitoaan vain yhteen mieheen.

Still after The Doll's House

Walter Besant -niminen näytelmäkirjailija kirjoitti jatko-osan Ibsenin Nukkekotiin. Tämä Shaw'n novelli on puolestaan tuon jatko-osan jatko-osa. Kaksikymmentä vuotta Nukkekodin tapahtumien jälkeen Nora on ymmärtänyt, että kaikki nuket eivät ole naispuolisia ja että isännyys voi olla pahinta orjuutta.

Tämä novelli toi mieleeni Kom-teatterin tuoreen tulkinnan Nukkekodista, jossa pääosassa on miespari. Aluksi ajattelin ilkeämielisesti, että kyseessä on taas tämä muoti-ilmiö, jossa sukupuoliroolit halutaan kääntää ylösalaisin. Näytelmän nähtyäni totesin, että ratkaisu itse asiassa toi hyvin ilmi sen, ettei näytelmässä ole kyse sukupuolesta vaan parisuhteen valtarakenteista. Siitä, kuka saa elää omien arvojensa ja halujensa mukaan ja kuka taas joutuu joustamaan. Shaw olisi varmaan pitänyt Kom-teatterin versiosta.

A glimpse of the domesticity of Franklyn Barnabas

Tämä draamanpätkä oli alun perin osa Shaw'n näytelmää Back to Metuselah. Näytelmä kuitenkin muodostui niin pitkäksi, että Shaw päätyi jättämään pois tämän päähenkilön kotiasioita käsittelevän osuuden. Back to Metuselah on aatenäytelmä, jonka keskeisenä ideana on, että ihmisen toimia eivät ohjaa hänen kokemuksensa vaan hänen odotuksensa. Tämän takia ihmiskunta ei ala todella parantaa elinolojaan ennen kuin elinikä saadaan pidennetyksi 300 vuoteen.

Tässä draamakatkelmassa on kepeää sanailua avioliittoinstituutiosta. Hauskat paradoksit sinkoilevat viihdyttävästi. Immenso Champernoonin hahmossa Shaw kirjoitti mehevän parodian kirjailija  G. K. Chestertonista, joka nykyisin kai tunnetaan parhaiten Isä Brownin dekkarihahmon luojana.

Death of an old revolutionary hero

Veteraanisosialisti Joe Budgettin leski kielsi Shaw'ta pitämästä puhetta miehensä hautajaisissa. Syynä oli se, että Shaw oli yrittänyt tappaa Joe Budgettin. Tässä muistokirjoituksessa Shaw kertoo tapahtumasta, jonka Joe Budgett sitten kyllä myöhemmin antoi Shaw'lle anteeksi. Arkunkantajaksikin Shaw kelpasi.

The serenade

Koomisen tarinan kertojana on eversti, jonka on onnistunut saada vaimokseen haluamansa nainen hieman pieleen menneen serenadin avulla – tai siitä huolimatta.

A Sunday on the Surray hills

Tuokiokuva huonon sään pilaamasta maaseutuvierailusta.

Cannonfodder

Pasifistisella vireellä kerrottu vertailu eri maiden sotilaista. Loppujen lopuksi erot ovat hyvin pieniä: tykinruoka on tykinruokaa.

Bernard Shaw'n näytelmiä ei nykyään näe juurikaan esitettävän Pygmalionia (ja siitä mukailtua My Fair Lady -musikaalia lukuun ottamatta). My Fair Ladyn olen nähnyt teatterissa kolmesti: Lontoossa, Tallinnassa (Minu veetlev leedi) ja Oulussa, sekä elokuvaversiona muutaman kerran. Pygmalionin näin puhenäytelmänä kerran Lontoossa. Tämän piristävän tarinakokoelman perusteella Bernard Shaw'n näytelmiä näkisi mielellään enemmänkin. Onneksi ne ovat kuitenkin kirjoina saatavilla milloin tahansa.

Kirjassa on John Farleighin puupiirroskuvitus, joka oli kovasti mieleeni. Mustavalkoisissa kuvissa oli dramatiikkaa ja herkkyyttä. Laitan tähän loppuun kuvan nimikertomuksen ensimmäisen painoksen nimiösivusta.

Bernard Shaw, The Black Girl in Search of God and some lesser tales. Penguin Books 1986. Kokoelman nimikertomus ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1932. Muut kertomukset ovat peräisin vuosilta 1885–1932. Kuvitus: John Farleigh. 342 s.

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu

David Lurie, tämän romaanin 52-vuotias päähenkilö, antaa hieman kolean ensivaikutelman itsestään. "Hän elää tarkasti tulojensa, temperamenttinsa, tunnevarojensa puitteissa." Kahden kariutuneen avioliiton jälkeen hän asuu yksin. Kolmannessa persoonassa ja preesensissä kerrottu romaani pitäytyy tiukasti Davidin näkökulmaan ja ajatuksiin. Tapahtumapaikkana on apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka.

Davidin aiemmin hoitama nykykielten professuuri on rationalisoitu pois, ja hänestä on tehty viestinnän apulaisprofessori. "Moraalin ylläpitämiseksi" hän saa kuitenkin opettaa yhden kurssin vuodessa haluamastaan aiheesta. Nyt ovat vuorossa Englannin romanttiset runoilijat. 

Olen aiemminkin kirjoittanut J. M. Coetzeen mieltymyksestä ironiaan. Tässä romaanissa yliopiston viestinnän opettaja ei usko kommunikaatioon. Davidin mielestä kieli on syntynyt laulusta; laulu puolestaan tarpeesta "täyttää äänellä kohtuuttoman laaja ja tyhjähkö ihmissielu". Ironialta vaikuttaa myös se, että romanttisesta runoudesta luennoi mies, jonka viikkorutiineihin kuuluu piipahdus prostituoidun luona.

Davidin elämään tulee iso muutos hänen jäätyään kiinni seksisuhteesta parikymppiseen opiskelijatyttöön, Melanie Isaacsiin. Asian tultua tytön vanhempien tietoon Melanie ja tämän poikaystävä syyttävät David Lurieta ahdistelusta. 

Vaikka Melaniekaan ei ole täysin viaton, on aivan selvää, että David on käyttänyt hyväkseen auktoriteettiasemaansa päästäkseen suhteeseen tytön kanssa. Hän on myös väärentänyt läsnäolotilastoja ja suoritusmerkintöjä Melanien eduksi.

Yliopiston tutkintalautakunnan kuulemisessa David käyttäytyy yllättävästi. Hän myöntää heti oikeiksi kaikki syytökset. Kun häneltä vaaditaan katumusta, hän ilmoittaa katuvansa. Tämän jälkeen häneltä vaaditaan vilpittömyyttä. Tähän David vetää rajan. Miehelle, joka ei usko kommunikaation mahdollisuuteen, tilanne onkin absurdi: hänen sanoistaan olisi voitava päätellä hänen ajatustensa vilpittömyys. David toteaa, että katumus on asia, joka ei ole minkään maallisen tribunaalin ratkaistavissa.

Davidin asenne tulkitaan ylimielisyydeksi ja uppiniskaisuudeksi. Yliopistolla ja lehdistössä tapauksesta saadaan aikaan näyttävä kohu. Vaikuttaa siltä, että nimenomaan julkisuuden paine tekee aidon katumuksen mahdottomaksi. David saa potkut virastaan.

David selviää kohusta yllättävän hyvin. Hän lähtee aikuisen tyttärensä Lucyn luo tämän syrjäiselle maatilalle. Siellä elämä täyttyy arkiaskareista, maatilan tuotteiden myymisestä markkinoilla ja avustamisesta eläinsairaalassa. Akateemisena harrastuksena hän kirjoittaa tutkielmaa lordi Byronin runoudesta. Byronin runosäkeitä voi bongata siellä täällä romaanin proosaan piilotettuina. Byronin ajatukset "himon oikeutuksesta" ovat ymmärrettävästi myös seksuaalisten rajojen ylittämisestä syytetyn ex-professorin mielessä.

Myöhemmin Byron-tutkimus alkaa muuttua koomiseksi oopperaksi Byronin elämänvaiheista. Sen lauluihin David etsii säveliä banjolla.

Nyt ei kannata luulla, että Coetzee on yksioikoinen kirjailija, joka jollain tapaa kirjoittaa puolustuspuhetta ahdistelusta syytetylle miehelle eikä näe ongelman kaikkia puolia. J. M. Coetzee tuntuu jokaisessa kirjassaan tunkeutuvan niin syvälle, että joskus hirvittää seurata perässä. Romaanissa on  lisäksi useita tärkeitä teemoja – esimerkiksi eläinten oikeudet – jotka jätän nyt suosiolla pois, jotta blogikirjoitukseni ei venyisi aivan liian pitkäksi.

"Himon oikeutus" saa aivan uuden sävyn, kun Lucyn maatilalle murtautuu kolmen tummaihoisen eteläafrikkalaisen kopla. Miehet pahoinpitelevät Davidin, raiskaavat Lucyn ja varastavat auton ja irtainta tavaraa.

Lucy on haluton kertomaan poliisille raiskauksesta. Hän ei myöskään halua muuttaa turvallisemmalle seudulle ja luopua maatilastaan. Pois lähteminen olisi Lucyn mielestä tappion myöntämistä. Hän myös jollain tapaa ymmärtää raiskaajiaan. Raiskaus näyttäytyy reaktiona Etelä-Afrikan historiaan. Se on kosto julmasti hallinneelle valkoiselle väestölle. 

Isän ja tyttären tavoissa käsitellä elämänsä mullistavimpia tapahtumia näyttää olevan paljon yhteistä. Kumpikin pitää häpeäänsä yksityisasianaan. 

Myöhemmin käy ilmi, että Lucy odottaa lasta raiskaajalle. Hän päättää pitää vihan vallassa siitetyn lapsen ja rakastaa sitä, olla hyvä äiti. Hän myös aikoo suostua naapurinsa, mustan miehen, kosintaan, siitä huolimatta, että Petruksella on jo ennestään kaksi vaimoa ja Lucy tietää Petruksen tavoittelevan vain hänen maitaan. 

Lucyn ratkaisussa ja hänen syntymättömässä lapsessaan, jota Lucy on päättänyt kaikesta huolimatta rakastaa, on helppo nähdä tie uuteen Etelä-Afrikkaan, jota viha ei enää hallitse.

Häpeäpaalu voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999. Siitä on kirjoitettu useissa kirjablogeissa, näissä muiden muassa:

* Kirja vieköön!

* Sivumerkkejä

* Donna Mobilen kirjat

* Marjatan kirjat ja mietteet

J. M. Coetzee, Häpeäpaalu. Otava 2000. Englanninkielisestä alkuteoksesta Disgrace (1999) suomentanut Seppo Loponen. Kannen kuva: Fennopress. 251 s.

Kenzaburō Ōe: Teach Us To Outgrow Our Madness

Kenzaburō Ōen (1935–2023) neljän pitkän novellin – tai pienoisromaanin – kokoelma jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Sen perusteellinen ymmärtäminen olisi vaatinut parempaa perehtymistä japanilaiseen kulttuuriin ja ennen kaikkea toisen maailmansodan japanilaisille aiheuttamaan traumaan. Kokoelman lukeminen oli tietysti hyvä syy ottaa hieman selvää näistä asioista. Kirjailijan suhtautuminen kuvaamiinsa tapahtumiin – esimerkiksi hänen pasifisminsa ja kriittinen asenteensa nationalismiin – tulivat selviksi elämäkertatietoja selvitellessäni. Kokoelman teksteistä en olisi pystynyt kirjailijan asennetta päättelemään. Novelleista kaksi avautui kuitenkin muita helpommin: niissä oli havaittavissa selviä länsimaisia vaikutteita elokuvista ja kirjallisuudesta.

Myös Ōen kirjoitustyyli vaati totuttautumista: toden ja kuvitellun raja on novelleissa häilyvä; pikkutarkasti kuvatut irvokkaat tai inhoa herättävät tapahtumat synnyttävät surrealistisen tai toisinaan jopa hysteerisen vaikutelman. 

Myös kerronnan sävy aiheutti minussa epävarmuutta: jotkin tapahtumat vaikuttivat slapstick-komiikalta, mutta en oikein tiennyt, oliko niille tarkoitus nauraa. Samantyyppinen pulma minulla on japanilaisia elokuvia katsellessani: niiden henkilöt nauravat asioille, joissa en näe mitään huvittavaa, ja ovat täysin totisia kohtauksissa, jotka minusta ovat huvittavia. Muistan kuinka teini-ikäisenä kielikurssilaisena menin Torquayssa katsomaan japanilaista, hyvin väkivaltaista gangsterielokuvaa. Yleisö nauroi kippurassa silmittömälle väkivallalle. Aikani ihmeteltyäni huomasin, että nauru tarttui – kaipa siksi, että jotenkin ahdistus piti purkaa ja itkeäkään en kehdannut. En tänä päivänäkään tiedä, oliko elokuva tarkoitettu hauskaksi.

Seuraavassa lisää kokoelman novelleista. Tapani mukaan kerron niistä turhankin yksityiskohtaisesti. Juonipaljastuksiakin on mukana. Enpä usko, että ne sanottavasti haittaavat, mutta niistä voi olla iloa jollekulle Nobel-kirjailijasta kiinnostuneelle, joka ei juuri tätä novellikokoelmaa saa käsiinsä tai muuten vaan jaksa kahlata läpi. Jos aiot itse lukea tämän kirjan, voit lopettaa blogitekstin lukemisen tähän.

The Day He Himself Shall Wipe My Tears Away

Kokoelman pisin novelli veti vähän väliä jalat lukijan alta. Mikä on "totta", mikä kuviteltua? Ja totta lainausmerkeissä, koska tietenkin kaikki on fiktiota. 

Kertomuksen 35-vuotias päähenkilö makaa sairaalassa ja on oman käsityksensä mukaan kuolemassa maksasyöpään. Luultavasti syöpä on päähenkilön mielikuvitusta. Se, onko mitään sairautta oikeasti olemassa, jää avoimeksi.

Päähenkilö mitä ilmeisimmin kertoo itse hän-muodossa etenevää tarinaa ja sen kirjaa ylös sairaanhoitaja, josta käytetään nimitystä testamentin toimeenpanijan sijainen. Välillä päähenkilö ja hoitaja keskustelevat. Nämä osuudet on merkitty sulkujen sisään ja niissä päähenkilöstä puhuttaessa "hän" on merkitty lainausmerkkeihin.

"Potilas" muistelee lapsuuttaan syrjäisessä kotikylässä, ennen kaikkea tapahtumia toisen maailmansodan loppuvaiheessa, kun hän on ollut 10-vuotias. Muistot ovat täynnä häpeällisiä ja inhottavia, yksityiskohtaisesti kuvailtuja tapahtumia. 

Potilaan isä on osallistunut sotaan Mantšuriassa äärinationalistisen kenraali Ishiwaran joukoissa. Ishiwaran syrjäyttämisen jälkeen isä on pettyneenä palannut kotiin ja vetäytynyt varastorakennukseen hautomaan nöyryytystään. Siellä hän istuu parturintuolissa vihreällä sellofaanilla vuoratuissa sukeltajanlaseissa ja kuulokkeet korvilla musiikkia kuunnellen. Tämän kirjan absurdit kuvat jäävät totisesti mieleen.

Kun päähenkilön vanhempi velipuoli ryhtyy sotilaskarkuriksi, isä ja tämän uusi vaimo, päähenkilön äiti, reagoivat eri tavoin. Isä lähettää sotajoukoille viestin, jossa pyytää, että petturi kansakunnan ja suvun kunnian palauttamiseksi surmataan. Veljen äitipuoli puolestaan lähettää viestin kiinalaismyönteisille tuttavilleen ja toivoo, että poika autetaan maanpakoon Kiinan puolelle. Isän toivomus toteutuu. Vanhemman veljen tuhkauurna palautetaan kotikylään. Tästä eteenpäin päähenkilön äiti ei enää käytä miehestään muuta nimitystä kuin tietty taho. Se on myös nimitys, jolla novellissa johdonmukaisesti isästä puhutaan. 

Sodan loputtua pitkälle edennyttä virtsarakon syöpää sairastava isä osallistuu operaatioon, jonka tavoitteena on keisarillisen palatsin valtaaminen ja mahdollisesti keisarin surmaaminen. Näin palautettaisiin Japanin kunnia ja keisari itse pyyhkisi pois kyyneleeni, kuten novellin nimi toteaa. Isä kuolee ammuskelussa jo operaation alkuvaiheessa. Poika uskoo olleensa mukana isän kuollessa, mutta myöhemmin äidin kertomuksesta käy ilmi, että tämä on ollut pojan mielikuvitusta.

Novellin loppupuolella nimittäin myös päähenkilön äiti on saapunut sairaalaan. Äidin ja pojan suhde on ollut ankaruuden ja vihan sävyttämä. Äiti syyttää tiettyä tahoa siitä, että tämä on siirtänyt oman häpeäntunteensa lapseensa ja näin tuhonnut lapsen elämän. Päähenkilön äidinpuoleinen isoisä on ollut kiinalainen, siis Japanin vihollinen. Päähenkilön verenperintö on siis ristiriitainen. Syöpään kuoleminen on äidin mielestä päähenkilön yritys väistää valintaa ja henkilökohtaista vastuutaan. 

Tässä vaiheessa hoitaja, tai testamentin toimeenpanijan sijainen, paljastuu päähenkilön vaimoksi. Tämä kertoo tuohtuneena, että päähenkilö on vaatinut vaimoaan lupaamaan, että tämä menee uusiin naimisiin amerikkalaisen kanssa. Jos heidän yhteisestä lapsestaan tulee Amerikan kansalainen, lapsi vapautuu sekä keisariin että kiinalaiseen isoisoisäänsä liittyvistä historian aaveista.

Päähenkilö eristäytyy kiusallisista totuuksista isänsä vihreiden sukelluslasien ja korvakuulokkeiden avulla. Hän lopettaa kommunikoinnin ja eristäytyy kuuntelemaan musiikkia kuulokkeilla. Hän ilmeisesti muistelee isänsä kunnian päivää ja hyräilee laulua Happy days are here again.

Edellisestä on varmaan jo käynyt ilmi, että tämä kertomus aukeaa niin moneen suuntaan, että tulkinnat jäivät pakostakin epämääräisiksi.

Prize Stock

Kokoelman toinen novelli ei aseta lukijalle samanlaisia haasteita kuin ensimmäinen. Sen tarina on melko suoraviivainen. Syrjäisen japanilaisen kylän miehet vangitsevat mustaihoisen amerikkalaisen sotilaan, joka ainoana on selvinnyt sotilaskoneen putoamisesta viidakkoon. Vanki suljetaan maanalaiseen kellariin, jonka kattoikkunasta kylän lapset katsovat outoa olentoa. Vangista puhutaan kylässä koko ajan karjaan liittyvin nimityksin.

Läheisen kaupungin viranomaiset eivät pääse ratkaisuun siitä, mitä vangille pitäisi tehdä, joten vankeusaika venyy pitkäksi.

Tarinaa kertoo minäkertoja, joka on ollut tapahtumien aikaan noin kymmenvuotias. Kertoja saa tehtäväkseen vangin ruokkimisen. Aluksi pojan metsästäjäisä vahtii ruoan viemistä aseen kanssa, mutta kun vanki vaikuttaa sopuisalta, poika saa myöhemmin hoitaa tehtävän ilman valvontaa.

Käsistään kätevä vanki alkaa korjata kyläläisten rikkoutuneita esineitä. Hän muun muassa laittaa kuntoon lähikaupungista viestejä kuljettavan virkamiehen vääntyneen jalkaproteesin.

Vähitellen kylän lapset alkavat viedä vankia kävelyretkille. Kuin huomaamatta vangin vapaudet lisääntyvät, ja hän alkaa kuljeskella kylässä myös yksinään. Hän käy katsomassa sepän työskentelyä. Vähitellen myös kylän naiset alkavat antaa ruokaa suoraan vangille, eikä kertojan tarvitse enää osallistua ruoan kuljettamiseen.

Viimein kaupungista tulee tieto vangin siirtämisestä toisaanne. Kertoja yrittää varoittaa vankia ja mahdollisesti auttaa tätä pakenemaan, mutta yhteisen kielen puute aiheuttaa väärinkäsityksen. Vanki sulkeutuu kellariin kertoja panttivankinaan. Piiritys päättyy ikävästi. Kylän miehet murtautuvat kellariin. Kertojan isä surmaa vangin kirveellä ja murskaa samalla iskulla kertojan käden.

Novellissa on alusta lähtien ja pitkin matkaa loppuratkaisua enteilevää väkivaltaista kuvastoa. Novelli alkaa ruumiin polttamisesta ja siihen se myös päättyy. Lapset puristavat kovakuoriaisia hengiltä. Yksi lapsista on pyydystänyt villikoiran, joka on purrut hänen mahansa verille. 

Myös seksuaalinen kuvasto lyö kasvoille. Lasten kylpyretkillä yksi isommista pojista velvoittaa kylän tytöt tyydyttämään itseään käsin. Myöhemmin myös vanki otetaan mukaan tällaiselle kylpyretkelle. Vanki kiihottuu lasten puuhista, jolloin tälle "ihmiseläimelle" tuodaan vuohi astuttavaksi.

Novellin lopussa on vielä toinen väkivaltainen kuolema, joka toimii kuin kertosäkeenä. 

Vangin kuoltua virkamies, jonka jalan tämä oli korjannut, toteaa kertojalle, että sota on mennyt liian pitkälle siinä vaiheessa, kun se alkaa katkoa lasten sormia. Virkamies lähtee tämän jälkeen mukaan lasten mäenlaskuleikkiin. Hän antaa proteesinsa kertojan huostaan ja laskee mäkeä pudonneen amerikkalaiskoneen peräsimellä. Ilman proteesiaan hän ei pysty jaloillaan ohjaamaan "kelkkaansa" ja kuolee sen törmäyksessä.

Kertoja toteaa, että nämä tapahtumat lopettivat hänen lapsuutensa. Hän kuitenkin tuntee vihaa myös aikuisten maailmaa kohtaan.

Teach Us To Outgrow Our Madness

Tässä hän-muodossa kerrotussa tarinassa on keskiössä lihava mies, joka saa jollain tavalla elantonsa kielestä, sekä hänen niin ikään lihava idioottipoikansa. Elämäkertatiedoista tiedän, että Kenzaburō Ōe on usein kirjoittanut suhteestaan omaan autistipoikaansa. Niinpä ajattelin, että novellin päähenkilökin on kirjailija.

Lihavuuden merkitys ei avautunut minulle täysin. Se mainitaan usein ja se saa selvästi symbolista merkitystä. Onko lihavuus novellissa merkki traumasta tai elämänhallinnan menettämisestä? Mietin myös, onko sumopainijoiden maassa lihavuudella samanlaista stigmaa kuin meillä täällä.

Kirjailijalla on lähes symbioottinen suhde poikansa kanssa. Hän muun muassa uskoo voivansa tuntea lapsensa kivun. Kun pojan näkö todetaan niin puutteelliseksi, että tarkan näön alue on tuskin metriä laajempi, kirjailija uskoo voivansa välittää omat havaintonsa lapselle kielen avulla. Tästä seuraa nöyryyttävä episodi eläintarhassa. Se aloittaa novellin ja siihen palataan vielä uudestaan perusteellisemmin.

Novelli kuvaa kirjailijan arkea poikansa kanssa. Samalla se kertoo sisäisestä painista, jota kirjailija käy menneisyytensä kanssa. Novelli toistaa lähes täsmälleen saman tarinan, joka esiintyi kokoelman ensimmäisessä kertomuksessa. Kirjailijan lapsuudessa hänen isänsä on eristäytynyt varastoon ja istunut parturintuolissa näkemättä ja kuulematta ympäristöään. Myös vaikea äitisuhde on mukana. Samoin keisariin kohdistuvat ristiriitaiset tunteet. Tämän kokoelman novellit keskustelevat keskenään poikkeuksellisen selvästi.

Lopulta kirjailija polttaa isästään kirjoittamansa elämäkerran ja vapautuu historian painolastista. Ehkäpä käsitykseni lihavuudesta trauman ulkoisena merkkinä osuu kohdalleen, sillä novellin lopussa, kun päähenkilö tekee sovinnon menneisyytensä kanssa, hän lähes ihmeenomaisesti laihtuu.

Aghwee The Sky Monster

Kokoelman viimeinen novelli sisälsi koko joukon kauhukirjallisuuden tuttuja elementtejä. Tarinassa on mukana myös komiikkaa. Kertomuksen minäkertoja on kuvattujen tapahtumien aikaan ollut 18-vuotias yliopisto-opiskelija. Rahapulassa hän pestautuu osa-aikaiseen työhön erikoisista harhoista kärsivän tunnetun avant-garde-säveltäjän seuralaiseksi.

Säveltäjä uskoo, että taivaalla asustava kengurun kokoinen lihava vauva valkoisessa puuvillayöpaidassa käy keskustelemassa säveltäjän kanssa, kun tämä poistuu kodistaan. Seuralaisen tehtävänä on olla mukana näillä retkillä ja huolehtia, ettei säveltäjän outo käytös aiheuta skandaalia.

Aavevauvan nimi on Aghwee. Novellin kertoja saa säveltäjän entiseltä vaimolta kuulla, että heidän lapsensa syntyi kasvain päässään. Lääkäri oli arvellut, että kyseessä oli henkiseen kehitykseen vaikuttava parantumaton aivotyrä. Yhteistuumin lääkäri ja säveltäjä ovat näännyttäneet vauvan kuoliaaksi antamalla sille ainoaksi ravinnoksi sokeriliuosta. Vauvan kuoleman jälkeen ruumiinavauksessa paljastui, että vauvan päässä oli parannettavissa oleva hyvänlaatuinen kasvain. Ainoa sana, jonka vauva eläessään sanoi, oli: "Aghwee".

Säveltäjä kertoo, että taivaalla on suuri joukko tällaisia henkiä. Hän uskoo, että esimerkiksi William Blake on kuvannut niitä maalauksissaan.

Säveltäjä ja kertoja kiertävät monilla säveltäjän elämän tärkeillä paikoilla. Säveltäjä keskustelee vilkkaasti näkymättömän Aghween kanssa ja saa hetkittäin kertojankin melkein uskomaan tämän olemassaoloon. Kertoja ajattelee, että säveltäjä haluaa retkillä antaa kokemuksitta kuolleelle Aghweelle muistoja.

Novelli päättyy jouluaattona. Aghween kanssa kommunikoiva säveltäjä kävelee yhtäkkiä rekan eteen ja vahingoittuu törmäyksessä kuolettavasti. Kertojan mielessä käy, että säveltäjän tarkoitus on koko ajan ollutkin tehdä itsemurha. Ennen sitä hän on halunnut käydä elämänsä tärkeillä paikoilla. Aghwee on ollut vain veruke. Sairaalassa kertoja yrittää vielä saada säveltäjältä vastauksen epäilyynsä, mutta saa tältä vain arvoituksellisen hymyn.

Käännöstä on vaikea arvioida, kun japanin kielestä on vain hatara mielikuva. Novellien vahvasti visuaalinen kuvasto toimii joka tapauksessa englannin kielelläkin. Ensimmäisen novellin maaseudun murrerepliikit on käännetty perusenglanniksi, mutta repliikkien loppuun on lisätty väriä tuomaan huudahdus "yessir!"  Yhdessä kohdassa sanaleikki on ollut mahdoton kääntää, joten kääntäjä on kääntänyt sen sanatarkasti ja selittänyt merkityserot alaviitteessä. Tämä oli minusta parempi ratkaisu kuin olisi ollut itse keksitty vitsi, jossa ei olisi enää ollut kirjailijan tarkoittamaa merkitystä.

Kenzaburō Ōe, Teach Us To Outgrow Our Madness. Serpent's Tail 1994. Kansikuva: Amanda Hutt. 261 s.

François Mauriac: Galigaï

Äskettäin lukemassani Nicolas Freelingin dekkarissa oli viittaus tähän François Mauriacin (1885–1970) pienoisromaaniin, jonka pelkkä nimi vaikutti jo houkuttelevalta. Olen joskus ostanut Ranskasta Mauriacin kootut romaanit pahvikotelossa kahden niteen kuvitettuna laitoksena. Sieltähän tämä Galigaï löytyi helposti. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1952. Samana vuonna Mauriac sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Galigaï on eräänlainen rakkausromaani, jonka lukuisat rakastavaiset eivät välttämättä saa sitä mitä haluavat, mutta ehkä he saavat sen minkä ansaitsevat. Jälkisanoissaan kirjailija mainitsee, että teoksen nimi olisi voinut olla Le désir et le dégoût, 'halu ja inho'.

Romaanin kaikkitietävä kertoja osallistuu tarinaan ironisin kommentein. Välillä hän tuohtuu henkilöiden ratkaisuista. "Imbécile!", hän huudahtaa. "Vanha papukaija", hän toteaa. Tällainen kaikkitietävän kertojan kommentointi oli vaihteeksi hauskaa luettavaa. Nykykirjailijat yrittävät yleensä häivyttää kertojan kokonaan näkyvistä pitäytymällä jonkun havaitsijan näkökulmaan tai valitsevat minäkertojan.

Romaani keskittyy henkilöidensä mielentiloihin ja ajatuksiin. Niukahko miljöökuvaus vahvistaa henkilökuvausta. Alun hautova helle ja sitä seuraava rajuilma korostavat tapahtumapaikan, Bordeaux'n lähellä sijaitsevan Dorthen maaseutukaupungin, sunnuntain pysähtyneisyyttä ja sen jälkeen sitä myllerrystä, joka käy päähenkilöiden sieluissa. Animaalinen halu, joka kuljettaa henkilöitä, on mukana jo ensimmäisellä sivulla: kirkon jälkeen kylän aukiolla kolme uroskoiraa häärii paikalleen jähmettyneen nartun ympärillä. Ensimmäisellä sivulla myös kärpäset surisevat. Viittaukset hyönteisiin jatkuvat läpi teoksen. Mitäpä muuta nämä kärpäset, muurahaiset, toukat ja kotelot olisivat kuin romaanin henkilöitä eri vaiheissaan. Myös hämähäkki ja sen verkko toimivat vertauksina ihmisiin.

Romaanin tapahtuma-aikaa ei yksiselitteisesti kerrota muuten kuin siltä osin, että tapahtumat sijoittuvat loppukesään ja syksyyn. Mielessäni sijoitin tapahtumat 1900-luvun alkupuolelle. Puhelimilla ei soitella, mutta lääkäri ajaa jo autolla.

Tässä jatkossa kerron aika paljon romaanin henkilöistä ja juonesta, joten älä lue pitemmälle, jos haluat itse lukea teoksen. Koska kyseessä on suomentamaton nobelistin teos, saattaa lukijoissa olla kuitenkin myös niitä, jotka eivät itse aio kirjaa lukea mutta haluavat silti tietää enemmän siitä, miten kirjailija tarinaa kuljettaa.

Marie Dubernet on 17-vuotias tyttö, joka on ihastunut Gilles Saloneen, 23-vuotiaaseen lääkärin poikaan. Marien perhe kuuluu seudun arvostetuimpaan maanomistajasukuun, joten nuorten seurustelua ei katsota hyvällä ja he joutuvat salaamaan sen. 

Nicolas Plassac on lapsesta asti ollut Gillesin ystävä. Nicolas on 28-vuotias vakavamielinen nuorukainen, joka tuntee vetoa Jumalaan ja kirjoittaa runoja. Hänen askeesinsa ilmenee muun muassa tupakoinnin lopettamisena. Nicolas rakastaa Gillesiä tunteella, jossa on selvä homoseksuaalinen vivahde. 

Romaanin kertoja toteaa lakonisesti, että Gilles on ihan tavallinen poika. "Hän ei ole ihmeellinen muiden kuin pikku Marien ja Nicolasin mielestä." Jonkinlainen kylmyys hänessä toisinaan tulee esiin esimerkiksi siinä tavassa, jolla hän painostaa ystäväänsä. Hän myös toteaa romaanin eri vaiheissa, ettei hänellä ole sydäntä ja ettei hänellä ole omaatuntoa. Rakkaudelle hän kuitenkin on perso: hän haluaa kaiken – sekä Marien että Nicolasin ehdottoman rakkauden.

Marien kotiopettajatar on rouva Agathe de Camblanes, jota Gilles ja Nicolas kutsuvat nimellä Galigaï. Kyseessä on koulupoikamainen pila, joka luultavasti liittyy Marien nimeen ja siihen, että rouva Agathe seuraa tätä kuin haukka: Leonora Galigaï nimittäin oli Marie de Medicin, kuningas Ludvig XIII:n äidin, seuraneiti, joka tuomittiin noituudesta 1600-luvun alussa.

Marie kysyy kotiopettajattareltaan, miksi hänen oma sukunsa on ylempänä kuin Gillesin suku. Mikä on niiden ero? Galigaï vastaa: "Punaisten ja mustien muurahaisten ero." Tällä hän viittaa siihen, että hänen näkökulmastaan Salone ja Dubernet ovat yhtä mitättömiä sukuja. Agathe de Camblanes on nimittäin köyhtyneen kreivi de Camblanesin tytär. Agathen silmissä tavallinen kansa, esimerkiksi Nicolas Plassacin suku, on arvokasta, koska se ei yritäkään olla jotain muuta kuin on.

Kreivi de Camblanesilla on vielä omistuksessaan laajat Belmonten viiniviljelmät, mutta vanhentuneiden viljelysmenetelmien takia niiden tuotto on heikko. Agathe joutuu kotiopettajattaren palkastaan tukemaan isänsä toimeentuloa. Agathe on vuosia sitten mennyt naimisiin paroni de Gothin kanssa, mutta avioliitto on mitätöity Roomassa, koska sulhanen hääpäivän iltana karkasi puutarhurin pojan kanssa.

Agathe, Galigaï, on voimakastahtoinen nainen, joka on tahdonvoimallaan päättänyt saada puolisokseen Nicolas Plassacin, johon tuntee vastustamatonta intohimoa. Sitä, mihin tämä intohimo perustuu, ei romaanissa käsitellä. Tarvitseeko intohimo edes jonkin syyn? Agathe ja Nicolas ovat tämän romaanin päähenkilöt. Heidän suhteessaan tulevat esiin halu ja inho, jotka olisivat Mauriacin mielestä sopineet romaanin nimeksikin.

Gilles vaatii Nicolasta myöntymään Galigaïn lähentelyyn ja näyttelemään rakastunutta, jotta Galigaï katsoisi sormiensa läpi Gillesin ja Marien salaisia tapaamisia. Gilles vetoaa muun muassa armeliaisuuteen. Eihän ole suuri uhraus, jos antaa pari viikkoa onnea onnettomalle: "Kuvitelma onnesta on sekin onnea." Kun Nicolas vastustelee, Gilles syyttää tätä "hyvesignaloinnista", tympeää nykytermiä käyttääkseni: Nicolasin takia Gilles väittää alkaneensa inhota hyvettä. Viimeisenä keinonaan Gilles vetoaa ystävyyteen: "Un ami, c'est quelqu'un qui vous aide de jeter un cadavre à la rivière sans vous poser de question." (Ystävä on se, joka kyselemättä auttaa heittämään ruumiin jokeen.)

Rakastamaansa Gillesiä miellyttääkseen Nicolas suostuu juoneen. Nicolasin moraalinen lankeemus tulee esiin myös siinä, että hän aloittaa taas tupakoinnin. Hänen kunniallisuutensa kuitenkin vaatii häntä kosimaan oikeasti Galigaïta. Nicolas toivoo epämääräisen pitkää, ehkä loputonta, kihlausaikaa ja kertoo Galigaïlle, ettei tämä saa odottaa mitään enempää. Seksuaalisuuteen häveliäät rakastavaiset viittaavat sanalla chose 'asia'. Galigaï lupaa tyytyä suhteeseen ilman asiaa.

Marien äiti kuolee Bordeaux'n sairaalassa kasvaimeen, joka on ylpeyden takia jäänyt diagnosoimatta ajoissa. Hän ei ole halunnut kutsua kotiinsa pätevää tohtori Salonea eikä alistua intiimiin tutkimukseen. Vaimonsa kuoleman jälkeen Marien isä hyväksyy Gillesin vävykseen. Nyt kun Gilles on Marien suhteen päässyt tavoitteeseensa, hän haluaa pelastaa Nicolasin Galigaïn kynsistä. Hän paljastaa Nicolasille Dorthessa leviävät juorut siitä, että Marien isä, Armand Dubernet, on kulisseissa järjestellyt avioliittoa Galigaïn kanssa saadakseen haltuunsa Belmonten viinitilan.

Nicolas huojentuu, mutta kokee samalla suuria omantunnontuskia. Tässä vaiheessa Nicolas purkaa kihlauksensa Galigaïn kanssa.

"Essayez de comprendre: j'ai été victime de cette puissance monstrueuse de volonté qui vous posséde, qui vous précipite contre l'obstacle avec un entêtement aveugle, presque animal." (Koettakaa ymmärtää: olin tämän teidän omaamanne hirvittävän tahdonvoiman uhri, voiman jonka sinkoatte vasten estettä sokealla, lähes eläimellisellä itsepäisyydellä.)

Galigaï murtuu ja sitten suuttuu. Hän vaikuttaa tulevan tietoiseksi asiasta, joka on jo tuhonnut yhden hänen avioliittonsa. Hän puuskahtaa Nicolasille:

"Je vous dégoûte. Mais quelle femme ne vous dégoûte pas?" (Minä inhotan teitä. Mutta mikä nainen ei teitä inhottaisi?)

Nicolas toteaa, etteivät ihmiset kovin paljon eroa hyönteisistä. Hän ja Gilles ovat nyt kuoriutuneet koteloistaan.

Romaanin loppu solmii irralliset juonilangat. Marien ja Gillesin häitä suunnitellaan tammikuuksi. Marien isä, Armand Dubernet, kosii Galigaïta eikä tämä ainakaan kieltäydy. Armand Dubernet on toivonut poikaa perijäkseen, mutta lääkärin mielestä toiveen toteutuminen on epätodennäköistä, koska Armand on jo 58-vuotias. Joka tapauksessa hän saa jo kauan havittelemansa Belmonten viinitilan.

Nicolas ymmärtää aina rakastaneensa eniten Jumalaa. Tämän rakkautensa pariin hän palaa teoksen lopussa.

Romaanin jälkisanoissa François Mauriac vielä tekee selväksi, että romaanin lopussa on todellakin kyse Nicolasin hengellisestä ratkaisusta, joka itse romaanissa on jätetty hyvin viitteelliseksi. Samalla Mauriac perustelee ratkaisuaan niille lukijoille, jotka ovat tietoisia hänen katolisesta vakaumuksestaan ja tuntuvat vaativan, että romaanin loppuun pitäisi sijoittaa luku, jossa tämä vakaumus tuodaan kristallinkirkkaasti esiin. Jälkisanoissa Mauriac selittää kirjallisen työn puolueettomuuden vaatimuksia tavalla, joka tuntuu varmaan melko itsestään selvältä useimpien niiden mielestä, jotka eivät lue romaaneja oikeaoppisen uskon puolustuspuheina.

François Mauriac, Galigaï. Teoksessa Œuvres romanesques de François Mauriac II. Flammarion 1965. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1952. Kuvitus: Georges Rohner. 56 s.