Romaanin ytimenä on Mariian ja Mimin rakkaus, joka pyyhkäisee kummankin vastustamattomasti mukaansa. He eivät saa toisistaan kyllikseen. Romaanin kuvaus nuorten päähenkilöiden eroottisesta rakkaudesta on suora ja häpeilemätön, vailla syyllisyyttä.
Hurmioitunutta rakkautta varjostaa tyttöjen perhetilanne. Mariia tuntee olevansa vieras omassa kodissaan. Hänen perheensä on iloton, äänetön ja harmaa, vaikka asuukin ruskeassa talossa. Hänen äidillään on mielenterveysongelmia. Äiti vastustaa Mariian rakkautta Mimiin, koska ei nyt jaksaisi mitään ylimääräistä. Romaanin yksi kauneimpia oivalluksia on se, että Mariia oppii ymmärtämään, millainen tuuri on saada
Pieni ruskea talo. Äiti joka leipoo niin kauan kuin jaksaa ja isä joka lukee ja isoveli joka soittaa soittoläksyään. Jopa kissa. Sellaisella ihmisellä on onnea.
Mimillä vastaavaa onnea ei ole. Hänen kotiaan hallitsee kuolema. Äiti on tehnyt itsemurhan. Tyttöjen roolileikit ullakolla äidin kuolinpaikalla kertovat toisaalta päähenkilöiden iästä lapsuuden rajamailla ja toisaalta yrityksestä käsitellä jotain sellaista, mitä ei oikeastaan voi ymmärtää. Mimin isältä ei uusissa ihmissuhdekuvioissaan näytä riittävän aikaa tyttärelleen. Ainoastaan isoäidillä, jonka luona Mimi asuu, on tarjota sitä lämpöä, jota jokainen nuori tarvitsisi. Kun isoäiti kuolee, Mimin elämä lähtee lopulliseen itsetuhoiseen syöksykierteeseensä.
Kertoja-Mariia varoittaa:
Oletteko ihan varmoja että luette tämän tarinan loppuun asti?
Tässä on niin paljon kuolemaa.
Onnettomuuksia joilta ei ole osattu suojautua.
Ja niin vähän yllättäviä juonenkäänteitä.
En pidä itsemurhista kaunokirjallisissa teoksissa. En pidä niistä teosten ulkopuolellakaan. Ne eivät koskaan saisi tapahtua, mutta jos ne ovat tapahtuneet, niistä on päästävä yli. Suuronnettomuudet, esimerkiksi Tšernobyl, eivät tässä suhteessa ole erilaisia. Elämänhalun tulee voittaa. Tämän sanoman löysin romaanin viimeisiltä sivuilta. Syyllisyyttä tuntee tietenkin Mariiakin. Ei rakkaudestaan vaan riittämättömyydestään. Ja tietenkin mukana on jossittelua: olisiko pari ikävuotta selviytymistä tuonut muutoksen?
Tarkistin muutaman tilaston. Vuonna 2020 alle 15-vuotiaita itsemurhaan päätyneitä tyttöjä oli Suomessa kaksi. Ei kuulosta hirveän suurelta määrältä, mutta miten voi määrällisesti arvioida ahdistusta ja surua? Vain yhdellä tavalla: liikaa.
Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni.
Kirjan kertojana toimii siis Mariia Ovaskainen. Hän kertoo vuoden 1986 tapahtumista joskus myöhemmin; kerrontahetkeä ei tarkemmin määritellä, mutta sen verran siitä on aikaa, että Mariia on ainakin osittain ehtinyt toipua tapahtumista. Ja käydä kirjoittajakursseja. Hän viittaa tuon tuostakin kirjoitusprosessiin ja kursseilla saamiinsa ohjeisiin sekä kaunokirjallisiin malleihin. Romaanin mittaan eläytyminen nuoruuden kesän tapahtumiin näkyy muun muassa siten, että lopulta sivuilla on enää vain vähän tekstiä, aivan kuin kirjoittaja unohtuisi ajatuksiinsa eikä enää muistaisi kirjoittavansa niistä kirjaa.
Romaani käyttää runsaasti sellaisia tyylikeinoja, jotka ovat yleisemmin käytössä runoudessa: kappaleista tulee säkeiden ketjuja; toistoa ja typografisia keinoja on runsaasti; yhden sivun kaikki sanat alkavat s-kirjaimella. Lauseet hakeutuvat paradoksaalisiksi aforismeiksi. Esimerkiksi näin:
Sokeissa ihmisissä on pelottavaa se millä tavalla he näkevät meidät.
***
Kun vanhemmat suostuvat myöhäisiin kotiintuloaikoihin heihin oppii luottamaan.
***
Me olimme niin naurettavia että minun on vieläkin purtava huultani etten itkisi.
***
Synkästä aiheestaan huolimatta romaanissa on paljon elämäniloa ja huumoriakin. Ikärajaa tälle kirjalle on turha asettaa. Nuortenkirjana sitä on pidetty kaiketi päähenkilöiden iän takia. Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa voitti myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2011.
Elämämme täyttyy siitä, mikä on läheistä ja omakohtaista. Mitä minä muistan keväästä 1986? Olof Palme murhattiin. Tšernobylissä räjähti.
Mielessäni ne ovat vain lehtiotsikoita.
Keväällä 1986 olin juuri rakastunut ja elämäni oli täynnä valoa valoa valoa.
Vilja-Tuulia Huotarinen, valoa valoa valoa. Karisto 2011. Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili. 175 s.
----------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 13: Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!