Honoré de Balzac: Kurtisaanien loisto ja kurjuus / A Harlot High and Low

Osallistun tällä blogikirjoituksella kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

Yksi Balzacin Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanin päähenkilöistä oli pääosassa myös romaanissa Kadonneet illuusiot. Angoulêmen apteekkarin runoja kirjoitteleva poika Lucien Chardon nousi siinä kauniin ulkomuotonsa, kirjallisen lahjakkuutensa ja joustavan moraalinsa ansiosta Pariisin sanomalehtimaailman tähdeksi ja seurapiirien suosikiksi. Hän oli jo varhain alkanut käyttää äitinsä aatelista sukunimeä de Rubempré. Hän kuitenkin sotki asiansa perusteellisesti ja aikoi jo tehdä itsemurhan hukuttautumalla, kun hänet pelasti espanjalainen pappi Carlos Herrera, joka maksoi Lucienin velat ja lupasi nostaa tämän korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan. Se, mitä Carlos Herrera halusi Lucienilta vastapalkkioksi, jäi epäselväksi. 

Kerron seuraavassa melko paljon Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanin juonesta, joten jos et halua tietää siitä mitään, jätä tämä teksti lukematta. Voin kyllä taata, että paljon yllätyksiä jää vielä jokaisen lukijan itse löydettäväksi, vaikka esittelyni lukisivatkin, sillä Balzacin kirjojen juonet ovat yltäkylläisen runsaita. Hänen erityislahjanaan oli kyky sitoa yhteiskunnallinen analyysi melodramaattiseen ja jännittävään tarinaan. Hänen henkilöhahmonsa edustavat ajan aatteita mutta ovat samalla psykologisesti uskottavia yksilöitä.

Miten tytöt rakastavat

Ajallisesti romaani sijoittuu 1820-luvun loppupuolelle ja päättyy vuoden 1830 toukokuuhun. Se alkaa Oopperan naamiaisista. Lucien on taas mukana seurapiireissä – yhtä kauniina kuin ennenkin ja tyylikkäästi pukeutuneena. Rahasta hänellä ei näytä olevan puutetta. Nyt hänellä on myös kuninkaan vahvistus oikeudelleen käyttää sukunimeä de Rubempré. Käsipuolessaan hänellä on 18-vuotias tumma kaunotar. 

Illan pilaa kuitenkin se, että Lucienin kateelliset entiset journalistituttavat tunnistavat kauniin seuralaisen ilotytöksi, josta on käytetty nimitystä Rausku. Nimi johtuu sähkörauskusta, joka vie tajun siltä, joka siihen koskee. Rauskun äiti oli "kauniiksi hollannittareksi" kutsuttu ilotyttö, joka oli päätynyt henkirikoksen uhriksi. Rauskun oma ura oli alkanut jo vähän yli kymmenvuotiaana "rottana", tyttönä, jota "irstailijat kasvattavat paheeseen ja häpeällisyyteen".

Jo kolmen kuukauden ajan Rausku on käyttänyt itsestään nimeä Esther van Bogseck. Hän on aidosti rakastunut Lucieniin ja yrittänyt karistaa menneisyytensä työskentelemällä ompelijattarena. Poliisin ilotyttörekisteriin oli helppo päästä, mutta vaati kahden vuoden todennettua nuhteetonta elämää päästä siitä pois. Lucienin tähden Esther on halunnut yrittää. Paljastuttuaan juhlissa hän nyt näkee itsemurhan ainoaksi vaihtoehdokseen.

Pappi Carlos Herrera puuttuu jälleen viime hetkellä asiaan. Hän lupaa lähettää Estherin luostarikouluun opetettavaksi. Siellä hänelle annettaisiin luku- ja kirjoitustaito sekä tavat, jotka mahdollistavat hänen paluunsa Pariisiin siveellisenä naisena, jota kukaan ei enää tunnista kurtisaaniksi. Kansalaisluottamuksen palauttava kirje Herreralla on jo taskussaan. Lucieniin Esther ei saa ottaa yhteyttä koulutuksensa aikana.

Herrera toivoo, että Lucien unohtaisi Estherin. Turha toivo – poissa oleva rakastettu saa runoilijan mielessä enkelin muodon ja luonteen. Kun Esther lopulta palaa, Herrera järjestää hänelle asunnon, jossa Lucien ja Esther voivat huomaamattomasti tavata toisiaan. Esther saa kuitenkin poistua asunnosta vain öisin palvelijan seurassa. Herrera tekee selväksi, että Lucienin on mentävä naimisiin hyvän perheen tyttären kanssa, ei entisen prostituoidun. Tähän on sekä Lucienin että Estherin tyytyminen. Lucien alkaa kosiskella Clotilde de Grandlieuta avioitumistarkoituksessa. Jos avioliitto toteutuu, Lucienille avautuu mahdollisuus saada itselleen äitinsä suvulle kuulunut markiisin arvo.

Mitä rakkaus saattaa maksaa vanhuksille

Eräänä yönä, kun Esther on kävelyllä Vincennesin puistossa, hänet näkee paroni de Nucingen. Lähes 70-vuotias paroni rakastuu ensisilmäyksellä ja palkkaa urkkijoita etsimään hänen vilaukselta näkemäänsä kaunotarta. Paronin suuri varallisuus on peräisin pankkitoimista, joita hän on harjoittanut kovin ottein ja siksi ansainnut lisänimen "Ahma". 

Saatuaan tiedon paroni de Nucingenin hullaantumisesta Carlos Herrera päättää myydä Estherin pankkiirin rakastajattareksi mahdollisimman kovaan hintaan. Rahat menevät luonnollisesti Lucienin hyväksi, joten painostuksen jälkeen sekä Esther että Lucien suostuvat suunnitelmaan.

Tässä vaiheessa on syytä paljastaa, että Carlos Herrera on oikealta nimeltään Jacques Collin, Kuolonpettäjäksi kutsuttu entinen rangaistusvanki. Hän on karannut useista vankiloista ja toiminut vankien "pankkiirina" huolehtien entisten vankitovereidensa varallisuudesta näiden rangaistuksen aikana. Jacques Collin on myös esiintynyt nimellä Vautrin. Collin on tappanut oikean Carlos Herreran, turmellut kemikaaleilla kasvonpiirteensä ja leikannut irti selästään sinne tatuoidun vankinumeron. Poliisin urkkijat ovat kuitenkin jo hänen jäljillään. Kaksi urkkijaa menettää henkensä Jacques Collinin ansiosta, toinen sadistisen lapseen kohdistuneen teon murtamana.

Paroni de Nucingen joutuu luovuttamaan Estherille pienen palatsin kaikkine tykötarpeineen sekä runsaasti rahaa, ennen kuin Esther pitkän viivyttelyn jälkeen lopulta suostuu suomaan rahoittajalleen "rakkauden" yön paronin "nautintokoneena", kuten de Nucingen asian ilmaisee. 

Seuraavana päivänä Esther surmaa itsensä myrkyllä. Rakkaus Lucieniin on tehnyt paluun entiseen ammattiin liian raskaaksi. Lucien ja Carlos Herrera pidätetään murhasta ja kavalluksesta epäiltyinä. 

Tähän päättyy romaanin suomenkielinen painos. Se sisältää osat Miten tytöt rakastavat ja Mitä rakkaus saattaa maksaa vanhuksille, jotka ilmestyivät alun perin ranskaksi kirjan muodossa vuonna 1844. Kurtisaanien loisto ja kurjuus on tälle osuudelle osuva nimitys. Teokseen myöhemmin liittämissään lisäosissa Balzac ei enää juurikaan puhu kurtisaaneista. Luin ne Rayner Heppenstallin englanniksi kääntämästä ja iskevästi nimetystä teoksesta A Harlot High and Low, joka sisältää romaanin kaikki neljää osaa. Kolmas osa Mihin huonot tiet johtavat ilmestyi jatkokertomuksena aikakauslehdessä vuonna 1846 ja viimeinen osa Vautrinin viimeinen inkarnaatio niin ikään aikakauslehdessä vuonna 1847. Kaikki osat ilmestyivät yhdessä vasta Balzacin kuoleman jälkeen vuonna 1855. Hänen Inhimillinen komedia -teossarjassaan romaani kuuluu osastoon Pariisilaiselämän kuvauksia.

Syrjähyppy kurtisaaneihin

Ennen kuin kerron lisää romaanin loppuosista, on syytä pohtia kurtisaaneja. Balzac on romantikko siinä mielessä, että hän näkee kurtisaaninkin pystyvän puhtaaseen rakkauteen ja uhrautumiseen rakastetun hyväksi. Realistina hän kuitenkin näkee myös kurtisaanin elämän synkän puolen ja sen, että "puhdas ja jalo rakkaus voi vain ihmeen kautta puhjeta kukkaan kurtisaanin sydämessä".

Loisto oli vain harvojen prostituoitujen osa – ja prostituoituja kurtisaanitkin olivat hienommasta nimityksestä huolimatta. Balzac mainitsee myös ne, jotka harjoittivat ammattiaan hämärien kujien ovisyvennyksissä ja joiden ura saattoi päättyä äkkiä sairauteen tai väkivaltaan. Kaikkien prostituoitujen osana oli myös jonkinlainen tunne-elämän kovettuminen, minkä Balzac tuo esiin Estherin ja hänen menestyneiden prostituoituystäviensä keskusteluissa.

Prostituoidun ura ei parhaimmassakaan tapauksessa ollut pitkä. Balzac tulee paljastaneeksi kuin huomaamatta oman ja luultavasti myös tuohon aikaan yleisesti jaetun suhtautumisen naisten ikään, kun hän kertoo Lucienin täysin kunniallisesta sisaresta Eve Séchardista seuraavasti: “Vaikka hän oli iältään noin kahdenkymmenenkuuden, hän oli säilyttänyt nuoruutensa raikkauden nauttiessaan maalaiselämän tarjoamasta rauhasta ja yltäkylläisyydestä." Poikkeuksellisissa oloissa 26-vuotias ikäloppukin saattoi siis vielä käydä nuoresta!

Raha ja rakkaus – tai ainakin raha ja seksi sekä raha ja avioliitto – ovat tiiviissä liitossa Balzacin romaanin maailmassa. Luultavasti myös varakas säätyläisnainen siksi tunsi joskus itsensä kauppatavaraksi. Esimerkiksi Clotilde de Grandlieu, josta Lucien kaavailee itselleen puolisoa, ei kiinnostanut miehiä ulkonäkönsä tai luonteensa kauniiden piirteiden tähden. Balzac kuvaa julmasti tätä “kuivaa ja laihaa hahmoa, joka muistutti täydellisesti parsaa”. Perheen varallisuus ja asema lähellä kuningasta tekivät Clotildesta houkuttelevan.

Balzac ei suoraan nimeä miehiä prostituoiduiksi, mutta on selvää, että romaanin nuoret miehet – Lucienin ystävä Rastignac ja aiemmin myös Lucien de Rubempré itse – ovat hankkiutuneet milloin minkin paronittaren, markiisittaren tai kreivittären käsipuoleen ja vuoteeseen saadakseen etua itselleen. Ei välttämättä rahaa vaan nostetta uralleen. Balzac osoittaa kirkkaasti, että aviomiestensä kautta aatelisnaisilla oli yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. 

Naiset hakivat nuorista miehistä milloin mitäkin, usein pönkitystä itsetunnolleen, mutta aivan varmasti myös seksiä. Se käy ilmi myöhemmin tässäkin romaanissa, kun aatelisnaisten Lucienille kirjoittamat suorasukaiset rakkauskirjeet osoittautuvat sellaiseksi dynamiitiksi, että niiden vaarattomaksi tekemiseen tarvitaan oikeuslaitoksen ja jopa kuninkaan apua.

Onko Balzacilla annettavaa nykyajalle? No, eipä ole pitkäkään aika siitä, kun luin iltapäivälehdestä provider-deittailun loistosta. Jutun ydin oli, että deittailijan mielestä ihmissuhde on hyödyke, jolla on hinta ja joka on ostettavissa. Luultavasti sillä on myös kurja puolensa – ja ihan samoista syistä kuin Balzacin Pariisissa kaksisataa vuotta sitten. Ikää karttuu, kauneus haalistuu, maksajat kaikkoavat.

Luultavasti provider-deittailijakin on vain välivaihe kurtisaanien pitkässä historiassa. Tekoäly yhdistyneenä edistyneeseen robotiikkaan vie leivän ja leivokset rakkauden ammattilaisen pöydästä.

Mikä sitten saa provider-miehet maksamaan? Se, että rahan tekeminen on nopeaa ja helppoa, ihmissuhteen luominen hidasta ja vaikeaa. Balzac vastaa näin: "Mutta miljonäärien tuhlaavaisuutta voi verrata vain heidän voitonhimoonsa. Heti kun kysymys on oikusta, intohimosta, ei raha merkitse Kroisoksille mitään: heidän on tosiaan vaikeampi saada oikkuja kuin kultaa. Nautinto on suuri harvinaisuus tympääntyneessä elämässä, joka on täynnä suurten keinottelutemppujen aiheuttamia mielenliikutuksia ja niiden kuiville sydämille aiheuttamaa turtumusta."

Järjestely on myös ainakin periaatteessa vaivaton ja säästää kallista aikaa, kun suhde etenee suorassa suhteessa siihen käytettyyn rahamäärään. Balzac tosin osoittaa, että maksaja-provider on pahassa lirissä, jos hän sattuu oikeasti rakastumaan, kuten paroni de Nucingenille käy tässä romaanissa. Deittikumppani vie silloin kaiken, mikä irti lähtee.

On tärkeää, että seurustelukumppanit ovat yhtä mieltä arvoista. Jo Balzac näki, että “menestys tulee siis ateistisen ajan korkeimmaksi aatteeksi”. Tämän käsityksen varmaan jakavat myös provider-deittailijat. Raha on helpoin menestyksen mittari. Ei tarvitse välittää sellaisista vaikeasti mitattavissa olevista asioista kuin rakkaus ja kiintymys.

Raha ja menestys olivat Balzacille jonkinlaisia pakkomielteitä niin romaaneissa kuin henkilökohtaisessa elämässäkin. Hänessä oli kuitenkin myös aimo annos idealistia ja romantikkoa. Mielellään hän sijoitti romaaneihinsa henkilön tai pari, jotka ovat immuuneita rahan houkutuksille. Tässä romaanissa tällaisia ovat Lucienin sisar Eve ja tämän aviomies David Séchard, joiden idylliseen elämään maaseudulla pääsemme juonen pienen syrjäpolun aikana tutustumaan.

Mihin huonot tiet johtavat

Kerron vielä lyhyesti romaanin kolmannesta ja neljännestä osasta, jotka siis eivät ole mukana suomenkielisessä teoksessa. Ne käsittelevät ensin Lucienin ja Jacques Collinin vaiheita tutkintovankeudessa. Balzac oli selvästi aiheesta kiinnostunut ja esittelee perusteellisesti Ranskan rikoslainsäädäntöä "yleiseksi opastukseksi" ja jotta tarinan jatko tulisi ymmärrettäväksi.

Osoittautuu, että yllättävän monet arvovaltaiset ihmiset haluavat vaikuttaa Lucienin tuomioon. Osa haluaa hänelle ankaraa rangaistusta, osa haluaa vapauttaa hänet syytöksistä kokonaan. Jacques Collinilla on vähemmän puolustajia, mutta hänellä on valttinaan oma älynsä ja rajaton häikäilemättömyytensä. Balzac ei peittele ihailuaan, jota hän tuntee tätä "rikoksen neroa" kohtaan.

Collinin juonet ovat jo johtamassa siihen, että sekä Lucien että "Carlos Herrera" vapautetaan, kun Lucien Estherin kuoleman aiheuttamissa itsesyytöksissä tulee kuulustelussa paljastaneeksi Collinin todellisen henkilöllisyyden. Lucien tekee sen jälkeen oman peruuttamattoman ratkaisunsa ja saattaa loppuun sen, mihin ei seitsemän vuotta aiemmin Charente-joen rannalla pystynyt.

Vankilan dramaattiset tapahtumat jatkuvat. Yllättävän helposti varsinkin aatelisnaiset pääsevät vartijoiden ohi ja jopa polttamaan kuulustelupöytäkirjoja. Naisten yllättäviä hengen ja ruumiin voimia Balzac selittää muun muassa magnetismilla, ajan suositulla pseudotieteellä.

Balzac myös pääsee esittelemään tietojaan rikollisten slangista. Jälkeenpäin tosin on todettu, että osan tästä slangista Balzac sepitti ihan itse.

Ylivertaisilla suostuttelukyvyillään Collin järjestää vapaaksi entisen kahlekumppaninsa, joka odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa "kolmannelle sukupuolelle" varatussa vankilan osassa. Tästä miehestä käytetään nimitystä "Madeleine". Hän kertoo joutuneensa vankilaan naisystävän takia. Mikäli hän pääsee vapaaksi, hänen kiintymyksensä kuuluu ainoastaan Collinille. Balzac ei missään vaiheessa suoraan sano, että Collin on homoseksuaali, mutta lukijalle se on kyllä tullut selväksi. Se, onko hänen kiistaton rakkautensa Lucieniin ollut myös fyysistä, jää pysyvästi arvoitukseksi.

Vautrinin viimeinen inkarnaatio

Romaanin lopussa Collin käyttää hyväkseen hallussaan olevia kirjeitä, joita varomattomat aatelisnaiset ovat kirjoittaneet Lucienille. Niillä hän kiristää itsensä vapaaksi. Naisten ja heidän aviomiestensä rakastajat ja rakastajattaret olivat kyllä hyvin tiedossa säätyläispiireissä. Seuralaisia ei yritetty piilotella, vaan heidän näyttävyydellään  suorastaan kilpailtiin. Aviomiehet kuitenkin tekivät kaikkensa, etteivät heidän vaimojensa kirjeet tulisi julki lehtien palstoilla. 

Huolellisesti kuvatun oikeusprosessin aikana yleinen syyttäjä on tullut vakuuttuneeksi Collinin erityislahjakkuudesta. Tällainen mies olisi parasta pitää lain oikealla puolella. Jacques Collin alias Vautrin saa korkean poliisiviran ja "Madeleinen" apulaisekseen. 

Loppusanoissa mainitaan Jacques Collinin toimineen virassaan viidentoista vuoden ajan ennen eläkkeelle jäämistään.

Loppuratkaisu tuntuu sadunomaiselta. Yksi Balzacin esikuvista Collinin hahmoa luodessaan oli kuitenkin toteuttanut juuri tällaisen uran rangaistusvangista poliisipäälliköksi. Kyseessä oli Francois-Eugène Vidocq (1775–1857), jonka elämänvaiheita myös Victor Hugo käytti Kurjat-romaaninsa Jean Valjeanin ja etsivä Javertin hahmoja luodessaan. 

Monet Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanissa esiintyvät henkilöt esiintyvät myös muissa Balzacin Inhimillinen komedia -teossarjan teoksissa. Esimerkiksi Lucienin ystävä Rastignac esiintyy myös romaanissa Taikatalja sekä isommassa roolissa romaanissa Ukko Goriot. Samassa romaanissa olemme jo tutustuneet myös Goriot'n tyttäreen Delphineen. Kurtisaanien loistossa ja kurjuudessa Delphine on Estheriin hullaantuneen paroni de Nucingenin aviopuoliso. (Periranskalaiselta vaikuttaa se, että Delphine on täysin tietoinen miehensä ihastuksesta ja jopa opastaa tätä treffeille pukeutumisessa ja seksuaalisten toiveiden läpi saamisessa. Paroni luonnollisesti myös tietää ja hyväksyy vastavuoroisesti sen, että Rastignac on Delphinen rakastaja.) Myös Jacques Collin esiintyy romaanissa Ukko Goriot, sillä kertaa nimellä Vautrin.

Klassikkojen suomentaminen on kustantajalle varmaan aina pieni riski, mutta en panisi pahakseni, jos Kurtisaanien loisto ja kurjuus vielä ilmestyisi suomeksi kokonaisuudessaan. Tosin Balzacin Inhimillisen komedian yli yhdeksästäkymmenestä teoksesta on suomentamatta koko joukko muitakin aivan keskeisiä romaaneja. Kannattaisi harkita, sillä kuten Oscar Wilde totesi: "1800-luku, sellaisena kuin me sen tunnemme, on suurelta osin Balzacin keksintöä."

Honoré de Balzac, Kurtisaanien loisto ja kurjuus. Love Kirjat 1991. Alkuteos Splendeur et misères des courtisanes ilmestyi vuonna 1844. Suomennos: Heikki Kaskimies ja Mikko Manninen. Kuvittanut Charles Huard. 347 s.

Honoré de Balzac, A Harlot High and Low. Penguin Books 1985. Englanniksi kääntänyt Rayner Heppenstall. Osat Where Evil Ways Lead ja The Last Incarnation of Vautrin. Sivut 299-554.

Honoré de Balzac: Taikatalja

Balzacilla on aivan oma lokeronsa kirjallisten mieltymysteni joukossa. Hän ei kaihda paisuteltuja tunteita eikä melodraamaa. Hän briljeeraa teknisellä ja tieteellisellä tietämyksellään, joka usein pohjautuu kritiikittömästi omaksuttuihin 1700- ja 1800-lukujen muotikeksintöihin, esimerkiksi vitalismiin, mesmerismiin ja frenologiaan. 

Hänen romaaninsa ovat rönsyileviä ja muodottomia. Kirjanpainajat tuskastuivat häneen, koska hän teki muutoksia ja laajoja lisäyksiä uusiin vedoksiin ja uusiin painoksiin. Esimerkiksi tästä Taikatalja-romaanista ilmestyi vuosien 1831 ja 1845 välillä seitsemän korjailtua painosta. Muun muassa useiden romaanissa esiintyvien henkilöiden nimet muuttuivat toisiksi, koska Balzac oli saanut idean käyttää samoja henkilöitä useissa eri romaaneissa.

Kaikesta huolimatta en voi olla pitämättä Balzacin kirjoista. Hänen valtava energiansa ja myötätuntonsa vie lukijan mukanaan. Balzac uskoi henkilöihinsä ja eli heidän rinnallaan. Siinä määrin, että kuolinvuoteellaan hän pyysi kutsumaan paikalle lääkäri Horace Bianchonin – Bianchon kyllä parantaisi hänet. Ongelmana oli vain se, että Horace Bianchon oli romaanihenkilö, Balzacin oman mielikuvituksen tuote. Tässä Taikatalja-romaanissakin Bianchon osallistuu päähenkilön vaivojen diagnosointiin.

Taikatalja-romaanin perusjuoni on kiehtova. Köyhä mutta kaunis nuorukainen pettyy kirjoittamiensa teosten vastaanottoon. Hän on kolmen vuoden ajan elänyt askeettista elämää ja uskonut, että teokset toisivat hänelle mainetta. Samaan aikaan rikas nainen, johon hän on ollut rakastunut, tekee julmaa pilaa nuorukaisen toiveista. Korviaan myöten veloissa oleva nuori mies päättää lopettaa elämänsä hukuttautumalla Seine-jokeen. Hän ei halua teolleen todistajia, joten hän päättää odottaa illan pimenemistä. Odotusaikana hän sattuu sisälle antiikkikauppaan. Sen omistajalta hän saa villiaasin nahan, taikataljan, joka täyttää hänen kaikki toivomuksensa. Aina kun toivomus toteutuu, nahka pienenee hieman. Kun nahka on kulutettu loppuun, päättyy sen haltijan elämä. 

Näin kerrottuna Taikatalja-romaanissa on selvät jännittävän fantasiaromaanin ainekset. Balzac itse ei kuitenkaan pitänyt määritelmästä. Romaani onkin kerrottu tavalla, jossa henkilökuvaus ja seurapiireihin sekä eri tieteenaloihin kohdistuva satiiri korostuu. Balzac sijoitti Taikataljan Inhimillinen komedia -romaanisarjassaan filosofisten romaanien joukkoon. Hän halusi käsitellä siinä ennen kaikkea tahdon (vouloir), voiman (pouvoir) ja tiedon (savoir) suhdetta ja merkitystä ihmisen elämässä.

Romaani on jaettu kolmeen pitkään lukuun, joiden otsikot ovat Talismani, Sydämetön nainen ja Kuolemanpelko. Lisäksi romaanin lopussa on vajaan kolmen sivun mittainen Loppulause.

Talismani

Ensimmäisessä luvussa kerrotaan "nuoren mieshenkilön", Raphaël de Valentinin, harhailusta Pariisissa hänen päätettyään lopettaa elämänsä. Tämän “eksyksiin joutuneen, sädekehänsä menettäneen enkelin” taustaa ja syitä hänen päätökselleen ei tässä vaiheessa vielä kerrota. Itse asiassa Raphaëlin nimikin mainitaan ensimmäisen kerran vasta sivulla 52, pian hänen saatuaan taikataljan haltuunsa, aivan kuin vasta taljan omistaminen yksilöisi hänet Pariisin lukemattomien onnettomien nuorten miesten joukosta. Runsaasti sivuja käytetään ihmeellisen antiikkikaupan ylellisten esineiden kuvailuun.

Luovuttaessaan taikataljan Raphaëlille antiikkikaupan 102-vuotias omistaja tiivistää romaanin filosofisen idean seuraavasti:

Tahdon ilmaista teille muutamin sanoin ihmiselämän suuren salaisuuden. Ihminen tuhoaa itseään vapaaehtoisesti kahdella eri tavalla tyhjentäen siten kuiviin oman elämänsä lähteet. Kaiken sen, mikä aiheuttaa tuon kahdenlaisen kuoleman, ilmaisee kaksi sanaa: tahtoa ja voida.

     Näiden elämän kahden perusvaikuttimen rinnalla on kolmaskin, jonka viisaat ovat omaksuneet ja jota minun on kiittäminen onnellisuudestani ja pitkästä iästäni. Tahto meidät polttaa, voima tuhoaa, mutta tieto antaa heikolle olemuksellemme pysyväisen rauhan. Täten on halu eli tahto minussa kuollut, ajattelu on sen tappanut, elämän pyrkimykset ovat sopusoinnussa muun aistielämän kanssa. Toisin sanoen: henkeni ei piile sydämessä, joka murtuu, ei tunteissa, jotka ovat hetkellisiä, vaan aivoissa, jotka eivät kulu ja joiden toiminta on jatkuvaa. Minkäänlainen kohtuuttomuus ei ole koskaan vahingoittanut sieluani eikä ruumistani, vaikka olenkin nähnyt koko maailman.

(Antiikkikauppiaan loppupäätelmä – "Sanalla sanoen, olen saavuttanut kaiken ymmärtäessäni halveksia kaikkea" – saa romaanissa myöhemmin ironisen sävyn, kun paljastuu, että Raphaëlin puolihuolimattomasti sinkoaman toiveen takia vanha antiikkikauppias on hullaantunut nuoreen naiseen ja heittänyt menemään filosofiset periaatteensa. Rakkauden poltteessa vanhus toteaa: "Tunti, joka on vietetty rakkaudessa, on jo kokonainen elämä..." Tieto ei loppujen lopuksi näytäkään pärjäävän halulle.)

Kaupasta poistuessaan Raphaël törmää ystäviinsä, jotka vievät hänet mukanaan lehtikustantaja Tailleferin ylellisiin pitoihin – jollaisiin Raphaël juuri äsken oli toivonut pääsevänsä. Luvun loppuosa kuvaa satiirisesti seurapiirien ylenpalttisia kemuja ja 1830-luvun Ranskan poliittisia kuppikuntia.

Sydämetön nainen

Romaanin toisessa luvussa Raphaël on edelleen Tailleferin juhlissa. Hän kertoo minämuodossa koko elämäntarinansa ystävälleen Emilelle. Äidin varhainen kuolema. Isän taloudelliset vaikeudet. Pieni perintö, jonka varassa hän on kituuttanut ja kirjoittanut teoksiaan: näytelmää, jonka hänen ystävänsä arvioivat oppikoulusta juuri päässeen nuoren miehen lapselliseksi tekeleeksi; sekä tieteellistä tutkielmaa tahdon teoriasta, jota ainoastaan Emile on arvostanut. Onneton rakkaus kreivitär Fedoraan, joka on osoittautunut kylmäksi hyväksikäyttäjäksi. Yli varojen eläminen ja huvittelu Rastignac-ystävän antaman esimerkin mukaisesti.

Raphaëlin synkässä yksinpuhelussa, jonka aikana kyllästynyt Emile (ja ehkä muutama lukijakin) vaipuu uneen, tulee ilmi Raphaëlin ailahteleva suhtautuminen itseensä. Hän pitää itseään rumana, mutta uskoo myös voivansa tuottaa täydellisen onnen naisille, joista haaveilee. Hänen varmat käsityksensä naiseudesta vaikuttavat lapsellisilta: "Henkevät miehet tarvitsevat itämaisten naisten kaltaisia olentoja, joiden ainoana pyrkimyksenä on miehen tarpeiden tyydyttäminen." 

Usko ja epäusko omiin kykyihin vuorottelevat niin ikään. Keittiöpsykologin pätevyydellä analysoin ristiriidan ankaran yliminän ja voimakkaiden viettielämän ärsykkeiden välillä. Ylimielisyys yhdistettynä itsesyytöksiin: eipä ihme, että Dostojevski tunsi vetoa Balzacin romaaneihin.  

Lohtua Raphaëlin elämään ovat tuoneet hyväsydäminen rouva Gaudin, jonka majatalossa hänellä on pieni huoneensa, sekä rouva Gaudinin tytär Pauline, jolle Raphaël on antanut oppitunteja. Raphaël on kiintynyt Paulineen ja Pauline Raphaëliin, mutta köyhä tyttö ei täytä Raphaëlin kunnianhimon vaatimuksia.

Toisen luvun lopussa Tailleferin juhlavieraat heräilevät seuraavana aamuna krapulaisina. Paikalle saapuu notaari ilmoittamaan Raphaëlin saamasta kuuden miljoonan frangin perinnöstä – sen tuomat vuosittaiset korkotulot ovat täsmälleen ne, joita Raphaël oli toivonutkin.

Raphaël kauhistuu todetessaan, kuinka hänen toiveensa ovat pienentäneet taikataljaa.

Kuolemanpelko

Romaanin kolmannessa luvussa Raphaël on eristäytynyt maailmasta ylelliseen palatsiinsa. Hän yrittää elää toivomatta enää mitään. Tätä tarkoitusta varten hän on pestannut palvelukseensa lapsuuskotinsa uskollisen palvelijan Jonathasin, jonka tehtävänä on nyt ennakoida kaikki isäntänsä toiveet ennen kuin tämä ehtii niitä esittää. Päivänsä Raphaël viettää lukien, ja jottei hänen tarvitsisi toivoa edes luettavaa, Jonathas ostaa kaikki uudet Pariisissa ilmestyvät teokset.

Iltaisin Raphaël käy teattereissa ja oopperassa, joihin kaikkiin Jonathas on hänelle ostanut oman aition. Eräänä iltana Raphaël tapaa teatterissa Paulinen, joka niin ikään on nykyään rikas. Napoleonin sotaretkillä kadonnut Paulinen isä on palannut kotiin huomattava varallisuus mukanaan. 

Nuoret ilmaisevat toisilleen rakkautensa ja aikovat naimisiin. Raphaël heittää taikataljan kaivoon. Hetken näyttää onni täydelliseltä. Juuri ennen häitä puutarhuri tuo Raphaëlille kaivosta löytämänsä "oudon vesikasvin". Raphaël kauhistuu kutistunutta nahkaa ja lähettää Paulinen pois luotaan.

Nyt Raphaël kääntyy tiedemiesten puoleen voidakseen venyttää nahkaa suuremmaksi. Monien eri tieteenalojen edustajat pääsevät esittelemään tietojaan ja toteamaan, etteivät pysty vaikuttamaan tähän nahanpalaan. Mikään voima tai aine ei tepsi siihen, ei puristus, happo, tuli eikä vesi. Balzac saa mainion syyn esitellä yksityiskohtaisesti hydraulisen puristimen toimintaperiaatteen.

Suhtautuminen tiedemiesten puhetapaan on parodinen. Raphaël toteaakin, että “se, mitä sanotaan tieteeksi, mahtaakin olla vain nimien luettelemista".

Taikataljan pienentyessä Raphaël tuntee vointinsa huononevan. Hän hakee apua lääkäreiltä. Lääketieteen eri koulukunnat ja parantoloiden hoidot joutuvat vuorostaan Balzacin parodiseen mankeliin.

Pauline, joka on koko ajan etsinyt Raphaëlia, löytää tämän viimein kuoleman kielissä. Raphaël paljastaa rakastetulleen taljan salaisuuden. Raphaël toivoo saavansa kuolla Paulinen syliin, ja Pauline puolestaan yrittää pelastaa miehen halultaan surmaamalla itsensä. 

Loppuratkaisua en tässä paljasta.

Lyhyissä loppusanoissa Balzac vihjaa, että Paulinessa hän on halunnut kuvata ihanteellista naiseutta. Kreivitär Fedora puolestaan edustaa hänen käsitystään seurapiireistä.

Romaanin ihmiskuva on pessimistinen: itsekkyys ja oman voiton tavoittelu ohjaavat useimpia sen henkilöitä. Ihmiset käyvät heikoimman kimppuun kuin kanat, jotka nokkivat hengiltä heikomman lajitoverinsa. Tätä vertausta Balzac käyttää Raphaëlin tapaamista parantoloiden asukkaista. 

Myönteisiä poikkeuksia kyynisestä ihmiskuvauksesta ovat Pauline ja hänen äitinsä sekä vanha ja hieman yksinkertainen palvelija Jonathas.

Taikatalja oli yksi ensimmäisistä romaaneista jotka Balzac julkaisi omalla nimellään. Varsinkin Raphaëlin nuoruuden kuvauksessa ja onnettomissa rakkauksissa on nähty kirjailijan omia kokemuksia.

Minusta tuntuu, että romaani oli Balzacille muutenkin hyvin henkilökohtainen. Se, että juuri šagriininahka toteuttaa Raphaëlin toiveet ja samalla vie hänen elinvoimansa, ei varmasti ollut sattumaa. Nahkaa käytettiin aikanaan pergamentin valmistamiseen. Uskon, että Balzac on nähnyt taikataljan kirjallisen luomistyönsä symbolina. Kirjoittaminen toi hänelle rahaa ja mainetta ainakin ajoittain, mutta samalla vahvan kahvin voimin toteutetut kahdenkymmenen tunnin työpäivät tuhosivat hänen terveytensä.

Romaanin taitava suomennos on edelleen täysin luettava. Sääli, ettei teoksessa mainita suomentajan nimeä. Taikatalja suomennetun teoksen nimenä ei ole onnistunut. Alkuperäisen nimen (La peau de chagrin) sanaleikki on menetetty kokonaan. Chagrin tarkoittaa sekä šagriininahkaa että suruja. Suruja nahka tuo totisesti mukanaan. Se, onko siinä taikaa, on epävarmaa. Balzac ilmeisesti halusi, että romaanin voisi tulkita myös niin, että nahan fantastiset ominaisuudet olivat Raphaëlin kuvitelmaa.

Luin Taikatalja-romaanin ensimmäisen kerran yli neljäkymmentäviisi vuotta sitten. Osallistuin Tampereen yliopistossa Balzac-praktikumiin, jossa teosta käsiteltiin. Kiireisen lukutahdin takia kirja tuli silloin luetuksi pintapuolisesti. Tänä kesänä se tuli vastaan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien antikvariaattiosastolla ja poimin sen mukaani.

Pariisin Balzac-museossa vierailu ei ainakaan vähentänyt haluani tutustua kirjaan uudelleen. Siellä oli näytteillä muun muassa elokuvarekvisiittana käytetty nahka, johon oli laserilla poltettu taljan pahaenteinen lupaus.

Jos omistat minut, omistat kaiken, ja elämäsi kuuluu minulle. Niin on Jumalan tahto. Toivo, niin toiveesi täyttyvät. Mutta säästä elämääsi, sillä jokaisen toivomuksen täyttyessä se lyhenee sitä mukaa kuin minä pienenen. Tahdotko ottaa minut? Tee niin. Jumala sinua kuulkoon. Amen.

Honoré de Balzac, Taikatalja. WSOY 1934. Suomennos ranskankielisestä alkuteoksesta La peau de chagrin, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1831. Suomentajan nimeä ei mainita, ei myöskään kannen suunnittelijaa. Kannen kuvassa näkyy signeeraus OJA, joka vie ajatukset Piirtämisen taito -teoksen tekijään Onni Ojaan. 383 s.

Honoré de Balzac: Kadonneet illuusiot

Kadonneet illuusiot koostuu kolmesta kirjasta, jotka alun perin ilmestyivät erillisinä teoksina muutaman vuoden välein vuosina 1839–1843. Romaani kuvaa Ranskan kulttuuri- ja talouselämää – etenkin lehdistön osaa niissä –1820-luvun ensimmäisinä vuosina. Poliittisesti aika oli myrskyinen: elettiin restauraation aikaa. Siinä oli kyse Bourbon-suvun palauttamisesta Ranskan valtaistuimelle Napoleonin valtakauden jälkeen. Romaanin tapahtumien aikaan kuninkaana on Ludvig XVIII. Sanomalehdet jakautuivat rojalistisiin ja liberaaleihin. Sama jako näkyi myös kirjallisuudessa. Ehkä hieman yllättävästi rojalistiset kirjailijat edustivat romanttista suuntausta, kun taas liberaalit nojasivat klassismin ja valistuksen kirjalliseen perintöön.

Romaanin ensimmäinen osa, Kaksi runoilijaa, sijoittuu pääosin Angoulêmen ja Houmeaun kaupunkeihin Charente-joen varrelle. Siellä tutustumme teoksen päähenkilöihin. Apteekkarin poika Lucien Chardon, jolla äitinsä puolelta on yhteys de Rubemprén aatelissukuun, haaveilee runoilijan ja romaanikirjailijan urasta. Kaunis ja lahjakas nuorukainen herättää lämpimiä tunteita maaseutupaikkakunnan salongin pitäjässä, rouva de Bargetonissa. Romaanin ensimmäinen osa päättyy siihen, että Lucien ja rouva de Bargeton matkustavat yhdessä Pariisiin.

Tutustumme myös Lucienin ystävään David Séchardiin, josta tulee kirjapainon omistaja isänsä jälkeen. Vanhempi Séchard on epämiellyttävä ahne saituri, joka myy kirjapainonsa pojalleen ylihintaan, pimittää pojalleen kuuluvan äidinperinnön ja kieltäytyy tukemasta poikaansa taloudellisesti millään tavalla. David Séchardin ammatillinen mielenkiinto suuntautuu keksintöön, joka mullistaisi paperinvalmistuksen. Tarkoituksena on kehittää metodi, jolla saataisiin hyvälaatuista paperia halvoista raaka-aineista tarvitsematta käyttää valmistukseen lumppuja. Ensimmäisessä osassa David Séchard menee naimisiin Lucienin sisaren Even kanssa. Eve on kaunis, hellä ja älykäs. Myöhemmin romaanissa Eve osallistuu aktiivisesti myös liiketoimiin, mikä Balzacin maailmassa näyttäisi olevan poikkeuksellista. Useimmiten naiset ovat tässäkin romaanissa koristeita tai edistävät kulissien takana suostutteluvoimallaan rakastamiensa miesten asioita.

Romaanin toinen osa, Maaseudun suurmies Pariisissa, on lähes sadunomainen tarina Lucien de Rubemprén – kuten hän nyt itseään nimittää – noususta ja tuhosta Pariisin kulttuurielämässä. Rouva de Bargeton säikähtää Pariisin ylhäisön kritiikkiä ja sanoutuu irti suojatistaan. Lucien joutuu aloittamaan todella pohjalta – mikä tarkoittaa paradoksaalisesti ullakkoa, sillä siellä sijaitsivat halvimmat asunnot. Lucienin osoitteen vaihdokset Pariisissa kertovat paljon hänen kulloisestakin taloudellisesta asemastaan ja arvostuksestaan.

Köyhässä alkuvaiheessaan Lucien tutustuu nuorten ihanteellisten älykköjen "Piiriin", jonka hän kuitenkin nopeasti hylkää, kun huomaa, että ihanteista luopuminen parantaa hänen omaa asemaansa. Ihanteethan ovat vain illuusiota. 

– Pariisissa on vaikea säilyttää harhakuvitelmia mistään, Lucien vastasi kun he olivat jälleen kotona. – Kaikesta maksetaan veroa, kaikkea myydään, kaikkea valmistetaan, jopa menestystä.

Lucien paljastuu täydeksi opportunistiksi. Parhaiten hän voi tätä ominaisuutta hyödyntää sanomalehdissä. Kuin Tuhkimo-sadussa Lucien yhden vuorokauden aikana onnistuu kaikissa pyrkimyksissään: hän julkaisee ensimmäisen teatteriarvostelunsa, saa vakituisen paikan lehden toimittajakunnassa, pääsee mukaan kunnon orgioihin ja saa ensimmäisen kerran maistaa laadukkaita viinejä ja gourmet-ruokaa. Lopuksi hän vielä päätyy ihastuttavan näyttelijättären, Coralien, vuoteeseen.

Lucienin periaatteettomuutta kuvaa se, että lehtimieskumppaniensa yllytyksestä hän kirjoittaa teilaavan arvostelun ystävänsä Nathanin romaanista. Siinä hän katsoo, että 1700-luvun älyllinen proosa on ihanne, josta ei tule luopua. Heti perään hän julkaisee toisen, Nathanin romaania ylistävän arvostelun, jossa 1700-luvun proosa hylätään intohimottomana. Hyökkäykset tehdään nimimerkin suojassa, mutta ylistykset allekirjoitetaan omalla nimellä.

Lucien putoaa huipulta yhtä nopeasti kuin on sinne noussut. Hän joutuu juonittelujen uhriksi. Tämä romaani muuten osoittaa, että ilkeilyä ei ole keksitty somessa. Kyllä ennenkin osattiin. Ystävät hylkäävät Lucienin. Hän haavoittuu kaksintaistelussa. Coralie, jota Lucien on aidosti rakastanut, kuolee. Rahansa ja maineensa menettänyt runoilija lähtee romaanin toisen osan lopussa takaisin maaseudulle jalkapatikassa ja salamatkustajana hevosvaunujen takana.

Romaanin kolmas osa, Keksijän kärsimykset, vie meidät taas Angoulêmeen. David Séchard ja Eve ovat joutuneet taloudellisesti ahtaalle Lucienin Pariisissa väärentämien vekselien takia. David yrittää kiihkeästi saada aikaan paperia halvemmalla ja on jo lähellä keksintönsä läpimurtoa. Kaupungin rahamiehet ja kiero asianajaja liittoutuvat ajaakseen Séchardin perheen niin ahtaalle, että pystyvät halpaan hintaan ryöväämään Davidilta hänen keksintönsä. David joutuu pakoilemaan velkavankeutta.

Tässä vaiheessa Lucien saapuu takaisin ja onnistuu jälleen sotkemaan asiat. Hänen varomattomuutensa takia David vangitaan. Lucien kirjoittaa itsemurhaviestin ja lähtee etsiskelemään sopivaa hukuttautumispaikkaa.

Romaanin lopussa on oikein kunnon deus ex machina -ratkaisu, kun espanjalainen pappi ja diplomaatti pelastaa Lucienin vaunujensa kyytiin ja pestaa sihteerikseen. Hän myös lupaa maksaa Davidin velat. Kaniikki Carlos Herrera antaa Lucienin ymmärtää, että hän itse asiassa näin ostaa Lucienin sielun ja Lucienista on tuleva abbén leikkikalu ja sijainen niissä nautinnoissa, joihin kirkonmies ei voi osallistua. No, Balzacia enemmän lukeneet tietävät, että Carlos Herrera itse asiassa on suurrikollinen, jonka muissa Balzacin romaaneissa tapaamme nimellä Vautrin. Romaanin lopussa kerrotaan, että Lucienin tarina saa myöhemmin jatkoa. Tämä jatko on luettavissa romaanissa Kurtisaanien loisto ja kurjuus.

Lucienin lähettämät rahat eivät kuitenkaan ehdi ajoissa. David Séchard joutuu myymään keksintönsä pilkkahintaan. Tarinan loppu on kuitenkin onnellinen. Davidista ja Evestä tulee varakkaita viininviljelijöitä. David suuntaa tieteellisen mielenkiintonsa hyönteistutkimukseen. Kirjassa, joka on ollut täynnä taloudellista juonittelua ja todistelua siitä, että raha määrää kaikkea ja kaikki on ostettavissa, lopussa annetaan toinen kuva: kohtuus riittää ja todellinen onni on rakastavissa ihmisissä.

Balzacin ihanteena oli luoda romaaneja, jotka näyttävät elämän kaikki puolet. Tämän takia tämäkin romaani vaikuttaa täyteen ahdetulta. Siinä on yksityiskohtaisia liike-elämän ja politiikan sekä seurapiirien kuvauksia. Kerronnan katkaisee välillä pitkä selitys jostakin aiheesta, esimerkiksi paperinvalmistuksen historiasta ja teknisistä menetelmistä. Tämä selostus muuten keskeyttää yhtäkkiä Davidin ja Even tunteelliset rakkaustunnustukset. Joskus Balzacista syntyy kuva, ettei hän oikein jaksa keskittyä kerralla vain yhteen asiaan.

Myös juoni on täyteläinen. Täältä pesee: salattuja suhteita, juonitteluita, kaksintaisteluita, nuoren rakastetun kuolema, uhkapelejä joissa kokonaisia omaisuuksia voitetaan ja menetetään saman tien. Siihen nähden, miten paljon romaanissa tapahtuu, on yllätys, että Lucienin oleskelu Pariisissa kestää vain puolitoista vuotta ja koko romaanin aikajanakin on vain parin vuoden mittainen. 

Balzac on selvästi saanut oppia myös Molièrelta. Ahneet ovat todella ahneita, itsekkäät todella itsekkäitä ja rakastuneet todella rakastuneita kuten Molièren tyyppikomedioiden henkilöt. Ihmiset näyttävät tunteensa estottomasti ja purskahtavat itkuun tuon tuostakin. Tunteita eritellään yksityiskohtaisesti. Se on ranskalaisen kirjallisuusperinteen mukaista ja varmaankin myös ajan tapa. Jos haluat tietää, miltä loukattu ylpeys, unelmien luhistuminen, mielistely ja tekopyhyys näyttävät ja tuntuvat, tämä romaani sen kertoo laveasti. Nykyään luotetaan enemmän pieniin vihjeisiin. Näissä Balzacin analyyseissa on mukana mahtipontisia latteuksia, jotka luultavasti jäljittelevät Ranskan suurten aforistikkojen mietelauseita. Ne eivät minua häirinneet, päinvastoin suhtaudun niihin suopeasti, koska harrastan itse samaa näissä blogiteksteissäni.

Ihmisten ulkomuotoa kuvataan niin ikään perusteellisesti. Se on mielekästä, sillä tässä romaanissa ihmisen ulkomuoto paljastaa hänen luonteensa ja syntyperänsä.

Usein romaanissa viitataan poliitikkoihin ja kirjailijoihin, jotka ovat jo lähes täysin unohtuneet. On vaikea tietää, ketkä henkilöistä ovat täysin kirjailijan luomia. Osa todellisista henkilöistä esiintyy omilla nimillään, osasta käytetään kirjailijan keksimiä nimiä. Esimerkiksi George Sand esiintyy romaanissa nimellä Camille Maupin. Tämä "tunnettu hermafrodiitti" auttaa Lucienia, kun tämä on aivan rahaton eikä pysty järjestämään Coralien hautajaisia. Camille taitaa olla vähän ihastunutkin Lucieniin.

Balzacia pidetään realistisena kirjailijana, mutta on hyvä ymmärtää, ettei hänen henkilöiltään silti voi odottaa samaa käytöstä kuin naapureiltamme. Balzac – kuten myös Dickens ja Dostojevski – luovat omalakisen maailmansa, jonka he vyöryttävät lukijan tajuntaan niin vastaansanomattomalla voimalla, että kriittinen suhtautuminen on mahdotonta. Jos luet, rakastat. Jos et rakasta, et lue.

Kadonneet illuusiot kuuluu Balzacin Inhimillinen komedia -romaanisarjassa "Maalaiselämän kuvauksiin".

Honoré de Balzac, Kadonneet illuusiot. Love kirjat 1983. Suomentanut Heikki Kaskimies. Esipuhe Kari Manninen. Alkuteos Illusions perdues ilmestyi kolmessa osassa: Les deux poëtes (1837), Un grand homme de province à Paris (1839), Les souffrances de l'inventeur (1843). Kuvitus Charles Huard. Kannen kuva on osa Jacob van Ruisdaelin maalauksesta Viljapellot. 617 s.