Jean Giono: Colline

Jean Gionon (1895–1970) esikoisromaani Colline ('Kukkula') vuodelta 1929 kuvaa syrjäisen provencelaiskylän kamppailua luonnonvoimien kanssa. Romaanin pahaenteiset viitteet ja painostava tunnelma sekä sen päähenkilöiden taikauskoisuus tekevät siitä jännittävän, kauhuromaania muistuttavan lukuelämyksen. Jostain syystä – ehkä syrjäkylän kuvauksen, rajoja rikkovan seksuaalisuuden ja teoksen lyyrisen sävyn takia – mieleeni tuli suomalaisista kirjailijoista Timo K. Mukka.

Bastidesin kylä koostuu neljästä talosta ja niiden kahdestatoista asukkaasta. Lisäksi on vielä kylähullu, puhetaidoton Gagou, jota ei lasketa asukkaiden määrään, jotta ei päädyttäisi huonon onnen lukuun. Taikauskoinen kylä on pysähtynyt jonnekin ajan koskettamattomiin. Vuoden 1907 maanjäristys tosin mainitaan ohimennen. Autoja tai muitakaan moottorilla toimivia laitteita tai puhelimia ei tarinassa esiinny. Hevosrattailla matka lähimpään kaupunkiin kestää kolme tuntia.

Tuulen tuivertama karu seutu kukkuloiden välissä riittää niukkaan elantoon. On oliiveja ja hedelmäpuita, vuohia, vähän viljaa sekä pienriistaa. Viinistä ei ole pulaa. Kylän elämä vaikuttaa vakiintuneen vähintään tyydyttäväksi.

Kylän johtomies, Gondran, on vähitellen syrjäyttänyt edellisen johtajan, Janet'n, ja mennyt naimisiin tämän tyttären Margueriten kanssa. Janet on nyt iältään kahdeksissakymmenissä ja asuu vävynsä talossa. 

Romaanin alussa Janet sairastuu. Janet'n houreissa ympäröivä luonto uhkaa ihmistä; eläimet, kasvit, jopa kivet ja kukkulat vaikuttavat tietoisilta ja pahansuovilta. Luonnon henki tekee mitä tahtoo: se on isäntä, ihmiset vain maatyöläisiä. Potilaan vuode siirretään keittiöön, jotta Marguerite voi huolehtia hänestä kotitöidensä ohessa. Lääkäri käy katsomassa Janet'ta ja toteaa, että kuolema on jo lähellä. Janet'n tapa nauttia kuusi litraa viiniä päivässä on romahduttanut terveyden.

Nykylukijalla käy mielessä, että monelta pahalta olisi vältytty, jos kyläläiset olisivat antaneet vähemmän painoarvoa vanhan juopon horinoille.

Poikkeuksellisen tuulisten päivien jälkeen Gondran lähtee raivaamaan kauimmaista oliivilehtoaan vain koira mukanaan. Tunnelma on epämääräisellä tavalla pahaenteinen. Hetken vallantunnossa Gondran tappaa keltaisen liskon. Tekoa seuraa häpeän tunne ja ilmestyksenomainen näky luonnon ja ihmisen yhteydestä. “Joten hänen ympärillään, tämän maan päällä, kaikki hänen tekonsa aiheuttavat kärsimystä? Hän on siis mukana kasvien ja eläinten kärsimyksissä? Eikö hän voi kaataa puutakaan tappamatta?” Janet'n houreet ovat selvästi vaikuttaneet Gondraniin.

Gondran pelästyy.“Eikö hän voi enää nostaa sormeaankaan saamatta kärsimyksen virtoja juoksemaan?” Haluaako jokin voima kostaa hänelle ja koko kylälle sen, miten he ovat luontoa kohdelleet?

Jean Giono nimesi Colline-romaanin ja kaksi sitä seurannutta itsenäistä romaania Pan-trilogiaksi. Colline-romaanissa personoitua luonnonvoimaa ei nimetä, mutta ilmiselvästi Gionolla on ollut mielessään kreikkalaisten Pan-jumala ja tämän aiheuttama paniikki. Hyvin on myös tiedossa Pan-jumalan vaikutus kristilliseen paholaiskuvaan.

Ajatus luonnonvoimasta, joka kostaa huonon kohtelun, on epäilemättä ollut mielessä myös niillä muutamilla kriitikoilla, jotka ovat tulkinneet tämän romaanin ekologiseksi varoitukseksi ilmastonmuutoksesta. Tähän tulkintaan romaani taipuu mielestäni huonosti. Bastidesin kylän asukkaat eivät ole riistäneet luontoa. Heidän lähes kivikautiset viljelysmetodinsa ja pienimuotoinen metsästyksensä eivät ole aiheuttaneet ainoankaan lajin katoa. Heidän elämäntapaansa voitaisiin pitää lähes kestävän elämäntavan malliesimerkkinä. Ongelma ei siis ole luonnon riistämisessä vaan kyläläisten vaikeuksissa sovittaa elämäänsä luonnon armoilla yhteen taikauskon leimaamien moraalikäsitystensä kanssa. Palaan tähän vielä tuonnempana.

Gondranin tunne on ollut niin voimakas, että hän kotiin palattuaan puhuu siitä myös muille kyläläisille absinttipullon äärellä. Erityisesti hän haluaa kuulla Jaumen mielipiteen. Jaumella nimittäin on hallussaan muutakin kuin uskomustietoa. Jaume lukee, ei pelkästään lehtiä vaan kirjojakin.

Jaume on haluton ottamaan kantaa kukkulan muodostamaan uhkaan. Käy kuitenkin ilmi, että myös Jaume on taikauskon riivaama mies. Hän näkee enteitä kaikkialla. Hän on yrittänyt ampua kaivolle tulleen villisian mutta ampunut ohi. Hän on lisäksi nähnyt vastikään mustan kissan, jonka näyttäytyminen on aiemminkin ennustanut hänelle onnettomuuksia: kaksi päivää ennen maanjäristystä, kaksi päivää ennen kuin salama tappoi Maurrasin isän, kaksi päivää ennen kuin löysi vaimonsa hirttäytyneenä navetasta.

Kahden päivän päästä kylän kaivosta loppuu vesi.

Vettä säännöstellään. Gondran ajaa partansa viinillä. Aphrodis Artaud'n pikkuinen Marie-tytär sairastuu juotuaan eläinten kaukalosta. 

Kun kyläläiset huomaavat, että vähämielinen Gagou palaa yöllisiltä retkiltään lahkeet mudassa ja hiukset kosteina, Jaume ja Maurros päättävät seurata tätä. Yöllä Gagou menee koleran kauan sitten autioittamaan naapurikylään. Sen kaivo toimii yhä. Vesiongelma on siis toistaiseksi ratkaistu. Jaume lähtee noutamaan vesiastioita. Sillä välin Maurras näkee, miten Jaumen aikuinen tytär Ulalie saapuu autiokylään. Gagou ja Ulalie parittelevat raunioissa.

Musta kissa ilmestyy uudelleen kylään ja asettuu Janet'n sängylle. Myös villisika tulee kylään uudelleen, tällä kertaa keskellä päivää. Ase on Jaumen käden ulottuvilla, mutta hän ei tartu siihen. Pelko luonnonvoimien suututtamisesta on ottanut vallan hänen mielessään. "Hän ei enää ajattele miehistä voimaansa, hän ajattelee olevansa peloissaan ja käpertyy pelkoonsa kuin pähkinä kuoreensa."

Uusi hengenvaarallinen vitsaus kohtaa pian kylää. Syttyy maastopalo, joka polttaa hedelmäpuut ja pellot ja uhkaa kylän rakennuksia. Miehet yrittävät ohjata liekkejä kylän ohi. Naiset ja lapset kerääntyvät Gondranin taloon. Gagou menehtyy liekkeihin.

Kun vaara on ohi, Jaume kokoaa kyläläiset yhteen ja vaatii, että Janet on surmattava. Hän on houreineen ollut syypää kaikkeen. Kyläläiset myöntyvät, jopa Janet'n tytär Margueritekin. Ennen kuin päätöstä ehditään panna toimeen, huomataan, että Janet on jo kuollut omia aikojaan.

Kylän yksimielinen päätös ei näytä aiheuttavan ongelmia, päinvastoin, seuraa sovintojen sarja: kylän kaivo alkaa taas pulputa vettä, mustalle kissalle löytyy isäntäperhe, Jaume päättää palkata kylän ulkopuolelta nuoren miehen itselleen avuksi mutta ennen kaikkea Ulalielle iloksi. Kaiken kukkuraksi Jaume vielä onnistuu lopultakin ampumaan villisian.

Kuten juoniselostuksesta on varmaan käynyt ilmi, Jean Gionon Colline on vain vähäisessä määrin ekologinen mutta mitä voimakkaimmin mytologinen. Mielestäni romaani kertoo uskomusten vaikutuksesta ihmisten elämään. Kuten hyvälle kirjalle kuuluu, se jättää kyllä tilaa muillekin tulkinnoille.

Tällaisen sanoman olin romaanista löytäväni: ihmisille on luonnollista tuntea myötätuntoa luontoa kohtaan, mutta sen ei pidä johtaa kohtuuttoman ankariin moraalivaateisiin. Romaanin Janet'n hulluus on ollut siinä, että hän on korottanut luonnon jumalaksi. Hän on tulkinnut tämän jumaluuden jakavan palkintoja ja rangaistuksia. Kyse on kuitenkin koko ajan ollut siitä, että luonnon toimintatapaan kuuluu yhtä aikaa tuhoutuminen ja alati jatkuva uuden luominen. Ihmisen tulee hyväksyä itsensä osaksi luontoa eikä asettautua sen yläpuolelle.

Ihminen osana tuhon ja luomisen kiertokulkua näkyy romaanissa esimerkiksi siinä, miten taudin autioittaman lähikylän kaivo pelastaa Bastidesin kylän. Autioituneen kylän raunioista ovat suojan luovalle viettielämälleen löytäneet myös Ulalie ja Gagou.

Myös Bastidesin kylä on rakentunut aiemman ihmisasutuksen paikalle. Kylän kaivon veistoksissa näkyvät vielä paikalla aiemmin asuneiden ihmisten tuntemattomien jumalhahmojen piirteet. Gondranin taloa kutsutaan nimellä Les Monges. Alueella vanhastaan puhutussa oksitaanin kielessä nimi tarkoitti 'munkkeja', mikä kertoo siitä, että paikalla on ehkä joskus ammoin toiminut luostari.

Jean Giono, Colline. Bernard Grasset 1995. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1929. Kansikuva: Jacques Thévenet. 190 s.

Jean Giono: Husaari katolla

Piemontelainen 25-vuotias eversti Angelo Pardi on joutunut lähtemään maanpakoon Ranskan Provenceen surmattuaan kaksintaistelussa itävaltalaisen kätyrin, joka on paljastanut poliisille italialaisia vapaustaistelijoita, Carbonari-salaseuran jäseniä, joihin Angelokin kuuluu.

Poliittisesta lähtötilanteestaan huolimatta romaanin teemat eivät ole erityisen poliittisia. Angelon taistelu on yksilön kamppailua maailmaa vastaan sekä sisäistä painia ankarien ihanteiden puristuksessa. Angelo on herttuatar Ezzia Pardin 16-vuotiaana synnyttämä avioton poika, jolle äiti on ostanut everstinarvon. Kyseenalaisesta syntyperästään huolimatta Angelo kokee aatelismiehen kunniakäsityksen velvoittavan itseään. Angelo tutkii kaiken aikaa motiivejaan ja käy keskusteluja itsensä kanssa.

Johtuuko toimintani taistelun oikeutuksesta vai siitä arvonannosta, jota voin suoda itselleni tietäessäni, että käyn taisteluun oikeuden puolesta. On kiistämätöntä, että jos astun oikean asian palvelukseen, se palvelee minun ylpeyttäni. Minä tosin palvelen myös muita, mutta se on pelkkää ylijäämää. Niin kuin jo hyvin näet, sanan 'kansa' voi vahingotta jättää keskustelun ulkopuolelle. Sen tilalle voisin panna aivan mitä tahansa, samoin kuin sanan 'vapaus' tilalle, tosin sillä ehdolla, että sen tilalle tulee joku samaa tarkoittava sana. Tarkoitan, että sillä pitää olla yhtä ylevä ja yhtä epämääräinen merkitys. Entä 'taistelu'? Se sana saa jäädä paikalleen. Taistelu, toisin sanoen voimainkoetus, jossa toivon olevani vahvempi. Loppujen lopuksi ei jää muuta jäljelle kuin "Eläköön minä itse!"

Provence 1830-luvulla ei ollut kovinkaan turvallinen pakopaikka, sillä siellä raivosi ärhäkkä koleraepidemia. Sairastuneet ripuloivat ja oksensivat riisimaitoa, heidän ihonsa muuttui sinipunaiseksi jaloista alkaen ja lopuksi ihminen kuoli tuskallisesti kuivumisen aiheuttama karmea irvistys kasvoillaan. Taudin syitä ei tarkasti tunnettu, epäiltiin hyönteisten levittävän jonkinlaisia tauti-itiöitä, miasmia. Tauti paheni aina loppukesästä. 

Romaanissa eletään juuri loppukesää ja syksyä. Ihmiset pakenevat kaupungeista maaseudulle ja edelleen kauemmas kohti alueita, joilla huhujen mukaan koleraa ei tavattu. Angelo kulkee ikään kuin vastavirtaan etsiessään kasvinveljeään Giuseppea, carbonarisissiä, jolla on Angelolle kirje ja rahaa Angelon äidiltä. 

Pitkällä vaelluksellaan Angelo tapaa pienen ranskalaisen lääkärin, joka etsii viimeisiä eloonjääneitä maaseudun autioituneista taloista ja yrittää pitää näitä hengissä hieromalla heidän kylmeneviä jäseniään, ilmeisesti onnistumatta kertaakaan parantamaan ketään. Lääkäri värvää Angelon apurikseen. Kun lääkäri itse kuolee koleraan, Angelo katsoo velvollisuudekseen jatkaa tämän työtä. Lääkärin pyyteetön toiminta askarruttaa Angeloa. Voiko ihminen todella unohtaa itsensä?

Ja jos hän olisi onnistunut pelastamaan yhden kuolevista, olisiko hänen tyytyväisyytensä aiheutunut siitä, että elämä alkoi uudelleen, vai siitä, että hän itse pystyi herättämään uutta eloa. Eikö hänkin ollut vain yksinkertaisesti rekisteröimässä aateluuskirjaansa? Niin kaikki äpärät joutuvat tekemään. Enkö juuri siitä syystä häntä ihaillut, toisin sanoen kadehtinut? Enkö jäänytkin hänen seuraansa saadakseni papereihini samanlaiset leimat kuin hänkin? Kaikki merkittävät ihmiset istuvat aina kahdella tuolilla. Kykenisiköhän kukaan uhrautumaan toisten hyväksi, ellei hän siitä samalla itse nauttisi?

Angelon itseriittoisuus, uhmakkuus ja ehdottomuus alkavat osoittautua syvällä sielussa muhivan  epävarmuuden peittelyksi. Romaanin kertoja kommentoi: "Hänessä oli niin paljon heikkoutta, että hän haki puolustusta." 

Angelo hakeutuu Manosquen kaupunkiin, jossa Giuseppen pitäisi toimia suutarina, mutta myöhemmin käy ilmi, että Giuseppe on paennut koleraa maaseudulle. Heti ensimmäiseksi Manosquessa Angeloa epäillään kaivojen myrkyttämisestä ja hän välttyy vain nipin napin joutumasta hirsipuuhun. Angelo pelastautuu kaupungin katoille, joilla hän nukkuu päivät ja tekee yksinäisiä tutkimusretkiään öisin. Tästä jaksosta romaani on saanut jännittävän nimensä. Nimi on myös vertauskuvallinen: ihanteiden riivaama Angelo tuntee olevansa muiden yläpuolella myös henkisesti. "Erehdynköhän luullessani olevani suurempi silloin kun toimin yksin?"

Yhdellä yöllisellä ruoanhankintaretkellään Angelo tunkeutuu ullakon kautta tyhjältä vaikuttavaan taloon. Talosta hän löytää aistikkaita vaatteita, jotka hetkeksi herättävät hänessä hellyydenkaipuun. Hellyys saa kuitenkin luvan kohdistua vain kissaan, joka seurailee Angeloa. Myöhemmin samassa talossa hän törmää yksin jääneeseen 23-vuotiaaseen itsevarmaan naiseen, joka pelottomasti tarjoaa yllättävälle yövieraalle teetä. Naisen keihäänkärjen muotoiset kasvot jäävät pysyvästi Angelon mieleen, mutta seuraavan kerran he tapaavat vasta reilun sadan sivun päästä.

Angelo hakeutuu pois katoilta, jälleen myös vertauskuvallisesti osaksi ihmiskuntaa. Koska kolera näyttää karttavan Angeloa, hän lyöttäytyy yksiin vanhan nunnan kanssa, joka öisin kerää kaduilta ruumiita ja pesee niitä viimeisenä palveluksena kuolleiden ihmisarvolle. Ylösnousemuksen hetkellä ihmisen tulee olla puhdas ja säädyllinen. - Jos he nousevat takamukset paskaisina, hän sanoi, niin miltä minä näytän Herran kasvojen edessä?  

Elävien tuntema pelko on tehnyt ihmisistä jätettä.

He pesivät heitteille jätetyt ruumiit. He eivät ehtineet pestä kaikkia, jotka he yön aikana löysivät: niitä kun oli kaikissa nurkissa. Toiset istuivat. Heidät oli tahallaan jätetty siihen asentoon, että olisi luultu heidän vain lepäävän. Toiset oli heitetty vaikka minne ja heidän päälleen oli voitu viskata roskia. Muutamia löytyi jopa lantakasoistakin. Jotkut makasivat kippurassa ovensyvennyksissä, toiset olivat vatsallaan tai selällään keskellä katua kädet ristissä. Oli hyödytöntä kolkuttaa ovia, joiden edestä kuolleet löytyivät. Kukaan ei niitä tuntenut. Eri korttelien asukkaat jopa salaa vaihtoivat kuolleitaan.

Työ, jota kukaan ei näe ja joka on vaarallista ja täysin hyödytöntä, ruokkii Angelon käsitystä omasta arvostaan:

Tiedän, että olen enemmän arvoinen kuin kaikki nuo ihmiset, joilla on arvoasema yhteiskunnassa, joita herroiteltiin ja jotka nyt heittävät rakkaimpansa tunkiolle. Tärkeätä ei ole, että toiset tietävät ja tunnustavat, että minä olen arvokkaampi heitä: tärkeätä on, että tiedän sen itse. Mutta olen vaateliaampi kuin muut. Vaadin itseltäni kiistämättömiä todisteita. Tämä ainakin on sellainen. 

Synkästä tilanteesta huolimatta jaksossa on myös komiikkaa, jota tarjoilee suorapuheinen ja käytännönläheinen nunna. Mainio on muun muassa kohtaus, jossa yksi vainajista kesken pesun yllättäen herääkin henkiin. Nunna on vihoissaan siitä, että mies on petkuttanut heitä, ikään kuin mies olisi tekeytynyt kuolleeksi vain, jotta joku toinen olisi pessyt hänen takamuksensa. Omaisetkaan eivät sanottavasti ilahdu miehen kotiinpaluusta.

Jätettyään nunnan ja Manosquen kaupungin Angelo lopulta löytää Giuseppen ja tämän puolison Lavinian metsäleiristä muiden carbonarien joukosta. Giuseppelta Angelo saa paitsi rahaa ja äitinsä kirjeen myös käytännönläheisiä ohjeita vallankumouksellisen elämään. Giuseppelle vapauden aate on kaikki kaikessa. Sen puolesta täytyy joskus käyttäytyä myös kunniattomalla tavalla. Täytyy tehdä vain se, mistä on hyötyä. Giuseppe moittii Angeloa siitä, että tämä oli haastanut kätyrin kaksintaisteluun. Asia olisi pitänyt hoitaa salamurhalla, ja näin Angelo olisi voinut jatkaa sotilasurallaan. 

Sinä vaikutat mielettömältä. Sinä et herätä luottamusta. Ei kansa voi uskoa sellaisiin hyveisiin, joista sillä itsellään ei ole aavistustakaan.

Angelo ja Giuseppe päättävät lähteä takaisin kohti Italiaa, mutta eri teitä. He sopivat kohtaamispaikan vuoristoon. Angelo lähtee matkaan. Eräällä tiesululla Angelo näkee Manasquen talossa tapaamansa nuoren naisen ja tarjoaa apuaan. Angelo ja nainen ohittavat yön turvin ratsuillaan vartijat ja lähtevät matkalle kohti vuoristoa. Angelon tavoitteena on päästä Giuseppen luo kohtaamispaikalle ja nainen puolestaan pyrkii aviomiehensä luo. Romaanissa on paljon seikkailukertomuksen tai pikareskiromaanin piirteitä, mutta jännitys tai hauskuus eivät ole sen ydintä. Minulle tuli usein mieleen, että tämä on jonkinlainen pastoraali: kaksi viatonta suuren luonnon ympäröiminä.

Romaanin loppuosasta muodostuu ihastuttava rakkauskertomus. Nuorten suhde syvenee vähitellen pitkän vaelluksen aikana alun kiusoittelusta kohti vakavampaa ajatusten jakamista. Yhteiset koettelemukset lähentävät heitä. He joutuvat vangiksi "karanteeniin" ja pakenevat, heidät yritetään ryöstää ja heitä petetään. He tekeytyvät välillä aviopuolisoiksi hälventääkseen heihin kohdistuvia epäilyksiä. Vaikka nuoret selvästi tuntevat vetoa toisiinsa, molempien kunniakäsitys estää tunteiden ilmaisemisen ja fyysisen kosketuksen. Toveruus on kuitenkin mahdollista.

En ymmärrä, miksi emme voisi olla toverillisia keskenämme, vaikka te olettekin nainen ja minä mies. Tunnustan, että tänään olen monta kertaa tuntenut itseni noloksi. Esimerkiksi kun tänä aamuna tapasin teidät pistooli kädessä, minun teki mieli taputtaa teitä olalle, niin kuin teen Giuseppelle ja Lavinialle, kun tarve vaatii. En uskaltanut tehdä niin, ja se oli vahinko, sillä joskus kriitillisinä hetkinä se merkitsee enemmän kuin kaikki sanat.

Vasta viikkojen matkan jälkeen nuoret kertovat toisilleen omat nimensä. Tämänkään jälkeen Pauline ja Angelo eivät vielä sinuttele toisiaan, mikä ranskalaisessa romaanissa ei ole aivan tavatonta. Eräänä iltana autiotalossa viinin päihdyttäminä nuoret kertovat asioita, joita eivät ehkä koskaan ole kertoneet muille. Angelo paljastaa osan epävarmuuttaan ja kertoo äidin asettamista vaatimuksista: "Hän pitää alituisesti sormeaan minun nenäni alla, pakottaakseen minut nostamaan päätä ja katselemaan ylös." Pauline kertoo 45 vuotta itseään vanhemmasta aviomiehestään. Rakkaudesta joka ehkä onkin velvollisuutta.

Olemme juoneet liikaa, sanoi nuori nainen. Jos vielä jatkamme, puhumme viiden minuutin kuluttua runosäkein ja kaikkia vastaan. Eikö teidänkin mielestänne pitäisi ajatella nukkumaan menoa? He valitsivat kaksi huonetta, joiden ovet olivat vastakkain.

En halua paljastaa romaanin lopun dramaattisia tapahtumia. Kerrottakoon, että ainoatakaan suudelmaa nämä rakastavaiset eivät vaihda, mutta heidän välilleen syntyy myös poikkeuksellisen intiimi fyysinen läheisyys, täysin kunniallinen ja säädyllinen. He lopulta jopa sinuttelevat toisiaan! Angelo oppii välittämään toisesta ihmisestä enemmän kuin itsestään. Teoksen loppu vihjaa, että tämä tekee hänestä myös paremman - ja onnellisemman - vapaustaistelijan. "Eläköön minä itse" on väistynyt; tilalla on "Eläköön Italia!"

Jean Gionon romaanissa Ranskan maaseudun luonto on läsnä poikkeuksellisen voimakkaasti. Jos tarkka ja herkkä luonnon havainnointi on mieleesi, nautit tästä romaanista. 

Tautiepidemiasta kertovaa romaania on mahdotonta lukea tällä hetkellä ajattelematta samalla koronapandemiaa. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjat keräävät itseensä merkityksiä, jotka varmasti eivät ole olleet tekijän mielessä. Epidemioihin suhtautumisessa näyttää olevan myös yleisiä lainalaisuuksia: tutunomaisesti romaanissa pulpahtavat esiin taudin syntyä koskevat salaliittoteoriat. On myös koleradenialisteja, jotka pitävät tautia huijauksena. Kummallisia parannuskeinojakin kehitellään. Tietämättömyys johtaa järkyttäviin seurauksiin.

Erojakin nykyhetkeen on. Kolera ei piiloutunut sairaaloiden teho-osastoille. Se tuli kaduille; se näkyi ja haisi.

Jean Giono, Husaari katolla. WSOY 1955. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le hussard sur le toit (1951) suomentanut Reino Hakamies. 464 s.

---------------------------------------------- 

Helmet lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 3: Historiallinen romaani.