William Trevor: The Ballroom of Romance

Projektini William Trevorin teosten parissa etenee pikkuhiljaa. Tällä kertaa vuorossa on novellikokoelma vuodelta 1972. Näistä novelleista kirjoittaminen on minulle yksityistä huvia ja yritys  jättää itselleni jonkinlainen muistijälki jokaisesta kertomuksesta. En kuvittele käännyttäväni blogini lukijoita William Trevorin ihailijoiksi. 

Kirjojen saatavuudessakin voi olla haasteita. Suomennoksia Trevorilta ei nimittäin ole ainuttakaan, ja englanniksikin Trevorin teoksia on Suomen kirjastoissa tarjolla vain sattumanvaraisesti. Netin kirjakaupoista niitä kyllä saa. Tarjolla on myös muutamia tuoreita ruotsinnoksia.

The Ballroom of Romance -kokoelman myötä Trevorin psykologinen realismi on syventynyt. Kirjailija ravistautuu irti maneereistaan: henkilöiden puhetapa, jonka koomisuus perustui korostuneeseen korrektiuteen, on lähes täysin kadonnut. Vähemmälle jäävät myös eksentriset ihmistyypit. 

Aiemmissa teoksissaan William Trevor leimautui Lontoon ja lontoolaisten kuvaajaksi. Nyt mukaan tulevat myös irlantilaismiljööt. Kokoelman kahdestatoista novellista neljä sijoittuu Irlantiin. Irlanti-aiheet yleistyivät myös hänen myöhemmissä teoksissaan. Jopa siinä määrin, että hänet yleensä mainitaan irlantilaiskirjailijaksi, vaikka hän asuikin suurimman osan elämästään Englannissa. 

William Trevor syntyi Irlannissa Corkin piirikunnassa. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän vietti eri puolilla Irlantia. Dublinin Trinity Collegessa hän suoritti tutkinnon historia pääaineenaan. Englantiin William Trevor muutti 24-vuotiaana vuonna 1952. 

Access to the Children

Novelli on kerrottu eronneen miehen näkökulmasta. Sunnuntaisin hänellä on tapaamisoikeus 5- ja 7-vuotiaisiin tyttäriinsä. Novellin alkupuoli kuvaa miehen päivää tyttäriensä seurassa. Mies katuu avioeroaan ja haluaisi palata liittoon, josta on lähtenyt toisen naisen takia. Uusi naisystävä on jättänyt hänet juuri kun miehen avioero tuli voimaan.

Palauttaessaan lapset ex-vaimolleen mies kertoo ymmärtäneensä, että heidän liittonsa oli täydellinen. Nainen on samaa mieltä. Se on kuitenkin nyt pilalla. Naisella on uusi miesystävä, jonka kanssa hän aikoo pian avioitua.

Osuva elämänpettymyksen kuvaus, johon pikkuvanhat lapset tuovat hieman huumoria.

Nice Day at School 

Novelli on kerrottu suurimmaksi osaksi 14-vuotiaan Eleanorin näkökulmasta. Luokkatovereilla tyttökoulussa on jo seksikokemuksia. Tytöt pilkkaavat selän takana opettajaansa neiti Whiteheadia, joka asuu yksin pienessä asunnossa ja jonka ylähuulessa kasvaa karvaa. Aikooko Eleanorkin samanlaiseksi vanhaksipiiaksi? Eleanoria seksi kiehtoo ja pelottaa yhtä aikaa. Hän pelkää, että se sattuu tai että ehkäisy pettää. Hän haaveilee hienostuneesta ja hellästä miehestä, joka vie hänet kuherruskuukaudelle Biarritziin.

Alemman keskiluokan asuntoalueen arki ei vastaa hänen unelmaansa. Eleanorin omien vanhempien nukkavieru elämä on kangistunut kaavoihinsa. Naapuruston ihmisten yleisessä tiedossa olevat aviorikokset nolostuttavat Eleanoria.

Tarjolla ei ole hienostunutta miestä. Koulupäivän jälkeen teurastamon apupoika yrittää karkeasti vietellä Eleanorin. Äidin kysymys – "Oliko koulussa kiva päivä?" – tuntuu erityisen väljähtäneeltä, kun Eleanor on yrittänyt koko päivän ratkoa elämänsä suuntaa koskevia kysymyksiä.

Nuhjuisten rutiinien rinnalla neiti Whiteheadin yksinäisyys ja itsenäisyys alkaa vaikuttaa houkuttelevalta valinnalta. Novelli pohtii sitä, millaisia esteitä yksilön vapaudelle ja onnelle aiheuttavat seksuaaliset tarpeet, yksinäisyyden pelko ja sovinnaisuudelle alistuminen. 

The Ballroom of Romance

Tämä maaseudun tanssisalille Irlantiin sijoittuva novelli jatkaa edellisen novellin teemoja. Yksin jäämisen pelko saa tässä perusteellisen analyysin.

Bridie asuu pientilalla yhdessä leski-isänsä kanssa. Isä on menettänyt toisen jalkansa. Ilman Bridien apua isä ei selviäisi. Lauantai-iltaisin 36-vuotiaalla Bridiella on hieman omaa aikaa. Jo kahdenkymmenen vuoden ajan hän on käynyt joka lauantai tansseissa. Lähikylien naimattomat naiset ja tytöt, kukkuloiden vanhatpojat ja bändin jäsenet ovat tulleet hänelle tutuiksi. 

Bridie on ymmärtänyt, että rakkaudesta ei enää kannata edes haaveilla. Kunnon mies riittäisi. Tanssiyhtyeen rumpali, muutaman vuoden Bridieta vanhempi Dano Ryan, olisi sopivan kiltti mies. Illan aikana Bridie kuitenkin ymmärtää, että Dano on menossa naimisiin vuokraemäntänsä kanssa.

Illan lopulla Bridie näkee itsensä muiden silmin. Hänestä on tulossa pilan kohde. Bridie päättää, ettei enää tule seuraavana lauantaina. Saattajaksi kotimatkalle tarjoutuu Bowser Egan. Kunnon miehen sijaan saatavana on viinaan menevä äidinpoika. 

No, parempi sekin kuin jäädä yksin.

The Forty-seventh Saturday

Herra McCarthy voi tuskin uskoa onneaan. Jo neljättäkymmenettäseitsemättä kertaa tämä pihi 52-vuotias mies viettää lauantai-iltapäivänsä 27-vuotiaan Mavien asunnossa ja vuoteessa. Se maksaa hänelle vain halvan roséviinipullon verran. Herra McCarthy on valehdellut, että hänellä on jo perhe toisaalla, jottei Mavie ryhtyisi haaveilemaan avioliitosta. Hän on myös valehdellut, että hänellä on aina tärkeä tapaaminen kello 16, jotta visiitit eivät veny kiusallisesti sen jälkeen, kun hän on saanut tarpeensa tyydytetyiksi. 

Mavie-parka on valmis luopumaan kaikista omista toiveistaan saadakseen edes vähän inhimillistä kosketusta. Hän ei edes rohkene kertoa, että tänään on hänen syntymäpäivänsä. 

A Happy Family

Tämän novellin minäkertoja on työssä käyvä perheenisä. Vaimo Elizabeth on kotirouva, hyvin kaunis, kuten mies usein toteaa. Lapsia on kolme, nuorin vasta vuoden ikäinen. Kotirouvan elämä on tapauksetonta. Huolet lasten tulevaisuudesta ovat usein hänen mielessään.

Eräänä päivänä Elizabeth kertoo saaneensa soiton Higgs-nimiseltä mieheltä. Soittoja alkaa tulla toistuvasti. Higgs tietää yksityiskohtaisia tietoja perheestä ja Elizabethin lapsuudesta. Tilanteessa on jotain epämääräisesti uhkaavaa.

Minäkertoja tekee omia tutkimuksiaan. Herra Higgsin arvoitus ratkeaa yllättävällä tavalla.

Going Home 

Yksityisen poikakoulun apuemäntä, 38-vuotias neiti Fanshaw, aloittaa kesälomansa kuten on tehnyt jo monena vuonna aiemmin matkustamalla junassa koulun oppilaan, Carruthersin, kanssa. He matkustavat samaan suuntaan, joten 13-vuotiaan pojan valvominen on tullut neiti Fanshaw'n osaksi, vaikkei hän pojasta pidäkään.

Nytkin poika sepittelee tarinoita omasta päästään, tekeytyy vanhemmaksi kuin on ja tilaa ravintolavaunussa viiniä. Poika nolaa neiti Fanshaw'n junan tarjoilijan edessä. Hän väittää neiti Fanshawn'n olleen romanttisesti kiinnostunut junan edellisestä tarjoilijasta.

Matkan aikana osat vaihtuvat. Neiti Fanshaw vastaa kiusaamiseen paljastamalla oman haavoittuvuutensa, yksinäisyytensä ja toivottomuutensa. Poika, joka on henkisesti vaurioitunut rakkaudettomassa kodissa, ehkä oppii jotain myötätunnosta.

An Evening with John Joe Dempsey

Tämä on yksi kokoelman iralantilaistarinoista. Leskiäiti lähettää poikansa John Joen ostamaan pekonia pubin yhteydessä toimivasta sekatavarakaupasta. Pubinomistaja, rouva Keogh, on mennyt ripittäytymään ja jättänyt pubin yhden kanta-asiakkaan, herra Lynchin, valvontaan. Lynch pyytää John Joen stoutille siksi aikaa, kun he odottelevat rouva Keoghia, joka osaa käyttää siivutuskonetta.

John Joe on tänään täyttänyt viisitoista vuotta. Hän on kuitenkin vielä alaikäinen. Stouteja menee useampikin. Vanhanpojan pätevyydellä herra Lynch ottaa asiakseen neuvoa isätöntä poikaa sukupuoliasioissa. Hän kertoo pari varoittavaa tarinaa sotilasajoiltaan ja "likaisten" naisten houkutuksista. 

John Joe on aihepiiristä melko hyvin perillä, koska on kuullut yhtä ja toista Quigleyltä, vähämieliseltä kääpiöltä, jolla on tapana vakoilla ihmisten ikkunoiden takana. John Joe on teinipojan mielikuvituksessaan luonut suhteita lähes kaikkiin pikkukaupungin naisiin.

John Joe pohtii tekopyhyyttä, jolla ihmiset suhtautuvat seksiin. Myös tässä novellissa, samoin kuin edellä novellissa Nice Day at School, yksinäisyys näyttäytyy houkutuksena ja mahdollisuutena sovinnaisuuden voittamiseen.

The Mark-2 Wife

Anna Mackintosh, 41, on yksin kutsuilla joilla hän ei tunne ketään. Hänen oli määrä tavata siellä miehensä Edward, joka tuntee isäntäväen työnsä kautta. Nyt Edward on jo paljon myöhässä.

Anna on käynyt terapiassa, koska tuntee riittämättömyyttä siitä, ettei ole pystynyt saamaan lapsia. Hänellä on pakkomielle, että Edward on vaihtamassa hänet nuorempaan naiseen. Hänelle alkaa syntyä varmuus siitä, että Edward saapuu näille kutsuille uuden naisensa kanssa ilmoittamaan erosta.

Kenraali Ritchie ja hänen vaimonsa huomaavat yksinäisen Annan. Kenraalin vastustelusta huolimatta hänen vaimonsa päättää auttaa levottomalta näyttävää naista. Useiden viskilasillisten rohkaisemana Anna kertoo huolensa vanhalle pariskunnalle.

Ilta saa yllättävän lopun. Lukija jää yhtä hämmentyneeksi kuin Ritchien pariskuntakin.

The Grass Widows 

William Trevor on taitava luomaan kiusallisia tilanteita. Noloudesta syntyy omalaatuista huumoria. Tämä novelli oli yksi suosikeistani tässä kokoelmassa. 

Englantilaisen yksityisen poikakoulun rehtori on neljänkymmenen vuoden ajan kesäisin palannut samaan irlantilaisen hotelliin. Hän on kehunut hotellia myös oppilailleen. Päivät rehtori on kalastanut lähijoilla. Hänen puolisonsa on viettänyt lomat yksin, yleensä lukien hotellihuoneessa. 

Tällä kertaa paljastuu, että hotellin entinen omistaja on kuollut. Hänen poikansa on ottanut hotellin haltuunsa. Uudessa komennossa hotellin taso on romahtanut. Ruoka on kamalaa. Huoneet on puolitettu hatarilla seinillä. Kuinka ollakaan, hataran seinän toiselle puolelle sattuu rehtorin entinen suosikkioppilas, joka on saapunut hotelliin häämatkallaan. 

Yöllä rehtori ja hänen vaimonsa joutuvat tahtomattaan kuuntelemaan tuoreen avioparin vaivalloisesti alkavaa sukupuolielämää ja hotelliin kohdistuvia moitteita. Tuore aviomies oli valinnut hotellin, koska oli muistanut, miten rehtori sitä oli kehunut. Se ei millään tasolla vastaa odotuksia.

Aamulla pariskunnat kohtaavat aamiaisella. Tuore aviomies lähtee kalaan entisen rehtorinsa kanssa. Rouvat jätetään yksin keksimään tekemistä. Rehtorin vaimo päättää yrittää pelastaa nuoren rouvan avioliitosta, jossa naisen toiveet ovat aina toisella sijalla.

A Choice of Butchers

Irlantilaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa kertomuksessa minäkertoja muistelee aikaa, jolloin oli seitsenvuotias vanhempiensa iltatähti. Vanhemmat sisarukset olivat jo muuttaneet pois kotoa. Kotona asuu vanhempien lisäksi alivuokralaisena isän lihakaupassa työskentelevä herra Dukelow.

Herra Dukelow on arvoituksellinen hahmo. Hän on vaatimaton siitä huolimatta, että on taitava kaikessa mihin ryhtyy. Lyhyen harjoittelun jälkeen hän on ohittanut isän taidot myös lihan käsittelijänä.

Kertoja näki eräänä päivänä isänsä suutelevan palvelustyttöä. Pojan ahdistus purkautui itkuna illalla vuoteessa. Lohduttajaksi saapui herra Dukelow. Häneltä poika tuntui saavan enemmän rakkautta kuin vanhemmiltaan.

Novelli jättää paljon kertomatta. Esimerkiksi herra Dukelow'n mahdollinen homoseksuaalisuus on vain pienien viitteiden varassa. Novelli keskittyy pikkupojan yrityksiin tulkita kodin jollain tavalla vinossa olevaa ilmapiiriä.

Kinkies

Tapaamme tässä novellissa uudelleen Eleanorin, joka oli pääosassa novellissa Nice day at School. Eleanor on nyt 27-vuotias. Hän on naimaton, asuu yksiössä ja työskentelee sihteerinä valmisvaatteita valmistavassa yrityksessä. Eleanorin haaveissa on edelleen hienostunut aviomies ja häämatka Biarritziin. Todelliset suhteet ovat nopeasti kariutuneet siihen, ettei Eleanor ole suostunut seksiin ennen avioliittoa.

Eräänä päivänä yrityksen nuorehko johtaja pyytää Eleanorin illalla kotiinsa valitsemaan vaatemalleja tulevaan tuotantoon. Ilta alkaa aterialla ja drinkeillä, myöhemmin johtaja terästää tarjoilua huumeilla.

Huumeiden vaikutuksesta molemmat eristäytyvät omiin mielikuvamaailmoihinsa. Eleanor miettii avioliittohaaveitaan ja olisi ehkä valmis tinkimään myös seksiä koskevista periaatteistaan. Johtaja puolestaan käy läpi vaikeaa äitisuhdettaan.

Aamulla Eleanor edelleen huumeista sekaisin päätyy kotimatkallaan poliisin huostaan. Poliisiasemalla tätä kilttiä tyttöä pidetään rappiolle joutuneena elostelijana.

O Fat White Woman

Rouva Digby-Hunter, 51, ei ole saanut lapsia siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen aviomiehensä hääyönä kokemansa vastenmielisyyden takia ei ole 29 aviovuoden aikana koskenut häneen. Pyöreästä tytöstä on tullut lihava nainen. Joskus hän miettii, millaista elämä olisi voinut olla. 

Aviomies on vaihtanut jo varhain sotilasuran työhön ensin metallitikkaita valmistavassa yrityksessä ja sitten välipala-automaattien parissa. Vaimonsa perinnön turvin hän on päätynyt pienen yksityisen poikakoulun johtajaksi. Ruumiillinen kuritus on osa koulun metodia. Herra Digby-Hunter ja koulun toinen opettaja, Kelly, näyttävät saavan siitä mielihyvää.

Oppilaan kuolema johtaa kriisiin. Rouva Digby-Hunter ymmärtää, kuinka vikaan hänen elämänsä lähti kulkemaan walesilaisessa hotellissa 29 vuotta aiemmin. Tässä, kuten usein Trevorin novelleissa, naisen elämänpettymys ja omista toiveista luopuminen tekevät kipeää.

William Trevor, The Ballroom of Romance and Other Stories. Teoksessa The stories of William Trevor s. 155-326. Penguin Books 1983. Novellikokoelma ilmestyi alun perin vuonna 1972. 171 s.

William Trevor: Miss Gomez and the Brethren

Lukiessani William Trevorin (1928–2016) teoksia ilmestymisjärjestyksessä olen nyt päässyt vuoteen 1971 ja romaaniin Miss Gomez and the Brethren. Kirjailijalle tyypillinen tasapainoilu koomisen ja traagisen sekä kylmyyden ja myötätunnon välillä onnistuu tässä romaanissa erinomaisesti. Laajasta henkilögalleriasta huolimatta kerronta säilyttää yhtenäisen sävyn. Lähes kaikki romaanin henkilöt ovat jollain tavoin yksinäisiä ja hylättyjä. 

Yksi lääke yksinäisyyteen ja arvottomuuden tunteeseen tässä romaanissa on uskonto. Uskonnon tarjoamat varmuudet osoittautuvat kuitenkin pettäviksi. Romaanissa yhden henkilön ilmestys aiheuttaa eräänlaisen massapsykoosin. Ulkopuolisten silmin uskovaisen julistama totuus voi näyttää myös mielenhäiriöltä. 

Säällä on merkitystä William Trevorin kirjoissa. Tässä romaanissa poikkeuksellinen loppukesän hellejakso kiehuttaa tunteita Lontoossa. Romaanin juoni – sitten kun se pääsee kunnolla liikkeelle – on jännittävä, mutta tärkeintä siinä ovat kuitenkin sen henkilöt.

Romaanin nimihenkilö, neiti Gomez, on kasvanut orpokodissa Jamaikalla. Kun hän oli kaksivuotias, hänen vanhempansa kuolivat asuinrakennuksen tulipalossa, joka vaati 91 ihmisen hengen. Gomez on ainoa hengissä selvinnyt. Lapsesta asti hän on tuntenut olevansa erillään muista ihmisistä, aivan kuin hän ei olisi mitään. Hän järkyttää orpokodin aikuisia ja lapsia ilmaistessaan, että kivuton kuolema vaikuttaa hänestä houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Teini-iässä Gomez pakenee orpokodista. Hänelle ei tuota pulmia maksaa rekkakyydistä seksillä. Hän on ikään kuin vain vieraana kehossaan. Kingstonissa hän toimii siivoojana, kunnes saa kokoon rahat lentolippuun Lontooseen. 

Aluksi tämä silmälasipäinen vakava musta tyttö pesee junia Eustonin asemalla, sitten työskentelee murotehtaassa ja tavarataloissa. Hän polttaa savukkeita ketjussa. Tavaratalon ompelutarvikeosastolta hänet värvätään strip-tease-tanssijaksi Spot-On-klubille. Sieltä hän jatkaa uraansa rouva Idlen ilotaloon.

Neiti Gomezin elämä muuttuu, kun hän näkee lehtisen, jonka otsikkona on "Make friends in London". Häntä koskettaa erityisesti esitteen tieto, että jokaisen elämällä on tarkoitus. 

Esitteen on julkaissut Jamaikalla toimiva järjestö – The Church of the Brethren of the Way – jonka pastorin, Lloyd Pattersonin, kanssa neiti Gomez aloittaa kirjeenvaihdon. Neiti Gomez raportoi järjestölle Lontoon rikoksista, ja järjestön "veljet" puolestaan lupaavat rukoilla rikoksen tekijöiden ja uhrien puolesta. Järjestö ei tuomitse ketään. Pastori Patterson ilmoittaa, että tulevat rikokset ovat ehkäistävissä rukouksen voimalla. Neiti Gomez lähettää järjestölle myös pieniä rahalahjoja ja kiertelee ympäri Lontoota kertoen kirkkonsa toiminnasta – enimmäkseen ihmisille, jotka eivät halua kuunnella.

Lähetystyössään neiti Gomez ajautuu sellaiselle Itä-Lontoon alueelle, jonka rakennuksia ollaan purkamassa uudisrakennusten tieltä. Koko Crow Street on katoamassa. Suurin osa sen taloista on jo tyhjennetty ja osittain purettukin. Jäljellä on enää rouva Bassettin lemmikkieläinkauppa ja Thistle Arms -pubi. 

Eläinkaupan ikkunan läpi neiti Gomez näkee nuoren miehen, jonka hän heti tunnistaa lehtikuvissa esiintyneeksi Alban Rocheksi, pikkurikolliseksi, josta hän on raportoinut kirkolleen. Alban Roche on syyllistynyt naisten tirkistelyyn ja saanut siitä lyhyen vankeustuomion, jonka on jo suorittanut. Alban Roche on eläinkaupassa nuoren naisen seurassa. Gomez saa äkkiä varmuuden, että Roche aikoo kohdistaa seksuaalista väkivaltaa tähän tyttöön.

Neiti Gomez päättää yrittää estää rikoksen. Tyttöä suojellakseen hän pestautuu siivoojaksi eläinkauppaan ja pubiin. Tyttö on pubin pitäjien tytär, Prudence Tuke. 

Näiden Crow Streetillä jäljellä olevien nuhruisten talojen asukkaat ovat romaanin keskushenkilöitä ja kerronnan näkökulmahenkilöitä, joiden ajatuksiin pääsemme osallisiksi. 

Välillä kaikkitietävä kertoja nostaa katseensa tämän pienen joukon yläpuolelle ja kuvaa esimerkiksi romaanin tapahtumiin liittymättömien Lontoon asukkaiden elämää eräänä myöhäisiltana. Samalla tavalla esitellään myös muutamia muita henkilöitä, joihin "veljien" ja uskonnon kutsu on tehonnut. Heitä ovat aknesta kärsivä koulutyttö; itsemurhan tehneen pastorin leski, joka miehensä teon jälkeen on menettänyt hetkeksi uskonsa, sekä elokuvan paikannäyttäjä, joka on viettänyt kaksi vuotta mielisairaalassa. Yksinäisiä ja hylättyjä Lontoossa riittää.

Pubissa asuvat Prudencen lisäksi hänen äitinsä ja isänsä sekä täysihoidossa herra Batt, eläkkeellä oleva rautakaupan myyjä. Pubi on menossa pian kiinni. Panimo on jo tarjonnut Tuken pariskunnalle uutta ravitsemusliikettä paremmalla alueella. 

Herra Tuke on ollut läheinen Prudencen kanssa, kunnes hänen vaimonsa paljasti, ettei herra Tuke ole Prudencen isä. Herra Tuke on hankkinut susikoiran, johon on suunnannut ystävyytensä ja isälliset tunteensa. Hän haluaisi parantaa suhdettaan tyttäreensä, mutta ei pysty tekemään aloitetta koko romaanin aikana, edes menetettyään koiransa järkyttävällä tavalla. Herra Tuke tuntee vetoa myös neiti Gomezin uskontoon, mutta tämänkään asian suhteen hän ei pääse eteenpäin.

Rouva Tukessa William Trevor on luonut karmean kuvan henkilöstä, joka näkee vian aina muissa ihmisissä. Hän elää täydellisen sievistelevän itsepetoksen tilassa: lukee romanttisia kertomuksia ja haaveilee hienosta asiakaskunnasta uudessa pubissa. Samaan aikaan hän himoitsee karkeita työmiesasiakkaita, joihin hänellä on ollut useita seksisuhteita. Rakkautta hän ei tunne edes läheisiään kohtaan. Hän juo humalahakuisesti. Hänen suustaan lähtevät romaanin törkeimmät rasistiset kommentit neiti Gomezista.

Rasismi on romaanissa esillä useaan otteeseen, mutta sitä ei käsitellä yhteiskunnallisena ongelmana. Kyseessä on pikemminkin yksittäisten ihmisten ajatusvinouma. Minua huvitti, että aivan kuten Yhdysvaltain presidenttikin rouva Tuke väittää, että mustat länsi-intialaiset syövät kissoja ja koiria. Tässä romaanissa kuulijat ymmärtävät väitteen osoitukseksi sen esittäjän häiriintyneestä todellisuudentajusta. 

Prudence Tuke on hyvin tietoinen siitä, ettei hänen äitinsä rakasta häntä. Hän tuntee myös isän hylänneen hänet. Alban Rochessa hän näkee toisen samalla lailla haavoitetun.

Herra Batt, joka on asunut jo kahdeksan vuotta pubin täysihoitolaisena, on lähes umpikuuro, mikä aiheuttaa jatkuvasti koomisia väärinkäsityksiä. Rouva Tuke on ilmoittanut, että uudessa pubissa ei enää tule olemaan täysihoitolaisia. Herra Batt suunnittelee itsemurhaa, mutta loppujen lopuksi neiti Gomez auttaa häntä ravistautumaan irti tästä ajatuksesta.

Rouva Bassett on hoitanut miehensä perustamaa eläinkauppaa tämän kuolemasta lähtien. Hän ei ole hennonut myydä taloaan kiinteistöyritykselle vaan on jäänyt odottamaan rakennuksen pian edessä olevaa pakkolunastusta. Alban Roche on työskennellyt hänen apulaisenaan. Rouva Bassett on pannut merkille Alban Rochen omistautumisen eläimille. Hän on tietoinen Rochen tekemästä rikoksesta, mutta päättänyt silti testamentata talosta saatavat rahat ja kaupan eläimet Rochelle.

Alban Rochella on ollut traumaattinen äitisuhde. Hänen seksuaaliset rikkeensä liittynevät hänen sosiaaliseen eristäytyneisyyteensä. Prudencessa hän viimein löytää kumppanin, joka auttaa tunnelukkojen avaamisessa. Alban ja Prudence tunnustavat toisilleen kipeät muistonsa. He pitävät suhdettaan tärkeänä, vaikka se kestäisikin vain lyhyen hetken. 

Yllättäen rouva Bassett kuolee. Alban Roche perii eläinkaupan ja alkaa suunnitella sen avaamista toiseen paikkaan.

Neiti Gomez yrittää saada muut ihmiset vakuuttumaan siitä, että Prudence on vaarassa. Hän koettaa saada muut rukoilemaan rikoksen estämiseksi. Hän törmää kohteliaaseen välttelyyn, epäuskoon ja lopulta rouva Tuken loukkaantuneeseen vihamielisyyteen. Neiti Gomezin puheissa on toisinaan hämmästyttävää psykologista tarkkanäköisyyttä.

     'We're all cripples, Mrs Tuke. There's something the matter with each and every one of us. It's in us all to burn down streets while people are sleeping in their beds, or to end as a sex offender. Terrible things are in all of us.'

     'Now look here, Miss Gomez, we've had more than enough of all this. No cleaning has been done in this house this morning. I must ask you to go at once, Miss Gomez, and not to return please. I must insist–'

     'I do not condemn you, Mrs Tuke, nor does my church. I pray that we may pray together in this hall, and that forgiveness will come. You know the truth, Mrs Tuke: you have attempted to destroy your daughter as though you took a hatchet to her. But for that, even for that, you will receive forgiveness here on earth.'

Sitten Prudence katoaa. Pian mukana ovat myös poliisit, ja alueella pannaan toimeen suuretsintä. Romaani saa trillerin sävyjä.

En paljasta enempää juonesta. Totean vain kuten kaksi romaanin henkilöä, että neiti Gomez teki virheen siinä, että näki kaiken joko mustana tai valkoisena, vaikka kyseessä olivat monimutkaiset harmaan sävyt.

Romaanin lopussa neiti Gomez palaa Jamaikalle, missä hänelle paljastuu yllättävä totuus Brethren of the Way -kirkosta. Kirkosta, joka syntyi ja koostui ihmisten toiveista ja unelmista.

William Trevor, Miss Gomez and the Brethren. Triad/Panther Books 1984. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1971. Kansikuva: James Marsh. 256 s.

William Trevor: Mrs Eckdorf in O'Neill's Hotel

Vuonna 1969 ilmestyneen ja 1960-luvun loppupuolelle ajoittuvan romaanin alku sijoittuu lentokoneeseen, jossa valokuvajournalisti Ivy Eckdorf matkustaa Dubliniin juttuidean perässä. Hän on eräältä baarimikolta kuullut tarinan O'Neillin rappeutuvasta hotellista ja sen kuurosta omistajattaresta, vaistonnut tarinassa menneisyydessä tapahtuneen tragedian ja aiheen valokuvakirjaan ja lähtenyt tutkimusmatkalle Irlantiin.

Ensikäsityksen rouva Eckdorfista saamme hänen satunnaisen kanssamatkustajansa ja vierustoverinsa silmin. Rouva Eckdorf, 46-vuotias kookas ja näyttävä nainen, lörpöttelee omista henkilökohtaisista asioistaan toista kuuntelematta ja piittaamatta vierustoverinsa yhä suorasanaisemmiksi käyvistä toiveista saada olla rauhassa. Rouva Eckdorf  kertoo tyttökouluvuosistaan ja opettajattaresta, joka oli häntä lähennellyt, kahdesta kariutuneesta avioliitostaan saksalaisten miesten kanssa – rouva Eckdorf on syntyjään englantilainen – ja ennen kaikkea O'Neillin hotellista, jonka entinen loisto on väistynyt ja jossa nykyisin harjoitetaan prostituutiota. Hän lavertelee hotellin omistajaperheestä, työntekijöistä ja asiakkaista ja loukkaa vierustoveriaan olettamalla, että tälle huonomaineiset hotellit varmaan ovat tuttuja. Itsekeskeisyydellään ja kovakorvaisuudellaan hän saa vierustoverinsa raivon partaalle.

Perillä Dublinissa tutustumme rouva Eckdorfin tutkimusten myötä tarkemmin O'Neillin hotelliin. Rouva Eckdorf tekeytyy mahdolliseksi hotellin ostajaksi päästäkseen lähemmäs hotellin piirissä vaikuttavia ihmisiä. Hän ei kaihda keinoja tietoja etsiessään. 

Hotellin omistajatar, rouva Sinnott on pian täyttämässä 92 vuotta. Hän asuu edelleen hotellin yläkerran huoneessa, mutta on jättänyt hotellin johtamisen pojalleen Eugenelle, joka kuitenkin pitää koirien juoksukilpailuja ja sherryn naukkailua hotellin hoitamista tärkeämpinä. Rouva Sinnott on ollut syntymästä saakka kuuro. Hänen luonaan käyvät ihmiset viestivät hänen kanssaan muistikirjojen avulla. Jokaisella vierailijalla on oma kirjansa. 

Kuten aiemmassa The Boarding-House -romaanissaan William Trevor kuvaa nytkin yksinäisten yhteisöä. Tässä romaanissa korostuu se, miten jokainen sen henkilöistä elää omassa maailmassaan, monet heistä kummallisilta vaikuttavissa pakkomielteissä. Ihmiset eivät myöskään kuuntele toisiaan. Romaani on kerrottu hän-muodossa, mutta eläytyvän esityksen kautta pääsemme vuorollaan jokaisen henkilön ajatuksiin.

Tutustumme vanhan rouva Sinnottin lapsiin, Eugeneen ja Enidiin, sekä heidän puolisoihinsa, hotellin käytännön tehtävistä huolehtivaan O'Sheaan sekä hotellissa työtään tekeviin prostituoituihin. William Trevor tasapainottelee henkilökuvauksessaan komiikan ja tragiikan välisellä kapealla rajalla. Ihmisten pakkomielteet ovat pintasolla koomisia, mutta yksinäisyys, joka komiikan alta paljastuu, ei voi olla koskettamatta. Mukana on myös Trevorin henkilögallerian vakiohahmo, moraaliton pikkurikollinen. Tässä romaanissa Morrissey saa pääasiallisen elantonsa neljän naisen parittamisesta. Asiakkaiden etsiminen kaupungissa, jossa monet ovat hurskaita katolisia, on kovaa ja välillä vaarallistakin työtä.

Paradoksaalisesti ainoa, jonka romaanin henkilöt uskovat todella kuuntelevan ja ymmärtävän heitä, on kuuromykkä rouva Sinnott. Useille romaanin henkilöille rouva Sinnott on pyhimysmäinen, kaiken ymmärtävä hahmo. Rouva Sinnott on aikanaan hotellia johtaessaan kerännyt sen henkilökuntaan orpoja, jotka edelleen suhtautuvat häneen kuin äidin korvikkeeseen. Rouva Sinnottin ajatuksiin pääsemme vain hetkeksi pariin otteeseen. Hänen hauras mielensä vaikuttaa uppoutuneen kauas menneisyyteen: hän ajattelee omaa isäänsä, O'Neillin hotellin perustajaa, venetsialaista äitiään sekä nuorena kuollutta aviomiestään Leoa.

Rouva Sinnottin hahmo toi mieleen toisen kirjallisuuden kuuromykän, johon romaanin henkilöt heijastavat omia toiveitaan. Tarkoitan amerikkalaisen Carson McCullersin romaanin The Heart is a Lonely Hunter (1940) päähenkilöä. McCullersin romaani on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Yksinäinen sydän (Otava 1950). "I have a needy heart", sanoo rouva Eckdorf jo romaanin alkusivuilla. Ehkä kuvittelen, mutta minusta siinä on selvä viittaus vanhempaan romaaniin.

Rouva Eckdorf uskoo lopulta päässeensä selville tragediasta, joka on kohdannut hotellin omistajaperhettä kaksikymmentäkahdeksan vuotta aiemmin ja saanut aikaan sen, että perheen tytär Enid on katkaissut suhteensa hotelliin ja poika Eugene on solminut lyhyeksi jääneen avioliiton hotellin sisäkön, Philomenan, kanssa. Rouva Eckdorf uskoo myös, että pyhimysmäisellä hyvyydellään rouva Sinnott on saanut aikaan sovituksen ja anteeksiannon. Rouvan syntymäpäiväjuhlat, jonne kaikki läheiset saapuvat, on osoitus tästä anteeksiannosta.

Lukijan käsitys rouva Eckdorfin luotettavuudesta on saanut kolauksia romaanin alusta lähtien. Hänen taustastaan paljastuu yllättäviä eikä kovin mairittelevia asioita. Hänellä on kyllä aito pyrkimys totuuteen ja ymmärtämiseen, mutta omien pakkomielteidensä takia hän tulkitsee asioita omintakeisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänen käsityksensä menneisyyden tragediasta osuu oikeaan. Sen sijaan tulkinta anteeksiannosta ja sovituksesta johtuu rouva Eckdorfin omista tarpeista. Hän janoaa anteeksiantoa omaan elämäänsä. Romaanin lopussa sovituksen etsintä johtaa rouva Eckdorfin uskonnolliseen psykoosiin.

Teoksen loppuosan uskonnollinen hysteria teki siitä raskaanpuoleisen. Sitä tasapainotti lopussa tilaa saava katolinen pappi, isä Hennessey, jonka mielestä rouva Eckdorfin ei pitäisi sotkeutua ihmisten asioihin. “There was something wrong in looking through a keyhole at people being themselves.” Isä Hennessey toteaa viisaasti, että jos emme ymmärrä ihmisiä, näemme vain heidän omituisuutensa.

William Trevor, Mrs Eckdorf in O'Neill's Hotel. Penguin Books 1971. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1969. 265 s.

William Trevor: The Day We Got Drunk on Cake

Noin vuosi sitten aloin lukea – verkkaiseen tahtiin – kirjahyllyyni päätyneitä William Trevorin teoksia niiden ilmestymisjärjestyksessä. Läheskään kaikkia niistä en ole lukenut aiemmin, esimerkiksi tätä hänen ensimmäistä novellikokoelmaansa vuodelta 1967. 

Tuossa yläpuolella on kuva teoksen ensimmäisen painoksen kannesta. Se edustaa mielestäni osuvasti kirjan julkaisuaikaa ja lähes kaikkien sen novellien miljöötä – Lontoota. Kansi sopisi kuvitukseksi vaikkapa novelliin, joka on antanut nimensä tälle kokoelmalle. Kansikuvan on tehnyt Roy Spencer, jonka swingin 60's -aiheiset piirrokset ovat tietääkseni edelleen varsin haluttuja. En itse valitettavasti omista tuota ensipainosta. Sen hinnat nettiantikvariaateissa näyttävät alkavan noin 500 eurosta, siis aika paljon yli sen, mitä pystyisin maksamaan. Luin novellit William Trevorin novellien kokoomateoksesta.

Lähes kaikkia kokoelman novelleja siis yhdistää aika ja paikka: 1960-luvun puolivälin Lontoo. Myös niiden kuvaamissa ihmistyypeissä on paljon yhteisiä piirteitä. Monet novellit kuvaavat ihmisiä, jotka manipuloivat toisia henkilökohtaisen taloudellisen hyödyn toivossa tai joistain muista vaikeammin määriteltävistä motiiveista. Vaikuttaa siltä, että Trevor niissä pyrkii kuvaamaan pahuutta – parempaakaan termiä en henkilöiden käytökselle keksi. Monissa novelleissa kärsijäksi joutuu yksinäinen tai ainakin sosiaalisissa taidoissaan vajavainen henkilö. Ihminen, joka ei pääse irti totutuista käyttäytymismalleistaan.

Myötähäpeästä ja kiusaantumisesta voi näköjään tehdä lukijalle jonkinlaisen masokistisen nautinnon. Tässä Trevor on mestari.

Muuten novelleissa on kyllä paljon vaihtelua. Osa kertomuksista on realistisia, osassa on surrealistisia tai allegorisia sävyjä. Mukaan mahtuu myös yksi niskakarvat pystyyn nostava kauhutarina. Useissa novelleissa on koominen viritys, joka kuitenkin melkein aina jossain kohtaa rakoilee ja paljastaa henkilöiden yksinäisyyden, elämänpettymyksen tai itseinhon.

Käyn tässä läpi kokoelman novellit lähinnä siksi, että niistä jäisi minulle muistijälki. Voi olla, että jokin niissä houkuttelee sinutkin lukemaan nämä novellit tai jotain muuta William Trevorin laajasta tuotannosta.

The Table

William Trevorin tapaa rakentaa novellinsa verrataan usein Tšehoviin. Tämä novelli osoittaa, että hän hallitsi myös maupassantilaisen juoninovellin, jossa sinänsä harmiton esine saa aikaan dramaattisia tapahtumia. Tässä novellissa juoni liittyy antiikkipöytään, jonka novellin henkilöt haluavat saada omistukseensa. Tarkoituksellisen stereotyyppisesti kuvattu juutalainen antiikkikauppias Jeffs, kylmä manipuloija, villiintyy kuvittelemaan ihmisten salattuja motiiveja ja sotkee näin yhden perheen elämän. Manipulointiin osallistuvat myös muut romaanin päähenkilöt.

Trevor sovitti tämän novellin myöhemmin myös tv-näytelmäksi nimeltä The Italian Table.

The General's Day

Kenraali Suffolk on nuorena ollut melkoinen veijari. Menestystä hän on saavuttanut niin kahdessa sodassa kuin lukuisten naisten parissa. 78-vuotiaan koiran on vaikea luopua tempuistaan, vaikka hän tunteekin epävarmuutta siitä, pystyykö yhä saattamaan viettely-yrityksensä päätökseen.

Novelli kuvaa yhtä tavallista päivää kenraalin elämässä. Hän kinastelee taloudenhoitajansa rouva Hinchin kanssa ja lähtee sitten kapakkakierrokselleen. Päivän aikana hän yrittää saada juttuseuraa useista ihmisistä. Kaikki novellin sivuhenkilötkin vaikuttavat eläviltä ihmisiltä. Käy ilmi, että kenraali yrittää saada ihmiset tuntemaan huonoa omaatuntoa, jotta nämä tuntisivat olevansa hänelle seuransa velkaa. Tänään kenraali avaa keskustelut puhumalla horoskoopeista.

Vähitellen kenraali juopuu talutettavaan kuntoon. Taloudenhoitaja rouva Hinch tulee avuksi viimeisessä vaiheessa. Hinch on tyytyväinen saadessaan näin lisää aseita kenraalin hyväksikäyttöön.

Novellin koominen sävy katoaa lopussa, kun kenraali joutuu yksin jäätyään toteamaan, ettei ole ollut oma itsensä vuosiin. "Saatan elää vielä kaksikymmentä vuotta!" Se ei ole asia, jota hän odottaa innolla.

Myös tästä novellista on tehty tv-näytelmä.

The Penthouse Apartment

Pariskunta Runcan aistikkaasti sisustetusta kattohuoneistosta aiotaan tehdä juttu sisustuslehteen. Valokuvaajat ovat tulossa iltapäivällä. Runcat itse tulevat töistä vähän myöhemmin.

Ennen kuvaussessiota asunnossa alkaa tapahtua: anteliaasti drinkkejä sekoitteleva italialainen palvelustyttö Bianca ja drinkkejä antaumuksella nauttiva talonmies herra Morgan saavat asunnossa aikaan kaaoksen. Siihen osallistuvat sivustakatsojina myös samassa talossa asuva 64-vuotias neiti Winston ja hänen koiransa. Neiti Winston, joka on kaaokseen syytön, kokee kuitenkin olevansa jollain tavalla vastuussa ja yrittää parhaansa asioiden korjaamiseksi.

Tässäkin tarinassa olisi näytelmän ainekset. Se on koko ajan kierroksiaan lisäävä farssi, joka kuitenkin lopussa kääntyy pieneksi tragediaksi. Neiti Winston, joka on koko ajan tahtonut toimia oikein ja kertoa totuuden tapahtumista, tulee nielaistuksi valheiden verkkoon ja joutuu asunnossa aiheutettujen vahinkojen maksajaksi. Hyvä ihminen joutuu nöyryytetyksi.

In at the Birth

Duttin pariskunta palkkaa vanhan neiti Efossin lapsenvahdiksi. Neiti Efossin ei edes tarvitse nähdä lasta, joka on jo aina nukkumassa, kun hän saapuu. Ohje on, että jos yläkerrasta kuuluu ääniä, neiti Efossin täytyy heti soittaa Duttit paikalle. Heidän lapsensa on kuulemma luonteeltaan hermostunut eikä kestäisi vieraan lohduttelua.

Neiti Efoss ihmettelee järjestelyä, mutta siitä saatu palkka on tervetullut. Työ on helppoa ja sujuu aina ongelmitta. Kerran eräillä kutsuilla neiti Efoss tulee maininneeksi tutulle miehelle, että käy lapsenvahtina Dutteilla. Mies hämmästyy, sillä hänen varma tietonsa on, että Dutteilla ei ole lasta.

Seuraavan kerran lastenvahtivuorollaan neiti Efoss kiipeää varovasti yläkertaan... Tämä mystisiä tai allegorisia sävyjä saava tarina irtoaa peusteellisesti realistisesta aloituksestaan. Vihje on annettu jo heti kertomuksen alussa. Se alkaa: Olipa kerran.

The Original Sins of Edward Tripp

Edward Tripp asuu yhdessä sisarensa Emilyn kanssa Dunfarnham Avenuen varrella. He ovat keski-ikäisiä, mutta kuten Edward toteaa, heidän elämänsä on pysähtynyt lapsuuteen. Edward on lapsena kiusannut sisartaan ja katsoo aiheuttaneensa sisarensa mielen järkkymisen. Edward on sittemmin kokenut jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen, joka on vaatinut häntä sovittamaan syntinsä. Näin Edwardista on tullut sisarensa hoitaja. 

Emilyllä on kotikadun talojen asukkaisiin liittyviä väkivaltaisia fantasioita. Edward on sisartaan tyynnytelläkseen joutunut kulkemaan ovelta ovelle varoittelemassa kadun asukkaita olemattomista vaaroista. Edward uskoo näin saaneensa huonon maineen muiden asukkaiden keskuudessa.

Nyt sisar väittää, että vastapäisen talon yksin asuva vanha rouva Mayben on murhattu. Emily vaatii, että Edwardin on mentävä taloon ja sitten kutsuttava poliisi.

Rouva Mayben on luonnollisesti hengissä ja pyytää Edwardilta apua sulakkeen korjaamisessa. Edward on nähnyt rouva Maybenin ruokkivan varpusia, mikä on saanut hänet ajattelemaan, että vanha rouva on kiltti ja ymmärtäväinen. Hän uskoutuu rouva Maybenille sisarensa harhoista. Vanha rouva ei ole mielissään joutuessaan uskotuksi. Hän pelästyy ja ilmoittaa olevansa liian vanha voidakseen kiinnostua toisten murheista.

Edward palaa kotiin, jossa Emily jo vaikuttaa unohtaneen koko murhakuvitelmansa. Tässä epämiellyttävän klaustrofobisessa tarinassa tulee esiin Trevorille tyypillinen kuvio, jossa jonkinlainen pakonomainen uskonnollisuus saa ihmiset käyttäytymään kiusallisilla tavoilla. 

A Meeting in Middle Age

Tässä novellissa siirrytään hetkeksi pois Lontoosta. Rouva da Tanka haluaa eron järjestyksessä toisesta aviomiehestään. Ajan tavan mukaan eroon tarvitaan todisteet aviorikoksesta. Herra da Tanka, jolla tosin on rakastajatar, ei suostu niitä järjestämään – toisin kuin rouvan ensimmäinen aviomies aikanaan. Niinpä rouva da Tanka on tähän tarkoitukseen palkannut tuttavan avustuksella viisikymppisen vanhanpojan, herra Milesonin. Tarkoitus on viettää yhteinen yö rantahotellissa ja varmistaa, että hotellin henkilökunta heidät muistaa. Ennen kaikkea on tärkeää, että heidän nähdään jakavan aamiaisen vuoteessa. Sen intiimimpää ei sopimukseen kuulu. 

Herra Mileson on joutunut vuokrasopimuksen umpeutumisen takia jättämään kotinsa, jossa on asunut koko elämänsä. Pieni rahallinen korvaus on hänelle tarpeen. 

Jo junamatkalla hotelliin käy ilmi, että kumpikin on itsekeskeisesti omissa ajatuksissaan. Heillä ei ole mitään yhteistä, eivätkä he arvosta toistensa elämänvalintoja. Jostain syystä rouva da Tanka kokee herra Milesonin elämättömän elämän lähes henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Herra Mileson puolestaan pitää rouva da Tankan syytteitä kohtuuttomina ja moittii puolestaan rouvaa vastenmieliseksi ihmiseksi.

Yön aikana hotellissa “pariskunnan” näkemyserot kärjistyvät. Herra Mileson rikkoo sopimuksen ja lähtee hotellista ennen aamiaista.

Paluumatkalla samassa junassa kinastelu jatkuu, kunnes sattumalta esille putkahtanut yhteinen mieltymys koiranputkiin sen sammuttaa. Odottamatta avautunut yhteinen mieltymys ja aito näkymä toiseen ihmiseen mykistää heidät loppumatkan ajaksi.

William Trevor kirjoitti myöhemmin näytelmän A night with Mrs da Tanka. Siinä hän käytti novellin henkilöitä, mutta juoni on aivan toinen.

The Introspections of J. P. Powers

Autokoulun ajo-opettajan pohdintoja elämän tuottamista pettymyksistä. Sodassa hän oli lentänyt Spitfirea, nyt hän toistelee päivästä toiseen samoja ohjeita oppilaille työssä, johon kuka tahansa pystyisi. Hän on sen oivalluksen partaalla, että elämä ei ole pelkkää vastaanottamista. Täytyy myös itse antaa jotakin.

A School Story

Myös tässä novellissa ollaan Lontoon ulkopuolella, poikien sisäoppilaitoksessa. Tämä on kokoelman novelleista toinen, jossa on minäkertoja. Yleensä Trevor luottaa hän-muotoon ja eläytyvään esitykseen. 

Tarinan minä on yksi viisitoistavuotiaista sisäoppilaitoksen oppilaista. Joka ilta pojilla on ennen nukahtamista tapana kertoa toisilleen lyhyitä tarinoita. Suosituin on Markhamin tarina äitinsä kuolemasta. Markhamin äiti on kuollut metsästysonnettomuudessa. Markham uskoo, että kyseessä oli murha. Isä on puolen vuoden päästä nainut äidin sisaren. Markham toteaa olevansa "varsinainen tasku-Hamlet": hän aikoo kostaa isälleen ja äitipuolelleen, jotka nyt asuvat Keniassa.

Novellin kertoja ystävystyy läheisesti Markhamin kanssa. Kolmanneksi pyöräksi mukaan tunkeutuu Williams, jota yleisesti pidetään epämiellyttävänä.

Uuden syyslukukauden alussa rehtori ilmoittaa, että Markhamia on kohdeltava hienotunteisesti, sillä hän on loman aikana menettänyt vanhempansa. Ilmeisesti Maumau-kapinalliset ovat tappaneet hänen isänsä ja äitipuolensa. Koulun pojista osa on sitä mieltä, että yhteensattuma on liian suuri. Mikä on ollut Markhamin osuus?

Markham palaa vaiteliaana kouluun eikä suostu enää puhumaan vanhemmistaan. Kertojan ja Markhamin ystävyys katkeaa, mutta Markhamista ja Williamsista tulee erottamattomat. Heidän suhteensa on jotenkin myrkyllinen: kertojasta näyttää siltä, että Williams vihaa Markhamia ja Markham puolestaan pelkää Williamsia.

Tässäkin tarinassa motivoimaton pahuus näyttää voimansa. Ehkä Markham ei olekaan Hamlet. Williams pikemminkin on kuin Jago, joka ajaa Markhamin mielipuolisuuteen.

The Day We Got Drunk on Cake

Tämä on heti perään kokoelman toinen tarina, jossa on minäkertoja. Minäkertojan, Miken, työpaikalle saapuu kesken työpäivän Swann, vanha tuttava, jolla on olemuksessaan jonkinlaiset "katastrofin ainekset"

Swann houkuttelee Miken mukaansa kapakkakierrokselle. Mukaan tulee kaksi nuorta naista, Jo ja Marge, joiden ihmissuhdeongelmien ratkomiseen Mikenkin odotetaan osallistuvan. Seuraa hauska järjettömien vuoropuhelujen varassa etenevä tarina. Drinkkejä kuluu reippaassa tahdissa ja välillä syödään rommilla kostutettua kakkua. Illan lopuksi päädytään kotibileisiin. 

Vähän väliä Mike käy soittamassa Lucylle, josta ilmeisesti toivoo tyttöystävää. Aluksi Lucykin näyttää toivovan heidän suhteelleen menestystä, mutta illan ja Miken humalatilan edetessä käy selväksi, että jokainen puhelu vieraannuttaa heitä toisistaan. 

Novelli päättyy synkkiin tunnelmiin. Suhde Lucyyn on pilalla. Mike toivoo, että joskus hän ehkä voisi katsoa tätä päivää ilman katkeruutta ja tunteita.

I would remember it only as a flash on the brittle surface of nothing, as a day that was rather funny, as the day we got drunk on cake.

 Raymond Bamber and Mrs Fitch

Vanhapoika Raymond Bamber on ollut viisitoista vuotta Tamberleyn pariskunnan cocktailkutsujen vakiovieras. Raymondille, joka omasta mielestään elää "siivoa elämää", kutsut ovat jouluun verrattava juhla. Tällä kertaa Raymond joutuu rouva Fitchin epämiellyttävän huomion kohteeksi. Rouva Fitchin mies hakkailee kutsuilla nuorempaa naista, ja nopeasti ja määrätietoisesti juopuva rouva Fitch kostaa oman pahan olonsa puolustuskyvyttömälle Raymondille, joka joutuu kuuntelemaan itsestään ikäviä totuuksia. Lukija tuntee myötähäpeää molempien päähenkilöiden takia. Novelli kuvaa onnistuneesti sitä, kuinka ihminen siirtää pahan olonsa toisiin, ja sitä, miten loukattu ihminen yrittää suojata omanarvontuntoaan.

The Hotel of the Idle Moon

Tässä novellissa ollaan jälleen Lontoon ulkopuolella, 200 mailia Lontoosta pohjoiseen, sen tarkemmin tapahtumapaikkaa ei kerrota. Kyseessä on lähes surrealistinen kertomus, jossa häikäilemättömät hyväksikäyttäjät valtaavat vanhan pariskunnan herraskartanon. Lähes yhtä vanha hovimestari yrittää asettua vastarintaan, mutta joutuu lopulta alistumaan siihen, ettei hänestä ole vastustamaan maailmaa ja sen voittajia.

Miss Smith

Opettajatar Smith on ottanut silmätikukseen yhden oppilaansa, James Machenin. Hän nolaa pojan usein ja saa muut oppilaat karttamaan tätä.

Neiti Smith menee naimisiin ja saa oman lapsen. Hän lopettaa työnsä koulussa. Edelleen hän tavatessaan James Machenin kohtelee tätä loukkaavasti. James puolestaan yrittää kaikkensa saadakseen entisen opettajansa pitämään itsestään. Mikään ei auta.

James kysyy lopulta apua satunnaiselta tuttavalta. Seuraava yksinkertainen keskustelu kuvastaa useiden Trevorin novellien kylmää todellisuutta: on helppoa satuttaa heikompia.

      'When somebody hurts you,' James said to the man who came to cut the grass, 'what do you do about it?'

     'Well,' said the man, 'I suppose you hurt them back.'

     'Supposing you can't,' James argued.

     'Oh, but you always can. It's easy to hurt people.'

     'It's not, really,' James said.

     'Look,' said the man, 'all I've got to do is reach out and give you a clip on the ear. That'd hurt you.'

     'But I couldn't do that to you because you're too big. How d'you hurt someone who's bigger than you?'

     'It's easier to hurt people who are weaker. People who are weaker are always the ones who get hurt.'

     'Can't you hurt someone who is stronger?'

     The grass-cutter thought for a time. 'You have to be cunning to do that. You've got to find the weak spot. Everyone has a weak spot.'

     'Have you got a weak spot?'

     'You don't want to hurt me, James.'

     'No, but just could I?'

     'Yes, I suppose you could.'

     'Well then?'

     'My little daughter's smaller than you. If you hurt her, you see, you'd be hurting me. It'd be the same, you see.'

     'I see,' said James.

Tarina muuttuu loppua kohti kauhukertomukseksi. Osat vaihtuvat. Pienestä lapsesta tulee koston välikappale. Karmea tarina. Tarinan tekee erityisen kauheaksi se, ettei siinä ole mitään yliluonnollista.

William Trevor, The Day We Got Drunk on Cake and Other Stories. Teoksessa The Stories of William Trevor ss. 9–153. Penguin Books 1983. Novellikokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1967.

William Trevor: The Love Department

Wimbledonin ylemmän keskiluokan kotirouvat ovat tyytymättömiä. Heidän aviomiehensä ovat kiinni työelämässä. Kotona ollessaankaan miehet eivät ole täysin läsnä. Lapset, jos heitä on ollenkaan, ovat jo koulussa tai lähteneet omilleen. Kotiapulaiset huolehtivat useimmista kotiaskareista. 

Tähän täyttämistään odottavaan tyhjyyteen astuu Septimus Tuam, kaunis mies. Sateenvarjonsa kärjellä hän kuin vahingossa raapaisee rikki ostoksilla olevan rouvan sukan. Sitten hän vaatii saada korvata kömpelyytensä. Muutaman päivän päästä hän ilmestyy rouvan ovelle uudet sukat mukanaan. Pian sen jälkeen Septimus Tuam tunnustaa rakastaneensa naista ensisilmäyksestä lähtien.

Lady Dolores Bourhardie pitää suuressa lehdessä avioliiton ongelmiin keskittyvää suosittua vastauspalstaa. Hänen Rakkausosastonsa työllistää ison joukon ihmisiä, jotka lukevat naisten heille lähettämiä kirjeitä ja vastaavat niihin. Lady Dolores on omistautunut työlleen täydellisesti. Hänen asuntonsakin sijaitsee Rakkausosaston takahuoneissa.

Jo pitkän aikaa Lady Dolores on saanut kirjeitä, joissa naiset kertovat kohtalokkaista rakastumisistaan mieheen, joka on vietellyt heidät, rikkonut heidän avioliittonsa ja vienyt heidän rahansa mutta jota he eivät pysty unohtamaan. Muutamat ovat luopuneet myös elämästään, koska ovat joutuneet luopumaan Septimus Tuamista.

Masentuneille ja väsyneille naisille, joiden elämä on menettänyt kirkkautensa ja alkanut näyttäytyä rumana ja jotka ovat menettämässä kosketuksen aviomieheensä, Lady Dolores haluaisi sanoa: "Malta mielesi, ole rauhallinen." Hän ymmärtää itsekin, etteivät nuo sanat pysty kilpailemaan Septimus Tuamin kanssa, kun tämä sanoo naiselle: "Minä rakastan sinua."

Romaanin alussa nuori mies, Edward Blakeston-Smith, poistuu uskonnollisen järjestön ylläpitämästä hoitolaitoksesta, jossa on ollut toipumassa mainosjulisteita koskevista harhoistaan, ja pestautuu Lady Doloresin Rakkausosaston virkailijaksi. Lady Dolores huomaa pian, ettei monessa suhteessa lapsellinen Edward sovellu arvioimaan lukijakirjeitä. Hän ei kykene erottamaan tosissaan lähetettyjä kirjeitä pilailusta. Edward voisi kuitenkin toisella tapaa olla hyödyksi. Lady Dolores näkee maailman hengellisten voimien taistelukenttänä: vain Edwardin täydellinen viattomuus voi pärjätä paholaismaiselle Septimus Tuamille.

Niinpä Edward alkaa ajella ympäri Lontoota vuokraemännältään lainaamallaan naistenpyörällä. Hän yrittää jäljittää naisia, jotka ovat tulleet petetyiksi. Heidän avullaan hän uskoo löytävänsä itse Septimus Tuamin. Takaa-ajo ja aikuisen ihmisen puhetavan omaksuminen ottavat voimille. Edward ei vielä ole täysin valmis tehtävän edellyttämään kypsyyteen. Stressaantunut Edward alkaa kuulla olemattomia. Hän myös alkaa uskoa, että hänen tulee tappaa Septimus Tuam. Tätä häneltä vaativat Lady Dolores ja kolme kuollutta naista. Vai vaativatko? Eihän hän tietenkään voi olla siitä varma.

Edellä kerrotusta käy ilmi, että The Love Department yhdistelee fantasiaa ja realismia omaperäisellä tavalla. Samankaltaista sekoitusta olen löytänyt myös toisen britin, Muriel Sparkin, romaaneista.

Edward tutustuu etsintöjensä aikana useisiin erilaisiin ihmisiin. Mukana on jälleen koko joukko kateellisia, ilkeitä ja pikkumaisia sivuhenkilöitä, joiden kuvaamisessa William Trevor on erityisen taitava. Edwardin etsinnät johtavat hänet todistajaksi useisiin farssimaisiin tilanteisiin.

Tämän farssikarusellin keskellä on Bolsoverin pariskunnan, Even ja Jamesin, avioliittodraama. He ovat hieman alle 40-vuotiaita ja olleet kymmenen vuotta naimisissa. Heillä on kaksi kouluikäistä lasta. James on äskettäin kohonnut työpaikallaan yhtiön johtokuntaan. Eve Bolsoverista tuntuu, ettei hän enää saa kosketusta mieheensä, joka viihtyy illat paremmin konjakkipullon seurassa. Myös James on tyytymätön elämäänsä. Työssä onnistuminen ei ole tuonut hänelle tyydytystä, ja hän ymmärtää, että myös hänen vaimonsa on onneton. Konjakkia siemaillessaan hän haaveilee täydellisestä epäonnistumisesta ja uudesta alusta varattomana yhdessä Even kanssa. Kun työpaikan kiipijä, herra Lake, alkaa juonitella Jamesin syrjäyttämiseksi, James antaa tämän tapahtua estelemättä.

Juuri siinä vaiheessa, kun näyttää, että Eve on päättänyt yrittää avioliittonsa pelastamista, saapuu paikalle Septimus Tuam. Edes järkevä Eve ei pysty vastustamaan viettelijän hypnoottista katsetta vaan lankeaa tämän pauloihin. Eve on kuitenkin niin rehellinen, että ilmoittaa heti miehelleen jättävänsä tämän Tuamin takia. Tämä tapahtuu liian pian Septimus Tuamin mielestä, koska hän ei ole ehtinyt lypsää Eveltä riittävästi rahaa eikä hän tietenkään suunnittele pysyvää suhdetta saati avioliittoa Even kanssa. James sanoutuu irti työstään ja muuttaa yksin lapsuuden kotiseudulle hoitamaan isältään perimäänsä kauppapuutarhaa.

Millainen sitten on tämä vastustamaton Septimus Tuam – sen lisäksi, että hän on kaunis? Even ensimmäiset vaikutelmat ovat, että mies on kuin mustavalkoisesta elokuvasta, jotenkin väritön – kuin hyvä pappi. 

Romaanin kaikkitietävän kertojan avulla pääsemme kurkistamaan myös Septimus Tuamin elämään. Hän makailee päiväkausia askeettisen asuntonsa vuoteella lehtiä selaillen. Hän merkitsee tapaamisia kalenteriin ja tuntuu sen jälkeen unohtavan ne täysin. Hän laskee paperille naisilta saamiaan rahasummia. Hänen mielensä vaikuttaa muuten lähes tyhjältä. Hän toteaa itsekin, ettei hänellä ole aivoja ja siksi hänen täytyy tehdä laskutoimitukset huolellisesti. Toisin kuin lady Doloresin kuvitelmissa Septimus Tuam ei vaikuta paholaismaiselta, ei edes epämoraaliselta. Hän on a-moraalinen, täysin moraaliton, ulkopuolinen omassakin elämässään. Vaikuttaa siltä, että Septimus Tuamin menestys viettelijänä perustuu siihen, että tämän tyhjyyden kukin nainen voi täyttää omilla toiveillaan ja tarpeillaan.

Romaanin loppua en paljasta. Se muodostuu useiden pikkutapahtumien ketjusta. Se, kuka on syyllinen dramaattiseen loppuratkaisuun, riippuu siitä, miten kauas ketjussa kuljemme taaksepäin ja mistä kohtaa sen katsomme alkavan. Romaanin lopussa tuikahtaa myös pieni toivonkipinä Eve ja James Bolsoverin avioliitolle.

Tämä on nyt kolmas William Trevorin tuotannon alkupään romaani, jonka olen lukenut melko lyhyen ajan sisällä. Tämä The Love Department menee kahta aiempaa syvemmälle koskettaviin ihmiskohtaloihin hauskan pintatason alla. Muutamat piirteet toistuvat näissä kolmessa – kuten useissa myöhemmissäkin Trevorin teoksissa: koomisen ja traagisen läsnäolo yhtä aikaa; sosiopaattiset henkilöhahmot; useiden henkilöiden koomisen muodollinen puhetapa sekä jännittävä juoni, joka ennakoi dramaattista loppuratkaisua. 

Myös joitain vähemmän tärkeitä yhteisiä piirteitä on tullut esiin, esimerkiksi kirjailijan mieltymys syksyyn tapahtumien ajankohtana. Kirjallisuudentutkija Northrop Frye katsoi, että syksy on taiteessa tragedian vuodenaika, johon liittyy usein henkilöiden kypsyys ja vanhuus. Tätä vuodenaikaa hallitseviksi myyteiksi hän katsoi lankeamisen, rappeutumisen ja erot. The Love Department -romaaniin tämä myyttikriittinen näkemys sopii hyvin, sillä tarinan keskiössä ovat avioliittojen rappeutuminen, lankeaminen viettelijän ansaan ja avioerot. Romaani kysyy tärkeän kysymyksen: miten rakkauden saa kestämään? Vastaus näyttäisi olevan: ei mitenkään – mutta ehkä rakkaus on herätettävissä uudelleen henkiin. 

Kaikissa kolmessa äskettäin lukemassani romaanissa myös mainitaan ainakin ohimennen Wimbledonissa sijaitseva Rimini Hotel -täysihoitola. Tässä on tuskin kyse muusta kuin kirjailijan pienestä pilailusta ja silmäniskusta uskolliselle lukijalle

William Trevor, The Love Department. Penguin Books 1981. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1966. Kansikuva: James Marsh. 263 s.

William Trevor: The Boarding-House

William Trevorin (1928–2016) tragikoominen The Boarding-House ilmestyi alun perin vuonna 1965. Vaikka se sijoittuukin jo lähes täysin kadonneeseen täysihoitolamiljööseen, se on säilyttänyt luettavuutensa mainioiden ihmistyyppien ja omalaatuisen komiikkansa ansiosta.

Trevorin edellinen romaani The Old Boys kuvasi eläkeikään ehtineitä ihmisiä. Tällä kertaa katse suuntautuu hieman nuorempiin: suurin osa romaanin henkilöistä on myöhäisessä keski-iässä, viidenkymmenen ikävuoden tienoilla. Edellisestä romaanista tuttu henkilöiden muodollinen tapa ilmaista itseään synnyttää komiikkaa myös tässä romaanissa. Väärinkäsitykset ja pähkähullut tilanteet saivat minut usein purskahtamaan nauruun, kun niitä setvittiin korostuneen korrektein sanankääntein. Trevor sitoo tämän romaanin edelliseen myös pienellä, lähes huomaamattomalla, viittauksella kahteen aiemman romaanin henkilöön. 

William Wagner Bird on pitkän matkatoimistouran jälkeen saanut haltuunsa täysihoitolan Lontoon esikaupunkialueelta. Sinne hän on tietoisesti alkanut kerätä yksinäisiä miehiä ja naisia, joiden yksinäisyys ei ole vain sattumaa vaan tuntuu jollain tavalla olevan osa heidän luonnettaan. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja rajaa näkökulmansa usein yhteen henkilöön kerrallaan. Sama tapahtuma tai sama ajankohta kerrotaan peräkkäin usean henkilön kannalta. Leikkaukset henkilöiden välillä tuovat kerrontaan vaihtelua ja dramatiikkaa. Mukana on myös otteita William Birdin muistiinpanoista, joissa hän käsittelee vuorollaan jokaista täysihoitolan asukasta ja kertoo omista ajatuksistaan.

Well, at least I have done a good thing – I have brought them all together; and though they are solitary spirits, they have seen in my boarding-house that there are others who have been plucked from the same bush. This, I maintain, lends them some trifling solace. 

William Bird puhuu muistiinpanoissaan täysihoitolasta kutsumuksenaan hyvin uskonnollisin sanankääntein. Hänen muistiinpanoistaan käy ilmi, että hän lukee yksinäisten joukkoon myös itsensä ja hotellin henkilökunnan, rouva Slapen ja neiti Galleltyn. 

Romaanin alussa William Bird yllättäen kuolee. Hän on kuitenkin läsnä koko ajan muistiinpanojensa kautta. Muutamat täysihoitolan asukkaat väittävät myös näkevänsä hänet jonkinlaisena henkiolentona. Suurimmalle osalle asukkaista Bird on testamentannut merkityksettömiä koriste-esineitä. Hoitajatar Clock ja herra Studdy saavat jättipotin: he saavat testamentissa täysihoitolan omakseen.

William Birdin testamentin määräyksiä ei selitetä, mutta mahdollisesti hän on katsonut, että hoitajatar Clockissa ja herra Studdyssa on edes ripaus käytännöllisyyttä, jota täysihoitolan ylläpitäminen vaatii. Käy ilmi, että hieman ennen kuolemaansa William Bird näki näyn täysihoitolan tuhosta ja pelkäsi tehneensä kohtalokkaan virheen. Romaanin tapahtumat osoittavat hänen olleen oikeassa.

Sitten ne täysihoitolaiset vanhimmasta nuorimpaan:

Majuri Eele, 69, on ollut naimisissa, mutta avioliitto päättyi välittömästi kuherruskuukauden jälkeen. Majurin harrastuksina ovat seksilehdet ja -elokuvat sekä "afrikkalainen baletti", kuten hän nimittää esityksiä striptease-klubilla, johon William Bird on hänet ensimmäisen kerran vienyt huomattuaan majurin pakkomielteisen kiinnostuksen erotiikkaan. Majuri Eele vastaa suurimmasta osasta romaanin koomisista kevennyksistä. Hänellä on taipumus ymmärtää asioita väärin – osittain tahallisesti. Hän myös huomaamattaan loukkaa ihmisiä rasistisilla ja seksistisillä kommenteillaan. 

Herra Scribbin, 55, on ujo mies, joka on lapsesta asti kärsinyt pilkkaa pituudestaan ja laihuudestaan. Huoneensa herra Scribbin on koristellut veturien kuvilla, ja hänen vapaa-aikansa kuluu kuunnellen äänilevyiltä eri asemilta lähtevien junien ääniä. Romaanin aikana Scribbin oppii pitämään puolensa hieman paremmin.

Herra Studdy, 53, on tyypiltään Trevorin kirjoissa usein toistuva moraaliton pikkurikollinen. Hän etsii ihmisistä heikkoja kohtia, joita voisi käyttää rahan kiristämiseen. Tätä tarkoitusta varten hän saattaa esimerkiksi käyttää kokonaisen päivän seurailemalla kadulla näkemäänsä mielestään epäilyttävästi käyttäytyvää ihmistä. Studdy vaikuttaa olevan hyvin lähellä absoluuttista pahuutta – tai psykopatiaa – mutta sen sanominen tuntuu liioittelulta, kun Studdyn moraalittomuus suurelta osin ilmenee hyvin vähäpätöisissä asioissa. Esimerkiksi pitkiksi venyvinä yrityksinä huijata baarimikolta muutaman pennin alennus viskilasillisesta. 

Rose Cave, 52, on tavallisuuden tuulahdus täysihoitolan hyvin omalaatuisten asukkaiden joukossa. Rose on varttunut aviottoman yksinhuoltajaäidin tyttärenä. Lapsuuden kiusaamiskokemukset ovat tehneet Rosesta varautuneen. Hän on kuitenkin ihminen, jonka moraalista eheyttä romaanissa korostetaan useaan otteeseen. Rose Cavelta riittää myötätuntoa myös täysihoitolan toisille asukkaille. Hän ymmärtää, kuinka vaikeaa heidän olisi muuttaa pois ja aloittaa elämä ympäristössä, jossa heidän erikoisuuksiinsa ei ole totuttu.

Hoitajatar Clock, 50, tekee työtä vanhusten parissa. Hän on useimmiten määrätietoinen nainen, joka on ilmeisesti menneisyydessä joutunut jonkinlaisen rakkaushuijauksen kohteeksi. William Bird on muistiinpanoissaan todennut, että Clockissa on piilossa jotain pelottavaa. Perittyään täysihoitolan yhdessä herra Studdyn kanssa hoitaja Clock alkaa toteuttaa suunnitelmaansa asukkaiden häätämiseksi ja asuntolan muuttamiseksi yksityiseksi vanhainkodiksi – vastoin William Birdin testamentin määräystä, jossa kaikille asukkaille taattiin oikeus asua täysihoitolassa niin pitkään kuin itse haluavat.

Herra Venables, 49, on työssään jatkuvan kiusaamisen kohteena. Hänet on tehnyt ihmisaraksi myös traumaattinen kokemus. Hän on aiemmin asunut alivuokralaisena Flatrupien perheessä ja saattanut raskaaksi isäntäperheensä tyttären. Abortti on tehnyt tyttärestä hedelmättömän, eivätkä Flatrupit ole antaneet sitä anteeksi. Venables pelkää koko ajan Flatrupien löytävän hänet. 

Tome Obd, 44, on tullut Englantiin Nigeriasta tarkoituksenaan opiskella asianajajaksi. Opinnoissa epäonnistuminen on saanut Obdin katkaisemaan häpeissään välit entiseen kotimaahansa. Mustan miehen kokemukset Lontoossa ovat usein nöyryyttäviä. Hän on neljätoista vuotta ollut pakkomielteisesti rakastunut neiti Annabel Tonksiin ja pommittanut tätä päivittäisillä kukka- ja kirjelähetyksillä neiti Tonksin vastustelusta huolimatta. Lopulta Tome Obdille valkenee, että neiti Tonks on menossa naimisiin toisen miehen kanssa eikä ole koskaan lukenut ainoatakaan Tomen kirjettä, koska ei ole saanut selvää käsialasta. Tome Obdin mielenterveys järkkyy vakavasti. Hän alkaa jatkuvasti nähdä kuolleen herra Birdin, jota syyttää ongelmistaan.

Neiti Clerricot, 39, pitää kasvojansa vastenmielisen näköisinä; muut ihmiset pitävät häntä yleensä suloisena tai korkeintaan tavallisen näköisenä. Hän pelkää, ettei kukaan koskaan tule lähentelemään häntä sopimattomasti. Vain voidakseen kieltäytyä hän antautuu seikkailuksi luulemaansa suhteeseen esimiehensä kanssa. Nöyryytys on lopullinen, kun paljastuu, että esimies haluaa vain kuulijan jutuilleen vakuutuksista ja liiketoiminnasta.

Eläessään William Bird oli kertonut Tome Obdille, että yksinäisyys tekee katkeraksi ja katkeruus ruokkii julmuutta. Tome Obdin katkeruus tuhoaa lopulta koko täysihoitolan, Tomen itsensä sekä William Wagner Birdin muistiinpanot.

William Trevor tasapainoilee tässäkin romaanissa taitavasti kylmyyden ja myötätunnon rajalla. Tässä romaanissa myötätunto pääsee lopulta voitolle.

William Trevor, The Boarding-House. Penguin Books 1984. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kansikuva: James Marsh. 254 s.

William Trevor: The Old Boys

Susan Hillin kirja oman kirjahyllynsä aarteista palautti mieleeni kirjailija William Trevorin (1928–2016), jonka useita romaaneja ja novellikokoelmia luin parikymmentä vuotta sitten ja pidin jokaisesta. Hyllyssä näytti olevan vielä joitakin odottamassa lukuvuoroaan. Niistä valitsin tämän hänen varhaisteoksensa The Old Boys vuodelta 1964. 

Trevor piti tätä romaania uransa varsinaisena aloituksena, vaikka hän oli kyllä jo kuusi vuotta aiemmin julkaissut yhden heikosti menestyneen romaanin. Tuosta A Standard of Behaviour -esikoisesta Trevor sanoutui irti eikä olisi halunnut, että sitä enää julkaistaisiin uudelleen. Kustantaja ei toivomusta noudattanut: Trevorin suosio nousi 1970- ja 1980-luvuilla useiden kirjallisuuspalkintojen myötä sellaiseen lentoon, että hänen pesulakuittinsa ja kauppalistansakin olisi voitu julkaista tappioitta. Suomeksi William Trevorin kirjoja ei jostain syystä kuitenkaan ole käännetty, vaikka hänen nimensä toistui usein Nobel-veikkauksissakin 2000-luvulla. Ruotsiksi käännöksiä on puolenkymmentä.

The Old Boys -romaanin päähenkilöt ovat noin seitsemänkymmenen ikäisiä. Monet heistä osallistuvat lapsuutensa ja nuoruutensa sisäoppilaitoksen entisten oppilaiden yhdistyksen toimintaan. Sisäoppilaitos on muovannut heitä jokaista: osa muistaa ahdistavan epäoikeudenmukaisuuden, toiset muistelevat kouluvuosia elämänsä huippuaikana. 

Romaanin juonessa on kyse kilpailusta yhdistyksen uuden puheenjohtajan paikasta. Keinoja kaihtamattomaan kamppailuun tuo lisälämpöä alkusyksyn poikkeuksellinen helleaalto. Varteenotettavin ehdokas on herra Jaraby. Sisäoppilaitostyyliin etunimet eivät ole tässä romaanissa erityisen tärkeitä.

Jaraby on ollut kouluaikanaan pahimmanlaatuinen simputtaja. Tähän häntä on kannustanut erityisesti yksi opettaja, nimeltään Dowse, jonka mielestä ihmisen nöyryyttäminen ja nujertaminen hyvässä tarkoituksessa koituu kaikkien onneksi. Dowsen suosikkina ja käskyjen toimeenpanijana Jaraby on saanut kokea humalluttavan vallan tunteen. Vanhuuteen asti hän on ollut uskollinen opettajansa opeille. Jarabylle Dowse on ollut lähes pyhimys, joten hänelle on suuri järkytys, kun kenraaliksi kohonnut entinen oppilastoveri vanhojen oppilaiden tapaamisessa täräyttää opettajasta kiusallisia totuuksia. 

Jaraby on ankarilla asenteillaan ja irrationaalisilla mielipiteillään pilannut perhe-elämänsä. Hän käy vaimonsa kanssa jatkuvaa koomisen muodollista sanasotaa, jossa toisen sanat ymmärretään väärin aina, kun se vain suinkin on mahdollista. Jaraby myös yrittää löytää lääkärin, joka toteaisi hänen vaimonsa mielisairaaksi. Lääkärit kuitenkin vain raivostuttavasti kiinnittävät huomionsa Jarabyn omaan kummalliseen käytökseen. 

Jaraby on aikanaan pakottanut oman poikansa oppilaaksi vanhaan oppilaitokseensa, vaikka pojan henkinen rakenne ei ole ollenkaan sopinut sisäoppilaitoselämään. Hänen auktoriteettikapinansa on ilmennyt muun muassa puuron piilottamisena lämpöpatterien taakse. Aikuistuneen pojan elämään liittyy ongelmia poliisin kanssa. Enimmän osan ansioistaan hän saa undulaattien kasvatuksesta. Isän irrationaalinen kammo kaikkea australialaista kohtaan saa näpäytyksen, kun poika täyttää vanhempiensa talon näillä alun perin Australiasta peräisin olevilla siivekkäillä.

Eniten Jarabyn nousua vanhojen oppilaiden yhdistyksen johtoon vastustaa Nox, joka on koko kouluaikansa saanut kärsiä Jarabyn simputuksesta. Nox jopa palkkaa yksityisetsivän etsimään jotain raskauttavaa tietoa Jarabysta. Jarabyn pojan laittomuudet tarjoavat lopulta Noxille keinon Jarabyn syrjäyttämiseen. Noxin palkkaama yksityisetsivä Swingler kuuluu ihmistyyppeihin, joita Trevor kuvaa mainiosti useissa teoksissaan: hän on ihminen, jolta tuntuu puuttuvan moraalinen aisti kokonaan. Ilman pienintäkään kitkaa hän liukuu etsivästä kiristäjäksi.

Koomisissa sivurooleissa ovat "vanhat pojat" Sole ja Cridley. He asuvat täysihoitolassa ja saavat sisältöä elämäänsä tilaamalla sinne erilaisia tuotteita kokeilukäyttöön tai kutsumalla paikalle tuotteiden esittelijöitä. Pensionaatin johtajatar, neiti Burdock, joutuu sitten häätämään pois esimerkiksi keskuslämmitysjärjestelmän kauppiaan, jonka vanhat miehet ovat uteliaisuuttaan taloon kutsuneet. 

Komiikkaa syntyy tässä romaanissa muun muassa siitä, että vanhat miehet elävät aivan omassa todellisuudessaan vailla kosketusta nykyhetkeen. Myös ihmisten muodollinen puheenparsi ja irrelevantit yksityiskohdat heidän tarinoissaan kutkuttivat nauruhermojani.

Solen ja Cridleyn puuhat saavat synkempiä sävyjä, kun he hämmentävät ystävänsä Turtlen uskottelemalla tämän kosineen neiti Burdockia. Turtlen emotionaalinen stressi muodostuu kohtalokkaaksi vanhojen oppilaiden tapaamisjuhlassa.

Romaani säännöstelee tunteita taitavasti. Välillä kaikkitietävä kertoja menee aivan henkilöiden sisäisen maailman ytimeen niin, että lukija liikuttuu. Toisinaan taas kerronta – varsinkin ihmisten pimeää puolta kuvatessaan – on täysin tunteetonta, ulkopuolisen kylmää. Tältä osin mieleeni tuli Evelyn Waugh, jonka muistelen yhdessä romaanissaan (Decline and Fall) kertoneen keskeisen henkilön kuolemasta sivulauseessa.

Romaanin lopussa hellejakso päättyy sateeseen. Rouva Jaraby katselee televisiota ilman ääntä, kuten hänen tapansa on. Ilmeisesti avioliitto, jossa puhe ei tarkoita mitään, on opettanut hänet tulkitsemaan ilmeitä ja eleitä, joilla on vaikeampi valehdella. Aviomiehen, herra Jarabyn, haave on romahtanut. Miehen kissa on tapettu, poika on pidätetty ja hänen undulaattinsa ovat kuolemassa. Talossa ovat jäljellä enää he kaksi vanhaa ihmistä, joilla ei ole tunteita toisiaan kohtaan.

Romaani päättyy rouva Jarabyn kysymykseen miehelleen: "Kuinka todistamme, että emme ole kuolleet?"

William Trevor, The Old Boys. Penguin Books 1980. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1964. Kannen kuva: James Marsh. 189 s.