Eric Neuhoff: Un bien fou

Olen lukenut aiemmin kaksi Eric Neuhoffin romaania. Pidin niiden nostalgisesta sävystä. Kirjailija (s. 1956) on lähes ikätoverini, joten hänen teostensa nostalgia kurkottaa niihin vuosikymmeniin, jotka minullekin ovat tuttuja. Romaanien päähenkilöiden ikä vastasi omaa ikääni tuohon aikaan. 

Tässä Un bien fou -romaanissa muistellaan niin ikään mennyttä, mutta kovin katkerassa sävyssä. Sen nimettömäksi jäävä päähenkilö ja minäkertoja kirjoittaa kirjettä miehelle, joka on "vienyt" kertojalta rakastetun. Romaani sisältää tämän pitkän kirjeen eikä mitään muuta. Kirjeen sävy vaihtelee törkeästi herjaavasta lähes itkuisen anelevaan. 

On helppo ymmärtää kimpsunsa pakanneen naisen ratkaisu, sillä kertojasta syntyvä kuva ei ole mairitteleva. Hänen kyynisyytensä ei ole seurausta rakastetun menettämisestä vaan pikemminkin syy siihen. Kertojan itsekkyys on saanut Maudin – entisen rakastetun – epäilemään, ettei mies useiden vuosien seurustelun jälkeen tiennyt edes hänen silmiensä väriä. Maudia painaneen surullisuudenkin kertoja ymmärtää vasta hänet menetettyään.

Kertoja on iältään nelissäkymmenissä ja ammatiltaan mainostoimittaja – molemmat seikkoja jotka tekevät nykyromaaneissa miehistä vähintään epäilyttäviä. Maud on kymmenisen vuotta nuorempi kiinteistönvälittäjä. Lomalla Ponzan saarella Rooman edustalla Maud ja kertoja ovat tutustuneet hienostuneeseen noin seitsemänkymmentävuotiaaseen amerikkalaiseen mieheen, joka on lomalla veljentyttärensä kanssa. Miehen kulturelli seura on ollut ranskalaispariskunnan mieleen ja tarjonnut molemmille mahdollisuuden kielitaitonsa kohentamiseen. 

Kun amerikkalainen on poistunut saarelta, Maud ja kertoja saavat häneltä kirjeen, jossa mies kertoo valehdelleensa heille. Hän on ilmoittanut heille väärän nimen. Hän haluaa nyt korjata asian ja toivoo tapaavansa pariskunnan myöhemminkin. Mies oli todellisuudessa kuuluisa kirjailija Sebastian Bruckinger, joka jo parin vuosikymmenen ajan oli vältellyt julkisuutta lähes pakkomielteisesti. Huhujen mukaan ja kertojan omien havaintojenkin perusteella Bruckinger kirjoitti edelleen joka päivä. Hän ei kuitenkaan ollut julkaissut mitään nuoruusvuosien menestysteosten jälkeen.

Romaanissa on mielestäni hieman tarpeeton biofiktiivinen viritelmä. Sebastian Bruckinger on nimittäin helppo tunnistaa vain vähän naamioiduksi J. D. Salingeriksi. Vihjeitä on runsaasti: Bruckingerin veljentytär on nimeltään Zoé (ei sentään Zooey), hänen koiransa nimi on Seymour – ja John Lennonin murhaajalla oli Bruckingerin esikoisromaani taskussaan. 

Salingerin on arveltu poistuneen julkisuudesta uskonnollisista syistä. Tässä romaanissa Bruckinger on harjoittavinaan mietiskelyä, mutta ainakin katkeran kertojan havaintojen mukaan hän meditaatiohetkien aikana todellisuudessa katselee baseballia televisiosta viskiä naukkaillen. Salingerin mainetta oli mielestäni turha pilata tällaisella vale-elämäkerralla. Pilatkoon jokainen vain oman maineensa!

Maud ja kertoja käyvät Bruckingerin vieraina hänen maatilallaan Vermontissa sekä myöhemmin merenrantatalossa Long Islandilla. Aluksi kertoja ihaili Bruckingeria varauksettomasti. Vanhasta kirjailijasta huokui “nostalgian ja yksinäisyyden aura”. Sitten myöhemmin Maudin menettäminen Bruckingerille muuttaa asenteen. Jopa Vermontissa koettu rengasrikkokin muuttuu Bruckingerin syyksi.

Pitkässä kirjeessä kertoja muistelee myös hyviä aikoja Maudin kanssa, vaikka samalla ihmettelee, miksi hän kertoo niistä Bruckingerille. Välillä hän pyytää Bruckingeria antamaan kirjeen Maudille ja kirjoittaa sen jälkeen vähän aikaa suoraan menettämälleen rakastetulle. Edes katuessaan omaa huonoa käytöstään hän ei pääse ikävistä asenteistaan. Hän esimerkiksi letkauttelee homoista ja epäilee monia ikäviksi kokemiaan ihmisiä "pédéiksi". Myöhemmin käy ilmi, että kertoja on elänyt lapsuutensa aggressiivisen isän pelossa. Kertojan sanallinen hyökkäävyys siis on ehkä kodin perua.

Kertojalla on välillä selvänäköisyyden hetkiä. Hän valittelee, että on kestänyt kauan ennen kuin hän ymmärsi, ettei ole ihmisenä kovin kiinnostava.

Normalement, raconter l'histoire de ma vie est une idée qui ne m'aurait pas effleuré. Les gens pensent souvent qu'ils portent en eux un sujet de roman. Ça n'est pas tout à fait exact : je crois plutôt qu'ils cachent un casier judiciaire, qu'ils ont tous commis un tas de petites saloperies dont ils ne voudraient surtout parler à personne. Avec la culpabilité, le malheur est la chose la plus démocratique du monde. On y a tous droit, à un moment ou à un autre. 

Normaalisti elämäntarinani kertominen on ajatus, joka ei olisi koskaan tullut mieleeni. Ihmiset luulevat usein, että heissä on romaanin ainekset. Se ei pidä täysin paikkaansa: uskon pikemminkin, että he piilottelevat rikosrekisteriä, että he kaikki ovat tehneet joukon pikkurötöksiä, joista he mieluummin eivät kertoisi kenellekään. Syyllisyyden ohella onnettomuus on maailman demokraattisin asia. Meillä kaikilla on siihen oikeus, ennemmin tai myöhemmin.

Romaanissa on viehättävää ristiriitaisuutta: katkeruudestaan huolimatta kertoja ei voi olla arvostamatta Bruckingeria. Bruckingerin vieraana Long Islandilla hän on ainoan kerran elämässään tuntenut, että hänelläkin on sielu. Sitä paitsi Bruckingerin kirjat ovat kertojan mielestä edelleen loistavia. "Ça me fait mal de dire ça, mais merde, le talent que vous aviez! Vous étiez le tenant du titre." (Tekee pahaa sanoa tätä, mutta voi helvetti, mikä lahjakkuus sinulla olikaan! Sinä olit hallitseva mestari.)

Romaanin lopussa kertoja kuitenkin valmistelee kostoaan Bruckingerille. Hän hylkää revolverin ja päättää käyttää kynää.

Aiemmin lukemieni Eric Neuhoffin romaanien tapaan tässä kirjassa oli paljon viitteitä kulttuurituotteisiin, ennen kaikkea elokuviin. Niitä oli mukava sieltä poimia. 

Tämä Un bien fou - 'hullun hyvä' - toi vuonna 2001 Eric Neuhoffille Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon.

Eric Neuhoff, Un bien fou. Albin Michel 2001. 208 s.

Eric Neuhoff: La Petite Française

Elle était lumineuse et gaie comme une chanson de Simon et Garfunkel.

Tyttö on kahdenkymmenen, poika kymmenen vuotta vanhempi. Rakkaustarina, jota arki ei ehdi kunnolla koetella. Melkein vuoden seurustelun, useiden yhteisten matkojen ja šampanjapullollisten jälkeen he joutuvat eroamaan. He eivät ole edes ehtineet vielä riidellä kertaakaan. Mieleenpainuvimmat rakkaustarinat päättyvät kuolemaan. Nyt ei ole kyse aivan siitä.

Eric Neuhoffin (s. 1956) La Petite Française – Pikku ranskatar – voitti Prix Interallié -kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Mielessäni se yhdistyy Neuhoffin varhaisempaan Les hanches de Laetitia -romaaniin ja toimii ikään kuin sen jatko-osana.

Romaanin minäkertoja, jonka nimeä ei mainita mutta joka hyvin voisi olla Laetitia-romaanin Antoine kymmenen vuotta vanhempana, on julkaissut yhden romaanin. Se ei ole menestynyt hänen toivomallaan tavalla. Hän asuu yksin Pariisissa. Lähes pakkomielteen omaisesti hän katsoo videolta uudelleen ja uudelleen Jean-Luc Godardin ohjaamaa Le Mépris -elokuvaa. (Suomessa sitä on esitetty nimillä Sen täytyi tapahtua ja Keskipäivän aave.)

Elantonsa kertoja saa kirjoittamalla arvosteluja elokuvista, kirjoista ja ravintoloista sekä haastattelemalla kirjailijoita ja elokuva-alan ihmisiä. Muuan ohjaaja on pyytänyt häntä auttamaan käsikirjoituksen laatimisessa elokuvaan, joka pohjautuu Barbey d'Aurevillyn romaaniin Une vieille maîtresse. Rahoituksen saaminen elokuvalle ei kuitenkaan onnistu.

Eräänä iltana elokuussa ovikello soi. Käytävässä seisoo tyttö, jonka kertoja on joskus aiemminkin nähnyt porraskäytävässä. Tytön asuntoon on murtauduttu, ja tyttö kysyy, olisiko kertojalla tiedossa lukkoseppää. He käyvät yhdessä tarkistamassa tytön asunnon. Mitään tärkeätä ei ole kadonnut. Tyttö arvelee, että hänellä saattaa jopa olla vakuutus. Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta löytyy lukkosepän numero.

Tyttö, joka on ilmoittanut nimekseen Bébé, kysyy ja saa luvan jäädä yhdeksi yöksi kertojan sohvalle. Äkkiä tyttö kuitenkin muuttaa mielensä ja lähtee hotelliin yöksi. Hän kertoo asuvansa usein hotelleissa. 

Tytön tavassa puhua ja romaanin alkuasetelmassa oli jotain tuttua: naapurukset, mies aloitteleva kirjailija, tyttö kuin lepattava liekki. Tytön pilpatus: Minä teen vain tyhmyyksiä. En koskaan ajattele mitään. Huomenna lopetan tupakoinnin. Osaatteko pitää salaisuuden? Minun isäni ja minun välillä ei ole tapahtunut mitään.

Holly Golightly! Aamiainen Tiffanylla! Olisin arvellut tätä mielleyhtymää pelkästään omaksi päähänpistokseni, ellei romaani muutenkin olisi täynnä viitteitä elokuviin, romaaneihin ja musiikkiin. Bébé on sitä paitsi ollut huojentunut, kun murtovaras ei ole löytänyt hänen sydänkorujaan, joita hänen isänsä on ostanut hänelle New Yorkin Tiffany's-jalokiviliikkeestä.

Kertoja lumoutuu tytöstä, mutta tämä tuntuu olevan alituisesti liikkeellä, joten menee pitkälle syksyyn, ennen kuin Bébé pistäytyy uudelleen käymään. He tapaavat silloin tällöin. Kertoja pudottaa romaaninsa Bébén postilaatikkoon, mutta katuu tekoaan heti.

Saadakseen Bébén pois mielestään kertoja ajaa kuplavolkkarillaan Espanjaan. Sää on sateinen. Kertojan tarkoissa havainnoissa on alakuloinen sävy. Hänellä on pieni romanssinalku englantilaisen naisen kanssa, mutta kertoja katkaisee se heti alkuunsa.

Pariisiin palattuaan hän löytää lapun Bébéltä: Ette usko tätä mutta minä tarvitsen teitä. Kertoja lähes muuttaa Bébén asuntoon. He pelaavat šakkia, katsovat elokuvia, viihtyvät hyvin yhdessä. Seuraa episodeja heidän yhteisistä hetkistään ja eroistaan, joiden aikana kertoja ajattelee vain Bébéä.

Tyttö poistuu välillä omille asioilleen, joista kertojalla ei ole käsitystä. Poissaolo saattaa kestää jopa viikkoja. Hän on ilmeisesti jotenkin tekemisissä muodin ja jetsetin kanssa. Varakas isä on kuollut lento-onnettomuudessa, kun Bébé on ollut kymmenvuotias. Äiti on taidegalleristi. Kerran kertoja käy Bébén kanssa tämän äidin luona. Äiti käyttää tyttärestään tämän oikeaa nimeä. Sitä ei kuitenkaan kerrota. Veljestään Bébé ei halua puhua.

Bébé on välillä vaikeuksissa ylitettyään luottokorttirajansa, mutta oikeata rahapulaa hänellä ei ole. Joskus kertoja lähtee mukaan juhliin Bébén kutsumana, mutta tympiintyy niissä ja häipyy yksin kotiin katsomaan elokuvaa videolta.

Romaani ajoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ja sijoittuu enimmäkseen Pariisiin, jonka kadut, ravintolat, kahvilat, elokuvateatterit, kaupat ja puistot ovat näkyvästi esillä. Säällä eri vuodenaikoina on tärkeä osa tunnelman luomisessa. Kertoja ja Bébé tekevät myös useita matkoja: he käyvät yhdessä muun muassa Nantesissa, Cap Ferratissa, Irlannissa, Roomassa ja laskettelulomalla Megèvessä.

Kertoja käy yksin haastattelumatkalla New Yorkissa ja saa Bébéltä listan sieltä tuotavista tavaroista. Esimerkiksi sydämen Tiffanylta. Bébén isä on asunut New Yorkissa, ja kaupunki on Bébélle tuttu jo lapsuudesta. Itselleen kertoja ostaa MOMAsta kymmenisen postikorttia, joissa on kuva maalauksesta Christina's World. Kyseinen maalaus oli Eric Neuhoffin Laetitia-romaanin kansikuvana.

Kerran kertoja pyytää Bébéä naimisiin kanssaan. Bébé nauraa ja kertoja yhtyy nauruun, tietämättä oikeastaan miksi. Bébé vannottaa, että kertoja ei koskaan saa ruveta sinuttelemaan häntä. Kertojasta tuntuu, että Bébé on heistä kahdesta vanhempi.

Romaani muistuttaa episodimaisessa muistelussaan Neuhoffin Laetitia-romaania. Molemmat ammentavat nostalgiasta. Minä pidin tästä kerronnan sävystä kovasti. Voi olla, että tästä romaanista eivät nauttisi yhtä paljon ne nuoremmat lukijat, joille siinä mainitut kirjat, elokuvat ja pop-musiikki eivät ole tuttuja tai joihin ei heillä liity omia muistoja. Heille jo puhelinluettelon keltaiset sivutkin voivat olla mysteeri.

On oikeastaan kummallista, miten hyvin meidät lukijat on opetettu siihen, että inhimillinen onni ei voi kestää. Vailla mitään varsinaista syytä odotin katastrofia. Enkä joutunut pettymään tässä odotuksessani (eli jouduin taas pettymään romaanihenkilöiden puolesta).

Päähenkilöt saavat kutsun häihin. Uskollisesti palvellut kuplavolkkari – tai leppäkerttu kuten ranskalaiset sitä kutsuvat – on korjaamolla. He vuokraavat Saabin, joka suorastaan lentää...

Eric Neuhoff, La Petite Française. Albin Michel 1997. Kansikuva: Didier Paquignon. 158 s.

Eric Neuhoff: Les hanches de Laetitia

 

“Nous sommes tous plus ou moins amoureux de Laetitia Hèze.” 

Olemme kaikki enemmän tai vähemmän rakastuneita Laetitia Hèzeen. Näin kirjoittaa moleskine-muistikirjaansa 19-vuotias kirjailijanurasta haaveileva kirjallisuudenopiskelija Antoine. Koko romaani koostuu näistä Antoinen muistikirjamerkinnöistä. 

Kirjan alkupuolella Antoine esittelee itsensä lyhyiden lauseiden luettelolla. Luettelo alkaa näin: 

Je bois beaucoup de Tropicana. Dès que je parle à une fille, je rougis. Vingt ans en septembre prochain. 68 kilos, mais je n'ai pas de balance. J'aime la vodka glacée qui me fait tousser à chaque gorgée. J'ai perdu mon pucelage avec une infirmière espagnole qui était plus âgée que moi. 

Juon paljon Tropicanaa. Heti kun puhun tytölle, punastun. Ensi syyskuussa täytän kaksikymmentä vuotta. 68 kiloa, mutta minulla ei ole vaakaa. Pidän jääkylmästä vodkasta, joka saa minut yskimään joka kulauksella. Menetin poikuuteni minua vanhemman espanjalaisen sairaanhoitajan kanssa.

Tätä jatkuu vielä toista sivua. Sitä, että luettelon loppupuolella on lause "Je me suiciderai la veille de mon vingtième anniversaire" (Teen itsemurhan kahdennenkymmenennen syntymäpäiväni aattona), ei tarvitse ottaa kovin tosissaan. Lause on vakavuudeltaan samalla tasolla kuin muutkin Antoinen toteutumatta jäävät suunnitelmat. Romaanin mittaan ensimmäinen kosketus todelliseen kuolemaan kasvattaa häntä tässä suhteessa.

Laetitia on parikymppinen taidehistorian opiskelija, vähän ikäistään vanhemman oloinen ja jollain tavalla salaperäinen. Hän juhlii railakkaasti, kuten muutkin romaanin opiskelijat, mutta hänellä ei koskaan ole krapulaa. Välillä Laetitia katoaa omille teilleen, ehkä valokuvaamaan. Hän järjestää romaanin mittaan ensimmäisen valokuvanäyttelynsä. Hänen teoksensa ovat mustavalkoisia ja jollain tavalla ankaria: ne esittävät tyhjiä penkkejä, autioita katuja, lehdettömiä puita. Niissä vallitsee ikuinen marraskuu.

Laetitiaan ovat ihastuneet Antoinen lisäksi lähes kaikki Antoinen Toulousessa asuvat parikymppiset kaverit, joista eniten ovat esillä Xavier, Patrick ja Edouard. Kaikki ovat sitä mieltä, että "Laetitian lanteet" ovat vertaansa vailla. Siitä siis kirjan nimi. Muiden tyttöjen takapuolesta he käyttävät karkeampaa ilmausta. 

Nuorukaiset eivät saa sanottavasti vastakaikua rakkauteensa. Laetitia kohtelee poikia pelkästään kavereina. Eniten tästä kärsii Patrick, jonka rakkaus Laetitiaan lähestyy pakkomiellettä.

Romaanissa on paljon kirjallisuusviitteitä, kuten kirjailijaksi aikovalle Antoinelle sopiikin. Koko romaanin ajan hän lukee James Joycen Ulyssesta pääsemättä puusta pitkään. Jäin miettimään, mahtoiko yksi kirjallisuusviite sisältyä myös Laetitia Hèzen nimeen. Pakkomielteisen rakkauden kohde, jonka etunimeen sisältyy "kolme näpäystä kitalakeen kielellä" – kaipa tuo Laetitian sibilanttikin voidaan näpäykseksi laskea: Laetitia Hèze – Lolita Haze. 

Laetitia on loppujen lopuksi romaanissa melko vähän esillä. Suurimmaksi osaksi romaani kertoo hyvin toimeentulevien perheiden nuorista miehistä, jotka opiskelevat laiskanpuoleisesti ja suhtautuvat kriittisesti opettajiinsa. Muuten he ajelehtivat päämäärättömästi juhlista toiseen tai käyvät syömässä toistensa kotona tai opiskelukämpissä. Kerran he pelaavat spiritismia yhden tytön kotona. Juomatäydennystä haetaan Zanzibar-baarista, jonka iäkkään puoleisia ilotyttöjä he eivät yleensä uskalla edes puhutella. Rahasta heillä ei ole todellista puutetta.

Nuoret miehet elättävät toivetta tyttöystävästä – tai edes seksistä. Heidän lähipiirinsä tytöt – Véronique, Pauline, Béatrice ja Charlotte – kuitenkin häipyvät useimmiten illan ratkaisevalla hetkellä, ja pojat jäävät viettämään loppuyön keskenään. Florence tosin makaa kenen kanssa tahansa – paitsi harmittavasti Antoinen. Florencella on hyvä perse, ei tietenkään yhtä hyvä kuin Laetitian lanteet.

Nuorten porukassa ihaillaan amerikkalaista musiikkia ja harmitellaan puutteellista englannin kielen taitoa. American graffiti -elokuvan hengessä he ajelevat vanhemmilta lainatuilla autoilla. Harmillisesti Véronique toistuvasti reputtaa ajokokeen – hänen isänsä nimittäin on luvannut ostaa tyttärelleen oman auton heti kun tämä saa ajokortin. Véronique myös kertoo, että erikoisliikkeistä voi ostaa videonauhureiksi nimitettyjä laitteita. Hän aikoo pyytää isäänsä hankkimaan sellaisen.

Koko ystäväpiiri käy ahkerasti elokuvissa – viidesti tai kuudesti viikossa – ja keskustelee niistä intohimoisesti. He myös pitävät aiheesta tietokilpailuja. Varsinkin Antoinen elokuvakiinnostus on jo kriitikkotasoa. Hän pinnaa luennoilta päästäkseen iltapäivänäytöksiin ja jopa harkitsee tupakoinnin aloittamista elokuvien mallin mukaan, koska siihen voi liittää kaikenlaisia tyylikkäitä eleitä. 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat yhden vuoden ajalle 1970-luvun puoliväliin. Kirja on selvästi syntynyt kirjailijan nostalgiasta, ja lukijan nostalgisiin tunteisiin se ainakin minun kohdallani myös osui. Kirjailija Eric Neuhoff on syntynyt vuonna 1956, minä vajaan vuoden myöhemmin. Elokuvat – Ranskan uutta aaltoa lukuun ottamatta – olivat minulle tuttuja, samoin äänilevyt. American graffiti houkutteli myös minun kaveripiirini kiertämään katuja vanhemmilta lainatuilla autoilla. Ikkunat auki ja luu ulkona.

Pariisi väikkyy haaveena nuorten toiveissa. Antoine syyttää mielessään ja puolitosissaan vanhempiaan siitä, että nämä ovat asettuneet asumaan provinssiin, Albin kaupunkiin. Kun lukuvuoden loppukokeet menevät kehnonpuoleisesti, Antoine alkaa haaveilla siirtymisestä Sorbonneen. 

Antoinen suhteet vanhempiin ovat kyllä kunnossa päätellen siitä, että hän kirjoittaa äidilleen pitkän rehellisen kirjeen, jossa kertoo juopumuspidätyksestään ja siitä, että poliisit pahoinpitelivät häntä lievästi. Antoine kiittää kirjeessä vanhempiaan siitä, että nämä eivät ole arabeja tai mustia. Hän selvisi vähällä. Lopuksi Antoine pyytää, ettei äiti kertoisi ihan kaikkea isälle.

Antoine pääsee yhteen tavoitteeseensa, kun hän onnistuu saamaan vuoteeseen Gabriellen, bordeauxlaisen varakkaan perheen tyttären, joka suunnittelee opintoja Toulousessa. Aamulla Gabrielle kertoo, että hänen vanhempansa haluaisivat hänen menevän naimisiin. "Pelaatteko golfia?" hän kysyy Antoinelta, joka jo mielessään kuvittelee kiusaannuttavan kierroksen viheriöllä Gabriellen isän kanssa. Huomaa muuten teitittely sivistyneeseen ranskalaiseen tapaan. Heidän suhteensa tyssää tähän yhteen yöhön.

Tapahtumasta itsevarmuutta kerännyt Antoine solmii seuraavaksi suhteen ystävänsä Charlotten nuorena leskeksi jääneeseen äitiin. Elizabeth on jo 38-vuotias maailmaa nähnyt nainen. Antoine hullaantuu häneen, ennen kaikkea kokeneen naisen tarinoihin maailmalta. Elizabeth vie Antoinen lyhyelle matkalle Barcelonaan ja pian sen jälkeen katkaisee suhteen selityksittä.

Keväällä Antoine lähtee Patrickin kanssa lukulomalle Espanjaan Patrickin vanhempien omistamaan huvilaan. Myös Laetitia tulee mukaan. Myöhemmin huvilaan saapuvat myös Xavier ja Véronique. Lukeminen unohtuu kokonaan. Kuten tavallista tytöt poistuvat ennen aikojaan, ja nuoret miehet lähtevät keskenään Pamplonaan härkien juoksua seuraamaan. Tässä kohdassa oli selvät viitteet Hemingwayn Ja aurinko nousee -romaaniin. Nuoret miehet kautta aikojen ovat mielellään nähneet itsensä kadotettuna sukupolvena.

Kuten edellä on käynyt ilmi, romaanissa ei ole varsinaista juonta. Loppuun on kuitenkin sijoitettu pari tapahtumaa, jotka antavat mielikuvan jonkinlaisesta kehän umpeutumisesta. Antoine joutuu kokemaan ensimmäisen kerran kun joku hänelle läheinen, yksi ystäväporukasta, kuolee yllättäen oman käden kautta. Antoine ymmärtää, kuinka teennäistä on ollut leikkiä itsemurha-ajatuksella.

Loppuun sijoittuvat myös Laetitian häät. Hän menee naimisiin Brunon, 30-vuotiaan pariisilaisen pörssimeklarin kanssa. Jollain tapaa nuorukaisista tuntuu, että Laetitia on myynyt itsensä.

Sous le taffetas, on ne distinguait pas la forme de ses fesses. Intérieurement, je dis adieu aux hanches de Laetitia. Elles seraient pour quelqu'un d'autre, définitivement. La nuit était venue sans qu'on s'en aperçoive.

Taftin alta hänen pakaroidensa muotoa ei erottanut. Mielessäni sanon hyvästit Laetitian lanteille. Ne olisivat jotakuta toista varten, lopullisesti. Yö oli tullut kenenkään huomaamatta.

Romaani oli joutuisa luettava. Lauseet ovat lyhyitä ja konstailemattomia. Nostalgian lisäksi minua viihdyttivät runsaat viitteet kirjoihin, elokuviin ja populaarimusiikkiin. Romaanissa oli myös paljon minun mielestäni kiinnostavia anekdootteja, joiden todenperäisyydestä minulla ei ole mitään hajua. Tässä muutama:

 - De Gaullen mielikirja oli Lordi Jim

 - Aseella, jolla Hemingway ampui itsensä, oli sama nimi kuin hänen ensimmäisellä vaimollaan (Richardson)

 - Brian Jonesin kuoleman jälkeen Mick Jagger aloitti Hyde parkin konsertin lukemalla Shelleyn runon Peace, peace, he’s not dead

 - Eedenistä itään kuvattiin iltaisin. Elia Kazan kielsi James Deania pissimästä päivän aikana. Näin Dean oli sopivan levoton, ahdistunut ja liikuttava illan kuvauksissa.

Nuorten replikointi oli välillä nokkelaa. Minua huvitti esimerkiksi repliikki: "Minä kuolen, jos en saa jotain juotavaa, hän sanoi. Minulla on niin kova jano, että joisin vaikka vettä."

Romaani voisi toimia myös nuorille aikuisille, jos maailma ilman tietokoneita, matkapuhelimia ja nettiä ei tunnu heistä esihistorialta. Ne syvemmät pulmat ja ilot – seurustelun aloittaminen, uraan liittyvät toiveet ja pelot – tuskin ovat paljon muuttuneet.

En ole aiemmin lukenut Eric Neuhoffin kirjoja. Hänellä olisi ilmeisesti kaksi muutakin tällaista nostalgiaa tihkuvaa romaania. Ne ovat saaneet merkittäviä palkintojakin. Tällä kertaa romaanin kansi herätti ensimmäisenä huomioni, koska tunnistin maalauksen, johon se perustuu. Mitään yhteyttä tällä Andrew Wyethin maalauksella ei romaaniin ole - tai no, onhan siinä ne lanteet.

Eric Neuhoff, Les hanches de Laetitia. Albin Michel 1990. Kansikuva pohjautuu  Andrew Wyethin maalaukseen Christina's World. 200 s.