torstai 30. toukokuuta 2024

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi


Vietin tänä keväänä pääsiäistä Dublinissa puolisoni kanssa. Toisena pääsiäispäivänä teimme retken Dún Laoghairen rannikkokaupunkiin ja kävelimme Sandycoven martellotornille, joka on tullut tunnetuksi paikkana, johon James Joyce sijoitti
Odysseus-romaaninsa alkutilanteen. Paluumatkalla poikkesimme hetken mielijohteesta (lue: vessahädän takia) vanhaan merimieskirkkoon rakennettuun Merenkulkumuseoon. 

Merenkulkumuseo, Dún Laoghaire 1.4.2024

Museon jännittävin osa meille oli taulu, joka esitteli suomalaisen Palme-laivan kohtaloa Dún Laoghairen (tuolloin vielä Kingstownin) edustalla jouluna vuonna 1895. Ankarassa talvimyrskyssä Palme epäonnistui yrityksessään päästä Kingstownin aallonmurtajilla suojattuun satamaan. Se juuttui jouluaattona hiekkasärkkään ja alkoi hajota suurimmillaan kymmenmetristen aaltojen höykytyksessä. Satamasta lähti pelastusvene noutamaan laivan miehistöä, mutta pelastusvene kaatui eikä syystä tai toisesta oiennut itsestään, kuten sen oli määrä tehdä. 

Koko pelastusveneen miehistö, viisitoista miestä, hukkui. 

Palmelta yritettiin lähettää pelastusvene veden varassa olevien miesten avuksi, mutta laivan pelastusvene särkyi pirstaleiksi välittömästi. Satamasta lähetettiin tällöin vielä toinen pelastusvene merille. Sekin kaatui, mutta oikeni itsestään. Sen miehistö pääsi takaisin rantaan veden täyttämällä veneellä, mutta enemmät pelastusyritykset jouduttiin keskeyttämään. Vasta tapaninpäivänä, myrskyn laannuttua, koko Palme-laivan miehistö saatiin pelastetuksi. Mukana oli myös nuoren kapteenin vaimo ja pieni tytär. 

Tragedia kosketti tavalla tai toisella lähes jokaista Kingstownin asukasta. Orvoksi jäi kolmisenkymmentä lasta. Kansalaiskeräyksellä kerättiin suuri rahasumma hukkuneen miehistön perheiden tueksi. Myös Suomesta osallistuttiin tähän keräykseen. Onnettomuuden muistotilaisuus järjestetään edelleen vuosittain Dún Laoghairen satamassa.

Kun kotona etsiskelimme lisätietoa onnettomuudesta, huomasimme yllätykseksemme, että Leena Lander on vuonna 2015 julkaissut historiallisen romaanin Kuka vartijoita vartioi, jonka juoni kietoutuu Kingstownin onnettomuuden ympärille. Sehän piti ilman muuta lukea.

Yleensä pidän historiallisista romaaneista. Joskus niiden kompastuskivenä on faktan ja fiktion luonteva yhteensovittaminen. Faktaosuus tuntuu toisinaan päälleliimatulta, mikä aiheuttaa kitkaa tarinan etenemiseen. Tosipohjaisen tiedon pois jättäminen taas herättää kysymyksen, miksi romaaniin ylipäätään on valittu historiallinen lähtökohta.

Leena Lander välttää romaanissaan sudenkuopan kekseliäällä tavalla. Romaanissa on kaksi aikatasoa. Nykyajassa, vuonna 2012, Kingstownin onnettomuutta tutkii kirjailija Eeva Rafaelsson, joka viettää joulunseutua Dún Laoghairessa ja Dublinissa yhdessä miehensä Mikon kanssa. Mikko on äskettäin jäänyt eläkkeelle täysin palvelleena kommodorina. Eeva suunnittelee Kingstownin tapahtumista romaania. Hänellä on tähän myös omaan sukuunsa liittyvä syy. Eevan isovaari on ollut 12-vuotiaana laivapoikana Palme-laivalla. Eevan minämuodossa kertomissa osuuksissa on luontevaa esitellä hänen tulevaa romaaniaan varten löytämiään tietoja sekä yksityiskohtia, jotka voisivat antaa paikallisväriä romaaniin. Eevan ja Mikon keskinäisen kilpailun, naljailun ja rakkauden värittämä suhde tuo hauskuutta ja lämpöä muuten tummanpuhuvaan romaaniin.

Myös Mikko ilmoittaa romaanin alkupuolella aikovansa novellikirjailijaksi Hemingwayn hengessä. Tämä vaikuttaa avioparille tyypilliseltä hassuttelulta, mutta romaanin aivan lopulle teokseen on liitetty novelli "Mike Rafaelssonin" yöllisestä taksimatkasta Newgrangen esihistorialliselle uhripaikalle. Se jäljittelee hieman Hemingwayn Francis Macomberin tarinaa ja tuo liikuttavasti esiin Mikon pyrkimyksen suojella vaimoaan maailman pahuudelta. Ennen kaikkea siltä pahuudelta, joka kohdistuu lapsiin. Romaanin kanteen valittu lapsikuva ei ole siinä sattumalta. Lasten kohtalo onnettomuuksien ja sotien ehkä suurimpina – ainakin viattomimpina – kärsijöinä jää kummittelemaan lukijan mieleen.

Nykyajan aikatason lisäksi romaanissa on myös Kingstownin onnettomuuden ja sen jälkiselvittelyn aikataso. Tuossa aikatasossa on kolme näkökulmahenkilöä, joiden osuudet on erotettu kunkin osuuden aloittavalla näkökulmahenkilön nimellä.

Näkökulman 1800-luvun lopulle tuo ensinnäkin Matias Sahlman, kaksitoistavuotias salamatkustaja, joka paljastuttuaan on otettu Palme-laivan hyttipojaksi ja kapteeni Oskar Sirenin ja tämän vaimon Elinin tyttären Esterin hoitajaksi ja leikkitoveriksi. Matiaksen äiti on englantilainen, ja Matiaksen pyrkimyksenä Palme-laivaan piiloutuessaan on luultavasti ollut päästä äitinsä luokse Liverpooliin. Matiaksen lapsuus Suomessa on ollut turvatonta. Koville hän joutuu myös Irlannissa. Matiaksesta on aikanaan tuleva romaanikirjailja Eeva Rafaelssonin isovaari.

Toinen historian näkökulmahenkilö on Elin Siren, kapteeni Oskar Sirenin vaimo, jonka oikeudenmukaisuuden taju ajaa vastustamaan laivanvarustaja-appensa ja monien muiden silmäätekevien pyrkimystä laittaa pelastusveneonnettomuus sen miehistön hutiloinnin tiliin. Laivanvarustaja Erik Siren uskoo tätä kautta pääsevänsä käsiksi leskille ja orvoille kerättyihin avustusvaroihin. Vakuuttamattoman aluksen haveri kun muuten jäisi hänen henkilökohtaiseksi tappiokseen. Oskar Sirenissä ei oikein ole miestä vastustamaan isänsä jyräävää tahtoa. Elin Sirenillä on myös salattu menneisyys yhdessä Palme-laivan todellisia kapteenintehtäviä hoitaneen perämies Johannes Petersonin kanssa. Romaaniin on ujutettu mukaan myös aika suloinen rakkaustarina – ehkä useampikin.

Kolmas menneisyyden näkökulmahenkilö on lehtimies Daniel Ford. Myös lehtimiehen on luontevaa esitellä tietoja, jotka muuten vaikuttaisivat tarpeettoman yksityiskohtaisilta. Hänen tutkimuksensa paljastavat meripelastuskaluston salattuja puutteita, joilla paljastuessaan voisi olla vaikutusta jopa kansainväliseen politiikkaan. Daniel Fordin taustasta paljastuu yllättäviä asioita. Hänellä on myös salassa pidetty suhde Anna Parnelliin, tunnetun irlantilaisen vapaustaistelijan, Charles Parnellin, sisareen. Annalle Daniel esittelee muun muassa tietojaan Suomen erityisasemasta Venäjän keisarikunnassa. Irlannin itsenäisyyttä ajavaa Annaa ihmetyttää kovasti Danielin toteamus, että Suomi oli luultavasti ainoa alusmaa, joka riisti taloudellisesti emämaataan. Daniel Ford on yksi romaanin kiistattomista sankareista.

Piilotettujen salaisuuksien vähittäinen paljastuminen luo romaaniin jännitteen, joka on tyypillinen salapoliisiromaaneille ja trillereille. Lukijan viihtymisestä pitävät huolta myös nykyajan Eevan ja Mikon sekä menneisyyden Danielin monet pikku tiedot ja hauskat tai karmeat anekdootit.

Romaanissa Eevan ja Mikon suunniteltu käynti Dún Laoghairen Merenkulkumuseossa peruuntuu. Ja sitä paitsi: “Mitä väliä oli yhdellä ammoisen hylyn kylttipahasella?”

No tässä se kylttipahanen kuitenkin on:

Jotain laivanvarustaja Erik Sirenin nuukuudesta kertoo, että kyltin takana erottuu vielä laivan vanha nimi Frederic Tudor. Hyvää puuta ei sopinut heittää hukkaan. Alus oli aiemmin ollut osa pohjoisamerikkalaisen "jääkuninkaan" Frederic Tudorin laivastoa, jolla kuljetettiin jäätä ympäri maailmaa alkeellisten jäähdytyslaitteiden tarpeisiin ja varakkaiden cocktaillaseihin.

Kuka vartijoita vartioi -romaanista on kerrottu myös blogissa Kirsin kirjanurkka. Kirsi viittaa jutussaan myös muutamiin muihin teosta käsitteleviin blogiteksteihin.


Leena Lander, Kuka vartijoita vartioi. Siltala 2015. Päällys: Milja-Liina Moilanen ja Jirka Silander. Kansikuva: Irish Photo Archive. 496 s.

maanantai 27. toukokuuta 2024

Nicolas de Crécy: Les amours d'un fantôme en temps de guerre


Erään aaveen rakkaudet sota-aikana. Siinäpä elämänpiiri – tai kuoleman – josta harvemmin puhutaan. Nicolas de Crécyn kirjoittamassa ja kuvittamassa romaanissa aaveet on kuvattu perinteisellä tavalla: ne muistuttavat lakanoilla peitettyjä ihmishahmoja. Varsinkin kuvituksessa – vesivärein väritetyissä tussipiirroksissa – on paljon muitakin huvittavia ratkaisuja. Romaanin tarina on kuitenkin surumielinen: se kertoo menettämisestä ja surusta, kaipuusta ja lohdutuksen tarpeesta. Romaanissa on myös poliittinen sanoma. Se päättyy synkkään ennustukseen.

Les amours d'un fantôme en temps de guerre voitti ranskalaisille lasten- ja nuortenkirjoille suunnatun Vendredi-palkinnon vuonna 2018. Varmasti se myös palkinnon ansaitsee. Kirja on poikkeuksellisen kaunis jo esineenä. Noin puolet sen sivuista on kuvia. Ainakin omistamassani ensimmäisessä painoksessa painojälki on korkeatasoista ja sivut ovat paksua paperia. Myös tarina on kaunis kaikessa surullisuudessaan. Kovin pienelle lukijalle tai edes masennukseen taipuvaiselle teinille en tätä kirjaa kuitenkaan antaisi. Palaan syyhyn tuonnempana.
Olen nuori.

Kahdeksankymmentäyhdeksänvuotias.
Näin aloittaa romaanin kertoja-aave muistelmansa. Hän syntyi suuressa vaaleanpunaisessa talossa jossain Etelä-Ranskassa. Siellä hän kasvoi vanhempiensa hoidossa. Talon yksin asuvalle omistajarouvalle aaveet eivät näyttäytyneet. Eräänä iltana palatessaan kotiin pikku aave totesi vanhempiensa kadonneen. Hädissään hän haki apua talon omistajattarelta ja aiheutti tälle kuolemaan johtaneen sydänkohtauksen. Aave oli tuolloin vielä alle 15-vuotias, siis lähes vauva aaveiden mittapuulla.

Äidin serkku Boris noutaa pikku aaveen taloon jonnekin kylmään pohjoiseen. Boris selittää, että pikku aaveen vanhemmat ovat lähteneet lomalle. Boris ei jouda jäämään pikkuisen seuraksi, mutta aivan yksin hän ei kuitenkaan jää. Talossa asustaa myös Lili, hieman kertojaa vanhempi aave, johon kertoja rakastuu koko yksinäisen lapsen läheisyydenkaipuun voimalla. Liliä pikku aaveen rakkaudentunnustukset naurattavat, mutta hyviä ystäviä heistä kuitenkin tulee. Rakkaudenkaipuutaan kertoja suuntaa myös sekarotuiseen Boulette-koiraan.

Boris käy silloin tällöin talossa. Yhdellä käynnillään hän lopulta joutuu paljastamaan nuorille kaksi suurta salaisuutta. Ensimmäinen koskee aaveiden alkuperää.
– Mes chers petits, vous devez d'abord savoir de quelle manière exactement naissent les fantômes ; vos parents ne sont qu'à moitié responsables de votre existence. C'est une chose que l'on n'apprend pas aux bébés fantômes : on leur dit qu'ils sont nés au sein d'une famille, comme cela se passe chez les humains. Or la vérité est ailleurs, une vérité que les humains connaissent : les spectres sont le résultat de l'émanation d'un défunt. C'est ainsi : nous sommes, vous êtes, l'émanation d'un mort. La décantation, l'essence ultime d'un dernier souffle.
(Rakkaat pikkuiset, teidän on ensin tiedettävä, miten aaveet tarkkaan ottaen syntyvät; vanhempanne ovat vain puoliksi vastuussa olemassaolostanne. Tätä emme opeta aavevauvoille: kerromme heille, että he syntyivät perheeseen, kuten ihmisille tapahtuu. Mutta totuus on toinen, totuus jonka ihmiset tuntevat: aaveet ovat seurausta kuolleen ihmisen emanaatiosta. Niin se on: me olemme, te olette, kuolleen ihmisen emanaatioita. Viimeisen henkäyksen perimmäinen olemus, ydinosa.)
Vainajan perusolemus siis tiivistyy eräänlaisiksi langoiksi, jotka sitten liittyvät yhteen ja muodostavat kangastilkun. Aavepari, jolla on ikää vähintään sata vuotta, sitten ottaa kasvatettavakseen tämän tilkun. Muistoja ihmisenä olostaan aavevauvoilla ei ole.

Toinen Boriksen paljastus koskee pikkuaaveen vanhempia. Lili on jo paljastanut kertojalle, että tämän vanhemmat eivät suinkaan ole lomailemassa, vaan heidän on ollut paettava sodan takia. Boris kertoo, että on todellakin käynnissä aaveiden sota. Ne ihmiset, jotka eivät ole hyväksyneet kuolemaansa, ovat jättäneet aaveisiin katkeruuden ja vihan. Tämä viha on synnyttänyt aaveiden keskuuteen Fantômes Acides (Katkerat Aaveet) -puolueen. Puolueen oppiin kuuluu, että aaveilla on tarkka maantieteellinen alkuperä ja puhtaus. Tätä puhtautta uhkaavat köyhistä maista tulevat aaveet. Fantômes Acides – FA – on järjestäytynyt sotilaallisesti ja aloittanut sodan ja sorron toisinajattelevia vastaan. Lilin ja kertojan vanhemmat ovat liittyneet vastarintajoukkoihin.



Koska aaveiden ja ihmisten maailmat ovat kytköksissä toisiinsa, aaveiden maailman tapahtumat edeltävät vastaavia tapahtumia ihmisten maailmassa. Eletään 1930-luvun alkuvuosia, sama on odotettavissa ihmisten maailmassa muutaman vuoden kuluttua. 

Lili ja kertoja päättävät lähteä mukaan vastarintaliikkeeseen ja etsimään samalla vanhempiaan. Tämä romaanin seikkailuosuus ilmiselvien natsiaaveiden vainoamina johtaa heidät moniin vaarallisiin tilanteisiin. Kuvissa sotilasaaveilla on jopa koppalakkeja ja saksalaismallisia kypäriä, mikä tekee ne paljon pelottavamman näköisiksi kuin ne olisivat viattomina lakanoina.

Eräässä suuressa kaupungissa Lily ja kertoja tutustuvat taiteentuntija Mauriceen, joka esimerkkien avulla opettaa nuorille, miten kuuluisat ihmistaiteilijat ovat olleet tietoisia aaveiden olemassaolosta ja sijoittaneet näitä teoksiinsa. Mauricen petoksen tähden Lily jää lopulta FA:n vangiksi.

Kertojan seikkailut jatkuvat vastarintaliikkeen jäsenenä. Toiminnanhalu innoittaa hänet soluttautumaan vakoojaksi FA:n nuoriso-osastoon, eräänlaiseen Hitlerjugendiin. Fasismin houkutus vie yhden hänen soluttautujatoverinsa  pimeälle puolelle, ja kertoja joutuu pulaan mutta pääsee viime hetkellä turvaan Boriksen avulla. Syyskuun alussa vuonna 1939, kun ihmisten sota alkaa, aaveiden sota kääntyy jo kohti loppuaan. Kertojalle paljastuu, että Lily on tuhoutunut keskitysleirillä. 

Voiko aave kuolla lopullisesti vai palaako se joskus ehkä satojen vuosien kuluttua? Ihmisillä on uskontonsa ja rituaalinsa, jotka auttavat kohtaamaan kuoleman. Näistä pikku aave toteaa olevansa tietämätön. Hän saa kuitenkin lohtua Lilyn kotitalosta löytämästään pienestä puisesta rististä. Myös luonnon kauneus lohduttaa häntä.

Aave vaeltaa yksin sodan keskellä Euroopassa. Kulttuurisia viitteitä täynnä olevassa teoksessa tällaisen toisesta maailmansodasta yhtä ja toista kuulleen ja lukeneen vaarin on helppo tunnistaa ilmiöt ja henkilöt, joihin viitataan. Mitenkähän nämä viitteet avautuvat nuorille lukijoille? Vaelluksellaan kertoja esimerkiksi joutuu kanavan varressa sijaitsevaan taloon, jonka ullakolla asuu "ihmisaaveita" – ihmisiä, jotka eivät näyttäydy kenellekään. Koskaan aiemmin ei aave ole tuntenut samanlaista läheisyyttä ihmisiin. Aave rakastuu ullakolla asuvan perheen päiväkirjaa kirjoittavaan tyttäreen. Aave haluaisi näyttäytyäkin tytölle mutta ei lopulta rohkene. Tytön myöhempi kohtalo saa aaveen toivomaan, että jonkinlainen yhteys voisi syntyä vielä kuoleman jälkeen. Mutta yhteyttä ei synny, kuten ei synny lopullisesti hävinneeseen Lilyynkään.

Muistelmien kirjoittaminen antaa jonkinlaista sisältöä yksinäisen aaveen elämään. 

Romaani päättyy nykyaikaan. Sen loppu on yllättävän toivoton, kun ottaa huomioon, että kirja ainakin markkinoinnissa oli suunnattu nuorille lukijoille.  Katkerat aaveet nimittäin nousevat uudelleen. Kirja julkaistiin vuonna 2018. Demokratian vastainen liikehdintä ja laitaoikeiston nousu Euroopassa oli selvästi nähtävissä. Ja aaveiden maailmassahan kaikki tapahtuu hieman etuajassa. Ehkä romaani ei ole ennustus vaan varoitus. Kylmäävä se on joka tapauksessa.

Elämä on siis enimmäkseen kurjaa ja lopulta kuolema voittaa. Tämä on totuus, joka romaanista jää päällimmäiseksi mieleen. Sen saa mielestäni kertoa niille, jotka ovat jo kehittäneet omat keinonsa luoda merkitystä elämäänsä. Lapsi ja nuori, joka vasta etsii näitä keinoja, on suojaton tällaista nihilismiä vastaan. Kauneus ja hyvyys, joita niitäkin on tässä romaanissa, ovat kyllä lohdullisia, mutta pelkään, että ne jäävät teoksen synkän totuuden varjoon.

Minulla on lasten- ja nuortenkirjallisuuteen Pandoran lipas -suhtautuminen. Kaikki ihmiskunnan kiroukset voi ja saa lasten- ja nuortenkirjoissa kyllä päästää valloilleen, mutta yksi asia pitää kuitenkin jättää jäljelle – toivo. Olisipa sitä ollut tässäkin kauniissa kirjassa!

Nicolas de Crécy, Les amours d'un fantôme en temps de guerre. Albin Michel 2018. 211 s.

torstai 23. toukokuuta 2024

Colm Tóibín: The Magician



Luin vähän aikaa sitten Eila Kostamon tutkielman Gustave Flaubertista, kirjailijasta joka yritti häivyttää oman persoonallisuutensa kirjallisista tuotoksistaan. Eihän se onnistunut. "Madame Bovary c'est moi", hän joutui myöntämään.

Nyt olisi vuorossa toinen samankaltainen kirjailija, tällä kertaa päähenkilönä elämäkerrallisessa romaanissa. Kyseessä on Thomas Mann, vuoden 1929 Nobel-voittaja, jonka elämänvaiheisiin sekä tunne- ja ajatusmaailmaan irlantilainen kirjailija Colm Tóibín on onnistuneesti solahtanut romaanissaan The Magician. Teos ilmestyi vuonna 2021, eikä sitä ainakaan vielä ole julkaistu suomeksi, vaikka Tóibín kuuluukin Tammen Keltaisen kirjaston kirjailijoihin.

Yhteys Flaubertiin on tainnut olla Tóibíninkin mielessä. Flaubertin ulkopuolisen tarkkailijan ihanteeseen viitataan jo varhain romaaniin dramatisoidussa Thomas Mannin ja hänen Heinrich-veljensä välisessä keskustelussa. Jo Tóibínin romaanin ensimmäisellä sivulla mainitaan myös Trouville, paikka joka oli Flaubertille erityisen tärkeä, sillä se oli hänen lähes elämänmittaisen suuren rakkautensa lähtöpiste. 

Varsinkin Heinrichille, joka niin ikään oli kirjailija, Flaubert oli tärkeä. Tämän romaanin loppupuolella Heinrich toisen maailmansodan jälkeen suunnittelee muuttoa Itä-Saksaan, jossa hänelle on valtion puolesta luvattu sihteeri, asunto ja työskentelyapuraha. Heinrich esittää toivomuksen, että häntä varten sinne olisi varattu luettavaksi myös kaksi romaania: Madame Bovary ja Effi Briest

Olen lukenut ison osan Thomas Mannin suomennetusta tuotannosta. Kuulun siis selvästi hänen ihailijoihinsa. Taikavuoren luin otollisessa iässä; olin vähän yli 20-vuotias, suunnilleen romaanin päähenkilön, Hans Castorpin, ikäinen. Romaani aiheutti minulle ajantajun katoamisen, aivan kuten tapahtuu Hans Castorpillekin keuhkotautiparantolassa. Nyt luettuani Tóibínin romaanin ymmärrän, että luin Taikavuoren juuri niin kuin se kuuluikin lukea. Juuri tällaiseen vaikutukseen Mann oli pyrkinyt. Hän oli kokenut vastaavanlaisen ajantajun hämärtymisen vieraillessaan Davosissa keuhkotautiparantolassa, jossa hänen vaimonsa Katia oli hoidettavana. 

Pitkäksi venähtäneen vierailun aikana myös Thomasilta löytyi röntgenissä varjostuma keuhkoista, ja hän tunsi houkutusta jäädä parantolaan Katian kanssa. Mannin müncheniläinen lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että parantolasta olisi vain haittaa. Hoitojaksoa voisi harkita myöhemmin, jos keuhkoista tulisi veriysköksiä. Niitä ei koskaan tullut. 

Säntäilen tässä nyt asioiden edelle, sillä Colm Tóibínin The Magician etenee aikajärjestyksessä Thomas Mannin lapsuudesta vanhuuteen. Tämän aikajärjestyksen rikkoo ainoastaan jakso, jossa Mann paettuaan natseja Sveitsiin pelkää päiväkirjojensa joutuneen natsien haltuun. Hän muistelee tapauksia, erityisesti yhtä, joista hän on päiväkirjaansa kirjoittanut ja jotka julkisuuteen vuotaneina merkitsisivät hänelle maineen menettämistä. Kyseessä on eroottinen suhde nuoreen mieheen. Tämän puolen tunne-elämästään Mann halusi pitää visusti salassa. Ihme kyllä se myös onnistui. Edes  Kuolema Venetsiassa -pienoisromaanin kuvaamaa vanhan miehen hullaantumista nuoreen poikaan ei yleensä osattu yhdistää Mannin omiin taipumuksiin. Päiväkirjat saapuivat lopulta Sveitsiin Thomas Mannin suureksi huojennukseksi. Posti oli jostain syystä jättänyt Münchenistä Luganoon postitetun lähetyksen toimittamatta.

Olen joitain vuosia sitten ostanut Anthony Heilbutin elämäkerran Thomas Mann: Eros and Literature ja selaillut sitä sen verran, että Colm Tóibínin romaanissa esiin tuleva Mannin suhtautuminen seksuaalisuuteen ei tullut minulle yllätyksenä. Nuoresta pitäen Mann oli seksuaalisesti enemmän kiinnostunut miehistä kuin naisista. Hänen päiväkirjansa paljastavat, että hän ei häpeillyt tunteitaan eikä pitänyt niitä väärinä. Hän nyt vain halusi pitää viettielämänsä yksityisasianaan kuten suuren osan muustakin elämästään.

Avioliitto Katia Pringsheimin kanssa ei ollut mikään kulissiavioliitto. Heillä oli kuusi yhteistä lasta. Tóibínin romaanin kuvaus aviopuolisoiden pettämättömästä keskinäisestä lojaalisuudesta ja täydellisestä yhteisymmärryksestä useimmissa asioissa oli kirjan kaunein ja lohdullisin osa. Perhe-elämä oli heille molemmille aina etusijalla. 

Suhteet lapsiin eivät aina olleet ongelmattomat. Lapset myös kritisoivat välillä vanhempiaan ankarasti. Osittain kyse oli perheessä viljellystä sarkastisesta huumorista, jota ulkopuoliset eivät aina ymmärtäneet. Ehkä suurimmat erimielisyydet syntyivät siitä, että lasten mielestä Thomas Mann ei riittävän aikaisin ja kyllin päättäväisesti tuominnut natsihallintoa. Ilmeisesti Mann halusi suojella saksalaista kustantajaansa ja ennen kaikkea Katian vanhempia, jotka yhä asuivat Saksassa. He olivat todellisessa vaarassa juutalaisuutensa vuoksi ennen kuin lopulta pääsivät pakenemaan Sveitsiin. 

Kun Mann lopulta tuomitsi natsit, hän teki sen niin yksiselitteisesti ja voimakkaasti, että hänestä välittömästi tuli vapaan Saksan symboli uudessa kotimaassaan Yhdysvalloissa.

Thomas ja Katia Mann eivät koskaan evänneet tukeaan lapsiltaan. Tässä suhteessa Tóibínin romaani antaa Mannien perhe-elämästä toiveikkaamman kuvan kuin vaikkapa perheen lapsia käsittelevät Wikipedia-artikkelit, joissa ristiriitoja korostetaan. Romaanin nimi The Magician, taikuri, viittaa Mannien lasten isälleen antamaan lempinimeen. Isällä oli ollut tapana esittää taikatemppuja hauskutukseksi lapsilleen, mutta nimityksessä on myös mukana lasten isään kohdistuvaa ihailua ja uskoa tämän kaikkivoipaisuuteen. 

Katia Mann oli tietoinen miehensä eroottisista kiinnostuksen kohteista. Hän oli mukana matkalla, jolla Thomas Venetsiassa ihastui puolalaiseen nuorukaiseen ja ajatus Kuolema Venetsiassa -romaanista syntyi. Katia myös sai valmiin kertomuksen ensimmäisenä luettavakseen. Tóibínin romaanissa Thomas jopa miettii, oliko Katia tiennyt hänen mieltymyksistään heidän ensimmäisestä tapaamisestaan lähtien ja käyttänyt kaksosveljeään Klausia “syöttinä” saadakseen Thomasin kiinnostumaan heistä.

Tällainen syötti tuskin oli tarpeen. Jo kauan ennen heidän ensitapaamistaan, Thomas Mannin vielä ollessa lapsi hän oli leikannut lehdestä kuvan, joka esitti Pringsheimin lapsia Pierrot-asuissa. Pringsheimin lapset viehättivät siis Mannia jo kauan ennen kuin hän saattoi aavistaa, että yksi heistä olisi hänen tuleva aviopuolisonsa. Aiemmin mainitsemani Anthony Heilbutin elämäkerta, jonka Colm Tóibínkin mainitsee lähteistään ensimmäisenä, on ollut minulla oheislukemistona The Magician -romaania lukiessani. Sen kuvaliitteet ovat olleet mukava lisä lukukokemukseen. Heilbutin kirjassa on mukana muun muassa tuo hauska kuva lapsista Pierrot-puvuissa.

Olisi suuri kiusaus referoida tähän koko Thomas Mannin monivaiheinen ja dramaattinen elämä, mutta lukekoon jokainen itse. Minua kiehtoi ihminen, jonka virkamiesmäisen tasaisuuden ja vakauden naamion taakse kätkeytyi emootioiden tulivuori. Ja kyllähän hän itsensä kirjoitti jokaiseen romaaniinsa Hanno Buddenbrookista huijari Felix Krulliin.

Pysyvä paluu Saksaan sodan jälkeen ei tullut kysymykseen. Tóibínin romaanissa muuttoa vastustaa ennen kaikkea Katia, joka sanoo, ettei kestäisi katsella naapureita, jotka sodan aikana olivat myötäilleet natseja. Viimeisiksi elinvuosikseen Mannit kuitenkin muuttivat vielä Sveitsiin. Mannille oli tärkeää saada kuulla saksan kieltä. Se oli hänen todellinen isänmaansa.

Colm Tóibínin The Magician päättyy kauniin haikeisiin tunnelmiin. Siinä viimeisen kerran Lyypekissä vieraileva vanha Thomas Mann kulkee yksin pitkin synnyinkaupunkinsa sodan runtelemia katuja ja pohtii asioita, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä koko elämän ajan: äidin kertomaa tarinaa, musiikkia, kauneutta – ja Katiaa joka odottaa hotellissa.

Colm Tóibín, The Magician. Viking 2021. 438 s.


keskiviikko 22. toukokuuta 2024

Eila Kostamo: Haava


Kansilieve kertoo Eila Kostamon (s. 1938) vuonna 1992 ilmestyneestä kirjailija Gustave Flaubertin (1821–1880) elämää ja tuotantoa käsittelevästä teoksesta tähän tapaan:
Haava on kirjailijan kiehtovaa tulkintaa kirjailijasta. Peilit, joihin heijastetaan Flaubertia ja hänen aikakauttaan, ovat käännettävissä myös tähän aikaan. Haavan lukutapa on avoin: kokoelma yhteensoinnutettuja esseitä, tutkielma tai romaani. Kirja on Eila Kostamon viides proosateos.
Romaanina minun on vaikea pitää tätä kirjaa. Eila Kostamo itsekin määrittelee teoksensa tutkielmaksi sen ainoan kerran, kun hän sen genreen viittaa. Tulkintansa siitä, miten Flaubert muutti omat sielulliset kokemuksensa fiktioksi, Kostamo perustelee lainauksilla Flaubertin kirjeistä ja hänen elinaikanaan sekä postuumisti julkaistuista kaunokirjallisista teoksistaan. Lainaukset on varustettu tarkoin lähdeviittein. 

Kostamon kirjan alaotsikkona on osuvasti Flaubertin kuuntelua. Ranskalaisen kirjailijan oma ääni hänen elämänsä eri vaiheissa on selvästi kuultavissa. Erityisesti minua ilahdutti Flaubertin nuorena, osin lähes lapsuudessa, kirjoittamien postuumisti julkaistujen kaunokirjallisten teosten tarkastelu. Ne tuovat syvyyttä kirjailijan muotokuvaan.

Tämä hämmästyttävän varhaiskypsä nuoruudentuotanto olisi saattanut kokonaan kadotakin. Kostamo toteaa saatesanoissaan:
Kuolema tempaisi Flaubertin äkillisesti, varoittamatta. Hän ei ehtinyt ryhtyä mihinkään arkistojensa kanssa. Hän tuskin olisi hyväksynyt niiden julkaisemista. Käsikirjoitusten ja kirjeiden saattaminen kaikkien kiinnostuneiden ulottuville sallii kuitenkin seurata kasvuvoimaista kirjailijankehitystä ja ennen kaikkea hellittämätöntä omaan työhön kohdistuvaa vaateliaisuutta, jonka ansiosta Flaubertista kasvoi tuntemamme suuri kertoja.
Flaubertin pakkomielteinen "oikean sanan" etsiminen, mikä teki kirjoitusprosessista piinallisen hitaan, on hyvin tiedossa. Samoin hänen pyrkimyksensä häivyttää kirjailijan oma persoona tekstistään. Nämä hänen pyrkimyksensä eivät aina saaneet tunnustusta hänen aikalaisiltaan. Tyylin näennäinen yksinkertaisuus ei miellyttänyt lukijoita, jotka olivat tottuneet ranskalaisen kirjallisuuden tapaan koristella tekstiä. Eila Kostamo siteeraa kirjailija Barbey d'Aurevillya, joka pilkkasi Flaubertin tyyliä väittämällä, että jos Manchesterissa voitaisiin valmistaa hyvästä englantilaisesta teräksestä koneita, jotka tuottavat lauseita, jälki muistuttaisi Rouva Bovaryn tekstiä.

Flaubertin nuoruudentuotannon ohuesti verhottu henkinen itsetutkiskelu kertoo kuitenkin, että Flaubertin "kylmyys" oli huolella opeteltu kaunokirjallinen keino. Hän oli loppujen lopuksi romantiikan perillinen, kuten osoittaa hänen mieltymyksensä eksoottisiin aiheisiin esimerkiksi romaaneissa Salambo ja Pyhän Antoniuksen kiusaus

Naturalistien suosimaa mielikuvaa ulkopuolisesta tarkkailijasta hän halusi pitää yllä esimerkiksi kirjeessään Sophie Leroyer de Chantepielle:
"Rouva Bovaryssa ei ole mitään todellista. Se on kokonaan sepitetty tarina; en ole pannut siihen mitään omista tunteistani enkä elämästäni. Illuusio (jos on ollakseen) tulee päinvastoin teoksen epäpersoonallisuudesta. Yksi periaatteistani on, ettei pidä kirjoittaa itsestään. Taiteilijan tulee olla teoksessaan kuin Jumala luomistyössään, näkymätön ja kaikkivaltias; tunnettakoon hänet kaikkialla, mutta hän älköön näyttäytykö."

Eila Kostamon mielestä meidän ei pidä täysin uskoa Flaubertin väitettä siitä, ettei hän ole pannut teokseen mitään omista tunteistaan. Toisaalta Flaubertin kerrotaan nimittäin tokaisseen: "Rouva Bovary, sehän olen minä."

On aivan pakko lainata tähän Kostamon kirkkaasti ilmaistu johtopäätös:
Totta kai Emma on luomus. Mutta Emman tekee inhimilliseksi, eläväksi, todeksi se, että kertoja on kirjoittanut hänen tunnoikseen joitakin oman vivahteikkaan tunneorkestraationsa ja itsekritiikkinsä intiimeistä tunnoista. Emman kohtalo herättää myötätuntoa ja jää askarruttamaan, koska kertoja on lahjoittanut hänelle kirkkaan ja kipeän tietoisuuden ja näkemisen tuokioita, havahtumisen silmänräpäyksiä hänen elämänsä sumeassa unessa. Ne ovat kuin ovia, raollaan toisiin huoneisiin kuin ne joissa hän elää. Hänen tarvitsisi vain rohjeta astua peremmälle. On kuin Emma olisi aikalaisemme.
Mihin viittaa Eila Kostamon teoksen nimi – Haava? Koko elämänsä ajan Flaubert kärsi jonkinlaisesta ulkopuolisuuden tunteesta ja masennuksesta. Kostamo toteaa, että Flaubert antoi taudilleen monta nimeä: ikävyys, kyllästyminen, apatia, melankolia, spleen, tympääntyminen, vastenmielisyys, tyhjyys, arpi, rokko, spitaali, haava. Hän kuitenkin kehitti keinot vastustaa tautiaan. Kyky nauraa itselleen oli yksi näistä keinoista. Hän käytti itsestään nimitystä "melankolian tohtori" yrittäessään auttaa muita samalla tavalla piinattuja sieluja. Tärkein keino masennusta vastaan oli kuitenkin työ, taide. "Tehkää niin kuin minä, lukekaa, kirjoittakaa, ja ennen kaikkea älkää ajatelko kurjuuttanne", Flaubert kirjoitti Sophie Leroyer de Chantepielle.

Omaa oppiaan noudattaen Flaubert pakotti itsensä askeetiksi, kirjallisuususkontonsa munkiksi, jonka elämä oli välillä raskasta. "En tee mitään, mitä oikeastaan haluaisin", hän totesi kerran. Toisaalta kirjallinen työskentely tuotti suurta onnea. "Oppia, omaksua totuus kauneuden välityksellä" – tästä ilosta koituva ideaalitila muistutti uskonnollisen pyhyyden kokemusta.

Tietään pois itsekeskeisyydestä Flaubert kuvasi usein sanoilla "suora linja". Eila Kostamo kirjoittaa:
Oli oikein ja kohtuullista, että ihminen pyrki ravistautumaan omien haavojen ja tunne-elämän kipujen hellimisestä ja avautui muille todellisuuksille: tiedon, tieteiden ja toisiin ihmisiin eläytymisen todellisuudelle. Suoraan itseensä kääntymällä persoona ei löydä itseään. Paradoksaalisesti se löytää itsensä vain vieraantumalla, samastumalla toiseen. Ulospäin katsoessaan se löytää sisäisyyden.
Flaubert ei kuitenkaan kirjoittanut teoksiinsa henkilöitä, jotka olisivat edustaneet tätä hänen “suoraksi linjaksi” kutsumaansa ihannetta. Kostamo toteaa, että hän esitti taiteessaan eettiset oivalluksensa negaation välityksellä: “Taiteilija-luoja oli syvästi kätkeytyneenä luomuksiinsa: hän kätki rakkautensa ja eettiset arvonsa vastakohtiinsa.”

Suhde ystäviin oli Flaubertille tärkeä koko elämän ajan. Hänellä oli myös useita läheisiä naisystäviä, osa heistä myös rakastettuja, mutta varsinaista rakkausliittoa hän ei solminut. Kirjallinen työ ohitti perhe-elämän houkutuksen. Louise Colet, johon Flaubertilla oli pitkä suhde, otti Flaubertin sitoutumiskammon raskaasti. Hän kirjoitti suhteestaan avainromaanin, jossa Flaubertiin pohjautuvaa henkilöhahmoa väheksyttiin Balzacin jäljittelijäksi. Kaipa Louise Colet halusi iskeä sinne, missä isku kipeimmin tuntuisi, kirjailijan uskoon oman työnsä ainutlaatuisuudesta.

Eila Kostamon Haava on erinomainen johdanto Gustave Flaubertin elämään ja teoksiin. Ihmettelenpä, ellei se myös johdata lukemaan Flaubertin omaa tuotantoa uusin silmin.

Eila Kostamo, Haava: Flaubertin kuuntelua. WSOY 1992. Kannen graafinen suunnittelu: Matti Ruokonen. 239 s.

tiistai 21. toukokuuta 2024

Marie-Aude Murail: La dame qui tue


Olen mieltynyt näihin Marie-Aude Murailin nuorille suunnattuihin dekkareihin, joissa arkeologi Nils Hazard selvittää arvoituksia yhdessä sihteerinsä ja rakastettunsa Catherine Roquen kanssa. 

Tässä sarjan kolmannessa osassa Nils ja Catherine päätyvät Italiaan arkeologisille kaivauksille, mikä herätti minussa vahvoja Indiana Jones ja Agatha Christie -mielikuvia. Aiempien osien tapaan Nils itse toimii tarinan kertojana. 

Nils on innoissaan rynnännyt Italiaan saatuaan kirjeen kaivauksilla työskenteleviltä oppilailtaan ja vanhalta kollegaltaan Massimolta. Kirjeessä kerrottiin, että etruskihaudasta oli löytynyt savitaulu, jossa on sama teksti latinaksi ja etruskien kielellä. Catherine on heti huomannut, että kirje oli päivätty huhtikuun ensimmäisenä, siis aprillipäivänä, mutta ilmainen Italian-matka kyllä kelpaa hänelle.

Perillä ei siis odota etruskien arvoituksen ratkaiseva uusi Rosettan kivi, mutta tarjolla on muita kiehtovia arvoituksia, joihin Nils heti uppoutuu niin täydellisesti, että oppilaiden ja kollegan pila äkkiä unohtuu. Kolmisenkymmentä vuotta aiemmin etruskien hautakammioita kartoittanut tutkimusryhmä on jostain syystä jättänyt työnsä kesken, muurannut avatut haudat uudelleen umpeen ja ansoittanut ne. Tutkijoiden on epäilty tehneen yhteistyötä haudanryöstäjien kanssa ja sitten peittäneen jälkensä.

Yhdestä nyt uudelleen avatusta hautakammiosta löytyy kaksi ruumista muutaman vuosikymmenen takaa, molemmilla kuulan reikä pääkallossaan. Poliisi ei ole innostunut penkomaan vanhaa tapausta, joten Nils Hazard ryhtyy selvittämään vainajien arvoitusta.

Haudoissa asusteleva kylähullu, Mateo, pelkää tummiin pukeutuneita naisia. Kun Catherine ilmestyy kaivauksille mustassa mekossa, Mateo muuttuu hysteeriseksi. Hän hokee lausetta "Nainen joka tappaa", josta romaani on saanut nimensä. Myöhemmin myös Mateo löytyy surmattuna.

Tutkimukset vievät Nilsin yölliselle tutkimusretkelle hautalabyrinttiin. Mukana on opiskelijapoika Claude. Seikkailijoiden välit ovat viileät, sillä Claude on syyttänyt Nilsiä nuorten opiskelijatyttöjen vikittelystä ja syyte on osunut kipeästi 37-vuotiaaseen Nilsiin, jolla on vaikeuksia hyväksyä keski-ikäistymistään. Trillerimäinen osuus päättyy siihen, että Catherine jälleen kerran joutuu pelastamaan Nilsin – Eurydike pelastaa Orfeuksen, kuten Nils hourii myrkyllisten luolakaasujen lähes tainnuttamana.

Catherine moittii Nilsiä:
– Dites-moi, Nils, qu'est-ce que vous feriez si je n'arrivais pas toujours à temps pour vous sauver la vie?
– Je prendrai moins de risques, ma chérie.
 
(– Sano minulle, Nils, mitä tekisit, jos en aina tulisi ajoissa pelastamaan henkesi?
– Ottaisin vähemmän riskejä, kultaseni.)
Vähitellen paljastuu vanha tarina kielletystä rakkaudesta. Tarinassa ovat keskeisessä roolissa kaksi saman suvun eri sukupolviin kuuluvaa kaksosparia. Toivottavasti en paljasta liikaa, kun vihjaan, että arvoitus alkaa ratketa Nilsin hoksattua, että luuranko ei voi jäljitellä ontumista – elävä ihminen voi.

Arvoitukset siis ratkeavat lopussa. Rikokset saavat sovituksensa. Myös arkeologisesti matka on ollut onnistunut. Yöllisen labyrinttiseikkailun aikana löytynyt etruskien aarre saatetaan päivänvaloon.

Nilsin ja Catherinen kiusoitteleva suhde pitää tämänkin romaanin sopivan kevyenä, vaikka murhia siinä ratkotaankin. Suosittelen vaikkapa rantalukemiseksi ja vähäiselläkin ranskan kielen taidolla avautuvaksi kielitreeniksi.

Marie-Aude Murail, La dame qui tue. L'école de loisirs, Collection Médium 1993. Kannen kuvassa Medusan päätä esittävä katon päätykoriste Rooman luoteispuolella sijaitsevasta Vejin Portonaccion temppelistä. 169 s.

torstai 16. toukokuuta 2024

George Eliot: Middlemarch


Ristiriitoja täynnä olevasta uutistarjonnasta on mukava välillä ottaa etäisyyttä paneutumalla vaikkapa 1800-luvun englantilaisen maaseutukaupungin ihmissuhteisiin. 

Middlemarch on sen verran laaja ja polveileva teos, etten tunne suurta kiusausta ruveta selittelemään sen juonta juurta jaksaen. Tarinan ytimessä on Dorothea Brooken lyhyeksi jäävä avioliitto itseään 27 vuotta vanhemman tiedemiespastorin, Casaubonin, kanssa. Dorothea jää leskeksi jo 21-vuotiaana. Avioliitto ei ole vastannut odotuksia: Dorothea on toivonut kahden syvähenkisen ihmisen akateemista työtoveruutta mutta päätynyt kuherruskuukauden jälkeen kärsimään “säätyläisnaisen painostavasta joutilaisuudesta”

Mustasukkaisen aviomiehen testamentti paljastaa, että mikäli Dorothea menee uusiin naimisiin Casaubonin serkun, Will Ladislawin, kanssa, hän menettää koko miehensä jälkeensä jättämän huomattavan omaisuuden. Kuten arvata saattaa, tällainen säädös synnyttää vastustamattoman halun toimia sitä vastaan – varsinkin Dorothean kaltaisessa itsenäisesti ajattelevassa ja oikeudenmukaisessa ihmisessä. Jääköön tässä kertomatta, miten Dorothean ja Willin suhde kehittyy.

Tämän keskustarinan ympärille on kudottu maaseutukaupungin ihmissuhteiden verkko. Pääsemme tutustumaan laajaan ihmisjoukkoon, joiden elämään liittyy monenlaista dramatiikkaa. Romaani veti minut nopeasti maailmaansa ja oli jännittävämpi kuin olin osannut odottaa. Mukana on myös rikos – ei nyt ehkä suoranainen murha mutta jonkinlainen heitteillejättö kuitenkin.

Romaani alkaa ihmissuhteiden kuvauksena mutta sen käsittelemä elämänpiiri laajenee kuin veteen heitetyn kiven renkaat. Romaanin puolessavälissä renkaat ovat levinneet kattamaan terveydenhuollon ja politiikan. Valtakunnan politiikassa äänioikeusuudistus vetää uusia rajalinjoja kaupunkilaisten välille. Talouselämään tutustutaan esimerkiksi maatilojen uudistamisen myötä. Myös rautateiden rakentaminen ja siihen liittyvät ennakkoluulot nousevat esiin.

Dorothean lämpimien tunteiden kohde, Will Ladislaw, liikkuu sanomalehtimiehenä yhteiskuntaluokkien välillä. Hän ymmärtää erityisasemansa, nauttii siitä ja on valmis siitä myös hyötymään.

Romaanin sosiaalinen kenttä jää kuitenkin melko kapeaksi. Lähes kaikki sen henkilöt kuuluvat ylempään keskiluokkaan tai alempaan aatelistoon. Palveluskunta, jota selvästi on runsaasti, on lähes näkymättömissä. Ovet avautuvat kuin itsestään. Kun haluaa jotain, tarvitsee vain "soittaa" ja näkymättömät henget huolehtivat asiasta. Nimeltä mainittuja palvelijoita ovat Tantripp, Dorothean seuraneiti, sekä Pratt, hovimestari. 

Raha on tärkeässä roolissa tässä romaanissa. Se on hyvin keskeisessä osassa Dorothean ja Willin rakkaussuhteen hidastajana. Kaupungin uudistusmielinen lääkäri, Lydgate, joutuu kiperiin rahavaikeuksiin, kun ei suostu itse valmistamaan ja myymään lääkkeitä kuten vanhemman polven ammatinharjoittajat. Tohtori Lydgaten ja Rosamund Vincyn avioliitto näyttää aluksi onnellisten tähtien alla solmitulta. Suhteen vie kriisin partaalle Rosamundin pinnallisuus ja nautinnonhalu yhdistettynä kykenemättömyyteen ymmärtää, että elämäntapa täytyy sovittaa talouden puitteisiin. Rahasta ja vielä enemmän maineesta on kyse uskonnollisen pankkiirin, Bulstroden, kiemurtelussa kiristäjä Rafflesin pauloissa.

Rahan kaikkivoipaisuuteen kohdistuva kritiikki henkilöityy romaanissa tilanhoitaja Caleb Garthiin ja hänen perheeseensä. Caleb Garth "omistautui kokonaan sellaisiin tehtäviin, joissa ei tarvinnut käytellä pääomaa, ja hänestä tuli kotipaikkakunnallaan mies, jonka jokainen halusi apulaisekseen, koska hän suoritti työnsä hyvin, pyysi vähän palkkaa ja usein kieltäytyi ottamasta palkkaa lainkaan. Ihmekö sitten, että Garthit olivat köyhiä ja elivät vaatimattomasti. Mutta he olivat tyytyväisiä omaan elämäntapaansa."

Caleb Garthin kaltaiset hahmot ovat hyvä muistutus niille taloudellisen kasvun harhassa eläville, jotka pitävät köyhyyttä merkkinä tyhmyydestä. Muutamia piristäviä poikkeuksia lukuun ottamatta Middlemarchin maailmassakin raha ratkaisee: puolisokin valitaan suurimpien myötäjäisten perusteella. Siihen maailmaan solahtaisivat ongelmitta sellaiset wahlroosit, joiden mielestä ihmiset tekevät päätöksiään vain sen perusteella, mikä on taloudellisesti kannattavaa. Isänmaankin voi valita alhaisimman verotuksen perusteella. 

No, ehkä syyllistyn nyt toiseen paheeseen, josta Middlemarch varoittaa: meillä on suuri valmius uskoa toisten ihmisten motiivit huonoiksi.

Pidin kovasti myös Calebin tyttärestä, Mary Garthista, jonka vaatimaton toive naisena on, että hänelle “puhuttaisiin niin kuin järjelliselle olennolle”Romaanin naiskuva on kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvin perinteinen. Tämä ei tietenkään ole yllättävää, kun ottaa huomioon, että romaani ilmestyi alun perin 1870-luvulla ja se kuvasi yhteiskuntaa sellaisena kuin se oli ollut nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Kirjailija George Eliot itse eli poikkeuksellisen itsenäisen elämän, johon kuului muun muassa avoliitto. Olisi siis voinut kuvitella, että naisen asemaa olisi romaanissa tarkasteltu avoimemman kriittiseen sävyyn.

George Eliot näyttää kuitenkin nauttivan, kun hän miehisen kirjailijanimimerkin takaa saa pöllyttää miesten naisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Romaanissa on yllin kyllin letkautuksia naisten pienistä aivoista, kyvyttömyydestä teoreettiseen ajatteluun ja ylenmääräisestä tunteellisuudesta. Varmaan miespuoliset lukijat ovat nyökytelleet hyväksyvästi huomaamatta, että henkilöiden puheet ja teot ovat räikeässä ristiriidassa. Esimerkiksi Dorothean setä, herra Brooke, joka jatkuvasti arvostelee naisten ajattelua, ei omassa toiminnassaan osoita erityistä arvostelukykyä tai loogista erittelyä.

Dorothea Brooks on selvä esimerkki uudenlaisesta naiseudesta. Hänen älynlahjojaan ei kyseenalaisteta. Myös hänen eettinen tasonsa on korkeampi kuin useimpien ihmisten. Dorothea on myös itse tietoinen omasta erityislaatuisuudestaan. Hänen mielestään olisi mieletöntä vaatia ihmiseltä enemmän kuin mihin tämä pystyy. Jopa synnin tekeminen vaatii tietoista ajattelua. Dorothy toteaakin, että esimerkiksi hänen maailmallisempi sisarensa Celia "ei ollut enempää pelastuksen tarpeessa kuin orava".

Romaanin hevosvetoisessa tahdissa oli jotain syvästi rauhoittavaa. Se pohtii hyvän elämän edellytyksiä kiireettömällä tavalla, joka ei mielestäni ole lainkaan vanhanaikaista. Valtavirtaa tällainen kerronta ei kuitenkaan enää ole. Aune Tuomikosken suomennos ei kiinnittänyt lukijan huomiota itseensä. Se on aina hyvä merkki. Kääntäjän tuleekin olla näkymätön.

Romaanin loppuluku, jossa henkilöiden myöhemmät vaiheet kerrotaan pikaisesti, oli kirjoitettu suurimmaksi osaksi kevyen humoristiseen sävyyn. Dorothean elämästä kertovat loppusanat ovat mielestäni kauniit. Niissä kuuluu ihanne, jota kelpaa tavoitella.
Hyvän lisääntyminen maailmassa on osaksi sellaisten tekojen seurausta, joita ei ole merkitty historian lehdille, ja sinä ja minä saamme ehkä suhteellisen onnellisesta elämänosastamme osittain kiittää miehiä ja naisia, jotka elivät elämänsä uskollisesti, kaukana valtateistä ja lepäävät nyt unohdettujen kumpujen alla.
Middlemarch-romaanista on kirjoitettu myös Tuulevin lukublogissa.

George Eliot, Middlemarch I–II. WSOY 1966. Englanninkielisestä alkuteoksesta Middlemarch: A Study of Provincial Life (1871–1872) suomentanut Aune Tuomikoski. 888 s.

tiistai 7. toukokuuta 2024

Maeve Brennan: The Visitor / The Springs of Affection

Lukemani Maeve Brennanin (1917–1993) teokset – pienoisromaani ja novellikokoelma – sijoittuvat Dubliniin, Brennanin syntymäkaupunkiin. Teokset on kuitenkin kirjoitettu Yhdysvalloissa, jonne Maeve Brennan muutti 17-vuotiaana, kun hänen isänsä nimitettiin sinne Irlannin tasavallan ensimmäiseksi lähettilääksi. Vuonna 1949 Maeve Brennanista tuli vakituinen kirjoittaja arvostettuun The New Yorker -lehteen, jossa useimmat hänen novellinsa ilmestyivät ensimmäisen kerran.

The Visitor -pienoisromaani ilmestyi postuumisti vuonna 2000. Maeve Brennan oli saanut romaanin käsikirjoituksen valmiiksi jo 1940-luvun puolivälissä ja ilmeisesti lähettänyt sen arvioitavaksi ystävälleen Maisie Wardille, jonka isä oli osakkaana kustantamossa. Se edustaa siis Maeve Brennanin varhaistuotantoa, jossa ovat jo nähtävissä hänen myöhempien novelliensa yksinäisyyden ja vieraantumisen teemat. 

Jostain syystä käsikirjoitus hautautui kustantamon papereiden joukkoon ja päätyi niiden mukana Notre Dame -yliopiston arkistoihin 1980-luvulla. Sieltä se sitten paljon myöhemmin löytyi sattumalta.

Miksi Maeve Brennan ei määrätietoisemmin etsiskellyt kadonnutta romaaniaan? Vaikea sanoa – ehkä hän uransa tuotteliaimmassa vaiheessa ei tuntenut siihen tarvetta. Maeve Brennan oli myös tarkka tuotantonsa laadusta – ehkä hän ei ollut täysin tyytyväinen romaaniinsa. Tai ehkä hän piti sitä liian lyhyenä romaaniksi ja liian pitkänä julkaistavaksi aikakauslehdessä. Lukijoiden onneksi kirja kuitenkin pääsi lopulta julkisuuteen.

Romaanin alussa 22-vuotias Anastasia King palaa Dubliniin Pariisista, jonne hän oli muuttanut äitinsä luokse kuusi vuotta aiemmin. Anastasian isä ja äiti olivat eronneet, ja isänsä suureksi suruksi Anastasia Dublinin asemesta valitsi äidin ja Pariisin. Nyt sekä isä että äiti ovat kuolleet.

Anastasia toivoo voivansa asettua pysyvästi asumaan isoäitinsä kanssa tämän suureen taloon. Isoäiti kuitenkin ilmoittaa, että pysyvä muutto ei tule kysymykseen – Anastasia on valintansa tehnyt ja hänen on palattava Pariisiin. Ymmärrettävästi Anastasia pitää isoäidin päätöstä sydämettömänä.

Saman katon alla asuu siis muutaman kuukauden ajan kaksi naista, jotka haluaisivat tuntea lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan mutta joiden katkeruus estää tämän. Kumpikaan päähenkilöistä ei saa puhtaita papereita lukijalta: isoäiti syyllistyy henkiseen kiristykseen, Anastasia kieriskelee itsesäälissä. Hienovaraisten tunnelukkojen kuvaus on kaunista ja tarkkaa. Palvelijatar Katherine jää henkien taistelun väliin eikä pysty reagoimaan ahdistukseen kuin itkulla.

Romaanin tärkeä sivuhenkilö, kuolemansairas vanha neiti Kilbride, kertoo Anastasialle oman onnettoman nuoruudenrakkautensa tarinan. Neiti Kilbriden sulhanen on kuollut tapaturmaisesti. Neiti Kilbriden äiti on vastustanut nuorten seurustelua, mutta he ovat onnistuneet järjestämään kohtaamisia äidiltä salaa. Neiti Kilbride vihjaa Anastasialle, että joskus on parasta kääntää selkä vanhemman sukupolven toiveille. Tämän hän esittää konkreettisesti kääntämällä äitinsä muotokuvan kasvot päin seinää. Neiti Kilbride pyytää, että sitten kun hän on kuollut, Anastasia pujottaa hänen sormeensa, rukousnauhan alle piiloon, mieheltä saadun sormuksen. 

Lukija seuraa kauhistuneena sitä, miten räikeästi Anastasia lopulta pettää rouva Kilbriden. Se on merkki Anastasian mielen särkymisestä. Kirjan lopussa tämä tulee näkyviin vielä selvemmin yhtä aikaa koomisella ja liikuttavalla tavalla.

Teoksen jälkisanoissa romaanin kustannustoimittaja Christopher Carduff toteaa osuvasti, että "Maeve Brennanin musiikissa kolme sointua toistuvasti kuuluvat yhdessä – ahnas kauna, ahnas nostalgia ja ahnas rakkauden kaipuu". Lisäisin näihin vielä henkilöiden yksinäisyyden. Sanat alone ja lonely toistuvat romaanissa usein.

Novellikokoelma The Springs of Affection jakautuu kolmeen novellisarjaan. Sen ensimmäiset novellit ovat omaelämäkerrallisia tuokiokuvia kirjailijan lapsuudesta Dublinin Raneleghin kaupunginosassa. Minäkertojaa ihmiset puhuttelevat Maeveksi, ja novelleissa mainitaan nimeltä myös muut perheen lapset. Hauskasti kerrotut dramaattiset tapahtumat – tulipalo naapurustossa, ahdistavan itsepintainen omenakauppias, isää pidättämään tulleet poliisit – toivat mieleeni toisen The New Yorker -lehden kirjailijan, James Thurberin, ja hänen koomiset kertomuksensa kasvuvuosiltaan amerikkalaisessa esikaupungissa. Novelleissa The Lie, The Devil in Us ja The Clever One Maeve Brennan kuvaa hauskasti ja oivaltavasti lapsen ja nuoren eettisiä pulmia.   

Lapsuuden kotitalo ympäristöineen on syöpynyt kirjailijan mieleen tarkasti. Myös kokoelman muissa novellisarjoissa kuvataan samaa ympäristöä: kaksikerroksiset tiilitalot isommalta tieltä lähtevällä kadulla, joka päättyy muuriin. Muurin takana on autotalleja ja niiden takana tenniskenttiä. 

Kokoelman toinen sarja kertoo Derdonin pariskunnan, Rosen ja Hubertin, elämäntarinan lapsuudesta ja nuoruudesta vanhuuteen. Ainoa lapsi, John, päätyy katoliseksi papiksi. Peräkkäin järjestettynä kertomuksista syntyy romaanin vaikutelma.

Brennanin tarinoissa koti on naisen lähes ainoa elämänpiiri. Miehillä on toinen elämä työpaikalla.  Kotonaan miehet ovat kuin vieraita, ikään kuin vain käymässä. Minkäänlaista emansipatorista tendenssiä kertomuksista on vaikea löytää: niin miehet kuin naisetkin ovat samalla tavalla jumissa tilanteessa, joka ei ole tyydyttävä kummallekaan. Myös rakkautta ja onnea on olemassa, mutta usein kertomusten henkilöt huomaavat sen vasta myöhemmin. Onnenhetket eletään muistoissa. Aviopuolisot eivät myöskään kapinoi: elämä on sitä mitä se on, ei ehkä sitä mitä he olisivat toivoneet, mutta he ovat itse vastuussa valinnoistaan.

Novellikokoelman kolmas sarja kertoo Delia ja Martin Bagotin avioliiton tarinan, joka monilta osin toistaa samaa toisistaan vieraantuneiden aviopuolisoiden tragediaa. Delialla ja Martinilla on kaksi tytärtä. Poika Jimmy on kuollut kolmen päivän ikäisenä. Myös tässä tarinassa silloin tällöin kuin välähdyksenä kaiken ankeudessa aviopuolisoilla on tunne, että kaikki loppujen lopuksi on hyvin.

Martin pitää Deliaa älyllisesti itseään heikompana. Hänen mielestään Delian ei pitäisi yrittää ajatella, koska se tekee hänet vain onnettomaksi. Martinin suvussa katsotaan, että Martin on pilannut lupaavan tulevaisuutensa menemällä naimisiin Delian kanssa. 

Martin ei kuitenkaan ole onneton. Omassa pienessä makuuhuoneessaan, jossa hän lueskelee ja nukkuu yksin, Martin on salaa ylpeä siitä, että ainoana tuttavapiirissään hän on pystynyt yhdistämään perhe-elämän eräänlaiseen riippumattomaan poikamieselämään. Myötätuntoa, jota ei saa mieheltään, Delia etsii lapsistaan, koirastaan ja perhetuttavasta, vanhasta katolisesta piispasta.

Delian kuoleman jälkeen Martin ymmärtää, miten hyvä ihminen Delia oli ollut. Martin muistaa vielä kymmenien vuosien jälkeenkin heidän hääpäivänsä yksityiskohtaisesti.

Kokoelma päättyy pitkään novelliin The Springs of Affection, josta saamme myös ulkopuolisen näkökulman Martinin ja Delian avioliittoon. Siinä Martinin naimaton kaksossisar ottaa huolehtiakseen Martinin taloudesta Delian kuoltua. Katkeroitunut Min on ihmisiä arvosteleva ja tuomiohenkinen kitupiikki. Kun Martinkin on kuollut, Min rohmuaa itselleen kaikki Martinin ja Delian kodin mukavuudet. Martinin vihkisormuksenkin hän pistää omaan sormeensa. Itselleen hän perustelee haluavansa suojella sen hautarosvoilta.

Kirjailija Maeve Brennanin mielenterveys järkkyi vakavasti 1970-luvulla. Hän lakkasi kiinnittämästä huomiota ulkonäköönsä, josta aiemmin oli ollut hyvin tarkka. Vähitellen hän ajautui syvemmälle harhoihinsa. Välillä hän eli asunnottomana New Yorkissa. Kerrotaan, että hänen toisinaan annettiin yöpyä The New Yorker -lehden naistenhuoneessa. Maeve Brennan kuoli parantolassa 76-vuotiaana.

Maeve Brennan, The Visitor. Atlantic Books 2001. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2000. 86 s. 

Maeve Brennan, The Springs of Affection. Flamingo 2000. Kokoelman novellit ilmestyivät alun perin yhdysvaltalaisissa aikakauslehdissä. Kirjailija julkaisi ne myös novellikokoelmissa In and Out of Never-Never Land (1969) ja Christmas Eve (1974). The Springs of Affection -kokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1997. Kannen valokuva: Elspeth Ross. 346 s.