Yiyun Li: Where Reasons End

Kirjailija Yiyun Lin (s. 1972) 16-vuotias Vincent-poika teki itsemurhan vuonna 2017. Kaksi vuotta myöhemmin Li julkaisi tämän kirjan. On selvää, että hän siinä kertoo omista kokemuksistaan. Hän on kuitenkin nimennyt kirjan romaaniksi, joten en tämän enempää yritä pohtia, mikä siinä on omaelämäkerrallista ja mikä puhdasta fiktiota – jos nyt "puhdasta" fiktiota edes voi olla olemassa. Tätä lukiessa kävi ilmeiseksi, että romaanimuoto on myös tapa etääntyä liian kipeästä kokemuksesta.

Tässä romaanissa sen kertoja, äiti, on löytänyt itsemurhan tehneen poikansa elävänä paikasta, jonka nimi on "ei missään" – siis omista muistoistaan ja ajatuksistaan. Tämä paikka on tehty sanoista – ja vain sanoista. Ei kuvista, ei äänistä. Kertoja sanoo tekevänsä sitä, mitä on aina tehnyt: hän kertoo tarinoita. Hän käyttää pojasta nimeä Nikolai, mutta toteaa, ettei se ollut pojan oikea nimi vaan yksi niistä, joita poika oli käyttänyt itsestään. Alusta asti on selvää, että kertoja ei haluasi puhua vain omasta yksityisestä kokemuksestaan: "I was a generic parent grieving a generic child lost to an inexplicable tragedy." 

Ajatuksissaan äiti käy keskustelua pojan kanssa. Joskus ymmärtäminen on vaikeaa, koska heidän kommunikaationsa muodostuu vain sanoista, ei äänensävyistä. Välillä poika tuntuu katoavan jonnekin mutta palaa sitten takaisin. Silloin kun poika on "muualla", äiti palaa lastaan koskeviin muistoihinsa. Hän on myös dokumentoinut esimerkiksi Nikolain kertomia unia.

Voisi kuvitella, että tämä kirja on äärettömän surullinen. On se sitäkin, mutta se on myös hauska. Kiitollisena äiti ottaa vastaan jopa teinipojan nenäkkäät kommentit. Ne muistuttavat todellisesta pojasta ja ovat parempia kuin hiljaisuus tai se, ettei muistaisi, miten pojalla oli tapana vastailla. Molemmilla – äidillä ja pojalla – on sana hallussaan. Äiti myös karttelee ilmauksia, jotka vaikuttaisivat siirappisilta. Jos se ei muuten ota onnistuakseen, hän hajottaa lauseensa sen sisältämien sanojen semanttisiin ja etymologisiin merkityksiin. Äiti on ahkera sanakirjojen tutkija.

Äiti ja poika myös puhuvat keskenään paljon kielestä ja kirjoittamisesta. Poika on moittinut – ja moittii edelleen – äitiään huonoista sanavalinnoista. Äiti myöntää, että poika on ollut etevä kirjoittaja – joskin hänellä on ollut äidin mielestä liiallinen mieltymys adverbeihin ja adjektiiveihin, joita äiti puolestaan välttelee.

Pojan perfektionismi on osoittautunut kiroukseksi. Se on tehnyt elämästä liian raskaan kannettavaksi. Romaani puolustaa kevyempää otetta elämään. Onko parempi lukea vai pelata Angry Birdsiä? Onko edes mielekästä puhua ajan tuhlaamisesta? Tarvitsemme jotain kevytmielistä, joka kantaa meidät vastarannalle.

Tämä romaani voisi toimia kirjallisuusterapiana läheisensä menettäneelle. Se on myös epäilemättä toiminut terapiana kirjailijalle itselleen. Joskus arpea on vain pakko raapia, kunnes sen alta paljastuu ehjä iho. 

Romaani oli siinä mielessä tyynnyttävä lukukokemus, että siitä puuttui lähes kokonaan jossittelu tai itsesyytökset. Esimerkiksi Brigitte Giraud'n miehensä tapaturmaista kuolemaa käsitellyt romaani Vivre vite oli tässä suhteessa paljon raskaampi. Se koostui kirjaimellisesti pelkästään jossittelusta: lähes jokainen luku alkoi sanalla jos.

Tein Where Reasons End -romaanin innoittamana ajatuskokeen: yritin tavata viisitoista vuotta sitten kuolleen isäni "ei missään". Se onnistui yllättävän helposti. Keskustelimme asioista, jotka olivat jääneet kesken. Aika pian kuitenkin huomasin, että isäni oli kovasti muuttunut: hän ilmaisi itseään tavoilla, joilla ei ollut koskaan eläessään itseään ilmaissut. Hän puhui minun lauseitani – tietenkin, kuinkas muuten... päästin hänet lepoon muistoihini.

Yiyun Li, Where Reasons End. Penguin Books 2020. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2019. Kansikuva: R. Kikuo Johnson. 170 s.

Yiyun Li: The Book of Goose

Olen huomannut, että usein minun on vaikeinta kirjoittaa blogiin juuri niistä kirjoista, joista olen pitänyt eniten. Yksi syy on varmaan siinä, että kun kirja imaisee kunnolla mukaansa, siitä ei tule tehneeksi kunnollisia muistiinpanoja. Näin kävi myös tämän Yiyun Lin viimeisimmän romaanin kohdalla. Mistäs tässä nyt oikeastaan olikaan kyse? Yritän hapuilla kasaan jonkinlaista juoniselostusta. Juonipaljastuksia on siis tulossa; en tiedä, osaanko muuta tästä romaanista kertoakaan. Suosittelen lukemaan itse. Toivottavasti Keltaiseen kirjastoon saadaan myös suomenkielinen versio.

Romaanin alussa eletään vuotta 1966. Yhdysvalloissa asuva 27-vuotias Agnès saa kirjeen äidiltään Ranskasta, synnyinmaastaan. Äiti mainitsee ohimennen, että Agnèksen lapsuudenystävä Fabienne on kuollut synnytykseen. 

Kirje saa Agnèksen mielen liikkeeseen, ja hän alkaa kirjoittaa elämäntarinaansa vihkoon. Hän paljastaa siinä syvimmät salaisuutensa, ehkä ensimmäistä kertaa myös itselleen. Hän paljastaa symbioottisen rakkautensa Fabienneen ja sen, miten Fabienne heistä kahdesta rohkeampana vaikutti valinnoillaan myös hänen elämäänsä. 

Missä määrin nämä valinnat ovat syynä hänen omaan lapsettomuuteensa. Amerikkalaisen Earlin "ranskalaista morsianta" on miehen suvun piirissä alettu nimittää "hanhiemoksi", sillä kuuden avioliittovuoden jälkeen muita lapsia hänellä ei kanojen ja hanhien lisäksi ole. 

Perhaps it is not his fault that I cannot get pregnant. The secrets inside me have not left much space for a fetus to grow.

Eniten Agnèsia kuitenkin mietityttää lapsuuden ja nuoruuden välivaihe, johon ystävyys Fabiennen kanssa sijoittui. Lasten välinen ehdoton ystävyys on Agnèkselle mysteeri. Se on ollut aivan eri asia kuin kumppanuus, joka syntyy lasten välille, jos he ovat samalla luokalla koulussa tai asuvat lähekkäin, ja joka ikään kuin pakotetaan heille. Tytöt ovat valinneet toisensa.

Agnès kävi yhä koulua, mutta samanikäinen Fabienne oli sen jo lopettanut ja paimensi päivät isänsä karjaa. Agnèksen perhe ei pitänyt Fabiennesta, jota he pitivät liian karkeakäytöksisenä ja jonka leski-isä oli juoppo. Fabienne pilkkasi Agnèsta joka käänteessä idiootiksi ja imbesilliksi, mutta Agnès seurasi Fabiennea kuin koiranpentu. Hän toivoi aina, että Fabienne olisi sanonut hänestä jotain kaunista.

Agnèksen ajatukset palaavat lokakuuhun vuonna 1952. Silloin Fabienne sai päähänsä, että heidän pitäisi ryhtyä kirjailijoiksi. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä nämä syrjäisen maaseutukylän 13-vuotiaat tytöt myös toteuttavat suunnitelmansa.

Fabienne keksii tarinat ja Agnès kirjoittaa ne vihkoon. Agnès itse kuvittelee ainoastaan kopioivansa sen, mitä Fabienne kertoo. Myöhemmin käy ilmi, että Agnèksen osuus on suurempi kuin hän itse ymmärtää. Kirja ei synny pelkästä tarinasta. Miten kerrotaan on kirjassa yhtä tärkeää kuin mitä kerrotaan. Agnès ilmeisesti luo – suurelta osin tietämättään – tekstitason jännitteen heidän kertomuksiinsa.

Sodanjälkeisen ajan lasten laatimat kertomukset ovat täynnä väkivaltaista kuolemaa. Amerikkalainen sotilas hirtetään. Tyttö syöttää aviottomana syntyneen vauvansa sioille. Eläimet kuolevat. Kauheilla kertomuksilla on todelliset lähtökohtansa kotikylän tapahtumissa. 

Tytöt värväävät paikkakunnan runoja kirjoittavan postinkantajan, herra Devaux'n, avukseen. Devaux on leskimies, ja hänen tiivis yhteydenpitonsa teinityttöihin saa kulmakarvat nousemaan paikkakunnalla. Devaux huomaa tyttöjen lahjakkuuden ja auttaa heitä muokkaamaan tekstiä julkaisukuntoon. Devaux myös etsii valmiille teokselle pariisilaisen kustantajan. 

Tytöt päättävät, että kirja julkaistaan ainoastaan Agnèksen nimellä. Fabienne on sitä mieltä, että teoksella tulee olla vain yksi tekijä. Niinpä kirjan kanteen painetaan sen nimi – Les Enfants Heureux, 'Onnelliset lapset' – ja kirjailijan nimeksi Agnès Moreau. Kannessa teoksen toimittajaksi mainitaan lisäksi M. Devaux. Koko Fabienne Martinin olemassaolo jää salaisuudeksi.

Kustantajalla on luonnollisesti epäilyksiä kirjan kirjoittajasta. Herra Devaux'n roolia arvellaan suuremmaksi kuin se on ollut. Pariisiin kustannussopimusta allekirjoittamaan saapunut Agnes pistetään testiin. Kustantajan silmien alla hän saa kirjoitustehtävän, josta selviää loistavasti. Agnès on mielessään kuvitellut, mitä Fabienne sanelisi, ja kirjoittanut sen mukaan. 

Kirja menestyy hyvin. Lapsitähti herättää lehdistön uteliaisuuden. Valokuvaaja käy kuvaamassa Agnèsta tämän kotiympäristössä. Julkisuuden lisääntyessä tytöt alkavat pelätä, että herra Devaux voi kiristää heitä, koska tuntee tyttöjen salaisuuden. Tytöt eivät myöskään halua, että herra Devaux saa kunniaa heidän hyvin etenevästä toisesta kirjastaan.

Fabienne keksii juonen, jolla herra Devaux’sta päästään eroon. Fabiennen rajuutta ja arvaamattomuutta kuvastaa, että Agnès ensin pelkää Fabiennen suunnittelevan herra Devaux'n murhaamista. Loppujen lopuksi he ainoastaan pilaavat Devaux'n maineen niin, että tämä joutuu jättämään kotikylänsä. Tytöt eivät uhraa montakaan ajatusta toimintansa seurauksille. Herra Devaux ei ole ainoa, jonka elämään he näin vaikuttavat.

Kustantajan luona Pariisissa Agnèkselle on syntynyt haave elämästä jossain muualla, Pariisissa tai Amerikassa. Kun englantilainen tyttöjen valmistavan oppilaitoksen johtajatar rouva Townsend ottaa kustantajan kautta yhteyttä Agnèkseen ja tarjoaa tälle ilmaista vuotta Englannissa sisäoppilaitoksessa, Fabienne pakottaa Agnèksen tarttumaan tilaisuuteen.

Agnèkselle paljastuu pian Englannissa, että häneen julkisuusarvoaan käytetään hyväksi varakkaiden oppilaiden houkuttelemiseksi Woodswayn sisäoppilaitokseen. Koulun muut oppilaat ovat Agnèsta vanhempia. Heissä on muutamia Agnèkseen ystävällisesti suhtautuvia, mutta ainoa, joka tuntuu ymmärtävän yksinäistä tyttöä, on Meaker, koulun talonmies ja puutarhuri.

Rouva Townsend väittää antavansa Agnèkselle mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen. Tosiasiassa hänen kasvatustoimensa onnistuessaan johtaisivat persoonallisuuden latistamiseen. Agnèksesta tulisi nukke, joka kelpaisi kyllä hyviin naimisiin mutta jonka luovuus olisi nujerrettu. Agnèksen sisäinen, salainen elämä näyttää kuitenkin pärjäävän hyvin tässä taistelussa hänen sielustaan.

Rouva Townsend lukee luvatta Agnèksen päiväkirjaa ja lukisi kirjeenvaihtoakin, jos Agnès ei piilottaisi kirjeitään. Agnès on alkanut suunnitella kirjaa nimeltä "Noidan metsä", mutta rouva Townsend vaatii Agnèsta hylkäämään suunnitelman. Hän moittii Agnèksen havaintoja ja heikkoa mielikuvitusta. Sen sijaan Agnèksen pitäisi kirjoittaa kirja kokemuksistaan sisäoppilaitoksessa. Rouva Townsendillä on kirjalle jo nimikin: "Agnès in Paradise". Näitä kirjoitusohjeita antaa nainen, joka on aina halunnut kirjailijaksi muttei koskaan ole saanut mitään julkaistuksi.

Agnès ja Fabienne ovat sopineet kirjoittavansa toisilleen ahkerasti. Fabienne on keksinyt Agnèkselle myös poikaystävän, "Jacquesin", ja luvannut kirjoittaa Agnèkselle myös tämän nimissä. Rouva Townsendin mielestä ei ole sopivaa, että 14-vuotiaalla tytöllä on poikaystävä – varsinkin kun tämä poika on tavallinen maalainen. Hän kieltää tyttöä kirjoittamasta "pojalle" ja ottamasta vastaan tämän kirjeitä.

Agnès ei ole erityisen hellämielinen tyttö, mutta olemattomasta poikaystävästä luopuminen rouva Townsendin määräyksestä saa hänet kyyneliin. Jacquesille hän on voinut kirjoittaa niistä tunteistaan, joita ei ole uskaltanut tunnustaa Fabiennelle, ja Fabienne-Jacques on vastannut samalla tavalla.

Agnèksen suunnittelema pako Woodswaysta Meakerin avulla epäonnistuu. Puutarhuri on kuitenkin loppujen lopuksi lojaali työnantajalleen, joka ei tosin häntä tästä lojaalisuudesta palkitse. Agnès onnistuu lopulta pääsemään kotiin Ranskaan uhkaamalla paljastaa lehdistölle, miten huonosti hän viihtyy rouva Townsendin "paratiisissa". Kostoksi rouva Townsend kylvää Agnèksen kustantajan mieleen epäilyksen siitä, että Agnés olisi itse voinut kirjoittaa kirjansa. Tässä vaiheessa Agnès ei enää piittaa kirjallisesta maineestaan. Hänellä on ikävä Fabiennea.

Aikuinen Agnès toteaa kyynisesti, että julkisuus löysi pian uusia lapsitähtiä hänen tilalleen: 17-vuotias romaanikirjailija Françoise Sagan ja 8-vuotias runoilija Minou Drouet olivat vuorossa seuraavina.

Ystävyys Fabiennen kanssa on kuitenkin eron aikana muuttunut. Agnès yrittää ehdottaa, että Fabienne ja Agnès voisivat jatkaa elämistä kahdestaan. Heidän ei olisi pakko mennä naimisiin jonkun kanssa, kuten maalaiskylän tytön kohtalona normaalisti oli. Fabienne pitää ajatusta haihatteluna. "Sinä haaveilet suuria", Fabienne toteaa aivan samoin kuin hän oli todennut silloin, kun Agnès puhui muutosta Amerikkaan.

Aikuinen Agnès ymmärtää Fabiennen olleen jonkinlainen taiteilijanero. He voivat myrskyisessä kasvuiässään olla vaarassa. 

Fabienne had no words to describe her exultation and despair, and I had no way to grasp them, but she was not alone in her extremes. The lucky ones have waited out the storms. The really lucky ones who have learned a few tricks to tame the untamable – however momentarily – have made their names. 

Mitä voi tehdä taiteilijanero, joka sattuu olemaan tyttö takapajuisessa maalaiskylässä? Karata kiertävän sirkuksen matkaan? Joskus vitsi voi olla ratkaisu.

Yiyun Lin kirjoissa on usein jokin yhteys hänen syntymämaahansa Kiinaan. Tässä romaanissa Li on pyrkinyt irti tästä yhteydestä. Hän ei ole kuitenkaan kirjoittanut amerikkalaista romaania, vaikka nykyisin elääkin Yhdysvalloissa. Tässä kirjassa on piirteitä, jotka taistelevat koko amerikkalaista eetosta vastaan. Voiko yhdysvaltalainen ymmärtää luovaa ihmistä, joka ei halua kunniaa tekemisistään ja joka toimii näkymättömänä sijaisen kautta? Voiko ymmärtää ihmistä, joka on valmis luopumaan maineestaan, toimeentulostaan ja saavuttamastaan julkisuudesta ystävyyden – tai rakkauden – takia?

Jonkinlainen kunnianhimo Agnèksellakin on. Tämä hänen aikuisena muistiin merkitsemänsä "hanhen kirja" on yritys antaa kunnia Fabiennelle ja myös hänelle itselleen, jottei totuudeksi heidän kirjailijanurastaan jäisi rouva Townsendin muistelmateoksessaan esittämä vähättelevä lausunto. Rouva Townsendin muistelmat olivat ilmestyneet – kuinkas muuten – omakustanteena.

Joka tapauksessa on varmaankin ollut luontevampaa sijoittaa kirja Yhdysvaltojen ulkopuolelle. Ranskaan, tai oikeastaan ranskan kieleen Yiyun Lillä on ollut pitkä suhde. Jo koululaisena Kiinassa hän luki kiinaksi Romain Rollandin mammuttiromaanin Jean-Christophe. Yhdysvaltoihin muutettuaan hän alkoi lukea Jean-Christophea ranskaksi sanakirjan avulla. 

The Book of Goose muodostuu kokonaan aikuisen Agnèksen minämuodossa kirjoittamista muistelmista. Kirja on helppolukuinen ja jännittävä. Tyylin näennäinen yksinkertaisuus peittää helposti näkyvistä sen, miten hätkähdyttävän tarkkoja kirjan havainnot ovat ja miten syviltä ja tosilta sen pohdiskelut tuntuvat.

Huomasin tätä lukiessani, että pidän tästä kerronnan näkökulmasta – siis minämuodosta – kaikkein eniten. Se tuntuu luonnolliselta ja uskottavalta. Minäkerronta myös synnyttää intiimin siteen tekstin ja lukijan välille. Se myös korostaa sitä, että tekstillä on aina rajattu näkökulma. Edes kaikkitietävä kertoja ei tiedä kaikkea, vaikka niin uskoteltaisiin. 

Yiyun Li, The Book of Goose. 4th Estate 2023. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2022. Kannen suunnittelu: Jo Thomson. Kansikuva: © Akg-images. 351 s.

Yiyun Li: Wednesday's Child

Wednesday's Child on yhdentoista novellin kokoelma, joka julkaistiin vuonna 2023. Sen kaikki novellit ilmestyivät alun perin kirjallisissa aikakauslehdissä noin kymmenen vuoden aikana. Temaattisesti kokoelma tuntuu hyvin yhtenäiseltä. Sen novelleissa on toistuvia aiheita, mutta jokainen novelli tuo niihin uuden näkökulman. 

Monilla novellien henkilöllä on kiinalaiset sukujuuret, monet ovat muuttaneet Kiinasta Yhdysvaltoihin. Kiinassa koettuun liittyy usein traumoja, jotka vaikuttavat elämään myös uudessa kotimaassa. Useissa novelleissa käsitellään vanhempien surua ja syyllisyyttä lapsen itsemurhan jälkeen. Mikä "sokea rohkeus" saa ihmiset hankkimaan lapsia? Miten vanhemmat voivat suojella lapsiaan? Syyllisyyttä voivat synnyttää myös lapsissa esiintyvä perinnöllinen tauti tai lapsen neuroepätyypilliset piirteet.

Novelleissa on paljon surua, mutta ne eivät silti ole ilottomia eivätkä huumorittomia. Ne kertovat myös selviytymisestä, siitä että vaikeudet on otettava vastaan ja sitten niistä on päästettävä irti, kuten novellissa Hello, Goodbye. Myös pitkä kolmeen lukuun jaettu novelli Such Common Life 88-vuotiaasta tiedenaisesta ja hänen 63-vuotiaasta hoitajastaan sisälsi paljon hiljaista huumoria. 

Hän-muodossa kerrotuissa novelleissa on yksi tai muutama näkökulmahenkilö. Kokoelman viimeinen novelli All Will Be Well on kerrottu minämuodossa. Sen kertoja on Yiyun Litä muistuttava kirjailija ja yliopiston kirjallisuudenopettaja. Hän tuntee, että ehdoton pyrkimys rehellisyyteen on haitannut hänen suhdettaan muihin ihmisiin ja etenkin lapsiinsa. Aivan kuin itseään suojatakseen kirjailija aloittaa tämän henkilökohtaiselta vaikuttavan novellin sanoilla "Once upon a time".

Myös novelli, josta kokoelma on saanut nimensä, vaikuttaa omaelämäkerralliselta. Se kertoo Rosalie-nimisestä kirjailijasta, joka matkallaan Brysseliin juuttuu Amsterdamin rautatieasemalle. Junat on peruttu, koska joku on kävellyt junan eteen. Tapahtuma tuo Rosalien mieleen hänen oman tyttärensä, Marcien, joka 15-vuotiaana oli asettunut makaamaan junaradalle ja menettänyt henkensä. Tytär oli "keskiviikon lapsi", joka meille Suomeenkin kulkeutuneen lorun versiossa "murheita saa". Rosalie pohtii muun muassa, oliko hän tehnyt virheen antaessaan tyttärensä luettavaksi Ágota Kristófin väkivaltaisen trilogian. Olisihan hän voinut suositella jotain pinnallisempaakin. Mitä vikaa on pinnallisuudessa?

Tarinassa kuolema ja elämä käyvät vuoropuhelua. Rosalie on matkalla Ypresiin, ensimmäisen maailmansodan kuoleman kentälle, jolla sadat tuhannet elämät katkesivat liian varhain. Kuolema on hänen mielessään siis monella tapaa. Toisaalta lopulta junaan päästyään Rosalie päätyy avustamaan yhden kanssamatkustajan synnytyksessä.

Rosalien äiti oli antanut ymmärtää, että lapsen kuolema oli rangaistus Rosalielle siitä, ettei tämä ollut rakastanut omaa äitiään riittävästi. Novelli päättyy sovituksen sanoihin:

It was a sad thing that Rosalie's mother, who had loved her, had loved only with cruelty, but at least Rosalie could take solace in the fact that her love for Marcie had been kinder, and that she had never demanded that Marcie repay her, with love or with kindness.

Yiyun Li menetti vanhemman poikansa samalla tavalla kuin novellin Rosalie tyttärensä. Tässä novellikokoelmassa Li selvästi tekee surutyötä ja etsii keinoja ilmaista taiteen keinoin ajatuksia ja tunteita, jotka olisivat sopimattomia tai liian ahdistavia muulla tavoin ilmaistaviksi. Tämän kokoelman ilmestymisen jälkeen myös Yiyun Lin nuorempi poika jäi junan alle. Kuolemansyyn tutkinnassa onnettomuus tulkittiin itsemurhaksi. 

En ymmärrä, miten tuollaisesta voi selvitä järjissään. Olin kuitenkin huojentunut, kun huomasin, että Yiyun Li kaiken kokemansa jälkeen viime vuoden lopulla julkaisi uuden novellin New Yorker -lehdessä. 

Yiyun Li, Wednesday's Child: Stories. 4th Estate 2024. Novellikokoelma ilmestyi alun perin vuonna 2023. Kansikuva: yksityiskohta Jean-Baptiste Monnoyer'n maalauksesta Fruits et oiseaux exotiques dans un paysage. 243 s.

Yiyun Li: Dear Friend, from My Life I Write to You in Your Life

Vuonna 2012 amerikankiinalainen kirjailija Yiyun Li (s. 1972) sairastui syvään masennukseen. Kahteen otteeseen hän yritti itsemurhaa. Molempien yritysten jälkeen hän sai laitoshoitoa. Tässä kirjassa Yiun Li kahdeksassa esseessä ja teoksen jälkisanoissa yrittää käsitellä kokemuksiaan. Kyse on todellakin yrityksestä: esseet ovat syntyneet vähitellen parin vuoden aikana ja niissä on näkyvissä ajattelun muuttuminen ja toivon ja epätoivon vuorottelu. Kirja ei ole aina helppoa luettavaa.

Kirjailijaa vaivaa se, miksi hän nyt kertoo näin suoraan omista kokemuksistaan. Hän oli aina aiemmin ajatellut, ettei ole omaelämäkerrallinen kirjailija. Suoraan kysyttäessä hän oli aina kiistänyt kirjoittavansa omista kokemuksistaan. Tässä teoksessa Yiyun Li lopulta myöntää, että kirjailija kirjoittaa aina itsestään. Jos ei siinä mitä kertoo, niin sitten siinä mitä jättää kertomatta.

One writes about what haunts one. Thus looked at, no one is exempt from being autobiographical.

Jo aiemmin Li on selittänyt haunt-sanan etymologian. Sen alkumuodot eri kielissä viittaavat alkuperään ja kotiin.

When we feel haunted, it is the pull of our old home we're experiencing, but a more upsetting possibility is that the past has become homeless, and we are offering it a place to inhabit in the present.

Tässä kirjassa Yiyun Li antaa puheenvuoron sille menneisyydelle, jonka hän on yrittänyt painaa näkymättömiin. Hän kertoo lapsuudestaan Kiinassa, asevelvollisuusajan kokemuksistaan, immunologian opiskelustaan Pekingin yliopistossa ja sitten myöhemmin Yhdysvalloissa. Hänellä oli edessään lupaava ura uudessa kotimaassaan, kun hän äkisti muutti suuntaa: hylkäsi luonnontieteellisen alan ja opiskeli kirjailijaksi Iowan yliopiston kirjoittajaohjelmassa. Hän myös vaihtoi kielensä: hän ei ole kirjoittanut kaunokirjallisuutta kiinan kielellä eikä ole antanut lupaa julkaista kirjoittamiaan kirjoja kiinaksi. Tästä syystä häntä on Kiinassa syytetty oman kulttuurinsa pettämisestä. Väite on järjetön, minkä voi todeta jokainen Lin kirjoja lukenut.

Kiertäen ja kaartaen Li lähestyy menneisyytensä kipupisteitä. Hän pelkää eksyvänsä sivupoluille ja harhauttavansa lukijaa. "Any word is the wrong word when it is too close to the unspeakable." Vähitellen paljastuu kuva lapsuuden perheestä, jonka ilmapiiri oli ahdistava. Opettajaäiti joka imi kaiken ilman ympäriltään ja fyysikkoisä joka vastasi alistumalla kaikkeen. Yiyun toteaa yhdessä kohtaa, että äiti oli perheen ainoa lapsi. Isän äärimmilleen viety kohtalonusko ei tarjonnut emotionaalista turvaa Yiyunille ja tämän isollesiskolle, vaikka isä sillä tavalla yrittikin epäilemättä suojella lapsiaan.

En ryhdy tässä kertomaan enempää Yiyunin vaikeasta äitisuhteesta. Yksi esimerkki lapsuudesta saa riittää. Siirryttyään työelämään Yiyunin isosisko antoi pikkusiskolle lahjaksi kaksi hamsteria. Yiun kiintyi niihin. Pian ne kuitenkin katosivat. Äiti kertoi luovuttaneensa ne pois, koska Yiyun antoi niille enemmän huomiota kuin vanhemmilleen. Englanniksi kirjoittaminen oli epäilemättä vapauttavaa siksi, ettei äiti osannut lukea englantia.

Masennuskautensa aikana Yiyun Li luki paljon. Kirjoittaminen oli käynyt mahdottomaksi, siispä hän luki. Tämän kirjan esseissä hän kertoo, mitä kirjailijat hänelle opettivat. Aluksi kyse oli yksinkertaisesti siitä, että kirjat veivät ajatukset pois hänestä itsestään. Parhaiten tämä onnistui lukemalla kuolleiden kirjailijoiden teoksia, ennen kaikkea päiväkirjoja ja kirjeitä. Toisten elämästä hän haki turvaa omaan epävarmaksi käyneeseen elämäänsä. Li kirjoittaa kauniisti kirjojen tarjoamasta lohdusta.

Some days, going from one book to another, preoccupied with thoughts that were of no importance, I would feel a rare moment of serenity: all that could not be solved in my life was merely a trifle as long as I kept it at a distance. Between that suspended life and myself were these dead people and imagined characters. One could spend one's days among them as a child arranges a circle of stuffed animals when the darkness of night closes in.

Kirjailijoita, joilta Yiyun Li sai tukea, oli useita: Stefan Zweig (joka päätyi kaksoisitsemurhaan puolisonsa Lotten kanssa), Thomas Hardy, Ivan Turgenev (jolla oli omistushaluinen äiti ja joka päätyi vapaaehtoiseen maanpakoon), Marianne Moore (omistushaluinen äiti täälläkin), Elizabeth Bowen, Søren Kierkegaard, Philip Larkin ja John McGahern mainitakseni näkyvimmin esillä olevat. William Trevor, jota Yiyun Li pitää kirjallisena oppi-isänään, oli vielä elossa ja kutsui Yiyunin vieraakseen sekä tarjosi tukeaan kuuntelemalla ja kertomalla omasta elämästään. Kirjan lopussa on luettelo esseissä mainituista teoksista.

Vähitellen elämä alkoi voittaa. Yiyun Li toteaa tulleensa pisteeseen, jossa ymmärtää, että hänen etsimänsä vastaukset eivät löydy yhdestäkään kirjasta.

Esseekokoelman nimi on peräisin Katherine Mansfieldin muistikirjasta. Mansfieldiltä Yiyun Li löysi myös lohdullisen ajatuksen, jonka Mansfield oli kirjannut ylös vähän ennen kuin kuoli keuhkotautiin: "Kun juna pysähtyy avoimessa maastossa, on mahdotonta olla pistämättä päätään ulos ikkunasta ja olla katsomatta, mitä on edessäpäin."

Yiyun Li toteaa, että juna pysähtyy aina menneisyyden ja tulevaisuuden välille, mikä saa nykyhetken näyttämään siltä, ettei se ole missään. Tästä ei mistään on osattava hyötyä. "One has made it this far; perhaps this is enough of a reason to journey on."

On syytä varoittaa tässä lopuksi, että Yiyun Lin teos ei ole terapiakirja, joka neuvoo, miten masennuksesta päästään pois tai miten elämään löydetään mielekkyys. Se on yritys katsoa rohkeasti kuilun pohjaan. 

Yiyun Lin elämään on kuulunut raskaita vaiheita tämän kirjan julkaisemisen jälkeenkin. Se mikä sai alkunsa Kiinassa, on vaatinut veronsa myös yhdysvaltalaisessa perheessä. En halua nyt kuitenkaan tässä kertoa siitä. Ehkä joskus myöhemmin.

Yiyun Li, Dear Friend, from My Life I Write to You in Your Life. Hamish Hamilton 2017. Kansikuva: R. Kikuo Johnson. 208 s.

Yiyun Li: The Vagrants (Kulkurit)

Opettaja Gu herää vaimonsa nyyhkytykseen ennen aamunsarastusta kevätpäiväntasauksen aamuna vuonna 1979. Sinä päivänä heidän 28-vuotias tyttärensä Gu Shan teloitettaisiin julkisen häpäisyn jälkeen katumattomana vastavallankumouksellisena.

Romaani vie meidät siis Kiinaan lähihistorian ajankohtana, jolloin poliittinen ilmapiiri näyttäisi olevan vapautumassa. Pääkaupungissa on jo "demokratiamuuri", johon liimatuissa teksteissä myös toisinajattelijat saavat mielipiteensä julki. Maaseudun Kurajoen kaupungin asukkaat joutuvat kuitenkin vielä pettymään odotuksissaan. Gu Shanin muistoksi järjestettyyn juhlaan osallistuneita kaupunkilaisia rangaistaan ankarasti. Toinenkin nuori nainen, puolueen kaunis äänitorvi ja Gu Shanin nuoruudenystävä Kai, saa osallistumisensa vuoksi kuolemanrangaistuksen. Kain ja hänen kapinallisten ystäviensä rohkeus piti yllä toivoa lohduttomassa tarinassa.

Kiinalainen yhteiskunta näyttäytyy konservatiivisena luokkayhteiskuntana, jossa yläluokkaa edustavat kommunistisen puolueen virkailijat. Takapajuinen maaseutu on kuin toinen maailma kaupunkeihin verrattuna. Maaseudulla ovat vielä vahvasti vallalla perinteiset tavat ja uskomukset, joita piilotellaan tai julkisissa yhteyksissä pilkataan. Naisten asema on heikko: monissa perheissä äiti on lähinnä orja, joka palvelee miestään ja poikalapsia. 

Tyttölapsia hylätään kuolemaan. Herra ja rouva Hua, roskienkerääjä ja kadunlakaisija, ovat kulkureina ollessaan pelastaneet seitsemän tyttövauvaa varmalta kuolemalta. Osan he ovat myyneet lapsimorsiamiksi ja loput on heiltä viety väkisin orpokoteihin.

Kirja seuraa useiden maaseutukaupungin asukkaiden elämää Gu Shanin teloituspäivänä ja hieman sen jälkeen. Kirjan kaikkitietävä kertoja pääsee sisään kirjavan joukon ajatuksiin: mukana on lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Päästäänpä hetkeksi myös yhden koiran pään sisään. Useimpiin heistä Gu Shanilla, kiihkokommunistista toisinajattelijaksi muuttuneella nuorella naisella, on ollut jokin yhteys.

Opettaja Gu on esimerkki intellektuellista, joka yrittää sopeutua ja piilottaa ajatuksensa. Hän maksaa nöyrästi luodin, jolla hänen tyttärensä teloitetaan. Toisin kuin kapinallinen vaimonsa hän julkisesti tuomitsee tyttärensä toiminnan. Mukautumiseen kehottavilla lainauksilla klassisesta kiinalaisesta kirjallisuudesta Opettaja Gu perustelee voimattomuuttaan ja pelkuruuttaan. Sisäinen ristiriita johtaa hänet lopulta syvään katkeruuteen.

Tärkeä osa romaanissa on myös 19-vuotiaan Bashin ja 12-vuotiaan Ninin rakkaustarinalla. Molemmat ovat hyljeksittyjä yhteisössään. Bashi on valtion tukema sankarivainajan poika, joka on elänyt yhdessä isoäitinsä kanssa. Isoäidin kuoltua  Bashi jää yksin isoon taloonsa. Nini on syntynyt vammaisena, koska Gu Shanin johtamat kommunistinuoret ovat pahoinpidelleet Ninin äitiä tämän raskausaikana. Nämä kaksi maailman hylkimää löytävät onnen toisissaan.

Bashin ajattelutapa on omintakeinen, kummallinen. Hänessä vaikuttaa olevan jotain vialla. Aluksi pidin häntä jonkinlaisena psykopaattina. Julmuus eläimiä kohtaan oli mielestäni merkki tästä. Näytti myös siltä, että hän aikoi käyttää lapsen ikäistä Niniä seksuaalisesti hyväkseen. Loppujen lopuksi Bashin kiintymys Niniin osoittautuu aidoksi ja kunnialliseksi. Jäin miettimään, olinko tulkinnut Bashin luonteen jotenkin väärin. Kiinalaisessa kulttuurissa esimerkiksi suhtautuminen eläimiin poikkeaa länsimaisesta. En ole kuullut, että Kiinassa olisi harkittu turkistarhauksen kieltämistä.

Teoksen lopussa Bashi joutuu vankilaan kaupungin suuressa puhdistuksessa. Nini lähtee kulkuriksi yhdessä herra ja rouva Huan kanssa. Hän päättää palata seitsemäntoista vuoden jälkeen, kun Bashi vapautuu.

Pienistä toivonpilkahduksista huolimatta romaani on sydäntäsärkevän lohduton. Olen aiemmin lukenut joitakin Yiyun Lin novelleja ja jo niissä kiinnitin huomiota siihen, että kirjailija uskaltaa katsoa kuilun pohjaan asti myötätuntoaan menettämättä. Hänen kertomuksissaan tavalliset ihmiset elävät pientä elämäänsä ja toivovat, ettei heihin kiinnitettäisi huomiota. Usein heidän pienet onnensa viedään aivan kuin pienen Tongin rakas Ear-koira The Vagrants-romaanissa.

Yiyun Li (s. 1972) on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Kiinassa. Vuodesta 1996 alkaen hän on asunut Yhdysvalloissa.

The Vagrants on julkaistu myös suomeksi nimellä Kulkurit (Tammi 2013) Seppo Loposen käännöksenä.

Yiyun Li, The Vagrants. Fourth Estate 2009. Kansi: Richard Bravery. 339 s.