Aapeli: Kissa kissa kissa

Pakinoitsijanimimerkki Aapelin, Simo Puupposen, viimeiseksi jääneen kokoelman nimessä esiintyvä kissa ei oikeastaan ole kissa. Kissa on kiertoilmaus, jonka pakinoitsija ottaa käyttöön, kun häntä on moitittu liiallisesta voimasanojen käytöstä. 

– Täällä on ihan kissan kylmä! sanoin. – Joo joo, täällä vetää vallan kissamoisella tavalla!

Pakina kertoo sen, että itse sana ei ratkaise vaan sen käyttötarkoitus. (Tätä yritin opettaja-aikoinani huonolla menestyksellä selittää lestadiolaisille oppilailleni, joiden rutto- ja ruoja-sanojen käyttö toisinaan ylitti yleensä korkean sietokynnykseni.) Pakinoitsijan lähipiiri saa pian kissasta tarpeekseen. Puoliso vaatii, että sanan käyttö on lopetettava.

– Vaan onhan se kaunis voimasana.

– Ei ole! Ei yhtään kissaa enää! Peevelin saat sanoa kolme kertaa päivässä.

– Peevelin peevelin peeveli!

– No niin, päiväannos on käytetty. Jatka nukkumista.

Tämä pakina on hyvä esimerkki Aapelin lempeästä ja itseironisesta huumorista. Hänen juttunsa saavat vain harvoin hekottelemaan ääneen, mutta hymyn ne kyllä tuovat huulille. Jopa siten, että puolisoni kysyi, mikä nyt huvittaa. Vaikea sitä oli selittää millään järkevällä tavalla.

Kokoelman pakinat olivat ilmestyneet aiemmin lehdissä. Tätä kokoelmaa varten ja sitoakseen sen pakinat löyhästi yhteen Aapeli kirjoitti kolme uutta lyhyttä kissatarinaa, joissa esiintyy pieni Oliver-kissa. Minua huvitti varsinkin kuvaus Kulku-Hilimasta, elämän koulimasta narttukissasta, joka ryöstää Oliverin makkaranpalan.

– Onko Kalle kotona? Hilima kysyi.

– Se nukkuu.

– Ne nukkuvat aina, Hilima sanoi.  – Aina ne nukkuvat. Onko sinulla mitään?

– Ei, eeei!

– Hyvä, minä syön sen sitten, sanoi Hilima, hiipi määrätietoisesti sireenipensaan juureen ja ja söi sen makkarapalan, jonka Oliver oli piilottanut. 

– Minä lähden nyt, sanoi Hilima.

– Hyvästi ja terveisiä lapsille, sanoi Oliver niin kuin oli kuullut sanottavan.

– Haist ite, sanoi Hilima eikä taakseen vilkaissut.

No niin, tässä minä vain lainailen Aapelin hyväkuneja, vaikka ei ollut tarkoitus. Hyväkuneiksi sanotaan meidän perheessä sellaisia  kaunokirjallisuuden kohtia, joita ei voi olla lukematta toisille ääneen. Lainaus alkaa aina: Tässä on hyvä kun... 

Automatkoilla meillä oli tapana viihdyttää toisiamme lukemalla pätkiä esimerkiksi Ollin pakinoista. Olli teräväsanaisempana ja kärkkäämpänä pakinoitsijana piti ehkä kuskin hereillä paremmin kuin lempeästi myhäilevä Aapeli. 

Jouko Tyyri luonnehti mielestäni erinomaisesti näitä kahta nerokkainta pakinoitsijaamme näin: "Jos Olli on kirjallisuutemme Swift, niin Aapeli on sen Montaigne." Tämän lainauksen löysin Jukka Parkkisen elämäkertateoksesta Aapeli: Aika hyvä kirjailijaksi (2018).

Ihan ensimmäinen kosketukseni Aapeliin oli Pikku Pietarin piha. Romaanista sovitettua näytelmää esitettiin Joensuussa kesällä 1968 tai 1969. Kävin katsomassa sen kerran maksavana katsojana ja muutaman kerran ilmaiseksi aidan raosta. Sitä nimittäin esitettiin Kauppakadun ja Malmikadun kulmassa sijainneen puutalon pihalla, joka sattui olemaan aivan silloisen kotitaloni naapurissa. Muistelen, että pääosaa esitti Asko Sahlman, joka oli veljeni luokkatoveri. Minua ihmetytti, miten poika, jonka olin nähnyt koulun pihalla vaikka kuinka monta kertaa, saattoi näytelmässä olla ihan toinen. Teatterin taika oli jo pari vuotta tehnyt minussa tekosiaan. Sen lumovoimalle ei näy loppua. Nyt korona-aikana yksi eniten kaipaamiani asioita on ollut juuri teatteri.

****           ****           ****

Ja nyt sitten pakkaamaan. Tänään lennän puolisoni kanssa Helsinkiin. Luvassa on pitkä viikonloppu, johon kuuluu kirjamessujen lisäksi kolme teatteriesitystä. 

Aapeli, Kissa kissa kissa. WSOY 1998. Kuvittanut Pauli Soisalo. Pakinakokoelma ilmestyi alun perin vuonna 1967. 131 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 32: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

Pierre Gripari: La sorcière de la rue Mouffetard et autres contes de la rue Broca

Viime Pariisin matkallani vähän ennen kuin koronasulku alkoi majoituin viidennellä asuinalueella rue Mouffetardin ja rue Brocan tienoilla. Niinpä kun tämä satukokoelma tuli vastaan jossain käytettyjen kirjojen korissa, poimin sen mukaan matkamuistoksi.

Kokoelma sisältää seitsemän satua, joista useimmat sijoittuvat Broca-kadun tienoille. Vain yksi sijoittuu kokonaan Pariisin ulkopuolelle. Päähenkilöinä ovat monessa tarinassa Papa Saïd, algerialainen maahanmuuttaja, ja erityisesti hänen lapsensa Bachir ja Nadia. Esipuheessaan Pierre Gripari kertoo, että henkilöillä on todelliset esikuvat: Papa Saïd pitää puolisonsa kanssa pientä kahvilaa ja elintarvikeliikettä rue Brocalla.

Saduissa perinteiset satuhahmot – noidat, jättiläiset, keijut – seikkailevat nykyajassa. Avukseen tai vastustajakseen he saavat nykyajan kekseliäitä lapsia.

Sadut ovat vauhdikkaita ja hauskoja. Niissä on paljon vuoropuhelua. Monet niistä sopisivat vaikkapa koulujen tai ilmaisutaitoryhmien harjoitusnäytelmiksi lähes sellaisinaan. 

Lapsiyleisölle suunnatut sadut ovat epäilemättä itsetuntoa vahvistavia: useissa saduissa lapset onnistuvat itsenäisesti ilman aikuisten apua ratkaisemaan haastavia ongelmia. Oli myös mukavaa, että päähenkilöt vaihteeksi olivat maahanmuuttajaperheen jäseniä. Tarvittaessa satujen sympaattinen kertoja, monsieur Pierre, selittää hankalia kohtia ja sanoja. 

Minua viehätti kovasti satujen lapsilähtöisyys. Esimerkiksi satu nimeltä Histoire de Lustucru saa alkunsa siitä, että opettaja on koulussa kysynyt, kuka on se roomalainen sotapäällikkö, joka valloitti Gallian. Bachir on vastannut: – Lustucru. (Lustucru on tunnetun ranskalaisen lastenlaulun henkilö.) Niinpä sadunkertoja ottaa tehtäväkseen kertoa Ranskan historian uusiksi: Lustucru kaverinsa Julius Caesarin kanssa voittaa gallit. Lustucru kirjoittaa Gallian sotaretkestä kirjan, jonka antaa Julius Caesarille Roomaan vietäväksi. Matkalla Julius Caesar väärentää kirjan ja vaihtaa oman nimensä jokaiseen kohtaan, jossa lukee Lustucru. Kuolematon Lustucru puuttuu historian kulkuun tuon tuostakin: hän voittaa arabit Poitiersissa ja valloittaa Englannin normannien laskuun. Myös Jeanne d'Arc on todellisuudessa Lustucru! Hän myös säveltää Marseljeesin...

Griparin saduissa on myös kohtia, jotka huvittavat erityisesti aikuisia, mutta näissä saduissa ei naureskella ja vinkata silmää lapsen pään yli. Kohdat ovat varmaan absurdisuudessaan huvittavia myös lapsilukijasta. Minua esimerkiksi huvitti punasukkaisesta jättiläisestä kertovassa sadussa kohta, jossa jättiläinen on juuri ilmoittanut haluavansa Mireille-neidon puolisokseen:

– Se on mahdotonta, sanoi pappi.

– Ja miksi se on mahdotonta?

– Koska olette liian suuri. Te ette mahtuisi kirkkoon. 

Saduissa paha saa palkkansa ja hyville käy lopulta hyvin – toisinaan pienen mutkan kautta. Sadussa La Fée du robinet (Vesihanan keiju) ilkeä tyttö varastaa jääkaapista ruokaa keijulle, joka palkitsee tytön siten, että aina kun tyttö sanoo sanan, hänen suustaan putoaa helmi. Kiltti ja hyvä tyttö puolestaan kieltäytyy varastamasta ruokaa, joten keiju määrää, että aina kun tyttö puhuu, hänen suustaan putoaa käärme. Kuinkas tässä nyt näin kävi?

Eipä hätää! Helmitytön poikaystävä lukitsee tytön asuntoonsa ja tytön täytyy puhua päivät pääksytysten ja täyttää pesuvati helmillä. Kun tyttö kieltäytyy, poika lyö tätä. Käärmetyttö puolestaan menee naimisiin Pasteur-instituutin tutkijan kanssa, joka tarvitsee käärmeitä vastalääketutkimukseensa. Heistä tulee hyvin onnellisia.

Loppujen lopuksi taika poistuu. Helmityttö palaa vanhempiensa kotiin ja oppii kiltiksi. Käärmetyttö ja tutkija ovat edelleen yhtä onnellisia, sillä nyt he voivat puhua enemmän tarvitsematta pelätä, että koti täyttyy käärmeillä.

Ranskassa kirjallisuuskasvatukseen panostetaan. Useissa lastenkirjoissa on liiteosa, jossa on selityksiä, tietovisoja luetusta tai pieniä kirjoitus- tai ilmaisutehtäviä. Niin tässäkin. Innokkaalle lukijalle lisäosassa on hauskojen tehtävien lisäksi tietoa muun muassa Odysseian Kirke-velhosta, Medeasta, sekä Roald Dahlin noidista.

Pierre Gripari, La sorcière de la rue Mouffetard et autres contes de la rue Broca. Gallimard 2001. Folio Junior N° 440. Kuvitus Puig Rosado. 123 s. + 31 s. (Tähän painokseen sisältyy 31 sivun mittainen lapsille suunnattu tehtävä- ja tieto-osio, jonka ovat laatineet Christian Biet, Jean-Paul Brighelli, Jean-Luc Rispail, Bruno Pilorget ja Marie-Madeleine Touzin.)

Sadut julkaistiin alun perin vuonna 1967. 

---------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 42: Satukirja.

Stig Dagerman: Käärme

Romaani heittää lukijalle haasteen heti ensimmäisellä sivullaan: kaurapelto nuokkuu ja juna tyrkkää nukkuvaa yhdyskuntaa kylkeen. Asemalaiturilla on yksinäinen matkalaukku, jonka raudoitukset salamoivat. Penkillä istuu kaksi naista kuin varpuset puhelinlangalla. Toinen tarkkailee ympäristöään rotansilmin.

Tällainen kieli ei ole aivan tavallista. Vahvasti vertauskuvallinen ote jatkuu myöhemminkin. Jopa siinä määrin, että äärimmilleen viritetyt kielikuvat alkavat vaikuttaa koomisilta. 

Ulkona tiellä lensi pöly kun auto möyri ohi. Tomupilvet jäivät aivan tiukan liikkumattomiksi ajoradan yläpuolelle ja saattoi ajatella, että tie oli pieraissut. Ja Bill ajatteli sanoa sen hänelle samalla kun hän pani rikkinäisen kermakon sylkemään viimeiset ohuet pisaransa Irènen mullannäköiseen kahviin mutta sitten hän kuuli miten tarjoilijatar hyräili Black Fantasyn pätkää ja hän katsoi Irènen ohi huoneen hämärään.

Romaanissa on selvästi mukana tarkoituksellisia tyyliparodioita, jotka liittävät sen siihen kirjallisuuden perinteeseen, jossa arkipäiväisistä aiheista kerrotaan kohotetulla tyylillä. Voimakkailla kielikuvilla romaani myös pyrkii kohti jonkinlaista surrealismia. 

On parasta tunnustaa heti, että surrealismi proosatekstissä ei ilahduta minua, enkä ole siihen kovin viehättynyt runoudessakaan. Olen surrealismista samaa mieltä kuin Sigmund Freud, joka ainoassa keskustelussaan Salvador Dalín kanssa – tosin maalaustaiteesta puhuessaan –  sanoi: "Etsin klassisista maalauksista tiedostamatonta, mutta teidän maalauksistanne etsin tiedostettua." Surrealismi siis piilottaa tietoisia merkityksiä kuviensa taakse – jos ne ovat tietoisia, miksi tämä vaiva, miksi tämä leikittely? 

Käärme-romaanissa on onneksi myös paljon mielenkiintoista. Rakenteellisena kokeiluna se on jännittävä: samassa paketissa on alussa pienoisromaani; sitä seuraa kehyskertomuksellinen suullisten tarinoiden jakso; ja lopussa on vielä viiden novellin kokoelma. Temaattisesti kaikki osat liittyvät tiukasti yhteen. Niiden teemana on pelko, ja useimmiten sen symbolina on käärme – toisinaan konkreettinen eläin, toisinaan vertauskuva. Romaanin osien välillä on paljon viittauksia sekä eteen- että taaksepäin.

Romaanin aloittaa pienoisromaaniksi nimeämäni Irène. Se kertoo varusmiesporukan ja muutamien nuorten naisten retkestä huvilalle, jossa juhlitaan, tanssitaan ja ryypätään. Sää on painostavan kuuma ja saa aikaan hallusinaation kaltaisia tiloja päähenkilö Irènessä. Junamatkalla huvilapaikkakunnalle Irène kuvittelee työntäneensä äitinsä ulos junasta. Kyseessä on mahdollisesti toiveuni, sillä Irène janoaa kokemuksia ja kärsii kovasti varovaisuudestaan ja spontaanisuuden puutteestaan, joiden tuntee sulkevan hänet porukan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän toivoo huvilaretkeltä myös ensimmäistä seksuaalista kokemustaan.

Aikaisemmin päivällä yksi varusmiehistä, sadistisia piirteitä omaava Bill, on pyydystänyt reppuunsa käärmeen, jonka hän vie mukanaan juhlapaikalle ja pelottelee sillä muita illan lopulla päästämällä sen hetkeksi vapaaksi. Bill on järjestänyt juhliin itselleen kaksi naisystävää, Irènen ja Weran. Juovuksissa Bill työntää Weran kaivoon ja säikähdyksissään sulkee luukun ja poistuu paikalta. Mustasukkaisena tilannetta seurannut Irène auttaa Weran pois kaivosta ja kehottaa tätä pakenemaan. Irènen toivoma suhde holtittomasti käyttäytyvän Billin kanssa ei kilpailijan kadottuakaan oikein etene. He lähtevät kuitenkin kaksin etsimään Irènen äitiä junaradan varresta. Lopussa paljastuu, että he ovat eksyneet väärälle ratapätkälle. Irène jää ärsyyntyneen Billin pahoinpitelemänä makaamaan radan varteen, aivan kuin hänen hallusinaationsa olisi ollutkin jonkinlainen enne hänen omasta tulevaisuudestaan. 

Irène-osuudessa on unenomainen ja juopunut helteinen tunnelma. Avoimeksi jää, mikä on ollut totta ja mikä kuvittelua.

Romaanin seuraava jakso on nimeltään Emme voi nukkua. Se tapahtuu varuskunnan tuvassa, johon on majoitettu kahdeksan miestä. Miehet eivät pysty nukkumaan, koska tuvassa on irrallaan käärme, jota miehet eivät ole etsinnöistä huolimatta löytäneet. Ajan kuluksi miehet alkavat kertoa tarinoita. Seuraa kolmen suullisen kertomuksen jakso, eräänlainen mini-Decamerone, jossa kaikki tarinat päättyvät väkivaltaiseen kuolemaan. Minä-muodossa kerrotut tarinat sitoo toisiinsa me-muodossa puhuva kertoja. Neljäntenä tarinana me-kertoja kertoo yhden varusmiehen, Gideonin, simputuksesta. Tämän jakson kertomuksissa yliviritetyt vertaukset jäävät syrjään. Niissä myös naureskellaan yhdelle varusmiehelle, Skriivarille, joka kirjoittelee tarinoihinsa liian mutkikkaita vertauksia. Jakson kerronta on luontevaa puhetta. Tyylillisesti jutut tuovat mieleen Veijo Meren Yhden yön tarinat, jossa miesporukan jutut tosin kertoivat enimmäkseen naisista.

Romaanissa on myös yhteiskuntakritiikkiä, joka kohdistuu ennen kaikkea armeijaan. Varusmiesten kohtelu ruokkii toimettomuutta, tehottomuutta, pinnausta ja kiusaamista.

Kirja päättyy viiden novellin sarjaan, jossa kerrotaan, miten tuvan kahdeksan miehen iltaloma sujui. Ensimmäinen novelli Peili on muodoltaan klassinen juoninovelli, joka kertoo kahden kaveruksen yrityksestä päästä jatkoille kahden tytön luo. Peili – ja sen rikkominen – esiintyy novellissa konkreettisesti, mutta peili katsomisen ja näkemisen vertauskuvana saa myös symbolisen merkityksen, kun vasta novellin lopussa paljastuu yhden henkilön sokeus.

Rautarengas-novellissa esiintyy kolme tuvan alokkaista. Novelli käsittelee filosofista ongelmaa: vapauden uhraamista turvallisuudelle. Novelli selittää paljon, mutta näyttää vain vähän.

Kangasnukke on surrealistinen kertomus, jossa Sörenson-niminen varusmies seuraa miestä ja lasta. Sörenson uskoo, että mies aikoo käyttää lasta hyväkseen, mutta ei pysty puuttumaan tilanteeseen.

Käärme-novellissa kerrotaan tausta aiemmin esitettyjen suullisten kertomusten sarjalle: kuinka käärme pääsi vapaaksi tupaan ja kuinka se lopulta saatiin kiinni. Novellissa myös kerrotaan aiemmin kuvattu kiusaamistapaus kiusatun, Gideonin, kannalta nähtynä. Tämä novelli kuvaa ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, kyvyttömyyttä liittyä porukkaan, joten se on temaattisesti sidoksissa myös romaanin aloittavaan Irènen tarinaan. 

Pako josta ei tullut totta kertoo unenomaisen kertomuksen Skriivariksi kutsutun varusmiehen illasta runoilijan ja kaunokirjailijan kanssa. Mahdollisesti nämä kaksi henkilöä ovat Skriivarin itsensä eri puolia. Koko Käärme-romaani voidaan tulkita Skriivarin tuotteeksi. Skriivari on näin ollen kirjailijan alter ego. Romaani päättyy, kun Skriivarin elämä viimeisessä novellissa tulee tapaturmaiseen päätökseen.

Pelon teema siis on mukana jokaisessa romaanin osassa, mutta ongelmana on se, että pelon tunne ei välity lukijalle. Sen sanominen tai kuvaaminen, että joku pelkää aivan hirveästi, ei tee pelkoa todelliseksi. Olen vanhanaikainen lukija ja haluan, että minut houkutellaan samastumaan henkilöihin – sitä kautta myös tunne-elämäni saadaan mukaan tulkintaan. Minut saadaan vaikka tuntemaan pelkoa, jos niin halutaan. Tältä osin romaani jäi minusta puutteelliseksi.

Stig Dagermanin Käärme kuuluu ehdottomasti sarjaan "lupaavat esikoisteokset". Siitä kyllä huomaa, että se on hyvin nuoren kirjailijan romaani. Siinä näkyy kova halu ja kiire käyttää ja näyttää koko omaksuttu keinovalikoima. Dagerman julkaisi Käärme-romaanin 22-vuotiaana. Näitä "lupaavia esikoisia" on helppo nimetä näin jäljestäpäin, kun jo on tiedossa, että Stig Dagermanista tuli erittäin arvostettu kirjailija. Hänen uransa jäi kuitenkin lyhyeksi: Dagerman syntyi vuonna 1923 ja kuoli omasta tahdostaan vuonna 1954. Hän käynnisti autonsa ja sulki autotallin ovet.

Stig Dagerman, Käärme. Weilin+Göös 1968. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Ormen (1945) suomentanut Väinö Kirstinä. Päällys Pauli Hiltunen. 268 s.

----------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 45: Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Emma Donoghue: Slammerkin

Vuonna 1752 Englanti siirtyi juliaanisesta ajanlaskusta gregoriaaniseen: syyskuun toista päivää seurasi syyskuun neljästoista. Osa ihmisistä uskoi, että heidän elämästään oli niistetty pois yksitoista päivää. Väitetään, että tämä ajoi Lontoossa ihmiset kaduille niin sanottuihin kalenterimellakoihin.

Emma Donoghuen romaanissa yksi mellakoissa vangituista on suutari Cob Saunders. Saunders kuoli vankilassa kuumeeseen. Häneltä jäi leski ja viisivuotias tytär Mary. Yksitoista vuotta myöhemmin 16-vuotias Mary Saunders on Walesin ja Englannin rajamailla Monmouthin vankilassa ja odottaa omaa oikeudenkäyntiään.

Tästä tämä hurja romaani alkaa. Jos tästä kirjasta tehtäisiin romaanille uskollinen elokuva, sitä ei voisi esittää juuri missään – ainakaan muille kuin täysi-ikäisille. Alkutilanteen jälkeen palataan ajassa muutama vuosi taaksepäin ja kerrotaan Maryn lyhyen elämän vaiheet isän kuoleman jälkeen. Romaanin lopussa palataan taas takaisin Monmouthin vankilaan, Maryn oikeudenkäyntiin ja hänen tuomioonsa. Tämän verran juonipaljastuksia on siis jo kirjan prologissa. Jos haluat tietää enemmän, jatka lukemista. Lisää juonipaljastuksia on tulossa. Rehevä ja paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia sisältävä romaani ei lukukokemuksena varmaankaan huonone, vaikka juonen päälinjat tuntisikin.

Maryn äiti meni pian uusiin naimisiin; isäpuoli oli kaivostyöläinen, äiti ansaitsi perheelle lisätienestejä ompelutöillä. Toisin kuin useimmat kaupungin köyhät tytöt Mary sai käydä koulua: hän oli terävä-älyinen ja oppi helposti kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan. Hän oli eloisa, energinen ja sanavalmis.

14-vuotiaana Mary vaihtoi koskemattomuutensa punaiseen koristenauhaan. Kaupanpäällisiksi hän sai kupan ja tuli raskaaksi. Paremmassa valossa katsoen nauhakin osoittautui arkisen ruskeaksi. Kun raskaus paljastui, Mary joutui lähtemään kotoaan. 

Kirjaimellisesti katuojasta hänet poimii kokenut prostituoitu Doll Hopkins. Doll, joka on päässyt myös vuosittain julkaistuun Harrisin arvioivaan luetteloon Covent Gardenin prostituoiduista, antaa Marylle majapaikan vuokrahuoneessaan Rottalinnaksi (Rat's Castle) kutsutussa talossa, opettaa hänelle ammatin salat ja järjestää Maryn raskauden keskeytyksen. Sikiönlähdettäjän pöydältä noustuaan Mary ei enää koskaan saa kuukautisia. Hänen uuden ammattinsa kannalta hedelmättömyys on suuri etu.

Romaanin kuvaus Lontoon prostituoitujen elämästä on karua luettavaa. Alkoholia kului runsaasti fyysisen ja henkisen kylmyyden lievittämiseen. Oikeastaan kertaakaan koko kirjan aikana Mary ei koe seksuaalista nautintoa. Jonkinlaista tyydytystä tuo se vallantunne, jota hän saa huomatessaan, miten hänen viehätysvoimansa vaikutti miehiin. Harva mies pystyi vastustamaan hyvin nuoren ja sievän tytön kutsua.

Täysin ilotonta Maryn elämä ei kuitenkaan ole. Rahaa kertyy hyvinä aikoina runsaasti, ja Mary voi tyydyttää viehtymystään kauniisiin vaatteisiin. Prostituoitujen yhteisössä elää myös omanlaisensa huumori asiakkaiden kustannuksella. Mary kuvataan romaanissa myös aloitekykyisenä ja vahvana ihmisenä. Hän ei ole pelkästään uhri, vaikka hänen valinnanmahdollisuutensa ovatkin kapeat.

Kuvaukset Lontoon kaupunkiköyhälistön sosiaalisesta tilanteesta 1700-luvun jälkipuoliskolla ovat aidon tuntuisia. Kaupungin väkiluku oli kolminkertaistunut sadassa vuodessa. Maaseudulta kaupunkiin virtasi ammattitaidotonta väestöä, josta osalle ainoa tarjolla oleva ammatti oli rikollisuus. Taskuvarkaus kukoisti, vaikka laki kohteli varkaita armottomasti: nenäliinan varastamisesta saattoi saada hirttotuomion. Kouluttamattomille naisille prostituutio oli usein käytännössä ainoa mahdollisuus säilyä hengissä. On arvioitu, että tuohon aikaan joka viides lontoolainen nainen sai ainakin osan tuloistaan prostituutiosta.

Vaikka kristinuskolla oli 1700-luvulla suuri vaikutus ihmisten elämään, prostituutio oli näkyvää ja avointa. Harras kristitty saattoi ilman suuria omantunnon tuskia nauttia huorien palveluista. Kaksinaismoraali rehotti. Sen tämä kirja kuvaa kirkkaasti ja raadollisesti. Romaanin tekee lohduttomaksi se  kohtalonomainen vääjäämättömyys, joka Maryn elämässä tulee esille. Hänen yrityksensä parantaa elämäänsä kariutuvat aina siihen, mitä hän on ennen ollut: neljätoistavuotiaan ajattelemattomuus kostautuu julmalla tavalla. Kaksinaismoralistinen yhteisö ei koskaan voinut antaa anteeksi: se olisi edellyttänyt syyn näkemistä paitsi uhrissa myös tämän hyväksikäyttäjissä. Vääjäämättömyydestään huolimatta juoni on vetävä ja yllätyksellinen. Tosin yllätysten tullessa lukijan mielessä käy usein: "Voi ei, niinpä tietysti, olisihan tämä pitänyt arvata."

Romaani antaa myös erinomaisen kuvauksen siitä, kuinka kristinuskon rinnalla elivät vahvasti monenlaiset taikauskoiset käsitykset. Marykin käy katsomassa julkisia hirttäjäisiä ja ostaa onnenkalukseen pätkän hirttoköyttä. Varsinkin romaanin myöhemmässä vaiheessa Monmouthin maaseutukaupungissa taikausko on näkyvästi esillä. En ollut aiemmin törmännyt esimerkiksi synninsyöjään. Hautajaisten osallistujista arvottiin yksi synninsyöjä, jonka tehtävänä oli syödä leipää ja juoda olutta, jotka oli asetettu arkun päälle. Kun hän näin oli "syönyt vainajan synnit", hänen päälleen syljettiin ja hänet ajettiin pois paikalta. Uskottiin, että paholainen näin harhautettuna seuraisi synninsyöjää ja vainaja pääsisi huomaamatta ja ilman syntejä livahtamaan taivaan iloon.

Maryn elämä saa uuden suunnan, kun hän saa keuhkotaudin oireita. Dollin vaatimuksesta Mary keskeyttää prostituution ja menee Magdalen-hospitaaliin, joka nimestään huolimatta ei ollut sairaala vaan "katuville prostituoiduille" tarkoitettu koulutus- ja työlaitos. Siellä Mary saa säännöllisesti kunnollista ruokaa ja riittävästi lepoa. Hänen taudin oireensa katoavat. Mary oppii myös ammatin: hänellä on selvää lahjakkuutta ompelemiseen. Se oli taito, jolla ennen valmisvaatteiden aikaa hyvin monet pystyivät elättämään itsensä.

Maryn levottomuus saa hänet lähtemään pois hospitaalista. Tällä välin hänen ystävälleen Dollille on koettanut kovat ajat: vähän yli kaksikymppinen tyttö oli jo loppuun käytetty. Mary löytää ystävänsä syrjäkujalta kuoliaaksi paleltuneena. Romaanin jälkisanoissa todetaan, että vuosien 1762–63 poikkeuksellisen ankara talvi tappoi Lontoon kaduille useita naisia. Myös Mary joutuu vaikeuksiin: vuokravelkojen takia hänen täytyy paeta Lontoosta.

Mary lähtee vanhempiensa entiseen kotikaupunkiin. Monmouthin pieni maaseutukaupunki sijaitsee Englannin ja Walesin rajalla, eivätkä sen asukkaat itsekään tiedä, kumpaan valtioon oikeastaan kuuluvat. Siellä Mary pestautuu äitinsä nuoruudenystävien herra ja rouva Jonesin talouteen palvelustytöksi. Herra Jones valmistaa korsetteja ja rouva Jones on taitava ompelijatar. Ompelutaitojensa takia Marysta tulee pian korvaamaton apu ja ystävä rouva Jane Jonesille.

Tähän asti romaanissa on ollut esillä vain Maryn näkökulma. Monmouthin taloudessa pääsemme sisälle myös muiden henkilöiden ajatusmaailmaan. Jonesin pariskunnan ja Maryn lisäksi taloudessa asuu edustava läpileikkaus 1700-luvun palvelusväestä. 

Daffy Cadwaladyr on miespalvelija, joka tekee talon raskaampia töitä sekä auttaa isäntäänsä korsettien tekemisessä. Hän on innokas lukija ja tieteen puolestapuhuja, mutta noudattaa kyllä salaa seudun vanhoja taikauskoisia tapoja. Daffy ihastuu lähes vastoin tahtoaan räväkkään "lontoolaistyttöön" ja lopulta kosii tätä. Marylle tilanne on täysin uusi: hän suostuu kosintaan ja elämänsä ensimmäistä kertaa myös sukupuoliyhteyteen ilman palkkiota. Kun Daffy alkaa puhua lasten hankkimisesta ja tulevan perheen asettumisesta pysyvästi Monmouthiin, Mary ymmärtää, että unelma ei voi hänen hedelmättömyytensä ja pienen paikkakunnan juorujen takia toteutua, ja purkaa kihlauksen.

Jonesin pariskunnan pienen Hetty-tyttären hoitaja ja perheen vanhempien lasten – ennen aikojaan kuolleiden – imettäjänä toiminut rouva Ash on esimerkki kylmästä kristillisyydestä. Hän urkkii Maryn salaisuudet tietoonsa ja uhkailee tyttöä niiden paljastamisella. Hän siteeraa mielellään Raamattua, jonka lauseista hän on onnistunut löytämään vain ne, joissa luvataan tuomioita ja rangaistuksia. 

Abi on Jonesien palvelijatar. Hänet on lapsena myyty Afrikasta orjaksi Barbadokselle, mistä hänet on sitten tuotu Englantiin. Koskaan hän ei ole saanut palkkaa työstään. Mary antaa Abille toivoa vapaudesta Lontoossa, jossa tummaihoinen ei herätä suurta huomiota. Romaani seuraa myös Abin vapautumisyritystä, jossa häntä avustavat paikkakunnan kveekarit. Suhtautuminen orjuuteen oli Englannissa vielä 1700-luvun lopulla epäselvä. Orjien myymisen laki kyllä jo kielsi Englannissa, mutta isäntien omistusoikeutta orjiin ei vielä yleisesti kyseenalaistettu. 

Pahimman esimerkin aikakauden kaksinaismoralismista tarjoaa kylän pastori, Daffyn isä. Pastori Cadwaladyr pitää arkisin majataloa ja krouvia. Kun hänelle selviää Maryn menneisyys, hän painostaa Maryn ottamaan vastaan asiakkaita huoneessa krouvin takana. Tulot pistetään puoliksi.

Maryn tienaamat rahat johtavat romaanin loppukliimaksiin. Rouva Jones löytää rahat ja koska kuvittelee Maryn varastaneen ne ompeluliikkeen asiakkailta, rouva Jones vie rahat kirkon köyhäinkeräyslaatikkoon. Tämä petos saa Maryn pois tolaltaan. Hän syyllistyy useisiin vakaviin rikoksiin. Hän varastaa vaatteita, joiden ompelemiseen on osallistunut. Niistä näyttävin on väljä mekko, englanninkieliseltä nimeltään slammerkin, jonka helmaan Mary on lähes koko Monmouthissa viettämänsä ajan kirjaillut paratiisiaiheisia kuvia: käärmeitä ja omenia. Rikoksistaan Mary tuomitaan seuraavan kevään käräjillä. 

Mekko on romaanissa voimakas vertauskuva: se edustaa Marylle toivoa paremmasta, mutta samaan aikaan se kuvioinneissaan muistuttaa synneistä, joita ei voi pestä pois. Slammerkin tarkoittaa paitsi löyhää mekkoa myös löyhää naista Lontoon katukielessä, siis prostituoitua. 

Romaanin Mary Saundersilla oli oikea todella elänyt esikuva. Hänen rikoksensa olivat samat kuin romaanin Marylla. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen lisäksi todellisen Mary Saundersin elämästä on kuitenkin vain hyvin vähän tietoa. Romaanissaan Emma Donoghue antaa yhdelle historian vähäosaiselle oman vahvan äänen.

Romaanissa esiintyy myös muutamia muita historiallisia henkilöitä. Kirjailija Samuel Johnson on yksi niistä harvoista, jotka kirjassa kieltäytyvät Maryn houkutteluista. Hänen ystävänsä ja elämäkertansa kirjoittaja James Boswell sen sijaan tunnetaan Lontoon katutyttöjen parissa hyvin, koska hän oli siitä harvinainen asiakas, että käytti jo tuohon aikaan alkeellista kondomia.

****      ****     ****

Aivan tämän romaanin ulkopuolelta ja vähän toiveikkaampana loppuna mainittakoon, että Samuel Johnsonilla oli musta miespalvelija, Francis Barber, joka oli tuotu orjana Englantiin. Kiivas orjuuden vastustaja Johnson otti hänet palkatuksi palvelijakseen ja koulutti hänet kirjalliseksi apulaisekseen. Francis Barber palveli Johnsonia tämän kuolemaan saakka. Testamentissaan Johnson jätti Barberille vuotuisen elinkoron, joka selvästi ylitti sen, mikä ajan tapana oli.

Jos Lontoossa haluaa nykyisin tutustua aitoon 1700-luvun taloon, tohtori Johnsonin kotimuseo on hyvä vaihtoehto. Se sijaitsee Lontoon Cityn upouusien lasi- ja teräskolossien keskellä ja on alueen ainoa talo, joka säästyi toisen maailmansodan pommituksissa. Talon edessä, pienen aukion keskellä, on patsas, joka esittää Johnsonin Hodge-kissaa.

Kävin museossa kymmenisen vuotta sitten puolisoni kanssa. Lipunmyyjä tiedusteli, oliko Samuel Johnson minulle aiemmin tuttu. Kun kerroin lukeneeni hänen Rasselas-romaaninsa ja kun vielä mainitsin, että seuraan kotimuseon sivuja Twitterissä, meille kiikutettiin välittömästi lasilliset kuohuviiniä. Saimme myös henkilökohtaisen opastuksen museon  näyttelyihin.

Emma Donoghue, Slammerkin. Virago Press 2000. Kansikuva Jeff Cottenden. 422 s.

---------------------------------

Romaanissa Mary Saunders opetetaan ompelemaan ja kirjomaan, joten tämä sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33: Kirjassa opetetaan jokin taito.

Torgny Lindgren: Pylssy

Torgny Lindgrenin romaanissa mies, joka on kirjoittanut pikku-uutisia paikallislehteen, sanotaan irti tehtävästään, koska hänen uutisensa ovat osoittautuneet omasta päästä keksityiksi. Yli viidenkymmenen vuoden päästä, lehden päätoimittajan kuoltua, mies alkaa kirjoittaa aikanaan kesken jäänyttä uutista loppuun. Mies on jo vanhainkodissa ja iältään 107-vuotias. 

Lehtiuutinen kasvaa romaanin mittaiseksi. Se alkaa siitä, että sodan jälkeen Ruotsin Västerbottenin Avabäckiin saapuu saksalainen mies, joka myy pakettiautosta korvikemateriaaleista valmistettuja tekstiilejä. Hän asettuu asumaan autiotaloon. Mies käyttää nimeä Robert Maser, mutta saattaa olla paennut natsijohtaja Martin Borman – tai saattaa olla olematta. Hän on mahdollisesti menettänyt muistinsa – tai sitten ei ole. 

Samaan aikaan paikkakunnalle saapuu myös uusi opettaja, keuhkotaudista parantunut Lars Högström, joka saa kortteerin Eva Marklundin yläkerrasta. Evan mies Manfred on keuhkotautiparantolassa. Hyvin pian Lars Högström muuttaa alakertaan Evan makuukamariin.

Robert Maser ja Lars Högström ystävystyvät. Heitä yhdistää rakkaus musiikkiin ja laulamiseen. Melko pian he havaitsevat, että heitä yhdistää myös rakkaus västerbottenilaiseen perinneruokaan pylssyyn. Hagströmin moottoripyörällä he kiertelevät kesän ajan tutustumassa eri kylien pylssyihin. Jokaisella talolla on omansa.

Pylssy (myös pylsy), ruokalaji joka valmistetaan hienonnetuista ruhon osista, usein sisälmyksistä, kypsennetään omassa liemessään. Hakkelusta. Alun perin "bulscha" kreikan sanasta "balsamon", alkujaan seemiläinen sana, joka tarkoittaa sitkasta hartsin ja tuoksuvien juoksevien öljyjen sekoitusta (katso Balsamikuusi). Kuvaannollisessa mielessä lohtu, armo, lääkitys ja lievitys.

Romaanin sivujen reunassa on tuon tuosta selittäviä tietolaatikoita kuin sanomalehtiuutisessa konsanaan. Yllä oleva pylssyn määritelmä on yksi niistä. Pylssyn ja palsamin etymologinen yhdistäminen kuulostaa kaukaa haetulta, mutta tässä romaanissa se on täyttä totta. Pylssy kasvaa kaiken sen vertauskuvaksi, mikä elämässä on tavoittelemisen arvoista. Se syntyy halvoista raaka-aineista niin kuin elämä itse, mutta makuelämyksenä se on jotain lähes tuonpuoleista.

Pylssyssä kaikki on mahdollista. Se on järjestyneen ja sivistyneen yhteiskunnan tuolla puolen. Jos elämä on ollut tyhjää ja tarkoituksetonta ja sitten kohtaa pylssyn, tulee sanoneeksi itselleen: mittaamattomassa ja rajattomassa on sentään jokin pohja tai ydin tai keskipiste, ei ole pakko antaa periksi. 

Kahden hurmioituneen elämän tarkoituksen etsijän, Robert Maserin ja Lars Högströmin, vastakohdaksi asettuu paikkakuntalainen Bertil. Hän on ulkoisesti täydellisen symmetrinen mies. Hänen oikea ja vasen kätensä ovat toistensa täsmälliset peilikuvat, samoin hänen kasvojensa vasen ja oikea puoli. Symmetrisyyttään hän korostaa kantamalla vyöllään kahta puukkoa, yksi kummallakin puolella kehoa. Ulkoisesti täydellisen symmetrinen mies on kuitenkin sisäisesti vino. Hän on läpikotaisin itsekäs ja kateuden kalvama.

Bertil on kateellinen Lars Högstrandin eroottisesta menestyksestä Eva Marklundin kanssa sekä Robertin ja Larsin ystävyydestä. Pylssyyn hän suhtautuu itsekkäällä ahneudella. Jonkinlaista kaipuuta ylevään on myös Bertilissä: hän kuuntelee mielellään Robertin ja Larsin duettolauluja. Saadakseen kuulla niitä enemmän hän järjestää niin, että Robertin asuma talo palaa ja Robertkin joutuu muuttamaan Eva Marklundin taloon.

Jännittäväksi kertomukseksi kateudesta ja petoksesta muuttunut lehtiuutinen uhkaa taas jäädä kesken, kun kunnallisneuvos säästösyistä kieltää uutismieheltä kirjoitusvälineet ja kirjoitusoikeuden. Vastauskirjeessään kunnallisneuvokselle uutismies solmii tarinansa kesken jääneet juonilangat yhteen. Lopussa myös kirjoittajan henkilöllisyys paljastuu. Hän osoittautuu yhdeksi tarinassaan esiintyneistä henkilöistä.

Näennäisen arkisesta aiheestaan ja maalaisympäristöstään huolimatta romaani on kertojaratkaisuiltaan lähes postmoderni. Sen kerronta muodostuu sisäkkäisistä osasista kuin kiinalainen rasia. Romaanin kertoja myös pohtii monia kertomateknisiä asioita, muun muassa sitä, mitä voi jättää kirjoittamatta tai sitä mikä on muistin osuus luomistyössä. Mikä on toden ja fiktion suhde?

Tapahtuuko todellisuudessa ylipäätään asioita, tapahtumia joilla on alku ja loppu? Vai luodaanko ne kirjoituksessa, sen lauseissa, kappaleissa ja luvuissa, ovatko ne lyhyesti sanoen tulos kirjoituksen järjestyksen vaatimuksesta?

Myös mielikuvitus on todellisuuden tuote.

Hauskana yksityiskohtana romaanissa esiintyy henkilönä myös Torgny Lindgren -niminen keuhkotautioireinen pikkupoika, joka ei ole lainkaan katkera vaan kiitollinen osastaan. Keuhkotautiin kuoleminen säästäisi hänet monilta elämän vastenmielisiltä velvollisuuksilta.

Sitä paitsi hän tunsi toisinaan niin hurjistunutta ja mielipuolista iloa ettei sanoisi autuutta siitä että oli olemassa, että oli varmaan viisainta ettei hänestä koskaan tulisi aikuista. Kukaan ei pystynyt ennakoimaan tai arvioimaan, mitä tuollaisella mielenlaadulla varustettu ihminen voisi saada aikaan.

Tuollaisella mielenlaadulla voi saada aikaan vaikkapa erittäin viihdyttäviä ja samalla syvällisiä romaaneja.

Liisa Ryömän suomennos tuntui luontevalta eikä vetänyt huomiota itseensä. Se on aina hyvän suomennoksen merkki. Sana ohkoleipä kalskahti hieman tekniseltä termiltä; arvelin, että kyseessä on se lätty, jota täällä Pohjanlahden itäreunalla kutsutaan rieskaksi, mutta ilmeisesti samasta tuotteesta ei kuitenkaan ole kysymys, joten sana on varmaan paikallaan.

Kunnianhimoisella kerrontarakenteellaan ja maantieteellisen ympäristönsä takia Torgny Lindgrenin Pylssy toi mieleeni toisen västerbottenilaisen, Per Olov Enquistin, Kapteeni Nemon kirjaston. Enquist ja Lindgren ovat syntyisin naapuripitäjistä eikä heidän syntymävuosissaankaan ole kuin neljän vuoden ero. Torgny Lindgren menehtyi vuonna 2017 ja Per Olov Enquist vuonna 2020.

Torgny Lindgren, Pylssy. Tammi 2003. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Pölsan (2002) suomentanut Liisa Ryömä. Päällys Timo Mänttäri. 239 s.

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 46: Kirjassa syödään herkkuja.

Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli

Veijo Meri sanoi kerran, että Irmari Rantamalan Harhama-romaani on urotyönä verrattavissa siihen, että kävelisi Helsingistä Porvooseen takaperin. Samankaltaisesta urotyöstä on kyse myös tässä Flann O'Brienin Kolmas konstaapeli -romaanissa. Täytyy ihailla – vaikka vastoin tahtoaankin – sitä, että kirjailija pakkomielteisen tinkimättömästi toteuttaa oman näkemyksensä piittaamatta vähääkään siitä, mitä kirjallisuudessa on pidetty luvallisena tai siitä, mitä mahdolliset lukijat teoksesta tuumaavat. Ei ole lainkaan yllättävää, että Kolmas konstaapeli julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Mahtoiko O'Brien edes eläessään vakavasti etsiä sille kustantajaa?

Luvassa on siis todella erikoinen romaani. Se alkaa ryöstömurhasta, jonka nimetön minäkertoja tekee ystävänsä John Divneyn kanssa. Kun sanon nimetön, se tarkoittaa tässä sitä kirjaimellisesti. Romaanin kertoja unohtaa nimensä, mikä saattaa olla kätevää, sillä nimetöntä ei oikeastaan ole olemassa eikä häntä voi myöskään tuomita mistään rikoksesta. Toisaalta jos nimetön vaikkapa hirtetään murhasta, ei oikeastaan ole hirtetty ketään, ja mitään ei ole tapahtunut. No niin – O'Brienin hulluus iski blogin kirjoittajaan: tällaista pohdiskelua romaanissa tosiaan käydään. Tämä on kuin aikuisille suunnattu Liisa Ihmemaassa – arkipäivän logiikalla ei teoksen maailmassa pitkälle pötkitä.

John Divney väittää piilottaneensa ryöstösaaliin murhatun taloon ja lähettää kertojan hakemaan sitä sieltä. Talossa tapahtuu jotain kummallista, ja sen jälkeen tarinan mielipuolisuuden kierrokset vain kiristyvät. Kertoja tapaa murhatun miehen tämän talossa; mies vaikuttaa elävältä, vaikka kertoja on rusikoinut hänen päänsä mäsäksi lapiolla. Murhattu suhtautuu murhamieheen yllättävän suopeasti ja kertoo, että ryöstösaalis on poliisiasemalla, josta kertoja voi sen hakea.

Poliisiasemalla kertoja tapaa kaksi konstaapelia, joista toinen on poikkeuksellisen kiinnostunut polkupyöristä. Hän varastaa niitä, ja kun niistä tehdään katoamisilmoitus, hän sitten löytää ne ja ratkaisee rikokset. Erikoista on, että polkupyörien omistajat ovat osittain muuttuneet polkupyöriksi ja polkupyörät puolestaan osittain ihmisiksi. Toinen konstaapeli rakentaa taidokkaita lippaita, jotka mahtuvat aina toistensa sisään siten, että pienimmät ovat jo niin pieniä, ettei niitä voi nähdä edes suurennuslasilla.

Poliisien kanssa kertoja vierailee muun muassa iäisyydessä, joka sijaitsee maan alla ja sinne mennään hissillä. Iäisyydessä aine nimeltä omnium muuttuu miksi ihminen ikinä haluaa sen muuttuvan. Valitettavasti ihmisen pitää iäisyydestä pois tullessaan painaa täsmälleen saman verran kuin alas mennessään. Iäisyydestä ei siis voi tuoda mukanaan mitään.

Poliisit myös tietävät, että kertoja on murhaaja, joten hänen hirsipuutaan aletaan pystyttää. Kertojan sielu, nimeltään Joe, joka on tähän asti aina välillä kommentoinut kertojan ajatuksia ja välillä riidellyt tämän kanssa, sanoo tässä vaiheessa hyvästit ja katoaa jonnekin. Kertoja onnistuu kuitenkin pakenemaan – helposti, sillä häntä ei edes yritetä estää – ylikonstaapelin polkupyörällä, tai pikemminkin sen kanssa.

Kuinka voisin kuvailla moitteetonta mukavuuttani polkupyörän istuimella, meidän liittomme täydellisyyttä, suloista vastakaikua jota hän soi minulle runkonsa jokaisella osalla? Minusta tuntui että olin tuntenut hänet monia vuosia, ja että hän oli tuntenut minut, ja että me ymmärsimme toisiamme varauksetta. Hän liikehti allani notkean myötäelävästi ja eteni nopeasti ja ilmavasti löytäen aina tasaiset reitit kivisiltä teiltä, huojuen ja taipuen ja myötäillen taitavasti minun vaihtuvia asentojani; hän jopa sopeutti vasemman polkimensa minun puujalkani kömpelöön poljentaan.

Kertoja palaa murhatun miehen taloon. Siellä hän kohtaa kolmannen konstaapelin, joka on perustanut talon seinien sisään oman toimistonsa. Siis talon seinien sisään, ei talon sisään, tämänhän nyt ymmärtää lapsikin. Kolmas konstaapeli kertoo, että ryöstösaalis – reilu sata grammaa omniumia – on nyt kertojan omassa talossa.

Omassa talossaan kertoja tapaa rikostoverinsa Divneyn, ja lukijalle viimein selviää, mistä tässä kaikessa on ollut kyse. Sanotaan nyt, että kyseessä ei ole uni kuten Liisan seikkailuissa. Jokin metafyysisempi selitys on kyseessä. Divney ja kertoja lähtevät yhdessä poliiisiasemalle. Ja kaikki alkaa uudestaan...

Romaani tulvii mielipuolisia – mutta viihdyttäviä – pseudotieteellisiä teorioita. Suuri osa niistä on de Selby-nimisen filosofin ja fyysikon ajatuksia, joita kertoja on tutkinut julkaisutarkoituksessa. Romaanissa on pitkiä hullunkurisia alaviitteitä, jotka koskevat de Selbyn elämää ja teorioita. Romaania voi mainiosti lukea myös tieteen tai pikemminkin tiedekirjoittamisen parodiana. Ehkä tästä syystä suomenkielinen painos on julkaistu WSOY:n SciFi-sarjassa.

Mutta niin kuin edempänä sanoin, de Selby tarjoaa aitoa henkistä ravintoa, jos lukee objektiivisesti mitä luettavissa on. Teoksessaan Jokamiehen atlas hän käsittelee yksityiskohtaisesti läheisen menetystä, vanhuutta, rakkautta, syntiä, kuolemaa ja muita ihmiselon kohokohtia. Totta kyllä hän uhraa niille vain kuutisen riviä, mutta se johtuu hänen musertavasta väitteestään että ne ovat kaikki tyynni "tarpeettomia".

Parodiaa teos viljelee muutenkin yllin kyllin: sen tyylilaji vaihtelee salamannopeasti ja näistä tyylien sekoittumisista syntyy mainiota kielellistä leikkiä. Välillä myös sanojen merkitykset tuntuvat lipuvan vinksalleen. Suomentaja Kristiina Drews on tästä haastavasta urakasta selvinnyt kiitettävästi: suomennos ei missään vaiheessa vaikuttanut väkinäiseltä.

Kolmas konstaapeli -romaani oli maistuva välipala: kirjallinen leikki ja arvoitus, aivan kuin äkkimakea leivos. Kuitenkin vain välipala – tämän jälkeen kaipaa jotain arkiruokaa. Leipä se miehen tiellä pitää, vaikka joskus kävelisikin takaperin Helsingistä Porvooseen.

Flann O'Brien, Kolmas konstaapeli. WSOY 1988. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Third Policeman suomentanut Kristiina Drews. Päällys Heikki Kalliomaa. 252 s.

-------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 22: Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

H. E. Bates: The Song of the Wren

Luin kesällä H. E. Batesin novellikokoelman The Grapes of Paradise ja lupailin palaavani kirjailijan tuotantoon uudestaan. Nyt on aika lunastaa lupaus. Yllykkeenä toimi myös se, että Britanniassa on tässä kuussa alettu esittää Batesin romaaneihin perustuvaa uutta kuusiosaista The Larkins -televisiosarjaa. Se perustuu romaaneihin, jotka on suomeksi julkaistu nimellä Oi ihana toukokuu. Näihin romaaneihin pohjautuvaa varhaisempaa tv-sarjaa on Suomessakin esitetty useaan otteeseen. 

The Song of the Wren -kokoelmassa on viisi pituudeltaan vaihtelevaa novellia: pisimmässä on 55 sivua ja lyhimmässä vain kahdeksan. Tämä on viimeinen H. E. Batesin elinaikanaan julkaisema kaunokirjallinen teos. Se on yhä täynnä voimakasta luontotunnetta, ja kirjailijan psykologinen silmä on edelleen yhtä tarkka kuin nuorempanakin. Pientä väsymistä olen havaitsevinani siinä, että kirjailija ei ihan jaksa uskoa siihen, että novellissa vähemmän on yleensä enemmän. Kaksi pisintä novellia päättyy murhaan. Tällainen äärimmäinen väkivalta novellin lopussa on mielestäni dramaturginen ongelma. Se tuntuu siltä, kuin joku vinkkaisi sinut ensin sivummalle ja kuiskuttelisi korvaasi salaisuuden – ja sitten lopuksi karjaisisi viimeisen lauseen niin kovaa, että korvasi jäävät soimaan. Kaikki se, mikä teki kertomuksesta herkän ja poikkeuksellisen, karkaa mielestä.

Jonkinlainen yllätys tai asioiden kirkastuminen novellin lopussa on hyväksi, mutta näistä kahdesta pisimmästä novellista leikkaisin mielelläni pois pari viimeistä kappaletta. Tämä on kuitenkin vain minun mielipiteeni eikä siis novellin kirjoittamisen resepti. Minulle hieman vaimeampi novellin lopetus antaa suuremman tyydytyksen. Ehkä joku toinen pitää juuri tällaisista järkyttävistä lopuista. 

Kokoelman toinen novelli, The Dam, oli vähiten mieleeni. Parasta siinä on syksyisen Pohjois-Italian luonnon herkkä kuvailu. Juoni muodostuu kahden saksalaisnaisen, äidin ja tyttären, sekä englantilaisen playboyn kolmiodraamasta. Kaikki kolme henkilöä ovat kylmiä ja epämiellyttäviä. Heidän suhteensa, jossa viha ja rakkaus sekoittuvat, on kyllä onnistuneesti kuvattu.

Toiseksi viimeinen novelli, The Tiger Moth, kertoo sota-aikaan sijoittuvan tarinan vauhdilla etenevästä romanssista. Pommikoneen suunnistajan jokainen päivä saattoi olla viimeinen, ja maaseudulle evakkoon siirretyn opettajattaren mahdollisuudet miesseuraan olivat rajalliset. Mies tässä novellissa uskoo rakentavansa tulevaisuutta; nainen toistaa usein, että kyse on vain unesta. Tässä novellissa on lopussa minulle sopiva yllätys. Se paljastaa henkilöiden traagisen yksinäisyyden.

Irlantilainen novellikirjailija Frank O'Connor julkaisi pitämiensä luovan kirjoittamisen kurssien pohjalta kirjan The Lonely Voice (1962), jossa hän esimerkkien valossa pohtii juuri novellin teoriaa. Siinä O'Connor sanoo jotenkin siihen tapaan, että romaani sitoo henkilönsä ja lukijan yhteisöön ja yhteiskuntaan, kun taas novelli paljastaa henkilöidensä peruuttamattoman ja järkyttävän yksinäisyyden. H. E Batesin novelleihin tämä näkemys sopii täydellisesti.

Keskimmäinen novelli The Man Who Loved Squirrels on kokoelman pisin. Sen päähenkilö on 45-vuotias vanhapoika, joka on jatkanut kuolleen isänsä ammattia ja veistää aidaksia pienessä metsävajassa. Yksinäisessä työssään Spile Jackson on melkein unohtanut taidon puhua ihmisille. Hän juttelee lähes pelkästään oraville, joita metsässä on runsaasti. Jackson ruokkii oravia ja on antanut niille kaikille nimet. Työn katkaisee päivittäin hetkeksi Jacksonin vanha äitimuori, joka tuo pojalleen lounaan metsään. Kommunikointi äidin ja pojan välillä on lähes olematonta. Äiti huolehtii pienen perheen ostoksista ja pojan tienesteistä. 

Spile Jacksonin elämä muuttuu, kun eräänä päivänä metsään ilmestyy työnhakumatkallaan harhaan kulkenut nuori nainen. Nainen alkaa vierailla Jacksonin luona metsävajalla – ehkä koska häntä huvittaa kiusoitella miestä, jolla ei ole minkäänlaisia naiskokemuksia; ehkä aidosta kiinnostuksesta; ehkä hyötyäkseen yksinkertaisesta miehestä. Joka tapauksessa Jackson alkaa tuoda naiselle rahaa äidin rahakätköstä, jotta nainen saa ostetuksi uusia vaatteita ja pikkutarvikkeita. Äidin ja pojan välit kiristyvät, kun poika alkaa viettää illatkin metsävajallaan ja kun rahaa alkaa kadota laatikosta äidin sängyn alta.

Eräänä päivänä nuori nainen sitten kertoo Jacksonille, että tarvitsee uuden talvitakin. Hän on ajatellut oravannahkaturkkia...

Kyseessä on siis vanhaakin vanhempi tarina: eroottisen houkutuksen takia mies luopuu jostain itselleen rakkaasta, arvokkaasta ja tärkeästä. Jääkö mies ikinä vaihtokaupassa voitolle? Saako hän tyydytyksen? Eipä niin. Simson ja Delila, Sinuhe ja Nefernefernefer.

Novellissa kuvataan erinomaisesti sitä, miten Spile Jackson kuuluu luontoon ja on tyytyväinen osa sitä ja miten hänen yrityksensä liittyä ihmisten yhteisöön johtaa murhenäytelmään ja yksinäisyyteen.

Novellikokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa on kummassakin sama päähenkilö, eksentrinen ja aivan ihastuttava ikääntynyt neiti Shuttleworth. Näissä kahdessa novellissa on samaa lempeää pikkuporvarillisuuden pilkkaa kuin Oi ihana toukokuu -sarjassa.

Ensimmäisessä, kokoelman niminovellissa The Song of the Wren vanhan neidin taloon tulee käymään mielipidetutkimuksen tekijä. Neiti on ollut juuri ruokkimassa lintuja erilaisilla voileivillä ja hämmentää tutkijan mielipiteillään lintujen ruokamieltymyksistä. Tutkijan kysymyksiin ajankohtaisista kysymyksistä neiti vastaa luontohavainnoilla. Poistuessaan tutkija pitää neiti Shuttleworthia hulluna eikä lainkaan huomaa ilkikurista yhteiskunta-analyysia, jota neidin vastauksiin on sisältynyt.

Kokoelman viimeisessä novellissa Oh! Sweeter than the Berry kylän pappi kutsuu itsensä kylään neiti Shuttleworthin luo. Neiti yllättää papin täsmällisillä raamattusitaateillaan. Pappi kysyy, kuuluuko neiti johonkin toiseen uskontokuntaan, sillä kirkossa häntä ei nähdä. Neiti vastaa:

'Naturally. The faith of the sun, the sky, the moon, the earth and the waters under the earth. The fish, the butterflies, the foxes that have no holes and all the fowls of the air. "And small fowles maken melodie and slepen all the nicht with open eye".'

'That last quotation is surely not Biblical?'

'Not on your nelly. Chaucer. Great man Chaucer. So rich and earthy. I always thought I wouldn't have minded being Chaucer's lady-friend.' Miss Shuttleworth helped herself to another glass of elderberry, took a sublime swig at it and belched ever so slightly.

Lopulta pappi lähtee pois mieleltään ja ruumiiltaan järkytettynä. Neiti Shuttleworth on tarjoillut niin auliisti omatekoisia viinejään, että horjahteleva pappi päätyy lopulta polvirukoukseen tien varteen neiti Shuttleworthin sielun pelastukseksi.

Hurmaavasta neiti Shuttleworthista olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Täytyy pitää silmät auki. Ehkä H. E. Bates on kirjoittanut hänestä muissakin kertomuksissaan.

H. E. Bates, The Song of the Wren. Penguin Books 1985.  Teos ilmestyi alun perin vuonna 1972. Kansikuva Anne Meisel. 128 s.

----------------------

The Man Who Loved Squirrels -novellin päähenkilö on päätoiminen puunhakkaaja ja aidastentekijä. Novellin kuvaamana aikana tämä ammatti oli jo katoamassa. Nykyään sitä luultavasti ei enää ole. Aidatkin tehdään enimmäkseen metallista tai sahatavarasta.

Siispä tämä menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen.

Philip Roth: Jokamies

Jokamies on romaani kuolemanpelosta ja sen – aioin kirjoittaa voittamisesta, mutta siitä ei tässä kirjassa ole kysymys, ei oikein edes hyväksymisestä, ehkä kuolemaan alistumisesta. Kuolema voittaa, ajattelimme me siitä mitä hyvänsä. Minusta tuntuu, että tämä romaani avautuu parhaiten niille, jotka ovat lähempänä sadan vuoden ikää kuin syntymäänsä ja jotka eivät elättele toiveita tuonpuoleisesta. 

Jos olet aiemmin lukenut Philip Rothin romaaneita etkä ole oikein pitänyt hänen hieman hysteerisestä, paikoin ilkeästä ja hyökkäävästä tyylistään, suosittelen kokeilemaan vielä tätä romaania. Roth ei ole yhdessäkään aiemmin lukemassani romaanissa kirjoittanut näin ymmärtäväisesti, kauniisti ja lempeästi.

Romaani alkaa päähenkilön hautajaisista, joissa puhuvat vainajan tytär ja veli. Omituista kyllä he eivät juurikaan puhu siitä, millainen ihminen vainaja oli. Tytär puhuu juutalaisten hautausmaasta ja veli isästään, kaikkien rakastamasta jalokivi- ja kellokauppiaasta. Lukijalle herää kysymyksiä: oliko vainaja niin mitätön ihminen, ettei hänestä ole mitään kerrottavaa? Oliko hän niin vastenmielinen, ettei hautajaisissa olisi sopivaa kertoa hänestä? Vai oliko hän niin rakas, ettei hänestä pystynyt puhumaan luhistumatta?

Vainaja, kirjan päähenkilö, jokamies, jota ei kertaakaan nimetä, pääsee ääneen hautajaisten jälkeen. Kerronta etenee hän-muodossa ja pitäytyy päähenkilön havaintoihin ja ajatuksiin. Kuolema on kulkenut päähenkilön rinnalla koko hänen elämänsä ajan siitä lähtien, kun hän lapsuuden kesälomapaikassa näki, miten hukkunutta merimiestä kiskottiin rannalle. Nyt kun hän on seitsemissäkymmenissä, kuolema on astunut lähemmäksi terveyden heikkenemisen ja jokavuotisiksi tulleiden leikkaushoitojen takia. Kaulavaltimon leikkauksessa kuolema hänet lopulta korjaa pois.

Hän ei ollut enää ja astui olemassaolosta vapautettuna ei-minnekään edes tietämättä sitä. Juuri niin kuin oli pelännyt alusta asti.

Päähenkilö on pitänyt itseään hyvin tavallisena ihmisenä. Hän tietää, että häntä on nuorena pidetty tylsimyksenä – niin hän on tehnyt itsekin. Hän on luonut uransa mainostoimiston graafikkona, vaikka on samalla elätellyt unelmia taidemaalarin työstä. Hän on ollut kolme kertaa naimisissa. Eros on se jumala, jonka avulla hän on yrittänyt taistella Thanatosta, kuoleman jumalaa, ja elämän arkipäiväisyyttä vastaan. Särkyneet avioliitot ovat aiheuttaneet itsesyytöksiä, joiden kanssa hän on koettanut elää selittämällä, että kaikki on ollut vain tavallista elämää.

Hän ei väittänyt olevansa poikkeuksellinen. Vain haavoittuva ja suojaton ja hämmennyksissä. Ja vakuuttunut siitä, että hänellä keskivertoihmisenä oli oikeus saada armahdus menetyksistä, joita mahdollisesti oli aiheuttanut viattomille lapsilleen, jotta ei joutuisi elämään mielenvikaisena puolet ajastaan.

Kahdesta avioliitosta hänellä on lapsia, joista vain nuorimmalle, tyttärelle, hän on omasta mielestään saanut olla se rakastava isä, joka on halunnut olla. Vanhemmat lapset, kaksi poikaa ensimmäisestä avioliitosta, jäivät riitaisessa avioerossa äidilleen, ja päähenkilö tuntee, etteivät pojat koskaan ole päässeet yli katkeruudestaan. Hän uskoo, että pojat tulevat olemaan iloisia hänen kuolemastaan. Lukija tietää jo tässä vaiheessa, että näin ei ole. Ainoa, joka itkee hallitsemattomasti päähenkilön hautajaisissa, on toinen hänen pojistaan.

Koko elämänsä päähenkilö on tuntenut riittämättömyyttä. Täydellinen isä ja veli ovat olleet vertailukohtina, joiden tasolle hän ei koskaan tunne yltäneensä.

Lukiessani ajattelin, että Philip Rothilla ei tätä romaania rakentaessaan ole ollut mielessä keskiaikainen Jokamies-moraliteetti vaan Shakespeare. Kuolleen isän asettamat vaatimukset toivat mieleen Hamletin; kolme lasta, joista nuorin on rakkain, veivät ajatukseni Kuningas Leariin. Hamlet-yhteys vahvistui aivan romaanin lopussa, kun päähenkilö päätyy hautausmaalle, jonne hänen vanhempansa on haudattu – ja hänet itsensäkin muutaman päivän päästä haudataan. Siellä hän antautuu pitkään keskusteluun haudankaivajan kanssa. 

Haudankaivajan konkreettinen, käytännöllinen ja samalla arvostava suhtautuminen työhönsä ja hautausmaalle haudattuihin ihmisiin rauhoittaa päähenkilön kuolemanpelon. Päähenkilö on kiitollinen, ja hänestä tuntuu, ettei hän enää halua lähteä hautausmaalta minnekään.

"Niin, mutta haluaisin antaa jotakin teille ja pojallenne. Isäni sanoi aina: 'On parasta antaa, kun käsi on vielä lämmin.'" Hän sujautti miehelle kaksi viisikymppistä, ja kun haudankaivajan suuri, karkea kämmen sulkeutui setelien ympärille, hän katsoi tarkkaan ystävällisiä, uurteisia kasvoja ja kuoppaista ihoa, tuota viiksekästä mustaa miestä, joka ehkä joskus lähiaikoina kaivaisi hänelle maahan niin tasapohjaisen kuopan, että siihen voisi panna vaikka sängyn.

Kun lautturillekin on jo maksettu, on aika lähteä matkaan. 

Philip Roth kuoli vuonna 2018. Hän oli syntynyt – kuten Jokamies-romaanin nimeämätön päähenkilökin - vuonna 1933 juutalaiseen maahanmuuttajaperheeseen. Roth on ollut kirjailijana varsin arvostettu. Hänet nostettiin aikanaan toistuvasti esiin Nobel-veikkailuissa. Roth oli myös epätavallisen huolissaan jälkimaineestaan ja pyrki vaikuttamaan kirjallisia palkintoja jakaviin lautakuntiin sekä elämäkertojen kirjoittajiin. Blake Baileyn tänä vuonna ilmestynyttä laajaa elämäkertaa kirjailijasta on moitittu siitä, että Bailey siinä hyväksyy liian kritiikittömästi Rothin oman näkemyksen muun muassa avioliitoistaan ja -eroistaan. Rothin entinen vaimo Claire Bloom on nimittäin syyttänyt Rothia suoranaisesta naisvihasta.

Olen aivan varma, että Roth avioerojensa myrskyissä ja myrkyissä kirjoitti romaaneihinsa todella ilkeitä kuvauksia naisista ja niissä on myös inhoa koko sukupuolta kohtaan. Tässä Jokamies-romaanissa on kuitenkin mielestäni selvä pyrkimys tasapainoisempaan ihmiskuvaan. Naisvihamielisyyttä en siitä löytänyt suurennuslasillakaan. Yleensäkin on viisaampaa lukea kirjoja kuin kirjailijan muualla esittämiä mielipiteitä. Kirjailija voi myös muuttua uransa aikana. Kirjailijan elämäntavatkin voidaan jättää omaan arvoonsa. 

D. H. Lawrence kirjoitti: "Älä koskaan luota kertojaan, luota kertomukseen. Kriitikon oikea tehtävä on pelastaa kertomus taiteilijalta, joka sen loi."

Philip Roth, Jokamies. WSOY 2007. Englanninkielisestä alkuteoksesta Everyman (2006) suomentanut Arto Schroderus. 206 s.

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 43: Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

Georges Simenon: 45° à l'ombre

Georges Simenon käytti uransa aikana noin kolmeakymmentä eri kirjailijanimeä. Romaanin 45° à l'ombre (45 astetta varjossa) kirjoittajaksi on alun perin merkitty Georges Sim. Tällä nimellä Simenon uransa alkuaikoina julkaisi useita romaaneja, jotka nykyisin luokitellaan hänen "kovien romaaniensa" ryhmään ja erotetaan näin hänen poliisi- ja rikosromaaneistaan. Simenonin "kovat romaanit" pyrkivät kuvaamaan ja ymmärtämään henkilöidensä käyttäytymisen psykologisia vaikuttimia, eivätkä ne mielestäni siinä suhteessa poikkea kovin paljon hänen rikosromaaneistaan tai vaikkapa komisario Maigret'n tutkimuksista. Rikosta näissä "kovissa romaaneissa" ei tosin aina ole lainkaan tai se ei ole niissä keskeisessä osassa: se on pikemminkin seuraus kuin lähtökohta.

Kirjailijanimen vaihtamisella Simenon mahdollisesti pyrki antamaan lukijoilleen viestin siitä, millaista romaania kulloinkin saattoi odottaa. Toisaalta kun Simenon saattoi saman vuoden aikana helposti julkaista puolen tusinaa romaaneja, hän esti kirjailijanimen vaihtamisella sen tilanteen, että olisi kilpaillut markkinoilla itsensä kanssa – jos siis ostajasta alkoi tuntua, että ei kai sitä nyt aina voi vain Simenonin romaaneita hankkia.

45° à l'ombre kertoo Ranskan Bordeaux'n ja Kongon Matadin väliä liikennöivän Aquitaine-laivan yhdestä matkasta Afrikasta Eurooppaan. Kirjan nimi viittaa helteeseen, joka piinaa matkustajia suurimman osan matkasta. Tässä – kuten useissa Simenonin romaaneissa – sää vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen: se korostaa joitakin ihmisten ominaisuuksia ja vaimentaa toisia.

Ensimmäisessä luvussa Simenon hyvin taloudellisesti kuvaa romaanin päähenkilöt ja laivan ilmapiirin. Laiva muodostaa pienoisyhteiskunnan, jonka luokkarajat ovat harvinaisen selvät: ensimmäisellä, toisella ja kolmannella luokalla on omat hyttinsä, ravintolansa ja kävelykantensa. Suurin osa romaanista koetaan laivan lääkärin, Donadieun, kautta. Donadieulla on poikkeuksellinen näköala eri luokkiin, sillä hän vastaa kaikkien matkustajien terveydenhuollosta. Hän on noin nelikymmenvuotias, syrjässä pysyttelevä ihmisten tarkkailija. Hytissään hän lukee Conradia – jonka Marlowia hän hieman muistuttaa – ja turruttaa empatiansa jokailtaisella oopiumannoksella.

Donadieu on havainnut, että matkan alku usein määrää sen, millainen tunnelma aluksessa tulee koko matkan ajan olemaan. Nyt matka alkaa kehnosti. Helle ja kosteus tekevät ihmiset ärtyisiksi. Laiva on lisäksi alkumatkasta saanut pari pohjakosketusta. Vuotojen takia pumppuja joudutaan käyttämään lähes koko ajan, ja juomavettä joudutaan helteestä huolimatta säännöstelemään.

Donadieulla on suuri tarve ymmärtää ihmisten käyttäytymistä. Hän on nuoresta pitäen uskonut pystyvänsä erottamaan ihmisistä ne, joiden elämä on tuhoutumassa. Vapaan tahdon ongelma piinaa häntä: onko ihmisen kohtaloa mahdollista muuttaa. Tämän romaanin keskeinen juoni muodostuu hänen yrityksestään vaikuttaa yhden mielestään tuhoon tuomitun ihmisen kohtaloon. Hän yrittää leikkiä Isä Jumalaa, kuten hän itsekin hieman huvittuneena ajattelee.

Useisiin ensimmäisen luokan matkustajiin tutustumme nimeltä. Bassot'n pariskunnan mies on lääkäri, jonka mielenterveys on siirtomaatyössä luhistunut. Levottoman käytöksensä takia hän joutuu osaksi matkaa lukkojen taakse. Rouva Bassot huvittelee sillä aikaa siirtomaa-armeijan upseerien kanssa, kuten hänen kerrotaan tehneen jo Afrikassakin. 

Herra Lachaux on valtavan maaomaisuuden siirtomaissa hankkinut öykkäri, joka tuon tuosta uhkailee laivan miehistöä valituksilla. Hänen huhutaan kohdelleen alkuasukkaita säälimättömästi ja julmasti, surmanneen henkilökohtaisesti jopa satoja ihmisiä. 

Dassonvillen pariskunnan mies on työasioihinsa uppoutunut liikemies, joka liikeasioiden vuoksi jää pois laivasta jo Afrikan rannikolla. Rouva Dassonville lapsineen jatkaa Bordeaux'hon. Matkalla rouva Dassonville hakee vaihtelua laivan miesten, ensin purseri Neuvillen ja sitten herra Huret'n, seurasta.

Huret'n pariskunta on poikkeus ensimmäisen luokan matkustajien joukossa. Heillä on liput toiseen luokkaan, mutta laivan kapteeni ja lääkäri Donadieu siirtävät heidät ensimmäiseen luokkaan, koska pariskunnan vauva on vakavasti sairas. Masentunut ja itsetuhoisia ajatuksia hautova rouva Huret viettää lähes kaiken aikansa hytissä vauvan kanssa, mutta ailahtelevainen – yhtä aikaa ylpeä ja alemmuudentuntoinen – herra Huret käyttää hyväkseen ensimmäisen luokan palveluja täysin mitoin. Hän ajautuu pelivelkoihin, eikä hänellä ole rahaa myöskään baarilaskun maksamiseen. Lisäksi hän ryhtyy suhteeseen rouva Dassonvillen kanssa, joka katkaisee suhteen siinä vaiheessa, kun ensimmäisessä luokassa paljastuu, että Huret ei oikeastaan kuulu sinne. Kun herra Lachaux'n lompakko katoaa, Lachaux vaatii Huret'n hytin tutkimista. Herra Lachaux'lle, joka tehokkaasti urkkii ihmisten salaisuudet tietoonsa, on paljastunut Huret'n pariskunnan tilanne. Tyylilleen uskollisesti hän uhkaa valittavansa laivayhtiöön ja vaativansa rahansa takaisin ensimmäisen luokan lipustaan, koska samassa luokassa voi matkustaa toisen luokan lipullakin. 

Loukattu ja hylätty herra Huret ajautuu henkiseen kriisiin, ja juuri hänet lääkäri Donadieu siis päättää pelastaa ja muuttaa miehen kohtalon. Se, miten tässä yrityksessä käy, paljastuu romaanin viimeisen sivun parissa viimeisessä kappaleessa, joissa kaikkitietävä kertoja lakonisesti toteaa keskeisten henkilöiden myöhemmät vaiheet. Myös herra Lachaux'n lompakon todennäköinen varas paljastetaan.

Toisen luokan matkustajia ei romaanissa juurikaan kuvata. Muutamia nousee esiin ensimmäisen ja toisen luokan matkustajien yhteisissä juhlissa, mutta heidän kuvauksensa ei mene ulkonäön kuvailua syvemmälle.

Miehistö järjestää ensimmäisen ja toisen luokan matkustajille tapahtumia, leikkejä ja pelejä, kun taas kolmannen luokan matkustajat on jätetty oman onnensa nojaan passiiviseen toimettomuuteen. Kolmannessa luokassa matkustaa "neekereitä" ja "keltaisia": iso joukko afrikkalaisia sekä kolmesataa vietnamilaista työläistä kotimatkalla Ranskan kautta. Vietnamilaisten joukossa kiertää vaikea ripuli, joka aiheuttaa useita kuolemantapauksia. Herra Lachaux uskoo, että kyseessä on keltakuume, josta lääkäri Donadieu ei uskalla kertoa matkustajille. Kolmannen luokan matkustajat ovat romaanissa läsnä vain satunnaisina ääninä. Yksikään ei nouse yksilönä esiin.

Kun muutamat ensimmäisen luokan matkustajat sattumalta saapuvat varhain aamulla järjestettyihin kuolleen vietnamilaisen hautajaisiin, he suhtautuvat tilaisuuteen kuin heidän huvituksekseen tarkoitettuun tapahtumaan.

Romaanin suljettu ihmislaboratorio pitää lukijan hyvin otteessaan loppuun saakka. Taas kerran saa huomata, että ihmiset – heidän ajatuksensa ja käytöksensä – ovat pohjattoman mielenkiintoisia. Jännitys syntyy erilaisten persoonallisuuksien törmäyksistä. Ei siinä kovin mutkikasta juonta kaivata.

Georges Simenon, 45° à l'ombre. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 19. Omnibus 2003. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1936. 88 s.

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 10: Kirjan nimessä on numero.

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita

Eletään syksyä 2008. Investointiyhtiö Lehman Brothers on kaatunut ja kansainväliseksi riistäytynyt finanssikriisi on pahimmillaan. Lontoossa Finanssi- ja Kauppayhtiö FATCAn arvopaperistamisosaston seitsemän kvanttaria, kvantitatiivianalyytikkoa, tekevät kuumeisesti laskutoimituksia selvittääkseen, miten muuttunut tilanne voidaan parhaiten kääntää taloudelliseksi hyödyksi.

Tilanne ei ole aivan niin paha kuin aluksi näytti, sillä hallitusten on pakko tulla pankkien avuksi – veronmaksajien rahoilla. FATCAn vanhempi osakas Chief Ken toteaa: "Jos olen pankille velkaa 10 000 puntaa, olen pulassa. Mutta jos olen sille velkaa 10 miljoonaa puntaa, pankki on pulassa. Hah hah."

Serge Free on yksi FATCAn kvanttareista. Hän on kasvanut hippikommuunissa ja siirtynyt sitten opiskelemaan matematiikkaa Cambridgen yliopistoon. Hänen vanhempansa Doro ja Marcus ovat säilyttäneet ison osan nuoruuden idealismiaan, eikä Sergellä ole ollut rohkeutta kertoa vanhemmilleen, että hän on huikean palkan houkuttelemana siirtynyt vastapuolen leiriin. Väitöskirja on jäänyt jäähylle. Serge on ihastunut kvanttarikollegaansa, ukrainalaiseen Maroushkaan, mutta suhde ei oikein etene, sillä Maroushkalle kaikessa, myös ihmissuhteissa, on kyse suurimman taloudellisen edun tavoittelemisesta.

Pitkien vessakäyntien takia suomalaisella kvanttarilla, Timolla, arvellaan olevan eturauhasvaivoja, kunnes hänen luvattomasti omaan laskuun tekemänsä kaupat paljastuvat ja Timo saa lähteä. Kvanttarien invavessa on valonaran toiminnan keskus. Hetkellisessä rahapulassa myös Serge alkaa tehdä siellä kauppaa omaan laskuunsa ja onnistuukin lyhyessä ajassa kohottamaan käyttämänsä pankkitilin saldon yli miljoonaan puntaan. Invavessa vaikuttaa olevan myös salaisten seksitreffien tapahtumapaikka. Mustasukkainen Serge epäilee Maroushkaa – luultavasti aiheesta.

Serge ei ole aivan sinut sen kanssa, että kvanttarien puhtailta laskutoimituksilta näyttävät toimet aiheuttavat jossain inhimillistä kärsimystä, yritysten konkursseja ja työttömyyttä. 

Doro ja Marcus istuttivat häneen jonkin sitkeän, piikikkään rikkaruohon siemenen, joka on nyt juurtunut ja pistelee hänen sisällään. Hän ei tunne oloaan täysin mukavaksi näissä Cityn vaatteissa, tykkäsipä hän niiden tyylistä miten paljon tahansa, sen enempää kuin pystyi ottamaan omakseen kommuunin tärähtänyttä filosofiaa, riippumatta siitä, miten paljon hän vanhempiaan rakastaa.

Sergen vanhempi sisar, Clare, on alakoulun kutsumusopettaja heikon tulotason kaupunginosassa Doncasterissa. Perheen vanhimpana lapsena hän on omaksunut aimo annoksen vanhempiensa idealismia. Työ on haastavaa, sillä lasten maailmassa on paljon houkuttelevampia asioita kuin koulu.

Mutta hän näkee toisinaan heidän lapsellisuudessaan välähdyksen aikuisista, joiksi he aikanaan kasvavat – yhtenään pulassa, työttöminä, kaduilla notkumassa, ellei... Tuo "ellei" on syy, miksi hän edelleen jaksaa. 

Vanhemmat, Doro ja Marcus, ovat muuttaneet pois kommuunista jo aikaa sitten. He ovat nyt molemmat eläkkeellä. Marcus kirjoittaa edelleen marxilaista tutkimustaan. Doro on omistanut parikymmentä vuotta nuorimman lapsensa, Uulin, hoitamiseen ja kasvattamiseen. Uulilla on Downin syndrooma. 

Me rakennamme elämämme muuttumattomuuksille, niille seikoille, joita emme pysty vaihtamaan, ja hän on rakentanut omansa Uulin ympärille.

Uuli haluaa itsenäistyä ja muuttaa omilleen palveluasuntoon. Tähän hän saa tukea sosiaalityöntekijältä ja sisareltaan Clarelta sekä isältään Marcukselta. Doron elämä sen sijaan ajautuu kriisiin. Hän joutuu miettimään, mitä hänen elämästään olisi voinut tulla ilman Uulia. Elämä tuntuu kuluneen hukkaan. Lastenkasvatuskin tuntuu menneen vikaan.

Hän on yrittänyt selittää solidaarisuutta ja luokkatietoisuutta, mutta nuo sanat eivät merkitse heille mitään. Itse kielikin on muuttunut. "Vallankumouksellinen" liittyy nykyään uusimpiin matkapuhelimiin. "Kamppailua" on koettaa päästä kotiin bussilla ostoskassien kanssa. He kuvittelevat, että indiemusiikin kuunteleminen tekee heistä kapinallisia. He kuvittelevat keksineensä seksin. Hän oli tietysti itse samanlainen heidän iässään, ja se siinä onkin pahinta – he saavat hänet tuntemaan itsensä vanhaksi.

Uuli ei ole Doron biologinen lapsi. Uulin äiti häipyi kommuunista vähin äänin ja isästä oli vain arvailuja. Uulin hoito lankesi ikään kuin luonnostaan Doron tehtäväksi. Romaanissa käy ilmi, että kommuunin sitoutumattoman rakkauden periaate on sekoittanut myös muiden kommuunin lasten geenipakkaa yllättävillä tavoilla.

Romaanin henkilögalleria on laaja, siihen kuuluu ihmisiä pankki- ja yritysmaailmasta, koulusta ja kommuunin ajoilta, Lontoosta ja Doncasterista. Doron, Claren ja Sergen ajatuksiin lukija pääsee sisälle. Se, kenen näkökulma on kyseessä, osoitetaan jokaisen luvun otsikossa. Viimeisessä luvussa myös Marcus pääsee ääneen. Kirjan juoni on vielä paljon rönsyilevämpi kuin tämä mutkikas selvitykseni antaa ymmärtää. Tästä huolimatta romaani etenee nopeasti ja sen kiemuroissa pysyy helposti mukana.

Marcuksen terveyshuolia lukuun ottamatta loppuluku on sydämellisen onnellinen. Kaikki on käynyt parhain päin. Yksinäiset ovat löytäneet parin. Irtonaiset juonilangat sitaistaan kiinni. Viihteelliseksi tarkoitetussa romaanissa tällainen "he löysivät toisensa ja elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" antaa lukijalle tunteen siitä, että sai sitä mitä tilasi. 

Romaani on hyväntuulinen ja hauska hymyilyttävällä mutta ei aivan ääneen naurattavalla tavalla. Kääntäjä on joutunut pistämään parastaan yrittäessään keksiä suomenkielisiä vastineita kommuunissa käytetyille hassuille sanoille, jotka syntyivät, kun liimakorvasta lapsena kärsinyt Clare kuuli sanat hieman väärin ja muut lapset omaksuivat ne sitten häneltä. Hämmästyneelle opettajalleen pikkuinen Clare julistaa kommuunin filosofiaa: "Opettaja, perhe on pariarkkinen rakennelma, jonka tarkoitus on etsauttaa naisten ahdistusta ja uuttaa heidät Domestoksen piiriin."

Kirjan kerronnan vetävyydestä todistaa sekin, että minun kaltaiseni taloustumpelo edes romaanin keston ajaksi kiinnostui ylimyynnistä, omistusoikeudettomasta ylimyynnistä, spread bettingistä, johdannaisista ja optioista.

Kirjan nimessä mainitut hamsterit karkaavat Clarelta koululuokassa ja tekevät pesän kirjahyllyn taakse. Hamstereiden poikasia sitten kirjassa jaetaan eteenpäin. Uuli haluaisi oikeastaan vauvan, mutta on valmis tyytymään hamsteriinkin.

Tästäpä muistinkin, että ollessani noin 13-vuotias oma lemmikkihamsterini karkasi. Kuvittelin sen joutuneen koiramme tai pölynimurin nielaisemaksi. Pitkän ajan – muistoissani parin kuukauden, joka tapauksessa useamman viikon – päästä hamsteri löytyi hyvässä kunnossa kirjoituspöytäni yhdestä laatikosta. Se oli syönyt vihkoja ja papereita, erityisesti valokuva-albumit olivat maistuneet. En vieläkään ymmärrä, mistä se oli saanut vettä. Oliko jokin hedelmä unohtunut minulta sen ulottuville vai tuliko avoimesta ikkunasta sadepisaroita? Paljonko sellainen aavikoiden otus vettä edes tarvitsee?

Olen täällä blogissa kirjoittanut aiemmin Marina Lewyckan romaanista We Are All Made of Glue, joka on suomennettu nimellä Meidät on kaikki tehty liimasta.

Marina Lewycka, Meklareita, hippejä, hamstereita. Sammakko 2015. Englanninkielisestä alkuteoksesta Various Pets Alive and Dead (2012) suomentanut Elina Koskelin. Ulkoasu Riikka Majanen. 387 s.

------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 11: Kirja kertoo köyhyydestä.

Nälkää tässä kirjassa ei suoranaisesti nähdä. Sen kuvaama köyhyys on lähinnä suhteellista. Varsinkin, jos sitä verrataan siihen pankki- ja yritysmaailman tulotasoon, josta kirja niin ikään kertoo. 

Simon Gray: Enter a Fox

Simon Gray tuli tunnetuksi näytelmäkirjailijana, mutta vaikuttaa siltä, että hänen jälkimaineensa lepää päiväkirjanomaisten muistelmateosten varassa. Niitä hän kirjoitti kaiken kaikkiaan kahdeksan. Ensimmäinen muistelmakirja ilmestyi vuonna 1985 ja viimeinen julkaistiin vuonna 2008 heti kirjailijan kuoleman jälkeen. Tuohon muistelmien sarjaan sisältyy Smoking diaries -trilogia, josta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa. Ne molemmat pohjautuvat Grayn etelän lomamatkoilla käsin tekemiin muistiinpanoihin, joissa Gray hyvin vapaamuotoisesti ja ajassa edestakaisin hypähdellen kertoo elämästään ja urastaan. Mukana on runsaasti teatterimaailmaan sijoittuvia anekdootteja.Tärkeässä osassa on myös runous, sillä Graylla oli tapana lomamatkoilleen ottaa luettavaksi mukaan ainakin yksi runoantologia. 

Grayn muistelmat kutkuttavat huumorintajuani. Mieleeni on noista aiemmin luetuista jäänyt esimerkiksi sellainen tapaus, jossa Gray melko laajasti analysoi erään kirjoittamansa näytelmän tuotantoprosessia ja kertoo närkästyneesti, että produktio meni pilalle ennen kaikkea sen vuoksi, että ohjaaja oli koko prosessin ajan tolkuttomassa humalassa. Lopuksi Gray parahtaa, että asiasta ei voinut edes valittaa mihinkään, koska ohjaaja ja näytelmäkirjailija sattuivat olemaan sama henkilö.

Hyvin samantyylinen kuin nuo aiemmin lukemani muistelmat on myös tämä Enter a Fox. Tässä on kuitenkin sikäli erilainen lähtöasetelma, että täysin vapaan assosiaation asemesta kirjailijalla on kaksi rakennetta kasassa pitävää päämäärää. Ensimmäinen on se, että hän on juuri hankkinut uuden Apple-tietokoneen ja tarkoituksena on harjoitella sen käyttämistä päiväkirjaa kirjoittaen. Toinen tavoite on kirjoittaa dokumentti The Late Middle Classes -näytelmän (1999) kirjoittamisesta, tuotantoprosessista ja vastaanotosta. Näytelmä oli Graylle erityisen merkittävä, koska se perustui suoraan hänen omiin lapsuuskokemuksiinsa.

Arvata saattaa, että mekaaniseen kirjoituskoneeseen ja käsin kirjoittamiseen tottuneelle kirjailijalle tietotekniikka ja sen mukanaan tuoma terminologia aiheuttaa ongelmia: milloin on sensori – vai onko se kursori? – hypähtänyt jonnekin keskelle aiemmin kirjoitettua ja muuttanut tekstin hölynpölyksi, milloin taas koko päivän työ on kadonnut kokonaan selittämättömällä tavalla.

The Late Middle Classes -näytelmä ei lupaavista alkuasetelmista huolimatta onnistunut pääsemään Lontoon West Endin näyttämöille. Englannin maaseutukaupungeissa menestys oli kuitenkin niin hyvä, että näytelmä sai vuoden parhaalle uudelle näytelmälle myönnettävän Barclays Theatre Award -palkinnon.

Näytelmän ohjasi Simon Grayn hyvä ystävä Harold Pinter. Pinter oli jo tuolloin todellinen raskaan sarjan ammattilainen ja uskoi loppuun asti näytelmään ja sen mahdollisuuksiin menestyä missä tahansa. Hieman myöhemmin Pinter sai myös kirjallisuuden Nobelin palkinnon. 

Näytelmän vastoinkäymiset Lontoossa aiheutuivat Grayn mukaan yhden ainoan merkittävän kriitikon tylystä arvostelusta. Englannin teatterituotannot ovat enimmäkseen yksittäisiä ja yksityisiä yrityksiä.  Niiden rahoitus perustuu lähes täysin lipputuloihin, joten on jollain tavalla ymmärrettävää – vaikkakaan ei hyväksyttävää – että teatteri-ihmiset alkoivat pakittaa antamistaan lupauksista, kun arvovaltainen kriitikko oli saanut näytelmän taloudelliset odotukset horjahtamaan. Suomen laitosteattereista puhutaan paljon pahaa – tai ainakin puhuttiin silloin, kun tarkemmin alaa seurasin – mutta minusta tuntuu, että riskeihin valmiille ja päämäärätietoiselle taiteelliselle johtajalle Suomen järjestelmä takaa vahvan taustatuen.

Teatterimuistelujen lomaan Gray kirjoittaa arkisista kokemuksistaan: poikkeuksellisesta päivärytmistään, jossa yöt on varattu kirjoittamiseen, elokuvissa käymisestä, kriketin ja jalkapallon katsomisesta, ystävien tapaamisesta, keskusteluista Victoria-puolison kanssa, George-koiran ulkoiluttamisesta, kissojen, Harryn ja Tomin, puuhista. Nimistään huolimatta George, Harry ja Tom muuten olivat naaraspuolisia.

Tästä nimiasiasta saankin aasinsillan The Late Middle Classesin tuotantoon. Näytelmään tarvittiin lapsinäyttelijä keskeiseen Hollyn rooliin. Holly oli Simon Grayn fiktiivinen omakuva. Sopivaa poikaa ei rooliin löytynyt, joten siihen vuorottelemaan kiinnitettiin 15- ja 13-vuotiaat Bedin siskokset Sarah ja Ann. Tuotantovaiheessa heistä käytettiin leikkisästi nimitystä Bedi boys. Myös yleisöä juksattiin sillä tavoin, että ohjelmalehtiseen näyttelijöiden etunimiksi merkittiin Sam ja Alex. Kuulostaa vähän omituiselta, mutta tällä epäilemättä vältettiin se, että huomio olisi kiinnittynyt epäolennaiseen sen sijaan, että se nyt kiinnittyi vain lasten erinomaiseen näyttelemiseen. Missään vaiheessa arvioinneissa tai yleisöpalautteessa ei tullut ilmi, että katsojat olisivat huomanneet tämän pienen petoksen.

Simon Grayn virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia mutta helposti luettavia. Hänellä on näytelmäkirjailijan taito kirjoittaa helposti ääneen luettavaksi soveltuvaa tekstiä. Hänen tyylinsä on itseironinen. Usein virkkeet lopussa päätyvät tulokseen, joka on päinvastainen tai ainakin kriittinen sille, mistä virke lähti liikkeelle. Virkkeet käyvät ikään kuin sisäistä vuoropuhelua lauseidensa kesken. Lähtökohta voi olla moraalinen närkästys tai vainoharhainen olettamus, joka loppujen lopuksi vesittyy hyväntuuliseksi itsekritiikiksi. Ainakin tälle lukijalle tämä aiheutti mukavan hytkähdyksen pallean seutuvilla. 

Simon Grayn kirjoittamistavasta ja assosioinnista esimerkiksi sopii seuraava pitkähkö lainaus. Gray on vähän aikaisemmin tullut napanneeksi hyllystä Tolstoin elämäkerran ja päätynyt lukemaan sitä pitemmälle kuin oli aikonutkaan. Sitten seuraa tyypillinen virke, joka peruu aiemmin sanotun. Lopuksi Ivan Iljitšin kuolema johtaa ajatukset Piers-veljen haudalle.

I haven't read The Death of Ivan Illyich for ages, and it's probably a story one should make oneself live through once a year, well, perhaps less than that as one gets older, when it's somehow in the system whether one reads it or not, in fact I can't see any reason at all for reading it again, just by naming it I've brought it to the surface, and at a moment when I don't particularly want to think about it, or actually particularly don't want to think about it. So I'll take my pill and drift towards bed. Goodnight.

Actually, it wasn't goodnight, and here I still am, about to apple away on my Apple again. Why? Do I really think that putting into words how I passed the three last hours or so will confer meaning, value, even dignity on them? You can't really find meaning, value and dignity in having watched an old tape of Law and Order, followed by a younger tape of Manchester United losing a football match in Brazil. It's almost dawn, I can hear the bloody birds, full of their usual shit – the noise is probably great when you're getting up, but not when you're trying to put yourself to bed after hours of watching videos, with your stomach full of Diet Coke and smoke in your lungs. The problem is, have I taken the sleeping pill? I've just scrolled back to where I say I'm going to, but did I? Tomorrow I'll go and visit Piers' grave.

Alkoholin taakseen jättänyt ja suolisto- ja keuhkosyövästä selvinnyt kirjailija kuoli loppujen lopuksi yllättäen vatsa-aortan repeämään vuonna 2008.

Olen tämänkin kirjan ostanut jostain pokkarina. Selitän mielelläni itselleni – ja muillekin – että kirjan sisältö on minulle tärkeämpi kuin sen kuori. Siitä huolimatta maksan antikvariaattikirjasta mielelläni muutaman euron enemmän, jos se sattuu olemaan kovakantinen ensipainos. Olen aivan epäterveellä tavalla ylpeä siitä, että Simon Grayn The Year of the Jouncer -kirjan ensipainoksessa minulla on kirjailijan nimikirjoitus. Voi minua.

Simon Gray, Enter a Fox. Granta Books 2005. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2001. 121 s.

---------------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin.

Robert Holdstock: Alkumetsä

Kirjojen metsä pursuilee monenlaisia kasveja. Jos ei tahdo, ei tarvitse tyytyä ihastelemaan vain yhtä lajia. Lukijan etuoikeus on valita juuri ne teokset, lajit, genret, tyylit, jotka kulloinkin eniten houkuttelevat. Juuri nyt mieleni teki fantasiaa ja seikkailua. Löysinkö? Voi toki, juuri sitä mitä kaipasin!

Robert Holdstockin Alkumetsä-romaanin perusidea on kiehtova. Eri puolilla maailmaa on ulkoapäin mitaten pienehköjä metsäalueita, jotka kuitenkin laajenevat rajattomiksi maailmoiksi niille, jotka onnistuvat pääsemään niihin sisään. Nämä metsät pystyvät jollain selittämättömällä tavalla sisältämään ja säilyttämään kaikki ihmiskunnan eri aikojen tarinat ja myyttiset henkilöhahmot. Metsät myös reagoivat niiden läheisyyteen joutuneiden ihmisten alitajuisiin pelkoihin ja toiveisiin luomalla niitä vastaavia henkilöitä ja muuttamalla tarinat todellisuudeksi. Metsässä myös aika kuluu eri tahtiin kuin ympäröivässä maailmassa.

Tästä perusideasta romaani kehittelee jännittävän seikkailun. Se syntyy päähenkilön ja hänen apurinsa matkasta alkumetsään. Luvassa on siis ihmiskunnan perusmyyttien aineksia uudessa paketissa: myyttinen matka, elämän ja kuoleman virta, kadonneen rakastetun etsintä, veljesriita, isän ja pojan välinen kamppailu, kuoleman voittaminen. Juoni on tämän romaanin keskeinen osa, joten avaan sitä hieman tuossa jäljempänä, en kuitenkaan niin paljon, että tarvitsisi pelätä juonipaljastuksia. Lähes kaikki seuraavassa kerrottu tulee ilmi jo romaanin alkupuolella.

Romaanin alkumetsä sijaitsee Herefordshiressa Englannissa. Huxleyn perhe asuu aivan metsän laidalla, ja kaikki perheen jäsenet joutuvat tavalla tai toisella metsän lumoihin. Perheen isä George Huxley omistaa elämänsä metsän salaisuuksien selvittelylle. Perheen äiti Jennifer päätyy itsemurhaan, kun huomaa, ettei pysty kilpailemaan metsänneito Guiwennethin kanssa paikasta miehensä sydämessä. 

Toinen maailmansota vie perheen molemmat pojat, Christopherin ja Stevenin, pois metsän vaikutuspiiristä. Christopher palaa kotiin heti sodan jälkeen, mutta haavoittunut Steven asuu toipilaana vielä muutaman vuoden Ranskassa. 

Isän kuoleman jälkeen myös Steven, joka toimii romaanin kertojana, palaa kotiin. Stevenin näkökulmaa avartavat muiden romaanihenkilöiden päiväkirjanotteet sekä henkilöiden kertomat tarinat. Stevenin poissaolon aikana ja isän kuoleman jälkeen Christopher-veli on muuttunut: metsä on saanut otteen myös hänestä.  Myös Christopherin alitajunta on luonut Guiwenneth-hahmon, joka on kuitenkin väkivaltaisesti menehtynyt. Christopher yrittää yhä pidemmiksi käyvillä metsäretkillä löytää Guiwennethin tai jonkin hänen olomuotonsa uudelleen. Etsintää haittaa isän alitajunnan metsään luoma myyttinen alkuolento, jättimäinen hirviö, joka niin ikään etsii Guiwennethiä. 

Myös Steven joutuu metsän pauloihin, ja kuinka ollakaan hänkin luo oman ihanan Guiwennethinsä. Rakkaus on molemminpuolista. Täysin metsän alkukantaiseen soturi- ja metsästäjämaailmaan luisunut Christopher kuitenkin ryöstää Guiwennethin, ja Steven joutuu merkilliselle ja jännittävälle takaa-ajoretkelle. Sankari saa kumppanikseen sodassa arpeutuneen lentäjän, Harry Keetonin, joka on Ranskassa tehnyt pakkolaskun vastaavaan myyttimetsään. Hänellä on oma salainen syynsä lähteä mukaan. 

Romaanin kehyskertomus sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Pula-ajan ajankuva ostokortteineen on tavoitettu onnistuneesti. Se on siis se tarvittava normaalitila, josta romaani avaa tien fantasiaan: suurimman osan romaanista vie mielikuvitusta kiihottavalla tavalla kuvattu ikiaikainen metsä omalaatuisine olentoineen. Henkilöiden psykologiaa ei romaanissa kovin syvältä luodata. Heissä on kuitenkin seikkailuromaaniin riittävästi säröjä ja tunnistettavia luonteenpiirteitä.

Romaanin lopussa on erinomainen näkökulman vaihdos. Minäkertoja saa väistyä. Romaanin loppu muodostuu tarinasta, jota nimetön kertoja kertoo. Alkumetsän uumenissa romaanin juoni on muuttunut myytiksi. Se kertoo meille juuri sen, mitä kukin lukija haluaa kuulla. 

Robert Holdstock, Alkumetsä. Karisto 1985. Englanninkielisestä alkuteoksesta Mythago Wood (1984) suomentanut Anja Haglund. 276 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 12: Kirjassa ollaan metsässä.

Väinö Kirstinä: Puutarhassa

Suomessa on yli puoli miljoonaa kesämökkiä. Osa niistä on kaikin mukavuuksin varustettuja ympärivuotiseen käyttöön tarkoitettuja kakkosasuntoja. Tällaisten luksusmökkien määrä on ollut viime vuosina kasvussa. Noin puolet mökeistä on kuitenkin vielä perinteisiä, melko vaatimattomia, alle 50 neliömetrin suuruisia, pääasiassa kesäkäyttöön suunniteltuja rakennuksia. Korona-aika on osoittanut, että kaikenlaisille mökeille on edelleen kysyntää. Jotain äärimmäisen houkuttelevaa näyttää suomalaisten muistoissa, kokemuksissa ja haaveissa liittyvän mökkeilyyn.

Oma kokemukseni on, että mökillä on aina jotain kässehdittävää. Yllättävän paljon aikaa ja voimia kuluu yksinkertaisiin perusasioihin: ruoanlaittoon, lämmitykseen ja hygieniaan. Tästä huolimatta en missään rentoudu yhtä täydellisesti kuin kesämökillä. Yöunikin on siellä syvempää ja yhtenäisempää kuin muualla. Kesäinen päivä on pitkä; aina jää aikaa myös voimia palauttaviin asioihin. Sauna lämpiää päivittäin, järvi kutsuu uimaan, kirjan voi avata omenapuun alla lepotuolissa. Lukeminenkin on mökillä erilaista: lukuhetki lipuu huomaamatta raukeaksi meditaatioksi, järven ja puunlatvojen tuijotteluksi, lintujen ja tuulen kuunteluksi, kukista ja metsän tuoksuista nautiskeluksi.

Meditatiivinen kokemus oli myös Väinö Kirstinän (1936 - 2007) omista mökkikokemuksistaan kirjoittaman Puutarhassa-kirjan lukeminen. Ajatus karkasi tuon tuosta omalle mökille. Yritin mielessäni sovittaa Kirstinän käytännöllisiä ohjeita ja ideoita oman mökkimme hieman pohjoisempiin oloihin.

Vuonna 1968 Väinö Kirstinä hankki puolisonsa Leenan kanssa vanhan, ilmeisesti alun perin mäkitupalaisen asunnoksi rakennetun mökin Luopioisten Puutikkalan kylästä. Mökki oli niin sanottu kuivan maan mökki. Aivan lähellä kuitenkin sijaitsevat Kukkian vesistöalueet. Kirja kertoo enimmäkseen niistä toimista, joilla Kirstinät muokkasivat mökkitontista mieleisensä. Siinä sivussa kirja kertoo aimo annoksen paikallishistoriaa. Siinä on myös runsaasti käytännönläheisiä pohdiskeluja eri kasvien vaatimuksista ja mielekkäimmistä tavoista rakentaa ja hoitaa puutarhaa. Kirstinöiden puutarhan tehtävänä on ollut tuottaa mielihyvää, aineellinen hyöty säilöttyjen hedelmien, marjojen, sienien ja vihannesten muodossa on ollut luonnon antama lahja.

Kirjan etu- ja takakannen aukeamalla on mökkitontin kartta, josta ilmenevät rakennusten ja kasvillisuuden lisäksi myös tontille ominaisten siirtolohkareiden sijainti. Karttaa katsellessa ymmärtää hyvin, miksi Kirstinä omistaa osan kirjastaan paratiisikäsityksille. Oman paratiisinsa Kirstinät ovat selvästi onnistuneet rakentamaan. Jokin henkilökohtaisen paratiisin kaipuu, paluu viattomaan lapsuuteen, on varmasti meidän useimpien mökki-innostuksen takana.

Kirstinöiden mäkitontti ei ilman kovaa työtä muuttunut ihanaksi puutarhaksi. Harjumaan kivikkoisuus aiheutti ehkä eniten hikisiä hetkiä. Tähän minun oli helppo samastua: oman mökkimme maaperä muodostuu jääkauden silpuksi raastamasta muinaisen Karelidien vuoriston kiviaineksesta. Lähes kaikki multa ja hiekka on sinne tuotu kuorma-autolla; mitä nyt tuhansien vuosien kasvillisuuden lahoamisjäte on hieman ollut mökkipuutarhan rakentajien apuna. Omena- ja luumupuun istutuskuoppaa kaivaessaan on saanut varautua isoon kiveen viimeistään kymmenen sentin syvyydessä.

Väinö Kirstinän teksti välttää kaikkea keinotekoista kikkailua. Se luottaa siihen, että kun on asia, jonka on selkeästi ajatellut ja kirkkaasti ilmaissut, muuta ei tarvita. Mieleen tulevat japanilaisen kirjallisuuden klassiset teokset: haiku- ja tankarunot sekä vaikkapa 1300-luvun proosa Yoshida Kenkôn Joutilaan mietteitä -teoksessa. Japaniin vie myös Kirstinän ajatus:

Japanilainen mietiskelijä etsii temppelin puutarhasta uusia tasapainotiloja loputtomasti. Se juuri tuossa toiminnassa on ajatuksenakin, ettei se pääty. Kaiken aikaa syntyy ja säilyy erilaisia jännitteitä ja etsitään uutta tasapainotilaa. Niitä sopii päästää tajuntaansa sellaisenaan, ilman mitään symbolisia tai tuonpuoleisia merkityksiä. Hiekka on hiekkaa, kivi kiveä. Tuo mietiskely on ymmärtääkseni samalla uskonnonharjoitusta buddhalaisessa, zeniläisessä tai taolaisessa hengessä. Se mikä on, se on.

Kirjan tukirakennelmana on vuodenkierto: se alkaa keväästä ja päättyy syksyyn. Viimeinen virke vie meidät jo kohti seuraavaa kesää. Siinä välissä ihminen tekee ne toimet, joilla hän uskoo voivansa auttaa luontoa ikuisessa uudistumistyössään. Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitetussa teoksessa otetaan jo vakavasti huoli elonkehän tuhoutumisesta. Lukijan mieleen pujahtaa pessimismi, jota Kirstinän teoksessa ei ole: kovin vähän on saatu aikaan, vaikka uhat ovat olleet jo kauan tiedossa.

Enimmäkseen vanhoja kirjoja käsittelevässä kirjablogissa kun ollaan, lainaan tähän yhden kestävän kehityksen ajatuksen Kirstinältä:

Vaikka puu on uusiutuva luonnonvara, senkin käytössä tulisi pyrkiä säästeliäisyyteen. Puu ja paperi eivät ole arvotonta tavaraa, jota viedään lajittelematta yhdessä sumpussa kaatopaikalle haudattavaksi kaiken muun asumisjätteen seassa. Siistien, tarpeettomiksi käyneiden kirjojen oikea osoite olisi uuden lukijan kirjahylly.

Puutarhassa-kirjassa on Juha Markolan herkkä hiilipiirroksilta vaikuttava kuvitus. Useat kirjan luvut on alun perin julkaistu Kodin Kuvalehdessä, mutta tätä teosta varten kirjailija on kehitellyt niitä edelleen. Teoksessa viitataan moniin mielenkiintoisen tuntuisiin puutarhateoksiin. Loppukiitoksista voi päätellä, että kirjailija on pohtinut niiden kokoamista lähteiksi kirjan loppuun, mutta harmi kyllä jättänyt sen tekemättä. No, löytyväthän ne selailemalla.

Väinö Kirstinän nimi tuli tietoisuuteeni ensimmäisen kerran Veijo Meren esseekokoelman Kuviteltu kuolema (1974) artikkelissa Suomessa on kaksi kirjakieltä, ruotsi kolmas. Siinä Meri kertoo, kuinka hänen ensimmäistä vuottaan suomea opiskeleva opiskelijaboksikaverinsa Väinö Kirstinä analysoi innosta hehkuen kaikki Mies meni metsään -lauseen eri sanajärjestysten merkitykset. Koska olin tuohon aikaan itsekin suomen kielen pääaineopiskelija, nimi jäi mieleeni ja niinpä, kun kirjakaupassa näin Väinö Kirstinän runokokoelman Säännöstelty eutanasia (1973), ostin sen omakseni. Siitä tuli kirjahyllyni ensimmäinen kotimainen moderni runokokoelma. Myöhemmin äidinkielen opettajana käytin kokoelman ompelukoneelta visuaalisesti näyttävää runoa virikkeenä kuvarunojen kirjoittamiseen.

Kun äsken selailin Säännöstelty eutanasia -kokoelmaa, huomasin, että Väinö Kirstinä jo siinä selvästi kirjoittaa kesämökistään ja siitä kuinka luonto nauraa ihmisen pyrkimyksille ja hyödyntää niitä, kuten itse tahtoo.

Harakka nauraa hillittömästi,

jos istutan pensaan

tai korjaan katon.

Sisilisko löytää valmiin kodin

mäkituvan seinän raosta.

Väinö Kirstinä, Puutarhassa. Tammi 2003. Päällys ja kuvitus Juha Markula. 265 s.

---------------------------- 

Helmet-lukuhaasteen  kohta 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa.