Roger Vailland: Laki

Vuoden 1957 Goncourt-palkinnon voittaja saattaa paikoin järkyttää nykylukijaa. Siinä on paljon lähentelyä ja likistelyä joskus toivottuna mutta useimmin tavan vuoksi siedettynä esileikkinä. Varsinkin miesten puheet ovat roiseja. Niissä raiskauskin on kerskailun aihe. Romaanin testosteronitaso on siis melko korkea, mutta enimmäkseen se ilmenee vain puheissa. Varsinaisiin petipuuhiin toiveidensa kumppanien kanssa pääsevät vain harvat. Useimmat hoitavat turhautumisiaan omin käsin, vuohien parissa tai ilotalojen ilottomissa ja kiirehdityissä kohtaamisissa. 

Ei kannata säikähtää. Miesten suhtautuminen naisiin kuten koko eteläitalialainen elämäntapa on romaanissa muutoksessa ihan silmiemme alla. Tämä siirtyminen feodaalisesta maanomistajien Italiasta kohti turismista elävää modernia Italiaa on romaanin keskeinen teema. Uusi ja vanha käyvät kamppailuaan kuten Adrianmeren tuulet – sirocco ja libeccio – rannikon edustalla. Ranskalainen kirjailija vaikuttaa tuntevan kohteensa hyvin. Paikallisväriä tekstiin antavat lukuisat italiankieliset ilmaukset.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja monta juonilankaa. Oikeastaan romaanin pääosassa on koko apulialaisen Porto Manacoren seutukunta, sen tavat, perinteet ja uskomukset. Köyhän ja takapajuisen seudun perinteet murtuvat: miehet joutuvat hyväksymään sen, että heidän vaimonsa poistuvat kodin ulkopuolelle ja – kauhistuksen kauhistus! –  näyttäytyvät vieraiden miesten katseille uimapuvussa rannalla. Turisteille järjestetään tanssiaisia, joihin myös jotkut oman kaupungin tyttäret pääsevät livahtamaan mukaan. Kaupungin miehille oman kunnian ja miehuuden säilyttäminen vaikuttaa aiheuttavan kovasti päänvaivaa.

Miesten ajatusmaailmaa kuvastaa paikallinen erikoisuus: kapakoissa pelattava peli nimeltä "Laki". Siinä päämääränä on toisten pelaajien, tai ainakin yhden, täydellinen nöyryyttäminen ja samalla omien kasvojen säilyttäminen.

Sitten niihin henkilöihin. En yritä kattavaa luetteloa, osa tärkeistäkin hahmoista jää mainitsematta. Suosittelen lukemaan itse. Nämä vanhemmat Goncourt-voittajat eivät aina erityisesti sytytä, mutta tästä kyllä pidin.

Tuomari Alessandro, puolueisiin lukeutumaton sosialisti, kirjoittaa harrastuksenaan Fredrik II Švaabilaisen historiaa ja sairastaa monien muiden tavoin malariaa. Hänen puolisonsa Donna Lucrezia on menettänyt kunnioituksensa miestään kohtaan, koska tämä on mukautunut hallituksen vaatimuksiin ja tuominnut rangaistuksiin kapinoivat maatyöläiset. Tuomari on joutunut siirtymään eri makuuhuoneeseen. 

Donna Lucrezialle Etelä-Italia on "synkkä ja pelottava maa, missä työttömät seiniin nojaten päivästä päivään odottavat työnantajaa joka ei koskaan tule, missä miehet alati hautovat mielessään keinoja, miten pääsisivät lähentelemään neitoja, joita he eivät koskaan saa".

Donna Lucrezia hullaantuu nuoresta lakitieteen ylioppilaasta, Francesco Brigantesta. Ihastus on molemminpuolinen. He suunnittelevat yhteistä karkumatkaa ja uutta yhteistä elämää Pohjois-Italiassa, joka väikkyy monen muunkin Porto Manacoren asukkaan haavemaana. Lucrezia ja Francesco saavat virikettä suhteeseensa romaaneista, esimerkiksi Parman kartusiaaniluostarista, jonka hahmoissa he tunnistavat itsensä, sekä Anna Kareninasta.

Ylikansoitetussa kaupungissa mitään ei voi tehdä jonkun näkemättä. Kaikki salaisuudet paljastuvat ennemmin tai myöhemmin.

Francescon isä, Matteo Brigante, on paikallinen gangsteri. Huomattavasta varallisuudestaan huolimatta häntä ei hyväksytä kaupungin seurapiireihin. Pojalleen hän toivoo parempaa. Saatuaan selville pojan karkumatka-aikeen, Matteo vie Francescon laadukkaaseen ilotaloon, jossa Fulvia-tyttö nopeasti lypsää Francescolta hänen Donna Lucrezialta saamansa matkarahat. Lucrezian ja Francescon suhde lopahtaa ensimmäisen pettymykseen ja toisen häpeään.

Matteo Bricantella on myös oma naisseikkailunsa. Hän yrittää raiskata 16-vuotiaan Mariettan, mutta epäonnistuu. Marietta myös lavastaa Matteon syylliseksi varkauteen, jossa sveitsiläiseltä turistilta vietiin 500 000 liiraa. Loppujen lopuksi rahat palautetaan omistajalleen eikä ketään tuomita. Tuomari Alessandrollakin on yllättävä näkemys syyllisestä: 

– Mitä muuta kuin provokaatiota on kuljettaa mukanaan puolen miljoonan omaisuutta työttömien ja nälkäisten maassa? Sveitsiläinen itse olisi pidätettävä!

Marietta, jota yksi ja toinen muukin havittelee, on päättänyt luovuttaa neitsyytensä kotitilansa isännälle Don Cesarelle. Näin olivat tehneet myös hänen äitinsä sekä molemmat vanhemmat sisarensa. Don Cesarella katsotaan olevan feodaali-isännän ensimmäisen yön oikeus alustalaisiinsa. Loppujen lopuksi Marietta kuitenkin viettää ensimmäisen yönsä Pippon, itseään muutamaa kuukautta nuoremman guaglioni-pojan, eräänlaisen nuorisorikollisen, kanssa. Mariettan ja Pippon luonnollinen ja iloinen aistillisuus vertautuu Donna Lucrezian ja Francescon kirjoista opittuun ja paperinmakuiseen salaiseen tapaamiseen, joka loppujen lopuksi jää vaille täyttymystään.

Suurmaanomistaja Don Cesare on menettänyt kiinnostuksensa elämään. Fasistien valtaannousu tappoi hänen poliittiset intohimonsa. Hän oli asettanut ensimmäisessä maailmansodassa henkensä alttiiksi kuningas Viktor Emanuel III:n puolesta, mutta tämä oli antanut Mussolinin riistää itseltään todellisen kuninkaanvallan. "Diktaattori, vallananastaja, oli täyttänyt maailman narrinäänellään, pullistellut lihaksiaan rahvaan suosion voittaakseen. Baffonen, viiksiniekan, valtaistuimelle oli tunkeutunut buffone, ilveilijä."

Don Cesare on vetäytynyt kotitilalleen ja omistautunut tutkimuksilleen Manacoren rannikon hellenistisen ajan siirtokuntien historiasta. Tutkimusten lisäksi rakkauselämä ja metsästys ovat tuottaneet hänelle mielihyvää, mutta millekään aatteelle hän ei enää sodan jälkeen ole antautunut. Kirjan lopussa Don Cesare kuolinvuoteellaan miettii alueensa historiaa ja sen vääjäämätöntä muutosta. Kukaan ei enää tule näkemään tätä aluetta kuten hän.

Marietta saapuu Don Cesaren vuoteen ääreen ja pyytää anteeksi, ettei ole säilyttänyt neitsyyttään Don Cesarelle. Tyttö kertoo myös varastaneensa Pippon avulla sveitsiläisen rahat ja ettei aio palauttaa niitä vaikka joutuisi syytteeseen. Don Cesare ihailee tytön "rosvopäällikön" luonnetta. Hän on saanut tarpeekseen nöyristelijöistä. Hän arvelee olevansa Mariettan isä. Viime hetkinään hän muuttaa testamenttiaan siten, että Marietta saa tilukset, jotka tuottavat vähintään 600 000 liiraa vuodessa. Mariettan taipumuksilla enemmänkin. “Tyttö on aina ollut liian köyhä voidakseen olla hyvä. Se on laki. Itse asiassa en minäkään ole ollut hyvä vaan välinpitämätön, hän ajattelee.”

Don Cesaren loppu on rauhallista alistumista. Vanha ateisti ei halua pappia paikalle. Hän on elänyt oman laatunsa mukaisen elämän. Feodaaliherran kuollessa tuulet vaihtuvat: sirocco on päässyt voitolle libecciosta.

Romaanissa on mukana myös paljon nimettömiksi jääneitä henkilöitä: työttömiä jotka norkoilevat keskustorin reunalla siinä toivossa, että joku maanomistaja heidät palkkaisi; vankeja joiden äänet kaikuvat sellien ikkunoista, kun he laulavat kahviloiden kaiuttimista kuulemiaan uusimpia italialaisia ja ranskalaisia iskelmiä; kalastajia jotka kiskovat satojen vuosien takaisilla menetelmillä trabucco-nuottaansa.

Romaanin loppuluvussa käydään kevyen ironiseen sävyyn läpi siinä mainittujen henkilöiden myöhemmät vaiheet. Viihdyttävä kesäkirja.

Niilo Pakarisen suomennos on säilyttänyt luettavuutensa hyvin. Kirjan kansi on Björn Landströmin helposti tunnistettavaa tyyliä. Piirsiköhän kukaan muu noita katukiviä kuten hän?

Roger Vailland, Laki. Gummerus 1958. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Loi (1957) suomentanut Niilo Pakarinen. Kansi: Björn Landström. 264 s.

Elsa Triolet: Luna-Park

Elsa Triolet'n L'âge de nylon -trilogian ensimmäinen osa Ruusuja velaksi käsitteli ylikulutusta ja tavaroiden valtaa ihmiseen. Paluu yksinkertaisempaan elämäntapaan ei romaanissa enää onnistunut sen päähenkilölle Martinelle; ihmiset on lähtemättömästi vangittu menneisyyden ja tulevaisuuden – "kiven ja nailonin" – välille. Toinen tämän surullisen rakkausromaanin päähenkilöistä, Daniel, pääsi jonkinlaiseen ratkaisuun: hän viljelee tieteellisin menetelmin ruusuja, joissa on vanhan ruusun tuoksu mutta uusien hybridien väri ja muoto. Ruusujen viljely ei tarjoa realistista uravaihtoehtoa kovin monelle, mutta periaate tuli kyllä selväksi: ottakaamme menneestä mukaan se hyvä mitä sillä on tarjottavana ja kulkekaamme eteenpäin tutkitun tiedon varassa.

Myös romaanisarjan toinen osa Luna-Park on rakkauskertomus, aika erikoinen tosin, sillä sen päähenkilön, elokuvaohjaaja Justin Merlinin, rakkauden kohde Blanche Hauteville ei varsinaisesti esiinny romaanissa ollenkaan. Tässä toisessa osassa on pari pientä viitettä Ruusuja velaksi -romaaniin, mutta romaanit ovat täysin itsenäisiä. 

Teos alkaa siitä, että Justin Merlin lopetettuaan jälleen yhden merkityksettömäksi kokemansa elokuvan kuvaukset ostaa talon maaseudulta ja asettuu sinne yksin lepäämään. Hän ei paljasta uutta osoitettaan edes ystävilleen. Justin on perheetön. Paikkakunnalla asuva rouva Vavin käy siivoamassa, ostoksilla ja laittamassa ruokaa valmiiksi jääkaappiin. 

Edellinen asukas on jättänyt taloon huonekalunsa, koriste-esineensä ja paljon muuta tavaraa. Kiinnostuneena Justin käy läpi taloon jätettyjä kirjoja, joita näyttää yhdistävän romanttinen fantasiaelementti. Sama sadunomainen tunnelma, enteet ja toisen todellisuuden läsnäolo hallitsevat myös Luna-Park-romaania.

Erityisesti George du Maurierin romaani Trilby on Justinille tärkeä löytö. Trilby on nuori nainen, johon useat nuoret miehet ovat rakastuneet. Hänestä on kiinnostunut myös taikuri, muusikko ja hypnotisoija Svengali, jota Trilby pitää vastenmielisenä ja pelottavana mutta jonka pauloihin hän kuitenkin lankeaa. Hypnoosin avulla Svengali luo Trilbystä suuren diivan ja laulajan. Svengalin kuollessa Trilby menettää laulutaitonsa ja joutuu naurunalaiseksi.

Justin Merlinille Trilbyn tarinalla on henkilökohtaista merkitystä. Käy ilmi, että hänen isänsä on ollut kapellimestari. Justinin äiti on usein ollut kiertueella yhdessä isän kanssa, mahdollisesti laulajana. Äiti on kuollut, kun Justin oli kahdentoista ikäinen. Palvelijat ovat kasvattaneet Justinin. Käy myös ilmi, että Justin Merlin on itse keksinyt nykyisin käyttämänsä nimen. Jonkinlaiseksi taikuriksi (Merlin) hän siis kokee itsensäkin. Svengalin hahmossa hän ilmeisesti näkee jonkin osan itsestään.

Trilbystä tulee Justinille pakkomielle ja hän alkaa suunnitella elokuvaa romaanin pohjalta. Justin analysoi romaania, ja mukana on myös otteita hänen laatimistaan käsikirjoitusversioista.

Edellinen asukas on edelleen vahvasti läsnä talossa, "liuenneena kuin sokeri nesteeseen". Lukitusta kirjoituslipastosta Justin löytää ison joukon edelliselle asukkaalle, Blanche Hautevillelle, kirjoitettuja rakkauskirjeitä. Justin lukee kirjeitä öisin, ja niiden pohjalta hänelle alkaa syntyä kuva tästä salaperäisestä naisesta. Justinin ajatuksissa Trilbyn ja Blanchen kuvat sekoittuvat. Mukana kuvitelmassa on myös kolmas nainen, Justinin nuoruudenrakkaus, joka on ollut naimisissa toisen kanssa. Justin rakastuu pakkomielteisesti naiseen, jota ei ole koskaan tavannut ja jonka unikuvissakin näkee aina vain osittain.

Kirjeistä käy ilmi, että Blanche on ollut lentäjä mutta joutunut terveyteen liittyvästä syystä lopettamaan lentämisen. Blanche on mahdollisesti loukkaantunut mielenosoituksessa. Hän on kuitenkin edelleen haaveillut astronautin urasta, unelmoinut kuulennosta ja osallistunut avaruustutkimuksen kongresseihin. Lääkärirakastajansa suosituksesta Blanche on hyväksytty neuvostoliittolaisen interplanetaarisen retkikunnan miehistöön. 

Tämän kaiken saamme tietää hänen rakastajiensa kirjeistä. Ainakin seitsemän miestä on kirjoittanut Blanchelle rakkauskirjeitä. Joukossa on kuuluisan lääkärin ohella myös suuri valtiomies, kaunis astrofyysikko, toimittaja-runoilija, "tieteen työläinen"... Näistä kirjeistä on romaanissa mukana pitkiä sitaatteja.

Justin lukee kirjeitä, vaikka toteaakin, että ne “kiinnostavat vain asianosaisia”. Olen samaa mieltä. Lyhyemmilläkin sitaateilla olisi Blanchen hurmaavuus tullut selväksi. Onneksi sentään kaikkia Blanchen rakastajia yhdistää sujuva kirjoitustaito. Selailemastani Elsa Triolet'n elämäkerrasta kävi ilmi, että romaaniin sisältyy eräänlainen kirjallinen leikki: neljän kirjoittajan kirjeet on alun perin kirjoitettu Elsa Triolet'lle itselleen. Elsa jakoi Blanchen kanssa sen kohtalon, että monet miehet hullaantuivat häneen. Suurta onnea tästä ei koitunut kummallekaan.

Avaruuslennot ovat romaanin kirjoitusvaiheessa olleet kovasti esillä. Syksyllä 1957 Neuvostoliitto lähetti avaruuteen Sputnik-tekokuun. Suurin osa romaani tapahtumista ajoittuu kevääseen ja kesään vuonna 1958. Ensimmäinen miehitetty avaruuslento oli suunnitteilla Luna-Park-romaanin ilmestyessä vuonna 1959, vaikka se sitten toteutuikin vasta pari vuotta myöhemmin.

L'âge de nylon -sarjassa Elsa Triolet halusi havainnollistaa sitä, että teknologinen edistys ei muuta ihmisen tapaa tuntea. Kuuluisa lääkäri kirjoittaa romaanissa Blanchelle: 

"Je pense que nous irons dans la lune avec nos vieux sentiments humains, que nous ne pourrons pas les laisser au vestiaire lunaire. Ils font partie de nous-mêmes comme notre tête, nos membres, et nous allons infecter la lune de nos joies et de nos pleurs terrestres."

"Arvelen, että menemme kuuhun vanhojen inhimillisten tunteidemme kanssa, ettemme voi jättää niitä kuun pukuhuoneeseen. Ne ovat osa meitä samoin kuin päämme, raajamme, ja tartutamme kuun maallisilla iloillamme ja kyynelillämme."

Justin tustustuu autoillen ja kävelyretkillään uuden kotinsa ympäristöön. Hän löytää hylätyn leirintäalueen ja huvipuiston, jonka laitteet ja rakennukset on enimmäkseen rakennettu muovista. Läheisessä majatalossa hän saa kuulla alueen historian ja tutustuu paroniin, joka on tuhlannut omaisuutensa hankkeeseen ja joutuu lopulta luopumaan linnastaan ja muuttamaan asumaan huvipuiston kengän näköiseksi muotoiltuun muovitaloon. Myös paroni on luonnollisesti ollut rakastunut Blanche Hautevilleen. Justinin mielessä autio huvipuisto ja Blanchen haaveissa esiintynyt kuun Luna-Park yhdistyvät.

Justinin pakkomielteiden kuvauksella tavoitellaan kauhuefektejä: puutarhasakset katoavat ja ilmestyvät jälleen. Justin tekee öisiä retkiä. Ilmassa on aavistuksia ja enteitä. Kauhu ei kuitenkaan oikein realisoidu. Elsa Triolet'n kertojanääni on niin kliinisen asiallinen, että Justinin hulluus ja aistiharhat eivät tartu lukijaan. Romaani säilytti kuitenkin mielenkiintonsa loppuun asti.

Öljy-yhtiön työntekijät käyvät "kansallisen edun" nimissä turmelemassa Justinin talon viehättävän puutarhan. Paikalliset maanviljelijät ajavat öljynetsijät tiehensä. Justinin ailahtelevuutta kuvaa, että hän alkaa välittömästi suunnitella elokuvaa talonpoikaiskapinasta. Se perustuisi Eugène Le Royn romaaniin Jacquou-le-Croquant, joka luonnollisesti löytyy Blanchen kirjahyllystä. 

Vihdoin Justin saa käsiinsä myös Blanchen itsensä kirjoittaman kirjeen. Blanche on kirjoittanut sen aviomiehelleen, mutta koska tätä ei ole tavoitettu, posti on tuonut sen takaisin lähtöpaikkaansa, Justinin taloon. Justinista tuntuu kuin kirje olisi kirjoitettu juuri hänelle ja kuin siinäkin viitattaisiin Trilby-romaaniin. Roolit ovat siinä kuitenkin kääntyneet: nainen kehottaa miestään jatkamaan laulamista.  

Justinin taloudenhoitaja, rouva Vavin, polttaa rakkauskirjeet, koska Justin on harkitsemattomasti säilyttänyt niitä paperikorissa. Tämän yksityisen katastrofin heijastumana myös paikkakunnan suurin työnantaja, muoviesineitä valmistava tehdas, palaa poroksi. Justin vaeltaa sekavana paikasta toiseen ja päätyy lopulta pitkän ajomatkan jälkeen Pariisiin. Kahvilassa hän lukee sanomalehden uutisen, joka kertoo, että Blanche Hauteville on kadonnut kymmenen päivää aiemmin lennollaan Saharan yläpuolella.

Romaanin loppuluvussa Justinin taloudenhoitaja katselee uutta televisiotaan. Haastatteluohjelmassa esiintyy Justin Merlin, joka oli kadonnut asunnostaan tehtaan tulipalon yönä ja jättänyt ovet auki ja valot palamaan. Justin puhuu tulevasta elokuvastaan, joka kertoo Saharaan pakkolaskun tehneestä lentäjästä ja hänen kamppailustaan erämaassa. Haastattelijan on vaikea erottaa, puhuuko Justin elokuvan roolista vai todellisesta, kadonneesta Blanche Hautevillesta. Ero ei tunnu olevan selkeä Justinillekaan. Hän ilmoittaa, että pääosaa hänen elokuvassaan näyttelee Blanche Hauteville. Elokuvan nimeksi tulee Luna-Park.

   – J'en ai décidé ainsi. Il ne faut pas que mes personnages, que mes héros... et mes héroïnes... et Blanche Hauteville est une héroïne... continuent à périr à la fin de mes histoires, et que je chagrine toujours mes spectateurs qui sont mes amis. Blanche Hauteville vit et vivra. Et elle ira encore dans la lune...

     – Olen päättänyt niin. Henkilöni, sankarini... ja sankarittareni... ja Blanche Hauteville on sankaritar... eivät saa jatkaa tuhoutumistaan tarinoideni lopussa, enkä saa aina tehdä murheellisiksi katsojiani, jotka ovat ystäviäni. Blanche Hauteville elää ja tulee elämään. Ja hän menee vielä kuuhun...

Elsa Triolet, Luna-Park. L'âge de nylon II. Gallimard 1973. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1959. Kansikuva: Yksityiskohta Hieronymus Boschin maalauksesta Maallisten ilojen puutarha. 180 s.

Pat Barker: The Women of Troy

The Women of Troy on toinen osa Pat Barkerin trilogiasta, joka käsittelee Troijan sotaa ja sen jälkimaininkeja ennen kaikkea tapahtumissa mukana olevien naisten kannalta. Romaanisarja yhdistelee pronssikauden historiaa, myyttejä ja yksilöiden psykologiaa viihdyttävällä ja ajatuksia herättävällä tavalla.

Tässä romaanissa, kuten sarjan ensimmäisessä, The Silence of the Girls -osassakin, tarinaa kertoo suurimman osan ajasta minäkertojana Briseis, Lyrnessoksen kuningatar, jonka kreikkalaiset Lyrnessoksen tuhottuaan luovuttivat palkinnoksi sankarilleen Akhilleukselle. Akhilleus puolestaan aavistaessaan lähestyvän kuolemansa naittoi raskaana olevan Briseisin ystävälleen Alkimukselle. Näin hän halusi varmistaa oman lapsensa turvallisuuden, mutta samalla tällä teolla hän antoi Briseisille "vapauden" – mikäli tätä sanaa voidaan linnoitusleirin naisen osasta käyttää. Joka tapauksessa asema soturin vaimona antaa Briseisille enemmän vapauksia kuin on muilla Troijasta orjiksi ryöstetyillä naisilla. Toisaalta aseman muutos aiheuttaa jännitteitä entisiin ystäviin.

Briseis on mukautunut osaansa. Osa hänen ystävistään on päätynyt itsemurhaan mieluummin kuin jäänyt kreikkalaisten orjiksi. Hänen sisarensa Ianthe on hukuttautunut kaivoon kreikkalaisten hyökättyä. Briseis haluaa pysyä hengissä ja jatkaa elämäänsä. Ikävät tosiseikat kuitenkin tunkeutuvat toisinaan väkisin hänen ajatuksiinsa. Esimerkiksi se, että hän odottaa lasta isänsä, aviomiehensä ja veljiensä murhaajalle. Voiko sellaista lasta todella rakastaa? Samalla hän tietää, että tämä lapsi, jota hän ei ole toivonut, on hänen pelastuksensa ja henkivakuutuksensa.

Briseis ymmärtää Helenaa, jossa on yhä tallella voimakas elämänhalu kaiken kokemansa jälkeen ja siitä huolimatta, että häntä halveksitaan sodan aiheuttajana. Kuningas Menelaos on ottanut Helenan uudelleen puolisokseen, mutta kohtelee tätä huonosti. Briseis näkee mustelmat Helenan kaulalla. Helena toteaa, että hän haluaisi lääkkeen, joka saa unohtamaan. Ottaisiko hän sen itse vai antaisiko Menelaokselle?

Kreikkalaisten on vaikea hyväksyä sitä, että Menelaos on palauttanut Helenan kuningattarekseen. Kreikkalaisten ylipäällikkö kuningas Agamemnon on riitautunut asiasta veljensä kanssa. Myös Briseisin puoliso Alkimus paheksuu menettelyä: "Thousands of young men had died so Menelaus could get back to humping his whore."

Troijan tuhoamisen jälkeen kreikkalaiset jäävät jumiin sotilasleiriinsä. Voimakas tuuli estää laivojen lähdön merelle. Tunnelma kiristyy leirissä. Kreikkalaiset riitautuvat keskenään ja alkavat etsiä syyllisiä jumalten vihaan.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa myös tässä romaanissa on mukana miehinen näkökulma. Hän-muodossa kirjoitetuissa eläytyvän esityksen jaksoissa pääsemme osallisiksi Pyrrhoksen, Akilleuksen avioliitosta syntyneen pojan, sekä Kalkhaan, Apollonin papin ja ennustajan, ajatuksista.

Romaani alkaa dramaattisesti puuhevosen sisältä. Siellä Odysseus parhaine taistelijoineen odottaa, että troijalaiset vetäisivät hevosen muuriensa sisään ja lopullinen tuhoisa hyökkäys Troijaa vastaan pääsisi alkamaan. Tukalassa paikassa on mukana Akhilleuksen poika Pyrrhos. Kuuluisan isän esimerkki vaatii häneltä urotöitä.

Kuten tunnettua kreikkalaisten salajuoni onnistui. Seuranneessa taistelussa Pyrrhos tappaa Troijan iäkkään kuninkaan Priamin. Surmatyön hän suorittaa kömpelösti tunaroiden ja tarpeettoman pitkitetysti. Pyrrhoksen mieleen syöpyvät Priamin juuri ennen kuolemaansa lausumat sanat. "Akhilleuksen poika?" hän sanoo. "Sinäkö? Sinä et ole yhtään kuten hän."

Hyökkäyksen aikana Pyrrhos surmaa myös Hektorin poikavauvan. Se ei sinänsä ole yllättävää; kaikki Troijan poikalapset ja kaikki kiinni saadut miehet tapettiin. Kyseessä oli selvä kansanmurha. Kohtalon ivaa on kuitenkin, että Pyrrhos saa taistelussa kunnostautumisestaan palkinnoksi Andromakhen, Hektorin puolison ja juuri murhaamansa vauvan äidin. 

Eipä ihme, että Pyrrhos ottaa Andromakhen vuoteeseensa vain ollessaan täysin juovuksissa, lähes sammumispisteessä. Romaani antaa myös viitteitä siitä, että Pyrrhos ei ylimalkaan ole seksuaalisesti kiinnostunut naisista. Orjatytöistä hän kelpuuttaa vuoteeseensa vain Hellen, akrobaatin, jolla on poikamainen, lihaksikas vartalo.

Pyrrhos on romaanissa vastenmielinen hahmo: riitaisa, arka kunniastaan, lapsellinen. Jonkin verran paremmin häntä ymmärtää, kun romaanin puolivälissä paljastuu, että hän on vasta 16-vuotias.

Romaanin juonen kannalta on keskeistä, että Pyrrhos kieltää kuningas Priamin hautaamisen. Orjatyttö Amina ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hautaa salaa Priamin. Briseis, jonka tarkoituksena on estää Aminaa toteuttamasta suunnitelmaansa, päätyy auttamaan hautaamisessa. Naiset jäävät kiinni. Briseisin hengen pelastaa se, että hän kantaa Akhilleuksen lasta. Aminaa ei pelasta mikään. Pyrrhoksen määräyksestä Priamin jäänteet kaivetaan uudelleen ylös.

Siinä vaiheessa, kun ei vielä tiedetä, kuka hautasi salaa Priamin, kreikkalaisille aiheuttaa päänvaivaa se, että leirissä on vain kaksi troijalaista syntyperää olevaa miestä eikä kumpikaan ole sitä todennäköisesti tehnyt. Parisataa troijalaisia naista ja tyttöä olivat siis Kreikan sotureille näkymättömiä. 

Pappi Kalkhas on sitä mieltä, että kunnioituksen puute, jota Pyrrhos on osoittanut vainajalle, joka ehkä oli myös Akhilleuksen kestiystävä, on syynä siihen, että kreikkalaiset eivät pääse lähtemään koteihinsa. Pyrrhos, joka ei ollut tiennyt isänsä ja Priamin lämpimistä väleistä, joutuu nöyrtymään. Priam haudataan kuninkaallisin menoin. Pyrrhos ei kuitenkaan suostu uhraamaan roviolla lempihevostaan, kuten Kalkhas on määrännyt, vaan leikkaa pois ylpeytensä – punaiset hiuksensa, joiden mukaan hän on saanut nimensäkin. Uhri on suosiollinen. Seuraavana päivänä tuuli tyyntyy.

Romaanin tapahtumien aikaan Briseis on noin 20-vuotias. Eräistä hänen sanoistaan käy ilmi, että noista ajoista on kulunut lähes viisikymmentä vuotta. Hän kertoo halunneensa välttää jälkiviisautta. Yhdessä kohdassa hän ilmoittaa poikkeavansa tästä linjasta ja kertoo asian, jonka sai tietää vasta paljon myöhemmin. Paljastus koskee Priamin puolison, Hekaben, kohtaloa. Odysseus otti Hekaben sotasaaliikseen. Hän luultavasti ajatteli, että viemällä kotisaarelleen vanhan kuningattaren, hän voisi uskotella puolisolleen Penelopelle, että hänellä ei ole ollut eroottista kiinnostusta naisiin sotaretkellään. Briseis tietää kyllä hyvin, että viisas Penelope saattaisi jopa olla uskovinaan miestään. 

Romaanin aikana Briseis on tutustunut Hekabeen ja hänen tyttäreensä Kassandraan. Kassandra oli Apollonin papitar ja ennustaja, jonka ennustuksissa oli sellainen kirous, ettei niitä uskottu. Hän yritti varoittaa troijalaisia puuhevosestakin. Kreikkalainen soturi on raiskannut Kassandran temppelissä Troijan valtauksen aikana. Kassandra on sittemmin suostunut kuningas Agamemnonin puolisoksi, koska uskoo näkyyn, jonka perusteella avioliitto tulee johtamaan Agamemnonin – ja hänen itsensä – kuolemaan. 

Kyllä minun on varmaan luettava myös Pat Barkerin trilogian viimeinen osa The Voyage Home. Siinä on pääosassa juuri Kassandra. Olen joskus miettinyt, onko Kassandran hahmoon Kreikan tarustossa kätketty se viisaus, että tässä ultramaskuliinisessa kulttuurissa olisi joskus syytä kuunnella, mitä nainen sanoo.

Pat Barker, The Women of Troy. Penguin Books 2022. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2021. Kansikuva: Sarah Young. 307 s.

Elsa Triolet: Ruusuja velaksi

Ruusuja velaksi -romaanin esipuheessa Elsa Triolet (1896–1970) kertoo, että tämä romaani – "tai jos haluatte satu tai kertomus" – on ensimmäinen osa sarjaan nimeltä Nailon-aika (L'Âge de nylon). Romaanissaan Triolet halusi kuvata maailmaa, joka "horjuu menneisyytensä ja tulevaisuutensa välillä". Jos ymmärrän kirjailijan ajatuksen oikein, ihmisten tunne-elämä ja nykytodellisuus ovat jonkinlaisessa ristiriidassa keskenään: "moderni mukavuus orjuuttaa niitä joita sen tulisi palvella". Romaanin henkilöt – "taaksepäin temmattuina, eteenpäin ajettuina, vangittuina kiven ja nailonin välille – ovat tämän ikuisen olotilan rikkiraastama ja sydäntäsärkevä tulos." Esipuheesta ilmenevä pessimistinen ja ristiriitainen suhtautuminen teknologiseen edistykseen herätti uteliaisuuteni. 

Tuossa yläpuolella oikeanpuoleisessa kuvassa on Henri Matissen näkemys kirjailija Elsa Triolet'sta vuodelta 1946. Lachlan Mackinnon päättää kirjailijasta kirjoittamansa elämäkerran The Lives of Elsa Triolet sanoihin: "Kukaan joka tunsi hänet ei ikinä ajatellut, että hän oli onnellinen nainen. Moni ihmetteli, oliko koskaan todella tuntenut häntä."

Juonipaljastuksia on luvassa. Paljon muuta ei sitten olekaan. Romaani ei ihan täyttänyt antamiaan lupauksia. Ehkä vika oli minussa. Tulipahan kuitenkin luetuksi. Jos surullista rakkaustarinaa kaipaat, tässä sinulle on sellainen.

Ruusuja velaksi on suurimmaksi osaksi kerrottu kolmannessa persoonassa muutamien näkökulmahenkilöiden, ennen kaikkea sen päähenkilön Martinen, kautta. Muutamassa kohdassa romaanin kertoja astuu esiin minämuodossa. Yhdessä kohdassa hän sanoo suoraan: "Jos minä en olisi tarinan kertoja, huutaisin Martinelle: Varo itseäsi!" Sen jälkeen kertoja kuvaa itselleen sattuneen tapauksen ja toteaa lopuksi: "Minä en voi verrata itseäni Martineen. Hänellä on voimaa mennä loppuun saakka."

Romaani sijoittuu osittain noin tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevaan Martinen kotikylään ja sen lähiympäristöön. Merkittävä osuus romaanista tapahtuu Pariisissa. Romaanissa mainittu Stalinin kuolema ajoittaa tapahtumat 1950-luvun alkuvuosiin.

Romaani alkaa dramaattisesti tapahtumalla Martine Peignerin varhaisnuoruudesta. Kuusi lasta odottaa iltamyöhällä rähjäisen hökkelin pihalla, että heidän äitinsä saa loppuun intiimin tapaamisensa rekkakuskin kanssa ja lapset pääsevät sisään ilta-aterialleen. Lopulta sisään päästyään lapset joutuvat tappamaan ruokapöydälle kiivenneen rotan. Neljätoistavuotias Martine pyörtyy lautasensa ääreen.

Martinen äiti Marie Vénin oli mennyt naimisiin Pierre Peignerin kanssa, kun hänellä oli jo kaksi lasta joiden isistä ei ollut tietoa. Martine oli näistä lapsista nuorempi ja sai uuden isänsä sukunimen. Pormestari, joka mahdollisesti oli Marien vanhimman lapsen isä, järjesti avioliiton. Pierre Peigner houkuteltiin liittoon Marielle lahjoitetulla maapalasella. Vanhoista laudoista palstalle rakennettiin vaatimaton maja. Pierre Peigner erosi Mariesta, kun oli tarpeekseen todistanut muiden miesten vierailuja Marien luona. Pierre jatkoi kuitenkin perheestä huolehtimista mutta ei halunnut enää antaa nimeään tiheästi syntyville lapsille. “Marie oli onnellinen miesten sylissä ja teki lapsia kuin kissa.” 

Martine on lapsesta saakka erilainen kuin muut perheen lapset. Hänellä on tummat sileät hiukset ja kaunis ulkomuoto. Hän menestyy koulussa. Hän kammoaa likaa. Hän viihtyy hyvin yksinään metsässä. Kerran hän on lapsena kadonnut kahdeksi vuorokaudeksi ja löytynyt suurten etsintöjen jälkeen nukkumasta rauhallisesti sammalmättäältä. Tämän tapauksen vuoksi hän on kotiseudullaan saanut lisänimen Martine-metsään-eksynyt. Hän on myös yritteliäs: myymällä keräämiään kukkia valtatien varressa hän ansaitsee taskurahaa. Hänessä on myös ikävä piirre: hän himoitsee tavaroita ja on valmis varastamaan. Muut lapset nimittävät häntä harakaksi.

Elsa Triolet nimesi kertomuksensa saduksi. Tuhkimo tulee helposti mieleen sisarusten hylkimästä tytöstä. Eräs romaanin henkilöistä kertoo sadun todellisesta prinsessasta, joka tunsi herneen patjakerroksen alta, ja viittaa kertomuksellaan juuri Martineen. 

Kylän kampaaja, leskirouva Donzert ja hänen tyttärensä Cécile, Martinen ikätoveri, ihastuvat tyttöön ja saavat Martinen äidin suostumaan siihen, että Martine muuttaa asumaan heidän luokseen. Käytännöllisesti katsoen Mami Donzert lähes adoptoi tytön ja opettaa tälle kampaamoalan perusteet.

Teini-ikäinen Martine on ihastunut Daniel Donelleen, joka on varakkaan viljelijän ja useiden taimitarhojen omistajan poika. Daniel on osallistunut sotaan vastarintaliikkeessä, joutunut saksalaisten vangiksi ja tuomittu kuolemaan, mutta pelastunut viime hetkellä, kun saksalaismiehitys päättyi. Hän on päässyt arvostettuun Versaillesissa sijaitsevaan puutarhakouluun. Hänestä on tulossa ruusunviljelijä neljännessä polvessa.

Martine yrittää asettua aina Danielin kulkureitin varrelle, mutta Daniel ei kiinnitä huomiota Martineen, pikkutyttöön, ennen kuin tämä tulee valituksi kylän Miss Kesälomaksi. Ohimennen Daniel tällöin sanoo Martinelle: "Haluaisin eksyä metsään kanssasi." Muuta heidän välillään ei tapahdu pariin vuoteen.

Rouva Donzert menee uusiin naimisiin pariisilaisen parturin, herra Georgesin, kanssa. Perhe muuttaa Pariisiin, Martine sen mukana. Martine saa työpaikan manikyristinä Institut de Beautésta, parinsadan työntekijän kauneustehtaasta. Muotilehtien mallin mukaan pukeutuvista Martinesta ja Cécilestä tulee täydellisiä pariisittaria. Cécilellä on useita sulhasehdokkaita, Martine elättelee edelleen haavetta Danielista.

Kerran Martine sitten töistä lähtiessään kohtaa Danielin. He menevät yhdessä syömään. Kerronta siirtyy Danielin näkökulmaan. Käy ilmi, ettei Martine ole ollut hänen ajatuksissaan. Nytkin Martine aluksi tuntuu hänestä vastenmieliseltä korostuneessa lian inhossaan. Illan päätteeksi hän on kuitenkin suudellut tyttöä Seinen rannalla ja tuntenut “putoavansa suoraan intohimon kurimukseen”.

Martine seurasi Danielia hotellihuoneeseen heti kun tämä oli ehdottanut sitä. Danielilla on nyt kaksi intohimoa: työ ja opiskelu kukkien jalostuksen parissa ja Martine. Daniel haluaa tieteellisiä menetelmiä hyödyntäen luoda uuden ruusumuunnoksen, jossa on vanhan ruusun tuoksu mutta uusien muunnelmien muoto ja väri. Danielin haaveessa siis saa ratkaisunsa menneen ja tulevan ristiriita, jonka Elsa Triolet esitti romaanin esipuheessa.

Danielin työn takia romaanissa tulee esiin runsaasti tietoa ruusujen viljelyn tekniikasta ja historiasta samoin kuin ruusuun liitetystä symboliikasta.

Ruusunviljelijä on luonnollisesti kiinnostunut kauneudesta ja myös sen ilmenemisestä kuvataiteissa. Hän olettaa, että kauneusalalla toimiva Martine jakaa hänen kiinnostuksensa. Daniel on ällistynyt, kun huomaa, että kirjallisuus ja kuvataide jättävät Martinen täysin kylmäksi. Ne ikävystyttävät häntä. Samaan aikaan Martine suhtautuu intohimoisesti näyteikkunassa näkemäänsä koruun tai mauttomaan tusinatavaraan.“Martine piti kaikesta uudesta, kiiltävästä, lakatusta, puhtaasta, sileästä, silkin pehmeästä, 'moitteettomasta'.”

Hääjuhlallisuuksien suhteen Martine pitää päänsä: hänen äitään ei ole kutsuttu eikä mainita sanallakaan. Häälahjaksi Mami Donzert, Georges ja Cécile antavat osamaksulla ostetun huoneiston Pariisista. Danielin isältä nuori aviopari saa Renault 4 CV -merkkisen auton.

Kuherruskuukausi vietetään Danielin isän tilalla. Muut tekevät töitä, hääpari lomailee. Aivan täysin Daniel ei malta pysyä pois kasvihuoneista. Martinea ihmetyttävät varakkaan kartanon alkeelliset olot: Danielin isä on ollut valmis ostamaan kalliit ilmastointilaitteet ruusuille, mutta talo saa tulla toimeen ilman keskuslämmitystä ja vesijohtoja. 

Isä suhtautuu epäillen Danielin tieteelliseen jalostushankkeeseen. Tilalla työskentelevä Danielin serkku Bernard kylvää isään epäluuloja. Daniel on ollut Bernardin kanssa vihoissa lapsesta saakka. Bernard on sodan aikana ollut saksalaisten palveluksessa. Mahdollisesti hän on ryhtynyt yhteistyöhön nimenomaan siksi, että Daniel liittyi vastarintaliikkeeseen. Bernard on pilannut tahallaan Danielin aloittaman jalostuskokeilun. Onneksi Pierrot-serkku on pelastanut osan tuloksista ja on saatu aikaan hybridi, jossa Danielin isäkin näkee taloudellisen mahdollisuuden.

Martine alkaa mielessään suunnitella Danielin uraa tämän aavistamatta. Siihen ei kuulu ruusunviljely isän maatilalla. Danielista pitää tulla puutarhasuunnittelija, jolla on toimisto Pariisissa ja varakas asiakaskunta. Martine katsoo, että hänellä on oikeus suunnitella miehensä uraa. Hänhän "omistaa" nyt Danielin.

Omistaminen! Siitä aiheutuu repeämiä nuoren parin onneen. Pariisin kaksion sisustamisesta heillä on erilaisia näkemyksiä. Martine sisustaa asunnon osamaksulla hankituilla huonekaluilla ja taloustavaroilla.

Martine säteili onnea, ja se säteili takaisin olo- ja ruokailuhuoneen kiillotetusta yhdistelmäkalustosta, kattiloista, värikkäistä muovivadeista ja lautasista, seinillä riippuvista tauluista.

     – Olin siinä uskossa että pidät enemmän pelkästä kankaasta kuin maalauksilla täytetystä.

     – Älä nyt viitsi, Daniel, sinä et ymmärrä mitään sisustuksesta. Martine katosi keittiöön.

     Daniel katseli ällistyneenä tauluja: hän oli usein miettinyt kulkiessaan Avenue de l'Opérata pitkin, kuka mahtoi ostaa noita isoissa näyteikkunoissa olevia jäljennöksiä, koiranpäitä, metsästäjiä, naisen jonka viitta aukeaa hänen istuessaan syytettyjen penkillä tuomioistuimen edessä... kova tuulenpuuska lakaisee salia, asiakirjat lentävät, ja vanhat tuomarit istuvat korokkeellaan hämmentyneinä alastoman naisen edessä. Hänen Martinensa osti noita tauluja... Kaunis Phryne joka kiihotti tuomioistuinta, riippui nyt tuossa hänen olohuoneensa seinällä.

Tässä romaanissa muovi ja nailon ovat pikakirjoitusta; niillä tarkoitetaan mautonta ja pinnallista. Martine näyttäytyy naurettavassa valossa, mutta ei Danielkaan täysiä pisteitä saa. Hän pitää itseään jollain tavalla muita syvällisempänä. Ikävällä tavalla hän luokittelee naisia mielellään milloin kasveiksi, milloin muoviesineiksi. Martine on hänen mielestään kesyttämätön eläin, joka on eksynyt muoviesineiden joukkoon. Jonkinlaisen ristiriidan Danielkin siis näkee Martinen perusolemuksen ja hänen tavaroiden haalimisensa välillä. Danielin mielestä kaikki, millä Martine ympäröi itsensä, hävitti hänestä suuruuden: "Martine himoitsi tavaroita, esineitä, kojeita aivan kuin huumausaineen käyttäjä myrkkyään."

Nuoren parin yksityiskohtaisesti kuvattu syöksykierre oli raskasta luettavaa. Vähemmälläkin olisi heidän yhteensopimattomuutensa tullut selväksi. Minulle lukijana kävi niin, että menetin kiinnostukseni henkilöihin. Se palasi kuitenkin hetkeksi romaanin lopulla, joten mahdollisesti tutustun myöhemminkin Elsa Triolet´n tuotantoon.

Nuori aviopari viettää yhä vähemmän aikaa yhdessä. Daniel viettää pitkiä aikoja isänsä viljelyksillä. Martine tekee ylitöitä pystyäkseen maksamaan osamaksut. Jääkaapin ja television osamaksuja varten hän joutuu lainaamaan rahaa rouva Donzertilta, joka puolestaan panttaa korujaan tyydyttääkseen "ottotyttärensä" mieliteot.

Osan veloistaan Martine kuittaa television tietokilpailusta saamallaan voitolla. Martine alkaa myös tehdä yksityisiä hoitoja kauneushoitolansa asiakkaille. Hän saa potkut jäätyään tästä kiinni. Uusi työpaikka ei ole yhtä arvostettu kuin hänen menettämänsä.

Daniel aloittaa sivusuhteen Martinen erään ystävättären kanssa. Martine viettää yksinäisen rantaloman Antibesissa. Loman jälkeen Martine alkaa taas ostella kuin vimmattu. Pakkomielle saa absurdeja muotoja: pesukoneen ostettuaan Martine palkkaa palvelijan käyttämään sitä ja silittämään pyykkejä, koska hänellä itsellään ei ole näihin toimiin aikaa. Tilanne on luonnollisesti kestämätön. Hän joutuu sanomaan palvelijan irti ja käyttää pesukonetta itse vain harvoin.

Kun Daniel ilmoittaa löytäneensä uuden rakkauden ja haluaa eron, Martine ensin raivostuu ja sitten luhistuu henkisesti. Hän joutuu vähäksi aikaa parantolaan.

Äitinsä kuoltua Martine perii hökkelin ja pienen maatilkun kotikylästään. Romaanin lopussa Martine palaa sinne. Näyttää siltä, että hänen yrityksensä kieltää surkea lapsuutensa johtaa siihen, että käsittelemättä jäänyt menneisyys lopulta tavoittaa hänet. Tarinassa on syvä pessimistinen vire: pyrkimys puhtauteen on osoittautunut turhaksi, liassa kasvanut ei pääse juuristaan. Martine ajautuu äitinsä rooliin. On pieni mahdollisuus, että hän olisi vielä voinut löytää itsensä uudelleen luonnonlapsena, Martine-metsään-eksyneenä. 

Tarinan loppu on kuitenkin makaaberi ja kuvottava.

Olen tässä blogissa tai jossain blogikeskustelussa pohtinut ranskalaista kasvatusta, jota tunnen vain kehnosti, ja verrannut sitä suomalaiseen, josta minulla on enemmän kokemuksia. Olen ajatellut, että suomalaisessa kasvatuksessa yleensä pyritään myötätuntoon ja ymmärrykseen tekojen vaikutuksista ja keskitytään vähemmän käyttäytymisen ulkoisiin muotoihin. Tämän romaanin alkupuolella on osuva kuvaus Martinen lapsuuskodin kasvatusperiaatteista. Olisikohan tämä sitä ranskalaista kasvatusta? 

Marien lapset olivat hyvinkasvatettuja, urheita ja kohteliaita. He eivät koskaan unohtaneet sanoa "päivää, rouva" tai "kiitos, herra"; Marie ei myöskään sallinut nenäkkyyttä itseään kohtaan. Hänellä oli nopea ja luja käsi, ja lapset olivat tottuneet tekemään tai olemaan tekemättä aina hänen käskyjensä mukaan ja uskoivat häntä, kun hän uhkasi selkäsaunalla, sillä Marien uhkaukset eivät koskaan olleet tuulen pieksemistä. Lasten päässä tapahtui ilmeisesti samaa kuin koiran aivoissa kun sitä harjoitetaan: kun he tekivät sen tai tämän, he tottelivat, ymmärtämättä miksi piti niin tai näin.

Tämä ei kaipaa minulta kommenttia.

Elsa Triolet, Ruusuja velaksi. Kansankulttuuri Oy 1963. Ranskankielisestä alkuteoksesta Roses à credit (1959) suomentanut Eine Mannerkoski. 274 s.

Eric Neuhoff: Les hanches de Laetitia

 

“Nous sommes tous plus ou moins amoureux de Laetitia Hèze.” 

Olemme kaikki enemmän tai vähemmän rakastuneita Laetitia Hèzeen. Näin kirjoittaa moleskine-muistikirjaansa 19-vuotias kirjailijanurasta haaveileva kirjallisuudenopiskelija Antoine. Koko romaani koostuu näistä Antoinen muistikirjamerkinnöistä. 

Kirjan alkupuolella Antoine esittelee itsensä lyhyiden lauseiden luettelolla. Luettelo alkaa näin: 

Je bois beaucoup de Tropicana. Dès que je parle à une fille, je rougis. Vingt ans en septembre prochain. 68 kilos, mais je n'ai pas de balance. J'aime la vodka glacée qui me fait tousser à chaque gorgée. J'ai perdu mon pucelage avec une infirmière espagnole qui était plus âgée que moi. 

Juon paljon Tropicanaa. Heti kun puhun tytölle, punastun. Ensi syyskuussa täytän kaksikymmentä vuotta. 68 kiloa, mutta minulla ei ole vaakaa. Pidän jääkylmästä vodkasta, joka saa minut yskimään joka kulauksella. Menetin poikuuteni minua vanhemman espanjalaisen sairaanhoitajan kanssa.

Tätä jatkuu vielä toista sivua. Sitä, että luettelon loppupuolella on lause "Je me suiciderai la veille de mon vingtième anniversaire" (Teen itsemurhan kahdennenkymmenennen syntymäpäiväni aattona), ei tarvitse ottaa kovin tosissaan. Lause on vakavuudeltaan samalla tasolla kuin muutkin Antoinen toteutumatta jäävät suunnitelmat. Romaanin mittaan ensimmäinen kosketus todelliseen kuolemaan kasvattaa häntä tässä suhteessa.

Laetitia on parikymppinen taidehistorian opiskelija, vähän ikäistään vanhemman oloinen ja jollain tavalla salaperäinen. Hän juhlii railakkaasti, kuten muutkin romaanin opiskelijat, mutta hänellä ei koskaan ole krapulaa. Välillä Laetitia katoaa omille teilleen, ehkä valokuvaamaan. Hän järjestää romaanin mittaan ensimmäisen valokuvanäyttelynsä. Hänen teoksensa ovat mustavalkoisia ja jollain tavalla ankaria: ne esittävät tyhjiä penkkejä, autioita katuja, lehdettömiä puita. Niissä vallitsee ikuinen marraskuu.

Laetitiaan ovat ihastuneet Antoinen lisäksi lähes kaikki Antoinen Toulousessa asuvat parikymppiset kaverit, joista eniten ovat esillä Xavier, Patrick ja Edouard. Kaikki ovat sitä mieltä, että "Laetitian lanteet" ovat vertaansa vailla. Siitä siis kirjan nimi. Muiden tyttöjen takapuolesta he käyttävät karkeampaa ilmausta. 

Nuorukaiset eivät saa sanottavasti vastakaikua rakkauteensa. Laetitia kohtelee poikia pelkästään kavereina. Eniten tästä kärsii Patrick, jonka rakkaus Laetitiaan lähestyy pakkomiellettä.

Romaanissa on paljon kirjallisuusviitteitä, kuten kirjailijaksi aikovalle Antoinelle sopiikin. Koko romaanin ajan hän lukee James Joycen Ulyssesta pääsemättä puusta pitkään. Jäin miettimään, mahtoiko yksi kirjallisuusviite sisältyä myös Laetitia Hèzen nimeen. Pakkomielteisen rakkauden kohde, jonka etunimeen sisältyy "kolme näpäystä kitalakeen kielellä" – kaipa tuo Laetitian sibilanttikin voidaan näpäykseksi laskea: Laetitia Hèze – Lolita Haze. 

Laetitia on loppujen lopuksi romaanissa melko vähän esillä. Suurimmaksi osaksi romaani kertoo hyvin toimeentulevien perheiden nuorista miehistä, jotka opiskelevat laiskanpuoleisesti ja suhtautuvat kriittisesti opettajiinsa. Muuten he ajelehtivat päämäärättömästi juhlista toiseen tai käyvät syömässä toistensa kotona tai opiskelukämpissä. Kerran he pelaavat spiritismia yhden tytön kotona. Juomatäydennystä haetaan Zanzibar-baarista, jonka iäkkään puoleisia ilotyttöjä he eivät yleensä uskalla edes puhutella. Rahasta heillä ei ole todellista puutetta.

Nuoret miehet elättävät toivetta tyttöystävästä – tai edes seksistä. Heidän lähipiirinsä tytöt – Véronique, Pauline, Béatrice ja Charlotte – kuitenkin häipyvät useimmiten illan ratkaisevalla hetkellä, ja pojat jäävät viettämään loppuyön keskenään. Florence tosin makaa kenen kanssa tahansa – paitsi harmittavasti Antoinen. Florencella on hyvä perse, ei tietenkään yhtä hyvä kuin Laetitian lanteet.

Nuorten porukassa ihaillaan amerikkalaista musiikkia ja harmitellaan puutteellista englannin kielen taitoa. American graffiti -elokuvan hengessä he ajelevat vanhemmilta lainatuilla autoilla. Harmillisesti Véronique toistuvasti reputtaa ajokokeen – hänen isänsä nimittäin on luvannut ostaa tyttärelleen oman auton heti kun tämä saa ajokortin. Véronique myös kertoo, että erikoisliikkeistä voi ostaa videonauhureiksi nimitettyjä laitteita. Hän aikoo pyytää isäänsä hankkimaan sellaisen.

Koko ystäväpiiri käy ahkerasti elokuvissa – viidesti tai kuudesti viikossa – ja keskustelee niistä intohimoisesti. He myös pitävät aiheesta tietokilpailuja. Varsinkin Antoinen elokuvakiinnostus on jo kriitikkotasoa. Hän pinnaa luennoilta päästäkseen iltapäivänäytöksiin ja jopa harkitsee tupakoinnin aloittamista elokuvien mallin mukaan, koska siihen voi liittää kaikenlaisia tyylikkäitä eleitä. 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat yhden vuoden ajalle 1970-luvun puoliväliin. Kirja on selvästi syntynyt kirjailijan nostalgiasta, ja lukijan nostalgisiin tunteisiin se ainakin minun kohdallani myös osui. Kirjailija Eric Neuhoff on syntynyt vuonna 1956, minä vajaan vuoden myöhemmin. Elokuvat – Ranskan uutta aaltoa lukuun ottamatta – olivat minulle tuttuja, samoin äänilevyt. American graffiti houkutteli myös minun kaveripiirini kiertämään katuja vanhemmilta lainatuilla autoilla. Ikkunat auki ja luu ulkona.

Pariisi väikkyy haaveena nuorten toiveissa. Antoine syyttää mielessään ja puolitosissaan vanhempiaan siitä, että nämä ovat asettuneet asumaan provinssiin, Albin kaupunkiin. Kun lukuvuoden loppukokeet menevät kehnonpuoleisesti, Antoine alkaa haaveilla siirtymisestä Sorbonneen. 

Antoinen suhteet vanhempiin ovat kyllä kunnossa päätellen siitä, että hän kirjoittaa äidilleen pitkän rehellisen kirjeen, jossa kertoo juopumuspidätyksestään ja siitä, että poliisit pahoinpitelivät häntä lievästi. Antoine kiittää kirjeessä vanhempiaan siitä, että nämä eivät ole arabeja tai mustia. Hän selvisi vähällä. Lopuksi Antoine pyytää, ettei äiti kertoisi ihan kaikkea isälle.

Antoine pääsee yhteen tavoitteeseensa, kun hän onnistuu saamaan vuoteeseen Gabriellen, bordeauxlaisen varakkaan perheen tyttären, joka suunnittelee opintoja Toulousessa. Aamulla Gabrielle kertoo, että hänen vanhempansa haluaisivat hänen menevän naimisiin. "Pelaatteko golfia?" hän kysyy Antoinelta, joka jo mielessään kuvittelee kiusaannuttavan kierroksen viheriöllä Gabriellen isän kanssa. Huomaa muuten teitittely sivistyneeseen ranskalaiseen tapaan. Heidän suhteensa tyssää tähän yhteen yöhön.

Tapahtumasta itsevarmuutta kerännyt Antoine solmii seuraavaksi suhteen ystävänsä Charlotten nuorena leskeksi jääneeseen äitiin. Elizabeth on jo 38-vuotias maailmaa nähnyt nainen. Antoine hullaantuu häneen, ennen kaikkea kokeneen naisen tarinoihin maailmalta. Elizabeth vie Antoinen lyhyelle matkalle Barcelonaan ja pian sen jälkeen katkaisee suhteen selityksittä.

Keväällä Antoine lähtee Patrickin kanssa lukulomalle Espanjaan Patrickin vanhempien omistamaan huvilaan. Myös Laetitia tulee mukaan. Myöhemmin huvilaan saapuvat myös Xavier ja Véronique. Lukeminen unohtuu kokonaan. Kuten tavallista tytöt poistuvat ennen aikojaan, ja nuoret miehet lähtevät keskenään Pamplonaan härkien juoksua seuraamaan. Tässä kohdassa oli selvät viitteet Hemingwayn Ja aurinko nousee -romaaniin. Nuoret miehet kautta aikojen ovat mielellään nähneet itsensä kadotettuna sukupolvena.

Kuten edellä on käynyt ilmi, romaanissa ei ole varsinaista juonta. Loppuun on kuitenkin sijoitettu pari tapahtumaa, jotka antavat mielikuvan jonkinlaisesta kehän umpeutumisesta. Antoine joutuu kokemaan ensimmäisen kerran kun joku hänelle läheinen, yksi ystäväporukasta, kuolee yllättäen oman käden kautta. Antoine ymmärtää, kuinka teennäistä on ollut leikkiä itsemurha-ajatuksella.

Loppuun sijoittuvat myös Laetitian häät. Hän menee naimisiin Brunon, 30-vuotiaan pariisilaisen pörssimeklarin kanssa. Jollain tapaa nuorukaisista tuntuu, että Laetitia on myynyt itsensä.

Sous le taffetas, on ne distinguait pas la forme de ses fesses. Intérieurement, je dis adieu aux hanches de Laetitia. Elles seraient pour quelqu'un d'autre, définitivement. La nuit était venue sans qu'on s'en aperçoive.

Taftin alta hänen pakaroidensa muotoa ei erottanut. Mielessäni sanon hyvästit Laetitian lanteille. Ne olisivat jotakuta toista varten, lopullisesti. Yö oli tullut kenenkään huomaamatta.

Romaani oli joutuisa luettava. Lauseet ovat lyhyitä ja konstailemattomia. Nostalgian lisäksi minua viihdyttivät runsaat viitteet kirjoihin, elokuviin ja populaarimusiikkiin. Romaanissa oli myös paljon minun mielestäni kiinnostavia anekdootteja, joiden todenperäisyydestä minulla ei ole mitään hajua. Tässä muutama:

 - De Gaullen mielikirja oli Lordi Jim

 - Aseella, jolla Hemingway ampui itsensä, oli sama nimi kuin hänen ensimmäisellä vaimollaan (Richardson)

 - Brian Jonesin kuoleman jälkeen Mick Jagger aloitti Hyde parkin konsertin lukemalla Shelleyn runon Peace, peace, he’s not dead

 - Eedenistä itään kuvattiin iltaisin. Elia Kazan kielsi James Deania pissimästä päivän aikana. Näin Dean oli sopivan levoton, ahdistunut ja liikuttava illan kuvauksissa.

Nuorten replikointi oli välillä nokkelaa. Minua huvitti esimerkiksi repliikki: "Minä kuolen, jos en saa jotain juotavaa, hän sanoi. Minulla on niin kova jano, että joisin vaikka vettä."

Romaani voisi toimia myös nuorille aikuisille, jos maailma ilman tietokoneita, matkapuhelimia ja nettiä ei tunnu heistä esihistorialta. Ne syvemmät pulmat ja ilot – seurustelun aloittaminen, uraan liittyvät toiveet ja pelot – tuskin ovat paljon muuttuneet.

En ole aiemmin lukenut Eric Neuhoffin kirjoja. Hänellä olisi ilmeisesti kaksi muutakin tällaista nostalgiaa tihkuvaa romaania. Ne ovat saaneet merkittäviä palkintojakin. Tällä kertaa romaanin kansi herätti ensimmäisenä huomioni, koska tunnistin maalauksen, johon se perustuu. Mitään yhteyttä tällä Andrew Wyethin maalauksella ei romaaniin ole - tai no, onhan siinä ne lanteet.

Eric Neuhoff, Les hanches de Laetitia. Albin Michel 1990. Kansikuva pohjautuu  Andrew Wyethin maalaukseen Christina's World. 200 s. 

Isak Dinesen (Karen Blixen): Ehrengard

Karen Blixen (1885–1962) käytti useimmissa englannin kielellä julkaistuissa teoksissaan kirjailijanimeä Isak Dinesen. Sillä nimellä on alun perin julkaistu myös tämä sadunomainen ja humoristinen kertomus pienen saksalaisen ruhtinaskunnan tapahtumista. Kertomus on julkaistu suomeksi Karen Blixenin kokoelmassa Ehrengard ja muita kertomuksia (WSOY, 1963).

Postuumisti ilmestynyt Ehrengard saattaa olla viimeinen Karen Blixenin kirjoittama kertomus, ainakin se on yksi viimeisistä hänen loppuun asti viimeistelemistään tarinoista. Sitä kirjoittaessaan Blixen oli jo vakavasti sairas. Hänen elimistönsä otti vastaan enää harvoja ravintoaineita; parin viimeisen elinvuotensa aikana hänen kerrotaan nauttineen ainoastaan ostereita, šampanjaa ja särkylääkkeitä. Tätä taustaa vasten ajateltuna Ehrengard on hämmästyttävän hyväntuulinen ja leikkisä tarina, jonka huumori perustuu ilkikuriseen leikittelyyn sukupuolimoraalin kustannuksella. Samaan kevyeen sävyyn kertomus tutkii taiteen ja moraalin suhdetta.

Babenhausenin ruhtinaskunnan hallitsijaparilla on saduista tuttu pulma: Fugger-Babenhausenin suku uhkaa sammua, koska kauan kaivattua perillistä ei ole ilmaantunut. Sivumennen sanoen Karen Blixenillä on selvästi ollut hauskaa keksiessään henkilöiden ja sukujen nimiä tähän kertomukseen. Double entendret eivät ole vahinkoja. 

Viimein, viidentoista vuoden levottomuutta herättävän odotuksen jälkeen suurherttua ja -herttuatar viimein saavat lapsen, prinssi Lotharin.

Tarinan kertoja, joka tunnistautuu vanhaksi naiseksi ja kertoo saaneensa suurimman osan tiedoistaan isoisoäitinsä kirjeistä, jakaa kertomuksen – tai pienen sonaattinsa – kolmeen osaan, jotka hän nimeää musiikkiin viittaavin termein. Kertomuksen preludi on nimeltään Prinssi Lothar; toinen osa, nimeltään Rosenbad, on pastoraali; kolmas osa on Rondo, joka esitetään con furore, raivoisasti.

Prinssi Lotharin vartuttua nuoreksi mieheksi ruhtinatar huolestuu. Nuorukainen on kiinnostunut maalaustaiteesta, musiikista, tähti- ja kasvitieteestä mutta ei nuorista tytöistä. Itse asiassa Lothar ei ole erityisemmin pitänyt kosketuksesta toisiin ihmisiin, ei edes äitiinsä. 

Salaneuvos Cazotte, kuuluisa hovimaalari ja ruhtinattaren uskottu, lohduttaa huolestunutta äitiä. Cazottesta on isosta ikäerosta huolimatta tullut Lotharin läheinen ystävä ja mentori. Hän uskoo, että Lothar on niitä hienoja sieluja, jotka puhkeavat kukkaan vasta hieman myöhemmin mutta silloin sitäkin täydemmin. “Kun prinssi Lothar tekee valintansa, hän tekee sen hetkessä ja koko luontonsa täyteydellä.”

Cazotte ja kreivitär juonivat yhdessä suunnitelman: Lotharin kaipaaman Euroopan taiteen tutustumiskierroksen varjolla Cazotte johdattaa hänet myös vierailulle Euroopan hoveihin, joissa on Lotharin ikäisiä prinsessoja. Juoni onnistuu. Lothar ihastuu Leuchtensteinin 17-vuotiaaseen prinsessa Ludmillaan, kosii pikaisesti ja tulee hyväksytyksi. Loistokkaat häät järjestetään Babenhausenissa.

Lothar on todellakin heittäytynyt suhteeseen koko luonteensa täyteydellä. Nuoren parin ongelma on nimittäin päinvastainen kuin Lotharin vanhemmilla, joiden oli vaikea saada lasta. Lothar ilmoittaa äidilleen, että tämän hartaasti toivoma perheenlisäys on tulossa, tosin kaksi kuukautta ennen kuin se kunniallisten tapojen mukaan olisi soveliasta. Järkyttynyt ruhtinatar päättää auttaa nuoren parin rikkeen salaamisessa kansalta ja myös omalta aviomieheltään.

Yhdessä juonitteluihin aina valmiin Cazotten kanssa ruhtinatar laatii suunnitelman, jonka mukaan prinsessa muka lääkärien kehotuksesta eristetään syrjäiseen Rosenbadin linnaan luotettavien palvelijoiden huostaan. Sieltä hän voi sitten ilmaantua “vastasyntyneen” vauvan kanssa soveliaana aikana. 

Sopivan seuraneidin valinta aiheuttaa päänvaivaa, kunnes Cazotten mieleen juolahtaa Ehrengard von Schreckenstein, kenraali Schreckensteinin tytär. Pieni ongelma on, että Ehrengard on luterilainen. Voiko luterilaisten tunnetusti ankara moraalisuus synnyttää ongelman? 

Kertomuksessa luodaan uteliaisuutta herättävää vastakkainasettelua. Toisella puolella moraalisesti joustamaton Ehrengard, sotilassuvun ainoa naispuolinen jälkeläinen, ankarimmissa sotilashyveissä kasvatettu; toisella taas Cazotten aistillinen sensualismi, "taiteen moraali", joka vaikuttaa hyvin sallivalta ja mukautuvalta.

Prinsessa Ludmilla ja Ehrengard tulevat hyvin toimeen keskenään. He ovat kuin sisarukset. Ludmillalle käy pian ilmi, että vaikka Ehrengard on kasvanut maalla ja tuntee lisääntymisen mekanismit, hän on sukupuoliasioissa viaton. Hän on kihloissa serkkunsa kanssa, mutta mitään sopimatonta heidän välillään ei ole tapahtunut. Ehrengardin moraalinen kompassi ehdoton. Häntä verrataan tinasotilaaseen, jonka jalustan lyijypaino pitää aina pystyssä.

Rosenbadin pastoraalissa elämä kuluu enimmäkseen viattomien luonnon tarjoamien aistinautintojen parissa. Cazotte, joka on luonnollisesti osa Rosenbadin hovia, tosin nimittää linnaa Venuksenkukkulaksi kirjeissään ruhtinattarelle. 

Cazotte kokee Ehrengardin siveellisyyden haasteeksi itselleen. Hänelle syntyy halu maalata Ehrengard-neito ihastuttavassa punastumisen tilassa. Mikä tämän punastumisen voisi saada aikaan? Cazotte, ikääntyvä hurmuri, haluaisi vietellä Ehrengardin, mutta siten, että neidon täydelliseen antautumiseen ei liity lainkaan fyysistä kosketusta. Se olisi myös luonnollisesti turvallisempaa Cazottelle, kun muistaa tytön sotaisan suvun. Herra Cazotte on aina kammonnut verta, joka on kehon ulkopuolella. 

Ruhtinattarelle, jolla ei vaikuta olevan mitään hovimaalarin aikeita vastaan, Cazotte kirjoittaa:

"Pious people tell us that our moments of earthly delight be but echoes of a former, heavenly existence. I believe them. It will be so with Ehrengard von Schreckenstein when I have accomplished my task. From the moment when, in deep gratitude, I have bared my head to her and left her, any touch of physical delight within her life to her will be but the echo of my celestial embrace."

Vanhalla elostelijalla, joka nimittää itseään suoraan satyyriksi, on siis suuret luulot omista kyvyistään. Hän korostaa toimivansa taiteen ehdoin ja tavoittelevansa taiteellista vaikutelmaa. Samaan aikaan hän yllyttää kiihkoaan kuvitelmalla siitä, että kenraali von Schreckenstein, Ehrengardin isä, saattaa olla myös hänen tuntemattomaksi jäänyt isänsä. Hän hekumoi tällä "taivaallisella insestillä".

Prinsessa Ludmilla synnyttää ihanan poikavauvan. Lasta varjellaan erityisen tarkasti, sillä kastejuhlaa on lykättävä siihen asti, että prinsessa voi palata Babenhauseniin. Lasta katselevan Ehrengardin kasvoille ilmestyy nautinnollinen ilme kuin hän olisi ensimmäistä kertaa rakastunut.

Cazotte päätyy sattumalta piiloutuneena katselemaan, kun Ehrengard käy alastomana aamu-uinnilla. Cazotte uskoo olevansa jumalien erityisessä suojeluksessa. Hän voisi varmasti seurata samaa tapahtumaa joka aamu. Jumalat eivät pettäisi häntä. He olivat antaneet Cazottelle aiheen – Metsäjärvessä kylpevä nymfi tai Dianan kylpy – jonka toteutuksesta tulisi hänen mestariteoksensa. 

Cazotten maalauksessa neidon katse olisi kääntyneenä poispäin. Vain hän ja neito tietäisivät, ketä maalaus esittää. Sitä katsoessaan neito punastuisi, mutta ei siksi että olisi joutunut hyökkäyksen kohteeksi, vaan taiteen aikaan saaman hyväksymisen ja antautumisen vuoksi. Se sitoisi heidät – taiteilijan ja hänen mallinsa – intiimisti yhteen ikuisiksi ajoiksi.

Olen nyt selostanut juonta jo hyvinkin tarinan puoleen väliin asti ja paljastanut millaiset jännitteet kertomuksessa on ratkaistavana. Kenen moraali – tai moraalittomuus – vie voiton?

Moraalinen taistelu ei ole ainoa ratkaistava asia. Näyttää nimittäin siltä, että prinssin ja prinsessan salaisuus saattaa paljastua. Tarinan vauhdikkaassa loppujaksossa on luvassa vielä kidnappaus, jännittävä seikkailu ja pieni kummitustarinakin. Tämän osan ja tarinan loppuratkaisun suosittelen lukemaan itse.

Kertomuksen lopun käänne on mainio. Karen Blixen osoittaa nerokkuutensa tarinan rakentajana. Joku todellakin joutuu punastumaan sielunsa pohjaa myöten. Myös velvollisuus ja moraali joutuvat joskus turvautumaan valheeseen. Se on helpommin annettavissa anteeksi, jos ihminen täyttää velvollisuutensa oman onnensa kustannuksella.

Karen Blixenin tuotannosta olen aiemmin lukenut kuuluisan Eurooppalaisena Afrikassa -teoksen johon pohjautuu myös vuonna 1985 julkaistu elokuva Minun Afrikkani. Pääosia siinä näyttelivät Meryl Streep ja Robert Redford. Se on ensimmäisiä elokuvia, jonka kävin katsomassa vaimoni – silloin tyttöystäväni – kanssa ja siksi sillä on sydämessäni erityinen paikka. Olen lukenut myös Suuret tarinat -kokoelman, johon on yksiin kansiin painettu kahden Blixenin kertomuskokoelman novellit.

Tämän vuoden vappuaatosta vietin ison osan Karen Blixenin kotimuseossa Tanskan Rungstedissa. Olen käynyt siellä aiemminkin, mutta paikka kestää kyllä useammankin vierailun. Edellisen käynnin jälkeen vierailijoille avointa osaa oli laajennettu. Karen Blixenin kotikirjastoon pääsi nyt tutustumaan, ja sieltä oli hauska bongailla omilta kirjahyllyiltäni tuttuja teoksia. Myös Karen Blixenin makuuhuone toisessa kerroksessa, meren puolella, oli avoinna yleisölle. Karen halusi herätä aamuauringon valoon ja käydä uimassa ennen kuin muu talonväki heräsi.

Kotimuseon pysyvä näyttely oli otsikoitu "Courage, Humour and Love". Karen Blixenin viimeiseksi jääneessä tv-haastattelussa häneltä kysyttiin, minkä ohjeen hän antaisi nuorille. Vastaus kuului: “Ennen kaikkea täytyy olla rohkea. Ei voi elää ilman suurta rohkeutta. Ja jos he kysyvät lisää, sanoisin: Täytyy pystyä rakastamaan, ja täytyy omata huumorintajua.”

Karen Blixenin kotitalon suuri puisto toimii lintujen suojelualueena. Lintujen sirkutus kevään vehreydessä teki kävijän iloiseksi ja onnelliseksi. Tunnistin ainakin mustarastaan ja tiltaltin. Äänimaailmaa hallitsivat kuitenkin peukaloiset. Kun katselin läheltä koko olemuksensa täyteydestä laulavaa peukaloista, ajattelin, että siinä on Karen Blixenin sielunlintu, pikkuruinen vahva laulaja. 

Karen Blixen kirjoitti Afrikka-kirjassaan Raamatun Jaakobin käymään painiin viitaten, että hän, Karen, ei päästä irti elämästä, ennen kuin se suostuu siunaamaan hänet. Blixenin viimeisenä elinvuotena yksi hänen ystävistään muistutti Karenia tästä lauseesta. Karen vastasi: "Elämä on siunannut minua."

Karen Blixenin koti, Rungsted, Tanska 30.4.2025

Isak Dinesen (Karen Blixen), Ehrengard. Penguin Books 1986. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1962. Kansikuva: Paul Wright. 111 s.

Zadie Smith: Valkoiset hampaat

Olen ennenkin maininnut, että pidän kirjoista, joissa todellisia ongelmia käsitellään otsaa rypistelemättä. Zadie Smithin (s. 1975) Valkoiset hampaat kertoo 1900-luvun lopun lontoolaisesta monikulttuurisesta todellisuudesta sen ongelmia kaihtelematta mutta samalla lukijaystävällisesti, pitämällä ahdistuksen kurissa ja lukijan mielenkiinnon yllä lähes absurdin juonen ja hilpeyttä herättävien henkilöhahmojen avulla. Romaani on täynnä ilahduttavia yksityiskohtia ja kiehtovia tarinoita. Kaikki liittyy kaikkeen ja piilotettuja yhteyksiä on kuin salaliittoteoreetikon päiväunissa. 

Runsaasti kansoitetun romaanin päähenkilöt kuuluvat kahteen Pohjois-Lontoon Willesdenissä asuvaan perheeseen: Jonesien ja Iqbalien. Archie Jones ja Samad Iqbal ovat olleet toisessa maailmansodassa sotilastovereita. Heidän panssarivaununsa rikkoutui sodan loppuvaiheessa Bulgariassa. Sillä aikaa kun Archie ja Samad poistuivat läheiseen kylään juomaan sambucaa, vaunun koko muu miehistö tapettiin raa'asti.

Archien ja Samadin ystävyyttä on lujittamassa yhteinen salaisuus. Samad on painostanut Archien ampumaan heidän kiinni ottamansa sotavangin. Kyseessä oli ranskalainen tiedemies, joka oli auttanut natseja rodunjalostusohjelmassa. Teloituksen tekee erityisen moitittavaksi se, että sota on päättynyt kaksi viikkoa aiemmin. Archie suorittaa tehtävän vastentahtoisesti – näin Samad uskoo – ja haavoittuu samalla itse jalkaan. Samadilla puolestaan on vammautunut käsi. Fyysinen vammakin siis yhdistää miehiä.

Sodan jälkeen bengalilaistaustainen Samad solmii järjestetyn avioliiton Alsanan kanssa. He saavat kaksospojat Magidin ja Millatin. Samad työskentelee intialaisessa ravintolassa yksikätisenä tarjoilijana. Alsana ompelee kotona myyntiin seksileikkeihin tarkoitettuja asusteita pvc-muovista.

Archien ensimmäinen avioliitto päättyy eroon ja Archien elämä lähes itsemurhaan. Uuden avioliiton hän solmii jamaikalaistaustaisen Claran kanssa. He saavat yhden tyttären, Irien. Archie työskentelee kirjapainossa taittajana. Claran ammattia en muista mainitun. Hän kuitenkin suorittaa kursseja yliopistossa.

Samad on islaminuskoinen ja yrittää elää modernissa maailmassa entisen maailman arvoin. Ongelmana on, että hänen uskontonsa vaatii ehdottomuutta, johon hän ei pysty. Englantilaisen yhteiskunnan moraaliopit – "puhtaalle kaikki on puhdasta" ja "kaiken kohtuuden nimessä" – ovat pesiytyneet häneenkin. Ristiriita tekee hänestä rasittavan kaikkitietävän paasaajan.

Archiella ei ole syviä moraalisia aatteita. Hän tekee moraaliset ratkaisunsa kolikkoa heittämällä. Illat Archie ja Samad viettävät O'Connellin pubissa, joka Irlantiin viittaavasta nimestään huolimatta on islaminuskoisen Yusufin suvun omistuksessa eikä siellä siis tarjoilla sianlihaa, alkoholia kylläkin. Suvun viisi Abdulia ovat kaikki saaneet irlantilaisen lisänimen. Pubia johtaa Abdul-Mickey.

Samad yrittää pelastaa edes toisen pojistaan länsimaiselta vaikutukselta ja lähettää Magidin "kotimaahan", joka Samadin sieltä lähdön jälkeen on ehtinyt vaihtaa nimeään kahdesti, ensin Itä-Pakistaniksi ja sitten Bangladeshiksi. Kun Magid aikanaan nuorena miehenä palaa Englantiin, käy ilmi, että Samadin suunnitelma ei ole onnistunut. Nuori lakimies on valmis paiskimaan töitä länsimaisten arvojen hyväksi.

Millat-veljen nuoruus kuluu kaikista länsimaiden tarjoamista nautinnoista ammentamiseen. Huumeet, alkoholi ja seksi kuuluvat tiiviisti hänen elämäänsä. Isä Samadin mielestä "Millat ei ollut sitä eikä tätä, ei muslimi eikä kristitty, ei englantilainen eikä bengali; hän eli kaiken sen välissä, eli keskimmäisen nimensä Zulfikarin, miekkojen kalskeen, mukaisesti." 

Millat on osallistunut kirjojen polttamiseen (ilmeisesti kyse on Rushdien Saatanallisista säkeistä) teon tarjoaman jännityksen vuoksi. Hänen Alsana-äitinsä on tästä närkästyneenä polttanut Millatin levyt ja lehdet.

"Jokaisen on opittava läksynsä", Alsana oli sanonut muutamaa tuntia aiemmin sytyttäessään raskain mielin tulitikun. "Kaikki on pyhää tai sitten ei mikään. Ja jos poika alkaa polttaa muiden tavaroita, silloin hänkin menettää jotain pyhää. Ennen pitkää jokainen saa mitä kuuluu."

Taistelun houkutus vetää lopulta Millatin ääri-islamilaiseen liikkeeseen ja suunnittelemaan väkivaltaista tekoa.

Romaani kertoo humoristisella otteella siitä vakavasta ongelmasta, että kotoutuminen on vaikeaa niin kauan kuin ihmistä pidetään vieraana tai jollain tavoin vääränlaisena. Fundamentalismin juuret on usein löydettävissä siitä, että ihmistä ei ole hyväksytty.

Sekä Millat, Magid että Irie tutustuvat läheisesti myös Chalfenien perheeseen, joka tuntuu suorastaan nielaisevan nämä monikulttuuriset lapset. Isä Marcus Chalfen on genetiikkaa tutkiva tiedemies, jonka geneettisesti muunneltu Futura-hiiri aiheuttaa kiivaita väittelyitä julkisuudessa. Marcus Chalfen uskoo saavuttaneensa täydellisen geneettisen determinismin: hiiri tulee elämään juuri Marcuksen määräämällä tavalla, sairastumaan Marcuksen määräämiin tauteihin ja kuolemaan juuri silloin, kun Marcus on ohjelmoinut sen kuolemaan. Tätä eläinkoetta vastustavat luonnollisesti eläinsuojelijat mutta myös uskonnolliset ryhmät miltanttimuslimeista Jehovan todistajiin. Perimän ja ympäristön vaikutus on romaanissa tärkeä teema, jota siis käsitellään niin hiirten kuin ihmistenkin tasolla.

Äiti Joyce Chalfen on puutarhakirjailija, joka ihastuu Millatin rajoja rikkovaan persoonaan ja fyysiseen kauneuteen. Chalfeneiden lahjakkaista lapsista tutustumme parhaiten Joshuaan, joka kääntää selkänsä kodilleen ja liittyy eläinoikeusaktivisteihin. Magidista tulee Bangladeshista palattuaan Marcus Chalfenin lainopillinen neuvonantaja ja Iriestä Marcuksen arkistonhoitaja ja sihteeri. Työväenluokkainen Irie pitää Chalfenien keskiluokkaista elämää kiehtovana. Millat näkee siinä lähinnä helpon rahastusmahdollisuuden.

Romaani huipentuu joulukuun viimeiseen päivään vuonna 1992. Silloin on määrä tuoda Futura-hiiri julkisuuteen nähtäväksi ja tarkkailtavaksi. Projektin julkistustilaisuuteen saapuvat myös kaikki Iqbalit ja kaikki Jonesit, kukin omista syistään. Yhdellä Iqbalilla on mukanaan ase. Dramaattisessa tilaisuudessa paljastuu vihdoin, mitä Archie on tehnyt sodassa lähes viisikymmentä vuotta aiemmin ja pitänyt salassa parhaalta ystävältään Samadiltakin. Tapahtumalla on ollut pitkälle ulottuva vaikutus. Archien kohtalona on toiseen kertaan pelastaa saman miehen henki ja ottaa toistamiseen luoti omaan reiteensä.

Aivan loistavaa.

Miksi valkoiset hampaat? No, onhan siihen muitakin syitä, mutta seuratkaapa miten usein roduista puhuttaessa mainitaan tummemman ihonlaadun omaavien ihmisten valkoiset hampaat. Tässä romaanissa Archien vaimolla Claralla on vain puolet hampaista tallella. Kertooko se hänen puolirotuisesta taustastaan? Irie on selvästi kahden rodun välissä. Olisiko hänestä jonkinlaiseksi välittäjäksi? Ainakin hän aikoo – tadaa! – hammaslääkäriksi. Irie myös hyvin konkreettisella tavalla yhdistää Jonesien, Iqbalien ja Chalfeneiden perheet.

Ilmestyessään kaksikymmentäviisi vuotta sitten Zadie Smithin Valkoiset hampaat oli iso tapaus kirjamaailmassa. Enimmäkseen sitä ihailtiin, mutta oli myös soraääniä. Merkittävin sellainen oli brittikriitikko James Woodin arvio romaanista The New Republic -lehdessä. Siinä James Wood niputtaa Valkoiset hampaat yhteen Don DeLillon, Thomas Pynchonin ja David Foster Wallacen romaanien kanssa. Wood katsoo, että nämä kirjailijat ovat luoneet uuden genren, hysteerisen realismin, joka käsittelee yksityiskohtaisesti todellisia sosiaalisia ilmiöitä, mutta tekee sen tavalla, joka tavoittelee kiinnostavuutta hinnalla millä hyvänsä – usein uskottavan henkilökuvauksen kustannuksella.

Vuonna 2004 julkaisemassaan essekokoelmassa The Irresponsible Self: On Laughter and the Novel James Wood palaa aiheeseen. Kokoelman esseessä Hysterical realism hän toteaa, että "ihmiset, jotka kansoittavat näitä suuria, kunnianhimoisia aikalaisromaaneja, ovat näyttävän eloisia, teatraalisia, mikä melkein onnistuu kätkemään sen tosiseikan, että he ovat vailla elämää." Zadie Smith ei Woodin mielestä ole tässä suhteessa pahimmasta päästä: "Smithin päähenkilöt liikkuvat sisään ja ulos inhimillisen syvyyden ulottuvuudella. Joskus he näyttävät herättävän hänessä myötätuntoa, muulloin he ovat vain ulkokohtaisesti koomisia."

Ei tuo minusta ollut kovin suuri haitta. Totuus on kuitenkin, että kaikki romaanihenkilöt ovat keksittyjä, vaikka ne perustuisivat todellisiin henkilöihin tai kirjailijaan itseensä. Eikä kaikkien romaanien tarvitse olla samanlaisia. Joskus toiste luen varmasti taas romaanin, jonka henkilöt tuntuvat "todellisemmilta". Eikä ole Zadie Smithiltä ollenkaan hullumpi saavutus luoda 25-vuotiaana melkein yksin – tai vain muutamien kamujen kanssa – kokonaan uusi kirjallisuuden genre! 

Zadie Smith, Valkoiset hampaat. WSOY 2003. Englanninkielisestä alkuteoksesta White Teeth (2000) suomentanut Irmeli Ruuska. Suomennos ilmestyi alun perin vuonna 2001. Päällys: Ali Campbell. 505 s.