Kolme lyhyttä

Niputan tähän nyt kolme kirjaa, joilla ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin se, että ne ovat aika lyhyitä, noin sadan sivun mittaisia.

J.P. Donleavy, The Saddest Summer of Samuel S. Penguin Books 1972. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1966.

Tämä pieni romaani on ilmestynyt myös samannimisenä näytelmänä. En tiedä, kumpi oli olemassa ensin, mutta romaanista näkee helposti, että tämän saisi toimimaan myös näyttämöllä tai elokuvana. Dialogia on paljon ja tapahtumapaikat rajautuvat muutamaan keskeiseen.

Wienissä asuva amerikkalainen Samuel on jo iäkäs mies, liha alkaa rappeutua mutta henki sinnittelee vastaan. Hän on aikanaan valmistunut Harvardista, mutta repinyt tutkintotodistuksensa ja tullut Wieniin psykoanalyysiin, joka on jatkunut jo vuosia. Hän elää jonkinlaisilla opettajan töillä sekä pummaamalla tuttaviltaan. Vaikka hän on täysin toisten hyväntahtoisuuden varassa, hän pitää näennäistä riippumattomuuttaan suuressa arvossa. Tämän takia hän kieltäytyy kuukausirahasta, jota kreivitär, hänen oopperaillallisseuralaisensa, hänelle tarjoaa. Samuel on myös lievästi rakastunut kreivittäreen.

Eräänä päivänä Samuel tapaa kadulla kaksi nuorta amerikkalaista naista, Abigailin ja Catherinen, ja tarjoutuu näiden oppaaksi. Tytöt ovat tulleet Eurooppaan "laajentamaan inhimillistä ymmärrystään" ja "totta puhuen tapaamaan kundeja". Ikäerosta huolimatta sanavalmiin Abigailin ja Samuelin suhde syvenee nopeasti: Samuel haluaisi avioliittoon Abigailin kanssa, Abigailille riittäisi pikainen seksisuhde, kun parempiakaan ehdokkaita ei ole tarjolla. Kumpikaan ei saa haluamaansa. Ronskin ja tarkkanäköisen Abigailin ja ylimielisen ja yliherkän Samuelin sanailu on tämän romaanin parasta antia.

J. P. Donleavy kertoi Paris Review'n kirjailijahaastattelussa, ettei lue lainkaan kaunokirjallisuutta. Kuinkahan lienee? Ainakin tässä leikitellään eurooppalaisuuden ja amerikkalaisuuden stereotypioilla niin hauskasti, että arvelen Donleavyn ainakin joskus kuulleen Henry Jamesin romaaneista.

Teoksen lopussa Samuelin psykoanalyysi tulee viimein päätökseen. Enempää en teoksen loppuratkaisusta halua paljastaa. Yllättävä se kyllä on.

Petri Tamminen, Suomen historia. Otava (Seven) 2018. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2017.

Vuoden 2017 Helsingin kirjamessuilla satuin paikalle, kun Petri Tamminen kertoi tästä kirjastaan. Kirjailijasta paistoi, että teos oli syntynyt onnellisten tähtien alla. Hyvä alkuidea piti huolen erinomaisesta lopputuloksesta.

Kirja on syntynyt yli viidensadan haastattelun pohjalta. Tässä teoksessa on yhteensä reilut sata sattumusta itsenäisyyden jokaiselta vuosikymmeneltä. Harva niistä on yli sivun mittainen. Haastateltavien oma ääni kuuluu tarinoista, vaikka ne ovatkin suodattuneet Tammisen niukan kerrontatyylin läpi. Haastateltavat ovat epäilemättä kertoneet tähtihetkensä niin moneen kertaan, että Tammiselle ehtiessään ne ovat jo hioutuneet anekdoottimaiseen muotoon - usein niissä on koominen loppuhuipennus tai ainakin pieni kevennys. Toki joukossa on myös koskettavia tarinoita, varsinkin kirjan alkupuolella, jossa ollaan sota-aikojen tunnelmissa.

Monet jutut toimivat myös ruokapöytäkeskustelussa edelleen kerrottuina. Ainakin tarina Kekkosen valinnasta ja tarina jääkiekon maailmanmestaruudesta saivat aikaan riehakasta naurua ja yhden juomalasin kaatumisen.

Tällainen mikrohistoria vie tehokkaasti kunkin ajan tunnelmiin. Kun on jo aika monella vuosikymmenellä itsekin ollut mukana, on mukava huomata, miten monet kokemuksemme ovat loppujen lopuksi yhteisiä.

Malcolm Bradbury, My Strange Quest for Mensonge, Structuralism's Hidden Hero. Arena 1987.

Teoksessa käydään läpi strukturalismin ja dekonstruktionismin "Johannes Kastajan ja Pyhän Paavalin" Henri Mensongen elämä ja teokset, joista ei oikeastaan tiedetä mitään tai jos tiedetäänkin, ei voida varmasti sanoa, ovatko ne Henri Mensongen elämää ja teoksia. Jokainen väite Mensongesta saa tässä romaanissa vastaväitteen tai kieputellaan tyhjäksi sisällöstä.

Aluksi tuntui siltä, että tämä romaani on lähinnä pitkitetty vitsi postmodernistisen ilmaisutavan kustannuksella. Siinä sivussa tämä on kuitenkin myös aika hyvä katsaus sodanjälkeiseen filosofiaan, ennen kaikkea ranskalaiseen.

Bradbury myös kirjoittaa romaanissa mainion itseironisen omakuvan. Häntä avustaa tässä myös teoksen esi- ja jälkisanat kirjoittanut  Michel Tardieu (alias David Lodge).

Oli mukava löytää teoksen sivuilta myös viittaus Vincent B. Leitchiin, joka 1970-luvun lopulla piti lukukauden mittaisen luentosarjan strukturalismista Tampereen yliopistossa. Hän yritti sinnikkäästi saada meitä opiskelijoita keskustelemaan luennolla, mutta ehkä hän ei oikein ymmärtänyt, että se englannin kielen opetus, jota olimme saaneet lukiossa, teki meistä aika hyviä lukijoita ja kelvollisia kirjoittajiakin, mutta suulliseen ilmaisuun meitä ei ollut missään vaiheessa kannustettu. Lukukauden loppupuolella Leitch alistui kohtaloonsa ja tyytyi luennoimaan laumalle mykkiä, jotka tunnollisesti kirjoittivat muistiinpanoja. Arvosanaa opintokirjaan hakiessani uskaltauduin jo vähän puhumaankin. Tästä ilahtuneena Vincent B. lahjoitti minulle strukturalismia käsittelevän kokoomateoksen omistuskirjoituksella.

Ai niin, Bradburyn romaanin nimi Mensonge on ranskaa ja tarkoittaa valhetta.

Hauska kauhufantasia - Kingsley Amis: The Green Man

Kingsley Amis, The Green Man. Panther Books 1971. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1969.

Pitkän Jussin majatalo (Fawlty Towers) - sehän se oli se 1970-luvun jälkipuoliskon brittiläinen komediasarja, jonka John Cleese käsikirjoitti ja jossa hän itse näytteli pääosaa, töykeää ja asiakkaitaan halveksivaa majatalonpitäjää Basil Fawltya. Olen melko varma, että Cleese on saanut innoitusta luomukseensa tästä Kingsley Amisin romaanista.

Maurice Allington on The Green Man -nimisen majatalon omistaja ja tämän romaanin kertoja. Työ on lakannut tuomasta hänelle tyydytystä, ja sisäistä tyhjyyttään hän täyttää kylän rouvien viettelyllä, runsailla määrillä alkoholia sekä vanhemmalla englantilaisella runoudella.

Selvitellessään majatalonsa menneisyyttä Maurice on saanut selville, että sen on 1600-luvulla omistanut huonomaineinen kirkonmies, Thomas Underhill,  jolle uskonnon lupaama tuonpuoleinen elämä ei ole riittänyt, vaan hän on pimeyden voimien avulla pyrkinyt saavuttamaan kuolemattomuuden - ja ehkä onnistunutkin. Underhillin paheisiin on kuulunut myös lasten seksuaalinen hyväksikäyttö sekä muutama murha. Apurikseen murhatöihin hän on onnistunut manaamaan englantilaisen kansantaruston vihreän miehen, jonkinlaisen alkuvoimaisen luonnon henkiolennon. Majatalon synkkää menneisyyttä Maurice Allington on käyttänyt vetonaulana, sillä briteillä on tunnetusti viehtymystä paikkoihin,  joissa väitetään kummittelevan.

Kummittelu saa kuitenkin vakavamman sävyn, kun Allington itse alkaa nähdä ja kuulla henkiolentoja. Majatalossa asustava Allingtonin isäkin kuolee hämmästynyt ilme kasvoillaan ja outoja soperrellen.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Thomas Underhill pyrkii yhteyteen Mauricen kanssa päästäkseen takaisin maanpäälliseen elämään. Talossa ja sen ympäristössä alkaa tapahtua todella outoja asioita. Mauricen teini-ikäinen tytär Amy näyttää olevan henkien erityisen ja vaarallisen kiinnostuksen kohteena.

Tietenkin Mauricen pitkälle edenneen alkoholismin aiheuttamat harhat ja isän yllättävän kuoleman aiheuttama stressi ovat varteenotettava selitysvaihtoehto Allingtonin oudoille kokemuksille. Hyvään kauhuromaaniin täytyy mielestäni aina kirjoittaa sisään rationaalinenkin tulkinta. (Henry Jamesin Ruuvikierrettä ei tässä suhteessa ole ylitetty.)

Harhojen puolesta puhuu sekin, että yhden yöllisen ryyppytuurin aikana Maurice tapaa myös Jumalan, joka ilmestyy hänelle nuorehkon tyylikkään miehen hahmossa. Viskiä naukkaillen he keskustelevat kuoleman jälkeisen elämän houkutuksesta. Jumala varoittaa Mauricea Underhillistä, joka vakavasti sotkee Luojan pelisääntöjä. Jumala myös vihjaa, että Milton Kadotetussa paratiisissaan onnistui liian tarkasti paljastamaan ne pelisäännöt, joita Jumala noudattaa. Milton myös melkein arvasi, kuka Saatana todellisuudessa on. Vink vink! Jumalan piti puuttua asioihin - sydänkohtaus ja sitä rataa.

60-luvun lopun kirjallisen muodin mukaisesti Maurice käyttää paljon aikaa seksuaalisiin valloituksiinsa ja niiden selostamiseen. John Updiken Parit oli ilmestynyt vuotta ennen tätä romaania. Silmiinpistävän samanlaisissa tunnelmissa suhderuletti pyörii Mauricen pikkukylässä kuin Updiken lähiöissä. Viimeisimmän valloituksensa Maurice onnistuu jopa järjestämään samaan vuoteeseen vaimonsa kanssa. Pettymyksekseen Maurice huomaa tässä kuviossa jääneensä kolmanneksi, tarpeettomaksi, pyöräksi. Kirjan kustantaja Panther Books on 70-luvun erehtymättömällä mauttomuudella valinnut juuri tämän kohtauksen kirjan pornahtavaksi kansikuva-aiheeksi. Puolisoni nosteli hieman kulmiaan kirjavalinnalleni ja jouduin vähän selittelemään. Luin tätä lomamatkalla enimmäkseen julkisella paikalla ja tulin luultavasti leimautuneeksi likaiseksi vanhaksi mieheksi - täysin aiheetta! En minä nyt niin vanha vielä ole.

Romaanin lopussa Maurice Allington onnistuu karkottamaan haamut, vaimonsa ja viimeisenkin tipan itsekunnioituksestaan. Surkeaksi korvaukseksi hän oppii arvostamaan - ja odottamaan - kuolemaa.

Kingsley Amis oli kiinnostunut kirjallisuuden viihteellisistä genreistä ja kirjoitti useita romaaneja, joissa hyödynsi salapoliisi-, vakoilu- ja tieteiskirjallisuuden keinoja. Hän oli samalla kuitenkin myös oman aikansa tapojen satiirinen kriitikko, joka löysi pilkattavaa varsinkin erilaisista uudistuspyrkimyksistä. Tässäkin romaanissa on mainio kuvaus nykyaikaisesta papista, joka joutuu reippaasti ulos mukavuusalueeltaan, kun Maurice pyytää tätä pop-pappia manaamaan henget pois motellistaan. Kauhugenrenkin Amis ottaa kevyesti haltuunsa ja onnistuu yhtä aikaa luomaan kutkuttavaa jännitystä ja parodioimaan genren kaavamaisia ratkaisuja.

Maurice Allingtonissa on epäilemättä myös aimo annos omakuvaa. Yliopistokoulutus, ajoittainen ylimielinen käytös, mieltymys viskiin ja sen kohtuuton käyttö, rakkaus runouteen ja romaanien vähättely, mutkikas suhde naisiin - kaikki nämä Mauricen piirteet ovat tulleet esiin Martin Amisin muisteluksissa isästään. Martin Amis on myös useaan otteeseen maininnut isänsä vuosien mittaan lisääntyneen itseinhon, joka aiheutti surua hänen läheisilleen.

Maurice Allington inhoaa romaanin lopussa sitä, mikä hän on ollut ja epäilee, ettei pysty enää muuttumaan. Pientä toivoa lopun pessimismiin tuo parantunut suhde lapsiin, Amyyn ja Nickiin, sekä tämän vaimoon Lucyyn, joka lähes ainoana on uskonut, että Mauricen kummitusjutuissa saattaa olla jotakin perää.

Kuuntelen kertojaa - Barry Unsworth: Pascali's Island

Barry Unsworth, Pascali's Island. Penguin Books 1988. Teos on alun perin julkaistu vuonna 1980.

Basil Pascali on parikymmentä vuotta toiminut ottomaanien palkkaamana salaisena tiedonantajana kreikkalaisten asuttamalla mutta turkkilaisten hallitsemalla Aigeianmeren saarella. Raportteihinsa hän ei ole koskaan saanut vastausta, eikä hänen palkkiotaan kertaakaan ole korjattu vastaamaan muuttuneita elinkustannuksia. Vaikuttaa siltä, että hänet on unohdettu.

Nyt, heinäkuussa vuonna 1908, hän aloittaa viimeisen pitkän selontekonsa sulttaanilleen. Hän tietää, ettei voi koskaan lähettää kirjettään, sillä siinä hän tulee paljastaneeksi, kuinka epäluotettavia hänen raporttinsa ovat olleet. Niitä ovat hallinneet sanataiteelliset pyrkimykset. Tämä romaani sisältää tämän pitkän kirjeen eikä mitään muuta. Kaikki romaanin tapahtumat ja pohdinnat koemme Basil Pascalin epäluotettavan kerronnan välittäminä.

Onko epäluotettava kertoja epäluotettava, jos hän myöntää valehtelevansa tai värittävänsä totuutta? Tässä romaanissa kertoja myös avoimesti kertoo, milloin hän koristelee totuutta. Lukijan on kuitenkin pysyteltävä tarkkana: vilpittömäntuntuisenkin todistajan todellisuudentaju voi olla pielessä. "Ehkä mitään tästä ei todella tapahtunut", Basil Pascali toteaa kirjeensä viimeisellä sivulla.

Pascalin saarelle saapuu salaperäinen herra Bowles, jonka arkeologista kiinnostusta Pascali epäilee kulissiksi ja jossa hän näkee kaltaisensa salaisen agentin. Hän lyöttäytyy britin seuraan tarkoituksenaan selvittää, mikä tämä oikein on miehiään. Siinä samalla hän suoraan sanottuna kerjää itselleen illallisia ja muita taloudellisia etuja, joista ilmiantajan niukkaakin niukemmaksi käynyt palkkio on pakottanut hänet luopumaan.

Herra Bowles suhtautuu matelevaan Pascaliin aluksi alentuvasti, mikä käy kipeästi Pascalin omanarvontunnolle. Hän kun pitää itseään hienostuneena ja sivistyneenä herrasmiehenä - ja se hän itse asiassa onkin: hänen viittauksensa filosofiaan ja ranskankieliset Baudelaire-sitaattinsa kertovat aidosta oppineisuudesta, joka samanmielisten keskustelukumppanien puutteessa kuitenkin synnyttää helposti mielikuvan sievistelevästä kylähullusta.

Kun Bowles arvaa Pascalin ilmiantajaksi ja tylysti arvelee, ettei sulttaanin valtavassa ja kaoottisessa salaisessa palvelussa kukaan lue eikä ehkä koskaan ole lukenutkaan tämän raportteja, Pascalin loukattu itsetunto alkaa hautoa kostoa. Bowlesin ja Pascalin vuoroin lähenevä ja etääntyvä suhde luo romaaniin mielenkiintoisen jännitteen: he ovat ehkä enemmän toistensa kaltaisia kuin kumpikaan haluaa myöntää.

Bowlesin todetessa halveksivasti, että Pascali on "jonkinlainen ilmiantaja", tämä vastaa ylpeästi: 

- En jonkinlainen vaan parhaimmanlainen.

Pascalin toimet hänen alkaessaan samanaikaisesti juonitella Bowlesin kanssa ja häntä vastaan johtavat dramaattisiin ja traagisiin seurauksiin. Kirja on juoneltaan jännittävä, paikoin siinä on jopa poliittisen ja toimintatrillerin aineksia.

Teos päättyy siihen, että Pascali alistuu kohtaloonsa unohdettuna ja toimeentulonsa menettäneenä tiedonantajana, jolla ei enää ole edes ketään, jolle raportoida, kun myös hänen sulttaaninsa Abdul Hamid on syösty vallasta.

Tämän lyhyehkön historiallisen romaanin parasta antia on Basil Pascalin runollisesti polveileva, sivistynyt, tarkkanäköinen, epäluuloinen kertojanääni. Täysin epäluotettavaksi mieheksi hän on poikkeuksellisen rehellinen. Myös ihmisten, ajan ja paikan kuvaus on nautittavaa: kreikkalaisten arki jää tosin vähemmälle, mutta varsinkin saarella toimivien muiden maiden kansalaisten - brittien, amerikkalaisten, saksalaisten ja turkkilaisten - toimet tulevat tarkkaan valaistuiksi. On luonnollista, että ilmiantaja on erityisen kiinnostunut vierailijoista, ei niinkään paikallisesta väestöstä.

Lukemani kirjan kansikuva on peräisin romaanin pohjalta tehdystä elokuvasta. En uskalla etsiä elokuvaa käsiini. Pelkään, että se osoittautuisi pettymykseksi. Romaanin ytimessä on kirjallinen kerronta, sanataide, ja juuri siitä pidin.

Kengännauhasta asiaa - Nicholson Baker: Mezzanine

Nicholson Baker, Mezzanine. Granta Books 1990. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1988.

Kirja ei ole pituudella pilattu: 135 melko tiheään painettua sivua (joista useilla tosin vielä tiheämmin painettuja alaviitteitä). Juoni lyhyesti: kertojan vasen kengännauha katkeaa juuri ennen ruokatuntia ja romaani kertoo uuden kengännauhan hankinnasta ja muista ruokatunnin tapahtumista. Ei siis edes yhden päivän romaani vaan yhden ruokatunnin romaani. Riennätkö jo innosta väristen kohti kirjastoa? Etkö?

Toisinaan törmää kirjaan, jossa kerronnan imu ei lainkaan perustu sen kertomaan tarinaan. Tämä on yksi niistä. Luin kirjan ahmien lähes yhdellä istumalla. Kerronta hyppelehtii riemastuttavien assosiaatioiden varassa asiasta toiseen. Käsitellyiksi tulevat muiden muassa erilaiset juomapillit ja niiden ominaisuudet (pian paperista valmistetut muuten ilmeisesti korvaavat purkista kaasukuplien varassa ylös nousevat muoviset), nitojat, solmiot, muutokset kirjojen lainaustavoissa, maidon kotiinkuljetus ja erilaiset maitoastiat (meillä Suomessa kotiinkuljetusta ei ole harrastettu, mutta maitopussit - ja niistä väsätyt matot - kuuluvat kaikkien omanikäisteni sukupolvikokemukseen), jääkuutioiden valmistus, työpaikan wc-etiketti, käsien kuivaaminen wc:ssä, popcorn, korvatulpat, Penguin classics -kirjasarja. Listani ei ole kattava.

Romaanin kertoja, josta työtoverit käyttävät nimeä Howie ja jonka tulkitsen Nicholson Bakerin omakuvaksi, käy myös läpi elämänsä kahdeksan edistysaskelta, joista yksi oli sen oivaltaminen, kuinka deodoranttia voi lisätä paidan pukemisen jälkeen. Se oli oivallus, joka kertojan mukaan teki hänestä aikuisen.

Jotain beckettmäisen koomisen pakkomielteistä on myös luettelossa, jonka kertoja laatii vuoden aikana ajattelemiensa ajatusten esiintymistiheydestä. Kärkipaikkaa pitää tyttöystävä L (580 kertaa vuodessa). Keskivaiheilla ovat muun muassa syntymässä erotetut identtiset kaksoset (14 kertaa) ja hännänhuippuna Immanuel Kant (0,5 kertaa).

Suomalaisista kirjailijoista lähimpänä Bakerin laatua on kansakoulutoverini Markus Kajo, jonka kanssa Baker jakaa syntymävuoden lisäksi kiinnostuksen lapsuusmuistoihin, omituisiin yksityiskohtiin, musiikkiin ja erilaisten vempainten toimintamekanismeihin.

Kerran yli viisikymmentä vuotta sitten isäni tuli naurua pidätellen ilmoittamaan, että ovella minua kysyy luokkatoverini, joka on ilmeisesti ajanut koko Joensuun halki polkupyörällä kaasunaamari päässä. Se oli Markus. Tätä tapahtumaa isäni muisteli suurella hellyydellä elämänsä loppuun asti. Markus Kajon kirjat olivat aina toivottu isänpäivä- tai joululahja. Sota- tai urheilukirjoja isäni ei kaivannut. Hän olisi varmasti nauttinut myös Nicholson Bakerin romaanitaiteesta.

Neuvostonostalgiaa - Michael Frayn: The Russian Interpreter

Michael Frayn, The Russian Interpreter. Flamingo 1985. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966.

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä on sanottu, että siinä ei tapahdu mitään - kaksi kertaa. Puolenkymmentä vuotta sitten Suomen teattereissa - myös täällä Oulussa - esitettiin Michael Fraynin farssia Saranat ja sardiinit (alun perin Noises off). Siinä tapahtuu kaikki mahdollinen - kolme kertaa. Hieman omituisesta suomenkielisestä nimestään huolimatta se on farssien parhaimmistoa. Kannattaa käydä katsomassa, jos sitä vielä jossain esitetään.

Olen tätä ennen lukenut muutamia Michael Fraynin romaaneja. Nopeasti muistellen mieleen tulevat Sweet Dreams, Vakoojat ja Skios. Noises off -näytelmän kaltaisia naurupommeja ne eivät ole olleet mutta hauskoja ja viihdyttäviä kumminkin. Niin oli tämäkin The Russian Interpreter, joka kuuluu Fraynin varhaiseen tuotantoon.

Paul Manning on neuvostoajan Moskovassa opinnäytetyötään valmisteleva englantilainen yliopistomies. Kirjan alussa hän on väsynyt byrokratiaan ja masentavaan ilmapiiriin ja kaipaa lomalle vapaaseen länteen - eli Suomeen. Suomen matka kuitenkin unohtuu, kun Manning tutustuu ja ihastuu viehättävään ja epäsovinnaisesti käyttäytyvään Rayaan.

Asia mutkistuu kuitenkin, kun Paul tapaa Moskovassa englantilaisen Gordon Proctor-Gouldin, joka väittää olevansa Paulin vanha yliopistotuttava. Paul ei häntä kylläkään muista. Proctor-Gould harjoittaa Neuvostoliitossa epämääräisiä liiketoimia, joihin liittyy jonkinlaista salakuljetusta, ehkä ei kuitenkaan mitään sen vakavampaa kuin venäläiskirjailijoiden läntisten tekijänoikeuspalkkioiden toimittamista perille. Proctor-Gould palkkaa Manningin tulkikseen. Manningin ja Rayan lupaavasti alkanut suhde karahtaa kiville, kun myös Proctor-Gould alkaa liehitellä Rayaa ja vaatii, että mustasukkaisuudesta kihisevä Manning toimii viettely-yrityksen tulkkina. Manningin tyrmistykseksi Raya viivyttelemättä muuttaa asumaan Proctor-Gouldin hotellihuoneeseen.

Näistä asetelmista kehkeytyy mainio romaani, jonka keskeisenä teemana on ihmisten välinen luottamus. Mihin perustuu se, että luotamme toisiin ihmisiin ja toisiin taas emme? Mikä saa ihmisen vaikuttamaan rehelliseltä? Keneen oikeastaan voi luottaa? Tämän tarinan perusteella ei juuri keneenkään. Kaikki teoksen henkilöt ovat epäluotettavia tai ainakin epäilyksen alaisia. Myös umpirehellinen ja hieman naiivi Paul Manning oppii teoksen mittaan muuntelemaan totuutta tarpeen vaatiessa.

Jo Manningin ja Rayan ensitapaamisella luottamuksen teema nousee hauskasti esiin. Raya vaikuttaa raikkaan avoimelta - hän herättää heti Paul Manningin luottamuksen, kun kertoo vaaleiden hiustensa olevan värjäyksen tulosta. Myöhemmin käy ilmi, että muille Raya kertoo vaaleutensa johtuvan suomalaisista sukujuurista. Mikä on totuus? Raya myös kertoo opettavansa työkseen dimaa, dialektista materialismia. Entäpä jos Raya onkin vakooja, jonka tehtävänä on houkutella länsimainen vierailija ansaan?

He kävelivät vakavina metsän läpi käsi kädessä.
'Joka tapauksessa', sanoi Manning. 'Minä en tiedä, enhän?'
'Et.'
'Oletko?'
'Mitäpä minun kannattaa vastata? Se olisi merkityksetöntä.'
'Siitä huolimatta.'
'Sinä haluat merkityksettömän vastauksen?'
'Se on parempi kuin ei mitään.'
'Hyvä on sitten. Minä olen johdattamassa sinua ansaan.'
'Älä laske leikkiä, Raya.'
'Huomaatko?'
'Tiedän aivan hyvin, että et ole.'
'Hyvä on - en ole.' He kävelivät hiljaisina katsellen maahan.

Fraynin romaani osoittaa, että ihmisten motiivit ovat monimutkaisia. Vakoilijoiden ja vastavakoilijoiden erottaminen toisistaan voi olla mahdotonta. Joskus avoimesti korruptoituneet ihmiset voivat olla hyvän asialla; vilpittömät puolestaan voivat saada aikaan pahaa.

Romaanin kuvaus neuvostoajan byrokratiasta, hyödykepulasta, keinottelusta, kaksoisstandardeista, tekopyhyydestä ja epäluuloisuudesta tuntuu jo melkein nostalgiselta. Samantyyppistä satiiria kirjoittivat myös ainakin Malcolm Bradbury (Vaihtokurssit) ja Anthony Burgess (Honey for the Bears). Poliittinen satiiri joutuu nykyään etsimään kohteensa muualta, kun tätä ilmiselvää maalitaulua ei enää tässä muodossa ole olemassa. Satiirin kohteet eivät maailmasta tietenkään lopu - ikävä kyllä.

Tähän päättyy romaania koskeva osuus blogikirjoituksessani. Jatka eteenpäin, jos haluat lukea Englannin kirjallisista aviopareista ja yhden juorun.

Englannissa näyttää olleen ja olevan edelleen useita aviopareja, joista toinen kirjoittaa romaaneja tai näytelmiä ja toinen elämäkertoja. En osaa sanoa, mitkä ovat tämmöisen liiton houkutukset, mutta ehkä siinä on kyse siitä, että puolisoiden työt ovat niin lähellä toisiaan, että ammatillisetkin keskustelut ovat hedelmällisiä, mutta eivät niin lähellä, että syntyisi kilpailuasetelmaa.Tällainen pariskunta oli Harold Pinter ja Antonia Fraser. Tällä hetkellä kirjoittavia pareja ovat Margaret Drabble ja Michael Holroyd sekä Rose Tremain ja Richard Holmes.

Tämä johtui mieleeni siitä, että Michael Fraynin puoliso on elämäkertakirjailija Claire Tomalin, jonka teokseen The Invisible Woman perustuva tv-elokuva on nähty Suomenkin televisiossa. Se kertoo Ellen Ternanista, joka oli Charles Dickensin salainen rakastettu tämän elämän loppuvuosina. Claire Tomalin on kirjoittanut elämäkertoja myös Samuel Pepysistä, Katherine Mansfieldistä, Percy Bysshe Shelleystä, Mary Wollstonecraftista, Jane Austenista ja Thomas Hardysta. Viimeksi mainitun olen lukenut. Hardy-elämäkertaansa The Time-Torn Man Tomalin oli tuonut mielenkiintoisen näkökulman Hardyn musikaaliseen taustaan. Thomas Hardy oli viuluniekan poika, jolla oli musiikki luissaan ja ytimissään.

Viime vuonna Claire Tomalin julkaisi viimein omaelämäkerran The Life of My Own. The New York Review of Books sisälsi muutama viikko sitten tästä kirjasta laajan kiittävän arvion, jossa todetaan, että omaelämäkerraksi siinä on harvinaisen vähän kalavelkojen maksamista tai itsekorostusta. Ja se lupaamani juoru: kun Claire Tomalin oli 40-vuotias, hänellä oli suhde 25-vuotiaan Martin Amisin kanssa. Suhde päättyi onnettomasti. Omaelämäkerrassaan Tomalin myös paljastaa, mikä on se toistuva vitsi Saranat ja sardiinit -näytelmässä, johon Frayn sai idean Claire Tomalinista. Voi hitsi! Minun on varmaan hankittava kirja saadakseni sen selville. Lehtijutussa sitä ei kerrota.

Lupaava esikoinen - Virginia Woolf: Menomatka

Virginia Woolf, Menomatka. Savukeidas 2012. Englanninkielinen alkuteos The Voyage Out ilmestyi vuonna 1915. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen.

Toisinaan hän ajatteli, että miltei kaikki asiat riippuvat lopulta koulutuksesta.

Romaanin esipuheessa mainitaan, että tämä Virginia Woolfin esikoisteos herätti "pienoista kohua ajan kulttuuripiireissä, ei vähiten sen vuoksi, että nainen tohti kirjoittaa yleensä miehille kuuluvista aiheista, kuten politiikka ja yhteiskunta". Sen tarkemmin teoksen vastaanottoon perehtymättä arvelen, että maailmansodan melskeissä tämän romaanin tärkein yhteiskunnallinen sanoma - naisten koulutuksen parantamisvaatimus - on saattanut jäädä vähälle huomiolle. Luulen myös, että kriitikot ovat huomanneet henkilöasetelman ja juonen yhteydet puolenkymmentä vuotta aikaisemmin ilmestyneisiin E.M Forsterin romaaneihin Talo jalavan varjossa ja Hotelli Firenzessä. Tuskin kuitenkaan yhdeltäkään lukijalta on jäänyt huomaamatta kirjailijan selvät kertojanlahjat. Enpä ihmettelisi, jos on käytetty kriitikkojen kuluneinta ilmausta: lupaava esikoinen.

Romaanin päähenkilö on 24-vuotias Rachel Vinrace. Varakkaan leski-isän järjestämä kasvatus on pitänyt tyttären tietämättömänä naisten ja miesten välisistä suhteista. Merimatkasta Etelä-Amerikkaan laivanvarustajaisän laivalla ja oleskelusta Santa Marinan kaupungissa Helen-tädin ja tämän tutkijamiehen vieraana tulee Rachelille opintomatka maailmaan ja ihmissuhteisiin.

Jo laivamatkalla saadaan esimakua tulevasta, kun Rachelia huomattavasti vanhempi parlamenttiedustaja Richard Dalloway (kyllä, Rouva Dalloway -romaanin Clarissa Dallowayn aviomies) kiinnostuu nuoresta naisesta ja pitkän yhteiskunnallisen keskustelun päätteeksi yllättäen suutelee Rachelia. Vanhempi herra säikähtää itsekin omaa käytöstään ja syyttää tietämätöntä ja täysin hämmentynyttä Rachelia "viekoittelusta". Seuraavana yönä Rachelin alitajunta työstää seksuaalista kokemusta tavalla, joka kertoo kirjailijan todennäköisesti perehtyneen Freudin tutkimuksiin - tai omaan alitajuntaansa:

Hän uneksi kävelevänsä pitkin pitkää tunnelia, joka muuttui vähitellen niin kapeaksi, että hän pystyi koskettamaan kosteita tiiliä kummallakin puolen. Viimein tunneli avartui ja muuttui holviksi. Hän huomasi olevansa jumissa, sillä kaikkialla mihin hän kääntyi, oli vain lisää tiiliä. Lisäksi holvissa oli pieni muotopuoli mies, joka kyykki lattialla pälpättäen. Miehellä oli pitkät kynnet. Hänen kasvonsa olivat rokonarpiset ja muistuttivat pikemminkin eläimen kasvoja.

Perillä Santa Marinassa Rachelin täti Helen Ambrose, sympaattisesti kuvattu vapaa henki, ottaa tehtäväkseen sisarentyttärensä perehdyttämisen nykyaikaisen naisen elämään. Naiset tekevät yhdessä tuttavuutta paikallisen hotellin värikkäisiin englantilaisvieraisiin. Näistä Rachelin erityinen kiinnostus kohdistuu Terence Hewetiin, nuoreen romaanikirjailijaan, joka hotellivieraiden järjestämällä retkellä pian hakeutuukin Rachelin seuraan.

Hänen katseensa sattui Racheliin. Tyttö makasi jonkin verran muiden takana kyynärpäähänsä nojaten. Hän olisi saattanut siinä tilanteessa ajatella tismalleen samoja asioita kuin Hewet itsekin. Hewet kompuroi Rachelin luo polvillaan leipäpala kädessään. "Mitä katselette?" hän kysyi. Tyttö oli ensin hieman hämmentynyt, mutta vastasi heti: "Ihmisolentoja."

Näin pitkälle piti lukea, lähes 150 sivua, ennen kuin "penni putosi", niin kuin britit sanovat. Leski-isän eristyksissä kasvattama tytär, joka lopulta törmää uuden uljaan maailman ihmisolentoihin - haa! Virginia Woolf on käyttänyt romaaninsa taustatekstinä Shakespearen Myrsky-näytelmää: tässä kohtauksessa Rachel-Miranda kohtaa Terence-Ferdinandinsa. Nyt myös Rachelin unessa esiintyvä muotopuoli on helppo tunnistaa himokkaaksi Calibaniksi - kirjailijan mainio oivallus on pistää herrasmiesparlamentaarikko unessa näyttäytymään Shakespearen "myrkyllisenä rupikonnana". Helen-tädin tunnistaminen ilmanhenki Arieliksi saattaa olla ihan oman mielikuvitukseni tuotetta.

Hotellivieraiden joukossa on useita kiinnostavia henkilöitä, jotka luonnollisesti herättävät umpiossa kasvaneen Rachelin uteliaisuuden. Näistä merkittävin ja mielestäni paljon päähenkilöitä kiinnostavampi on St. John Hirst, radikaali yliopistomies ja kirjailija, jota Helen-täti jopa suunnitelmissaan pitää varteenotettavampana Rachelin "kouluttajana" kuin Terence Hewitia.  Myös kirjailija Woolfia Hirstin hahmo tuntuu kiinnostavan niin paljon, että tämä uhkaa viedä huomion Rachelin ja Hewetin rakkaustarinalta. Hirstin hahmon kautta tuodaan esille, että sukupuoliasiat saattoivat viime vuosisadan alun Englannissa olla yhtä vaikeita nuorille miehille kuin nuorille naisillekin. Hirstin uskoutuminen Helenille sukupuolisista ongelmistaan päättyy seuraavaan huvittavaan sananvaihtoon:

Hirst nousi huudahtaen: "Joten koko tälle mysteerille ei ole mitään todellista syytä!"  "Ei mitään, paitsi että me olemme englantilaisia", Helen vastasi.

Ajatus "No sex, please, we're British" ei siis esiintynyt ensimmäistä kertaa 1970-luvun West End -farssissa ja siitä tehdyssä elokuvassa!

Hirstiä vaivaa ajattelevan ja tietoisen ihmisen kirous, jota hän pitää onnensa esteenä:

Kaikkein arvokkain lahja olisi se, että voisi olla yksinkertainen ja sanoa yksinkertaisesti mitä tuntee ilman kammottavan ja vainoavan itsetietoisuuden painoa, joka näytti St. Johnille aina hänen omat kasvonsa ja sanansa ikään kuin peilistä.

Hirstin ja Helenin keskusteluissa käsitellään perusteellisimmin tämän romaanin keskeisintä yhteiskunnallista vaatimusta, naisten koulutuksen parantamista. Hämmentävää nykylukijan - tai ainakin tämän lukijan - kannalta tässä romaanissa on sen peittelemättömän elitistinen ajattelu. Koulutusvaatimus näyttää nimittäin koskevan vain yläluokan ja sivistyneistön tyttöjä. Palvelusväki - nämä Mariat ja rouva Chaileyt, jopa sairaanhoitajatar McInnis - silloin kun heitä edes vaivaudutaan nimeämään, saavat jäädä tietämättömyyteensä ja taikauskoihinsa.

Rachelin ja Terencen seurustelu etenee onnahdellen aina siihen saakka, kunnes kuuden päivän jokiretkellä sisämaahan "luonnollisten alkuasukkaiden" pariin Terence rohkaistuu kömpelöön kosintaan.

Kihlaparin tulevaisuudensuunnitelmissa on aimo annos parodiaa, mikä kertoo siitä, että Woolf ei yhteiskunnallisesta ajattelustaan huolimatta halunnut leimautua yhden asian saarnaajaksi:

"Meidän on kuitenkin hankittava poika ja tytär", sanoi Terence laskien kirjeet pöydälle, "pelkästään sen mittaamattoman edun vuoksi, että he olisivat meidän lapsiamme ja saisivat erittäin hyvän kasvatuksen." Sitten he hahmottelivat yhdessä ihanteellisen koulutuksen päälinjoja ja keskustelivat siitä, kuinka heidän tyttärensä olisi hyvä jo vauvaiästä saakka katsella silloin tällöin siniseksi maalattua levyä, jotta  hänessä heräisi äärettömiä ajatuksia, sillä naisista kasvatettiin tavallisesti liian käytännöllisiä. Ja heidän poikansa pitäisi oppia nauramaan kaikille suurmiehille, toisin sanoen arvostetuille ja menestyneille maan mahtaville, jotka pukeutuivat koristenauhoihin ja nousivat aina huipulle.

Teoksen lopussa rakkaustarina saa synkän käänteen. Teos osoittautuu Shakespearen hengessä kirjoitetuksi tragikomediaksi tai ehkä pikemminkin komediaksi, joka vinksahtaa tragediaksi Romeon ja Julian tapaan. Aivan lopussa palataan vielä hetkeksi Santa Marinan hotellivieraiden pariin: heidän maailmansa järkähtää hieman mutta elämä jatkuu.

Virginia Woolf osoittautuu jo tässä teoksessa moneen tyylilajiin kykeneväksi kirjailijaksi. Herkkä havainnoija tulee hienosti esiin vaikkapa kohtauksessa, jossa Rachel, Helen, Hewet ja Hirst tekevät öisen kävelyn hotellilta Ambrosien huvilalle. Auringon noustessa Hewett ja Hirst ovat kahden; kaikki sanottava alkaa olla sanottu ja aistit avautuvat ympäröivälle kauneudelle. Paikoin Woolf on myös mainettaan hauskempi - tai enpä tiedä, millainen maine hänellä on, käsitykseni taitaa perustua hänestä näkemiini valokuviin, joissa hänellä aina on jollain tapaa alakuloinen ilme.

Ville-Juhani Sutisen suomennos ei kiinnittänyt huomiota itseensä, mikä on minusta aina kunniaksi käännökselle.

Kauhua, rakkautta ja kerronnan iloa - Mario Vargas Llosa: Andien mies

Mario Vargas Llosa: Andien mies. Otava 1995. Espanjankielinen alkuteos Lituma en los Andes ilmestyi vuonna 1993. Suomentaja Sulamit Hirvas.

Toisella tavalla kerrottuna tämä perulaisen nobelistin romaani olisi voinut olla kauhutarina syrjäisen seudun taikauskon vaatimista ihmisuhreista hieman Uhrijuhla-elokuvan (Wicker Man) tapaan. Paikoin erittäin väkivaltaisesta sisällöstään huolimatta kirja on kuitenkin riemastuttava lukukokemus. Kerronnan ilo kannattelee lukijaa yli tarinan synkkien rotkojen.

Korpraali Lituma ja kansalliskaartilainen Tomasito ovat syrjäisessä Andien kylässä suojaamassa  tietyömaata sissien ja heitä myötäilevien vuoristolaisten hyökkäyksiltä, kun kolme ihmistä katoaa salaperäisesti. Korpraali Lituma alkaa selvittää kadonneiden kohtaloa, mutta sotilaalle ja rannikolta tulleelle ei tietenkään haluta puhua. Hänelle kuitenkin vihjataan, että vuoriston henget ovat katoamisten takana. Lituma ja Tomasito tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. Uhkaavassa tilanteessa he hakevat lohtua toistensa seurasta. Juttelu kääntyy aina Tomasiton suureen rakkauteen, naiseen, jonka myös Lituma uskoo tavanneensa nuoruudessaan kotikaupungissaan Piurassa.

Tomasiton ja Lituman keskusteluista avautuu erikoinen rakkaustarina, jossa kertojat vaihtuvat nopeasti ja tunkeutuvat hauskasti toistensa kertomuksiin. Myös henkilöt, joista Tomasito ja Lituma kertovat, ottavat välillä puheenvuoron. Tapahtumiin saadaan yhtä aikaa useita näkökulmia kuin kubistisessa maalauksessa. Aikaa kertojamme käsittelevät suurpiirteisesti, mutta tarinan kulkua on silti helppo seurata.

Yhteiskunnallinen ulottuvuuskin on romaanissa vahvasti mukana. Maolainen sissiliike Loistava polku värvää syrjäseutujen sorrettua väestöä riveihinsä. Romaanissa tilanne nähdään sotilaiden (ja hiukan myös turistien ja kansainvälisissä tehtävissä toimivien tutkijoiden) kautta, joten on ymmärrettävää, että sissien toiminta näyttäytyy brutaalina mielivaltana. Edes tutkijoiden ja turistien pyrkimys pysyä puolueettomana ei pelasta heitä julmalta kohtelulta. Fanaattinen ideologia, puutteen aiheuttama katkeruus ja kehno sivistys ovat tuhoisa yhdistelmä.

Korpraali Lituman sinnikkäät tutkimukset tuottavat lopulta tulosta ja kadonneiden karmea kohtalo paljastuu tässä genrejä sujuvasti sekoittelevassa romaanissa, jonka voi siis mainiosti lukea paitsi kauhu- ja rakkausromaanina myös salapoliisitarinana.

Kirjaa lukiessani mietin, miten vahvasti taikausko todella mahtaa elää Perun syrjäisillä seuduilla. Ilman kokemusta asiasta on vaikea tietää, onko myyttien maailma todellakin vahvasti osa perulaisen ihmisen ajattelutapaa vai onko kyse eteläamerikkalaisesta kerrontaperinteestä, maagisesta realismista, jonka työkalupakkiin taikausko ja myytit kuuluvat.

David Hockney omin sanoin

Martin Gayford, A Bigger Message: Conversations with David Hockney. Updated and expanded. Thames & Hudson 2016.

Nuorena opiskelijana Lontoossa David Hockney halusi aina istua kaksikerroksisen bussin yläkerran etupenkissä. Myöhemmin muutettuaan Kaliforniaan ja hankittuaan oman auton hän halusi itse ajaa tai ainakin istua etupenkillä. Tämä johtui siitä, että katsominen ja näkeminen on aina ollut hänelle yksi elämän suurimmista nautinnoista. Kolmiulotteisen todellisuuden kuvaaminen litteällä kuvapinnalla on ollut hänelle lähes pakkomielle. Jo varhain hän hylkäsi abstraktin ilmaisun ja on ollut uskollinen esittävälle kuvataiteelle. Hän on sitä mieltä, että kuvat opettavat meitä näkemään. Ajatus, johon olen toistuvasti törmännyt myös Marcel Proustin tuotannossa.

Martin Gayford on käynyt David Hockneyn kanssa keskusteluja taiteesta ja elämästä noin viidentoista vuoden ajan. Näistä keskusteluista hän on koonnut tämän kirjan, jonka jokaisella sivulla kuuluu David Hockneyn hyväntuulinen, huumorintajuinen ääni. Hockney on itsekin uuttera lukija ja kirjoittaja, ja hän pystyy ilmaisemaan selkeästi oman taidekäsityksensä ilman alan jargonia.

Kävin heti tuoreeltaan Helsingin taidehallin David Hockney -näyttelyssä (18.8. - 18.11. 2018). Hockneyn nimi oli tuttu, muistin hyvin 60- ja 70-luvulla Kaliforniassa akryylimaaleilla toteutetut uima-allaskuvat. Niistä tunnetuin on The Bigger Splash (1967), joka tuo mieleeni John Cheeverin Uimari-novellin (1964) ja sopisi mainiosti sen kuvitukseksi.

Taidehallin näyttely toi hyvin esiin Hockneyn hämmästyttävän monipuolisuuden ja valmiuden käyttää aina uusinta tekniikkaa apuna kuvien tekemisessä. Taidehallista pois lähtiessäni pulppusin vaikutelmiani niin innostuneesti, että vaimoni pyörähti ulko-ovelta takaisin ja kävi ostamassa taidehallin kaupasta minulle tämän kirjan. Naiset on kultia, kuten jo Veikko Huovinen totesi.

A Bigger Message tutustutti minut ihmeelliseen ihmiseen. David Hockneyn valoisa suhtautuminen elämään, itsekorostuksen puute ja jatkuva uteliaisuus ovat esimerkkinä meille kaikille. Ikääntyminen ei hänelle ole merkinnyt pysähtymistä eikä taantumista. Hän sanoo, ettei pidä kalenteria, koska se olisi joka tapauksessa aina täynnä työskentelyä.

Todellisuuden kuvaajana David Hockney joutui varhain miettimään suhtautumistaan valokuvaukseen. Hän oli alkanut 60-luvun lopulla tehdä maalauksia, joita hän nimitti naturalistisiksi. Miksi ylipäätään maalata, kun voi valokuvata? Hän tunsi olevansa naturalismin ansassa. Siitä paetakseen hän lähti mukaan oopperoiden lavastukseen ja puvustukseen, joissa hän sai vapaasti heittäytyä illuusioiden luomiseen. Myös hänen naturalismikäsityksensä syveni: hän toteaa nyt, että valokuva toistaa todellisuuden "geometrisesti" mutta ei psykologisesti. Hockney suhtautuu ilolla fotoshoppaukseen, joka tuo (tai oikeastaan palauttaa) valokuvaukseen maalauksellisen ulottuvuuden. Nykyisin fotoshoppaus on kuitenkin Hockneyn mielestä enimmäkseen tylsää ja yhdenmukaistavaa, sen mahdollisuuksia ei vielä osata käyttää.

Hockney teki itsekin valokuvauskokeiluja. Hän otti polaroidkuvia, jopa satoja yhdestä kohteesta hieman eri kulmista. Näillä polaroidkuvilla hän sitten "maalasi" teoksiaan. Näistä polaroidkollaaseista on taidehallin näyttelyssä hieno esimerkki, alastontutkielma, joka on lainassa Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon kokoelmista. Vaikutelma on jännittävällä tavalla kubistinen.

Kiinalaisesta taiteesta Hockney sai vaikutteita, jotka auttoivat häntä muuttamaan käsitystään perspektiivistä. Kiinalaiset taiteilijat olivat jo varhain keksineet yhden pakopisteen perspektiivin, mutta he hylkäsivät sen Hockneyn käsityksen mukaan siksi, että se kiinnittää katsojan yhteen pisteeseen ja sulkee tämän teoksen ulkopuolelle. Tämä oivallus johti Hockneyn kokeilemaan pakopisteetöntä maalausta, joka muistuttaa vaikkapa sitä, mitä näemme, kun katsomme ulos liikkuvan auton sivuikkunasta. Hockney alkoi myös kokeilla videokuvausta yhdeksällä hieman eri kulmaan sijoitetulla kameralla, kolme päällekkäin, kolme rinnakkain. Tämä mahdollisti sen, että katsoja saattoi valita mitä katsoo, aivan niin kuin todellisuudessakin: silmämme skannaavat koko ajan näkemäämme. Aivan kirjan lopussa todetaan, että jo kahdeksissakymmenissä oleva Hockney on viime vuosina lisännyt kamerapatteristonsa jo kahdeksaantoista kameraan.

Asuttuaan pitkään Kaliforniassa David Hockney palasi lähes 70-vuotiaana Itä-Yorkshireen lähelle syntymäkaupunkiaan ja alkoi työstää suuria maalauksiaan maaseudun teistä eri vuodenaikoina. Vuodenajat ovat jotain, mitä Kaliforniassa ei ole. (Hockney toteaa, että vielä asuttuaan Kaliforniassa useita vuosikymmeniä hän, pohjoinen ihminen, heräsi aamulla ja ajatteli, että on kaunis aurinkoinen aamu. Syntyperäiselle kalifornialaiselle se oli vain aamu.) Suuria maisemamaalauksia hän oli tehnyt jo Amerikassa mm. Grand Canyonista. Hän maalasi suuret työnsä erillisille paneeleille, jotka sitten ripustettiin vieri viereen ja päällekkäin tietokoneella tehdyn suunnitelman mukaisesti. Paneelien käyttö on mahdollistanut jättimäisten teosten siirtelyn näyttelystä toiseen.

Isojen laajoja väripintoja hyödyntävien maalausten rinnalla Hockney on koko ajan ollut myös intohimoinen piirtäjä. Tässäkin hän on ollut valmis kokeilemaan uusia menetelmiä. Ensin hän alkoi piirtää peukalonsyrjällään iPhonelle nopeita luonnoksia, jotka hän sitten välittömästi lähetti ystävilleen: kukka-asetelmia, maisemia kotinsa ikkunasta. Kun ensimmäinen iPad lanseerattiin markkinoille, meni vain pari kuukautta ja Hockney oli ottanut sen mahdollisuudet haltuunsa. Se kulkee kaikkialle hänen takkiinsa ommellussa isossa taskussa. Hän käyttää sitä luonnoslehtiön tapaan. Sen etu iPhoneen verrattuna on suuremman koon lisäksi se, että siihen voi piirtää piirtopuikolla.

Taidehistorioitsija Martin Gayford antaa tässä teoksessa David Hockneyn olla itse äänessä ja tarjoaa taustatietoja tai elämäkerrallista tietoa vain sen verran kuin on tarpeen Hockneyn kunkin luomisvaiheen ymmärtämiseksi. Teoksen kuvitus antaa erinomaisen läpileikkauksen Hockneyn tuotannosta. Kuin rivien välistä tulee ilmi, että Hockneyn elämä ei ole ollut pelkkää auringonpaistetta. Pahantahtoiset vandaalit kaatavat Yorkshiressä "toteemipuuksi" nimetyn puun, joka oli Hockneyn piirrosten suosikkiaihe. Hieman tämän jälkeen yksi hänen avustajistaan tekee itsemurhan. Masennuksestaan Hockney selviää itselleen luonteenomaisella tavalla: hän piirtää itsensä ulos synkkyydestä. Hän vaihtaa piirrosvälineeksi hiilen ja alkaa piirtää kuvia kaadetusta toteemipuusta. Vähitellen hiilipiirroksiin alkaa tulvia kevään valoa.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Blogitekstissä mainittu John Cheeverin novelli Uimari on julkaistu kokoelmassa Mahdoton radio ja muita kertomuksia (Karisto 1986). Se kuuluu omassa kaanonissani novellien kärkikaartiin. Uimari on kertomus keski-ikäisestä miehestä, joka päättää uida kotiin naapuruston uima-altaita pitkin. Päähänpistosta aloitettu matka saa edetessään vertauskuvallista ja myyttistä painoa. Novellin tunnelma muuttuu esikaupungin sunnuntain iltapäiväraukeudesta koko ajan surrealistisemmaksi ja omituisella tavalla levottomuutta herättäväksi.

Armeijan salaisuus

Terry Pratchett, Monstrous Regiment. Corgi Books 2004. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2003. Se on julkaistu myös suomeksi vuonna 2011 nimellä Hirmurykmentti.

Onkohan Terry Pratchett saanut idean fantasiaromaaniinsa Disneyn Mulan-elokuvasta (1998), jossa pojaksi naamioitunut tyttö ottaa isänsä paikan sodassa? Se, että nainen esiintyy miehenä, on kyllä tuttua kirjallisuudesta jo hyvinkin varhain. Nopeasti tulee mieleen ainakin kolme tapausta Shakespearelta (Loppiaisaaton Viola, Venetsian kauppiaan Portia ja Kuten haluatte -näytelmän Rosalind) sekä Isaac Bashevis Singerin novelli 'Yentl the Yeshiva Boy', jonka pohjalta Barbra Streisand ohjasi elokuvan Yentl, jossa itse näytteli myös pääosan. Virginia Woolfin Orlando ei ihan sovi tähän joukkoon, sillä Orlando todellakin muuttuu naiseksi.

Yksi komiikan keino on se, että otetaan jokin jossain määrin yllättävä ilmiö (esimerkiksi se, että nainen tekeytyy mieheksi) ja sitten revitään siitä kaikki irti, toisin sanoen toistetaan ilmiötä uudelleen ja uudelleen, niin että lukija tai katsoja jo huokailee: Voi ei, joko taas! Koomisuus ei siis enää synny alkuperäisen idean hauskuudesta vaan nimenomaan siitä, että se puristetaan aivan kuiviin. Tätä komiikan keinoa Pratchett käyttää tässä romaanissa perinpohjaisemmin kuin koskaan olen aiemmin tavannut. No, ehkä sentään Beckett on tässä lajissa vielä perusteellisempi.

Borogravia käy epätoivoista sotaa naapurivaltioitaan Zlobeniaa ja Ankh Morporkia vastaan. Polly on borogravialainen majatalonpitäjän tytär, joka värväytyy sotaväkeen etsiäkseen kadonnutta veljeään. Armeija on imenyt maaseudun kuiviin nuorista miehistä, joten värvättyjä ei enää kovin tarkasti syynätä. Polly menee täydestä Oliverina. Samaan rykmenttiin kelpaavat myös Maladict, joka on vampyyri, sekä Carborundum (peikko) ja Igor (eräänlainen Frankensteinin hirviö, joka on näppärä ompelemaan kokoon ihmisiä hyvinkin pienistä osista). Tässä armeijassa kaikilla tuntuu olevan jokin salaisuus, ja hämmästyttävän monilla se salaisuus on yhteinen.

Sekalainen rykmentti lähtee toivottomalta vaikuttavalle vapautusretkelle kohti linnaketta ja solaa, jossa suurin osa Borogravian armeijasta on motitettuna. Juonellisesti tämä on ehjin niistä muutamista Pratchettin romaaneista, jotka olen lukenut. Matkanteko vaarojen halki kohti loppuhuipennusta pitää tarinan hienosti kasassa.

Pratchett pilkkaa omalla lempeällä tavallaan yltiöisänmaallisuutta, ahdasmielistä uskonnollisuutta, naisten sortoa ja lukkiutuneita sukupuolirooleja. Fantasiagenre mahdollistaa ilmiöiden liioittelun. Ehkä se myös vie terävimmän kärjen satiirilta. On vaikea kuvitella, että kukaan loukkaantuisi Pratchettin Kiekkomaailmaan kohdistuvasta kulttuurikritiikistä.

Pratchett sanailee totutun nokkelasti. Sarkastinen sivulause tai lauseenvastike on yksi hänen vahvuuksistaan. Esimerkiksi näin:

'Are you trying to be smart, Private Manickle?' Strappi demanded, naming the biggest sin in his personal list.

Jotkut Pratchettin lauseet voisi irrottaa vaikkapa mietelausekokoelmaan:

The presence of those seeking the truth is infinitely to be preferred to those who think they've found it.

That's the trouble about the good guys and the bad guys. They're all guys!

Teoksen pasifistinen loppuratkaisu miellytti minua kovasti. Sen verran minussa on vielä haihattelijaa ja uneksijaa jäljellä!

Totuttuun tapaan tämä lukemani romaani oli lainassa poikani hyvin varustetusta Terry Pratchett -kokoelmasta. Uteliaisuuttani vilkaisin myös, löytyisikö Pratchettin kirjoja suomeksi Antikvaari.fi -palvelusta. Kyllähän niitä löytyi, mutta melko kovaan hintaan. Vaikuttaa siis siltä, että Pratchettin suomenkielisillä kirjoilla on hyvin kysyntää. Viime joulun alla yritin löytää niitä kummipojalle lahjaksi, huonolla menestyksellä. Olisikohan jo uusintapainosten aika, Karisto?

Nimestä viis, tämä on perhedraama

Joseph Conrad, Anarkistit. Otava 2004. Suomentanut Kristiina Kivivuori. Englanninkielinen alkuteos The Secret Agent ilmestyi vuonna 1907.

Alfred Hitchcock ohjasi tämän romaanin pohjalta elokuvan Sabotaasi. Kuten hyvän jännäriohjaajan pitääkin, Hitch teurasti Conradin romaanin. Otti luut ja heitti lihat roskiin. Hitchcock nostaa keskiöön pommiattentaatin, josta hän saa irti piinaavaa jännitystä. Elokuvassa attentaatti menee pieleen, vaikka monet ihmiset (ja yksi sympaattinen koira) kuolevatkin. Conrad alkuteoksessaan käsittelee attentaatin täysin päinvastaisesti: se tapahtuu suunnilleen romaanin puolivälissä, mutta takaumia käyttämällä Conrad tarkoituksellisesti hämärtää sen tarkan tapahtuma-ajan ja ennen kaikkea attentaatin ainoan uhrin henkilöllisyyden. Romaanin henkilöt ovat pitkään yhtä epätietoisia attentaatin kulusta kuin lukijakin. Conradin mielenkiinto kohdistuu niihin psykologisiin vaikutuksiin, joita tapahtumien vähittäisellä paljastumisella on päähenkilöiden elämään.

Vieraan valtion ja myös englantilaisen poliisin laskuun toimiva Adolf Verloc pitää peitetoimintana pientä kauppaa, joka myy sekalaista, hieman hämäräperäistä tavaraa ja muun muassa Kanaalin yli salakuljetettua pornografiaa. Verlocilla on yhteyksiä useisiin Lontoossa toimiviin anarkisteihin. Verlocin selvästi nuorempi puoliso Winnie on mennyt Verlocin kanssa naimisiin, koska tämä on ilmaissut olevansa valmis huolehtimaan myös Winnien heikkolahjaisesta veljestä Steviestä ja Winnien äidistä.

Adolf Verlocia painostetaan toteuttamaan pommiattentaatti, jonka kohteeksi valitaan Greenwichin observatorio. Näin attentaatti suuntautuisi myös "tieteeseen", joka on kansakunnan yleisen arvostuksen kohteena. Tämän kömpelösti toteutetun pommiattentaatin vaiheita ja seurauksia teos seurailee. Tärkeää osaa näyttelevät myös attentaattia tutkivat poliisit. Ylitarkastaja Heat on perinteisten rikosten selvittäjä. Hän arvostaa kunnon varkaita, mutta anarkistien motiiveja hän ei pysty ymmärtämään. Hänen esimiehensä, vastavakoilun apulaispoliisipäällikkö, joka seurapiireissä seurustelee myös anarkistien kanssa, on paremmin jyvällä uuden poliisityön vaatimuksista. Hän raportoi tutkimuksista suoraan ministerille, suurelle persoonalle, isojen linjojen miehelle, joka kieltäytyy kuuntelemasta yksityiskohtia.

Teoksen suomalainen nimi Anarkistit houkuttelee tulkitsemaan romaania yhteiskunnallisesti. En mene tähän vipuun. Onhan tässä toki monenlaisia esimerkkejä anarkisti- ja terroristityypeistä ja heidän vaikuttimistaan, mutta anarkistit näyttäytyvät enimmäkseen hieman vinksahtaneina ja tehottomina filosofeina tai vaarattomina originelleina. Heitä kyllä voidaan käyttää hyväksi suurvaltapolitiikassa.

Alkuteoksen nimi The Secret Agent voisikin johtaa ajatukset kansainväliseen vakoiluun ja suurvaltojen keskinäiseen kähmintään. Sitäkin tässä teoksessa on: koko pommiattentaatin idea lähtee nimeämättömän vieraan vallan lähetystöneuvos Vladimirin aivoista. Hän vaatii kirjan päähenkilöä Adolf Verlocia toteuttamaan attentaatin, jotta Britannian poliisi ottaisi tosissaan kumouksellisen toiminnan eikä tarjoaisi turvapaikkaa anarkisteille, jotka uhkaavat Vladimirin kotimaata. Tämäkään näkökulma romaaniin ei sytytä minua. Minusta tuntuu, että Conrad käyttää tarkoituksellisesti moniselitteistä agent-sanaa. Secret agent voi olla myös salainen ainesosa tai yksinkertaisesti salainen osanen. Vaikkapa takkiin ommeltu nimilappu, joka johtaa poliisit tekijöiden jäljille. Kuka sen mahtoi ommella? Ja miksi? Tämän pienen yksityiskohdan houkuttelemana lähden siis hakemaan yksilöpsykologista tulkintaa. (Nimilapun merkityksen selvittämiseksi sinun täytyy kuitenkin itse lukea tämä romaani. Olisi epäreilua paljastaa aivan kaikkea.)

Ylitarkastaja Heat osuu mielestäni naulan kantaan, kun hän toteaa attentaatista: "Tietystä näkökulmasta on kyseessä perhedraama." Näin minäkin tämän teoksen luin. Teoksen ehdoton päähenkilö on Winnie Verloc, nainen, joka lapsesta asti on uhrannut oman onnensa, jotta hänen avuton veljensä saisi elää turvattua elämää. Tragediaksi Winnien tarina muuttuu siinä vaiheessa, kun hänelle paljastuu, että on uhrautunut turhaan. Tragedian pyörteeseen joutuu myös Adolf Verloc, jolla kirjan mukaan on yksi ainoa - rakastettava - heikkous: idealistinen usko siihen, että häntä rakastettiin oman itsensä tähden.

Winnie-parka! Lohduttomana naisen tragediana tämä kelpaa Flaubertin Rouva Bovaryn rinnalle. Emma Bovary kuitenkin ajautuu ongelmiinsa omaa naiiviuttaan; viime hetkiin asti Winnie puolestaan toimii oikein kaikilla mittapuilla mitaten. Anarkistiystävä Ossiponin petos teoksen lopussa on jo lähes liian sydäntäsärkevää luettavaa.

Vielä Hitchcockiin palatakseni: on helppo huomata, miksi Conradin romaani on houkutellut elokuvaohjaajaa. Romaanin visuaalinen maailma on rikas: Lontoon nuhjuiset kaasuvalon valaisemat syrjäkadut, ajurit rattaineen ja surkeine hevosineen, pälyillen hiiviskelevät anarkistit ja rehvakkaat poliisit suorastaan vaativat päästä kameran eteen. Toisinaan Conradin teksti on kuin valmista elokuvakäsikirjoitusta, jossa visuaaliset yksityiskohdat ja melkein kameran sijaintikin ovat valmiina. Tässä seuraavassa näytteessä Winnie Verloc on salaa kuunnellut aviomiehensä ja ylitarkastaja Heatin keskustelua ja hänelle on vihdoin paljastunut, mitä hirveää Greenwichin puistossa on tapahtunut ja että hänen miehensä on siitä vastuussa:

Ylitarkastaja Heat vilkaisi häneen vain pikaisesti mennessään puodin halki kiireisin, vauhdikkain askelin. Ja kun rikkinäinen kello lakkasi väräjämästä taivutetun rautalangan päässä, oli kaikki hievahtamattoman hiljaa rouva Verlocin lähellä, ikään kuin hänen asennollaan olisi ollut taian lukitsemisvoima. Perhosen muotoiset kaasuliekit seisoivat värähtämättä katosta riippuvan T:n muotoisen kannattimen päissä. Tässä hämäräperäisten tavarain kaupassa, jonka ikävän ruskeat hyllyt näyttivät nielaisevan valonhohteen, kimalsi vihkisormuksen kultainen rengas rouva Verlocin vasemmassa kädessä himmenemätöntä loistoaan kuin rikkasankoon pudonnut suurenmoinen kalleus.

Teoksen loppuun on liitetty Otto Mattssonin mielenkiintoiset saatesanat, joissa kerrotaan teoksen taustoja ja viitataan Conradin vuonna 1920 julkaisemaan esipuheeseen. Olisi suotavaa, että esipuhekin olisi mukana kirjan suomalaisessa laitoksessa.

Onko ikä vain numero?

Martin Amis, The Rub of Time: Bellow, Nabokov, Hitchens, Travolta, Trump. Essays and Reportage, 1994 - 2016. Jonathan Cape 2017.

Martin Amis kuuluu siihen vuosi vuodelta harvenevaan kirjailijajoukkoon, jonka teokset olen tottunut hankkimaan ja lukemaan tuoreeltaan. Kaksi varhaista novellikokoelmaa olen tarkoituksella jättänyt lukematta. Ne on tarkoitettu pahan päivän varalle.

Mikähän se paha päivä olisi? Varmaankin se, että Martin Amisilta ei enää tulisi uutta kirjaa parin vuoden välein, tai se, että oman elinikäni odote yllättäen lyhenisi. Aika ei armahda meistä yhtäkään. Siihen Amis tässä kokoelmassa alkaa valmistautua. Hän ei suoranaisesti pelkää vanhenemista. Ikääntynyt kirjailija seuraa huvittuneena kehossaan tapahtuvia muutoksia. Mielen hidastuminen ja luovuuden ehtyminen sen sijaan askarruttavat häntä kovasti.

Martin Amis pohtii sitä, miten otteen menettäminen näkyi hänen omien suosikkikirjailijoidensa - Nabokovin, Bellow'n, Updiken - tuotannossa. Amis kirjoittaa kauniisti siitä, kuinka kirjailija solmii platonisen aaveavioliiton (phantom marriage) lukijan kanssa. Tämä liitto muodostaa romaanikirjailijan luovan tasapainon perustan. Monien vanhenevien kirjailijoiden tasapaino pettää, esimerkiksi siten, että kirjailija kääntyy sisäänpäin omiin pakkomielteisiinsä ja unohtaa rakkautensa lukijaan. Tuotanto voi säilyttää vielä korkean teknisen osaamistason, mutta se ei enää kosketa lukijaa. Näin kävi Amisin mielestä Henry Jamesille, James Joycelle ja Vladimir Nabokoville. Finnegan's wake ja Ada tarjoavat lukijalle, "jolla on tarpeeksi aikaa eikä parempaa tekemistä yllin kyllin selvitettäviä systeemejä ja symmetrioita, yksinäisiä ja lohduttomia labyrintteja, ja tahmeata nostalgiaa."

What both novelists signally lack, though, is any hint of narrative traction: they slip and they slide; they just can't hold the road.

Amis on myös sitä mieltä, että Nabokov, joka siihen asti oli pohjimmiltaan ollut moraalinen kirjailija, Ada-romaanissa luisuu omiin pakkomielteisiinsä ja nymfolepsian maailmaan, johon Lolitan päähenkilö Humbert kaipasi, maailmaan, jossa millään ei ole väliä ja jossa kaikki on sallittua.

Nabokovin vanhuudentuotannossa oli Amisin mielestä kuitenkin lyhyt remissiovaihe, jota edustaa pieni romaani Läpinäkyväisiä. Muistan lukeneeni sen 70-luvulla, ja siitä jäi lähinnä hämmentynyt mielikuva. Amisin suosituksesta haluan nyt lukea sen uudelleen. Usein kirja tarvitsee oikean hetken tullakseen kuulluksi.

John Updiken viimeiseksi jääneen novellikokoelman (My Father's Tears) Amis analysoi tarkasti ja osoittaa, kuinka tarkkakorvainen tyyliniekka lopulta ajautui tahattomiin riimeihin, dissonansseihin ja tehottomiin toistoihin, niin että hänen proosansa välillä muistuttaa humoristista riimirunoutta. Tässä muutama Amisin esimerkki:

"ants make mounds like coffee grounds..."

"polished bright by sliding anthracite..."

"my bride became allied in my mind..."

Amis toteaa kuitenkin kiitollisena, että tämä viimeinenkin kokoelma sisältää upeita novelleja, joissa Updike vielä pystyy koskettamaan lukijaa. Vanhoilla päivilläänkin hän onnistui välttämään lukijasta vieraantumisen.

Updike's creations live, and authorial love is what sustains them.

Ystäväänsä Christoper Hitchensiä käsittelevässä esseessä Amis pahoittelee sitä, kuinka Hitchens kävi kritiikeissään vihamielisesti entisten suosikkikirjailijoidensa vanhuusiän teosten kimppuun. Amis toteaa, että kirjailijat, joiden teokset ovat tuottaneet meille iloa, ovat kunniavanhempiamme, ja on kiittämätöntä hyökätä heitä vastaan, kun heidän voimansa ovat ehtymässä. Usein tärkein sivu vanhan kirjailijan teoksessa voi olla se, jossa luetellaan kaikki hänen aikaisemmin kirjoittamansa kirjat.

Edellä olevasta huomaa, että ajan tahko on hangannut englantilaisen kirjallisuuden pahan pojan särmät aika vähiin. Järkytyin hieman, kun hän yhdessä essessään ivasi Melvillen Moby Dickiä, jota itse arvostan kovasti. Oli huojentavaa lukea esseen lopusta Amisin jälkihuomautus, jossa hän kertoo lukeneensa Moby Dickin uudelleen esseen kirjoittamisen jälkeen ja viettäneensä kuukauden puistellen päätään kiitollisuudesta ja ihailusta.

The warmth of Melville's generosity flows into the reader, and the reader responds and reciprocates.

Amis kirjoittaa lämpimästi myös isästään Kingsleystä ja lapsuuden perhetuttavasta, runoilija Philip Larkinista. Kingsley Amisin teoksen King's English tilasin heti itselleni sitä käsittelevän esseen houkuttelemana. Sehän näissä kirjallisuusesseissä on vaarana: tulee halu hankkia kirjoja, vaikka tilaa niille ei enää todellakaan ole.

Amis toteaa, että ihmisten loukkaaminen kirjoitetussa tekstissä on nuoruuteen liittyvä piirre. Tämä ei kuitenkaan estä häntä kirjoittamasta humoristisen sapekkaita sanoja esimerkiksi Donald Trumpista ja Jeremy Corbynista. Hauska huomata, että kynä on edelleen terävä tarvittaessa.

Tämä esseekokoelma sisältää reilut neljäkymmentä tekstiä, jotka on ryhmitelty neljäntoista otsikon alle. Seuraavat otsikot toistuvat kolmesti: Kaksi huippua (joilla Amis tarkoittaa Nabokovia ja Bellow'ta), Politiikka, Kirjallisuus ja Henkilökohtaisempaa. The House of Windsor, Americana ja Urheilu esiintyvät otsikkoina kukin kerran.

Otsikoista jo näkyy, että Amis käsittelee kulttuuria ja yhteiskuntaa laajasti. En yritäkään tehdä tässä blogitekstissäni oikeutta kaikille kirjan monista aiheista. Kiinnostuneille kuitenkin tiedoksi, että oivaltavia esseitä voi lukea mm. pornoteollisuudesta, Las Vegasin pelihalleista, tenniksestä, Maradonasta, prinsessa Dianasta, Travoltasta, terrorismista ja tietenkin Trumpista.

Kirjassa on tarkka hakemisto. Tämän käytännön toivoisi yleistyvän esseekokoelmissa.

Kun pelkkä supliikki ei riitä

Mari Mörö, Kuuri. WSOY 2009.

Usein muistetaan mainita, että Väinämöinen fyysistä väkivaltaa käyttämättä lauloi Joukahaisen suohon. Harvemmin muistetaan, että Joukahainen puhui itsensä sieltä ylös.

Tämä myyttinen selittäjä tuli mieleeni lukiessani Mari Mörön lyhyttä Kuuri-romaania. Teoksen päähenkilö Karl Liljeqvist, Kalle, yrittää puhua - tai oikeastaan kirjoittaa - itsensä ylös alkoholismin suosta. Kahta tukevaa jalansijaa hän hakee ihastumisesta Kaisiin, nuoreen sairaanhoitajaopiskelijaan, sekä uudesta ihmelääkkeestä Antabuksesta.

Pienoisromaanin muoto sopi tähän tiiviiseen tragediaan loistavasti. Pitempi muoto olisi vaatinut tarinaan jonkinlaista kevennystä. Sitä kirjailija ei meille nyt halua tarjota: hän lyö kovaa ja nopeasti.

Romaani imaisi mukaansa ja sen luki nopeasti, ehkä liiankin nopeasti. Oikeastaan se pitäisi varmaan lukea pian uudestaan, jotta saisi selville, mitä esimerkiksi yksi sivuhenkilöistä, Koskinen, oikeastaan puuhaa. Hän tuntuu putkahtelevan esiin tarinan ratkaisevissa vaiheissa. Ensilukemalta huomio kiinnittyy vain Kalleen ja Kaisiin.

Romaani koostuu Kallen kirjeistä Kaisille. Lisäksi mukana on kolme Helmin, Kallen sisaren, Kaisille kirjoittamaa kirjettä. Kaisin omaa ääntä emme kuule, ja hänen osansa tarinassa täytyy päätellä Kallen ja Helmin kirjeistä. Kirjeromaani antaa lukijalle mukavalla tavalla päänvaivaa, sillä rivien välitkin pitää lukea. Teos siis sijoittuu aikaan, jolloin kirjeet vielä olivat pitkiä ja ne kirjoitettiin paperille eikä tietokoneen tai matkapuhelimen ruudulle.

Sisko järjestää meille hiivaa, vaikka aattona vielä. Mutta lihaliemi ja piirakka? Tiedätkö muka, miten joulupiirakoita tehdään? Etkö ole ollut aikaisemmat joulusi äitisi hoteissa? Ostanko keittokirjoja? Naapuri lainaa pölynimuria. Kirjoita vielä ennen kuin lähdet tulemaan.

Torstaina on lämminvesipäivä ja saamme kylpeä. On ehkä hankittava yksi keittolevy lisää, jos menee oikein kokkailuksi tämä homma. Koristeet ostetaan yhdessä, astioita saadaan lainaan. Sanon siivoojalle, että vie resoripatjan tuulettumaan.

Ajankuva on romaanissa tavoitettu oivallisesti. Sota on päättynyt, mutta vaikuttaa edelleen monin tavoin ihmisten elämään: elintarvikkeiden ostamista säännöstellään kupongeilla; pääkaupunkiseudun asuntopulaa helpotetaan velvoittamalla asunnonomistajia ottamaan alivuokralaisia; nouseva teollisuus ja kauppa tarvitsevat kielitaitoisia ihmisiä. Englannin kieli alkaa nousta ulkomaankaupan valtakieleksi.

Kielitaidostaan Kalle tekee itselleen ammatin. Hän työskentelee kielenkääntäjänä, kirjeenvaihtajana ja kielten yksityisopettajana. Ja samaan aikaan, välillä jopa työaikanaan, hän kirjoittaa kirjeitä Kaisilleen. Niissä kuuluu ajalle ominainen ilmaisu herkullisella tavalla.

Parasta - ja samalla vastenmielisintä - tässä lohduttomassa teoksessa on Kallen kertojanääni: omahyväinen, sovinistinen, rasistinen, ylimielinen, tärkeilevä - ja aina välillä aneleva, mateleva ja haavoittuva. Riippuvuuksissa rimpuilevan ihmisen ääni. Kallelle virheet ja erehdykset ovat muiden syytä, hänen hankaluutensa johtuvat vain hänen älykkyydestään. Tähän hän onnistuu kaivamaan jopa tieteelliseltä kuulostavaa näyttöä.

Kun käy ilmi, että Kallen elämänhallinta kovasta yrityksestä huolimatta pettää, Kaisi-parkakin joutuu tämän ivallisen sanaruoskan sivaltamaksi.

Teoksen loppu ja Helmi-sisaren viimeinen kirje muistuttavat, mistä alkoholismissa oikeastaan on kyse. Lukija voi jopa tuntea hitusen myötätuntoa Kallea, romaanin antisankaria ja surkeaa Joukahaista kohtaan.

Lissaboniin ja takaisin

John Wain, Young Shoulders. Black Swan 1983. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1982.

Hmm, kirja jonka kertoja ja päähenkilö on 17-vuotias poika, joka käy keskusteluja onnettomuudessa kuolleen 12-vuotiaan sisarensa kanssa. Jos tämä romaani julkaistaisiin nyt, olisi todennäköistä, että se saisi leiman YA (kuten muuten olisi saanut kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Häräntappoasekin). Olisiko tämä teos tuolla luokituksella voinut voittaa Whitbread-kirjallisuuspalkinnon (nykyisin Costa Book Award) tai Häräntappoase J.H. Erkon esikoisteospalkinnon? Ikäsuosituksen muuttuminen eräänlaiseksi genreksi ei ole pelkästään hyvä juttu: samalla kun luokitus ohjaa harrastajia kirjojen äärelle, se saattaa karkottaa lukijoita, jotka eivät koe itseään nuoriksi aikuisiksi. No, mitäpäs tätä murehtimaan, murehtikoot kustantajat; kaikki eivät missään tapauksessa lue kaikkea, hyvä kun joku lukisi jotakin.

Paul Waterfordin sisar Clare on kuollut lento-onnettomuudessa koulun pääsiäismatkalla Portugalissa. Lentoyhtiö, jonka koneessa koululaisryhmä oli, tarjoaa vanhemmille ja muille perheenjäsenille matkan Lissaboniin osallistumaan paikallisessa kirkossa järjestettävään uhrien muistotilaisuuteen. Tämä teos kertoo tapahtumat puolentoista vuorokauden ajalta, kun Paul vanhempineen matkustaa Portugaliin. Paul, joka toimii romaanin kertojana, seuraa tarkasti omien vanhempiensa ja muiden menetyksen kokeneiden isien ja äitien reaktioita. Mukana on myös koulun rehtori sekä opettajamiehensä onnettomuudessa menettänyt nuori leski.

Ihmisten suhtautuminen hirveään tilanteeseen vaihtelee lähes täydellisestä koomasta sekopäiseen raivoon. Jotkut vanhemmat turvautuvat uskonnon tarjoamaan lohtuun. Kun sekään ei auta, on yhden vanhemman osana mielen särkyminen.

Teoksen henkilöistä nousee Paulille merkittävimmäksi Gerald, joka on yksin tullut mukaan matkalle ja yrittää epätoivoisesti ja tökerösti tuppautua surevien ja seuraa kaipaamattomien matkalaisten iholle. Gerald houkuttelee Paulin mukaansa Lissabonin yöelämään saadakseen Paulin unohtamaan surunsa, niin kuin Gerald itse väittää. Paul ymmärtää, että Gerald itse asiassa yrittää käyttää Paulia oman kuolleen poikansa korvikkeena, kertoa tälle asiat, joita ei ehtinyt pojalleen kertoa ja tarjota tälle elämykset, jotka olisi halunnut pojalleen tarjota. Paul ei kuitenkaan halua tätä, hän pakenee yökerhosta. Yöllinen kävely halki Lissabonin on matka aikuisuuteen, vastuunottoon ja ymmärrykseen.

Paulin kuvitelmissaan rakentama World Free Zone, eräänlainen utooppinen vapaiden ihmisten valtio, jota hän filosofikuninkaana johtaisi, edustaa yltiöpäistä idealismia, joka saa kolauksen, kun hän strippiklubilla tajuaa, että vaihtaisi koko kauan hahmottelemansa utopian seksiin stripparin kanssa. Kirjailija näyttää sanovan, että idealismi on lapsellista ja se häviää auttamatta joutuessaan painiin biologian kanssa. Myönnän, että kovin paljon ei sivistyksen pintaa tarvitse raaputtaa, kun alta paljastuu aika väkivaltainen ja itsekäs olento. Silti olen opettajana ja kulttuurievoluution korostajana eri mieltä - mieli ohjaa, materia seuraa. Opettaja on toivon ammattilainen.

Teos koostuu kahdeksasta luvusta, joista seitsemän päättyy raporttiin kuolleelle Clare-siskolle, jonka Paul kokee olevan yhä läsnä. Clare-siskon kanssa käydyt keskustelut tarjoavat Paulille myös mahdollisuuden pohtia syvemmin kokemaansa.

Jostain syystä minua liikuttavat kirjat, joissa perheenjäsenet löytävät kadonneen yhteyden toisiinsa. Paul, joka teoksen alussa halveksii vanhempiaan, näkee heidät matkan aikana uudessa valossa. Matkan loppuosan dramaattisissa tapahtumissa hän alkaa huomata heissä jopa sankarillisia piirteitä. Hänelle myös valkenee, että kaikki ihmiset ovat jollain tapaa haavoittuneita. Olennaista ei ole, kuka rakastaa sinua, vaan ketä sinä rakastat.

Teoksen esipuheessa kirjailija John Wain kertoo, että teos sai alkunsa 1960-luvun alussa nähdystä sanomalehtiuutisesta, joka kertoi koululaisia kuljettaneen lentokoneen putoamisesta Sveitsissä. Kaksikymmentä vuotta aihe hautui hänen mielessään, kunnes pitkähkö vierailu Lissabonissa tarjosi hänelle tarinaan tarvittavan ulkomaisen kaupungin.

Joistakin vanhahtavista asenteistaan ja huvittavan stahanovilaisesta* nimestään huolimatta tämä romaani on tutustumisen arvoista kirjallisuutta - ilman ikäsuosituksia.

                                                    +++++++++++++++++++

*Aleksei Stahanov oli neuvostoliittolainen "työn sankari", jonka saavutuksia hiilenlouhinnan alalla käytettiin propagandistisiin tarkoituksiin.

Salonkileijonan osa

Marcel Proust, Guermantesin tie I - II. Kadonnutta aikaa etsimässä 5 - 6. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Pitkän tauon jälkeen palasin Proustin suurromaanin pariin. Näyttää siltä, että Proustin tekstiin keskittyminen sujuu parhaiten loma-aikana, kun arjen kohina on vaimentunut. Verkkainen, palaileva lukutyyli on minulle yleensäkin sopivin. Proustin kohdalla se on välttämätön.

Guermantesin tien alussa kertojan perhe on muuttanut uuteen huoneistoon Guermantesin herttuan ja herttuattaren kaupunkitalon siipirakennukseen.

Aiemmista osista tutut teemat ovat esillä myös romaanin tässä jaksossa. Pakkomielteinen ihailu on jälleen kertojan toimintaa eniten ohjaava voima. Tällä kertaa pakkomielteen kohteena on Guermantesin herttuatar. Tämän kaksoisniteen ensimmäisessä osassa kertojan pakkomielle saa lukijan kiemurtelemaan myötähäpeästä, kun "Marcel" kuin vahingossa - joka ikinen aamu - yrittää satuttautua herttuattaren aamuajelun reitin varrelle.  Hän myös käyttää hyväkseen ystäviään saadakseen kutsun herttuattaren kotiin. Herttutar ymmärrettävästi suhtautuu kylmäkiskoisesti liian innokkaan ihailijan lähentymisyrityksiin.

Toisessa osassa "Marcel" vihdoin onnistuu pääsemään herttuattaren salonkiin. Todellisuuden kosketus hälventää pakkomielteen nopeasti, ja paradoksaalisesti tämä vaikuttaa myös herttuattareen siten, että kun jännite heidän suhteestaan häviää, herttuatar olisi valmis ystävystymään. "Marcel" ei tietenkään enää ole kiinnostunut. Ymmärrän, jos joku kokee tämän masokistisen soutamisen ja huopaamisen tuskastuttavana, mutta mielestäni tällaisen psykologisen kirjallisuuden kuuluukin mennä julkisivun taakse ihmisten salattuihin ajatuksiin ja tunteisiin ja paljastaa kuinka omituisia me kaikki sisimmässämme olemme.

Tässä jo vilahtikin esiin toinen tuttu teema: todellisuuden ja mielikuvituksen suhde. Proust asettaa kaikki pelimerkit mielikuvituksen sektoriin ja niin vakuuttavasti, että ainakin tämä lukija alkoi nyökytellä hyväksyvästi.

Vain mielikuvitus ja uskomukset voivat erottaa toisistaan tietyt maisemat, tietyt ihmiset, ja luoda erityisen ilmapiirin.

Hieman koomiselta tosin vaikuttaa edellisistä osista tuttu todellisuuden alituinen vertaaminen taideteoksiin. Kalaruoka muistuttaa keramiikkateosta ja Place Pigalle impressionistista maalausta. Esimerkkejä olisi helppo kerätä enemmänkin. Nyt Proust kuitenkin täsmentää ajatusta: taide ei säilytä kauneutta vaan paljastaa sen. Todellisuuden kauneudesta siis kuitenkin näyttäisi olevan kysymys.

Guermantesin tien ensimmäinen osa jakaantuu karkeasti kahteen osaan: ensimmäisessä "Marcel" on vieraana sotilasystävänsä Saint-Loupin kasarmissa, toisessa hän vierailee markiisitar de Villeparisis'n salongissa. Dreyfusin tapaus jakaa mielipiteitä niin kasarmilla, salongeissa kuin palvelijoiden tiloissakin: pääasiassa rintamalinja näyttää kulkevan uudistusmielisten (yleensä nuorten) ja vanhoillisten (ikäihmisten) välillä, ei niinkään yhteiskuntaluokkien välillä. Teoksen kirjoittamisajalle ominaisesti juutalaisista puhutaan ongelmattomasti "rotuna". Termin väljä käyttö oli tuolloin yleisempää; on hyvä huomata, että kertojalle myös Guermantesit ovat "rotu".

Salonkijakson selvittelyt tyylistä ja mausta, siitä mikä on tyylin mukaista, mikä on hyvää makua ja mikä sen vastaista, eivät iskeneet minussa kipinää. Huvittavaa on kuitenkin seurata salonkeja pitävien markiisittarien verbaalista taistoa, joka käydään pisteliäästi mutta samalla tarkasti tasapainoillen siten, että toista ei suoraan loukata.

Jännittävin osuus teoksessa on Saint-Loupin rakkaustarina: tavatessaan Saint-Loupin intohimoisen, mustasukkaisen - ja sokean - rakkauden kohteen "Marcel" tajuaa, että kyseessä on sama Rachel, jonka hän kohtasi romaanisarjan kolmannessa osassa pariisilaisen ilotalon prostituoituna. Ehkä hieman yllättävästi Rachelin urakehitys jatkuu kohti Pariisin teatterimaailman korkeinta huippua.

Koomista helpotusta salonkien kuivuuteen tuo myös palveluskunta, ennen kaikkea Françoise, joka tarjoaa kertojalle, tulevalle kirjailijalle, tärkeän opetuksen ihmisten läpinäkymättömyydestä:

Oli miten oli, tajusin selvästi, että oli mahdotonta saada suoraa vastausta siihen, pitikö Françoise minusta vai vihasiko hän minua. Ja näin hän ensimmäisenä opetti minulle, ettei kukaan ihminen koskaan, niin kuin siihen saakka olin luullut, esiinny edessämme läpinäkyvänä ja liikkumattomana hyveineen, vikoineen, suunnitelmineen, meitä koskevine aikomuksineen (niin kuin puutarha istutuksineen jota aitauksen takaa ihaillaan), vaan varjona johon emme koskaan pääse tunkeutumaan, josta me muodostamme monenmoisia käsityksiä nojautumalla lausuttuihin sanoihin, jopa tekoihinkin, jotka kummatkin välittävät vain riittämättömiä ja keskenään ristiriidassa olevia tietoja, varjona jonka alla me vuoron perään ja aivan hyvällä syyllä voimme kuvitella milloin vihan, milloin taas rakkauden kytevän.

Guermantesin tien ensimmäinen osa päättyy kertojan rakastetun isoäidin sairastumiseen ja toinen osa jatkaa tästä. Isoäidin hidas ja tuskallinen kuolema virtsamyrkytyksen seurauksiin on kuvattu lääketieteellisellä mielenkiinnolla yksityiskohtaisen tarkasti. Myös lähipiirin ihmisiä ja heidän reaktioitaan kuvataan huolella, mutta kertojan omat tunteet jäävät piiloon. Kerronnan tehon kannalta ratkaisu on onnistunut. Tästä jaksosta on epäilemättä moni moderni kirjailija ottanut mallia. Nykylukijaa hätkähdyttää sen oivaltaminen, että virtsatieinfektio ennen antibiootteja oli tappava sairaus.

Toisessa osassa Marcel tapaa uudelleen edellisen pakkomielteisen rakkautensa, Albertinen. Albertinen elämänkokemus on selvästi karttunut, ja kun katastrofiin romaanisarjan neljännessä osassa päättynyt viettely-yritys nyt toistuu, se ei jää ilman vastakaikua. Nerokkaan psykologisen erittelijän ja hienostuneen maailmanmiehen iskurepliikistä en kuitenkaan suosittele ottamaan oppia:

- Voitteko kuvitella, että minä en lainkaan kutia, en sitten millään. Te voisitte kutittaa minua tuntikausia, enkä minä edes huomaisi sitä.

Pitkän toiveikkaan odottelun jälkeen "Marcel" imaistaan toden teolla mukaan seurapiirielämään. Ruhtinaita, herttuoita, kreivejä, markiiseja ja paroneita puolisoineen vilisee niin paljon, että lukijan täytyy oikein muistuttaa itseään, että Ranskassa tehtiin Suuri vallankumous jo reilu sata vuotta ennen tämän kirjan kuvaamia tapahtumia. Tasavallan aika jäi näemmä nopeasti unhoon keisarikunnan palauttamisen jälkeen.

"Marcel" uppoutuu aatelisiin ystävyyssuhteisiinsa luonteelleen ominaisella pakkomielteisyydellä. Yläluokan joutilaisuus käy täydestä työstä: koko ajan on osallistuttava juhliin ja mietittävä, kuka on arvoasteikossa ylempänä ja kuka alempana, mitä tarkoittaa jokin puolihuolimaton sana tai nenännyrpistys. Koko ajan on tulkittava. Ja varottava virheitä; snobille pahimmat rikkeet ovat rumuus, typeryys ja ikävystyttävyys.

En valitettavasti jaa "Marcelin" ylhäisöön kohdistuvaa kiinnostusta, joten tämä osa oli paikoin puuduttavaa luettavaa. Se olisi ollut sietämätöntä, ellei kertoja samanaikaisesti olisi tietoinen pakkomielteensä huvittavista puolista. Hän myös toteaa, ettei hän (tulevalle kirjailijalle ominaisesti) oikeastaan ole kiinnostunut syntyperästä vaan siitä, miten siitä puhutaan:

- - keskusteluista joita he tästä aiheesta kävivät minä etsin yksinomaan runollista mielihyvää. Tuntematta sellaista itse he tuottivat sitä kuitenkin minulle samoin kuin olisivat tehneet maanviljelijät ja merimiehet puhuessaan pelloista ja vuorovesistä, käsitteistä jotka olivat liian lähellä heitä itseään jotta he olisivat voineet ammentaa niistä kauneutta, jonka minä puolestani henkilökohtaisesti halusin niistä eristää.

Itse asiassa "Marcel" huomaa, että yläluokkaista käytöstä on vaikea määritellä. Kaikki mitä ylimys tekee, muuttuu ylimysmäiseksi. Jopa Guermantesin herttuattaren maalaismainen aksentti onkin yllättäen ylimyksen merkki. (Aivan kuten kaikki mitä tunnustettu taiteilija tekee, muuttuu taiteeksi.)

Pohjimmiltaan "Marcel" on pettynyt yläluokkaan. Se koostuu loppujen lopuksi aika tavallisista ihmisistä vikoineen ja pikkumaisuuksineen. "Marcel" jopa leikkisästi epäilee juhlista poistuessaan, että ylimykset ovat vain hänen takiaan teeskennelleet olevansa jokseenkin tavallisia ihmisiä ja hänen poistuttuaan he palaavat aitoon alkuperäiseen loistoonsa. Hän kuitenkin lohduttaa itseään, että Guermantesin herttuattaren kutsuilla hän on joka tapauksessa kokenut jotain sellaista, mikä ei olisi mahdollista missään toisaalla.

Intohimoisen lukijan Proust palkitsee moneen otteeseen. En tarkoita ainoastaan salonkien kirjallisuuskeskusteluja, jotka antavat mielenkiintoisen aikalaisnäkemyksen esimerkiksi Hugon, Flaubertin ja Zolan tuotantoon. Tarkoitan ennen kaikkea sitä, miten Proust korostaa lukijan roolia kirjallisuuden vastaanottamisessa. Vaikkapa tällaisella helmellä:

Ihmiset ympärillämme muistuttavat kovin vähän unelmiamme, mutta samanlaisia he silti ovat kuin nekin, joista olemme lukeneet kuvauksia huomattavien henkilöitten muistelmista ja joihin niin hartaasti olisimme halunneet tutustua. Väritön, mitäänsanomaton ukko jonka seurassa syömme päivällistä on sama mies, jonka hehkuvan kirjeen ruhtinas Friedrich Karlille me liikuttunein mielin luimme 1870-luvun sotaa käsittelevästä teoksesta. Päivällispöydässä ikävystyy, koska mielikuvitus puuttuu, kirja kädessä sen sijaan viihtyy, koska se siinä pitää meille seuraa.

Kirja kädessä viihtyy, koska se siinä pitää meille seuraa - se, lukijan oma mielikuvitus!

Inkeri Tuomikosken suomennos on taas moitteeton. Olen yrittänyt lukea Proustia myös ranskaksi, mutta Combray-osan jälkeen oli pakko luovuttaa. Kielitaito ei yksinkertaisesti riitä. Se, joka pystyy Proustin kiemuraisen ranskan saattaamaan ymmärrettäväksi ja sujuvaksi suomeksi, on kyllä kaiken kunnioituksen arvoinen.

Oikolukija sen sijaan aiheutti tahatonta komiikkaa, sillä miekkaliljasta oli kaksi kertaa tullut miekkailija. Ihailua ja sääliä tuntien ajattelen niitä pieniä ja näppäriä sormia, jotka joutuivat solmimaan suloisesti tuoksuvan rukousnauhan "miekkailijan siemenistä".

Viihteen aatelia

P. G. Wodehouse, Kiitos, Jeeves: Jeeves-tarinoita 1. 4. painos. Teos 2016. Sisältää romaanit Jepulis, Jeeves (Right Ho, Jeeves 1925) ja Kiitos, Jeeves (Thank You, Jeeves 1934) sekä novellin Munakasta, Jeeves (Jeeves Makes An Omelette 1959). Suomentanut Kaisa Sivenius.

Viikon kaupunkiloma heinäkuussa. Mitä pakkaisin mukaan luettavaksi karttojen ja opaskirjojen lisäksi? Kokemuksesta tiesin, että yhtenäistä lukuaikaa ei jäisi paljoakaan, liikkeellä olisin aamupalapöydästä siihen, kun iltamyöhällä rojahdan sänkyyn kivistävin jaloin. Lentokentällä ja lentomatkalla jonkin verran, illalla pari sivua, kun  lukematta ei enää oikein osaa rauhoittua nukkumaan. Yleensä mukaan lähtee novelli- tai esseekokoelma. Ne ovat jo valmiiksi sopivan mittaisiksi annosteltuja. Tällä kertaa matkaan sisältyi kuitenkin myös edestakainen junamatka Oulun ja Helsingin välillä, mikä antoi mahdollisuuden johonkin pitempäänkin.

Teos-kustantamon Jeeves-tarinoiden sarjan ensimmäinen osa osoittautui mainioksi matkakirjaksi. Vaikka tarinat näennäisesti ovatkin hyvin juonikeskeisiä, ne voi hyvin jättää kesken mistä tahansa ja jatkaa taas, kun aikaa on. Kärryille pääsee helposti, sillä juonet ovat yksinkertaisia ja tarinat etenevät poikkeuksetta aikajärjestyksessä. Oikeastaan juonella ei edes ole paljon väliä. Näissä tarinoissa tärkeintä on kerronnan valoisan koominen sävy.

Komiikkaa syntyy ennen muuta sekopäisestä sanailusta, jossa ymmärretään vertauskuvalliset sanonnat konkreettisesti ja konkreettiset vertauskuvallisesti, jumiudutaan epäolennaisuuksiin, siteerataan sanontoja päin honkia tai yhdistellään niitä mielivaltaisesti. Kielellinen anarkia yhdistettynä jäykkään tapakulttuuriin on pettämätön yhdistelmä.

Gussie Fink-Nottlen liian monien rohkaisuryyppyjen innoittama palkintojenjakopuhe poikakoulun lukukauden päätösjuhlassa on hieno esimerkki tästä komiikan lajista. Siitä ei valitettavasti voi lainata tähän näytettä. Sen koomisen crescendon ymmärtäminen edellyttäisi koko pitkähkön puheen siteeraamista. (Löydät sen halutessasi teoksen sivuilta 198 - 210.)

Tarinoita lukemattakin yläluokkainen sähläri Bertie Wooster ja hänen hillitty palvelijansa Jeeves ovat tuttuja monille. Taannoisen tv-sarjan ansiosta he minun mielikuvissani ovat pysyvästi Hugh Laurien ja Stephen Fryn näköisiä.

Juonen pistää liikkeelle rakastuminen tai ainakin avioliiton mahdollisuus. Bertie Wooster, joka on tarinoiden kertoja, yrittää lannistumattomalla hyväntahtoisuudella järjestää rakastuneita ystäviänsä yhteen mielitiettyjensä kanssa ja siinä samalla hän itse yrittää selvitä irti omista kihlauksistaan, joihin hän jotenkin puolivahingossa tulee joutuneeksi. Myös raha tai sen puute on merkittävä juonta kuljettava voima. Bertiellä itsellään rahapulaa kuitenkaan ei ole. Hän elää tässä suhteessa huoletonta yläluokan elämää. Joutilas elämäntapa tosin tuntuu vaativan hämmästyttävää ponnistelua ja aktiivisuutta.

Romaanissa Kiitos, Jeeves juoni käynnistyy siitä, että Jeeves ei enää kestä isäntänsä banjolelen soittoharjoittelua ja sanoutuu irti tämän palveluksesta. Tässä tarinassa Jeevesin hahmossa pilkahtaa mielenkiintoisesti esiin passiivis-aggressiivinen puoli, kun hän myötäilemällä vastustaa isäntänsä mielihaluja ja muun muassa lähettää tämän täysin turhalle avaimenhakureissulle polkupyörällä keskellä yötä.

Yhteiskunnallisia kannanottoja näistä tarinoista ei muuten juuri kannata etsiä. Yläluokan elämäntapaa ei aseteta kyseenalaiseksi, vaikka sen huvittavat puolet tuodaankin höyhenenkevyesti esille. Moraalin korkein aste on hyvien tapojen noudattaminen. Jos niistä luovutaan, ovat ihmiset pian kiinni toistensa kurkuissa. Rotukysymystä sipaistaan sen verran, että Bertie joutuu toteamaan, "kuinka tärkeää osaa ihonväri maailmassa näyttelee":

Mutta vain koska minulla oli kasvoissani kerros mustaa kenkälankkia, oven avannut naishenkilö yritti umpisolmua ovimatolla ja sätkytteli kohtauksen kourissa pitkin käytävää.

Tekstilajina Jeeves-tarinat muistuttavat satuja: niiden todellisuus on ajaton ja muuttumaton satujen maailma. On kuvaavaa, että tämän kokoomateoksen ensimmäisen ja viimeisen tarinan julkaisemisen välillä on 34 vuotta, mutta mitään kehitystä henkilöhahmoissa ei ole havaittavissa. Mitkä tahansa Jeeves-tarinat voidaan koota yhteen samoihin kansiin ja silti tuntuu, kuin seuraava jatkaisi suoraan siitä, mihin edellinen jäi.

Bertie on sellainen tuttu sadun sankari, jonka menestys ei perustu älykkyyteen vaan hyväntahtoisuuteen ja rakastettavuuteen. Jeeves puolestaan on kuin toiveita toteuttava henki tai haltia. Bertie mainitseekin usein Jeevesin yliluonnollisen tavan ilmestyä paikalle ja taas kadota huomaamatta.

Teos-kustantamon päätös julkaista kaikki Jeeves-tarinat suomeksi on ilahduttava kestävän viihteen arvoa korostava kulttuuriteko. Kaisa Sivenius on onnistunut mainiosti siirtämään luontevalle suomen kielelle teosten kepeän ja huolettoman sävyn. Sama suomentaja pitää myös sävyn yhtenäisenä, mikä näissä kirjoissa on osa niiden ajatonta viehätystä.

Tarina lankeemuksista

Maiju Lassila, Pekka Puavalj: luonnepiirteitä purkupäiviltä. Karisto 1912.

Piippuhyllyllä-blogin taannoinen kirjoitus Maiju Lassilan juhlavuodesta johdatti mieleeni, että kirjahyllyssäni oli lukematta yksi Lassilan vähemmän tunnettu kertomus. Kunnianosoituksena tälle monikasvoiselle kirjailijalle poimin esille jo selkämyksestään hajoavan yli satavuotiaan kirjasen ja asetuin lukemaan yrittäen olla aiheuttamatta kirjaparalle kovin suurta lisävahinkoa.

Ensin vähän kielestä. On herkullista lukea sellaista vanhempaa suomalaista kaunokirjallisuutta, joka ammentaa ilmaisuvoimaa puhekielestä ja murteista. On Sillanpään jaanaava hämäläisnuotti, Lehtosen puikkelehtiva savolaisuus ja sitten tämä Maiju Lassilan itäsavolainen verbikeitos, jossa hevonen "olla köpsöttää" tai voi se myös "juosta rimpsutella". Ennen kauppoja hevosta "silimätä sukastaan"  ja  kauppias "sanuu sujauttaa", että  hevoskaupassa voi "männä jutkahtoo" niin sielu kuin ruumiskin. Rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava, että monet tämän kirjan sutkauksista voisi löytää myös Heikki Turusen romaaneista.

Silloinkin kun Maiju Lassila ei käytä varsinaisia murresanoja, taustalta kuuluva puheilmaisu pyyhkäisee kielestä pois kaiken virkamiesmäisyyden. Maistellaanpa näytteeksi tämän kertomuksen alkulauseet:

Pekka Puavalj oli jo yli kuudenkymmenen. Hän oli niitä maailmasta häviäviä, joissa näkyvät vielä luojan sormien jälet selvinä, ihanina, luonnollisina kuin kirveen jälet karkeassa veistoksessa. Hän oli luontoa kuten kääpä on koivuansa.

Tämä kirja ilmestyi kaksi vuotta Tulitikkuja lainaamassa -menestysteoksen jälkeen, Lassilan kirjallisesti tuotteliaimpana vuotena. Näiden kahden kirjan ilmaisua on mielenkiintoista vertailla: vastoin muistikuvaani Tulitikkuja lainaamassa -romaanin repliikit eivät itse asiassa ole murteellisia kuin sanajärjestykseltään; tämä Pekka Puavalj puolestaan pyrkii jäljentämään henkilöidensä puheen likimain foneettisella tarkkuudella. Voi olla, että toisen kielialueen lukijalle tämä on hidaste. Minulle tämä maistui kuin kylmä maito ja lapsuuden ruisleivän viipale, jossa oli paksut kerrokset voita päällä. Vaikka tapahtumat kirjassa sijoitetaan Pieksänmäen Maavedenkylään, uskallan väittää, että puheen juuret ovat Tohmajärvellä syntyneen Maiju Lassilan kotimurteessa, joka  muuten oli myös oman äitini lapsuuden kotimurre.

Sitten juonesta. Tämä on Tulitikkuja lainaamassa -teoksen talvinen veli. Juoni, joka tässä kirjassa ei ole aivan yhtä polveileva kuin tuossa tunnetummassa romaanissa, pääsee vauhtiin siitä, että Pekka Puavalj lähtee ankarassa lumimyräkässä lainaamaan nuoraa naapurista - ja unohtuu sille tielleen pitkäksi aikaa.

Ensin kirjassa kerrotaan vähän taustaa tälle nuoranhakumatkalle. Koko avioliiton ajan Ieva Liisa on pyytänyt miestään Pekka Puavaljia kaivamaan kaivon, jotta vettä ei tarvitsisi kantaa järvestä asti. Lopulta, neljännenkymmenennen avioliittovuotensa kesänä Pekka antaa periksi ja kaivaa pihalle kaivon. Siihen innostus sitten lopahtaa. Kaivosta jäivät puuttumaan puitteet ja kansi.

Talvella, lumimyrskyssä, tai kuten kirjassa sanotaan "purkupäivänä", vanha aviopari on läävässä juottamassa lehmiä, kun Ieva Liisa muistaa, että on heidän neljäskymmenes hääpäivänsä. Pekka päättää juhlistaa päivää päästämällä hiehon jaloittelemaan. Punikki-hieho on Ieva Liisalle rakas lapsen korvike. Hieho tietysti juoksee päätä pahkaa kattamattomaan kaivoon ja jää sinne pohjalle matalaan veteen hytisemään. Hiehon saamiseksi kaivosta tarvitaan siis sitä nuoraa, jota Pekka lähtee lainaamaan Jussi Viänäseltä.

Matkalla Pekka tapaa Ierikkä Pullisen, jonka komeaa letkuvarsipiippua Pekka alkaa himoita itselleen oman pelkän luuvartisensa tilalle. Ierikkä puolestaan on tunnettu hevosenvaihtaja ja Pekan piipunvaihtohalut havaitessaan päättää toteuttaa myös omaa mielitekoaan.

Viänäsen taloon ehdittäessä Pekka on unohtanut koko nuora-asian, ja Viänäsen tuvassa aletaan tehdä vaihtokauppoja. Ensin vaihdetaan hevoset. Omasta vanhasta hevosesta valehdellaan estoitta puolin ja toisin, hevosten vikoja piilotellaan ja etsiskellään, välirahasta tingitään, mutta lopulta annetaan mennä "huikkokauppana". Samoin käy sitten piippujen kanssa, päittäin vaihtuvat nekin.

Samaan aikaan Ieva Liisa yrittää pitää palelevan hiehon hengissä peittämällä kaivon ja kaatamalla lämmintä vettä kylmän kaivoveden sekaan. Seuraksi hänelle saapuu kuppari Lopo-Leena.

Näiden kahden talon välillä kerronta nyt vuorottelee. Ja yllättävää kyllä, molemmissa paikoissa puheet kääntyvät vähän väliä uskonnollisiin kysymyksiin, ennen kaikkea syntiinlankeemukseen. Näistä kansanteologeista Ierikkä, jonka omatunto hevoskaupoissa on tottunut venymään, on kriittisin. Hänen piilotettu viestinsä on se, että uskontoa tarvitaan lohdutukseksi puutteessa eläville. Tuttu oopiumia kansalle -argumentti siis. Näin hän sen ilmaisee:

"Sillä jos tiällä mualimassa ois kyllä muata mitä kyntee ja kuokkii, niin se tää syntisen henk-halavattu kiintysj vuan siihen eikä viihtisj ja kehtois ensinkään köijäytyy siihen parempaan iloon."

Syntiinlankeemuksen luonteesta ja sen syypäistä puhujilla on kullakin omat näkemyksensä. Mielenkiintoista on, että Jumala on kaikkien puheesta ulkoistettu. Se, että syntiinlankeemuksessa olisi kyseessä tottelemattomuus Jumalalle, on siis suljettu pois. Syntiinlankeemuskertomuksessa on heidän käsityksensä mukaan kyse siitä, kumman tulee parisuhteessa määrätä ja kumman totella, naisen vai miehen.

Ieva Liisa tosin aavistelee syntiinlankeemuksessa olevan kyse myös sukupuolisesta petoksesta:

"Eikö tuossa lie Ievassa ollut ihessäänni syytä: Ensin jo rupijaakii kiärmeen kanssa puheisille, vaikka oljhaan hänellä jo oma vakituinen aviomies."

Lopo-Leena kuitenkin kääntää havainnon takaisin miehen ja naisen valtapeliin:

"Eikä ollut ies siinäkään Uatamissa sen vertoo miestä, jotta ois tuon yhen akkasa pitännä aisoissa eikä piästännä sitä yksinään lentelemään pitkin mualimoo, jossa on jos minkälaista kiärmettä matelemassa."

Viänäsen tuvassa Jussin Heleka-vaimo jää yksin pitämään naisten puolta. Miehet ovat yksimielisiä siitä, että syntiinlankeemustarinassa erhe tapahtui siinä, että Aatami "kallisti korvasa akkasa, sen Ievan lirkutuksille".

Näin perustelee asian itselleen myös vaihtokauppoihinsa tyytyväinen Pekka Puavalj palatessaan kotiin. Nuoraa ei loppujen lopuksi sitten tarvittukaan. Hänen Ievansa on houkutellut hänet tekemään kaivon ja tästä Ievan toiveiden kuuntelemisesta aiheutui tämän lempilapsen, Punikki-hiehon, kaivoon lankeaminen. Omia rikkeitään, kaivon jättämistä puolitekoiseksi ja ennen kaikkea perusluonteeseensa kuuluneen vakaan totuudellisuuden kadottamista kaupanteon huumassa, hän ei huomaa. Kaupantekoonhan aina kuuluu pieni vilppi. Lukijan kannattaa kuitenkin muistaa, että kaupanteossa helposti saattaa "männä jutkahtoo" sielukin. Siellä piilee tämän teoksen todellinen lankeemus.

Radikaalisosialisti Algot Untolan / Irmari Rantamalan / Maiju Lassilan kapitalismikritiikki on tässä teoksessa lempeästi sokerilla kuorrutettu. Tuskin edes huomaa, että Punikille käy kehnosti, kun kauppamiehet rellestävät. Tosin näiden hädin tuskin luontaistaloudesta vaihtotalouteen ponnistaneiden kansanihmisten nimittäminen kapitalisteiksi olisi kohtuutonta. Himo hyötyä kaupoissa toisen kustannuksella heissä on kuitenkin vahva. Jottei lukija alkaisi liikaa miettiä tarinan piiloviestiä, kirjailija myös astuu teoksen lopulla esiin puolustamaan henkilöidensä perimmäistä viattomuutta. Viihteeksihän tämä on tarkoitettu.

Ei tämä Pekka Puavalj parasta Maiju Lassilaa ole, mutta ei ihan joutavakaan. Salamielinen ajatusten viuhuna tässä käy kuten muissakin Lassilan teoksissa. Jos kuitenkin vain yhden saisi lukea, kyllä se olisi ilman muuta Tulitikkuja lainaamassa.