Joyce Carol Oates: The Profane Art: Essays and Reviews

Joyce Carol Oates, The Profane Art: Essays and Reviews. E. P. Dutton Inc. 1983.

Tämän jo varhaiskeski-ikään ehtineen mutta ei lainkaan vanhentuneen esseekokoelman nimi viittaa vanhaan ajatukseen taiteen pyhyydestä. Taiteilija seuraa vaistoaan alueille, jotka ovat vielä kartoittamattomia, ja luo jotain uutta ja ainutlaatuista. Suuret taideteokset vaikuttavat meistä ankarilta ja ajattomilta, itseriittoisilta  - pyhiltä. Se taide tai taito, joka reflektoi taideteosta, toisin sanoen kritiikki, on puolestaan maallista, profaania. Kritiikki on aina inhimillistä dialogia, vertaisyleisölle suunnattua keskustelua. Tässä mielessä kritiikki puhuu ja taide vaikenee.

Kritiikki on taiteeseen verrattuna luonteeltaan konservatiivista. Kirjallisuuskriitikolla on omaan lukemishistoriaansa pohjautuva - usein tiedostamaton - käsitys siitä, millainen romaanin, novellin, näytelmän tai runon pitäisi olla. On paljon surullisia esimerkkejä siitä, miten merkittävätkin taideteokset on aluksi arvosteltu kehnoiksi, ja toisaalta ylistäviä arvosteluja on kirjoitettu teoksista, joiden tekijät on ajat sitten unohdettu.

Joyce Carol Oates päätyy tämän esseekokoelman esipuheessa määrittelemään, millaista tämän profaanin taiteen pitäisi olla: ihanteellinen kritiikki pyrkii puolueettomaan keskusteluun vertaisten kesken, systemaattiseen, kiireettömään pohdiskeluun. Sen täytyy ottaa taiteilijan vapaus vakavasti ja vastustaa omia konservatiivisia ja pelkistäviä pyrkimyksiään. Sen on oltava myötätuntoista ja täsmällistä.

Näihin vaativiin tavoitteisiin Oates pyrkii tämän kokoelman esseissä ja arvioinneissa - mielestäni onnistuneesti. Teoksen kaikki kuusi esseetä ovat alun perin ilmestyneet kirjallisissa aikakauslehdissä. Kannatan ehdottomasti tätä melko tavallista käytäntöä kerätä esseet yhteen ja julkaista ne kirjana. Muuten ne katoaisivat tavallisen lukijan ulottuvilta vain tutkijoiden ja innokkaimpien kirjallisten salapoliisien iloksi. Täytteeksi näihin kokoelmiin lisätään usein joukko yksittäisten teosten lehtikritiikkejä, jotka ymmärrettävästi eivät ole yhtä perusteellisia, mutta usein niissäkin on paljon huomion arvoista.

Esimerkiksi tässä kokoelmassa on erinomaisen tarkkanäköinen arvio Simone Weilin kokoomateoksesta The Simone Weil Reader. Simone Weil on meilläkin melko tunnettu ranskalainen filosofi ja mystikko, jota toisinaan pidetään lähes pyhimyksenä. Minäkin ostin nuorena miehenä Simone Weilin suomennetun kokoelman Painovoima ja armo, jota lueskelin tulematta juuri hullua hurskaammaksi. Nuoruuden ehdottomuudelleni se kyllä antoi lisäsytykettä.

Amerikkalaisuuteen liittyy paljon sellaista, mitä me eurooppalaiset helposti pidämme lapsellisuutena, mutta on siinä kulttuurissa paljon myös juurevaa selväjärkisyyttä. Tällaisella periamerikkalaisella eetoksella Oates arvioi Weilin anorektikoksi, joka paastoamalla aiheutti itselleen euforisen tilan, jossa alitajunnan kummallisimmat yllykkeet johtivat vaikeiden asioiden yksinkertaistamiseen mielipuolisiksi teeseiksi: Onnettomuus on iloa. Kuolema on elämää. Kärsimys on siunaus. Jumalan julmuus on osoitus hänen lempeydestään.

Loppujen lopuksi Oates ihmettelee eniten Weilin seuraajien lojaaliutta:

Kaipaavatko he niin kovasti "pyhimysmäisyyttä" (muissa, jos eivät itsessään), että he muuttavat sairaan, epätoivoisen, murtuneen naisen henkisen terveyden esikuvaksi; kaipaavatko he "viisautta" niin paljon, että he pitävät pahasti ongelmaisen mielen spekulaatioita parempina kuin omiaan? Simone Weilin elämä ja jälkimaine ovat kiehtovia, ja epäilemättä luonnehtivat vuosisatamme hengellistä tyhjiötä: nälkää uskoa käytännöllisesti katsoen ketä tahansa, joka väittää saaneensa jumalallista johdatusta.

Kokoelman esseistä minua kiinnostivat eniten kolme ensimmäistä, jotka käsittelevät kaupunkia amerikkalaisessa kirjallisuudessa (Imaginary Cities: America), modernistien naiskuvaa ("At Least I Have Made a Woman of Her": Images of Women in Yeats, Lawrence, Faulkner) ja Emily Brontën romaanin merkityksiä (The Magnanimity of Wuthering Heights).

Kaupunkiesseessä Oates käy läpi sitä metaforista lastia, jota kaupunki amerikkalaisessa kirjallisuudessa kuljettaa: on helppo arvata, että kaupunki on esiintynyt paheen ja rappion pesänä, mutta toisaalta se on myös innoittava ja dynaaminen mahdollisuuksien keidas. Oates nostaa kuulujen kaupunkikuvaajien Dreiserin, Cranen ja Bellow'n rinnalle lähes unohduksiin jääneen Anzia Yezierskan, joka syntyi Puolassa juutalaiskylässä ja muutti perheensä mukana New Yorkiin 1890-luvulla. Yezierska kuvasi vanhasta maasta tulleiden siirtolaisten ristiriitaisia pyrkimyksiä: osa heistä yritti säilyttää perinteensä uudessa yhteiskunnassa ja luoda uudelleen vanhan kyläyhteisön suurkaupunkiin; varsinkin nuoremmat taas pyrkivät vapautumaan menneisyydestä ja muuttumaan aidosti amerikkalaisiksi. Yezierskan omaelämäkerrallisissa romaaneissa nuori siirtolaistaustainen nainen pyrkii sivistyksen ja koulutuksen kautta sopeutumaan uuteen elinympäristöönsä. Oatesin mukaan koulutusta on tuskin koskaan kuvattu yhtä  juovuttavan kiihottavana elämyksenä kuin Yezierskan romaaneissa. Romaanien voima on niiden suorassa, aidossa ja energisessä ensimmäisen persoonan näkökulmassa; niiden heikkoudet ovat rakenteessa: niistä puuttuvat "vakavan" kirjallisuuden monitulkintaisuudet. Oatesin mukaan Yezierskan romaanit olivat kuitenkin uraa uurtavia:

Kaupungin antama anonyymisyyden lahja ja lupaus työstä saadusta palkasta - palkasta joka on sovittu etukäteen - mahdollistavat yksilön ensimmäistä kertaa historian aikana: yksilöllisen naisen, voisi ehkä sanoa.

Modernistien naiskuvaa pohtivan esseen lähtökohtana on havainto, että oikeastaan melko yllättävästi monien modernististen kirjailijoiden naiskuva oli vanhoillinen. Yeats osoittautuu jonkinlaisen pyhän naiseuden ideaalin kannattajaksi. Selvimmin se tulee esille hänen runossaan A Prayer for My Daughter. Runon kertoja toivoo tyttärelleen aivan ensimmäiseksi kauneutta, mutta ei niin paljon, että tyttö alkaa liikaa kiinnittää huomiota itseensä: naisen ei tule elää "peilissä" vaan miehen katseessa. Tytärtä verrataan myös kasvikuntaan, joka on liikkumaton, rauhallinen, piilossa. Ehkä jonkinlainen vihannes? Tyttären älyllistä elämää Yeats vertaa hempon lauluun. Oates kärjistää: runoilijan tyttären tulee olla aivoton ja äänetön, juurtunut.

Aika usein naisvihamieliseksi luonnehditun Faulknerin mieleenpainuvimpia naishahmoja on Liekehtivä elokuu -romaanin Johanna Burden. Oatesin analyysi Johanna Burdenin vahvasti allegorisesta hahmosta ja koko romaanista on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Faulknerin maailmassa naisen seksuaalisuus muodostaa uhan miehen miehisyydelle ja koko olemassaololle.

D. H. Lawrencen naiskuva oli ristiriitainen, ja ehkä juuri sen takia se tuntuu tuoreemmalta kuin muiden modernistien. Pienoisromaani Woman Who Rode Away antaa lähes parodisen kuvan emansipoituneen naisen tuhoon tuomitusta pakomatkasta. Toisaalta Lawrencen teoksissa on useita kuvauksia myös vahvoista naisista, joista ehkä paras esimerkki on Rakastuneiden naisien Ursula Brangwen. Lawrencen pohjimmainen puritanismi tulee esiin Ursulan sisaren Gudrunin kuvauksessa: naistaiteilija oli jotain, mitä Lawrence ei voinut sietää, ja niinpä hän pistää Gudrunin tuntemaan voimakasta itseinhoa. Oates kuitenkin osoittaa, että Gudrun samaan aikaan inhotti ja kiehtoi Lawrencea,  ja Lawrence sijoitti Gudruniin paljon omia piirteitään ja ajatuksiaan. Oatesin analyysi Lawrencen naiskuvasta kiinnosti minua kovasti, sillä Rakastuneita naisia -romaani teki minuun suuren vaikutuksen joskus nuorena. Huvittuneella noloudella muistelen siteeranneeni romaanin mystisiä lausahduksia miehen ja naisen suhteesta ikään kuin olisin itse ne keksinyt.

Essee Humisevasta harjusta oli myös silmiä avaava. Minullekin ovat tästä romaanista jääneet mieleen lähinnä sen goottilaiset piirteet ja mielenkiintoinen kertojarakenne. Teoksen syvempää merkitystä en ole tullut pohtineeksi, ja luulen, että se romaanin ainutlaatuisen ilmapiirin takia on jäänyt huomaamatta myös monilta muilta. Oates osoittaa vakuuttavasti, että tämän Emily Brontën upean romaanin pohjalla on vahva yhteiskunnallinen optimismi. Teos kääntää synkän tarinan vastakohdakseen; se ei uppoa "metafyysisyyteen" vaan ylistää fyysistä maailmaa: rakkaus säilyy päivänvalossa.

Muistan aika tarkkaan, missä luin ensimmäisen kerran Joyce Carol Oatesin kirjoittamaa tekstiä. 1980-luvun alkupuolella Tampereen yliopisto oli vuokrannut Attilan kenkätehtaan käyttöönsä. Jossain ylemmissä kerroksissa olivat kirjallisuudentutkimuksen hyllyt. Siellä vietin monta onnellista iltaa pöydälle kasaamieni kirjapinojen parissa. Usein olin ypöyksin koko kerroksessa. Jos minun pitäisi nyt kuvailla taivasta, se muistuttaisi aika paljon vanhaa Attilaa. Siellä luin myös Joyce Carol Oatesin esseekokoelman New Heaven, New Earth: The Visionary Experience in Literature ja olin myyty. Olen yrittänyt sen jälkeen pysyä edes jollain tavalla kärryillä tämän valtavan tuotteliaan kirjailijan tuotannosta.

Kevätiltoina kun aurinko paistoi sisään Attilan kirjaston suurista ikkunoista ja luin sydän innostuksesta tykyttäen Blotnerin järkälemäistä Faulkner-elämäkertaa tai Angus Wilsonin esseitä, saatoin helposti uskotella itselleni, että yksinäisyyteni oli oma valintani.

Magnus Mills: Explorers of the New Century

Magnus Mills, Explorers of the New Century. Bloomsbury 2006. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2005.

Junamatkalle tarvitsin jotain viihdyttävää. Tälläkin kertaa kallistuin hauskaan mieluummin kuin jännittävään. Täydellisen koomisen romaanin etsintäni siis jatkuu. Ainakin kirjan kannen mainosteksti lupasi ”valtavan hauskaa”.

Olihan tässä sitten sitä jännitystäkin. Kirja kertoo kahden arktisen retkikunnan yhtäaikaisesta matkasta – oikeastaan kilpailusta – kohti ”sivistyksen äärimmäistä pistettä”, toistaiseksi vielä kartoittamatonta aluetta. Väistämättä mieleen tulee Scottin ja Amundsenin todellinen kilpailu etelänavan valloittamisesta 1900-luvun alkupuolella. Yhtäläisyyttä lisää se, että kirjassa Johnsin johtaman retkikunnan jäsenillä on englantilaiset nimet ja Tostigin tiimillä skandinaaviset, kuin suoraan Ikean kuvastosta: Guthrum, Snaebjorn, Thorsson...

Retkikuntien etenemistä seurataan vuoron perään, ja koska retkikunnat eivät tiedä toistensa tarkkaa sijaintia, myös lukija jännittää, kumpi joukkue pääsee ensimmäisenä määränpäähän. Retkikunnilla on luonnollisesti monenlaisia vaikeuksia, maasto osoittautuu ennakoitua vaikeammaksi, ruoka käy vähiin, miehet valittavat, tekevät virheitä.

Vähitellen lukijalle alkaa myös selvitä, että matkalla on käytännöllisempi tarkoitus kuin kartoittamattoman alueen tutkiminen. Tarkoitus on viedä äärimmäiseen pisteeseen jotain, mitä ei sivistyneeseen maailmaan haluta. Kirja on allegoria siitä, miten käy, kun ihminen alkaa vetää rajoja siihen, ketkä kuuluvat ihmiskuntaan ja ketkä eivät. Ollaan siis kirjaimellisesti matkalla sivistyksen äärimmäiseen pisteeseen.

Tämä edellä oleva ei ole kovin valaisevaa. Romaanin idea on kuitenkin niin erikoinen, että en voi paljastaa enempää pilaamatta yllätystä lukijalta. Kunnioitettavan kärsivällisesti kirjailija rakentaa tarinansa. Ensimmäiset sata sivua tuudittavat lukijan uskomaan, että kyseessä on suhteellisen tavanomainen seikkailukertomus. Sitten kaikki käännetään ylösalaisin.

Sitä mainoslauseen ”valtavan hauskaa” en kirjasta löytänyt. Romaani ei naurata eikä edes sanottavasti hymyilytä. No, muutamat keskustelut retkikunnan muulien kanssa ovat huvittavia. Minulle tämä kuitenkin oli pohjimmiltaan vakava kirja.

Junamatkani sujui kuin huomaamatta. Kirja piti lujasti otteessaan Oulusta Tikkurilaan.

Tasa-arvoviikon jokeri - Esa Sariola: Ratkaisu kaikkeen

Esa Sariola, Ratkaisu kaikkeen: Keskusteluja. Otava 2008.

Luen mielelläni novelleja ja olisi mukava kirjoitella novellikokoelmista useamminkin tänne blogiin, mutta en ole löytänyt itseäni tyydyttävää lähestymistapaa. Pitäisikö kirjoittaa yhdestä tai kahdesta vaikutuksen tehneestä novellista? Vai kokoelman jokaisesta novellista vähäsen? Vai pelkästään kokoelman kantavasta teemasta?

Ehkä on parasta edetä niin kuin kulloinkin parhaalta tuntuu. Tässä kirjoituksessa kirjoitan hieman kokoelman jokaisesta novellista, kerron ainakin novellin lähtötilanteen.

Tässä seitsemän novellin kokoelmassa rakenteellisena ideana on se, että novellit muodostuvat pääosin miehen ja naisen käymistä keskusteluista; kahdessa novellissa keskustelijat ovat molemmat miehiä, mutta näissäkin on nainen hetken mukana. Varsin luontevasti keskustelut koskevat miehen ja naisen suhdetta. Tasa-arvostakin on kyse, vaikkakaan ei korulausein eikä ihanteiden kautta. Näissä novelleissa tasa-arvo syntyy oikeudesta omiin mielipiteisiin ja oikeudesta tulla kuulluksi.

Ratkaisu kaikkeen

Matti ja Risto tapaavat sattumalta ravintolassa. He ovat tutustuneet opiskeluaikana aikidoharrastuksen parissa mutta eivät ole pitäneet yhteyttä sen koommin. Aluksi kumpikin antaa omasta urakehityksestään ruusuisen kuvan, mutta pian osoittautuu, että Matin ”kouluttaminen ja artikkeleiden kirjoittaminen” merkitsee perhetyötä sosiaalityöntekijänä. Riston ”turva-alalla toimiminen” paljastuu portsarin hommiksi. Ravintolassa miehet nopeasti siirtyvät konjakin ja sikareiden pariin ja puhe kääntyy siihen, mitä nainen haluaa. Varsinkin Ristolla on tästä selvä teoria, ”ratkaisu kaikkeen”. Matti, ehkä jo ammattinsa vuoksi, on hyvä kuuntelija.

Riston mielestä mies ja nainen menevät naimisiin päinvastaisista syistä. Mies menee naimisiin saadakseen asiat pysyvästi järjestykseen. Kun avioliitto on solmittu, miehen projekti on päättynyt. Naisen projekti puolestaan vasta alkaa avioliiton solmimisesta. Kaikkea pitää kehittää paremmaksi, varsinkin aviomiestä. Miehen tehtävänä on ihailla vaimoaan ja antaa tälle syytä pieneen tyytymättömyyteen, niin että naisella on mitä kehittää.

Kun mä yritin ensin alussa kertoa sille mitä oikeasti ajattelin, se piti sitä teeskentelynä. Kun minä kannatin sukupuolten tasa-arvoa ja kotitöiden jakamista ja talousjätteiden kierrätystä ja lajittelua ja sitä, että vanhempainlomat pitäisi rahoittaa tasapuolisesti kaikilta työnantajilta, se väitti mua teeskentelijäksi. Minä muka yritin vain tehdä siihen vaikutuksen. En minä sen mielestä niistä asioista oikeasti mitään ymmärtänyt.

Nainen on tyytyväinen sitten, kun hän voi ihailla miestään, kuten omien kätten työtä ihaillaan. ”Niin kuin puutarhaa tai lapsia, tai nättiä sisustusta.”

Novellin lopussa Riston vaimo, joka kaikesta päätellen on Ristoa koulutetumpi ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa, tulee etsiskelemään miestään. Riston vanhalle ystävälle vaimo ei sano sanaakaan. Tämä kohteliaisuuden puute viittaa siihen, että Ristoa ei ensimmäistä kertaa haeta kotiin ryyppyseurasta.Voi hyvin kuvitella, että Riston puheet kehitysprojektista ovat koettua elämää.

Esa Sariolan kirjojen henkilöille on ominaista, että heillä on voimakkaita ja poliittisen korrektisuuden vastaisia mielipiteitä, jotka he myös osaavat perustella selkeästi. Joskus voi tuntua, että ideat tai teesit ohjaavat hänen henkilöitään ja heistä tulee pelkästään aatteidensa äänitorvia. Minua se ei sanottavasti haittaa. Olen ennenkin sanonut, että en pidä pahana, jos minua valistetaan. On vain mukavaa, että joskus teoksen henkilöiden ajatusmaailmaa ei tarvitse arvailla. Osaan kyllä olla vakuuttumatta, jos en usko ääneen ajattelijaa.

Sariolan teosten lukija muuten tekee virheen, jos kuvittelee kirjailijan jakavan henkilöidensä aatteet. Hänen teostensa kertojat ovat usein epäluotettavia, joskus suoraan sanottuna harhaisia.

Puheenvuoro

Toimittaja Kirsti ja dokumentaristi Veikko heräävät hotellihuoneessa yhdessä vietetyn yön jälkeen. Siinä sitten pohditaan, olisiko suhteella jatkomahdollisuuksia.

Veikko on asunut kymmenen vuotta Ruotsissa. Hänellä on myös ruotsalainen vaimo. Liitto natisee, minkä voi tietenkin päätellä jo siitäkin, että Veikko ei herää vaimonsa vieressä. Veikko tuntee, ettei vaimoa ole riittävästi kiinnostanut hänen suomalainen taustansa. Vaimo ei ole edes suostunut opettelemaan sanaakaan suomen kieltä.

Suomeen Veikon on nyt ajanut eräänlainen koti-ikävä. Ruotsissa hän aina on tuntenut itsensä ulkopuoliseksi, vieraaksi.

Kun ihminen on syntynyt ja kasvanut siinä maassa missä asuu, sillä on miljoona vihjettä enemmän kielessä ja kulttuurissa ja käytöstavoissa kuin muukalaisella. Kun ihminen puhuu tässä ja nyt, se puhuu samalla kaiken sen läpi, mitä on elämässään kokenut.

Kirstin mielestä se vieraus, jota Veikko on kokenut Ruotsissa, on kaikkien naisten osa, asuivatpa he missä hyvänsä. Novellin lopussa selväjärkinen ja reilu Kirsti lähettää Veikon selvittämään asiansa vaimon kanssa.

Veikon dokumenttielokuvia on moitittu kyynisiksi, mutta hän itse katsoo kuvanneensa maailmaa sellaisena kuin se on. Kyynisyys on ollut kriitikkojen keksimä leimasin.

Tämän tai tuon kriitikon pitää saada kirjoittaa näyttävä juttu. Ja se näyttävä juttu tehdään niin, että korostetaan yhtä ainoata ulottuvuutta siitä teoksesta ja nostatetaan siitä kohu. Jos ei ne sitä korostusta löydä, ei ne tykkää koko jutusta.

Minulle tuli tätä lukiessani mieleen, että Esa Sariola on luultavasti kokenut itse jotain tämänkaltaista. Heti ensimmäisen romaaninsa (Rakas ystävä, 1985) jälkeen hänet liitettiin ”pahuuden koulukuntaan”, johon kriitikkojen mielestä kuului myös mm. Annika Idström. Tätä luonnehdintaa toisteltiin tunnollisesti myöhempienkin Sariolan romaanien yhteydessä. Kirjailijalle, joka kuvasi yhteiskunnan moraalista tilaa melko laajasti, saattoi olla tuskastuttavaa tulla leimatuksi aina vain ”pahuuden” kuvaajaksi.

Pahuus on toki läsnä Sariolan romaaneissa. Olen joskus suositellut hänen romaanejaan tuttaville vertaamalla niitä suosittuihin nordic noir -dekkareihin. Ihmettelen, miksi hänen trillerimäisesti rakennetut romaaninsa eivät ole suositumpia. Minä luen niitä aika lailla samaan tarkemmin määrittelemättömään henkisen epämukavuuden tarpeeseen, johon monet nauttivat dekkareita.

Kaikki kunnolliset vaimot

Mies ja nainen kohtaavat hotellin aulabaarissa. Kumpikin kertoo odottavansa puolisoaan. Keskustelu syvenee nopeasti käsittelemään uskottomuutta. Mikä ajaa pettämään puolisoa?

Kummallakin on ollut seikkailunsa, naisella enemmän kuin miehellä. Nainen esittää yllättävän teorian: kunnolliset vaimot käyvät vieraissa välttääkseen burn outin, joka heitä uhkaa, koska he joutuvat uhrautumaan niin paljon. He tekevät omat työnsä ja vielä kotityötkin. Kunnollinen vaimo valitsee rakastajakseen Don Juanin, koska tämä ei yritä omistaa naista. Nainen on vapaa lähtemään milloin tahtoo. Miehelle syrjähypyt ovat sallittuja vasta, kun he hoitavat oman osansa perheen kotitöistä.

Tämän tasa-arvopläjäyksen loppu on aika hauska ja yllättävä, joten jätän sen kertomatta.

Puhtaalta pöydältä

Tässä novellissa Tuula ja Timo, joilla on kummallakin takanaan kariutunut avioliitto ja useita lyhyempiä suhteita, valmistavat yhdessä lampaankyljyksiä ja nautiskelevat viiniä. Keskustellaan existä ja todetaan, että mennyt on mennyttä – nyt aloitetaan puhtaalta pöydältä.

Se osoittautuu helpommin sanotuksi kuin tehdyksi. Ihminen on pohjimmiltaan melkoisen irrationaalinen olento, vaikka hän järkeilyyn pystyykin. Tässäkin novellissa Esa Sariola muuten osoittaa, että hän ymmärtää oikein hyvin myös näitä irrationaalisia impulsseja, jotka saattavat olla julkilausutuille ideoille ja aatteille täysin vastakkaisia.

Mainittakoon tässä niille, jotka eivät ehkä asiaa vielä tiedä, että Esa Sariola on koulutukseltaan psykologi ja kirjoittanut myös tietoteoksia omalta alaltaan.

Kokonaan pinnallinen

Entinen aviopari Timo ja Kaisa ovat sopineet tapaamisen Akateemisen kahvilaan. Näyttää siltä, että edellytykset uudelle yritykselle ovat olemassa, kunhan vältetään liian syvää analysointia, ollaan vain kokonaaan pinnallisia ja viedään mukaan vain hyvät ja onnistuneet asiat. Ei hullumpi ohje.

Tiedekin sen todistaa

Suuryrityksen miesjohtaja ja hänen naisalaisensa kohtaavat ravintolassa. Heillä on takanaan suhde. Firmassa on tulossa fuusio, josta nainen yrittää urkkia tietoja. Taas puhutaan uskottomuudesta, tällä kertaa mies perustelee sen luonnontieteellä ja simpanssien, gorilloiden ja ihmisten kivesten koolla. Kumpikaan novellin henkilöistä ei saa sympatiapisteitä.

Keskustelu saa melko aggressiivisen sävyn, niin kuin voi käydä, kun ihmistä on loukattu herkimmillä alueillaan – rakkaudessa ja luottamuksessa.

Paras miekka

Tässä kolmiodraamassa Veeran firma järjestää kesäjuhlat Pertin ja Veeran kesähuvilalla. Juhlaa valmistelemaan lähtee Pertin ja Veeran lisäksi Matti, joka on Veeran salainen nuorempi rakastaja. Miehet - aviomies ja rakastaja - jäävät maalle kahdestaan.

Tässä novellissa leikitellään hauskasti sillä, että miesten keskustelu ei missään vaiheessa puutu suoraan heidän väliseensä jännitteeseen. Taidokkaasti rakennettu Hemingway-tyylinen novelli, kuitenkin ilman Papan machoilua.

Pertti siteeraa Kurosawan samuraielokuvan viisautta: ”Paras miekka on sellainen, jota ei koskaan paljasteta.” Tämä ohje muuten soveltunee myös novellin kirjoittamiseen.

Miekkaansa paljastamatta Pertti saa Matin näkemään ihmissuhteiden merkityksen uudella tavalla. Siinä sivussa pelastuu parikin vaarassa ollutta parisuhdetta.

Anita Brookner: The Bay of Angels

Anita Brookner, The Bay of Angels. Viking 2001.

Vaikka olin liian järkevä, jo lapsena, uskoakseni haltiakummiin, hyväksyin osana luonnon suunnitelmaa, että menisin tanssiaisiin, että kenkä sopisi ja että menisin naimisiin prinssin kanssa.

Miten sadut ja muut fiktiot valmistavat meitä kohtaamaan ”todellisen” elämän?

Zoë Cunninghamin isä kuoli, kun Zoë oli pieni, ja siitä asti hän on elänyt yhdessä äitinsä kanssa hiljaista, syrjäänvetäytyvää elämää Lontoossa. Tytär ja äiti ovat uppoutuneet kirjoihin. Ja odottaneet...

Anita Brooknerin romaaneille ominaiset juonikuviot ja teemat toistuvat tässäkin romaanissa. Tytär, joka elää yhdessä äitinsä kanssa ja tuntee olevansa vastuussa tästä. Epätyydyttävät miessuhteet. Passiivinen elämänasenne. (Ei ihme, että Brookner on maininnut Oblomovin yhdeksi suosikkiromaaneistaan.)

Sadut tuntuvat käyvän toteen, kun Anne-äiti tutustuu varakkaaseen Simoniin. Lyhyen seurustelun jälkeen Anne ja Simon avioituvat ja muuttavat Simonin Nizzan huvilaan. Zoë jää Lontooseen opiskelemaan ja asumaan Simonin ostamaan uuteen asuntoon. Lomillaan hän käy Nizzassa ja nauttii auringosta Musée Massénan puutarhassa, jossa tutustuu Pohjoismaista tulleisiin au paireihin, joiden vapaa ja mutkaton elämänasenne tekee häneen vaikutuksen.

Lontoossa Zoë ajautuu suhteeseen, joka ei ole ollenkaan tasapuolinen. Mies on menestyvä, komea, röyhkeän huonotapainen ja itsekäs. Hänen nimensä on tietenkin Adam, niin kuin on asian laita usein silloin, kun romaanin henkilö pistetään tekemään ylitöitä jonkin yleispätevän miehisyyden esimerkkinä. Adam ei halua sitoutua eikä luopua toisista naisista. Zoë puolestaan ei uskalla olla hyväksymättä miesystävänsä syrjähyppyjä hylätyksi tulemisen pelossa. Suhde hiipuu omaan mahdottomuuteensa.

Zoën käsitys omasta itsestään on myös muuttumassa. Hän ei enää löydä itseään satujen sankarittarista vaan Tsehovin naishahmoista.

Tämän vuoksi kertomukset ovat niin tärkeitä: ne paljastavat ihmisen itselleen tuomalla tietoisuuden etualalle oivalluksia, jotka tähän asti ovat olleet unessa, tutkimattomia.

Zoën ja hänen äitinsä elämä kokee suuren mullistuksen, joka tekee Annesta nizzalaisen hoitokodin hauraan asukin. Vastuun rampauttama Zoë elää matkalaukkuelämää Lontoon ja Nizzan välillä. Loistohuvila vaihtuu vuokrahuoneeseen Nizzan nukkavierulla Rue de France -kadulla. Iltakävelyillä Enkelten lahden kivisellä rannalla Zoë joskus miettii mahdollisuutta, että kävelisi mereen ja vain jatkaisi kävelemistä...

Iltakävelyillä hän kohtaa toisinaan myös toisen yksinäisen, Antoine Balbin, lääkärin, joka on hoitanut hänen äitiään. Vähitellen Zoë alkaa nähdä toisenlaisen tarinan edessään, sellaisen johon kuuluvat Lontoo ja Nizza ja tohtori Balbi. Ei olekaan vielä aika sulkea kirjaa. Tarinoissa tärkeintä eivät olekaan loput.

Tässä melankolisessa romaanissa on se hauskuus, että se pintatasolla näyttää kertovan, etteivät tarinat tarjoa luotettavaa käsikirjoitusta elämälle. Zoë ymmärtää, että keskeisistä henkilöistä ainoastaan hän itse on pitänyt fiktiota totena. Samaan aikaan romaani kuitenkin pursuaa vain hieman piilotettuja sadunomaisia elementtejä: äidin rikas kosija, antelias isäpuoli, huvila joka katoaa yhdessä yössä, hirviömäiset puolisukulaiset – ja lopuksi vielä prinssi Rohkea hyväsydämisen lääkärin hahmossa.

Kertomataide – tai mielikuvituksemme – ei pääse eroon tarinoiden rakenteista. Ne ovat niitä tulkintamalleja, joilla jäsennämme ”todellisuutta” haluamme tai emme.

Anita Brooknerin romaaneissa on toisinaan vain yksi pieni vika. Se on se, että ne ovat täydellisiä. Kaikki on paikallaan: juoni, henkilöt, kerronnan sävyt. Kaikki on tarkkaa ja hienovaraista. Ei kerta kaikkiaan mitään moitittavaa. Silti tuntuu, että romaanit kärsivät jonkinlaisesta hapenpuutteesta. Täydellisyyteen alkaa kaivata repeämää, josta elämä virtaisi sisään. Esimerkiksi romaanissa Fraud näitä repeämiä on, tässä Enkelten lahdessa niukemmin. Erinomainen romaani kuitenkin.