Per Olov Enquist: Liknelseboken

Liknelseboken (2013) – vertauskirja – jäi kirjailija Per Olov Enquistin (1934–2020) viimeiseksi teokseksi. Siinä on paljon omaelämäkerrallista ainesta, mutta kirjan alaotsikossa se nimetään kuitenkin selkeästi romaaniksi, tarkemmin sanottuna rakkausromaaniksi.

Kirjailija Martin Amis pohti eräässä esseessään sitä, miten joskus vanheneva kirjailija unohtaa elintärkeän rakkaussuhteensa lukijaan ja uppoaa omiin pakkomielteisiinsä. Amisin mielestä näin kävi esimerkiksi James Joycelle ja Vladimir Nabokoville. Heidän teoksistaan katosi "kerronnallinen kitka" ja he "lipsuivat ja luisuivat eivätkä pysyneet tiellä". Jonkin aikaa minusta tuntui, että sama oli tapahtunut Per Olov Enquistillekin: Liknelseboken vaikutti kirjalta, joka avautuu vain yhdelle lukijalle – kirjailijalle itselleen. Enquistin aikaisemmista osittain omaelämäkerrallisista romaaneista, esimerkiksi romaanista Kapteeni Nemon kirjasto, tuttu pyrkimys yhtä aikaa tunnustaa ja salata oli tässä romaanissa viety raivostuttavan pitkälle. Minun on helppo – pitkällä keittiöpsykologin kokemuksella – nähdä kirjailijan lapsuuskodin ankara uskonnollisuus tämän pyrkimyksen taustalla.

Onneksi kirjailijan kulkuväline pysyi sittenkin tiellä. Suunnilleen kirjan puolessa välissä, kun sen kertoja pitkän kursailun jälkeen viimein rohkaistui kuvaamaan romaanin päähenkilön ensimmäistä yhdyntäkokemusta, kirjan näennäisesti irralliset osat alkoivat loksahdella paikoilleen. Kirjailija, joka oli uskonut, ettei pysty kirjoittamaan rakkaudesta – että ei kelpaa siihen – tuli kuitenkin loppujen lopuksi tässä romaanissa kirjoittaneeksi liikuttavan rakkausromaanin. Samalla kirjailija, joka oli uskonut, ettei pysty kirjoittamaan runoja, löysi Uuden testamentin vertausten rohkaisemana tavan kirjoittaa proosaa, joka käyttää runollista keinoa – vertausta – kerrontansa ytimessä.

Romaanin kaikki luvut on nimetty vertauksiksi seuraavalla tavalla:

1. Vertaus jälleen löytyneestä muistikirjasta

2. Vertaus musertuneesta pikkuserkusta

3. Vertaus tädistä joka uskalsi

4. Vertaus naisesta oksattomalla mäntylattialla

5. Vertaus sisimmästä huoneesta

6. Vertaus hukatusta lahjasta

7. Vertaus viidestä tulppaanista

8. Vertaus postineidistä

9. Vertaus Jeesuksen toisesta tulemisesta

Rakkauden mysteeriä romaanin kertoja lähestyy konkreettisten päähenkilöä tai hänen lähipiiriään tai kuuluisia taiteilijoita koskettaneiden tapahtumien kautta. Näitä tapahtumia hän nimittää vertauksiksi. Kerronta etenee kiertäen ja kaartaen, niin kuin ihmisen mieli liikkuu. Välillä kertoja muistaa jo aiemmin puhuneensa jostain aiheesta ja lopettaa lyhyeen, toisinaan taas hän mainitsee kertovansa aiheesta lisää myöhemmin. Kerronta etenee hän-muodossa, mutta tuskin syyllistyn suureen virheeseen, jos katson, että kertoja ja kirjailija ovat yhtä, samoin romaanin päähenkilö, josta käytetään nimityksiä hän, poika, Perola, tämä Enquist ja E. Kertoja viittaa helposti tunnistettaviin omiin kirjoihinsa ja elämänhistoriaansa.

Kirja alkaa päähenkilön äidin hautajaisissa pitämän puheen pohdiskelusta. Siihen oli tullut väärä sävy. Ehkä hän kirjoittaisi sen uudelleen lapsenlapsia varten. Äidin myötä ajatukset johtuvat lapsuuteen. Isä oli kuollut, kun poika oli vielä vauva. Ankarasti uskonnollinen opettajaäiti pyrki muun muassa rajoittamaan pojan lukemisia. Huomattuaan pojan puheessa sävyjä itämaisista uskonnoista äiti piilotti yhden pojan lempikirjoista, Kiplingin Kimin. Poika tekeytyi sairaaksi, jäi pois koulusta, etsi kirjan piilostaan ja luki sen uudelleen. Kun tämä oli toistunut useampaan kertaan, äiti hävitti kirjan lopullisesti.

Liknelseboken-romaanin sisäisiä viittauksia tulvivaa kerrontatapaa ehkä kuvastaa se, että myöhemmin romaanissa esiintyy toinen poika, kertojan fiktiivinen alter ego Siklund, joka joutuu mielisairaalaan puhuvan kissansa Kimin kanssa. Siklund päätyy itsemurhaan. Lasten, hullujen ja kissojen suusta kuullaan totuus, kertoja toteaa.

Myöhemmin käy ilmi, että kertoja on aloittanut Liknelseboken-romaanin työkirjan jo vuonna 1986 Pariisissa, missä kirjailija asui August-kissansa kanssa ja ryyppäsi ankarasti. Silloin tehdyt muistiinpanot olivat minämuodossa. Juominen päättyi vasta mielisairaalareissuun. Mielisairaalaa seurannut psykoanalyysi puolestaan päättyi siihen, että analyytikko lopetti hoitosuhteen, koska kirjailija oli ilmoittanut tälle rakastuneensa lääkäriinsä.

Suvun mielisairaat ovat usein kertojan mielessä. Hän toteaa käyttäneensä usein rakastumisesta vertausta "polttoraudalla merkitseminen". Samaa vertausta äiti oli käyttänyt hulluksi tulemisesta.

Kertoja on keväällä 2011 saanut serkultaan muistikirjan, joka sisältää hänen isänsä kirjoittamia rakkausrunoja. Isän kuoleman jälkeen hänen äitinsä oli yrittänyt polttaa muistikirjan. Syystä tai toisesta hän sitten kuitenkin oli pelastanut sen tulesta. Miksi äiti oli sen tehnyt? Osittain palaneesta muistikirjasta puuttuu yhdeksän sivua. Ne vaivaavat kertojaa.

Isästä jäi muistoksi muistikirja, paikallislehden anonyymin kirjoittajan muistokirjoitus sekä viulu, jota isä ei ehtinyt oppia soittamaan. Isän viulukin on vertaus: “Kanske var denna ospelade fiol tecknet på att det var slut, helt slut, som för finnstackarn Sibelius i kamp med brännvinet och den åttonde symfonin.”

Kuten edellä kerrotusta on käynyt ilmi, kertoja kiertelee aihettaan kuin kissa kuumaa puuroa. Välillä hän pohtii Sibeliuksen ongelmia kahdeksannen sinfoniansa kanssa. Sitten Kierkegaardia, joka pelästyi rakkautta ja purki kihlauksensa Regineen. Ei kuitenkaan kannata turhautua, romaanin pyörät lopettavat pian sutimisensa.

Romaanin puolivälissä kertoja siis vihdoin uskaltautuu tarkastelemaan tarkemmin tapahtumia "oksattomalla mäntylattialla". Tähän mullistavaan käännekohtaan elämässään hän on jo usein viitannut. 

Någonstans måste en hemlighetsfull avgörande punkt ha funnits i hans liv, som om han kommit till en nedmörkad rangerbangård med slamrande växlar som våldsamt styrde in trons potatsäck på ett nästan igenvuxet stickspår och han själv nu matades in till det som kallades Livet, och det var där det egentliga fanns.

[Jossain hänen elämässään oli täytynyt olla salaperäinen käännekohta, ikään kuin hän olisi tullut pimennetylle järjestelyratapihalle, jossa kolisevat vaihteet väkivaltaisesti ohjasivat uskon perunasäkin melkein umpeenkasvaneelle pistoraiteelle ja häntä itseään nyt syötettiin siihen mitä kutsuttiin Elämäksi, ja juuri siellä oli se todellinen.]

Elokuussa 1949 päähenkilö tapaa naapuritalon pihalla naisen, joka on vuokrannut talon kesälomansa ajaksi. Nainen lukee kirjaa, ja keskustelu lähtee käyntiin kirjoista. Poika on 15-vuotias, nainen 51-vuotias. Nainen ehdottaa, että hän voisi tarjota pojalle virvoitusjuomaa sisällä. He päätyvät rakastelemaan oksattomalle mäntylattialle.

On täysin selvää, että romaanin päähenkilön ensimmäinen seksikokemus on samalla uskonnollinen elämys. Päähenkilölle valkenee, että seksuaalisuus on ovi toiseen ihmiseen. Oli muitakin ovia, mutta tämä oli sisäisin ja merkittävin.

Myöhemmin osoittautuu, että tapahtuma on ollut merkityksellinen myös naiselle. Se ei ole ollut hänen tapojensa mukaista. Suhteen – jos tätä nimitystä voi käyttää yhdestä ainoasta tapaamisesta – ilmiselvä luvattomuus pojan alaikäisyyden takia on tehnyt kokemuksesta voimakkaamman.

Naisen tulkinnan tapahtumista kuulemme myöhemmin. Nuori mies on selvittänyt naisen henkilöllisyyden, ja yhdeksän vuotta myöhemmin hän soittaa naiselle. He sopivat tapaamisen Södertäljen rautatieasemalle. Nuorukainen on Tukholman seudulla käymässä, koska on osallistunut yleisurheilun Ruotsin mestaruuskilpailuissa korkeushyppyyn ja jäänyt niukasti palkintosijojen ulkopuolelle.

Tapaaminen Södertäljen rautatieaseman penkillä on hapuileva ja hauras. Nuori mies pelkää säikäyttävänsä naisen, koska puhuu heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan uskonnollisin termein, pelastuksena. Nainen kuitenkin vastaa todistamalla tapahtuman merkityksellisyydestä itselleen. Silmiinpistävästi molemmat välttävät sanoja rakkaus ja rakastaa. Nainen kuitenkin hyräilee pätkän Tove Janssonin sanoihin sävelletystä Syyslaulusta. Lyhyehkön tapaamisen päätteeksi mies antaa naiselle ostamansa viisi tulppaania, nousee asemalaiturilta junaan ja lähtee kotiseudulleen pohjoiseen.

Romaanin loppu on melko suoraviivaista kerrontaa. Kertoja toteaa repivänsä rakennustelineet ja toivovansa, että jotain todellista jää jäljelle.

.

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin päähenkilö saa kirjeen, joka sisältää vain naisen kuolinilmoituksen. Hän menee hautajaisiin. Koruttomassa muistotilaisuudessa nuori tyttö ilmoittaa, että Ellen-täti oli halunnut vain yhden laulun hautajaisiinsa. Ellen-täti oli myös sanonut, että lauluun sisältyi viesti. Sen jälkeen tyttö laulaa ilman säestystä Tove Janssonin Syyslaulun:

“Nu blåser storm därute och stänger sommarns dörr, det är för sent för att undra och leta. Jag älskar kanske mindre än vad jag gjorde förr, men mer än du nånsin får veta.” 

Kertoja muistaa mitä nainen oli sanonut heidän tavatessaan viimeisen kerran: “Kirjoita kirje, kun minä olen kuollut.”

Kertoja päättää, ettei sittenkään korjaa äidin hautajaispuhetta. Sen sijaan me lukijat saimme kirjeen, rakkausromaanin.

Per Olov Enquist, Liknelseboken: En kärleksroman. E-kirja. Norstedts 2013. Kansi: Håkan Liljemärker. Kannen kuva: DeAgostini/Getty Images. 141 s.

Per Olov Enquist: Blanche ja Marie

Viime kesänä luin Victoria Masin historiallisen romaanin Le Bal des folles, joka sijoittuu Salpêtrièren mielisairaalaan Pariisissa 1800-luvun lopulla. Sama sairaala ja osittain samat henkilötkin ovat mukana Per Olov Enquistin romaanissa Blanche ja Marie. 

Romaanin Blanchen esikuvana on ollut Blanche Wittman, Salpêtrièren potilas, josta tuli kuuluisa sairaalan johtajan, Jean-Martin Charcot'n, hysteriaa käsittelevien luentojen "tähtiesiintyjänä". Charcot'n kuoleman jälkeen Blanchen oireet katosivat ja hän työskenteli apuna radiologisissa tutkimuksissa. Säteilyn vaaroja ei vielä tuolloin tunnettu. Syöpäkasvainten takia Blanchelle tehtiin useita amputaatioita ja hän kuoli 54-vuotiaana säteilyn aiheuttamiin sairauksiin.

Romaanin Marie pohjautuu Marie Curien, kaksinkertaisen nobelistin ja säteilytutkijan, elämäkertatietoihin. Myös Marie Curie sairastui vakavasti tutkimustensa aikana saamistaan säteilyannoksista. 

Romaanissa esiintyy lukuisia muitakin tunnettuja historiallisia henkilöitä, esimerkiksi Sigmund Freud, joka myös tosielämässä työskenteli nuorena Salpêtrièressä, ja Albert Einstein. Jane Avril, Salpêtrièrestä parantuneena vapautunut kabareetanssija ja taidemaalari Toulouse-Lautrecin malli, esiintyy myös aiemmin mainitsemassani Victoria Masin romaanissa, tosin nimettömänä. Tohtori Charcot'lla on Enquistin romaanissa keskeinen rooli: vastoin tiedossa olevia tosiasioita hän on siinä Blanche Wittmanin rakkauden kohde ja lopulta myös rakastaja. 

Lopun kiitoksissaan Per Olov Enquist korostaa, että kyseessä on romaani, vaikka teos pohjautuukin historiallisiin dokumentteihin. Tämä on lukijan syytä pitää mielessään. Kyseessä on fiktiivinen teos, joka yrittää selvittää rakkauden olemusta. Päähenkilöiden elämäkerroissa on aineksia, joiden ansiosta he sopivat tähän teokseen. Myös Salpêtrièren sairaala muuttuu tässä romaanissa vaikeiden rakkauksien taloksi.

Se oli todellinen linna Pariisissa, Linna! Ja sinne koottiin rakkaudesta sekaisin menneet naiset. He olivat rappeutuneita tai vanhaksi tulleita naisia tai sellaisia tyttöjä, joitten olisi pitänyt ryhtyä etsimään rakkautta, mutta olivat vain odottaneet sitä ja luhistuneet. Heille kaikille oli yhteistä, että rakkaus oli näytellyt osaa jokaisen elämässä, mutta he olivat pettyneet siihen.

Enquistin romaanissa Blanche ja Marie työskentelevät Marie Curien laboratoriossa työtovereina ja myöhemmin, kun Marie on joutunut luopumaan tieteellisestä työstään, he jatkavat ystävinä. Heitä yhdistävät rakkaudessa koetut pettymykset ja yritys ymmärtää, mistä rakkaudessa oikeastaan on kysymys. Romaanin Blanche on kirjoittanut kolme muistikirjaa – keltaisen, punaisen ja mustan – jotka hän on nimennyt Kysymysten kirjaksi. Sen mottona on "Amor omnia vincit" – rakkaus kaiken voittaa. Lainaukset näistä fiktiivisistä muistikirjoista muodostavat ison osan Enquistin romaanista. Enquist nostaa Blanchen ja Marien rinnalle muutamaan otteeseen myös kolmannen naisen, jonka rakkaus on pettänyt: oman äitinsä, joka jäi nuorena leskeksi. 

Romaanin kertoja, joka siis on tunnistettavissa Per Olov Enquistiksi, pohtii todellisten ja keksittyjen tietojen pohjalta päähenkilöidensä vaikeaa elämää. Blanche elää raajat amputoituna etupäässä muistoissaan ja muistikirjoissaan. Liikkumaan hän pääsee vain pyörillä varustetussa laatikossa. Hän väittää surmanneensa Jean Charcot'n ja toimineensa silloin rakkaudesta. Hän myös on halunnut teollaan auttaa Marieta ymmärtämään rakkauden luonteen. Lukijakin pääsee mukaan salaisuuteen, sillä romaanin lopussa kuvataan Blanchen ja Charcot'n viimeiset yhteiset hetket.

Marielle myönnettiin toinen Nobelin palkinto hänen miehensä kuoleman jälkeen, mutta samaan aikaan paljastui suhde, joka hänellä oli ollut tutkijakollegaansa. Marieta syytettiin avionrikkojaksi, ja tässä romaanissa Ruotsin akatemia esittää toivomuksen, ettei Marie tulisi Tukholmaan ottamaan vastaan palkintoaan. Ranskassa Dreyfus-tapauksen kiihdyttämässä ilmapiirissä häntä – katolistaustaista ateistia – myös väitettiin juutalaiseksi ja puolalaisen taustansa takia vielä ulkomaalaiseksi. Ihmeellisesti – ja masentavasti – nämä kaksi asiaa, juutalaisuus ja ulkomaalaisuus, vielä tänäkin päivänä ovat joidenkuiden mielestä tuomittavia. Loppuelämänsä Marie joutui elämään julkisuudesta syrjässä.

Romaanin naiset joutuvat kärsimään yhteiskunnan kaksinaismoralismista ja tekopyhyydestä. Naiselle ei sallita samoja asioita kuin miehille. He eivät missään nimessä saa olla miehiä etevämpiä. Marie Curien saavutukset yritettiin toistuvasti pistää hänen aviomiehensä tai mieskollegoidensa tiliin. Omituista kyllä nainen ei ilmeisesti pystynyt olemaan edes aidosti hullu, sillä Blanche Wittmania ja muita Salpêtrièren naispotilaita moitittiin toistuvasti oireiden näyttelemisestä.

Enquistin romaani yrittää siis lähestyä vaikeaa aihetta: mikä on rakkauden olemus. Enquistin aikaisemmista romaaneista on jo käynyt selväksi, että valmiiksi pureskeltuja vastauksia on turha odottaa. Tämäkin romaani hapuilee kohti vastausta fragmenttien, yksittäisten tapahtumien ja myös kirjailijan omien muistojen avulla. Olen aiemmin kuvaillut Enquistin romaaneja palapeleiksi, joiden palasista osa puuttuu tai kuuluu johonkin toiseen palapeliin. Tällä kertaa kuvaan jäi erityisen paljon aukkoja. Romaanin kertoja toteaakin useaan otteeseen, että ei saa luovuttaa vaan täytyy vain yrittää ymmärtää. 

Kun olin lapsi, puhuin kuin lapsi ja ajattelin lapsellisia ajatuksia – myönnän että tämä on Blanchen sanonta – evankeliumi merkitsi sanomaa rakkaudesta, ja kaikki rakkaus oli toisaalta käskettyä, toisaalta kiellettyä. Tästä syntyi houkutus, joka oli räjähdysherkkä ja siis tappava. Rakkaus ja kuolema liittyivät yhteen, emmekä me voineet päästä vapaiksi. Kaikki puhuivat rakkaudesta, mutta kukaan ei selittänyt sitä. Rakkaus oli samalla suurinta syntiä. 

Silloin ei saa luovuttaa. 

Ellei luovuta, kaiken voi selittää, myös tuskan, mikäli lopulta nousee jaloilleen ja kävelee.

 

Per Olov Enquist, Blanche ja Marie. Gummerus 2005. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Boken om Blanche och Marie (2004) suomentanut Antero Tiusanen. Kansikuvassa yksityiskohta André Brouillet'n maalauksesta Charcot opettaa Salpêtrièressä (1887). 234 s. 

-----------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Per Olov Enquist: Ihmeparantajan viides talvi

"Kirjallisuus on uutisia, jotka pysyvät uutisina." 

Varastin tuon virkkeen Ezra Poundin teoksesta Lukemisen aakkoset. Poundkin laittoi virkkeen lainausmerkkeihin, joten luultavasti hänkin varasti sen jostain. Löytäjä saa pitää.

Virke sopii mainiosti käsillä olevaan Per Olov Enquistin romaaniin. Vaikka Ihmeparantajan viides talvi on julkaistu viisikymmentäseitsemän vuotta sitten, se puhuu kuin suoraan omalle ajallemme. Miksi yksisarvishoito houkuttelee? Miksi se epäilemättä toisinaan toimii? Miksi ihmeessä on helpompi uskoa tuulesta temmattuihin salaliittoteorioihin kuin tutkittuun tietoon? 

Enquistin romaanin keskeiset tapahtumat ajoittuvat vuosiin 1793 - 1794. Vuosiluvut eivät ole sattumanvaraiset. Järjen vuosisata oli päättynyt Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789. Vuonna 1793 alkoi vallankumouksen viides talvi ja vuoden kestänyt terrorin aika, jolloin tuhannet ihmiset menettivät päänsä giljotiinissa mielipiteidensä vuoksi. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo? Kärpäsen surinaa korvissamme.

Romaani alkaa kuin jännityskertomus siitä, että ihmeparantaja, magnetisööri Friedrich Mesner, pakenee takaa-ajajiaan. Hänen ihmetyönsä, sateen teko ja eläinten ja ihmisten parantaminen, ovat paljastuneet ainakin osittain huijauksiksi. Pahinta kuitenkin on, että Mesner on syyllistynyt yhden potilaansa raiskaamiseen. Käy ilmi, että Mesner ei ole vastaavalla pakomatkalla ensimmäistä kertaa. Aiemmin hän on myös jäänyt kiinni, häntä on piesty ja hänen suuhunsa on virtsattu.

Mesner onnistuu pakenemaan tällä kertaa sekä takaa-ajajiaan että paikkakunnalla riehuvaa ruttoa. Hän päätyy Seefondin kaupunkiin, jossa aloittaa jälleen ammattinsa harjoittamisen. Seefondissa tutustumme muihin romaanin keskeisiin henkilöihin. Claus Selinger on lääkäri, jonka tytär on sokeutunut jouduttuaan raiskatuksi. Mesner onnistuu palauttamaan tytön näön, jolloin Selinger epäilyksistään huolimatta liittyy Mesnerin kannattajiin ja toimii tämän pyynnöstä hänen myöhempien hoitotoimiensa todistajana. Toisenlaista suhtautumista Mesneriin edustaa nuori lääkäri Steiner, joka on varma siitä, että Mesner huiputtaa hyväuskoisia potilaitaan. Steiner joutuu epäsuosioon ja ymmärtää, ettei hänen rationaalisuudessaan ole vastusta Mesnerille. Selingerille hän toteaa:

Minä olen valinnut lääkärin ammatin, koska en usko, että eläimellisyydelle ja pimeydelle saa antaa valtaa. Vaikka se antaisikin meille onnen. Petos on upeaa taidetta, mutta vain pieninä annoksina nautittuna.

Kun Selinger lopulta törmää vastaansanomattomiin todisteisiin siitä, että Mesnerin toiminta ei kaikin osin ole rehellistä, hän joutuu vaikeaan tilanteeseen. Pitäisikö hänen paljastaa huijariksi mies, joka kiistattomasti on auttanut hänen tytärtään? 

Kuume on tarttunut tänä talvena kaupunkiin, sen yli käy myrsky, innostuksen ja haltioitumisen tulva-aalto, herätys.

Minä seison pienellä kalliolla ja tiedän voivani pysäyttää hyökyaallon. En vain tiedä onko minulla oikeutta tehdä niin. Minä tuhoaisin siten monen onnettoman ainoan toivon ja ainoan antaumuksen. 

Jännittävän teoksen jännityksen säilyttämiseksi en kerro enempää juonesta.

Ihailtavalla tavalla romaani ohjailee lukijan sympatioita. Alussa näemme tapahtumat Mesnerin havaintojen, tunteiden ja pohdintojen kautta. Lukija houkutellaan kuin huomaamatta tämän takaa-ajetun, sorretun ja solvatun miespoloisen puolelle. Hänen moraaliton toimintansa näyttäytyy selviytymistaisteluna.

Siinä vaiheessa, kun Mesnerin nousu menestykseen ja valtaan alkaa, näkökulma vaihtuu. Seuraamme häntä nyt Claus Selingerin päiväkirjamerkintöjen kautta. Selingerillä on omat syynsä ihailla Mesneriä ja vasta vähitellen, todistusaineiston karttuessa, Selinger ja lukija varmistuvat Mesnerin toiminnan moraalittomista puolista.

Lääkäri Steiner, joka romaanissa edustaa järkiperäisyyttä ja kohtuutta, ei pääse itse ääneen kuin repliikeissään. Hänet näemme koko ajan ulkopuolelta. 

Romaanin perusväite on siis kirjoitettu myös sen kerrontaratkaisuihin: ihmiset uskovat mihin haluavat uskoa.

Yksi romaanin kiinnostava ongelma on se, tietääkö magnetisööri itse olevansa huijari. Tietää ja ei tiedä. Hän näkee, että potilaiden usko on loppujen lopuksi se, mikä heidät parantaa.

Minä annoin heille ihmeen. Aloitin pienellä sormien naksauksella. Sitten oli kuin heidän kasvojensa eteen olisi vetäytynyt seitti, huntu, verho. He eivät pystyneet näkemään ympäröivää todellisuutta, he näkivät oman uskonsa.

Mesner halveksii "järkiakrobaatteja", "näpertelijöitä vailla näkemystä". Omasta mielestään hän vain käyttää hyväkseen todellisuuden syvintä luonnetta: "Luulevat voivansa rakentaa maailman järjen varaan, hän silloin ajatteli. Vaikka kaiken sisin olemus on järjenvastaisuus." Jos totuus ei toimi, on käytettävä valhetta. Tarkoitus pyhittää keinot. Jos saa aikaan hyvää, ei voi olla väärin, että itse rikastuu siinä sivussa. Eihän?

Romaanin kertoja - kirjailijan edustaja romaanissa - astuu esiin jälkipuheessa, jossa kertoo käyttäneensä vapaasti historiallisen henkilön, Franz Anton Mesmerin, elämäkertatietoja luodessaan Friedrich Mesnerin hahmoa. Kertoja pilkahtaa hetkiseksi silmiinpistävästi esiin myös romaanin alkupuolella: 

Selontekoa seuraavan talven tapahtumista ei tietenkään olisi pakko aloittaa juuri tästä; tarina on kuin yhä uudelleen muotoonsa palautuva aalto, ikitoistuva ja ennaltamäärätty.

Tästä aallonpohjasta siis alkaa nousu, myöhäiskesällä 1793. Se olisi voinut tapahtua 1932.

Vuonna 1932 natsipuolueesta tuli Saksan valtiopäivien suurin puolue. 

Aalto olisi voinut lähteä vyörymään myös vuonna 2016 - tai vuonna 2021. "Kirjallisuus on uutisia, jotka pysyvät uutisina." 

Per Olov Enquist, Ihmeparantajan viides talvi. WSOY 1972. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Magnetisörens femte vinter (1964) suomentanut Elvi Sinervo. 

 ------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 1: Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

Per Olov Enquist: Kapteeni Nemon kirjasto

Per Olov Enquist, Kapteeni Nemon kirjasto. Gummerus 1992. Suomentanut Antero Tiusanen. Ruotsinkielinen alkuteos Kapten Nemos bibliotek ilmestyi vuonna 1991.

Ennen oli salaisena haaveenani, että kaiken saisi kootuksi yhteen, niin että kaikki tulisi valmiiksi, suljetuksi. Että lopuksi voisi sanoa: näin se oli, näin se tapahtui, tässä on koko tarina.

Tähän lapsuuden yhden dramaattisen vaiheen tulkintayritykseen tämän haastavan kirjan kertoja vetää mukaansa myös lukijan. Tämän romaanin lukeminen muistuttaa sellaisen palapelin kokoamista, josta osa palasista puuttuu ja jonka palojen joukkoon on sekoittunut paloja toisista palapeleistä. Kertoja varoittaakin heti alussa, että yritys ei välttämättä tule onnistumaan: "Jos me tietäisimme paremmin, luopuisimme."

Teoksen tekee haastavaksi se, että sen tapahtumat nähdään kertojan hajonneen mielen läpi. Asiat, joita hänen on vaikea käsitellä, muuttuvat osaksi fantasiaa, jossa Jules Vernen Kapteeni Nemo toimii hyväntekijänä ja auttajana ja osa omista kokemuksista sekoittuu Robinson Crusoen ja muiden nuortenkirjojen henkilöiden kokemuksiin. Tulkinnat jäävät pakostakin avoimiksi, vaikka tapahtumien kulku kyllä kärsivälliselle lukijalle tulee selväksi. Kannattaako nähdä vaivaa? Kannattaako yrittää? Mielestäni kannattaa: tarinan vaikutus kasvaa lukijan mielessä, kun hän itse alkaa käsittää sen, minkä kertoja kätkee.

Romaani sijoittuu lähihistoriaan Ruotsin Länsipohjaan, uskonnollisesti ahdasmieliseen kylään, jossa ihmiset ja asiat luokitellaan "nättiluontosiin" ja "toissorttisiin".

Kylässä moni asia oli turha.Turhia olivat ne mistä ei pidetty, lähes kaikki asiat. Suurin piirtein kaikki se mikä oli, miten sen sanoisi, toissorttista. Turhaa se joka tapauksessa oli.

Eräänlainen laki sanoi: ei. Se oli hyvin lyhyt laki. Mutta aika tärkeä. 

Tässä kylässä tapahtuu inhimillinen erehdys, joka tuhoaa kahden perheen elämän. Synnytyslaitoksella kaksi poikaa joutuu väärille vanhemmille. Virhe huomataan vasta kun pojat ovat jo lähes kouluiässä. Romaanin kertoja on toinen näistä pojista. Oikeudenkäynnissä lapset määrätään palautettaviksi biologisille vanhemmilleen: nättiluontonen Johannes päätyy varakkaaseen vihreään taloon kertojan tähän asti äitinään pitämälle leskelle, Josefinalle, ja toissorttinen kertoja joutuu kylän entisen häränhoitajan Sven Hedmanin ja tämän vaimon Alfildin ainoaksi pojaksi. Alfildin jo ennestään horjuva mieli ei kestä lasten vaihtoa. Hän muuttuu hevoseksi, kuten kertoja asian ilmaisee. Lopulta Alfild kuolee parantolassa.

Johanneksen ja kertojan omalaatuinen vaihdokasyhteys on yksi romaanin keskeisistä ongelmista. Kertoja kadehtii Johannesta, joka saa asua vihreässä talossa, vaikka ulkopuolelta katsoen vihreän talon ankara syyllisyyttä ruokkiva ja Raamattuun tukeutuva ilmapiiri ei tunnu erityisen houkuttelevalta verrattuna Hedmanien köyhään mutta sydämelliseen kotiin.

Minullakin oli purjekangaskengät. Täsmälleen samanlaiset. Mutta niihin ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Siinä on yhtäläisyyden ja yhtäläisyyden välinen ero.

Oman synkän juonteensa tarinaan tuo Johanneksen seuraksi vihreään taloon hankitun kasvattitytön, Eeva-Lisan, järkyttävä tarina. Eeva-Lisa, joka itsekin on vielä lähes lapsi, synnyttää salaa vauvan, joka kuolee tai surmataan. Karmea kuolema murtaa kertojan mielen lopullisesti. Hän värvää Johanneksen kaverikseen harhaiseen yritykseen, jossa vauva yritetään palauttaa elävien maailmaan. Yritys päättyy traagisesti.

Kipeää tekeviä muistoja nyt jo aikuinen kertoja käy aina uudelleen läpi mielessään, välillä fantasiamaailmaan uppoutuen, välillä todellisuudesta kiinni pidellen. Ellei pidä kiinni siitä, mikä tekee kipeää, se muuttuu tarkoituksettomaksi.

Sitten se on tehnyt vain kipeätä. Täysin vailla tarkoitusta. Ja silloin on ollut aivan tarkoitukseton ihminen.

Ehkä se mikä teki kipeätä todistaa että tulit ihmiseksi. 

Kaikesta kauheudestaan huolimatta romaani on täynnä omalaatuista huumoria, joka syntyy kertojan lapsenomaisesta tavasta nähdä asiat, kylän sananparsista, huvittavista toistoista, lakonisesta ilmaisusta. Nauru ja liikutus ovat hyvin lähellä toisiaan vaikkapa kohtauksessa, jossa uskonnollisessa kodissa kasvanut kertoja on juuri siirtynyt Hedmanien kotiin. Hämmentynyt isä ja hänen varautunut vieras poikansa etsivät yhteyttä toisiinsa siten, että Sven Hedman lukee pojalleen Raamattua. Sven Hedman ei ole ollut innokas kirkossa kävijä ja vaimonsa kuoltua lopettaa käynnit kokonaan, mutta hänen Raamatustaan löytyy ihmeellisiä uusia tarinoita. Yksi kertoo siitä, miten Nalle Puh ja Nasu päättävät ilahduttaa Aasi I-haata ja antavat tälle syntymäpäivälahjaksi hunajapurkin ja ilmapallon...

Per Olov Enquistin Kapteeni Nemon kirjasto perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin. Vaihtuneiden vauvojen tarinalla on todellisuuspohja. Toinen vauvoista oli Enquistin serkku.

Olen aiemmin lukenut muutamia Enquistin romaaneja. Henkilääkäri teki minuun niin suuren vaikutuksen, että sen jälkeen piti päästä Kööpenhaminaan tutustumaan kirjan tapahtumapaikkoihin ja katselemaan ulos niiden linnojen ikkunoista, joista kirjan päähenkilötkin katselivat. Se on edelleenkin yksi parhaista, ellei paras, lukemistani historiallisista romaaneista.