Runar Schildt: Suuri haave

Viime joulun tienoilla luin Runar Schildtin pitkän novellin, jonka pääosassa oli teatteriunelmia elättelevä harrastajanäyttelijä Armas Fager. Schildt suunnitteli jopa kokonaista Helsinki-aiheista romaania, jossa Armas Fager olisi ollut pääosassa. Tämä suunnitelma ei valitettavasti toteutunut. Ilahduin kuitenkin kovasti, kun huomasin, että Schildt oli kirjoittanut loppuvaiheen Armas Fagerin tarinaan tähän alun perin vuonna 1923 julkaistuun näytelmäänsä.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat vuoden 1918 kevääseen. Suomen sisällissota on käynnissä. Ensimmäisen näytöksen lopussa punaiset marssivat Helsinkiin Armas Fagerin Vendla-puolison kaupan ikkunoiden takana. 

Sisällissodan jakolinjat lävistävät myös Armas Fagerin perheen. Näytelmä tutkii oivaltavasti lojaalisuuden ongelmaa: mitä vaatii yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus tai poliittinen aate? Mikä paino on annettava perheelle, henkilökohtaisille suhteille ja rakkaudelle?  Voiko ihminen muuttua paremmaksi?

Armas Fager on saanut potkut teatterista. Tätä katkeraa vääryyttä hän ensimmäisessä näytöksessä käy juovuksissa läpi ystävänsä Ferdi Hagertin kanssa. Potkut teatterista on Armakselle niin suuri loukkaus, ettei hänellä riitä myötätuntoa ystävälleen Ferdille, jonka menetys on ollut paljon suurempi: hänen vaimonsa ja kaksi lastaan ovat kuolleet äskettäin keuhkotautiin. Molemmat miehet päättävät liittyä punaisten joukkoihin. Ferdin liittymisessä on kyse yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelusta. Armas Fager puolestaan toivoo voivansa punaisten voiton myötä kohota päättäville paikoille uusien vallanpitäjien kulttuurilaitoksissa. Hän myös haluaa kostaa niille, jotka ovat häntä loukanneet. Näistä Armas Fagerin toivomuksista näytelmä on saanut suomenkielisen nimensä Suuri haave. Alkuperäinen nimi Den stora rollen painottaa sitä, että Armas Fagerille elämä on näytelmää: hän voi esittää sitä roolia, joka häntä kulloinkin miellyttää.

Ensimmäisessä näytöksessä tapaamme myös Fagerin tyttäret, Ellin ja Hjördiksen. Tyttäristä Elli vaikuttaa perineen isänsä itsekeskeisen elämänasenteen, Hjördis puolestaan muistuttaa Vendla-äitiä työteliäisyydessään ja uhrautuvuudessaan. Hjördis katuu venäläisten upseerien kanssa vietettyjä iltoja ja öitä, joihin pitää Elliä syypäänä. Elli aikoo pikimmiten poistua Helsingistä varakkaiden ystäviensä turviin jonnekin maaseudulle. Hjördis jää Helsinkiin auttamaan poikaystäväänsä Otto Ringmania valkoisille tarkoitettujen aseiden hankkimisessa ja piilottamisessa.

Armaksen puoliso Vendla on joutunut kärsimään paljon miehensä takia.  Hän näkee Armaksen luonteen puutteet, mutta ei voi olla rakastamatta tätä. Heillä on ollut yhdessä hyviäkin aikoja – Armas osaa halutessaan olla hurmaava. Käy ilmi, että heillä on myös yhteinen suru: perheen ainoa poika on kuollut.

Armaksen päätös liittyä punaisiin saa Vendlan tuohtumaan. Hän ajaa Armaksen pois kotoa, mutta näytelmän lopulla yhteiset muistot pakottavat hänet yrittämään vielä kerran. Yrittäessään tehdä sovintoa Vendla tulee kohtalokkaasti paljastaneeksi punaisten esikunnassa työskentelevälle Armakselle Otto Ringmanin ja Hjördiksen asekätkentäpuuhat.  

Armas Fagerin pinnallisuus ja itsekeskeisyys uhkaa tehdä lojaalisuutta käsittelevästä näytelmästä  farssin. Hänen elastinen omatuntonsa ei joudu erityisen lujille missään vaiheessa. Muutaman kerran jonkinlainen vastuunkanto häivähtää hänen ajatuksissaan, mutta loppujen lopuksi hän on valmis pettämään niin vaimonsa, tyttärensä kuin parhaan ystävänsä. Harhakuvista ystävänsä suhteen luopunut Ferdi Hagert toteaa:

Aatteles että sinulla on ollut poika. Hän eli vain neljä vuotta – ja tietää jo niin paljon enemmän kuin me. (Vaitiolo.) Sinä kuolet sukupuuttoon, Armas. Sukusi sammuu. Pitääkö sanoa "valitettavasti" vaiko "jumalan kiitos"? Minusta – emme sano "valitettavasti". Sinussa oli pisara oikeata verta – mutta vain yksi ainoa, ja se kellui kuin rasvahiukkanen laihassa keitossa...

Ferdi pitää kiinni moraalisesta valinnastaan, vaikka näkeekin sen mahdollisesti olleen väärä. Hän tekee tyhjäksi Armas Fagerin yrityksen paeta Helsingistä – naamioituneena, rooliasussa. Farssiin kallellaan ollut ja nokkelan sanailun merkeissä edennyt näytelmä tavoittaa lopussa aitoja tragedian sävyjä.

Olen kahdenkymmenen viime vuoden aikana nähnyt parikin puoliammattimaista esitystä, jotka ovat pohjautuneet Jean-Paul Sartren näytelmiin. Nekin ovat käsitelleet ristiriitaa poliittisen ja henkilökohtaisen välillä. Mielelläni näkisin näyttämöversion myös tästä Runar Schildtin näytelmästä, joka pienellä sovittamisella ja nykyaikaistetulla kieliasulla voisi edelleen olla pätevää teatteritaidetta.

Runar Schildt, Suuri haave: nelinäytöksinen näytelmä. Otava 1924. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Den stora rollen (1923) suomentanut Ilmari Ahma. 158 s.

Runar Schildt: Armas Fager & Asmodeus ja kolmetoista sielua

Aiemmin lukemieni Runar Schildtin (1888–1925) novellien perusteella odotin tältä kahden pitkän novellin teokselta taitavasti rakennettuja ja synkän puoleisia tarinoita. Edellinen kokoelma, jonka häneltä luin, oli Kotiinpaluu (Love kirjat 1991). Sen neljästä novellista kolme päättyi väkivaltaiseen kuolemaan – oikeastaan teloitukseen. Synkät sävyt selittyvät osittain kokoelman kirjoitusajankohdasta. Vuonna 1919 ensimmäisen kerran julkaistut novellit kertovat kansalaissodan tapahtumista.

Nämä tämän nyt lukemani kirjan kaksi tarinaa ovat Runar Schildtin varhaisempaa tuotantoa ja tuovat esiin aivan erilaisen puolen kirjailijasta. Tarinat ovat hauskoja satiireja – varsinkin niiden vuoropuhelu oli paikoin niin hauskaa, että tunsin hytkähdyksiä palleassa. Muuta koomisuuden mittaria en tunnekaan. 

Pessimismi ihmisluonnon suhteen näissäkin tarinoissa on kuitenkin pohjavireenä. Paljon oivaa komiikkaa ovat tuottaneet sellaiset taiteilijat, joiden tuotannossa hauskuus ja epätoivo käyvät kilpaa keskenään. Runar Schildt kuuluu niihin onnettomiin, joilla epätoivo lopulta vei voiton: hän surmasi itsensä 36-vuotiaana kohtuuttoman itsekritiikin takia luomisvoimansa menettäneenä.

Kirjan aloittava Armas Fager on alaotsikoltaan siluetti. Se on muotokuva epätoivoisesti teatteriunelmiinsa ripustautuneesta harrastelijanäyttelijästä. Siluetti on hyvä määritelmä tälle henkilökuvalle. Se ei pyri kuvaamaan täydellistä ihmiskohtaloa vaan on impressionistinen väläys vanhenevan näyttelijän yhdestä illasta. Toisaalta myös Armas Fager itse on eräänlainen siluetti – pinnallinen teeskentelijä. 

Novellin juoni muodostuu Armas Fagerin yrityksistä hankkia viinaa ja ehkä myös naisseuraa teatteriesityksen jälkeen. Oman vaimonsa Wendlan, joka kauppiaana huolehtii perheen toimeentulosta miehen haihatellessa unelmissaan, Armas Fager pyrkii pitämään enimmäkseen tietämättömänä toisesta elämänpiiristään. Tässä häntä auttavat hänen tyttärensä, jotka puolestaan vastapalvelukseksi vaativat, että Armas Fager ei hiisku mammalle tyttöjen illanvietoista venäläisten upseerien seurassa.

Tässä näytteeksi pieni pätkä novellin tiiviistä ja kirpeästä vuoropuhelusta. Teatterin puvustonhoitaja, rouva Andberg ja Armas Fager siinä keskustelevat Fagerin perheestä:

– Äitiä tulee kauhean sääli – niin kunnollinen ihminen. Minähän tunsin Wendlan jo niiltä ajoilta kun hän oli valtioneuvoksella palveluksessa. Niin riuskaa ja kunnollista ihmistä kuin hän ei nykyisin näekään. Kyllä me kaikki hämmästyimme kun hän meni naimisiin Fagerin kanssa...

– Eivät kaikki voi naida paikkasuutaria, Armas sanoi viitaten myrkyllisesti herra Andberg-vainajaan.

– Rehelliset ihmiset valitsevat rehellisen työn, rouva Andberg sanoi tyynesti. – Kyllä se panee miettimään – että Wendlan tyttäret ovat teatterimamsellien joukossa! Wendlan tyttäret illastavat venäläisten merimiesten kanssa!

     Armas Fager karahti kuumaksi ja punaiseksi aristokraattinaamionsa ylevän kalvauden alla.

– Minun tyttöni saavat tehdä mihin heillä on halua ja taipumusta, eikä se kuulu kellekään.

– Sillä lailla, rouva Andberg sanoi ystävällisesti, – Aikahan sen näyttää, halua niillä ainakin on eikä taipumuksissakaan mitään vikaa kai ole, mikäli ne Fageriin tulevat.

Lopulta Armas Fager pääsee mielensä päähän tyttäriensä treffikumppanien avulla. Upseereilta pummatun samppanjapullon kanssa jätämme hänet unelmineen yksin puistonpenkille meren rantaan.

Kirjan takakansitekstissä kerrotaan, että Runar Schildt suunnitteli suurta Helsinki-aiheista romaania, josta Armas Fagerin ilta ja yö olisi muodostanut osan. Sääli ettei suunnitelma toteutunut: hauskan tarinan lisäksi Armas Fager antaa myös mainion kuvauksen venäläisten upseerien ja ylemmän keskiluokan kesänvietosta Helsingissä viime vuosisadan alkupuolella.

Asmodeus ja kolmetoista sielua on satiiri Asmodeus-paholaisen vierailusta Helsinkiin. Kirjan takakansiteksti vertaa novellia Mark Twainin samankaltaisiin tarinoihin, mutta toinen hyvä vertauskohta, joka myös novellissa tuodaan esiin, olisi Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. 

Kuolleiden sielujen Tšitšikov ostelee kuolleita sieluja; Asmodeus puolestaan pyrkii ostamaan eläviä sieluja. Asmodeus on Aziel-paholaisen kanssa lyönyt vetoa, että pystyy kolmessa vuorokaudessa saamaan paholaisen tusinan – siis kolmetoista – ihmistä testamenttaamaan sielunsa paholaiselle.

Novelli kertoo siitä, millaiset intohimot ovat ihmisille niin tärkeitä, että he niitä tyydyttääkseen ovat valmiit luopumaan kuolemattomasta sielustaan. Paljastan nyt aika olennaisen juonenpiirteen, mutta kovin suurta vaivaa Asmodeuksen ei tarvitse nähdä kolmeatoista allekirjoitusta hankkiessaan. Aika pessimistinen on siis kertomuksen sanoma. Kannattaa kuitenkin lukea, millaiset intohimot ihmisiä ajavat. Asmodeus itsekin on melko veikeä paholaiseksi. Siitäkin syystä suosittelen lukemaan tämän kertomuksen siitä, kuinka saatana saapuu vaihteeksi Helsinkiin. 

Esimerkin vuoksi mainitsen seuraavat syyt luopua sielusta: 

– harvinainen postimerkki

– postimerkkeilijäaviomiehen holhouksenalaiseksi julistaminen

– raha (tämä ei ole kovin yllättävä syy)

– rakkaus

– poliittisen vastustajan murhaaminen

– viriiliyden palauttava lääke (eräänlainen esi-Viagra).

Varsin hauska on myös kohtaus, jossa nykyaikainen pappi luopuu sielustaan todistaakseen, ettei usko naurettaviin satuihin, joilla takaperoiset ja paatuneet papit "yrittävät säikytellä ihmisiä jumalanpelkoon".

Runar Schildt, Armas Fager: siluetti & Asmodeus ja kolmetoista sielua: kuvakirja aikuisille. Love kirjat 1991. Ruotsinkielisistä alkuteoksista Armas Fager (1920) ja Asmodeus och de tretton själarna (1915) suomentanut Liisa Ryömä. 166 s.