Deborah Eisenberg: Your Duck Is My Duck

Deborah Eisenberg aloitti kirjailijana vuonna 1983 näytelmällä Pastorale. Sen jälkeen hän on keskittynyt yksinomaan novelleihin. Niitä hän on julkaissut 33 kappaletta. Ei kuulosta kovin suurelta määrältä lähes neljänkymmenen vuoden uralla. Kirjailijan arvoa ei kuitenkaan mitata vaa'alla. Laatu ratkaisee.

Your Duck Is My Duck on Deborah Eisenbergin viides novellikokoelma. Jokaisen uuden novellikokoelman myötä Eisenbergin tekninen taituruus ja varmuus on kasvanut. Tämän uusimman kokoelman novellit tuntuvat kasvaneen täysin luonnollisesti henkilöidensä elämäntilanteesta. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että kirjailija olisi yrittänyt pakottaa kertomukseensa ennalta päätettyä sanomaa tai jonkin mallin mukaista novellin kaavaa.

Novellien kerrontatilanteet sijoittuvat nykyaikaan, 2000-luvun Yhdysvaltoihin. Henkilöiden muistojen kautta käsitellään myös vanhempia tapahtumia. Eisenberg keskittyy kuvauksessaan ihmisten sosiaalisiin suhteisiin, mutta taustalla on usein myös yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat henkilöiden toimintaan.

Seuraavassa hajahuomioita kokoelman kuudesta novellista.

Your Duck Is My Duck

Novellin päähenkilö, newyorkilainen kuvataiteilija, saa kutsun varakkaan pariskunnan merenrantatilalle johonkin etelään, ehkä johonkin latinalaisen Amerikan valtioon. Hänelle tarjotaan mahdollisuus lomailla tai työskennellä, aivan kuinka hän itse haluaa. Aluksi näyttää siltä, että luvassa on psykologinen novelli miesystävästään eronneen ja urallaan jumiutuneen taiteilijan ongelmista. Unettomuuden ja lääkkeiden sekoittaman minäkertojan tarinassa on myös komiikkaa, kun hänelle paljastuu, että hän on yöllä tokkurassa kirjoittanut eksälleen omituisen sähköpostin ja saanut siihen aika kipakan vastauksen.

Pian päähenkilö huomaa, että paratiisissa on käärme: upea maatila on hankittu pilkkahintaan hädänalaisilta paikallisilta viljelijöiltä. Alueen ekosysteemiä on sitten järkytetty viljelemällä nopeakasvuista eukalyptusta, joka öljypitoisena aiheuttaa tulipaloja. Päähenkilön ongelmasta tulee pian yhteiskunnallinen: täytyykö alistua siihen, että sen lauluja laulat, jonka leipää syöt. Hänen isäntäväellään saattaa myös olla itsekkäitä pyrkimyksiä taiteen tukemiselle. Tiettyjä taiteilijoita suosimalla he pyrkivät ehkä korottamaan taidehankintojensa arvoa ja hankkimaan etuosto-oikeuden tuleviin teoksiin. Isäntäväen omituinen hyönteismäinen tunteettomuus tosin tekee heidän motiiviensa tulkitsemisesta vaikeaa.

Taj Mahal

Entiset Hollywood-tähdet kokoontuvat yhteiselle aterialle keskustellakseen muistelmateoksesta, jonka on kirjoittanut kuuluisan ohjaajan talossa pikkupoikana lomiaan viettänyt henkilö. Muistelmat eivät vastaa näyttelijöiden kokemuksia. Osaksi muistelmateoksen kirjoittaja on tulkinnut asioita selvästi väärin tai lasketellut täysin omiaan. Muistin luonnetta novelli valaisee osuvasti: menneisyydelle on ominaista juuri sen muuttumattomuus, muisti puolestaan voi toimia arvaamattomasti. Väärin muistamista on puolestaan vaikea erottaa tarkoituksellisesta valehtelusta.

Hauska tarina syvenee lopussa tutkielmaksi elämän rajallisuudesta. Filmitähtien aterialle osallistuu myös edesmenneen tähden, Zoen, tytär Emma. Emman ajatukset harhailevat Zoen elämän viimeisiin vaiheisiin. Zoe tuskaili tekemättä jääneitä asioita: lapsia olisi pitänyt olla enemmän, Sota ja rauha oli lukematta, Taj Mahal oli näkemättä. Emma lohduttaa:

It's not possible to do everything. No one can do everything. You've worked very hard, Zoe. It's not possible to work and to have a wonderful life at home and to go off traveling at the same time.

Loppujen lopuksi Zoe hyväksyy sen, että vain yhden elämän voi elää.

Emma moved over to sit beside her and took her hand. ”Should I get us some tickets to India?”

Zoe laughed. ”Darling, what for? Just let me lie here and yearn to see the Taj Mahal. Really, Emma, when you die, you don't know whether you've seen the Taj Mahal or not.”

Novellin viimeisissä lauseissa saamme vielä muistutuksen siitä, kuinka muistot muuttuvat tarinoiksi, joita kerromme itsellemme. Emman muistot tähtien kanssa nautitusta ateriasta alkavat vaivihkaa muuttua jo heti aterian päätyttyä.

Cross Off and Move On

Oma suosikkini kokoelman novelleista jatkaa muistin ja muistamisen teemaa. Kokoelman novelleista se on hyväntuulisin ja koomisin. Novelli lähtee liikkelle siitä, että sen minäkertoja huomaa lehdessä serkkunsa Morrien, kuuluisan viulistin, muistokirjoituksen. Kerronta liukuu sujuvasti muistoihin sivistyneiden tätien talosta, tätien hautajaisista, oman äidin koomisista piirteistä ja miesystävä Jakeen tutustumisesta.

Tarinassa on myös tumma raita. Morrie-serkultaan päähenkilö on kauan sitten saanut yhteenvedon heidän yhteisistä sukulaisistaan: kolmestakymmenestäviidestä tunnetusta sukulaisesta ainakin 27 kuoli keskitysleireillä. Aina korostetaan, että toisen maailmansodan kauhuja ei saa unohtaa. Tässä novellissa tulee esiin ajatus, että muistot myös sitovat ja niistä vapautuminen voi olla siunaus.

And now that Morrie is not around to remember them, my aunts may finally be released from the house – the elegiac murmuring of the carpets and chairs and billiards table and clocks, the unquiet sleep hovering over it, bringing dreams of the planet my grandparents came from, with its bloodstained ghetto walls, the pistol butts beating at the doors, its rhapsodic festivals of murder.

Merge

Tässä kokoelman laajimmassa ja synkimmässä novellissa kielen ja kommunikaation vaikeudet nousevat etualalle. Sen kolme hyvin erilaista keskushenkilöä elävät kosketuksessa toisiinsa mutta silti kukin omassa erilaisessa maailmassaan.

Cordis on vanha nainen, jonka aviomies on kadonnut kymmeniä vuosia sitten etsiessään merkkejä kadonneesta kulttuurista.

Keith on ylellisyydessä kasvanut itsekeskeinen nuorukainen, joka on joutunut painumaan ainakin joksikin aikaa maan alle varastettuaan isältään suuren summan rahaa. Elämä vuokra-asunnossa torakoiden parissa ilman kännykkää on nuorelle miehelle täysin uusi kokemus.

Celeste on nuori kulttuuriantropologi, joka on tuntenut Cordisin lapsesta saakka ja pitänyt huolta vanhuksesta.

Keith ja Celeste ajautuvat suhteeseen, ja Celeste värvää Keithin pitämään huolta Cordisista siksi aikaa, kun Celeste tutkii osallistuvana havainnoijana pakolaisryhmän elämää.

Keithin elämä näyttää palaavan ennalleen, kun isä lopulta antaa hänelle anteeksi. Pieni toivo kuitenkin jää, että nuorukaisen itsekkyyteen on tullut vähäinen repeämä.

Cordis vajoaa vähitellen omaan muistojen maailmaansa. Is she waiting for a great catastrophe, or only the minor personal one?

Celeste sairastuu tutkimusmatkallaan. Hänen Keithille lähettämänsä postikortit muuttuvat koko ajan sekavammiksi ja ahdistavammiksi. Viimeinen kortti ennen kuin yhteydet kokonaan katkeavat on ilmeisesti kirjoitettu verellä.

Novellin alussa on kaksi mottoa. Ensimmäinen on lainaus kielentutkija Noam Chomskylta. Siinä Chomsky käsittelee generatiivisen kielioppinsa Merge-käsitettä. Merge on se kielen ominaisuus, jonka varassa on mahdollista tuottaa jatkuvasti suurempia uusia mentaalisia objekteja aiemmin olemassa olevista kielen rakenteista.

Chomskyn optimistisen kielikäsityksen vastapainoksi nousee novellissa Cordisin kadonneen aviomiehen Ernstin näkemys kielestä työkaluna, joka ei toimi.

Or at least it worked to further comprehension and communication in only the most restricted ways. An extremely plastic faculty, amenable to many uses, but it developed to serve the pressing demands of malice, vengefulness, and greed – humanity's most consistent attributes – providing individuals with the means, through lies, boasts, propaganda, fearmongering, advertising, derision, and outright threats, to subjugate others.

Ernstin näkemystä havainnollistaa novellin toinen motto, joka on peräisin Donald Trumpilta: I know words. I have the best words.

The Third Tower

Kokoelman novelleista ainoa, joka ei ole täysin realistinen. Tässä dystooppisessa novellissa sen päähenkilö, 17-vuotias tyttö, joutuu kuntoutukseen liian villisti assosioivan mielikuvituksensa vuoksi. Mahtaako kielen ja mielen kahlitseminen onnistua?

Täydellisesti. Kuntoutusjakson jälkeen hän sana-assosiaatiotestissä antaa aina vastaukseksi juuri sen saman sanan, joka hänelle oli sanottu.

Recalculating

Novelli on kokoelman novelleista perinteisin rakenteeltaan ja sisällöltään, aivan kuin Deborah Eisenberg olisi halunnut näyttää, että häneltä onnistuu tyylikkäästi ja vaivatta tällainenkin kerronta. Siinä Yhdysvaltain maaseudulla asuva poika löytää perhevalokuvista enonsa, josta ei koskaan puhuta. Mieheksi vartuttuaan hän matkustaa enonsa muistotilaisuuteen Englantiin ja saa selville suvun vaikenemisen syyt. Matka muuttaa hänen käsityksensä myös itsestään.

Viime marraskuussa katsoin Teemalta kymmenien vuosien jälkeen uudelleen Louis Mallen ohjaaman elokuvan Ilta Andrén kanssa. Kulttuurista, taiteesta ja teatterista kiinnostuneen katsojan elokuva vangitsee ruudun ääreen; muille sen katsominen voi olla kärsimystä. Elokuvan tapahtumat rajoittuvat lähes kokonaan ravintolan pöytään, jossa kaksi miestä keskustelee. André (Gregory) on maailmalla menestynyt teatterimies. Välttääkseen puhumasta omasta teatteriurastaan, joka ei ole edennyt toivotulla tavalla, Wally (Wallace Shaw) päättää keskittyä kyselemiseen.

Wallyn taktiikka ei luonnollisesti toimi aivan täysin. Hän tulee useaan otteeseen kertoneeksi omista mielipiteistään ja elämästään muutenkin, esimerkiksi tyttöystävästään Debbiestä, joka on välillä elättänyt pariskuntaa tarjoilijantyöllä.

Elokuva pohjautuu päähenkilöidensä todellisiin kokemuksiin. Niinpä elokuvan Debbielläkin on todellinen esikuvansa. Hän on kirjailija Deborah Eisenberg, Wally Shaw'n elämänkumppani. Kaikki novellikokoelmansa Eisenberg on omistanut Wallace Shaw'lle.

Deborah Eisenberg, Your Duck Is My Duck: Stories. Ecco 2018. Kannen suunnittelu: Allison Salzman. Kansikuva: Paul Klee, Landschaft mit gelben Vögeln. 226 s.

--------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 37: Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle.

Deborah Eisenbergin novelleja

Deborah Eisenberg, Transactions in a Foreign Currency. Faber and Faber 1987. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1986.
Deborah Eisenberg, All Around Atlantis. Granta Books 1997.

Muutama vuosi sitten luin jännittävän nimen ja, kyllä vaan, kansikuvan houkuttelemana Deborah Eisenbergin novellikokoelman Twilight of the Superheroes (2006). Sen kertomukset käsittelivät mielenkiintoisella, epäsuoralla tavalla sitä, kuinka vuoden 2001 terrori-iskut olivat vaikuttaneet ilmapiiriin Yhdysvalloissa. Muistan mielessäni verranneeni Eisenbergin novelleja arvostamani Alice Munron tuotantoon. Molemmilla on mielestäni kyky pakata kolmenkymmenen sivun tarinaan kokonaisen romaanin verran sisältöä, ajatuksia ja sävyjä. Sekä Munro että Eisenberg ovat myös keskittyneet lähes täysin novellimuotoon omassa tuotannossaan.

Tällä kertaa luin Eisenbergin ensimmäisen ja kolmannen novellikokoelman. Ne eivät yllä tuon Twilight of the Superheroes -kokoelman tasolle, mutta tarjosivat kuitenkin useita nautittavia novelleja. Molemmissa nyt lukemissani kokoelmissa on seitsemän novellia. Seitsemän - täydellisyyden luku - sekulaarin kirjailijan hienovarainen kumarrus juutalaiselle perhetaustalleen?

Näissä kahdessa kokoelmassa näkyy myös, kuinka kirjailijan keinovalikoima ja varmuus ovat kasvaneet kokoelmasta toiseen. Ensimmäisen kokoelman kaikissa novelleissa on naispuolinen minäkertoja. Heidän ikänsä vaihtelee teini-ikäisestä noin 40-vuotiaaseen. Jälkimmäisen kokoelman kerrontanäkökulmassa on enemmän vaihtelua ja keskushenkilöiden ikähaitari on venynyt kattamaan lapsuuden ja vanhuuden. Ensimmäisen kokoelman useissa novelleissa on loppupuolella kappale, jossa teema hiotaan kirkkaaksi (Eisenberg on sen verran moniselitteinen kirjoittaja, että ei sorru vääntämään rautalangasta). Jälkimmäinen kokoelma luottaa myös hienovaraisempiin vihjeisiin: kertomuksen tunnelmaan, epätäydellisiin, hapuileviin vuorosanoihin, fragmenttien voimaan.

Transactions in a Foreign Currency -kokoelman ensimmäinen novelli Flotsam nostaa heti pintaan pari keskeistä Eisenbergin teemaa. Elämä on sattumanvaraista; epätodennäköisyyskin on väistämätön osa elämää. Ihmisen elämän merkitys rakentuu sälästä.

Everything seemed to change on that one day, but really, I think, things had been changing and changing over the course of many previous days, and perhaps what eventually appears to be information always appears at first to be just flotsam, meaningless fragments, until enough flotsam accretes to manifest, when one notices it, a construction.

Kyky katsoa totuutta silmiin on tärkeää. Miksi? Eisenberg ei sano suoraan, mutta minä käytän uskonnollista termiä: totuus pelastaa, vapauttaa. Usein Eisenbergin novelleissa ainoa tapa saavuttaa itsetuntemus on nähdä itsensä toisen ihmisen silmin.

Flotsam-novelli on myös hyvä muistutus siitä, että kertojaminään pitää suhtautua varauksin: hän voi hyvinkin olla väärässä havainnoissaan ja omaa elämäänsä arvioidessaan. Heikko itsetunto on tehnyt Charlottesta ikävän ihmisen, joka yrittää elää toisten ihmisten odotusten mukaan. Novellin aikana hän oppii epämiellyttävän totuuden itsestään.

What It Was Like, Seeing Chris -novellin teini-ikäisellä kertojalla Laurelilla on konkreettisesti vikaa silmissään. Näkemisen vaikeus on myös symbolinen. Novellissa Laurel oppii ymmärtämään oman peruuttamattoman yksilöllisyytensä; lopussa hän "valaistuu" ja silmätkin paranevat - perusteet on esitetty novellissa niin vakuuttavasti, että osoitteleva loppuratkaisu ei tunnu kiusalliselta. Kertojan iän huomioon ottaen voi myös ajatella, että Laurel valaistuu vielä myöhemmin lisää.

Useissa kokoelman novelleissa on pinnan alla koominen väreily. Se syntyy siitä, että minäkertoja katselee taaksepäin entistä minäänsä, joka ei vielä ole oivaltanut jotain tärkeää ja siksi toimii tai puhuu huvittavalla tavalla. Ne novellit, joista tämä ajallinen ero puuttuu, joissa kertoja siis kertoo juuri nyt tapahtuvista asioista (A Lesson in Traveling Light ja Days), ovat totisempia, reportaasin omaisia, eivätkä oikein sytyttäneet minua.

Flotsam-novellin ohella pidin eniten kokoelman niminovellista Transactions in a Foreign Currency sekä novellista Broken Glass. Transactions-novellissa kertojaminä pääsee jälleen selvyyteen omasta elämäntilanteestaan ja ymmärtää, että vapaus jää totuuden varjoon: ihmiset ovat vapaita vain siinä määrin kuin tunnistavat elämänsä rajat.

Broken Glass viittaa jo eteenpäin Eisenbergin tuotannossa. Novellin kertoja on 34-vuotias yhdysvaltalainen nainen, joka äitinsä kuoleman jälkeen on tullut johonkin nimeämättömään Latinalaisen Amerikan maahan kokoamaan elämäänsä uudelleen. Hän näkee maanmiestensä ja -naistensa elämän tyhjyyden tropiikissa ja heidän harjoittamansa kulttuurisen hyväksikäytön. Tässäkin novellissa elämän merkityksen  - tai merkityksettömyyden - muodostuminen sattumanvaraisesta on keskeinen teema. Näin kauniin kuvan Eisenberg siitä tällä kertaa muodostaa:

It seemed that one simply ate any fruit at hand, scattering the seeds about carelessly and then years later found oneself walled in by the growth.

Väli-Amerikka tulee tärkeäksi tapahtumapaikaksi Eisenbergin kolmannessa novellikokoelmassa All Aroud Atlantis. Myös toisen kulttuurin hyväksikäyttö selvästi vaivaa kirjailijaa. Kirjailija, joka kuvaa Meksikoa tai Väli-Amerikkaa, ei helposti voi ohittaa D. H. Lawrencen vaikutusta. Olin huomaavinani viittauksia Lawrencen tuotantoon useissa kokoelman novelleissa. Lawrencen "tummat jumalat" pulpahtavat esille esimerkiksi novellissa Across the Lake, jossa myös väkivallan vaara ja eroottinen houkutus yhdistyvät lawrencelaisella tavalla. Someone to Talk To -novellissa päähenkilö on muusikko nimeltä Aaron (viittaus Lawrencen Aaron's Rod -romaaniin), jolla on varakkaan tyttöystävän jättämä kissa nimeltä Lady Chatterley ja joka pelkää otteensa menettämistä, köyhyyttä ja osattomuutta. Ehkä sorrun taas minulle luonteenomaiseen ylitulkintaan, mutta mielestäni myös novellin nimi The Girl Who Left Her Sock on the Floor on parodinen viittaus Lawrencen pienoisromaaneihin The Woman who Rode Away ja The Man who Died.

Kuten jo aiemmin vihjasin All Around Atlantis on kielellisesti ja kerronnallisesti selvästi rikkaampi kuin Transactions-kokoelma. Kerronta on sirpaleisempaa ja vaatii lukijalta enemmän tarkkaavaisuutta. Toisaalta se myös tuottaa palkitsevia oivalluksia. Eisenberg myös luo kerronnallisia jännitteitä uusilla tavoilla: The Girl Who Left Her Sock on the Floor on juoneltaan jännittävä tarina, joka lopussa vetäisee maton lukijan jalkojen alta. Mitä todella tapahtui? Mikä oli mielikuvitusta?

Tässä kokoelmassa pidin kovasti - luultavasti oman ikäni vuoksi - novellista Tlaloc's Paradise, joka käsittelee iäkkään Meksikossa asuvan yhdysvaltalaisnaisen elämäntilannetta. Meksikossa asuvien yhdysvaltalaisten taiteilijoiden ja keräilijöiden avant garde -yhteisö on hajonnut: osa on muuttanut takaisin pohjoiseen, osa kuollut. Jean on jäänyt jäljelle miehensä Leon kanssa. Ympäröivän luonnon kauneus tuottaa yhä suurta tyydytystä. Nyt Leo on joutunut sairaalaan tutkimuksiin. Jean pelkää Leon kuolevan ja jättävän hänet yksin. Punapukuiset lesket kylän aukiolla kummittelevat hänen mielessään. Satunnaiselle nuorelle vierailijalle, Markille, Jean puhuu paljon kertomatta kuitenkaan niistä asioista, jotka todella askarruttavat häntä. Kaunis, vähäeleinen novelli, sivumääräänsä suurempi.

Novellissa Rosie Gets a Soul melkein 30-vuotias Rosie jättää huumeet ja diileripoikaystävänsä ja aloittaa uran koristetaiteilijana. Taiteilijaystävä Jamie opettaa hänelle alan alkeet. Rosie on aluksi sitä mieltä, että ei osaa maalata riittävän hyvin.

"You think anyone can do it because you can do it," Rosie said.
"Wrong," Jamie said. "I think anyone can do it because anyone can do it. Especially the easy parts, which I'm going to show you, foolproofily, how to do. Look, how do you think people get to be able to do a thing? First they pretend they can do it, and then they do it, and then they can do it."

Tuo yllä oleva keskustelu oli ihan pakko lainata tähän, sillä kävin aivan samansisältöisen keskustelun viime keväänä kolmasluokkalaisen oppilaani kanssa. Aiheena oli englannin kielen sanojen oppiminen.

Novellissa All Around Atlantis sama ajatus sanotaan suunnilleen niin, että jos haluat oppia jotain, mitä et jo osaa, sinun on annettava itsesi muuttua. Tässä novellissa käsitellään Euroopasta toisen maailmansodan takia Yhdysvaltoihin saapuneitten ihmisten yrityksiä saada kiinni elämästä. Atlantis viittaa kadonneeseen eurooppalaiseen menneisyyteen, johon ei ole paluuta.

All Around Atlantis -kokoelman sävy on surumielinen mutta rohkaiseva. Elämä ei ole osoittautunut sellaiseksi kuin on toivottu, pettymyksiä ei voi väistää - tästä huolimatta ihmiset tulevat toimeen. Otamme elämämme haltuun muistin avulla.

Tätä täytyy saada lisää: tilasin Deborah Eisenbergin uusimman, viime vuonna ilmestyneen kokoelman Your Duck Is My Duck. Voiko kirjalla houkuttelevampaa nimeä ollakaan?