Amélie Nothomb: Les aérostats

Tässä vuonna 2020 ilmestyneessä romaanissa oli paljon yhteistä aiemmin lukemieni Amélie Nothombin romaanien kanssa. Sujuvaa dialogia, poikkeusyksilöitä, merkityksellisiä erisnimiä, perheen dynamiikkaa ja väkivaltainen käänne lopussa. Tuttua oli myös se, että vaikka romaani puhuu vakavista asioista, sen henkilökuvat ovat karikatyyreja ja kerronnan yleissävy on ilkikurinen.

Jostain syystä näytän aina valitsevan luettavakseni Nothombin kevyehköt välityöt. En nimittäin usko, että tämä Les aérostats ('Ilmalaivat') nousee kovin korkealle kirjailijan merkittävimpien töiden listalla. Minä kuitenkin pidin tästä kovasti. Minusta tuntuu, että Nothomb on kirjoittanut kirjan päästäkseen kertomaan mielikirjoistaan. Kirjabloggarina minun on helppo ymmärtää tätä tavoitetta.

Romaanin minäkertoja, 19-vuotias kielitieteen opiskelija Ange Daulnoy, asuu Brysselissä tiukkapipoisen kämppiksensä Donaten kanssa. Donate kohtelee Angea kuin tämä olisi vastuuttoman nuorison edustaja ja siksi sääntöjen ja jatkuvan ohjauksen tarpeessa. Donate itse on 22-vuotias. Myöhemmin romaanissa Donate osoittautuu hieman yllättäen myös hyväksi ratkaisukeskeiseksi kuuntelijaksi.

Rahaa ansaitakseen Ange laittaa lehteen ilmoituksen, jossa tarjoaa tukiopetusta. Tarjoukseen tarttuu rahoitusalalla toimiva upporikas liikemies Grégoire Roussaire. Hänen 16-vuotias lukiolaispoikansa Pie kärsii dysleksiasta eikä ole koskaan lukenut ainuttakaan kirjaa. Angen tehtävänä on harjoittaa poika sellaiseen kuntoon, että hän selviää ylioppilaskirjoituksista.

Alusta asti on selvää, että Roussairen perheessä on jotain pahasti pielessä. Ange saa pian tietää, että Pien isä seuraa jokaista oppituntia peilin läpi. Isä sanoo tekevänsä näin Angen turvallisuuden tähden. Käy ilmi, että isä rajoittaa ja kontrolloi perhettään sairaalloisesti. Hänellä on selvästi tapana saada ihmiset käyttäytymään haluamallaan tavalla.

Ange ei kuitenkaan tunne olevansa vaarassa Pien seurassa ja alkaa pian uhmata kontrolloivaa isää. Hän vie Pien retkille museoon ja puistoon. Isä on tästä raivoissaan, mutta ei anna Angelle potkuja, koska Pien koulumenestys paranee koko ajan huomattavasti. 

Pien äiti ilmoittaa keräävänsä kuuluisille henkilöille kuuluneita keramiikka-astioita, joita etsii internetistä. Kun Ange kyselee tarkemmin, ilmenee, että äidin "kokoelma" koostuu tietokoneelle tallennetuista kuvista. Pie vihaa isäänsä, joka on roisto, ja säälii äitiään, jota pitää idioottina.

Perheen koti muistuttaa moitteetonta lavastetta. Siellä on muun muassa erinomaisesti varustettu kirjasto. Sen ovat koonneet asiantuntijat, mutta yhtään kirjaa ei ole luettu ennen kuin Ange etsii sieltä luettavaa Pielle. 

Suurin osa romaanista kuvaa Angen ja Pien keskusteluja. Pien perhe on muuttanut usein, eikä pojalla ole juuria eikä ystäviä. Häntä kiinnostavat aseet ja ilma-alukset. Pie on kuitenkin selvästi älykäs. Pie ihastuu heti opettajaansa ja on valmis yrittämään kirjan lukemista. Ensimmäiseksi lukutehtäväksi Ange antaa Stendhalin Punaisen ja mustan.

Pie lukee kirjan kahdessa päivässä. Hänen tulkintansa romaanista on yllättävä ja osoittaa, että hän pystyy itsenäiseen ajatteluun. Hän ei ole kuitenkaan pitänyt kirjasta, jonka katsoo sopivan parhaiten tytöille, jotka ihastuvat sen päähenkilöön – tai ehkä homoseksuaaleille. Seuraavaksi lukutehtäväksi sovitaan Homeroksen Ilias, joka saattaisi paremmin sopia aseista kiinnostuneelle pojalle. Kirjat ja antoisat keskustelut seuraavat toisiaan: Odysseia, Kafkan Muodonmuutos, Dostojevskin Idiootti, Raymond Radiguet'n Paholainen ruumiissa ja Le Bal du comte d'Orgel ja Madame de la Fayetten Clèvesin ruhtinatar.

Kirjojen avulla Pie – samoin kuin Ange – käy läpi omia tunteitaan. Pie ei pidä huijari Odysseuksesta, joka epäilemättä tuo hänen mieleensä hänen oman isänsä. Rakkaudesta kertoviin romaaneihin Pie näyttää sijoittavan henkilöiden paikalle itsensä ja Angen. 

Ange pitää pojasta mutta ei romanttisessa mielessä. Hän kannustaa Pieta etsimään seurustelukumppania koulutovereidensa joukosta. Ange itse aloittaa nimittäin samaan aikaan suhteen 50-vuotiaan yliopistonopettajansa kanssa. Suuresta ikäerosta huolimatta suhteessa ei näytä olevan kyse hyväksikäytöstä. Opettaja Dominique, ujo mies joka on avioeronsa jälkeen elänyt kaksikymmentä vuotta selibaatissa, on aidosti rakastunut Angeen. Ange pitää miehestä, mutta suuresta intohimosta ei ole kyse. Angea huvittaa hieman, että hänellä on kaksi hyvin eri-ikäistä ihailijaa. 

Käy ilmi, että myös Angen nuoruuteen liittyy jotain vaikeaa, joka on tehnyt hänestä yksinäisen. Kafkan Muodonmuutoksen lukeminen nostaa esiin piilotetut traumat. Ange toteaa, että murrosikä on samanlainen evoluution virhe kuin umpilisäkkeen tulehdusherkkyys. Osa selviää siitä, kuten jotkut selvisivät Sommen taisteluistakin. Hän itse selvisi vähällä, mutta jotain tapahtui kuitenkin kolmentoista vuoden iässä: ihmeellisestä lapsesta tuli synkkä tyttö. “Ennen Kafkaa kukaan ei ollut uskaltanut kertoa, että puberteetti on verilöyly.”

Pien sielulliset ongelmat ovat kuitenkin niin suuret, että Ange ei usko pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjatkaan eivät pysty ihan mihin tahansa. Pie kärsii vakavasta ahdistuksesta. Ange ehdottaa Pien isälle, että tämä järjestäisi Pielle psykologista apua, mutta isä tyrmää ajatuksen jyrkästi.

Kuten alussa mainitsin, romaanin lopussa on väkivaltainen käänne, jota en tässä nyt paljasta. Romaanin nimi on lopun valossa ymmärrettävä. Pie haluaisi aikuisena perustaa yrityksen, joka lennättää ihmisiä ilmalaivoilla. Hänen isänsä on tyrmännyt ajatuksen, koska kukaan ei haluaisi matkustaa siten, että hänellä olisi vetypommi päänsä päällä. Juuri tällaisen Zeppeliinin Grégoire Roussaire kuitenkin on rakentanut omasta perheestään.

Amélie Nothomb, Les aérostats. Albin Michel 2020. Kannen valokuva: Jean-Baptiste Mondino. 175 s.

Amélie Nothomb: Le Crime du comte Neville

Olen lukenut blogeista useita juttuja Amélie Nothombin syvälle sieluun pureutuvista vakavista romaaneista. Jostain syystä minun käsiini kuitenkin sattuu koko ajan tällaisia kevyemmän puoleisia, hieman kieli poskessa kirjoitettuja tarinoita. No, kirjailijallahan on laaja tuotanto, romaanejakin tähän mennessä yli kolmekymmentä. Eihän sitä aina jaksa olla vakavissaan. Enkä missään tapauksessa ole kepeyttä vastaan. Tämäkin Kreivi Nevillen rikos on mainio makaaberi farssi, josta jäi lukijalle hyvä mieli.

Romaani alkaa mukaansatempaavasti. Kreivi Henri Neville on tullut noutamaan 17-vuotiasta tytärtään Sérieusea kotiin. Tytär on löytynyt yöllä metsästä harhailemasta sekavahkossa mielentilassa. Hänet on löytänyt ja vienyt kotiinsa Rosalba Portenduère, meedio. Ennen kuin kreivi Neville poistuu meedion luota tyttärensä kanssa, Rosalba ennustaa, että seuraavissa suurissa puutarhajuhlissa kreivi Neville tulee tappamaan yhden vieraansa.

Kertomus etenee nopeasti henkilöiden vuorosanoina. Myös kreivin yksityiset pohdinnat on välillä esitetty suorina lainauksina, välillä taas hän-muodossa siten, että pitäydytään kreivin näkökulmassa. 

Saamme tietää lisää kreivin perheestä: 68-vuotiaalla kreivillä on kaksikymmentä vuotta nuorempi puoliso, Alexandra, ja kolme lasta – Oreste (22 v.), Électre (20 v.) ja Sérieuse (17 v.). Nimillä leikittely kuuluu Nothombin vakiopiirteisiin. Kreikkalaisen taruston nimiä seurattaessa kolmas Agamenonin lapsi olisi ollut Ifigeneia, mutta Neville on perustellut Sérieusen nimivalintaa sillä, että hän sietää paremmin isän ja äidin murhaa kuin lapsen murhaa. (Agamemnonhan uhrasi Ifigeneian hengen saadakseen suotuisan purjehdustuulen matkallaan Troijan sotaan.) Lapset ovat kauniita ja lahjakkaita, varsinkin kaksi vanhinta. Koska maailmasta ei heille tunnu löytyvän heidän tasoisiaan puolisoita, lapset laskevat keskenään leikkiä, että jos laki sallisi, he naisivat toisensa kaikki kolme. 

Perhe on rahahuolten takia menettämässä Pluvier-nimisen kotilinnansa Belgian Ardenneilla. Jo kreivin lapsuus on ollut kituuttamista linnaan uppoavan rahamäärän takia. Luultavasti romaanin näytelmällinen rakenne toi mieleeni Marcel Aymén Clérambard-näytelmän, jossa on samanlainen tilanne. Siinä köyhä aatelisperhe yrittää säilyttää linnansa neulomalla villapaitoja myyntiin ja syömällä kreivi-isän ampumia kissoja. Ihan näin fantasian puolelle ei tässä Nothombin romaanissa mennä. Aika lähelle kuitenkin. Yksinpuheluissaan kreivi Neville paljastaa, että hän lapsena eli enimmäkseen vedellä ja leivällä. Punaista lihaa hän maistoi ensimmäisen kerran vasta aikuisena. Hänen kaksi vuotta vanhempi sisarensa menehtyi tautiin, jota jatkuva nälkä ja kylmyys pahensivat.

Useimmat Belgian aatelissuvut – muiden muassa Nothombit – ovat romaanin mukaan joutuneet luopumaan linnoistaan jo paljon aiemmin.

Syksyn viimeinen puutarhajuhla marraskuun 2. päivänä vuonna 2014 on oleva Nevillen perheen viimeinen Pluvierissa. Ajoittaisista rahavaikeuksista huolimatta kreivi on kuitenkin ollut erinomainen isäntä, ja linnan puutarhajuhla on aina seudun suuri seurapiiritapaus. Elämäntyönsä kreivi on tehnyt arvostetun Ravenstein-golfklubin johtajana. Siinäkin juhlien järjestäminen on ollut pääosassa.

Erinomaisen isännän ominaisuuksiin ei kuulu vieraiden murhaaminen. Siksi meedion ennustus kalvaa kreiviä. Hän ei pysty sivuuttamaan sitä taikauskona ja hölynpölynä. Unettomina öinään hän miettii ratkaisua. Lopulta se hänelle valkenee: sen sijaan, että alistuisi sattumaan, hänen on itse otettava kohtalo omiin käsiinsä ja tehtävä murhasuunnitelma.

Sopivan kohteen löytäminen osoittautuu vaikeaksi. Onhan vieraissa tietysti joitakuita epämiellyttäviä tapauksia, mutta... 

Ratkaisun tarjoaa lopulta Sérieuse-tytär, joka on kuullut meedion ennustuksen. Isän on murhattava Sérieuse. Sérieuse haluaa siis ottaa Ifigeneian roolin, vaikkei tämän nimeä saanutkaan. Sérieuse kertoo jo kauan kärsineensä tunteiden puutteesta. "Toujours ce rempart de glace entre moi et moi." Aina tämä lasimuuri minun ja minun välillä. Pitkässä keskustelussa Sérieuse onnistuu vakuuttamaan isänsä siitä, että elämä on menettänyt arvonsa hänen silmissään. 

– Je te considère comme le meilleur père de l'univers parce que tu acceptes de me délivrer de cette gangue de néant dans laquelle j'étouffe. N'oublie pas : ce que tu vas commettre ce cera un acte d'amour envers moi !

– Tais-toi. Si tu continues de parler, je vais te haïr. Et si je te hais, je n'aurai pas le courage de te tuer.

     Le jeune fille sourit. Cette ultime phrase la rassura : son père irait jusqu'au bout.

(– Pidän sinua maailmankaikkeuden parhaana isänä, koska suostut vapauttamaan minut tästä tyhjyyden jäteaineesta, johon tukehdun. Älä unohda: se mitä teet on rakkauden teko minua kohtaan!

– Ole vaiti. Jos jatkat puhumista, vihaan sinua. Ja jos vihaan sinua, minulla ei ole rohkeutta tappaa sinua.

     Nuori tyttö hymyilee. Tämä viimeinen lause vakuuttaa hänet: hänen isänsä menee loppuun asti.)

Vaikeaan sopimukseen liittyy ehto: vaikka tyttö alkaisi pelätä ja tulisi viime hetkellä katumapäälle, isän on vietävä yhdessä laadittu suunnitelma päätökseen.

Puutarhajuhla. Ohjelmassa Schubertin musiikkia. Yhtäkkiä Sérieuse liikuttuu musiikista ja alkaa itkeä. Hänen tunteensa ovat palanneet. Hän haluaa perua avustetun itsemurhansa.

Tässä on paras kohta katkaista juoniselostus. 

Olen jo aiemmin lukemistani romaaneista huomannut, että Amélie Nothomb leikkii mielellään tekstin intertekstuaalisilla vihjeillä. Hän on sillä tapaa reilu, että hän nimeää teokset, joista on lainannut. Tässä romaanissa kreivi Henri Neville huomaa, että hänen tilanteessaan on paljon yhteistä Oscar Wilden Lord Arthur Savile's Crime -novellin päähenkilön pulman kanssa. Nothomb ei avaa Wilden kertomuksen juonta, vaan toivoo kirjailijan äänellä lausutussa välihuomautuksessa mahdollisimman monen lukevan sen itse. Sekä Wilde että Nothomb onnistuvat yllättämään lukijan kertomuksen lopussa. 

Amélie Nothomb on onnistuneesti hallinnut sen julkisuuspelin, jota menestys ainakin jossain määrin edellyttää. Hänen oma persoonansa on ollut samanlaisen hämmästelyn kohteena kuin hänen romaaninsakin. Monet hänen romaaneistaan – ne arvostetuimmat – ovat omaelämäkerrallisia. Myös näihin muihin romaaneihinsa Nothomb on liittänyt itsensä esimerkiksi siten, että hän itse esiintyy roolivaatteissa niiden dramaattisissa kansikuvissa. Hän aiheuttaa tahallaan ja luultavasti puolileikillään myös tulkintaongelmia. Wikipedia toteaa hänen syntyneen Etterbeekissä Belgiassa 9. heinäkuuta vuonna 1966. Kotisivuillaan ja johdonmukaisesti julkisuudessa Nothomb on kuitenkin kertonut elämänsä alkaneen Kobessa Japanissa 13. elokuuta vuonna 1967. 

Mahtava homma! Saa synttärilahjat kahteen kertaan.

Amélie Nothomb, Le Crime du comte Neville. Albin Michel 2017. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2015. Kannen valokuva: Stéphane Haskell. 149 s.

Amélie Nothomb: Le Voyage d´hiver

Amélie Nothomb, Le Voyage d'hiver. Albin Michel 2011. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2009.

 

Nuoruusiässä herää tärkeä kysymys maineesta: oletko valossa vai pimeydessä? Olisin halunnut pystyä valitsemaan. En pystynyt: jokin mitä en kyennyt analysoimaan tuomitsi minut varjoon. Ja se olisi voinut miellyttää minua vain, jos olisin sen itse valinnut.

Neljänkymmenen vuoden iässä lämmitys- ja sähköratkaisujen asiantuntija Zoïle on astumassa pois varjosta. Hän valmistautuu Charles de Gaullen lentokentällä kaappaamaan lentokoneen, lentämään sen päin tunnettua turistikohdetta ja kuolemaan sadan muun matkustajan kanssa. Koneen lähtöä odotellessaan hän kirjoittaa vihkoon eräänlaiset muistelmansa, joiden on määrä tuhoutua yhdessä hänen kanssaan. Juonipaljastuksia on luvassa taas.

Zoïle vakuuttaa, ettei ole terroristi. Hänellä ei ole oikeutusta teolleen, hän toteaa olevansa rehellinen hirviö. Rakkaudessa pettynyt hirviö.

Zoïlen talvimatka alkaa joulukuussa, kun hän työnsä kautta tutustuu kahteen nuoreen naiseen, jotka ovat juuri muuttaneet jääkylmään pariisilaiseen ullakkohuoneistoon. Naisista toinen, Aliénor, on menestyvä kirjailija. Romaani astuu reippaasti uskottavuuden ulkopuolelle, sillä käy ilmi, että Aliénor on autisti, jota romaanien sanelemisen lisäksi kiinnostaa lähinnä vain syöminen ja sylkikuplien puhaltelu. Kaunis Astrolabe puolestaan toimii savant-kirjailijan sihteerinä, kirjallisena agenttina ja suojelijana maailmaa vastaan.

Zoïle ihastuu välittömästi Astrolabeen ja saa tältä kyllä vastakaikua, mutta suhteen etenemistä haittaa se, ettei Astrolabe suostu jättämään Aliénoria hetkeksikään yksin. Lopulta Zoïle turvautuu epätoivoiseen viettelykeinoon: hän syöttää naisille huumesientä ja nauttii sitä itsekin. Seuraa ylä- ja alamäkiä sisältävä huuruinen trippi, jonka aikana Aliénor vetäytyy silmät kiinni katselemaan modernin taiteen näyttelyä päänsä sisällä. Astrolabe puolestaan muuttuu kylmäksi kivipatsaaksi (stoned kirjaimellisesti), eikä Zoïlen rakasteluyritys johda mihinkään – bad trip. Kaiken kauheuden kruunaa se, että Astrolabe nauraa epäonniselle rakastajalleen.

Zoïle vihastuu. Jos Astrolabe, joka edustaa korkeinta ja kauneinta maailmankaikkeudessa, pystyy menettelemään näin katalasti, tuhoutukoon koko surkea ihmiskunta! Tässä satiirisessa ja ilkikurisessa romaanissa näyttää siis siltä, että naisen nauru ja miehen loukattu ylpeys loppujen lopuksi ovat virikkeenä terroritekoon.

Teon kohteeksi valikoituu Astrolaben nimen jättiläismäinen alkukirjain. Tiesittekö muuten, että Gustave Eiffel oli hullaantunut naiseen nimeltä Amélie? En tiennyt minäkään, mutta niin väitetään tässä romaanissa, jonka on kirjoittanut Amélie Nothomb, belgialaissyntyinen kirjailija, jonka romaanista Mercure olen kirjoittanut aiemmin.

Nothombia näyttävät näiden kahden lukemani romaanin perusteella kiehtovan eriskummalliset ja symboliset nimet, groteskit henkilöhahmot, viittaukset kirjoihin ja musiikkiin (tässä Schubertiin) ja läheisriippuvaiset ihmissuhteet. Lukijalle tulee myös usein tunne, että kirjailija ei ole aivan vakavissaan vaan tekee pilaa kirjallisuuden melodramaattisista juonirakenteista. Teoksen loput ovat myös monitulkintaisia tai suorastaan vaihtoehtoisia. Niin tässäkin. Zoïlen muistelmienhan piti tuhoutua hänen kanssaan, ja nyt minä ne juuri luin. Entäpä jos...

Koukuttavaa luettavaa – hieman raivostuttavalla tavalla tosin.

Elohopeaa – Amélie Nothomb: Mercure

Amélie Nothomb, Mercure. Albin Michel 1998.

Amélie Nothomb on belgialaissyntyinen ranskaksi kirjoittava kirjailija. Mercure on ensimmäinen tutustumiseni hänen laajaan tuotantoonsa. Tämän alle kaksisataasivuisen romaanin 136 ensimmäistä sivua olivat vauhdikasta, hauskaa ja jännittävää luettavaa. Loppuun en sitten ollut yhtä ihastunut, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Teoksen alkuasetelma on herkullinen: eletään vuotta 1923. Sairaanhoitaja Françoise Chavaigne saa pestin läheisellä saarella eristyksissä asuvan entisen merikapteenin, Omer Loncoursin, kartanoon, jossa hänen tulee hoitaa terveeksi kartanonisännän suojatti, pian 23 vuotta täyttävä Hazel. Tehtävään liittyy muutamia erityisehtoja: kartanon vartiomiehet tarkastavat sairaanhoitajan ja hänen tavaransa aina hänen saapuessaan lautalla mantereelta; hänellä ei saa olla mukana kirjoitusvälineitä eikä mitään heijastavaa materiaalia, ei edes silmälaseja. Sairaanhoitaja saa keskustella vapaasti potilaansa kanssa, mutta hän ei saa esittää tälle sellaisia kysymyksiä, jotka eivät suoraan liity sairauden hoitamiseen.

Pian käy ilmi, että kartanossa ei ole peilejä eikä heijastavia materiaaleja ja sen ikkunatkin ovat niin korkealla, ettei niistä voi nähdä omaa kuvaansa. Hazelilta sairaanhoitaja saa kuulla, että näin suojellaan Hazelia näkemästä ensimmäisen maailmansodan pommituksissa pahoin vaurioituneita kasvojaan. Hazel on kiitollinen isännälle henkensä pelastamisesta, mutta tuntee vastenmielisyyttä seksipalveluksiin, joita tämä 76-vuotias mies häneltä edellyttää. Tomera Françoise päättää pelastaa tytön seksuaalisen saalistajan kynsistä.

Kirja on juonivetoinen trilleri, joten kovin paljon enempää en aio paljastaa. Kuten edellisestä käy ilmi, teos hyödyntää kauhukirjallisuuden aineksia; lisäksi siihen on ujutettu paljon symbolisia aineksia mytologiasta. Yliluonnollisia tapahtumia tarinassa ei ole, vaikka kahelilla kartanonisännällä onkin omat varmat käsityksensä Hazelista hänen uudelleensyntyneenä vaimonaan.

Symboliikkaa on annosteltu raskaalla kädellä ja jossain määrin myös kieli poskessa. Teoksen nimi Mercure viittaa elohopeaan, jota on sairaanhoitajan päivittäin käyttämässä kuumemittarissa. Kuumemittareilla on tärkeä osa Hazelin pelastussuunnitelmassa, kuten myös suunnitelman paljastumisessa. Elohopealla on myös heijastava ominaisuus ja sitä on käytetty peilien valmistukseen, ja peilithän ovat kielletty juttu tällä saarella. Mercure on myös Merkurius-jumala, jumalten sanansaattaja ja sielujen johdattaja tuonpuoleiseen. Romaanissa Merkuriusta edustaa sairaanhoitaja Françoise, joka kulkee lautalla mantereen ja Mortes-Frontièren (Kuolemanrajan) saaren väliä. Kannattaa tosin huomata, että mercure on piilotettu myös vanhan elostelijan nimeen: Omer Loncours.

Teoksen henkilöt muuten sekoittavat Merkuriuksen sauvan (caduceuksen) Asklepioksen sauvaan, ja pahoin pelkään, että sekaannus on kirjailijasta lähtöisin, ainakaan virhettä ei missään vaiheessa korjata. Tällä tavalla sairaanhoitaja, jonka tunnus todellakin voisi olla Asklepioksen sauva saadaan yhdistetyksi tiukemmin Merkuriukseen. Tämä nyt on siis tahatonta tai tahallista huiputusta. Näillä sauvoilla ei ole mitään tekemistä keskenään.

Peilit ovat tärkeä symboli myös siksi, että tässä romaanissa pohditaan kovasti ulkonäön ongelmia, kauneutta ja rumuutta, sisäistä kauneutta ja sen heijastumista ihmisen ulkoiseen olemukseen. Merikapteeni Omer väittää Hazelille rakastavansa tämän sielua ja saa tytön puuskahtamaan: "Miksei hän sitten tyydy siihen!"

Visuaalisuus ei kuitenkaan ole teoksen tyylin ominaisuus. Henkilöiden ulkonäköä ja ympäristöä kuvataan vain sen verran kuin juonenkuljetus ja dialogi vaativat.

Intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen on paljon. Eniten esillä ovat Monte-Criston kreivi ja Parman kartusiaaniluostari, joissa vankina olemisen teema on keskeinen, kuten tässäkin romaanissa, jossa se kääntyy omistavan rakkauden ja vapauden ristiriidan pohtimiseksi. Yksi tärkeä taustateksti on Sheridan Le Fanun vampyyriromaani Carmilla, jonka yhteys tähän kirjaan paljastuu vasta, kun teoksen on lukenut aivan loppuun.

Teos etenee nopeasti sujuvan dialogin varassa. Henkilöiden keskustelut ja varsinkin Françoisen nenäkäs ja räväkkä keskustelutyyli ovat kirjan parasta antia. Herkullinen on esimerkiksi Hazelin ja Françoisen kuuden sivun mittainen väittely siitä, rakastelevatko Parman kartusiaaniluostarin päähenkilöt Fabrice ja Clélia. Väittelyn pohjana on rivin mittainen tulkinnanvarainen lause Stendhalin romaanissa. Kohta toi mieleeni Martin Amisin romaanin The Pregnant Widow päähenkilön, joka etsii ja omasta mielestään myös löytää Jane Austenin romaaneista kohdat, joissa päähenkilöt ensimmäisen kerran harrastavat seksiä.

Teoksen loppu on ongelmallinen. Nothomb on nimittäin kirjoittanut romaaniin kaksi täysin erilaista loppuratkaisua, jotka hän on sijoittanut peräkkäin. Erilaiset loput toivat kiusallisen selvästi esiin henkilöhahmojen luonnosmaisuuden: ne nimittäin edellyttävät aivan erilaista tulkintaa henkilöiden luonteesta; jos luonteet olisi kuvattu vankemmin, loput olisivat olleet ristiriidassa aiemmin esitetyn kanssa. Viihteelliseksi tarkoitetussa romaanissa luonnekuvien syvyydellä ei kai ole niin suurta väliä, mutta silti harmittaa lupaavien mahdollisuuksien hukkaaminen.

Kahdessa lopussa on myös se ongelma, että lukija ei oikeastaan voi valita niistä sitä, joka häntä enemmän miellyttää. Ainakin minulle kävi niin, etten voinut hyväksyä kumpaakaan. Sama pulma oli aikanaan John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisessa, joka niin ikään tarjosi kaksi erilaista loppua. Kun Harold Pinter teki romaanin pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, hän ratkaisi ongelman nerokkaasti tuomalla kahden lopun asemesta teokseen kaksi eri aikatasoa: viktoriaanisen Englannin ja nykyajan, jossa näyttelijät tekivät elokuvaa, joka sijoittui menneisyyteen.

Mercuren ensimmäisessä lopussa samoja rakastamisen ja omistamisen ongelmia jankataan kyllästymiseen asti, mikä on räikeässä ristiriidassa kirjan aiemman sujuvan replikoinnin kanssa. Toisessa lopussa taas mennään tapahtumasta toiseen niin rivakasti, että yllättäviä tapahtumia ei ehditä perustella juuri ollenkaan, aivan kuin kirjailija olisi jo kyllästynyt koko juttuun ja haluaisi vain saada käsikirjoituksen äkkiä pois käsistään.

Lopun ongelmista huolimatta aion jossain vaiheessa lukea vielä jonkin toisenkin Nothombin kirjan, sen verran lupauksia tämä romaani antoi. Tämän kirjan jälkeen romaaneja on ilmestynyt parikymmentä, joten harjoittelua on ainakin ollut tarpeeksi.

Lukusuosituksia

Omistavan rakkauden ongelmaa on kauhuromaanin rakenteita ja mytologiaa hyödyntäen käsitelty syvällisemmin esimerkiksi Iris Murdochin romaaneissa Yksisarvinen ja Meri, meri.