Ian McEwan: Polte

Ian McEwanin Polte voitti vuonna 2010 hauskoista romaaneista myönnettävän Bollinger Everyman Wodehause -palkinnon. Ehkä hieman yllättävästi, kun ajattelee, miten pessimistinen kirja on kyseessä. Ehkä komiikka toimiakseen hyvin tarvitsee synkän taustan.

Romaanin päähenkilö, Michael Beard, joka kirjan alussa on 53-vuotias, on melkoisen vastenmielinen tapaus. Nuorena fyysikkona hän on tehnyt Einsteinin valoteoriaan pienen lisän, joka on tuonut hänelle fysiikan nobelin. Tämän saavutuksen hehkussa hän on sitten kymmeniä vuosia lämmitellyt: rohmunnut tuottoisia työtehtäviä ja kunniavirkoja sekä vietellyt lukuisia naisia. Viisi avioliittoa jää raunioina hänen taakseen. Viimeisen, viisi vuotta kestäneen avioliiton aikana hänellä on ollut yksitoista sivusuhdetta. Lapsia hän ei ole halunnut. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja pitäytyy enimmäkseen Michael Beardin havainnoissa, ajatuksissa ja kokemuksissa. Tällaiseen näkökulmahenkilöön lukijalla syntyy helposti läheinen suhde, ja vasta hieman etäisyyttä ottamalla paljastuu hänen toimintansa alhaisuus.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka kertovat Michael Beardin elämänvaiheista noin viiden vuoden välein – vuosina 2000, 2005 ja 2009. Ilman erityistä kiinnostusta aiheeseen hänestä tulee yksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävän tutkimuslaitoksen johtajista. Hänen melko vähäiset ponnistelunsa keskittyvät aluksi tuulivoimaan, jonkinlaisen jokamiehen tuulivoimalan suunnitteluun. Sittemmin hän omii erään alaisensa tutkimustulokset, joiden ansiosta hänestä tulee aurinkoenergian puolestapuhuja ja alan kansainvälinen matkasaarnaaja. Viimeisessä vaiheessa hänen Yhdysvalloissa johtamansa yritys, joka on luonut keinotekoista fotosynteesiä hyväksi käyttävän energiantuotantojärjestelmän, romahtaa katastrofaalisesti. Michael Beardin itsekäs opportunismi kostautuu viimein ja tuhoaa suunnitelman, joka olisi saattanut ratkaista koko planeetan energiaongelmat.

Minusta tuntuu, että tässä satiirisessa romaanissa Michael Beard edustaa koko ihmiskuntaa. Kuten ihmiskunta suhteessaan ilmastonmuutokseen Beard on huono reagoimaan hitaisiin muutoksiin. Hän on erittäin taitava väistelemään ongelmiin puuttumista ja unohtamaan ikävät tekonsa. Romaanin kuvaaman ajanjakson aikana hän vähitellen syö itsensä pahasti ylipainoiseksi. Hänen terveytensä rappeutuu. Hänen asuntonsa täyttyy vähitellen saastalla ja homeella. Hän ei ponnistele ihmissuhteidensa vuoksi, vaan ajautuu suhteesta toiseen, kun vaimot tai ystävättäret saavat hänestä tarpeekseen. Edes melanoomakasvain ei saa häntä tarttumaan toimeen. Hän aikailee aivan kuin silmät sulkemalla saisi ikävyydet karkotetuiksi.

Täysin yksioikoisen inhottava Michael Beard ei kuitenkaan ole. Naparetkellä, jolle hän on hetken mielijohteesta ilmoittautunut, hän kohtaa taiteilijoita, jotka ovat huolestuneita ympäristön tilasta. Pitkä oleskelu idealistien seurassa viinin, laulun ja keskustelujen merkeissä saa tämän kyynikon suhtautumaan ihmiskuntaan hieman lämpimämmin. "Emme ehkä ole lajina paras mitä kuvitella saattaa, mutta epäilemättä kuitenkin paras, ei vaan kiinnostavin mitä on."

Useimpien lukijoiden mielestä Michael Beard varmaan ansaitsee kaikki ne ikävyydet, joihin hän ajautuu. Sen verran romaani kuitenkin takaumissa paljastaa Beardin lapsuudesta, että hänen elämänsä eväät eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Poika on jäänyt isän ja äidin keskinäisen tunnekylmyyden väliin. Se, voiko aikuisen miehen käytöstä perustella lapsuuden kokemuksilla, jää jokaisen lukijan harkittavaksi. Merkityksettömiä nämä kokemukset eivät ole.

Romaani on jännittävästi rakennettu. Siinä on dekkarimaista vetävyyttä. Ja onhan siinä myös salattu henkirikos. Jos nyt ei täydellinen murha niin ainakin hyvin kätketty kuolemantuottamus.

Romaanin on suomeksi kääntänyt Juhani Lindholm, joka on yksi kääntäjäsuosikeistani. Esimerkiksi tämän kirjan melko pitkälle menevä tieteellinen osuus oli käännetty vakuuttavasti.

Tätä romaania lukiessani herkistyin taas huomaamaan ilmastonmuutokseen liittyviä pikku-uutisia. Maanviljelijät protestoivat ilmastotoimia vastaan eri puolilla Eurooppaa. Samaan aikaan uutisoitiin siitä, että Grönlannin jäätiköiden sulamisvesi saattaa pysäyttää Golf-virran paljon ennakoitua nopeammin, mikä voisi merkitä  keskilämpötilojen kymmenen asteen laskua Pohjois-Euroopassa.

Näitä uutisia on vaikea sovittaa yhteen. Luulisi, että juuri maanviljelijöillä olisi halua säilyttää tilansa sellaisina, että myös heidän jälkeläisensä voisivat jatkaa niiden viljelemistä. Kymmenen asteen kylmeneminen merkitsisi sitä, että  Pohjois-Euroopassa maanviljely lakkaisi. Ylpeydellä vaalitut sukutilat jäisivät ikiroudan valtaan.

Ian McEwan, Polte. Otava 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Solar (2010) suomentanut Juhani Lindholm. Kansikuva: Andy Chatman. 377 s.

Syyttömänä syntymään – Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian McEwan, Pähkinänkuori. Otava 2017. (Alkuteos ilmestyi englanniksi nimellä Nutshell vuonna 2016. Suomentaja Juhani Lindholm.)

Tämä sopivasti Shakesperen kuoleman 400-vuotisjuhlan kunniaksi ilmestynyt pieni ja tiivis romaani ottaa perusasetelmansa Hamletista. Trudy ja hänen rakastajansa Claude (Shakespearen Gertrude ja Claudius) juonivat murhatakseen Trudyn asumuserossa elävän runoilijamiehen ja Clauden veljen, Johnin. Murhan syyt ovat monet: katkeran naisen kosto, veljeskateus ja ennen kaikkea raha: Johnin ja Trudyn asunnon arvo on Lontoon ylikuumenneilla asuntomarkkinoilla noussut yli seitsemän miljoonan punnan.

Kirjan hauskin oivallus on sen kertojaratkaisu. Kertoja nimittäin on koko ajan paikalla tapahtumien keskipisteessä, mutta sattuneesta syystä hän ei näe mitään eikä aina kuule tai ymmärrä kaikkia tapahtumia: tarinan kertoja ja "pähkinänkuoren" asukki kun on Trudyn ja Johnin syntymätön vauva.

Syntymätön "Hamlet" on älykäs ja arvostelukykyinen elämän ilojen ja nautintojen ymmärtäjä, mutta häntä vaivaavat myös erikoisen tilanteen synnyttämät moraaliset ongelmat. Kenelle hänen tulee olla solidaarinen: sympaattiselle isälleen vai murhaajaäidilleen, jonka hyvinvoinnista hänen omakin onnensa riippuu vielä pitkän aikaa? Lukija vedetään kuin huomaamatta mukaan välillä toivomaan salajuonen onnistumista, välillä juonittelijoiden kiinnijäämistä.

Kertoja pohtii laajasti maailman ongelmia, osansa saavat niin ilmastonmuutos kuin muuttoliikekin, oikeastaan koko länsimainen elämäntapa ajan murroksessa, mutta hän myös on tietoinen siitä, että ihmiskunta on ratkonut monia ongelmiaan ja elää monessa suhteensa historiansa yltäkylläisintä aikaa, josta tämä epikurolainen elämännautiskelija haluaa osansa.

Sen verran realismille vinkataan silmää, että sikiön uskomaton tietomäärä perustellaan hänen kohdunseinien läpi kuuntelemillaan podcasteilla, joita Trudy kuuntelee vapaahetkinään ja unettomina öinään, jotka "Hamlet" tarkoituksellisesti aiheuttaa muutamalla kohdun seinään suuntautuvalla napakalla kantapääpotkulla.

Sikiön viinien tuntemus ei selity podcasteilla vaan on vain puhdasta kerronnan riemua:

Nautin mielelläni lasillisen äidin kanssa. Ette ehkä ole koskaan kokeneet tai olette ehtineet jo unohtaa miltä maistuu kunnollinen bourgogne (hänen mieliviininsä) tai hyvä sancerre (lempijuomia sekin) terveen istukan lävitse dekantoituna. Tunnen viinin kesätuulen hyväilynä kasvoillani hetkeä ennen kuin se saapuu - oikeastaan jo kuullessani plopsahduksen kun korkki vedetään pullosta. Tiedän että alkoholi heikentää älykkyyttäni. Se heikentää kenen tahansa älyä, mutta ah, riemukkaan hehkeä pinot noir tai karviaisvivahteinen sauvignon saa minut kääntelehtimään ja vääntelehtimään salaisessa meressäni ja pompahtelemaan kimmoisan kotilinnani seinistä. 

Tämä kirja aiheutti pienen paineen tipattomaan tammikuuhuni, lasillinen raikasta sancerrea tai pehmeää chablis'ta olisi sopinut oivasti lukudivaanin vierelle, mutta raudanluja tahtoni voitti sanataiteen herättämän mieliteon - ainakin tällä kertaa. Pieni tekstinäyte myös olkoon osoituksena kääntäjä Juhani Lindholmin vakuuttavasta työskentelystä. Suomennos on usein parhaimmillaan silloin kuin siihen ei kiinnitä edes huomiota.

Tulen helposti tehneeksi liikaa juonipaljastuksia, ehkä siksi, että minua itseäni lukijana ei erityisemmin haittaa, vaikka tuntisin juonen entuudestaan. Tässä jätän nyt kuitenkin loppuratkaisun kertomatta. Toteanpahan kuitenkin, että Shakespearen Hamletin "loppu on hiljaisuutta"; Pähkinänkuoren lopussa kaikki vasta alkaakin, koko olemisen ihanuus ja mielettömyys.

Ian McEwanin kirjoja olen lukenut satunnaisesti siitä lähtien, kun Sementtipuutarha ilmestyi suomeksi 1980-luvun alussa. Alkupuolen teoksissa, voimakkaimmin pienessä romaanissa Vieraan turva, oli sadistinen elementti, joka vieroitti minut pitkäksi aikaa McEwanin tuotannosta. Oikeastaan vasta Sovitus sai minut ymmärtämään, kuinka hienosta kirjailijasta oikeastaan on kyse. Myös Sovituksen kertojarakenne on kekseliäs, ja lukijan kannattaa olla varuillaan. Kirjan mukaan tehty elokuvakin on hieno, mutta kertojaratkaisujen moninaisuutta siinä ei saada esiin, vaikka mielestäni vähän fuskaamalla yritetäänkin. Se mikä näytetään ja se mikä kerrotaan eivät ole koskaan teoksen vastaanottajan kannalta samalla todellisuuden tasolla: olemme tottuneet siihen, että kerrottu voi olla totta tai sitten ei, mutta sen, minkä näemme, koemme yleensä enemmän todeksi - jopa selluloidin lumemaailmassa.