Elsa Triolet: Luna-Park

Elsa Triolet'n L'âge de nylon -trilogian ensimmäinen osa Ruusuja velaksi käsitteli ylikulutusta ja tavaroiden valtaa ihmiseen. Paluu yksinkertaisempaan elämäntapaan ei romaanissa enää onnistunut sen päähenkilölle Martinelle; ihmiset on lähtemättömästi vangittu menneisyyden ja tulevaisuuden – "kiven ja nailonin" – välille. Toinen tämän surullisen rakkausromaanin päähenkilöistä, Daniel, pääsi jonkinlaiseen ratkaisuun: hän viljelee tieteellisin menetelmin ruusuja, joissa on vanhan ruusun tuoksu mutta uusien hybridien väri ja muoto. Ruusujen viljely ei tarjoa realistista uravaihtoehtoa kovin monelle, mutta periaate tuli kyllä selväksi: ottakaamme menneestä mukaan se hyvä mitä sillä on tarjottavana ja kulkekaamme eteenpäin tutkitun tiedon varassa.

Myös romaanisarjan toinen osa Luna-Park on rakkauskertomus, aika erikoinen tosin, sillä sen päähenkilön, elokuvaohjaaja Justin Merlinin, rakkauden kohde Blanche Hauteville ei varsinaisesti esiinny romaanissa ollenkaan. Tässä toisessa osassa on pari pientä viitettä Ruusuja velaksi -romaaniin, mutta romaanit ovat täysin itsenäisiä. 

Teos alkaa siitä, että Justin Merlin lopetettuaan jälleen yhden merkityksettömäksi kokemansa elokuvan kuvaukset ostaa talon maaseudulta ja asettuu sinne yksin lepäämään. Hän ei paljasta uutta osoitettaan edes ystävilleen. Justin on perheetön. Paikkakunnalla asuva rouva Vavin käy siivoamassa, ostoksilla ja laittamassa ruokaa valmiiksi jääkaappiin. 

Edellinen asukas on jättänyt taloon huonekalunsa, koriste-esineensä ja paljon muuta tavaraa. Kiinnostuneena Justin käy läpi taloon jätettyjä kirjoja, joita näyttää yhdistävän romanttinen fantasiaelementti. Sama sadunomainen tunnelma, enteet ja toisen todellisuuden läsnäolo hallitsevat myös Luna-Park-romaania.

Erityisesti George du Maurierin romaani Trilby on Justinille tärkeä löytö. Trilby on nuori nainen, johon useat nuoret miehet ovat rakastuneet. Hänestä on kiinnostunut myös taikuri, muusikko ja hypnotisoija Svengali, jota Trilby pitää vastenmielisenä ja pelottavana mutta jonka pauloihin hän kuitenkin lankeaa. Hypnoosin avulla Svengali luo Trilbystä suuren diivan ja laulajan. Svengalin kuollessa Trilby menettää laulutaitonsa ja joutuu naurunalaiseksi.

Justin Merlinille Trilbyn tarinalla on henkilökohtaista merkitystä. Käy ilmi, että hänen isänsä on ollut kapellimestari. Justinin äiti on usein ollut kiertueella yhdessä isän kanssa, mahdollisesti laulajana. Äiti on kuollut, kun Justin oli kahdentoista ikäinen. Palvelijat ovat kasvattaneet Justinin. Käy myös ilmi, että Justin Merlin on itse keksinyt nykyisin käyttämänsä nimen. Jonkinlaiseksi taikuriksi (Merlin) hän siis kokee itsensäkin. Svengalin hahmossa hän ilmeisesti näkee jonkin osan itsestään.

Trilbystä tulee Justinille pakkomielle ja hän alkaa suunnitella elokuvaa romaanin pohjalta. Justin analysoi romaania, ja mukana on myös otteita hänen laatimistaan käsikirjoitusversioista.

Edellinen asukas on edelleen vahvasti läsnä talossa, "liuenneena kuin sokeri nesteeseen". Lukitusta kirjoituslipastosta Justin löytää ison joukon edelliselle asukkaalle, Blanche Hautevillelle, kirjoitettuja rakkauskirjeitä. Justin lukee kirjeitä öisin, ja niiden pohjalta hänelle alkaa syntyä kuva tästä salaperäisestä naisesta. Justinin ajatuksissa Trilbyn ja Blanchen kuvat sekoittuvat. Mukana kuvitelmassa on myös kolmas nainen, Justinin nuoruudenrakkaus, joka on ollut naimisissa toisen kanssa. Justin rakastuu pakkomielteisesti naiseen, jota ei ole koskaan tavannut ja jonka unikuvissakin näkee aina vain osittain.

Kirjeistä käy ilmi, että Blanche on ollut lentäjä mutta joutunut terveyteen liittyvästä syystä lopettamaan lentämisen. Blanche on mahdollisesti loukkaantunut mielenosoituksessa. Hän on kuitenkin edelleen haaveillut astronautin urasta, unelmoinut kuulennosta ja osallistunut avaruustutkimuksen kongresseihin. Lääkärirakastajansa suosituksesta Blanche on hyväksytty neuvostoliittolaisen interplanetaarisen retkikunnan miehistöön. 

Tämän kaiken saamme tietää hänen rakastajiensa kirjeistä. Ainakin seitsemän miestä on kirjoittanut Blanchelle rakkauskirjeitä. Joukossa on kuuluisan lääkärin ohella myös suuri valtiomies, kaunis astrofyysikko, toimittaja-runoilija, "tieteen työläinen"... Näistä kirjeistä on romaanissa mukana pitkiä sitaatteja.

Justin lukee kirjeitä, vaikka toteaakin, että ne “kiinnostavat vain asianosaisia”. Olen samaa mieltä. Lyhyemmilläkin sitaateilla olisi Blanchen hurmaavuus tullut selväksi. Onneksi sentään kaikkia Blanchen rakastajia yhdistää sujuva kirjoitustaito. Selailemastani Elsa Triolet'n elämäkerrasta kävi ilmi, että romaaniin sisältyy eräänlainen kirjallinen leikki: neljän kirjoittajan kirjeet on alun perin kirjoitettu Elsa Triolet'lle itselleen. Elsa jakoi Blanchen kanssa sen kohtalon, että monet miehet hullaantuivat häneen. Suurta onnea tästä ei koitunut kummallekaan.

Avaruuslennot ovat romaanin kirjoitusvaiheessa olleet kovasti esillä. Syksyllä 1957 Neuvostoliitto lähetti avaruuteen Sputnik-tekokuun. Suurin osa romaanin tapahtumista ajoittuu kevääseen ja kesään vuonna 1958. Ensimmäinen miehitetty avaruuslento oli suunnitteilla Luna-Park-romaanin ilmestyessä vuonna 1959, vaikka se sitten toteutuikin vasta pari vuotta myöhemmin.

L'âge de nylon -sarjassa Elsa Triolet halusi havainnollistaa sitä, että teknologinen edistys ei muuta ihmisen tapaa tuntea. Kuuluisa lääkäri kirjoittaa romaanissa Blanchelle: 

"Je pense que nous irons dans la lune avec nos vieux sentiments humains, que nous ne pourrons pas les laisser au vestiaire lunaire. Ils font partie de nous-mêmes comme notre tête, nos membres, et nous allons infecter la lune de nos joies et de nos pleurs terrestres."

"Arvelen, että menemme kuuhun vanhojen inhimillisten tunteidemme kanssa, ettemme voi jättää niitä kuun pukuhuoneeseen. Ne ovat osa meitä samoin kuin päämme, raajamme, ja tartutamme kuun maallisilla iloillamme ja kyynelillämme."

Justin tustustuu autoillen ja kävelyretkillään uuden kotinsa ympäristöön. Hän löytää hylätyn leirintäalueen ja huvipuiston, jonka laitteet ja rakennukset on enimmäkseen rakennettu muovista. Läheisessä majatalossa hän saa kuulla alueen historian ja tutustuu paroniin, joka on tuhlannut omaisuutensa hankkeeseen ja joutuu lopulta luopumaan linnastaan ja muuttamaan asumaan huvipuiston kengän näköiseksi muotoiltuun muovitaloon. Myös paroni on luonnollisesti ollut rakastunut Blanche Hautevilleen. Justinin mielessä autio huvipuisto ja Blanchen haaveissa esiintynyt kuun Luna-Park yhdistyvät.

Justinin pakkomielteiden kuvauksella tavoitellaan kauhuefektejä: puutarhasakset katoavat ja ilmestyvät jälleen. Justin tekee öisiä retkiä. Ilmassa on aavistuksia ja enteitä. Kauhu ei kuitenkaan oikein realisoidu. Elsa Triolet'n kertojanääni on niin kliinisen asiallinen, että Justinin hulluus ja aistiharhat eivät tartu lukijaan. Romaani säilytti kuitenkin mielenkiintonsa loppuun asti.

Öljy-yhtiön työntekijät käyvät "kansallisen edun" nimissä turmelemassa Justinin talon viehättävän puutarhan. Paikalliset maanviljelijät ajavat öljynetsijät tiehensä. Justinin ailahtelevuutta kuvaa, että hän alkaa välittömästi suunnitella elokuvaa talonpoikaiskapinasta. Se perustuisi Eugène Le Royn romaaniin Jacquou-le-Croquant, joka luonnollisesti löytyy Blanchen kirjahyllystä. 

Vihdoin Justin saa käsiinsä myös Blanchen itsensä kirjoittaman kirjeen. Blanche on kirjoittanut sen aviomiehelleen, mutta koska tätä ei ole tavoitettu, posti on tuonut sen takaisin lähtöpaikkaansa, Justinin taloon. Justinista tuntuu kuin kirje olisi kirjoitettu juuri hänelle ja kuin siinäkin viitattaisiin Trilby-romaaniin. Roolit ovat siinä kuitenkin kääntyneet: nainen kehottaa miestään jatkamaan laulamista.  

Justinin taloudenhoitaja, rouva Vavin, polttaa rakkauskirjeet, koska Justin on harkitsemattomasti säilyttänyt niitä paperikorissa. Tämän yksityisen katastrofin heijastumana myös paikkakunnan suurin työnantaja, muoviesineitä valmistava tehdas, palaa poroksi. Justin vaeltaa sekavana paikasta toiseen ja päätyy lopulta pitkän ajomatkan jälkeen Pariisiin. Kahvilassa hän lukee sanomalehden uutisen, joka kertoo, että Blanche Hauteville on kadonnut kymmenen päivää aiemmin lennollaan Saharan yläpuolella.

Romaanin loppuluvussa Justinin taloudenhoitaja katselee uutta televisiotaan. Haastatteluohjelmassa esiintyy Justin Merlin, joka oli kadonnut asunnostaan tehtaan tulipalon yönä ja jättänyt ovet auki ja valot palamaan. Justin puhuu tulevasta elokuvastaan, joka kertoo Saharaan pakkolaskun tehneestä lentäjästä ja hänen kamppailustaan erämaassa. Haastattelijan on vaikea erottaa, puhuuko Justin elokuvan roolista vai todellisesta, kadonneesta Blanche Hautevillesta. Ero ei tunnu olevan selkeä Justinillekaan. Hän ilmoittaa, että pääosaa hänen elokuvassaan näyttelee Blanche Hauteville. Elokuvan nimeksi tulee Luna-Park.

   – J'en ai décidé ainsi. Il ne faut pas que mes personnages, que mes héros... et mes héroïnes... et Blanche Hauteville est une héroïne... continuent à périr à la fin de mes histoires, et que je chagrine toujours mes spectateurs qui sont mes amis. Blanche Hauteville vit et vivra. Et elle ira encore dans la lune...

     – Olen päättänyt niin. Henkilöni, sankarini... ja sankarittareni... ja Blanche Hauteville on sankaritar... eivät saa jatkaa tuhoutumistaan tarinoideni lopussa, enkä saa aina tehdä murheellisiksi katsojiani, jotka ovat ystäviäni. Blanche Hauteville elää ja tulee elämään. Ja hän menee vielä kuuhun...

Elsa Triolet, Luna-Park. L'âge de nylon II. Gallimard 1973. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1959. Kansikuva: Yksityiskohta Hieronymus Boschin maalauksesta Maallisten ilojen puutarha. 180 s.

Elsa Triolet: Ruusuja velaksi

Ruusuja velaksi -romaanin esipuheessa Elsa Triolet (1896–1970) kertoo, että tämä romaani – "tai jos haluatte satu tai kertomus" – on ensimmäinen osa sarjaan nimeltä Nailon-aika (L'Âge de nylon). Romaanissaan Triolet halusi kuvata maailmaa, joka "horjuu menneisyytensä ja tulevaisuutensa välillä". Jos ymmärrän kirjailijan ajatuksen oikein, ihmisten tunne-elämä ja nykytodellisuus ovat jonkinlaisessa ristiriidassa keskenään: "moderni mukavuus orjuuttaa niitä joita sen tulisi palvella". Romaanin henkilöt – "taaksepäin temmattuina, eteenpäin ajettuina, vangittuina kiven ja nailonin välille – ovat tämän ikuisen olotilan rikkiraastama ja sydäntäsärkevä tulos." Esipuheesta ilmenevä pessimistinen ja ristiriitainen suhtautuminen teknologiseen edistykseen herätti uteliaisuuteni. 

Tuossa yläpuolella oikeanpuoleisessa kuvassa on Henri Matissen näkemys kirjailija Elsa Triolet'sta vuodelta 1946. Lachlan Mackinnon päättää kirjailijasta kirjoittamansa elämäkerran The Lives of Elsa Triolet sanoihin: "Kukaan joka tunsi hänet ei ikinä ajatellut, että hän oli onnellinen nainen. Moni ihmetteli, oliko koskaan todella tuntenut häntä."

Juonipaljastuksia on luvassa. Paljon muuta ei sitten olekaan. Romaani ei ihan täyttänyt antamiaan lupauksia. Ehkä vika oli minussa. Tulipahan kuitenkin luetuksi. Jos surullista rakkaustarinaa kaipaat, tässä sinulle on sellainen.

Ruusuja velaksi on suurimmaksi osaksi kerrottu kolmannessa persoonassa muutamien näkökulmahenkilöiden, ennen kaikkea sen päähenkilön Martinen, kautta. Muutamassa kohdassa romaanin kertoja astuu esiin minämuodossa. Yhdessä kohdassa hän sanoo suoraan: "Jos minä en olisi tarinan kertoja, huutaisin Martinelle: Varo itseäsi!" Sen jälkeen kertoja kuvaa itselleen sattuneen tapauksen ja toteaa lopuksi: "Minä en voi verrata itseäni Martineen. Hänellä on voimaa mennä loppuun saakka."

Romaani sijoittuu osittain noin tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevaan Martinen kotikylään ja sen lähiympäristöön. Merkittävä osuus romaanista tapahtuu Pariisissa. Romaanissa mainittu Stalinin kuolema ajoittaa tapahtumat 1950-luvun alkuvuosiin.

Romaani alkaa dramaattisesti tapahtumalla Martine Peignerin varhaisnuoruudesta. Kuusi lasta odottaa iltamyöhällä rähjäisen hökkelin pihalla, että heidän äitinsä saa loppuun intiimin tapaamisensa rekkakuskin kanssa ja lapset pääsevät sisään ilta-aterialleen. Lopulta sisään päästyään lapset joutuvat tappamaan ruokapöydälle kiivenneen rotan. Neljätoistavuotias Martine pyörtyy lautasensa ääreen.

Martinen äiti Marie Vénin oli mennyt naimisiin Pierre Peignerin kanssa, kun hänellä oli jo kaksi lasta joiden isistä ei ollut tietoa. Martine oli näistä lapsista nuorempi ja sai uuden isänsä sukunimen. Pormestari, joka mahdollisesti oli Marien vanhimman lapsen isä, järjesti avioliiton. Pierre Peigner houkuteltiin liittoon Marielle lahjoitetulla maapalasella. Vanhoista laudoista palstalle rakennettiin vaatimaton maja. Pierre Peigner erosi Mariesta, kun oli tarpeekseen todistanut muiden miesten vierailuja Marien luona. Pierre jatkoi kuitenkin perheestä huolehtimista mutta ei halunnut enää antaa nimeään tiheästi syntyville lapsille. “Marie oli onnellinen miesten sylissä ja teki lapsia kuin kissa.” 

Martine on lapsesta saakka erilainen kuin muut perheen lapset. Hänellä on tummat sileät hiukset ja kaunis ulkomuoto. Hän menestyy koulussa. Hän kammoaa likaa. Hän viihtyy hyvin yksinään metsässä. Kerran hän on lapsena kadonnut kahdeksi vuorokaudeksi ja löytynyt suurten etsintöjen jälkeen nukkumasta rauhallisesti sammalmättäältä. Tämän tapauksen vuoksi hän on kotiseudullaan saanut lisänimen Martine-metsään-eksynyt. Hän on myös yritteliäs: myymällä keräämiään kukkia valtatien varressa hän ansaitsee taskurahaa. Hänessä on myös ikävä piirre: hän himoitsee tavaroita ja on valmis varastamaan. Muut lapset nimittävät häntä harakaksi.

Elsa Triolet nimesi kertomuksensa saduksi. Tuhkimo tulee helposti mieleen sisarusten hylkimästä tytöstä. Eräs romaanin henkilöistä kertoo sadun todellisesta prinsessasta, joka tunsi herneen patjakerroksen alta, ja viittaa kertomuksellaan juuri Martineen. 

Kylän kampaaja, leskirouva Donzert ja hänen tyttärensä Cécile, Martinen ikätoveri, ihastuvat tyttöön ja saavat Martinen äidin suostumaan siihen, että Martine muuttaa asumaan heidän luokseen. Käytännöllisesti katsoen Mami Donzert lähes adoptoi tytön ja opettaa tälle kampaamoalan perusteet.

Teini-ikäinen Martine on ihastunut Daniel Donelleen, joka on varakkaan viljelijän ja useiden taimitarhojen omistajan poika. Daniel on osallistunut sotaan vastarintaliikkeessä, joutunut saksalaisten vangiksi ja tuomittu kuolemaan, mutta pelastunut viime hetkellä, kun saksalaismiehitys päättyi. Hän on päässyt arvostettuun Versaillesissa sijaitsevaan puutarhakouluun. Hänestä on tulossa ruusunviljelijä neljännessä polvessa.

Martine yrittää asettua aina Danielin kulkureitin varrelle, mutta Daniel ei kiinnitä huomiota Martineen, pikkutyttöön, ennen kuin tämä tulee valituksi kylän Miss Kesälomaksi. Ohimennen Daniel tällöin sanoo Martinelle: "Haluaisin eksyä metsään kanssasi." Muuta heidän välillään ei tapahdu pariin vuoteen.

Rouva Donzert menee uusiin naimisiin pariisilaisen parturin, herra Georgesin, kanssa. Perhe muuttaa Pariisiin, Martine sen mukana. Martine saa työpaikan manikyristinä Institut de Beautésta, parinsadan työntekijän kauneustehtaasta. Muotilehtien mallin mukaan pukeutuvista Martinesta ja Cécilestä tulee täydellisiä pariisittaria. Cécilellä on useita sulhasehdokkaita, Martine elättelee edelleen haavetta Danielista.

Kerran Martine sitten töistä lähtiessään kohtaa Danielin. He menevät yhdessä syömään. Kerronta siirtyy Danielin näkökulmaan. Käy ilmi, ettei Martine ole ollut hänen ajatuksissaan. Nytkin Martine aluksi tuntuu hänestä vastenmieliseltä korostuneessa lian inhossaan. Illan päätteeksi hän on kuitenkin suudellut tyttöä Seinen rannalla ja tuntenut “putoavansa suoraan intohimon kurimukseen”.

Martine seurasi Danielia hotellihuoneeseen heti kun tämä oli ehdottanut sitä. Danielilla on nyt kaksi intohimoa: työ ja opiskelu kukkien jalostuksen parissa ja Martine. Daniel haluaa tieteellisiä menetelmiä hyödyntäen luoda uuden ruusumuunnoksen, jossa on vanhan ruusun tuoksu mutta uusien muunnelmien muoto ja väri. Danielin haaveessa siis saa ratkaisunsa menneen ja tulevan ristiriita, jonka Elsa Triolet esitti romaanin esipuheessa.

Danielin työn takia romaanissa tulee esiin runsaasti tietoa ruusujen viljelyn tekniikasta ja historiasta samoin kuin ruusuun liitetystä symboliikasta.

Ruusunviljelijä on luonnollisesti kiinnostunut kauneudesta ja myös sen ilmenemisestä kuvataiteissa. Hän olettaa, että kauneusalalla toimiva Martine jakaa hänen kiinnostuksensa. Daniel on ällistynyt, kun huomaa, että kirjallisuus ja kuvataide jättävät Martinen täysin kylmäksi. Ne ikävystyttävät häntä. Samaan aikaan Martine suhtautuu intohimoisesti näyteikkunassa näkemäänsä koruun tai mauttomaan tusinatavaraan.“Martine piti kaikesta uudesta, kiiltävästä, lakatusta, puhtaasta, sileästä, silkin pehmeästä, 'moitteettomasta'.”

Hääjuhlallisuuksien suhteen Martine pitää päänsä: hänen äitään ei ole kutsuttu eikä mainita sanallakaan. Häälahjaksi Mami Donzert, Georges ja Cécile antavat osamaksulla ostetun huoneiston Pariisista. Danielin isältä nuori aviopari saa Renault 4 CV -merkkisen auton.

Kuherruskuukausi vietetään Danielin isän tilalla. Muut tekevät töitä, hääpari lomailee. Aivan täysin Daniel ei malta pysyä pois kasvihuoneista. Martinea ihmetyttävät varakkaan kartanon alkeelliset olot: Danielin isä on ollut valmis ostamaan kalliit ilmastointilaitteet ruusuille, mutta talo saa tulla toimeen ilman keskuslämmitystä ja vesijohtoja. 

Isä suhtautuu epäillen Danielin tieteelliseen jalostushankkeeseen. Tilalla työskentelevä Danielin serkku Bernard kylvää isään epäluuloja. Daniel on ollut Bernardin kanssa vihoissa lapsesta saakka. Bernard on sodan aikana ollut saksalaisten palveluksessa. Mahdollisesti hän on ryhtynyt yhteistyöhön nimenomaan siksi, että Daniel liittyi vastarintaliikkeeseen. Bernard on pilannut tahallaan Danielin aloittaman jalostuskokeilun. Onneksi Pierrot-serkku on pelastanut osan tuloksista ja on saatu aikaan hybridi, jossa Danielin isäkin näkee taloudellisen mahdollisuuden.

Martine alkaa mielessään suunnitella Danielin uraa tämän aavistamatta. Siihen ei kuulu ruusunviljely isän maatilalla. Danielista pitää tulla puutarhasuunnittelija, jolla on toimisto Pariisissa ja varakas asiakaskunta. Martine katsoo, että hänellä on oikeus suunnitella miehensä uraa. Hänhän "omistaa" nyt Danielin.

Omistaminen! Siitä aiheutuu repeämiä nuoren parin onneen. Pariisin kaksion sisustamisesta heillä on erilaisia näkemyksiä. Martine sisustaa asunnon osamaksulla hankituilla huonekaluilla ja taloustavaroilla.

Martine säteili onnea, ja se säteili takaisin olo- ja ruokailuhuoneen kiillotetusta yhdistelmäkalustosta, kattiloista, värikkäistä muovivadeista ja lautasista, seinillä riippuvista tauluista.

     – Olin siinä uskossa että pidät enemmän pelkästä kankaasta kuin maalauksilla täytetystä.

     – Älä nyt viitsi, Daniel, sinä et ymmärrä mitään sisustuksesta. Martine katosi keittiöön.

     Daniel katseli ällistyneenä tauluja: hän oli usein miettinyt kulkiessaan Avenue de l'Opérata pitkin, kuka mahtoi ostaa noita isoissa näyteikkunoissa olevia jäljennöksiä, koiranpäitä, metsästäjiä, naisen jonka viitta aukeaa hänen istuessaan syytettyjen penkillä tuomioistuimen edessä... kova tuulenpuuska lakaisee salia, asiakirjat lentävät, ja vanhat tuomarit istuvat korokkeellaan hämmentyneinä alastoman naisen edessä. Hänen Martinensa osti noita tauluja... Kaunis Phryne joka kiihotti tuomioistuinta, riippui nyt tuossa hänen olohuoneensa seinällä.

Tässä romaanissa muovi ja nailon ovat pikakirjoitusta; niillä tarkoitetaan mautonta ja pinnallista. Martine näyttäytyy naurettavassa valossa, mutta ei Danielkaan täysiä pisteitä saa. Hän pitää itseään muita syvällisempänä. Ikävällä tavalla hän luokittelee naisia mielellään milloin kasveiksi, milloin muoviesineiksi. Martine on hänen mielestään kesyttämätön eläin, joka on eksynyt muoviesineiden joukkoon. Jonkinlaisen ristiriidan Danielkin siis näkee Martinen perusolemuksen ja hänen tavaroiden haalimisensa välillä. Danielin mielestä kaikki, millä Martine ympäröi itsensä, hävitti hänestä suuruuden: "Martine himoitsi tavaroita, esineitä, kojeita aivan kuin huumausaineen käyttäjä myrkkyään."

Nuoren parin yksityiskohtaisesti kuvattu syöksykierre oli raskasta luettavaa. Vähemmälläkin olisi heidän yhteensopimattomuutensa tullut selväksi. Minulle lukijana kävi niin, että menetin kiinnostukseni henkilöihin. Se palasi kuitenkin hetkeksi romaanin lopulla, joten mahdollisesti tutustun myöhemminkin Elsa Triolet´n tuotantoon.

Nuori aviopari viettää yhä vähemmän aikaa yhdessä. Daniel viettää pitkiä aikoja isänsä viljelyksillä. Martine tekee ylitöitä pystyäkseen maksamaan osamaksut. Jääkaapin ja television osamaksuja varten hän joutuu lainaamaan rahaa rouva Donzertilta, joka puolestaan panttaa korujaan tyydyttääkseen "ottotyttärensä" mieliteot.

Osan veloistaan Martine kuittaa television tietokilpailusta saamallaan voitolla. Martine alkaa myös tehdä yksityisiä hoitoja kauneushoitolansa asiakkaille. Hän saa potkut jäätyään tästä kiinni. Uusi työpaikka ei ole yhtä arvostettu kuin hänen menettämänsä.

Daniel aloittaa sivusuhteen Martinen erään ystävättären kanssa. Martine viettää yksinäisen rantaloman Antibesissa. Loman jälkeen Martine alkaa taas ostella kuin vimmattu. Pakkomielle saa absurdeja muotoja: pesukoneen ostettuaan Martine palkkaa palvelijan käyttämään sitä ja silittämään pyykkejä, koska hänellä itsellään ei ole näihin toimiin aikaa. Tilanne on luonnollisesti kestämätön. Hän joutuu sanomaan palvelijan irti ja käyttää pesukonetta itse vain harvoin.

Kun Daniel ilmoittaa löytäneensä uuden rakkauden ja haluaa eron, Martine ensin raivostuu ja sitten luhistuu henkisesti. Hän joutuu vähäksi aikaa parantolaan.

Äitinsä kuoltua Martine perii hökkelin ja pienen maatilkun kotikylästään. Romaanin lopussa Martine palaa sinne. Näyttää siltä, että hänen yrityksensä kieltää surkea lapsuutensa johtaa siihen, että käsittelemättä jäänyt menneisyys lopulta tavoittaa hänet. Tarinassa on syvä pessimistinen vire: pyrkimys puhtauteen on osoittautunut turhaksi, liassa kasvanut ei pääse juuristaan. Martine ajautuu äitinsä rooliin. On pieni mahdollisuus, että hän olisi vielä voinut löytää itsensä uudelleen luonnonlapsena, Martine-metsään-eksyneenä. 

Tarinan loppu on kuitenkin makaaberi ja kuvottava.

Olen tässä blogissa tai jossain blogikeskustelussa pohtinut ranskalaista kasvatusta, jota tunnen vain kehnosti, ja verrannut sitä suomalaiseen, josta minulla on enemmän kokemuksia. Olen ajatellut, että suomalaisessa kasvatuksessa yleensä pyritään myötätuntoon ja ymmärrykseen tekojen vaikutuksista ja keskitytään vähemmän käyttäytymisen ulkoisiin muotoihin. Tämän romaanin alkupuolella on osuva kuvaus Martinen lapsuuskodin kasvatusperiaatteista. Olisikohan tämä sitä ranskalaista kasvatusta? 

Marien lapset olivat hyvinkasvatettuja, urheita ja kohteliaita. He eivät koskaan unohtaneet sanoa "päivää, rouva" tai "kiitos, herra"; Marie ei myöskään sallinut nenäkkyyttä itseään kohtaan. Hänellä oli nopea ja luja käsi, ja lapset olivat tottuneet tekemään tai olemaan tekemättä aina hänen käskyjensä mukaan ja uskoivat häntä, kun hän uhkasi selkäsaunalla, sillä Marien uhkaukset eivät koskaan olleet tuulen pieksemistä. Lasten päässä tapahtui ilmeisesti samaa kuin koiran aivoissa kun sitä harjoitetaan: kun he tekivät sen tai tämän, he tottelivat, ymmärtämättä miksi piti niin tai näin.

Tämä ei kaipaa minulta kommenttia.

Elsa Triolet, Ruusuja velaksi. Kansankulttuuri Oy 1963. Ranskankielisestä alkuteoksesta Roses à credit (1959) suomentanut Eine Mannerkoski. 274 s.

Elsa Triolet: A Fine of Two Hundred Francs

Olen aina välillä etsiskellyt luettavaa ranskalaisen Goncourt-palkinnon voittajalistalta. Yleensä olen ollut tyytyväinen löytöihini. Listassa on kuitenkin yksi silmäänpistävä vinouma. Palkinto on myönnetty ranskaksi kirjoitetulle teokselle vuosittain vuodesta 1903 lähtien, mutta vasta vuonna 1944 sen sai ensimmäinen nainen, eikä naispuolisia voittajia palkinnon historiassa edelleenkään ole kuin vasta kolmetoista. Jos siis palkinto annettaisiin tästä vuodesta lähtien aina pelkästään naiskirjailijalle, miesten ja naisten osuus palkinnon saajista tasoittuisi vasta vuonna 2134! 

Ensimmäinen nainen, joka voitti Goncourt-palkinnon, oli Elsa Triolet (1896–1970). Triolet syntyi Moskovassa juutalaisen juristi-isän ja musiikinopettajaäidin intellektuelliperheeseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Ella Jurjevna Kagan. Vanhemman sisarensa Liljan kanssa hän sai hyvän koulutuksen. Molemmat tytöt puhuivat venäjän lisäksi sujuvasti myös ranskaa ja saksaa. Lilja meni naimisiin futuristirunoilija ja kriitikko Osip Brikin kanssa, ja näin myös Elsa tutustui futuristisiin runoilijoihin. Lilja Brik ja runoilija Vladimir Majakovski olivat rakastavaisia.

Vuonna 1918 Elsa meni naimisiin ranskalaisen upseerin ja diplomaatin André Triolet'n kanssa. Pariskunta muutti sen jälkeen Tahitille. Avioliitto ei ollut onnistunut, kahden vuoden jälkeen Elsa muutti yksin Berliiniin, jonne oli syntynyt Neuvostoliiton rajoittavan kulttuuripolitiikan takia vireä venäläinen taiteilijayhteisö. Kirjailija Viktor Šklovski rakastui Elsaan, joka ei tuntenut vastavuoroista tunnetta mutta suostui kirjeenvaihtoon sillä ehdolla, että kirjeissä ei mainittaisi rakkautta. Šklovski kokosi vuonna 1923 kirjeistään ja muutamista Elsan vastauksista teoksen ZOO: eli kirjeitä mutta ei rakkaudesta. Suomeksi kirja ilmestyi Jyrki Siukosen suomennoksena vuonna 2019.

Šklovski lahjoitti yhden kappaleen kirjaansa Maksim Gorkille, joka arvioi tylysti, että kirjassa ei ollut muuta hyvää kuin ne pari naisen kirjoittamaa kirjettä, ja vaati saada tavata kyseisen naisen. Gorkin kannustuksesta Elsa Triolet kirjoitti ensimmäisen kirjansa Tahitin kokemuksistaan. Se julkaistiin Neuvostoliitossa vuonna 1925. Tämän jälkeen Elsa julkaisi vielä kaksi romaania venäjäksi.

Vuonna 1928 Elsa tapasi ranskalaisen runoilijan Louis Aragonin. He menivät naimisiin seuraavana vuonna, mutta Elsa säilytti silti ensimmäisen aviomiehensä sukunimen kuolemaansa saakka. Pariskunta asettui asumaan Ranskaan, ja Elsa alkoi kirjoittaa ranskaksi. Vuonna 1938 ilmestyi hänen ensimmäinen ranskankielinen teoksensa, novellikokoelma Bonsoir Thérèse. 

Elsa Triolet'n ja Louis Aragonin yli neljäkymmentä vuotta kestänyt yhteiselämä oli taiteellisesti tuottelias: heidän kootut teoksensa on julkaistu 42-osaisena yhtenäisenä sarjana, jossa molempien teokset vuorottelevat. Louis Aragon oli myös kommunistiaktivisti. Elsa Triolet piti kommunistista agendaa rajoittavana eikä siksi ollut yhtä kiinteästi mukana poliittisessa toiminnassa kuin miehensä.

Toisen maailmansodan aikana Elsa Triolet ja Louis Aragon osallistuivat aktiivisesti vastarintaliikkeeseen. Näistä kokemuksistaan Elsa Triolet kirjoitti pitkiä novelleita, joista ensimmäinen, Les Amants d'Avignon, 'Avignonin rakastavaiset', ilmestyi lokakuussa 1943 salanimellä Laurent Daniel maanalaisen Éditions de Minuit -kustantamon julkaisemana.

Avignonin rakastavaiset aloittaa myös neljästä pitkästä novellista koostuvan Goncourt-palkinnon voittajateoksen Le Premier accroc coûte deux cents francs ('Ensimmäinen repeämä maksaa kaksisataa frangia'). Luin kirjan englanninkielisenä käännöksenä A Fine of Two Hundred Francs. Hieman erikoinen nimi on peräisin kokoelman viimeisestä novellista. Siinä kerrotaan, että lause jota tavattiin opastauluista baarien biljardipöytien läheisyydestä ja jolla yritettiin suojella arvokasta vihreää verkaa huolimattomilta pelaajilta, olisi ollut koodiviesti, joka ilmoitti Ranskan vastarintaliikkeelle Normandian maihinnousun alkamisesta. En löytänyt vahvistusta tälle tiedolle. Yleensä lähteissä kerrotaan, että viestinä oli säe Paul Verlainen runosta: Les sanglots longs des violons de l'automne – Syksyn viulujen pitkät nyyhkytykset.

Toisesta maailmansodasta ja myös Ranskan saksalaismiehityksestä julkaistaan edelleen runsaasti kaunokirjallisuutta. Elsa Triolet'n novellikokoelmalla on näihin myöhemmin julkaistuihin teoksiin verrattuna huomattava etu: siitä puuttuu jälkiviisaus. On jännittävää lukea aikalaiskuvausta, jossa sodan lopputulos ei vielä ole tiedossa. Siinä lukijan silmien edessä toive sodan lopputuloksesta muuttuu vähitellen uskoksi ja melkein varmuudeksi. Kunnes jokin lause paljastaa, että vaihtoehto on niin kauhea, että sitä ei yksinkertaisesti uskalleta ajatella. 

Avignonin rakastavaiset -novellin nimi viittaa kirjallisuuden yhteen suureen rakkaustarinaan, renessanssirunoilija Petrarcan yksipuoliseen kaukorakkauteen Lauraan. Myös Triolet'n rakastavaisten, Julietten ja Celestinin, rakkaus jää vaille täyttymystään. Novellin loppu on siitä huolimatta toiveikas.

Novelli alkaa minäkertojan nopealla luonnehdinnalla Juliette Noëlista. Salaperäinen minäkertoja katoaa pian näkyvistä ja tarina on sen jälkeen kerrottu hän-muodossa Julietten näkökulmasta. Juliette on sihteeri, johon on helppo rakastua. Insinööri Martin on jo kosinut häntä; yrityksen pääjohtaja on kohteliaasti tiedustellut, voisiko Juliette ryhtyä hänen rakastajattarekseen – avioliittoa hän ei valitettavsti vaimonsa takia pysty tarjoamaan. Juliette kieltäytyy kauniisti.

Saksalaismiehityksen aikana Juliette muuttaa Lyoniin Aline-tätinsä ja adoptoimansa José-pojan kanssa. Hän työskentelee sanomalehdessä ja käyttää vapaa-aikansa vastarintaliikkeen hyväksi. Myöhemmin käy ilmi, että yksi hänen työtovereistaan on värvännyt Julietten vastarintaliikkeeseen sen jälkeen, kun Julietten veli oli kuollut natsien käsissä.

Joululomansa vuonna 1942 Juliette käyttää kiertelemällä maaseudulla etsimässä sopivia piilopaikkoja vastarintaliikkeen ihmisille. Maaseudun luminen hiljaisuus on kuvattu tunnelmallisesti.

Työ itsessään on vaarallista ja edellyttää hienotunteisuutta: koskaan ei voi olla varma, mikä on ihmisten suhtautuminen saksalaisiin. Ilmiantajia oli koko ajan varottava. Osa ranskalaisista nimittäin arvosti saksalaisten järjestelmällisyyttä, tehokkuutta ja hyviä käytöstapoja. Saksalaisia Julietten oli tietenkin välteltävä; ranskalaispoliiseista puolestaan oli yritettävä löytää ne, jotka eivät myötäilleet uusia isäntiään.

Juliette saa tehtävän käydä Avignonissa vastarintaliikkeen asioilla. Siellä hän kohtaa yhteyshenkilönsä Celestinin. Juliette ehdottaa, että he ajankulukseen olisivat olevinaan rakastavaisia. Niinpä he viettävät yhdessä päivän ja illan, kiertelevät nähtävyyksiä, käyvät muun muassa linnassa, jonka seiniin rakastavaiset ovat kirjoittaneet viestejä toisilleen. Heidän ilta-ateriansa keskeytyy, kun Celestiniä tullaan noutamaan salaisiin tehtäviin.

Kiintymyksen ilmaiseminen on yllättävän vaikeaa näille ihmisille, jotka sotatilan takia ovat joutuneet pitkään pistämään omat tunteensa sivuun.

 "Juliette, you said 'Let's pretend...'"

     "Oh!" she cried faintly.

     "It's a terrible game... You have given me taste of everything that I don't possess, that I'll never possess, wonderful Juliette! I feel more miserable now than I ever did before, because I know that there's nothing left beneath the ashes. For a moment I was able to believe, but it's no use. If you couldn't work the miracle, no one else ever will. Juliette, don't cry. We're not masters of our hearts. I'm a blunt man..."

     "I'm not crying," said Juliette, snatching up her beret and putting it on. "I've always known that love is counterfeit, and that nothing is genuine but illusion. People don't love each other. No one loves anyone... I'm not in love with you. Where's my coat?"

Myöhemmin Lyoniin palattuaan Juliette saa ohjeet, että hänen on haettava junalta eräs vastarintaliikkeen mies ja opastettava hänet hotelliinsa. Yllättäen mies osoittautuu Celestiniksi. Lyhyen keskustelun jälkeen he poistuvat hotellista turvallisuussyistä erikseen. 

Melkein heti Juliette pidätetään. Saksalaiset vaativat häntä kertomaan Celestinin sijainnin. Juliette onnistuu pakenemaan, koska on oppinut tuntemaan kaupungin salakäytävät. Hän tapaa vielä kerran Celestinin. Hänet aiotaan lähettää pois maasta. Celestin haluaisi viedä Julietten mukanaan, mutta lentokoneessa on vain yksi vapaa paikka. 

Elsa Triolet liitti tarinan loppuun lauseen: "Antaa Historian jatkaa tarinaani." Sodan oloissa tarina on epäilemättä ollut rohkaiseva. Rakkaus ei ole kadonnut maailmasta. Se nyt vain saa odottaa, kunnes maailma on taas valmis siihen.

Kokoelman toinen novelli The private life of Alexis Slavsky, painter kertoo pariisilaisesta taidemaalarista, joka saksalaismiehityksen aikana joutuu vastoin tahtoaan poistumaan Pariisista. Kiertely maaseutupaikkakunnalta toiselle tutustuttaa lukijan maaseudun sodanaikaisiin ajattelutapoihin, mustanpörssin kauppiaisiin ja saksalaisten myötäilijöihin ja vastustajiin.  

Alexisin isoäiti on ollut juutalainen, isän puolelta hänen sukunsa on puolalainen. Outo sukunimi ja juutalainen sukuyhteys eivät tehneet elämää helpommaksi saksalaisten miehittämässä Ranskassa. Sinänsä Alexis on novellin loppupuolelle asti lähes täysin epäpoliittinen, hän elää ennen kaikkea taiteelleen ja on siinä menestynyt hyvin. Hänen vaimonsa Henriette huolehtii käytännön asioista niin että mies voi keskittyä työhönsä.

Novelli kertoo siitä, miten Alexis Slavsky sota-ajan kokemustensa takia vähitellen muuttuu. Hänelle taide on ollut kaikki kaikessa. Lievitystä ajoittaisiin masennuksiinsa hän on hakenut naisseikkailuista. Hän on ollut mieltynyt varsinkin hyvin nuoriin naisiin. Henriette-vaimo ei ole puuttunut miehensä suhteisiin. Henriettelle on kuitenkin kova pala, kun hän kuulee miehensä kertovan eräälle uudelle ystävättärelleen, ettei ole koskaan aiemmin kokenut tällaista rakkautta.

Tutustuminen ja ihastuminen vastarintaliikkeessä toimivaan Louiseen saa vauhtia Alexisin asenteen muutokseen. Alexis auttaa erästä pakkotyöhön määrättyä vankia tämän pakomatkalla. Kun Louise on joutunut pidätetyksi, Alexis saa käsiinsä osan Louisen päiväkirjamerkinnöistä. Niissä Louise kertoo suhteesta, jonka on aloittanut erään miehen kanssa päästäkseen elämässä eteenpäin edellisen, todella merkityksellisen suhteen jälkeen. Alexisin itsekeskeisyyttä kuvaa se, ettei hän ymmärrä itse olleensa tuo Louisen "laastarisuhde".

Toiminta vastarintaliikkeen apuna on selvästi hyväksi Alexisille. Hänen masennuksensa kaikkoaa. Toiveikkuus lisääntyy. Näyttää myös siltä, että sitoutuminen poliittiseen toimintaan vaikuttaa elähdyttävästi hänen taiteeseensa.

Kokoelman kolmas novelli Notebooks buried under a peach tree on eräänlainen jatke edelliseen novelliin. Se koostuu suurimmaksi osaksi Louisen piilottamien muistikirjojen teksteistä. Louise kertoo niissä minämuodossa elämänsä vaiheet lapsuudesta alkaen.

Elsa Triolet on tässä novellissa hyödyntänyt omia kokemuksiaan moskovalaisesta lapsuudestaan. Louisella – kuten oli Elsallakin – on jopa kuvankaunis vanhempi sisar, Odette. Perhe on vallankumouksen jälkeen muuttanut Pariisiin. Tytöt eivät ole jakaneet vanhempiensa porvarillisia arvoja, eikä vanhemmilla ole ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä heidän värikäs elämäntapansa. Siihen on sisältynyt juhlia ja ulkonäön dramaattisia muutoksia. Suhteita miehiin, ehkä naisiinkin – ainakin ruotsalaisen Elizabethin kanssa Louisen ystävyys oli hyvin intiimi. Louisen elämään kuuluu myös lyhyt harkitsematon avioliitto, joka on kariutunut. Louisen poikavauva on kuollut auto-onnettomuudessa.

Louise on työskennellyt toimittajana ja siirtynyt heti saksalaismiehityksen alettua vastarintaliikkeen palvelukseen. Näissä tehtävissä hän on tutustunut suureen rakkauteensa, kommunistiprofessori Jeaniin, jonka olinpaikasta hänellä ei ole tietoa. Puolitoista vuotta Louise on ollut saksalaisten vankina.

Louisen isä on päätynyt sodan aikana Englantiin Ranskan pakolaishallituksen ministeriksi. Hän yrittää houkutella myös Louisea turvaan Englantiin.

Novellin lopulla on Louisen reportaasi vierailusta vastarintaliikkeen taisteluosaston, maquisin, vieraana. Osaston kaksitoista nuorta taistelijaa ovat kaikki kotoisin samalta seudulta. He ovat puhtaita ja siloposkisia poikia. Heidän kouluttajansa ja johtajansa on lähikylän matematiikanopettaja, kommunisti. Hän käyttää salanimeä, mutta kaikki kyllä tuntevat hänet ainakin kolmenkymmenen kilometrin säteellä.

Maquis ostaa ruokansa lähiseudun maanviljelijöiltä, jotka kyllä auliisti ja säännöstelykortteja kyselemättä myyvät kaiken, mitä pyydetään, mutta vaativat sitten niistä mustan pörssin hinnat. Erityistä isänmaallista auttamishalua viljelijöillä ei vaikuta olevan.

Tärkeintä nuorille taistelijoille ovat saksalaiskohteisiin tehdyt ryöstöretket. Ne ovat hyvää harjoitusta. Louisekin on tuotu leiriin natseilta varastetulla Mersulla. Suurin puute on aseista ja ammuksista.

Louisen reportaasi päättyy mainintaan, että hän on jälleen Lyonissa, suunnittelee liittymistä maquisiin ja on lähdössä tavarataloon ostamaan sukkanauhoja. 

Novellin viimeisissä lauseissa hypähdetään ajassa eteenpäin. Louisen muistikirjat kaivetaan esiin puutarhasta. Nyt tiedetään, että Louise on pidätetty Galeries Lafayetten edustalla. Hänet on kuljetettu keskitysleirille ja teloitettu syksyllä 1943.

Kokoelman neljäs ja viimeinen novelli A Fine of Two Hundred Francs kuvaa tapahtumia ranskalaisessa maaseutukaupungissa pian Normandian maihinnousun jälkeen.

"No eipä ollut kaksinen invaasio", on maaseudun asukkaiden toistuva kommentti. Tilanne on sekava. Musta pörssi kukoistaa, siviilit valittavat kaikesta, väkeä virtaa maquisiin, mutta vastarintaliikkeen taistelijat eivät oikein tiedä, mihin pitäisi ryhtyä. Saksan joukkoja liikkuu maan halki kohti itää.

Novellissa on kuvaus yöstä, jolloin vastarintaliikkeelle on määrä pudottaa laskuvarjoilla aseita, jotka tulevat Algeriassa tauonneelta rintamalta. Farssimainen säntäily muuttuu äkkiä sävyltään vakavaksi. Aseet kyllä saapuvat, mutta niin saapuvat myös saksalaiset. Tuhat viisisataa saksalaista sotilasta vyöryy kaupunkiin. Seuraa mielivaltaisia teloituksia, raiskauksia, ryöstelyä. Aamulla natsit jatkavat matkaa kuorma-autot täynnä kaupunkilaisilta varastettua tavaraa.

Novelli päättyy pettymyksen sanoihin. Orastava yhteisyyden tunne ei ole kestänyt. Maihinnousun jälkeen ranskalaisten kostotoimet olivat kohdistuneet myös moniin oman maan kansalaisiin:

     Kesäkuun 6. päivänä viesti "Ensimmäinen repeämä maksaa kaksisataa frangia" ilmoitti ensimmäisestä maihinnoususta.

     Elokuun 15. päivänä tuli lisää vahinkoa ...[silloin liittoutuneet nousivat maihin Etelä-Ranskassa] En ole koskaan saanut tietää tämän hintaa, sillä tähän mennessä koko verka oli jo repaleina. Kärsimättömyyksissämme olimme kaikki alkaneet repiä sitä.

Elsa Triolet, A Fine of Two Hundred Francs. Virago Press 1986. Teoksessa on Helena Lewisin kirjoittama johdanto. Alkuteos Le Premier accroc coûte deux cents francs (1944). Kääntäjän nimeä ei mainita. Kansikuvassa Paul Colinin maalaus "Portrait of Suzy Solidor". 287 s.