H. E. Bates: The Pop Larkin Chronicles (Oi ihana toukokuu)

Englantilainen kirjailija H. E. Bates julkaisi vuosina 1958–1960 kolme romaania – kirja per vuosi – boheemista Larkinien perheestä. Nämä kolme romaania on julkaistu suomeksi yhteisnimellä Oi ihana toukokuu. Romaanit ovat toimineet pohjana jo kahdelle suositulle televisiosarjalle. 

Pienen tuumaustauon jälkeen kirjailija jatkoi sarjaa yhdellä romaanilla vuonna 1963. Hieman pitemmän paussin jälkeen kirjailija palasi Larkinin perheen pariin vielä viimeisen kerran vuonna 1970. Lukemani The Pop Larkin Chronicles sisältää sarjan kaikki viisi romaania.

H. E. Bates oli kirjailijana tuottelias. Hän julkaisi yli kuusikymmentä kirjaa. Tahti oli kova, eikä tuotannon taso ollut tasainen. Oi ihana toukokuu -sarjaa Bates itsekin piti kevyehkönä. Näin jälkeen päin tuntuu siltä, että taiteellisesti korkeimmalle tasolle hän pääsi novelleissaan, joista olen kirjoittanut blogissani pariin kertaan aiemmin. Esimerkiksi kirjailija Graham Greene piti niitä aikansa parhaina. Varhaisiin novelleihin kiinnitti huomiota myös kustannustoimittaja Edward Garnett. Garnett tuki Batesia ratkaisevasti tämän uran alkuvaiheessa, kun Bates vielä horjui kirjailijanuran ja porvarillisen ammatin välillä. Edward Garnett oli auttanut myös D. H. Lawrencea ja Joseph Conradia näiden uran alkuvaiheessa.

H. E. Bates oli kaikesta päätellen vaatimaton mies, joka itse piti parhaimpana lahjanaan kykyä kuvata Englannin luontoa. Lievää katkeruutta hän tunsi siitä, ettei hänen lahjojaan tunnistettu eikä tunnustettu korkeakirjallisissa piireissä. Näiden piirien silmissä hän oli tehnyt sen anteeksiantamattoman rikkeen, että oli tullut kirjoittaneeksi useita menestysteoksia. Kaari Utrio voisi kertoa enemmän tästä rikoksesta Suomen oloissa – ja on usein julkisissa esiintymisissään kertonutkin.

Oi ihana toukokuu -sarjassa H. E. Bates pääsi näpäyttämään arvostelijoitaan. Hän loi riemastuttavan kuvan hyvän maun vastaisista anti-intellektuaalisista ihmisistä, jotka piut paut välittivät siitä, mitä pidettiin arvostettavana. Suuri yleisö rakasti hänen luomustaan ja yhtyi nauruun kaiken maailman nirppanokille.

Larkinin perheen isä, Pappa (Pop), on luonut huomattavan varallisuuden ostamalla halvalla ja myymällä kalliilla – sanalla sanoen romukaupalla. Perheen äiti, Mamma (Ma), loihtii toinen toistaan herkullisempia aterioita suurelle perheelle ja sen lukuisille vieraille, joita ei koskaan päästetä lähtemään talosta ennen kuin he varmasti ovat kylläisiä ja ympäripäissään.

Perhe, jonka lapsiluku kasvaa viisiosaisen romaanisarjan aikana kahdeksaan, nauttii yltäkylläistä elämää: sarjan lopussa Larkinit omistavat muun muassa kolme televisiota, kolme autoa (Rolls Roycen, Jaguarin ja farmariauton) sekä lämmitettävän uima-altaan. Oven pielessä seisoo kaksi aitoa haarniskaa, joiden silmikoiden takana loistavat värilliset lamput. Larkineille kalliit tavarat ja kalliit juomat eivät edusta statusta – sen tavoitteluun he suhtautuvat huvittuneen epäilevästi – vaan mukavuutta. Heidän filosofiansa on, että ihmiselle tekee hyvää, kun hän saa sitä mitä haluaa.

Tämä asenne kattaa myös muut ruumiin ilot. Pappa palvoo Mamman runsasta vartaloa (55 – 55 – 55, tuumissa ilmaistuna) ja yleensäkin naiskauneutta. Naisten muotoihin, ennen kaikkea rintoihin, kiinnitetään romaaneissa huomiota enemmän kuin nykylukijasta tuntuu sopivalta. Ajan tuomat muutokset huomaa myös siitä, että Pappa Larkinin ja muidenkin henkilöiden seksuaaliset lähentelyt eivät nykyromaaneissa olisi mahdollisia ilman kriittistä kommenttia.

Papalla on romaanisarjan mittaan useita enemmän tai vähemmän pitkälle meneviä naissuhteita. Mamma suhtautuu miehensä seikkailuihin suopean ymmärtävästi, toisinaan jopa kannustavasti, esimerkiksi silloin, kun Papan lemmenseikkailun kohteena on lähiseudun sympaattinen vanhapiika, neiti Pilchester. 

Joskus Mamman ja Papan suhde muistutti mielestäni enemmän äidin ja pojan kuin aviopuolisoiden suhdetta. Kyse saattaa tosin olla vain minusta: jos mies on poikkeuksellisen kiinnostunut naisten rinnoista ja kutsuu puolisoaan "äidiksi", minussa herää epämukavia tuntemuksia. Larkinin pariskunta ei koskaan riitele. Toisinaan Mamma korkeintaan toruu Pappaa – kuin lasta. Kun mamma käyttää hänestä koko nimeä Sidney Larkin, Pappa tietää käyttäytyneensä huonosti ja olevansa pulassa.

Myös lastensa rakkauskokeiluihin Pappa ja Mamma suhtautuvat hyväntuulisesti. Heidän mielestään kaikkiin elämän nautintoihin on syytä tutustua jo varhain. Romaanisarjasta käy ilmi, että heidän oma suhteensa alkoi, kun Mamma oli viidentoista ja Pappa vuotta nuorempi. Naimisiin he eivät ole ehtineet, eikä lapsia ole kastettu.

Lapsista ainoastaan esikoinen Mariette ja toinen tumma viettelijätär, Primrose, saavat omat persoonallisuudet. Muut lapset ovat vain taustaa, jonka tehtävänä on kai olla osoitus Larkinien vilkkaasta viettielämästä, lapsirakkaudesta ja hedelmällisyydestä.

Romaanien runsas sivuhenkilögalleria on nähty ja kuvattu huomattavasti oivaltavammin kuin Larkinien lapset. Etenkin osuvat kuvaukset köyhtyneestä maaseudun yläluokasta olivat mieleeni. Ne ovat myös osa näiden romaanien pitkän linjan viestiä: sitä, että jotain arvokasta on vähitellen katoamassa.

Tälle ensimmäiselle kolmen romaanin sarjalle on ominaista suorastaan yltiöpäinen hyväntahtoisuus ja moraalisten ongelmien sivuuttaminen. Lievää paheksuntaa kohdistetaan vain niihin, jotka eivät jaa Larkinien hedonismia. Myös lukijan mahdollisesti kriittinen asenne liukenee drinkkien, suussasulavien herkkujen ja Englannin paratiisillisen luonnon kuvauksiin. Larkinien paratiisissa synti ei vielä ole tullut maailmaan. Olenkohan ainoa, jolle Larkinit tuovat mieleen pakanalliset jumalolennot? Heidän olympolainen maailmansa on moraalin tuolla puolen. 

Pappa Larkin toteaa, että eläminen on hänen uskontonsa

– that and earth and woods and flowers and nightingales and all that sort of lark and enjoying it and not preventing other people doing so.

Käyn seuraavassa läpi sarjan romaanit ilmestymisjärjestyksessä. Listaan tähän joitakin hajamietteitä, joita lukeminen synnytti. Kerron myös juonen keskeiset tapahtumat, joten jonkin verran paljastuksia on siis tulossa. 

The Darling Buds of May (Oi ihana toukokuu)

Romaanisarjan ensimmäisen osan juoni lähtee liikkeelle siitä, että perheen esikoistytär, seitsemäntoistavuotias Mariette, epäilee olevansa raskaana. Koska kaksi mahdollista isäkandidaattia ovat tavoittamattomissa (toinen naimisissa, toinen ulkomailla), sopiva isäehdokas saadaan Larkinien sekavia ja ilmeisen lainvastaisia veroasioita selvittelevästä ujosta tarkastajasta, Cedric Charltonista. 

En ole nähnyt kenenkään koskaan tulkitsevan tätä romaania siitä näkökulmasta, että siinä joukko moraalittomia mutta hurmaavia ihmisiä korruptoi rehdin nuoren miehen. Näinhän tässä romaanissa kuitenkin käy, mutta niin voimakas on Larkinien lumous, että lukijan mielestä kaikki menee kuten pitääkin. 

Viimeisessä luvussa suunnitellaan jo herra Charltonin ja Marietten häitä. Perinteiselle moraalille annetaan sen verran periksi, että herra Charltonista ei sentään tehdä isää jonkun toisen siittämälle lapselle. Marietten raskaus osoittautuu vääräksi hälytykseksi.

A Breath of French Air (Larkinit Ranskassa)

Sarjan toinen osa kertoo Larkinin perheen ja perheeseen nyt kuuluvan herra Charltonin lomamatkasta Ranskaan. Jos ensimmäisessä osassa herra Charlton mukautui Larkinien elämäntapaan, tässä toisessa osassa Charlton puolestaan pääsee vaikuttamaan Larkineihin. Charltonin vaikutuksesta Pappa on vaihtanut sensaatiolehti Daily Mirrorin arvostettuun Timesiin. 

Pappa muuten osaa lukea mutta ei kirjoittaa, ei edes omaa nimeään. Näen tässä yhden tavan, jolla kirjailija tekee eroa itseriittoisiin kirjallisiin piireihin. Ilman kirjoitustaitoakin ihminen voi pärjätä, jopa oikein hyvin. 

Myös Ranskan matka on herra Charltonin idea. Hän on viettänyt lapsuuskesiään Ranskassa ja haluaa tutustuttaa uuden perheensä tähän lapsuutensa unelmamaahan. Romaanissa on runsaasti hyväntahtoista naureskelua ranskalaisten tavoille ja ruokatottumuksille. Tämä kanaalin ylitse nokittelu kuuluu ranskalaisten ja englantilaisten perinteisiin vähän samaan tapaan kuin meillä Pohjanlahden yli. Ranskalaisten vastaus englantilaisille on luettavissa vaikkapa Asterix Britanniassa -sarjakuvakirjassa.

Sarjan kahdessa ensimmäisessä romaanissa esiintyy myös henkilö nimeltä Iris Snow. Mielenkiintoiseksi tämän henkilön tekee se, että hänen esikuvanaan on ollut kirjailija Iris Murdoch. Kirjailija H. E. Batesin Kentissä sijaitsevan kotitalon naapurissa asui muuan majuri Bayley, joka toimi esikuvana romaanien köyhtyneelle ja nukkavierulle Prikaatinkenraalille. Majuri Bayleyn nuorin poika, John, oli mennyt naimisiin Iris Murdochin kanssa kaksi vuotta ennen Oi ihana toukokuu -romaanin ilmestymistä.

Iris Snow on ihminen, jota Pappa Larkin ei pysty ymmärtämään eikä oikein hyväksymäänkään. Hänen vartalonsa ei täytä Papan naisellisen muodokkuuden vaatimuksia; hän pukeutuu ja leikkaa hiuksensa koulutyttömäisesti; käyttää vaikeita sanoja ja on innostunut Ranskasta ja uskonnosta. Hän on selvää vanhapiika-ainesta ja neitsyt. Tämän viimeksi mainitun puutteen tosin korjaa ranskalainen kokki lomahotellin rantahiekalla.

Kirjailija H. E. Bates olisi saattanut yllättyä, jos olisi tiennyt kaiken sen, minkä nyt tiedämme todellisen Iris Murdochin mutkattomasta suhtautumisesta seksuaalisuuteen ja hänen lukuisista suhteistaan niin miehiin kuin naisiinkin.

Tämä suhtautuminen Iris Snow´hun paljastaa romaanisarjasta piirteen, joka jossain määrin häiritsi minua. Larkinien suvaitsevaisuutta ei missään vaiheessa aseteta kunnolla koetteelle. He saavat olla suvaitsevaisia itse määrittämissään rajoissa, sillä kaikki näissä romaaneissa esiintyvät ihmiset ovat rodullisesti, poliittisesti ja seksuaaliselta suuntautumiseltaan homogeenisia. Jos Iris Murdochin kaltaisen aidon boheemin kohtaaminen sai kirjailija H. E. Batesin niin sekaisin, että hänen täytyi luoda irvikuvamainen Iris Snow, voi epäillä, että näennäinen vapaamielisyys kätkee muitakin konservatiivisia asenteita.

When the Green Woods Laugh (Jälleen kotona)

Sarjan kolmannessa osassa ollaan jälleen Englannissa. Sen juoni muodostuu Papan haltuunsa saaman kartanon myynnistä lontoolaiselle nousukaspariskunnalle ja sitten oikeudenkäynnistä, johon Pappa joutuu lähenneltyään uutta kartanonomistajatarta hieman liian tulisesti. 

Pappa tajuaa itsekin välittömästi ylittäneensä tällä kertaa sopivaisuuden rajat. Oikeudenkäynnistä hän kuitenkin selviää ilman tuomiota. Ei siksi, ettei olisi tehnyt sitä, mistä häntä syytettiin, vaan siksi, että hän pystyy oikeudenkäynnissä osoittamaan silminnäkijän epäluotettavuuden. Mikä sitten teki tästä naispuolisesta silminnäkijästä kelvottoman? Se, että hän oli yöpynyt hotellissa miehen kanssa, joka ei ollut hänen aviopuolisonsa!

Kirjailija on niin ihastunut nokkelaan päähenkilöönsä, ettei hän tunnu lainkaan havaitsevan kaksinaismoraalia, joka tässä tapauksessa haisee taivaisiin asti. Tulkoon mainituksi, että kirjailija H.E. Batesista käytettiin perhepiirissä nimitystä Pop, Pappa.

Kaupungista muuttaneille maaseutu ei ole paratiisi. Sen saa lontoolainen Jerebohmin pariskunta todeta konkreettisesti. Kartanon ylläpito vaatii tuhottomasti rahaa, eivätkä isännän haaveilemat metsästysretket todellisuudessa vastaa lainkaan metsästystä esittävien taulujen reipasta ja tyylikästä tunnelmaa.

Nousukkaisiin Larkinit suhtautuvat varauksin, mutta he arvostavat ja ihailevat köyhtyneen maalaisherrasväen sivistyneisyyttä. Larkinit myös lähettävät omat lapsensa kalliisiin yksityiskouluihin. 

Kolmannessa osassa myös saadaan yksi pitkä juonen kaari päätökseen, kun ensimmäisessä osassa alkanut Marietten ja Charltonin rakkaus vihdoin tuottaa hedelmän: Mariette on onnellisesti raskaana.

Oh! To Be in England

Sarjan neljännen osan juoni kietoutuu Larkinien lasten sekä Charltonien pojan kastejuhlan järjestelyyn. Näin saadaan tarinaan vielä uudelleen mukaan neiti Dupont, ranskalainen hotellin omistajatar, johon Larkinit tutustuivat Ranskan vierailullaan. Neiti Dupontista nimittäin tulee Larkinien Oscar-pojan kummi. 

Myös neiti Dupontin ulkopuolisen silmin katsottuna Englannin maaseutu on lumoavan ihana, vaikka moni muu asia häntä kovasti ihmetyttääkin, ennen kaikkea Larkinien täydellinen uskonnottomuus. Neiti Dupont luonnollisesti kuvittelee Larkinien perheen edustavan jonkinlaista perus-Englantia, joten hänen hämmennyksensä on ymmärrettävää. Romujen ja kotieläinten täyttämä piha ja toisaalta kalliit laatuviinit ja muu ylellisyys ovat vaikeasti yhteen sovitettavissa. Tässä vaiheessa Pappa Larkin on myös ostanut kokonaisen huvipuiston ja pystyttänyt sen niitylleen. 

Neljännessä osassa mukaan tulee myös ujo pastori Candy, koko suuren lapsikatraan kastepappi, jonka Larkinien neljätoistavuotias Primrose-tytär ottaa vietelläkseen. Täysin ja perusteellisesti tämä tosin onnistuu vasta romaanisarjan viimeisessä osassa. 

A Little of What You Fancy

Romaanisarjan viimeinen osa ilmestyi seitsemän vuoden kuluttua edellisestä. Tuntuu kuin kirjailija olisi päättänyt tuoda hieman todellisen elämän tummempia sävyjä mukaan idylliseen kertomukseensa. Ehkä myös taiteellisen eheyden tavoittelu sai hänet päästämään käärmeen paratiisiin. Pidän ratkaisua onnistuneena: pimeyden rinnalla valo loistaa kirkkaammin.

Romaani alkaa aiemmista romaaneista tutulla aistillisella yltäkylläisyydellä. Se alkaa nimittäin vuoteesta, jossa Mamma ja Pappa aamutuimaan rakastelevat ja nauttivat sampanjaa ja brandya. Vielä yhteen lemmenkoitokseen valmistautuessaan Pappa saa sydänkohtauksen.

Pappa selviytyy hengissä vain niukin naukin. Ankara hoito edellyttää alkoholista, sokerista ja eläinrasvoista luopumista. Mammalle tämä uusi dieetti on suoranainen loukkaus. Hän ei voi ymmärtää, kuinka hänen herkkunsa voisivat aiheuttaa mitään terveysongelmia. Mamman leväperäinen suhtautuminen lääkärien ohjeisiin aiheuttaa vielä toisen hengenvaarallisen kohtauksen. Sen jälkeen Mammankin on mukauduttava uuteen tilanteeseen.

Kirja kertoo sitten Papan vähittäisestä toipumisesta. Sivujuonne tarinaan saadaan taistelusta, jota Larkinin perhe alkaa käydä uutta, tulevalle kanaalitunnelille johtavaa moottoritietä vastaan. Suunniteltu tie halkaisisi heidän maatilansa. Tältä osin romaani on mainio kuvaus niistä asenteista, jotka sitten reilut neljäkymmentä vuotta myöhemmin oli helppo valjastaa Brexit-taisteluun. Kuten kaksi romaanin henkilöistä toteaa, Englanti on saari ja sellaisena se myös halutaan säilyttää. Kanaalitunneli uhkaa liittää Englannin liian kiinteästi muuhun Eurooppaan. 

Romaanissa on myös hieman erikoista satiiria yhteismarkkinoita kohtaan: siinä esitetään naurettavassa valossa karkeasti käyttäytyvät ihmiset, jotka ostelevat chiantia, brietä ja etanoita, jotka nyt ovat tulleet heidän ulottuvilleen, ja suuttuvat, kun kaupassa ei ole tarjolla roquefortia. Ilmeisesti herkut ovat sallittuja vain Larkinien kaltaisille sydämellisille ihmisille, eivät kaiken maailman roskasakille. Kummallisen snobistisia asenteita pilkahtaa välillä esiin tässä suvaitsevaisuuden ylistyksessä.

Tässä viimeisessä romaanissa myös Mamma Larkinille sallitaan pieni lemmenseikkailu, mikä tuntuu tässä vaiheessa reilulta. Sen verran on Pappa Larkin jo ehtinyt huseerata eri naisten kanssa. Loppujen lopuksi romaani kuitenkin päättyy puolisoiden harmoniaan. Pitkän kuivan kauden jälkeen he ovat sarjan päättävässä luvussa jälleen yhdessä vuoteessa.

Kaiken kaikkiaan romaanisarja on viihdyttävää luettavaa. Sen tunnelma on vahvasti kesäinen. Yhtä syksyä lukuun ottamatta kaikki sarjan osat sijoittuvat kesään, lämpöön ja aurinkoon. Sarja on myös kunnianosoitus jollekin mikä on katoamassa: Englannin luonnolle ja maaseudun elämäntavalle. Varsinkin sarjan kahdessa viimeisessä osassa vaaran merkit vähitellen korostuvat.

Larkinien boheemisuus ei minua häirinnyt. Päinvastoin, olen sitä mieltä, että he eivät ole riittävän boheemeja. Siellä täällä esiin pulpahtava pikkuenglantilainen kaksinaismoralismi esti minua nauttimasta täysin rinnoin tästä monessa suhteesssa onnistuneesta yltäkylläisen ja suvaitsevan elämäntavan kuvauksesta.

Romaaneihin pohjaavia televisiosarjoja olen katsellut satunnaisesti, kumpaakaan en alusta loppuun. Olen pitänyt niistä jaksoista, jotka olen nähnyt. Näyttelijävalinnatkin ovat vaikuttaneet osuvilta. Nyt romaanit luettuani minua kuitenkin ihmetyttävät televisiosarjojen ratkaisut. Romaanisarjan alussa Mamma ja Pappa ovat noin 35-vuotiaita ja Mariette-tytär 17-vuotias. Uusimmassa televisiosarjassa Mammaa ja Pappaa esittävät kuusikymppiset näyttelijät ja Mariettenkin näyttelijä on jo kolmenkymmenen vanha. Tarinan sävy muuttuu aivan toiseksi.

H. E. Bates, The Pop Larkin Chronicles. Penguin Books 1991. Kirja sisältää seuraavat romaanit: The Darling Buds of May (1958), A Breath of French Air (1959), When the Green Woods Laugh (1960), Oh! To Be in England (1963) ja A Little of What You Fancy (1970). 582 s.

Sarjan kolme ensimmäistä osaa on julkaistu suomeksi yhteisniteenä nimellä Oi ihana toukokuu (Book Studio ja Gummerus). Suomentaja Päivi Kalenius. Ensimmäinen osa on ilmestynyt tuoreeltaan suomeksi jo vuonna 1959 Otavan sarjassa Romaaneja aikamme ihmisistä. Suomentaja S. Laitinen. Myös toinen osa on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 1960 nimellä Tuulahdus Ranskan ilmaa.

--------------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti.

H. E. Bates: The Song of the Wren

Luin kesällä H. E. Batesin novellikokoelman The Grapes of Paradise ja lupailin palaavani kirjailijan tuotantoon uudestaan. Nyt on aika lunastaa lupaus. Yllykkeenä toimi myös se, että Britanniassa on tässä kuussa alettu esittää Batesin romaaneihin perustuvaa uutta kuusiosaista The Larkins -televisiosarjaa. Se perustuu romaaneihin, jotka on suomeksi julkaistu nimellä Oi ihana toukokuu. Näihin romaaneihin pohjautuvaa varhaisempaa tv-sarjaa on Suomessakin esitetty useaan otteeseen. 

The Song of the Wren -kokoelmassa on viisi pituudeltaan vaihtelevaa novellia: pisimmässä on 55 sivua ja lyhimmässä vain kahdeksan. Tämä on viimeinen H. E. Batesin elinaikanaan julkaisema kaunokirjallinen teos. Se on yhä täynnä voimakasta luontotunnetta, ja kirjailijan psykologinen silmä on edelleen yhtä tarkka kuin nuorempanakin. Pientä väsymistä olen havaitsevinani siinä, että kirjailija ei ihan jaksa uskoa siihen, että novellissa vähemmän on yleensä enemmän. Kaksi pisintä novellia päättyy murhaan. Tällainen äärimmäinen väkivalta novellin lopussa on mielestäni dramaturginen ongelma. Se tuntuu siltä, kuin joku vinkkaisi sinut ensin sivummalle ja kuiskuttelisi korvaasi salaisuuden – ja sitten lopuksi karjaisisi viimeisen lauseen niin kovaa, että korvasi jäävät soimaan. Kaikki se, mikä teki kertomuksesta herkän ja poikkeuksellisen, karkaa mielestä.

Jonkinlainen yllätys tai asioiden kirkastuminen novellin lopussa on hyväksi, mutta näistä kahdesta pisimmästä novellista leikkaisin mielelläni pois pari viimeistä kappaletta. Tämä on kuitenkin vain minun mielipiteeni eikä siis novellin kirjoittamisen resepti. Minulle hieman vaimeampi novellin lopetus antaa suuremman tyydytyksen. Ehkä joku toinen pitää juuri tällaisista järkyttävistä lopuista. 

Kokoelman toinen novelli, The Dam, oli vähiten mieleeni. Parasta siinä on syksyisen Pohjois-Italian luonnon herkkä kuvailu. Juoni muodostuu kahden saksalaisnaisen, äidin ja tyttären, sekä englantilaisen playboyn kolmiodraamasta. Kaikki kolme henkilöä ovat kylmiä ja epämiellyttäviä. Heidän suhteensa, jossa viha ja rakkaus sekoittuvat, on kyllä onnistuneesti kuvattu.

Toiseksi viimeinen novelli, The Tiger Moth, kertoo sota-aikaan sijoittuvan tarinan vauhdilla etenevästä romanssista. Pommikoneen suunnistajan jokainen päivä saattoi olla viimeinen, ja maaseudulle evakkoon siirretyn opettajattaren mahdollisuudet miesseuraan olivat rajalliset. Mies tässä novellissa uskoo rakentavansa tulevaisuutta; nainen toistaa usein, että kyse on vain unesta. Tässä novellissa on lopussa minulle sopiva yllätys. Se paljastaa henkilöiden traagisen yksinäisyyden.

Irlantilainen novellikirjailija Frank O'Connor julkaisi pitämiensä luovan kirjoittamisen kurssien pohjalta kirjan The Lonely Voice (1962), jossa hän esimerkkien valossa pohtii juuri novellin teoriaa. Siinä O'Connor sanoo jotenkin siihen tapaan, että romaani sitoo henkilönsä ja lukijan yhteisöön ja yhteiskuntaan, kun taas novelli paljastaa henkilöidensä peruuttamattoman ja järkyttävän yksinäisyyden. H. E Batesin novelleihin tämä näkemys sopii täydellisesti.

Keskimmäinen novelli The Man Who Loved Squirrels on kokoelman pisin. Sen päähenkilö on 45-vuotias vanhapoika, joka on jatkanut kuolleen isänsä ammattia ja veistää aidaksia pienessä metsävajassa. Yksinäisessä työssään Spile Jackson on melkein unohtanut taidon puhua ihmisille. Hän juttelee lähes pelkästään oraville, joita metsässä on runsaasti. Jackson ruokkii oravia ja on antanut niille kaikille nimet. Työn katkaisee päivittäin hetkeksi Jacksonin vanha äitimuori, joka tuo pojalleen lounaan metsään. Kommunikointi äidin ja pojan välillä on lähes olematonta. Äiti huolehtii pienen perheen ostoksista ja pojan tienesteistä. 

Spile Jacksonin elämä muuttuu, kun eräänä päivänä metsään ilmestyy työnhakumatkallaan harhaan kulkenut nuori nainen. Nainen alkaa vierailla Jacksonin luona metsävajalla – ehkä koska häntä huvittaa kiusoitella miestä, jolla ei ole minkäänlaisia naiskokemuksia; ehkä aidosta kiinnostuksesta; ehkä hyötyäkseen yksinkertaisesta miehestä. Joka tapauksessa Jackson alkaa tuoda naiselle rahaa äidin rahakätköstä, jotta nainen saa ostetuksi uusia vaatteita ja pikkutarvikkeita. Äidin ja pojan välit kiristyvät, kun poika alkaa viettää illatkin metsävajallaan ja kun rahaa alkaa kadota laatikosta äidin sängyn alta.

Eräänä päivänä nuori nainen sitten kertoo Jacksonille, että tarvitsee uuden talvitakin. Hän on ajatellut oravannahkaturkkia...

Kyseessä on siis vanhaakin vanhempi tarina: eroottisen houkutuksen takia mies luopuu jostain itselleen rakkaasta, arvokkaasta ja tärkeästä. Jääkö mies ikinä vaihtokaupassa voitolle? Saako hän tyydytyksen? Eipä niin. Simson ja Delila, Sinuhe ja Nefernefernefer.

Novellissa kuvataan erinomaisesti sitä, miten Spile Jackson kuuluu luontoon ja on tyytyväinen osa sitä ja miten hänen yrityksensä liittyä ihmisten yhteisöön johtaa murhenäytelmään ja yksinäisyyteen.

Novellikokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa on kummassakin sama päähenkilö, eksentrinen ja aivan ihastuttava ikääntynyt neiti Shuttleworth. Näissä kahdessa novellissa on samaa lempeää pikkuporvarillisuuden pilkkaa kuin Oi ihana toukokuu -sarjassa.

Ensimmäisessä, kokoelman niminovellissa The Song of the Wren vanhan neidin taloon tulee käymään mielipidetutkimuksen tekijä. Neiti on ollut juuri ruokkimassa lintuja erilaisilla voileivillä ja hämmentää tutkijan mielipiteillään lintujen ruokamieltymyksistä. Tutkijan kysymyksiin ajankohtaisista kysymyksistä neiti vastaa luontohavainnoilla. Poistuessaan tutkija pitää neiti Shuttleworthia hulluna eikä lainkaan huomaa ilkikurista yhteiskunta-analyysia, jota neidin vastauksiin on sisältynyt.

Kokoelman viimeisessä novellissa Oh! Sweeter than the Berry kylän pappi kutsuu itsensä kylään neiti Shuttleworthin luo. Neiti yllättää papin täsmällisillä raamattusitaateillaan. Pappi kysyy, kuuluuko neiti johonkin toiseen uskontokuntaan, sillä kirkossa häntä ei nähdä. Neiti vastaa:

'Naturally. The faith of the sun, the sky, the moon, the earth and the waters under the earth. The fish, the butterflies, the foxes that have no holes and all the fowls of the air. "And small fowles maken melodie and slepen all the nicht with open eye".'

'That last quotation is surely not Biblical?'

'Not on your nelly. Chaucer. Great man Chaucer. So rich and earthy. I always thought I wouldn't have minded being Chaucer's lady-friend.' Miss Shuttleworth helped herself to another glass of elderberry, took a sublime swig at it and belched ever so slightly.

Lopulta pappi lähtee pois mieleltään ja ruumiiltaan järkytettynä. Neiti Shuttleworth on tarjoillut niin auliisti omatekoisia viinejään, että horjahteleva pappi päätyy lopulta polvirukoukseen tien varteen neiti Shuttleworthin sielun pelastukseksi.

Hurmaavasta neiti Shuttleworthista olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Täytyy pitää silmät auki. Ehkä H. E. Bates on kirjoittanut hänestä muissakin kertomuksissaan.

H. E. Bates, The Song of the Wren. Penguin Books 1985.  Teos ilmestyi alun perin vuonna 1972. Kansikuva Anne Meisel. 128 s.

----------------------

The Man Who Loved Squirrels -novellin päähenkilö on päätoiminen puunhakkaaja ja aidastentekijä. Novellin kuvaamana aikana tämä ammatti oli jo katoamassa. Nykyään sitä luultavasti ei enää ole. Aidatkin tehdään enimmäkseen metallista tai sahatavarasta.

Siispä tämä menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen.

H. E. Bates: The Grapes of Paradise

Kirjailija H. E. Batesin tuotannosta meillä Suomessa tunnetaan varmasti parhaiten Oi ihana toukokuu (Darling Buds of May). Tähän romaaniin ja sen jatko-osiin pohjautuva tv-sarja esitettiin Yleisradion kanavilla alun perin 1990-luvulla ja uusittiin kymmenisen vuotta sitten. Kirjaa en ole lukenut, mutta tv-sarjaa katsoin mielelläni satunnaisesti varsinaisesti sitä seuraamatta. Oi ihana toukokuu on komedia, joka kertoo lämminhenkisesti epäsovinnaisesta Larkinien perheestä. Sarjan näyttelijät oli onnistuneesti valittu: erinomaiset komedianäyttelijät David Jones ja Pam Ferris esittivät Pop ja Mamma Larkinia. Säteilevä Catherine Zeta-Jones jäi mieleen perheen tyttärenä ensimmäisessä tv-roolissaan. 

Toinenkin Batesin romaaniin perustuva sarja on Suomen televisiossa esitetty: Rakkaudesta Lydiaan (Love for Lydia) 1970-luvun lopulla. Sitä seurasin tarkasti ja arvostaen, vaikka muistikuvat siitä nyt ovat jo hatarat. Tarinan nimihenkilö Lydia keräsi ihailijoita kuin kärpäspaperi hyönteisiä, ja kiihkeä mustasukkaisuus oli sarjaa kannatteleva tunne. Nuori Jeremy Irons näytteli yhtä Lydiaan rakastuneista.

Mieluisat muistikuvat tv-sarjoista saivat minut poimimaan kesämökkiluettavakseni H. E. Batesin novellikokoelman The Grapes of Paradise (1974). Tarkempi tarkastelu osoitti, että tässä itse asiassa on kaksi vanhempaa novellikokoelmaa yksissä kansissa ja uudelleen nimettynä. Novellit ovat alun perin ilmestyneet kokoelmissa Death of a Huntsman (1957) ja An Aspidistra in Babylon (1960). Kaikki novellit kertovat miesten ja naisten välisestä rakkaudesta, joten siinä mielessä ne temaattisesti sopivat yksiin kansiin. Melkein kaikissa kertomuksissa rakkaus on onneton tai ainakin epäsuhtainen. Ensimmäisen kokoelman jokaisessa neljässä tarinassa mies joutuu jollain tavalla naisen petkuttamaksi. Toisen kokoelman neljässä tarinassa myös miehinen hyväksikäyttö tulee valokeilaan. Ja jos nämä tarinat jotain meille opettavat, niin sen, että rakkaussuhteet, jotka perustuvat hyväksikäyttöön, ovat aina onnettomia.

Luonnon havainnointi on tärkeässä roolissa kaikissa novelleissa. Ihana luonto ja ihmisen toiminnan surkeus muodostavat kiintoisan kontrastin: ihminen on paratiisin häirikkö. Novellit ovat melko pitkiä: lyhimmillään 28 sivua ja pisimmillään 52 sivua. Kokoelman alaotsikossa niistä käytetään novella-nimitystä. Toisenlaisella rivivälillä ja tekstityypillä voitaisiin puhua joidenkin osalta jo pienoisromaaneista.

Käyn tässä läpi kokoelman novellit yksi kerrallaan. Juonipaljastuksia on jonkin verran luvassa, vaikka yritänkin olla paljastamatta kaikkein dramaattisimpia tapahtumia.

Kokoelman avaava "Death of a Huntsman" kertoo tarinan maaseudulla asuvasta ja hevosia kasvattavasta Harry Barnfieldistä, joka käy junalla päivätyössä Lontoossa. Kaikkien mielestä Harry on harmiton ja mukautuva tyyppi. Harryn avioliitto on väljähtynyt, puoliso hukuttaa elämänpettymyksensä alkoholiin. Harryn elämä muuttuu, kun hän rakastuu maillaan ratsastelevaan teinityttöön Valerieen ja saa tältä myös vastarakkautta. Tytön äiti, joka on ollut Harryn nuoruudenrakastettu, asettuu parin rakkauden tielle, ja tarina päättyy väkivaltaisesti ja traagisesti. Harryn myöhäinen yritys ottaa elämänsä omiin käsiinsä epäonnistuu surkeasti.

Novellissa on kohtalonomaisesti odottava tunnelma. Luontokuvaus on tässäkin novellissa merkityksellistä: Harryn elämäntilanteen symboliksi nousee myöhään kypsyvä kvitteni, kullankeltainen "Afroditen hedelmä". Syksy kääntyy talveksi novellin aikana.

"Night Run to the West" kertoo yörekan kuljettajasta Charlie Williamsista, joka tiivisteen hajottua etsii apua tienvarren synkästä talosta. Näin hän tutustuu rouva Broderickiin, joka on jo kymmenen vuotta odottanut invalidimiehensä kuolemaa. Charlien ja rouvan välille syntyy suhde, ja Charlie ottaa tavakseen pysähtyä talossa aina ohi kulkiessaan. Kun Charlie lopulta ymmärtää, että rouvan rakkaus ei ole pyyteetöntä vaan että häneltä odotetaan melko suurta vastapalvelusta, Charlie lopettaa suhteen ja yövuorojen ajamisen. Perinteistä symboliikkaa viljellään raskaalla kädellä: öiset matkat lännen kuoleman maahan vaihtuvat päivän puolelle. Kokoelman novellien henkilöt ovat yleensä yläluokan tai keskiluokan edustajia. Siinä mielessä työläistaustainen Charlie edustaa poikkeusta.

"Summer in Salandar" kuvaa espanjalaista rannikkokaupunkia, jossa brittiläinen laivayhtiön virkailija Manson ikävystyy kesän paahtavimmassa helteessä. Kaupunkiin, johon kukaan järkevä ihminen ei Mansonin mielestä tule kesällä, saapuu neiti Vane, joka alkaa tehokkaasti järjestellä itselleen tekemistä ja vaatii myös vastahakoisen Mansonin mukaansa. Eroottinen houkutus tekee Mansonista neidin juoksupojan ja  hän suostuu mukaan myös rasittavalle vuoriretkelle, joka päättyy huonosti. Käy ilmi, että neiti Vane ei ole neiti vaan rouva, joka aviomiehen petollisuuden takia on ottanut hieman omaa aikaa ja kaivannut jonkinlaista laastarisuhdetta. Manson oppii, että joskus suudelma ei ole jonkin alku vaan jonkin loppu.

Novellin hikinen tunnelma välittyi mainiosti, varsinkin kun satuin lukemaan tätä ihan kotoperäisen hellejakson aikana. Tunnelmansa ankeudesta huolimatta novelli oli yksi suosikeistani tässä kirjassa. Sen ihmissuhdeasetelma oli mielenkiintoisella tavalla epätavanomainen mutta kuitenkin helposti tunnistettava.

"The Queen of Spain Fritillary" on tämän ensimmäisen neljän novellin sarjan ainoa, jossa on minäkertoja. Vanheneva Laura muistelee siinä kesää, jolloin hän oli 17-vuotias. Nuori Laura kokeili viehätysvoimaansa ja leikitteli vanhan miehen tunteilla. Tästä oli traagiset seuraukset vanhan miehen lähipiirille. Novellin nimi tarkoittaa erästä perhoslajia. Perhosten keräilyllä on tässä novellissa myös vertauskuvallista merkitystä. Luonnonkuvaus on jälleen upeaa. Yorkshiren maaseutu Ouse-joen varrella on läsnä väreineen ja tuoksuineen.

"Aspidistra in Babylon" on kokoelmaan sisältyvän toisen sarjan ensimmäinen novelli. Painopiste muuttuu selvästi. Kun kaikissa edellä mainituissa mies joutui jollain tavoin alakynteen, on nyt miehen vuoro olla hyväksikäyttäjänä. Minäkertoja Christinen äiti pitää täysihoitolaa varuskuntakaupungissa, jonka huvielämää ja sotilastukikohtaa äiti varoittavasti kutsuu Babyloniksi. Kokematon 18-vuotias Christine on novellin nimen aspidistra, tuonenkello, vähään tyytyvä ja valju kasvi. Christine ei pysty vastustamaan Babylonin houkutusta, jonka hän kohtaa nelikymppisen kapteeni Archie Blainen hahmossa.

"A Month by the Lake" on toisen sarjan ainoa novelli, jossa ei ole minäkertojaa. Tämä koko kirjan pisin novelli oli ehdoton suosikkini, ehkä siksi että tämä on kokoelman ainoa tarina, jonka loppu on onnellinen, ja kaipasin jotain, joka vastasi omaa kesätunnelmaani. Novellin päähenkilö neiti Bentley on viettänyt alkusyksyä Italian järvialueella. Muiden hotellivieraiden valmistautuessa lähtöön, neiti Bentley päättää jäädä vielä koko lokakuuksi.

Neiti Bentley on ollut hieman ihastunut toiseen hotellivieraaseen, majuri Wilshawiin, tai ainakin tämän vaaleanpunaisiin korviin, jotka tuovat mieleen vaaleanpunaiset ruusut. Majuri on oikeastaan koulutukseltaan insinööri ja toimii metallialan yrityksen toimitusjohtajana. Sodan jälkeen moni britti jatkoi sotilasarvonsa käyttämistä myös siviiliyhteyksissä. Myös majuri Wilshaw peruu yllättäen lähtönsä ja päättää jäädä hotelliin, koska ihastuu salamannopeasti italialaisen perheen englantilaiseen kotiopettajattareen neiti Beaumontiin, kaikkeen kyllästyneeseen oikuttelijaan, jonka ainoa viehättävä piirre on hänen nuoruutensa.

Neiti Bentley ottaa tarmokkaasti haasteen vastaan ja onnistuu kääntämään majurin kiinnostuksen itseensä. Pari löytää toisensa hapuilun jälkeen. Aikuisten ihmisten hellän ironinen rakkaustarina.

There were many ways of pursuing happiness and perhaps half of them were stupid. Most of the time you were a fool and the rest of it in pain.

"A Prospect of Orchards" -novellin miespuolinen minäkertoja tapaa junassa tuttavan kaukaa menneisyydestä. Kertoja on nuoruudessa harrastanut nyrkkeilyä Arthur Templetonin kanssa ja häntä on kiusannut muisto Arthurin puolustuskyvyttömyydestä ja haluttomuudesta iskeä takaisin. Kertoja tulee vedetyksi mukaan Arthurin avioliiton viimeisiin kouristuksiin. Kiinnostava miehisen masokismin kuvauksena.

"The Grapes of Paradise" sijoittuu Tahitille. Novellin kertoja tapaa tarinan päähenkilön parturissa, ja päähenkilö pääsee näin kertomaan oman tarinansa. Tällainen "kaksikerroksinen" kertojaratkaisu on varsin luontevan tuntuinen ja sitä ovat monet novellikirjailijat hyödyntäneet. Näinhän me kerromme tarinoita eteenpäin kuulopuheiden perusteella. Novelli kertoo kitkerän tarinan hyväksikäytöstä ja mustasukkaisuudesta, jonka syynä on se, että mies ei voi tyytyä vain yhteen paratiisin hedelmään.

Olipa mukava lukea tällaista ihan perinteistä novellitaidetta! H. E. Batesilla on varsin laaja tuotanto, johon on varmaan syytä palata toistekin.

H. E. Bates, The Grapes of Paradise: Eight Novellas. Penguin Books 1974. Kokoelman novellit on alun perin julkaistu kokoelmissa Death of a Huntsman (1957) ja An Aspidistra in Babylon (1960). 316 s.

--------------------------------------------

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 23: Kirja, jota luet ulkona.