Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö

Kirjoittelin vähän aikaa sitten Flore Vescon nuortenromaanista, jonka viihteellinen väkivalta ei ollut oikein makuuni. Mikähän masokismi minut sai tarttumaan seuraavaksi tähän Virginie Despentesin (s. 1969) romaaniin, jota suorastaan mainostetaan sen väkivaltaisuudella? Ja vielä pitämään tästä. 

Romaanissa on todellakin yllin kyllin väkivaltaa, mutta viihteelliseksi en sitä kutsuisi. Tunteettomuus, pahoinpitelyt ja lopun dystooppinen terrorismi taustoitetaan tässä romaanissa uskottavasti. Väkivalta ei ole hauskaa: siihen liittyy tekijän osalta kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia muilla tavoilla, kärsimättömyyttä tai vallanhalua – ja kohteilleen teot aiheuttavat kipua, nöyryytystä ja pelkoa. 

Rakenneratkaisunsa romaani lainaa dekkareista, ennen kaikkea amerikkalaisista kovaksikeitetyistä rikostarinoista, joissa yksityisetsivä – illuusionsa menettänyt, kyyninen – etsii kadonnutta henkilöä. Amerikkalaisen perinteen etsivä on poikkeuksetta mies, Virginie Despentes nostaa tarinansa keskiöön naisetsivän, oikeastaan kaksikin.

Lucie Toledo, jonka minämuodossa kertoma tarina täyttää suunnilleen puolet romaanin sivuista, työskentelee pariisilaisessa etsivätoimistossa. Hän on ohittanut kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykin ja tuntee vaihtoehtojensa huvenneen vähiin. Hän ei erityisemmin pidä työstään, mutta tuntee, että hänen on tarrauduttava siihen kiinni, koska parempaa ei enää ole luvassa.

Hieman aikaisemmin hän on saanut varjostettavakseen Valentine Galtanin, rikkaan suvun 15-vuotiaan villikkotyttären. Nyt Valentine on onnistunut karistamaan seuraajansa kannoiltaan ja kadonnut. Lucien on löydettävä hänet korjatakseen huolimattomuutensa.

Lucie Toledo tuntee joutuneensa tehtävään, joka ylittää hänen kykynsä. Onnekseen hän saa värvätyksi kumppanikseen "Hyeenan", lähes myyttisen maineen saavuttaneen naispuolisen urkkijan. Hyeena on aloittanut velkojen perijänä mutta siirtynyt sitten korkean tason tehtäviin tiedustelupalveluiden ja yritysten tiedonhankkijana. Kovat otteet ovat aina kuuluneet Hyeenan keinovalikoimaan. Tämän tehtävän, johon liittyy hänen tasollaan mitätön rahallinen korvaus, Hyeena ottaa vastaan, koska näkee kadonneesta Valentinesta otetuissa valokuvissa jotain poikkeuksellista – pelottavaa voimaa. Tämän erityispiirteen näkevät monet muutkin romaanin mittaan. Lucie Toledo on tässä suhteessa poikkeus, hänelle Valentine on lopun yllätykseen saakka vain "urheasti sinne tänne poukkoileva flipperikuula". 

Hyeena on myös seksuaalinen saalistaja. Hän on kiinnostunut ainoastaan naisista. Myös Lucie huomaa romaanin mittaan avautuvansa rakkaussuhteelle naisen kanssa. Ei kuitenkaan Hyeenan kanssa, joka on Lucien makuun liian kova ja karkea. Suhde Espanjasta löytyneeseen Zoskaan kannattelee Lucieta romaanin lopussa, kun häntä epäillään ja etsitään osallisuudesta vakavaan rikokseen.

Valentinen etsintä vie Lucie Toledon ja Hyeenan Pariisin hienostokortteleista maahanmuuttajataustaisiin esikaupunkeihin ja poliittisesti aktivoituneiden nuorten pariin ja myöhemmin Barcelonaan.

Lucien minäkerronnan lisäksi romaanissa on useita hän-muodossa kuvattuja näkökulmahenkilöitä, joiden ajatusten kautta tapahtumia ja henkilöiden suhteita valotetaan. Näitä esiin nostettuja henkilöitä ovat muiden muassa Valentinen isä, menestyskirjailija ja "pilluhaukka", joka elää toisessa avioliitossaan Clairen kanssa. Clairen näkökulma paljastaa alemmuudentunnoista kärsivän naisen, joka onnistuu voittamaan kehohäpeänsä ainoastaan sidontaleikeissä.

Romaanin naisten ulkonäkökeskeisyys ja hoikkuuden ihannointi viedään satiiriseen ääripisteeseensä Valentinen äidin, Vanessan, osuudessa. Ulkonäkö ja opportunismi ovat olleet aina hänen ainoa pääomansa. Hän asuu nyt Barcelonassa rikkaan arkkitehdin tyylikkäänä pariisilaisena puolisona. Uudessa kotikaupungissaan hän saa katsoa muita alaspäin. Hän saa tuntea "rasismin ilot", mikä ei ole hänelle maahanmuuttajataustansa takia ollut mahdollista Pariisissa. 

Karkumatkalla oleva Valentine saapuu Barcelonaan tapaamaan äitiään, joka edelleen haluaa pitää tyttärensä salassa uudelta aviomieheltään. Mitäpä tämä tyylikäs leidi kysyykään heti kättelyssä teini-ikäiseltä lapseltaan, jota ei ole tavannut lähes viiteentoista vuoteen: Miksei tämä pidä tarkempaa huolta linjoistaan?

Valentinen muslimiserkku,Yacine, tuntee vihaa ranskalaisuutta kohtaan. Hänellä on ollut lyhyt suhde Valentinen kanssa ennen tämän katoamista. Yacine on katkaissut suhteen, koska on pelännyt sitä voimaa, jonka on Valentinessa nähnyt. 

Carlito, anarkisti, on muuttanut Valentinen, nautintoa hakevan biletytön, ajattelutavan. Hänen kapinansa on muuttunut poliittisesti tietoiseksi. Carliton vaikutuksesta Valentine on lopettanut nettiriippuvuutensa yhdellä iskulla vähän ennen katoamistaan. Hän on poistanut somekanavansa ja sähköpostinsa. Sitten hän on heittänyt kännykkänsä jokeen.

Elisabeth on nunna, jonka johtamaan yhteisöön Valentine päätyy Barcelonassa. Elisabeth on poliittinen kameleontti, joka on toiminut Englannin tiedustelupalvelun vakoojana. Nyt hän groomaa Valentinen kaltaisia nuoria lapsisotureiksi taisteluun. Minkä puolesta? Ehkä ei minkään, ainoastaan vääryyttä vastaan. Jumalaan Elisabeth ei usko.

Etsivät löytävät lopulta Valentinen, joka palaa entiseen elämäänsä näennäisesti rauhoittuneena. Vain näennäisesti. Hyeenalla on kyky aavistaa, mitä ihmiset ajattelevat. Hän vaistoaa, mihin suuntaan Valentine on menossa ja ravistaa hetkeksi pois kyynisyytensä. Hän tekee vielä viimeisen epäonnisen yrityksen pelastaakseen tytön. 

Pääsemme viimein kurkistamaan myös Valentinen omiin ajatuksiin. Hän on ollut omaa tyyliään hakeva rikas tyttöraukka, jonka mieltymykset ovat vaihdelleet nopeasti. Hän on maannut mahdollisimman monen kanssa, koska on uskonut, että seksissä voi kehittyä kuin pianonsoitossa. Hänen ajattelunsa on kuitenkin politisoitunut ja syventynyt. Paljastuu, että Valentinen isoisä on kasvattanut häntä kapinalliseksi – ja suuromaisuuden perijäksi. Henkilökohtainen ja poliittinen kietoutuvat yhteen – kuten ne aina tekevät. Aivopesun on viimeistellyt Elisabeth-nunna.

Valentine on pettynyt aikuisten luomaan maailmaan. “Hän aikoo viskata kapulan rattaisiin. Hän aikoo luoda järjestystä heidän rakentamaansa maailmaan.“ Hänen mielestään poliittinen liike voi oikeuttaa olemassaolonsa vain kuolonuhreilla. “Muuten se on pelkkää feminismiä: ylläpidettyjen naisten harrastus.”

Esittelyni on varmaan sekava ja hajanainen. Ehkä se kertoo siitä, miten tämä kirja hämmensi minua. Varsinkin kun samaan aikaan kotikaupungissani Oulussa on nähty maahanmuuttajiin kohdistuneita väkivallan tekoja, joista toisen tekijä on samanikäinen kuin Despentesin romaanisankari. Virginie Despentes vaikuttaa tämän edelleen ajankohtaisen – tai juuri nyt ajankohtaisen – romaanin perusteella ymmärtävän hyvin turhautumista ääriliikkeiden taustalla. Nuori voi radikalisoitua nopeasti, koska elämä ei ole vielä opettanut siihen, että muutokset vievät aikaa. 

Tämän kirjan luettuani ymmärrän yhä selvemmin, että empatia kuuluu politiikkaan ja talouselämään. On suuri epäonnistuminen, jos ne sieltä karkotetaan.

Maailmanlopun tyttö voitti Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010.

Kääntäjä Einari Aaltonen on löytänyt sopivan räväkät ja rennot suomenkieliset vastineet Despentesin rajulle tyylille ja aggressiiviselle sanastolle.

Romaanista on kirjoitettu myös blogissa Reader, why did I marry him?

Virginie Despentes, Maailmanlopun tyttö. Like 2012. Ranskankielisestä alkuteoksesta Apocalypse bébé (2010) suomentanut Einari Aaltonen. Kansi: Tommi Tukiainen. 352 s.

Flore Vesco: De Cape et de Mots

 

Oyez, oyez l'histoire de Serine, demoiselle à la langue affûtée, qui sauva un royaume avec trois mots.

Kuulkaa, kuulkaa tarina Serinestä, teräväkielisestä neidosta, joka pelasti valtakunnan kolmella sanalla.

Flore Vescon (s. 1981) huumorilla höystetty "yli 11-vuotiaille" kohdennettu seikkailutarina alkaa kuin keskiaikainen kronikka. Sen tapahtumat ajoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään feodaaliaikaan ja sijoittuvat suurimmaksi osaksi kuningas Léo III:n hoviin, jonne köyhtyneen aatelisperheen 17-vuotias tytär Serine (Séraphine Marie-Geneviève Alexandrina de Notre-Dame Chancies du Jousselinier Senestre lez Castiche de l'Auberivière sié l'Ostel de la Colline) saapuu isänsä kuoleman jälkeen päästäkseen yhdeksi kuningattaren seuraneideistä.

Romaanin kielellisesti iloitteleva kerronta sisältää paljon sanaleikkejä, joilla on tärkeä osa myös teoksen juonessa. Romaanin nimeenkin sisältyy sanaleikki. Nimi viittaa seikkailutarinoiden genreen, josta käytetään nimitystä de cape et d'épée, kertomuksia 'viitasta ja miekasta' (englanniksi cloak-and-dagger). Serinen sanat (mots) ovat niin teräviä, että ne ovat nimessä saaneet korvata miekan.

Romaanin historiallinen ajankuva on paikoin hyvin todenmukainen. Sen henkilöiden ajatusmaailma on sen sijaan melko nykyaikainen. Varsinkin Serine ajattelee ja käyttäytyy tavalla, joka on kaukana hillitystä seuraneidin käytöksestä. Hänen uteliaisuutensa ja empaattisuutensa johtavat hänet ystävystymään linnan palvelusväen – pyykkärien ja keittöapulaisten – sekä pyövelin ja tämän oppipojan kanssa. Palvelusväen työn määrä ja uuvuttavuus, jotka hovikuvauksissa usein sivuutetaan, kuvataan tässä romaanissa realistisesti.

Kuningas Léo III on sairas ja voimaton. Hän suree edelleen ensimmäistä puolisoaan ja menettämäänsä lasta, jota ensimmäinen kuningatar kuollessaan odotti. Tarinassa, joka käyttää paljon sadun elementtejä, menetetyiksi luullut saattavat putkahtaa esiin yllättävistä paikoista. 

Uuden kuningattaren ja tämän hovineitojen parissa Serine ei viihdy. Hän myös joutuu näiden silmätikuksi, kiusaamisen ja ilkeyden kohteeksi. Serinen elämän hovissa tekee erityisen hankalaksi se, ettei tämä kielellisesti nokkela tyttö osaa lukea. Ilkeydessä kunnostautuu varsinkin hovineito Crisante, joka omii kunnian itselleen Serinen löydettyä harakanpesästä kuningattaren kadottaman sormuksen. Linnan juhlia varten Crisante lainaa juhlavan korsettiasun Serinelle, jonka omat vaatteet ovat maalaismaisia. Crisante kuitenkin järjestää niin, että kesken juhlien korsetti pettää ja Serine joutuu nöyryytettynä peittelemään alastonta ylävartaloaan. Näennäisestä paheksumisestaan huolimatta hovimiehet ovat ilmeisen ihastuneita tytön muotoihin.

Jatkuvien etikettivirheidensä takia Serine joutuu rangaistukseksi toimimaan muun muassa kuningattaren vakoojana kolmena yönä. Flore Vescon riemukas, nopeasti juonta eteenpäin kuljettava kerronta sisältää paljon leikittelevää huumoria, joka yhdistyi mielessäni esimerkiksi Terry Pratchettin brittikomiikkaan. Hyvin ranskalaista sen sijaan oli tapa, jolla romaani kuvaa Serinen todistamaa hoviväen yöllistä sivusuhdekarusellia. Nuortenkirjojen itsesensuurin rajat vaikuttavat eri kulttuureissa sijoittuvan hieman eri paikkoihin.

Lopulta Serine lähetetään kotiin. Sitä ennen hän on jo joutunut rangaistukseksi luovuttamaan peruukintekijälle kauniin kastanjanvärisen tukkansa. Tässä vaiheessa Serine on jo huomannut kuningattaren ja tämän sihteerin juonittelut kuninkaan päänmenoksi ja päättää jäädä auttamaan kuningasta hovinarriksi naamioituneena. 

Serinen pilat hovinarrina saavat kuninkaan voimaan paremmin. Hauskuutuksen varjolla Serine opettaa kuningasta pitämään paremmin puolensa kuningatarta ja ministereitä vastaan. Kuningas alkaa myös Serinen avulla selvitellä ensimmäisen puolisonsa kuolemaan liittyviä mysteereitä. Apunaan Serinellä on palveluskunnan ohella pyövelin oppipoika Léon, jonka tunteet Serineä kohtaan vähitellen ylittävät pelkän toveruuden rajat. Léonin nimeen sisältyy hänen salatun syntyperänsä paljastava vihje – varsinkin jos se kirjoitetaan näin LÉO N. Tämän juonenkäänteen paljastaminen ei tässä haitanne. Se oli hyvin varhain arvattavissa.

Kuninkaan yllättävä kuolema vie Serinen vielä oikeuden eteen murhasta syytettynä. Loppuselvittelyssä paha saa palkkansa. Serine oppii myös lukemaan ja kirjoittamaan. Häitäkin päästään juhlimaan.

Romaanin pilailu väkivallalla ja kärsimyksellä ei ollut minun makuuni. Verta vuodatetaan, hampaita lyödään rikki, koiria potkitaan – ja siten kuvattuna, että niille kai oli tarkoitus nauraa. Pyövelin vankityrmien asukkaat pitävät kidutusta tervetulleena vaihteluna elämässään. Välillä siellä siivotaan: kahleet kiillotetaan ja rotat pestään – no hyvä on, onhan se pikkuisen huvittavaa.

Kärsimyksestä vitsien vääntäminen voisi tietysti olla omaksuttu esimerkiksi renessanssiajan kirjailijoilta, joiden teoksissa hupia irrotetaan koirien potkimisesta ja palvelijoiden piiskaamisesta. Ehkä Flore Vescon vaikutteet ovat kuitenkin enemmän peräisin animaatioelokuvista ja slapstick-komedioista. En näin vanhempana niistä saa iloa, mutta en olisi tätäkään huumorin laatua kieltämässä. 

Lapsille ja nuorille tietynlainen kumouksellisuus ja hyvien tapojen vastaisuus voi olla merkittävä houkutin kirjallisuudessa. Amerikkalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija Alison Lurie kirjoittaa esseekokoelmassaan Don't Tell the Grown-ups: Subversive Children's Literature:

Most of the great works of juvenile literature are subversive in one way or another: they express ideas and emotions not generally approved of or even recognized at the time; they make fun of honored figures and piously held beliefs; and they view social pretenses with clear-eyed directness, remarking – as in Andersen's famous tale – that the emperor has no clothes.

Flore Vescon De Cape et de Mots ei siis ollut mielestäni mikään ihan loistava teos, mutta enpä minä varmaan olekaan ihan sen kohdeyleisön ydintä. Romaani oli kyllä paikoin oikein viihdyttävä. Kerronnan railakas tahti vetää mukaansa. Ja tämähän oli vasta kirjailijan esikoisromaani. Haluaisin nähdä, mihin suuntaan hän on tästä edennyt myöhemmissä romaaneissaan, joista L'estrange Malaventure de Mirella on saanut huippuarvostetun Vendredi-palkinnonkin.

Flore Vesco, De Cape et de Mots. Librairie Génerale Française 2019. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2015. Kansi: Charlotte Gastaut. 184 s.

Colm Tóibín: A Guest at the Feast

Tämä Colm Tóibínin (s. 1955) esseekokoelma on koottu enimmäkseen kirjallisissa aikakauslehdissä aiemmin ilmestyneistä artikkeleista. Suurin osa esseistä on ensimmäisen kerran julkaistu London Review of Books -lehdessä. Esseet on ryhmitelty kolmeen osaan, joista ensimmäisessä on kolme omaelämäkerrallista esseetä. Toinen osa käsittelee neljässä esseessään katolisen kirkon nykytilaa, kolmen viimeisimmän paavin elämää ja ajattelua sekä ennen kaikkea katolisen kirkon suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja seksuaalisuuteen laajemminkin. Kolmannen osan kolme ensimmäistä esseetä kertovat Tóibinille läheisten nykykirjailijoiden tuotannosta. Kirjan viimeinen essee kertoo Tóibínin vierailusta lokakuiseen Venetsiaan vuoden 2020 koronarajoitusten aikaan.

Ensimmäisen osion omaelämäkerrallisissa esseissä tulee hyvin esille Tóibínin kyky liikkua nopeasti tunnetilasta toiseen. Koominen ja traaginen ovat usein vain lauseen päässä toisistaan ja joskus läsnä aivan samanaikaisesti. Tóibínin komiikka kohdistuu useimmiten häneen itseensä. Hän maalaa nuoresta itsestään kuvan tavallisena maalaistallukkana suurta maailmaa ihmettelemässä. Hänen ironiansa ei kuitenkaan ole kiusallisen vähättelevää eikä itsekeskeistä.

Ensimmäinen essee kertoo Tóibínin sairastumisesta kivessyöpään ja ennen kaikkea siitä, millaista oli elää kemoterapiapotilaana. Olen joskus ajatellut, että selviytyisin ehkä kemoterapiasta kohtuullisen helposti siihen liittyvästä pahoinvoinnista huolimatta: makaisin vain vuoteessa ja lukisin. Tóibín paljastaa, että tämä ei niin vain onnistu. Hänen yöunensa jäivät lyhyiksi, ruoka ei maistunut – kirjaimellisesti se ei maistunut miltään – päivisin hän ei pystynyt edes lukemaan tai kuuntelemaan musiikkia. Hän vain tuijotti eteensä. Usein hänen teki mieli soittaa sairaalaan ja kertoa, ettei kestä enää. Sitten hän ymmärsi, ettei pystyisi mitenkään selittämään, mikä hänellä oli hätänä. Hänellä ei ollut varsinaisia kipuja, huono olo oli jonkinlaista piinaavaa sielullista tuskaa.

Toinen essee A Guest at the Feast on Tóibínin  omaelämäkerta, joka on kerrottu lähinnä hänelle tärkeiden paikkojen ja talojen kautta. Hän kertoo laajasti lapsuudestaan Enniscorthyn pikkukaupungissa Wexfordin kreivikunnassa Irlannissa sekä opiskeluajastaan Dublinissa. Parnell Avenuella sijainnut syntymäkoti on päässyt miljööksi useihin hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa. Vieläkin hän ihmettelee, miten viisilapsinen perhe ja koira mahtuivat sadepäivinä sen pikkuruiseen olohuoneeseen. Kuudenkymmenen muualla vietetyn vuoden jälkeen hän muistaa kadulla asuneiden kahdenkymmenenkahden perheen sukunimet ja sen missä järjestyksessä heidän talonsa kadulla sijaitsivat. Lapsuuden tärkeitä paikkoja olivat myös kahden hänen tätinsä ulkoisesti lähes identtiset mutta ilmapiiriltään hyvin erilaiset talot Enniscorthyssa. Myös nämä talot löysivät myöhemmin tiensä Tóibínin kirjoihin.

Kesänviettoon hänen lapsuuden perheensä lähti yleensä Irlannin itärannikolle Wexfordiin. Sinne Tóibín myöhemmin rakennutti itselleen toisen kotinsa Dublinin asunnon lisäksi. Wexfordin talon ikkunoista avautuu alati muuttuva merinäköala. Talonsa sijainnin ansiosta hänet on helppo tunnistaa uudeksi asukkaaksi. Uudet talot on rakennettu maaston korkeille kohdille, vanhat notkelmiin. Paikallisille asukkaille suoja säältä on ollut tärkeämpää kuin näköalat. 

Tóibín sitoo oman lapsuuden maailmansa vähittäisen laajenemisen Irlannin yhteiskunnalliseen muutokseen. Juuri noina 1960- ja 1970-lukujen vuosina Irlannin yhteiskunta avautui. Sensuurirajoitukset lievenivät. Colm kertoo hämmästyksestään, kun löysi verrattain nuorena leskeksi jääneen äitinsä kaapista kolme romaania, jotka Irlannin sensuurilautakunta oli alun perin kieltänyt: John McGahernin The Dark, Edna O'Brienin The Country Girls ja John Updiken The Couples. Kaikki nämä rohkeat seksuaalisuuden kuvaukset muuten julkaistiin tuoreeltaan suomeksi jo 1960-luvulla.

Vuonna 1971, kun Colm Tóibin oli 16-vuotias, hän sai kirjoituskilpailusta palkinnoksi kirjalahjakortin ja matkusti Dubliniin käyttämään sen. Paluumatkalla kaksi katolista pappia pysäytti hänet ja pyysi häntä näyttämään, mitä oli ostanut. Hieman jännittyneenä Colm näytti ostoksensa: Jean-Paul Sartren The Age of Reason, Kafkan The Trial ja Hemingwayn The Sun Also Rises. Ensimmäinen papeista totesi, että Kafka oli vähän synkkä hänen makuunsa. Toinen puolestaan ehdotti, että Colm kirjoittaisi kirjoista esseen luettuaan ne. Ei puhettakaan kirjojen haitallisesta vaikutuksesta saati niiden takavarikoimisesta. 

Esseen osassa, jossa kertoo vierailustaan äitinsä huoneessa heti tämän kuoleman jälkeen, Tóibín kuvaa kauniisti äitinsä lukutottumuksia. Tämä 14-vuotiaana koulunsa lopettanut nainen oli koko elämänsä ajan intohimoinen lukija. Hänen makunsa ei noudattanut vallalla olevia käsityksiä, vaan hänen mieltymyksensä olivat selkeästi hänen omansa ja usein yllättävät. Kaiken hän oli löytänyt aivan itse.

Her private life, her secret self, for the last thirty years of her life, and perhaps for the years before, came from books, from the printed word. She knew nothing about the theories and movements that came and went in her lifetime. She was what most writers long for, and what most of us still write for: the ordinary reader, curious and intelligent and demanding, ready to be moved and changed, and believing still that the written word has all the power to make the deepest imprint on the private self.

Esseekokoelman toinen osa, joka käsittelee katolista kirkkoa, ei alkuun vaikuttanut kovin houkuttelevalta. Se kuitenkin osoitti jälleen kerran, että kaikki se muuttuu kiinnostavaksi, mistä saa tietää enemmän. Tóibínin tapa mennä lähelle kohteitaan teki paaveista hyvin inhimillisiä – ja ihminenhän kiinnostaa ihmistä aina. Suosittelen esseitä lyhyeksi johdannoksi viimeisimpien paavien ajatteluun.

Johannes Paavali II:n omalaatuisen jääräpäisyyden ja myötätunnon yhdistelmän Tóibín selittää Wojtylan lapsuuden kokemuksilla – hän menetti koko perheensä 21 vuoden ikään mennessä – sekä hänen kokemuksillaan katolisessa Puolassa natsimiehityksen aikana.

Tätä esseetä lukiessani muuten oivalsin, että "kuoleman kulttuurin" käsite, johon Timo Soini on usein viitannut aborttioikeuden yhteydessä, on peräisin Johannes Paavali II:lta. Toisin kuin Timo Soini paavi sisällytti tähän kulttuuriin myös "keinotekoisen syntyvyyden säännöstelyn". Jalkaväkimiinoja, jotka on suunniteltu vammauttamaan ja tappamaan erotuksetta kaikki, jotka niihin astuvat, kumpikaan ei ole maininnut osaksi kuoleman kulttuuria. Tosin vain Timo Soini on heistä kahdesta niitä puolustanut.

Kirjan kolmannen osan aloittava artikkeli amerikkalaisen Marilynne Robinsonin esseistä ja romaaneista on mainio siirtymä katolisista paaveista protestanttisen uskonnon kysymyksiin. Robinsonin teoksissa kalvinismin ennaltamääräämisoppi otetaan vakavasti – ainakin se muodostaa todellisen ongelman eräille hänen romaanihenkilöilleen.

Essee lähtee liikkeelle Robinsonin esseistä, mutta siirtyy niistä sujuvasti käsittelemään myös muiden kirjailijoiden, ennen kaikkea Hemingwayn ja Henry Jamesin kaltaisten romaanikirjailijoiden, suhtautumista uskontoon. Myös Marilynne Robinsonin omat romaanit tulevat tässä yhteydessä käsitellyiksi.

Colm Tóibín pitää onnistuneena sitä tapaa, jolla Robinson punoo uskonnolliset kysymykset, jopa arkielämälle vieraalta tuntuvan predestinaation, elimelliseksi osaksi päähenkilöidensä elämää. Colm Tóibín toteaa, että myös hänen itsensä – katolisessa Irlannissa kasvaneen kirjailijan – on vaikea pitää uskontoa kokonaan poissa luomiensa henkilöiden elämästä. Hän kuitenkin myöntää, että romaani pyrkii luonnostaan kohti sekulaarisuutta.

God represents a real problem for the novelist. The novel is happier in a secular space where people suffer from mortal ailments and failures, where their ambitions are material, their hopes palpable. Changing bread and wine into body and blood could be done in a novel, but it would be hard, and shouldn't be tried twice. 

Pitkä essee Francis Stuartista toi tietoisuuteeni irlantilaisen kirjailijan, josta en muista kuulleeni aikaisemmin. Francis Stuart (1902–2000) oli kapinallinen ja toisinajattelija, joka toisen maailmansodan aikana matkusti Saksaan ja osallistui siellä Irlantiin lähetettäviin propagandalähetyksiin.

Tóibín tutustui Francis Stuartiin 1970-luvulla Dublinissa. Stuart tuntui olevan kuin tuulahdus menneestä ja melko eksentrisestä maailmasta. Hän oli tuntenut henkilökohtaisesti William Butler Yeatsin. Hän meni naimisiin Maud Gonnen tyttären Iseultin kanssa. Iseult muuten oli saanut alkunsa rakastelusta Maud Gonnen kuolleen pojan sarkofagin vieressä, koska Maud Gonne uskoi kuolleen pojan sielun näin siirtyvän siitettävään lapseen. 

Sodan jälkeen kirjoittamissaan vahvasti elämäkerrallisissa romaaneissa Francis Stuart loi itselleen uuden identiteetin. Hän antoi itsestään kuvan vakiintuneiden tapojen särkijänä ja auktoriteettien vastustajana. Hitlerissä hän oli romaaniensa mukaan nähnyt johtajan, joka kaataisi vanhan vallan linnakkeet, koska sitä Eurooppa hänen mielestään kaipasi. Hän siis perusteli sodanaikaista toimintaansa samalla tavalla kuin nykyajan akselerationistit.

Francis Stuart väitti, ettei hänessä ollut pisaraakaan natsismin ihailua tai antisemitismiä. Hän uhkasi kunnianloukkausoikeudenkäynneillä lehtiä, jotka olivat vihjailleet hänen juutalaisvastaisuudestaan. Lehdet peruuttivat syytöksensä ja jopa maksoivat Stuartille korvauksia. 

Tämä Stuartin itsestään luoma kuva hyväksyttiin yleisesti. Tóibín toteaa olleensa yksi näistä hyväuskoisista, jopa siinä määrin, että hän kannatti ehdotusta, että Francis Stuartille annettaisiin Irlannin kulttuurieliitin myöntämä arvonimi saoi, 'viisas', joka oli myönnetty muun muassa Samuel Beckettille ja Seamus Heaneylle. 

Vasta Francis Stuartin kuoleman jälkeen tulivat julkiseen tietoisuuteen hänen natseja ihailevat ja selkeän antisemitistiset kirjoituksensa. Niistä kävi ilmi, että hän oli ryhtynyt kannattamaan natseja nimenomaan näiden antisemitististen ajatusten takia. Myös Saksasta lähetetyssä radio-ohjelmassa hän oli vielä vuonna 1942 ilmaissut ihailevansa Hitleriä.

Francis Stuartin allegorisista romaaneista Tóibín antaa houkuttelevan kuvan. Kaikki hyvät kirjailijat eivät ole olleet hyviä ihmisiä. Romaaneissaan Stuart käsitteli syyllisyyden ja uhrina olemisen ongelmia hyvin dostojevskimaiseen sävyyn. Niissä tulee selvästi esiin myös petturuuden houkutus, joka piinasi tätä erikoista miestä. Hänessä asui aina lainsuojaton, joka halusi tulla julkisesti tuomituksi ja hyljeksityksi. Samalla hän kaipasi pienen ystäväpiirinsä hyväksyntää ja luultavasti myös kirjallista mainetta.

Esseessä, joka lähtee liikkeelle John McGahernin kirjeiden kokoelmasta, Tóibín käsittelee tätä hyvää ystäväänsä. Essee on erinomainen johdatus McGahernin elämään ja tuotantoon. McGahernilla oli yhteys myös Suomeen. Hänen ensimmäinen vaimonsa Annikki Laaksi oli suomalainen teatterinohjaaja. 

Tóibín tapasi John McGahernia useampaan otteeseen vielä tämän viimeisinä elinvuosina, kun McGahern sairasti terminaalista syöpää. Palaamme tässä esseessä samankaltaisiin tunnelmiin, joista koko esseekokoelma alkaa. Toíbíniin hoidot tepsivät, McGahern puolestaan sai melko pian kuulla, että oireita voitiin lievittää mutta tautia ei voinut pysäyttää. Kuvatessaan kirjailijoiden viimeistä tapaamista, Tóibín kiinnittää huomiota McGahernin ilmeen kirkastumiseen, kun tämä keksii lauseen, joka täsmällisesti kuvaa hänen suhtautumistaan omaan sairauteensa.

Kokoelman päättävä essee Venetsiasta koronasulun keskellä ja ilman turisteja on hieno esimerkki Tóibínin tavasta seurata mielijohteitaan ja käsitellä useita ilmiöitä siten, että kokonaisuus tuntuu kuitenkin ehjältä ja hallitulta. Essee päättyy pohdintaan, jossa yhdistyvät taidemaalari Tizianin kokemukset ruttoaikana, Thomas Mannin vierailu kolerahuhujen vainoamassa Venetsiassa ja Colm Tóibínin oma visiitti koronan hiljentämässä kaupungissa.

Minun on vaikea keksiä parempaa viihdettä kuin tämän kirjan kaltaiset esseekokoelmat.

Colm Tóibín, A Guest at the Feast. Viking/Penguin Books 2022. Kannen valokuva: Pádraig Grant. 301 s.

Charlotte Erlih: Bacha posh

Afganistanilainen nuorten poikien soutujoukkue – kahdeksan soutajaa ja perämies – haaveilee pääsystä olympialaisiin. Esteitä haaveen toteutumiselle on kuitenkin kosolti: uskonnon tiukkoja vaatimuksia on noudatettava; maa on sotatilassa, öisin on voimassa ulkonaliikkumiskielto; harjoitusmahdollisuudet ovat puutteelliset, jopa nykyaikaisen kilpasoutuveneen, jonka paino on tasan alin sallittu – 96 kiloa – saaminen on onnekkaan sattuman varassa. Alistetun maan poikien kansallisylpeys ja halu osoittaa maailmalle, mistä heidät on tehty, voittaa lopulta useimmat esteet.

Vene saadaan lahjoituksena Ranskasta, mutta sen mukana tulee yllättäen naispuolinen soutuvalmentaja. Tämä on lähes ylipääsemätön este miesten hallitsemassa kulttuurissa, jossa kunniallinen nainen pysyttelee kotona neljän seinän sisällä eikä voi käydä edes ruokakaupassa ilman miespuolista saattajaa. Tomera Maude kuitenkin ilmoittaa, että jos häntä ei hyväksytä valmentajaksi, hän palaa Ranskaan ja vie veneen mukanaan. Joukkueen on suostuttava "kiristykseen", kuten pojat tätä pöyristyttävää loukkausta kutsuvat. Maude joutuu kuitenkin käyttämään burkaa ja pysyttelemään vähintään kolmen metrin päässä pojista. Pojat myös tahallaan rikkovat valmentajan määräyksiä – kaiketi itsekunnioitustaan suojellakseen.

Joukkueen perämiehenä toimivan Farrukhin unelma on kaiken taustalla. Juuri hän on koonnut joukkueen ja käyttänyt Sorbonnessa opiskelleen isänsä suhteita hyväksi veneen saamisessa. Hän joutuu hankalaan välikäteen yrittäessään miellyttää sekä Maudea että joukkuetovereitaan. 

Farrukh on tämän kirjan päähenkilö. Parhaan kaverinsa Sohrabin kanssa hänellä on erityisen lämmin ystävyys. He kulkevat käsi kädessä pitkin Kabulin katuja. Toisinaan Farrukhista tuntuu, että suhde on jotain enemmän kuin pelkkää kaveruutta. Mahtaako Sohrabkin tuntea samoin?

Farrukh käy myös ansiotyössä Malyarin kangaskaupassa. Malyar tukee poikien unelmaa ja haluaa aikanaan laittaa poikien voittamat soutupokaalit kauppansa ikkunaan.

Viisitoistavuotiaalla Farrukhilla on neljä siskoa, joista yksi on jo naimisissa. Makuuhuoneen hän jakaa 5-vuotiaan Aminan kanssa. Isänsä kanssa Farrukh on opiskellut ranskaa jo kymmenen vuoden ajan. Nyt taito on niin hyvä, että hän lukee isälleen ääneen ranskalaisia romaaneja, joista he sitten keskustelevat. Parhaillaan on vuorossa Romain Garyn romaani Aamunkoiton lupaus. Isältään Farrukh kysyy, voisiko olla mahdollista, että Romain Gary käyttämällä kirjailijanimimerkkejä sai itselleen suuremman vapauden olla oma itsensä. Isä ei vastaa, mutta ymmärtää, että Farrukhilla on oma hyvä syynsä kysyä tätä.

Tästä Charlotte Erlih'n Bacha posh -romaanista ei voi oikein kertoa paljastamatta sen juonen keskeistä käännettä. Se tosin paljastetaan jo ainakin omistamani painoksen takakannessa, joten en varmaankaan syyllisty pahaan rikkeeseen. Jos haluat lukea tämän ranskalaisen Sésame-palkinnon vuonna 2014 voittaneen nuortenkirjan ilman ennakko-odotuksia, lopeta lukeminen tähän.

Eräänä päivänä, soutuharjoitusten lopulla Farrukhin elämä muuttuu. Hän ryntää suoraan kotiin puhumatta mitään edes Sohrabille. Kotona äiti ymmärtää heti, mistä on kyse. Farrukhista on tullut Farrukhzad – hänen elämänsä poikana on päättynyt. Hänen kuukautisensa ovat alkaneet.

Mistä on kyse? Pacha bosh tarkoittaa pojaksi puettua. Käytäntö on melko yleinen afganistanilaisissa ja pakistanilaisissa perheissä, joihin ei synny poikalasta. Yksi perheen tytöistä saa pojan roolin. Hän pukeutuu kuin poika ja hänen hiuksensa leikataan poikien malliin. Hän saa myös poikien oikeudet: voi käydä koulua, oppia lukemaan ja laskemaan, voi poistua kotoaan ilman saattajaa ja voi jopa toimia saattajana sisarilleen ja äidilleen. 

Kun seuraa Suomessakin vellovaa keskustelua siitä, onko sukupuoli biologisesti määräytynyt vai onko se sosiaalinen konstruktio, on hyvä havaita, että edes jyrkkää sukupuolten erottelua toteuttavissa yhteisöissä sukupuolten raja ei ole kiveen hakattu. 

Pojaksi puetuille ongelmat syntyvät usein murrosiässä. Imaamit eivät salli menettelyä enää kuukautisten alettua. Nuoren pojaksi puetun ei ole helppoa luopua ystävistään ja miessukupuolen mukanaan tuomista etuoikeuksista. Heiltä myös puuttuvat monet kodinhoitoon liittyvät perustaidot, jotka he tarvitsisivat, kun heidät usein hyvinkin pikaisesti naitetaan.

Farrukh – käytän hänestä edelleen tätä pojan nimeä, koska Farrukhiksi hän itsensä tuntee – joutuu sulkeutumaan kotiin ja käyttämään burkaa poistuessaan sieltä. Ystävilleen hän ei saa enää puhua. Soutujoukkueen jäsenille kerrotaan, että Farrukh on saanut opiskelustipendin ja matkustanut Ranskaan. Perheeseen on saatu tilalle uusi poika: viisivuotias Sifat on kuulemma maaseudulta Kabuliin kouluun tullut serkku. Tosiasiassa Amina muuttui Sifatiksi, hän on perheen uusi bacha posh. Farrukh joutuu tästedes ulos mennessään pyytämään pikkuisen Sifatin saattajakseen.

Kirja, joka tähän asti on kerrottu hän-muodossa, jatkuu nyt hän-muodon ja Farrukhin päiväkirjamerkintöjen vuorotteluna. Farrukh on päättänyt kuolla, jos ei saa elää poikana. Hän aloittaa nälkälakon. Elämänhalu kuitenkin voittaa.  Farrukh kirjoittaa päiväkirjaansa:

Je ne veux pas me morfondre dans mon coin en maudissant le sort. Je n'aime pas ce rôle. Je vais continuer à me battre. 

    Voilà mon identité : lutter. Mon identité, c'est de persévérer, et non pas d'être un garcon ou une fille. Je suis moi – Farrukh ou Farrukhzad, peu importe – et moi, je me bats.

    Ça ne me gêne pas de mourir. Mais seulement quand j'aurai tout tenté.

(En halua jäädä nurkkaani mököttämään kiroten kohtaloani. En pidä siitä roolista. Jatkan taisteluani. Tämä on minun identiteettini: taistella. Minun identiteettini on sinnikkyys, eikä olla poika tai tyttö. Olen minä – Farrukh tai Farrukhzad, sillä ei ole väliä – ja minä taistelen. Minua ei haittaa kuolla. Mutta vasta kun olen yrittänyt kaikkeni.)

   

Vanhempien aluksi osoittama yllättävä tunteettomuus uudessa tilanteessa selittyy heidän voimattomuudestaan ja pelostaan ympäröivän kulttuurin puristuksessa. Vanhempien sisarten ilkeys selittynee kateudesta – Farrukh on saanut jotain, mistä he ovat jääneet paitsi ja saa nyt maksaa siitä.

Farrukhin suhteet vanhempiin korjautuvat vähitellen, ja hän onnistuu jopa suostuttelemaan isänsä liittolaisekseen soutu-unelman jatkamisessa. Farrukh saa luvan jatkaa poikana vielä vähän aikaa. Isä auttaa Farrukhin ja joukkueen Iranissa pidettäviin yhdentoista Aasian maan kilpailuihin. Isän ehtona on, että Farrukh alistuu tytön rooliin sen jälkeen, kun olympiakarsinnat ovat ohi.

Sohrabin ja Farrukhin suhde etenee intiimiksi kilpailujen jälkihuumassa, mutta kriisiytyy nopeasti, kun Farrukhin paidan alta löytyy jotain, mitä siellä ei Sohrabin mielestä pitäisi olla. 

Romaanissa ei ole siirappista loppua.  Afganistanin todellisuus ei muutu toiseksi toivomalla. Afganistanin joukkueessa ei voi olla tyttöä perämiehenä, vaikka tadzikistanilaisilla semmoinen kaikkien hämmästykseksi oli. Farrukh joutuu paljastamaan "valheensa" koko joukkueelle. Hänen unelmansa soutujoukkueessa on ohi.

Romaanin lopussa Farrukhin isä paljastaa oman selviytymiskeinonsa. Hän voi olla vapaa kirjojen parissa ja rikkaassa sisäisessä maailmassaan. Samaa hän toivoo Farrukhille. Isä osoittaa ymmärtävänsä lapsensa tunne-elämän ristiriitoja lahjoittamalla Farrukhille Marcel Proustin romaanin Swannin rakkaus.

 
Romaanin avoin loppu vihjaa, että Farrukh kuitenkin haluaa vapauden myös ulkoisessa todellisuudessa.

Bacha posh kertoo onnistuneesti siitä, miten kapeaksi naisten elämänpiiri muodostuu miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Se kertoo myös siitä, miten miestenkin henkinen tila kaventuu, kun he jäävät vaille ymmärrystä siitä, mitä puolet ihmiskunnasta tuntee ja ajattelee.

Charlotte Erlih, Bacha posh. Actes Sud junior 2013. Kannen valokuva: Ton Koene. 185 s.