Esikoisromaani vuodelta 2012. Menetinkö jotain, kun en lukenut tätä silloin, kun tämä ilmestyi? Enpä usko. Yhteiskunnallisesta kriisistä ja ihmisten eriarvoisuudesta yksilöiden kautta kertova historiallinen romaani säilyttää aina ajankohtaisuutensa. Tälläkin hetkellä ihmiskunta räpiköi kriisistä toiseen. Ja köyhäthän meillä on aina keskuudessamme.
Nälkävuosi sijoittuu kylmää kesää seuranneeseen nälänhätätalveen vuosina 1867–1868. Romaani alkaa syksyiseltä järven rannalta jossain sisä-Suomessa ja samaan paikkaan se päättyy seuraavana keväänä. Näennäisen yksinkertaisessa ja pelkistetyssä tarinassa tapahtuu dramaattisia asioita. Nälkä ja kuolema ovat koko ajan läsnä. Nälkä raapii mahaa kuin hukutettava kissa säkkiä. Kuolema sähähtelee käärmeenä. Köyhät tuupertuvat kesken kerjuumatkansa. "Kuin maa olisi imaissut sielun uumeniinsa ja jättänyt jälkeensä tyhjät kuoret."
Nälkä ei suoraan uhkaa yhteiskunnan hyväosaisia, mutta kerjäläisten mukana liikkuvat kulkutaudit ovat heillekin vaarana. Tämän takia osa varakkaista haluaisi sitoa köyhät paikoilleen, kuolemaan nälkään työhuoneissa. Punssia nautiskellessa voi sitten valitella, kuinka maatamme nyt koetellaan.
Kuoleman vastapainoksi tai sen unohtamiseksi tai yksinkertaisesti pakottavasta halusta romaanissa myös naidaan ja synnytetään elämää. Seksuaalisen hyväksikäytön mahdollisuudet lisääntyvät, kun ihmiset ovat hädässä ja toisten armoilla. Nälkä peittää alleen henkisyyden ja ihmiset pelkistyvät kehoiksi. Seksin ja ruumiillisuuden kuvaus romaanissa on harvinaisen suorapuheista.
Nälkä antaa luvan rajojen rikkomiseen. Yksi henkilöistä juo verta elävään lehmään leikkaamastaan haavasta. Toinen on raadellut koiran pelkin hampain.
Romaanissa on useita pää- ja sivuhenkilöitä. Kerronnan näkökulma vaihtuu useaan otteeseen. Tarinan keskiössä on Marjan ja Juhanin pieni perhe. Nälkä pakottaa Marjan jättämään kotinsa ja miehensä ja lähtemään kerjuulle kahden lapsensa, Mataleenan ja Juhon, kanssa. Pietariin heillä on mieli.
Pietari. Marja ei voi kuvitellakaan, että keisarin kaupungissa kenenkään annetaan nähdä nälkää. Pietarissa leipää riittää kaikille. Eikä siihen ole sotkettu pettua, ei jäkälää, saati sitten olkia. Mutta Pietari on kaukana. Se ei ole seuraavan kukkulan takana, ei tule seuraavan kylän jälkeenkään. Se on kaukana Venäjänmaalla.
Sen verran voin Marjan perheen tarinasta paljastaa, että perille he eivät pääse. Mukaansa matkalle he saavat hetkeksi 15-vuotiaan Ruuni-pojan, joka on joutunut aikuistumaan ennen aikojaan ja jonka persoonassa kyynisyys ja inhimillisyys yhdistyvät tavalla, joka tuo hieman iloa synkkiin tapahtumiin.
Muita keskeisiä henkilöitä ovat Renqvistin veljekset, apulaiskamreeri Lars ja lääkäri Teo. Lars Renqvistin ja hänen Raakel-puolisonsa kipeä lapsettomuus koituu lopulta Marjan Juho-pojan pelastukseksi. Romaanissa esiintyy myös nimeltä mainitsematon senaattori, jonka henkilökuva on rakennettu J. V. Snellmanin elämäkertatietojen varaan. Senaattorin Magdalena-tyttären ja Marjan Mataleenan toisiinsa rinnastuvat kohtalot osoittavat, että edes yhteiskunnallinen asema ei täysin suojaa lasta kärsimykseltä.
Teo Renqvistin ajatuksiin kirjailija on sijoittanut pohdintaa ihmisen osasta piittaamattomassa maailmankaikkeudessa.
Hänet valtaa sama mitättömyyden tunne kuin aina tuulisella säällä merenselälle tuijotellessa. Eikä se ole paha tunne, ennemminkin vapauttava.
Välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa ilo ja elämän tarkoitus täytyy löytää läheltä. Lääkäriystävänsä hautajaisista palattuaan Teo ajattelee, että hänen olisi pitänyt yhteisten nuoruuskokemusten vuoksi laulaa haudalla virsien sijaan Bellmania.
Uhmakkaasti näyttää, että on tämän kurjuuden keskellä kukkinut joskus ilo, eikä se ilo kummunnut uskosta tuonpuoleisiin paratiiseihin vaan kaikesta siitä alhaisesta ja lihallisesta, jota varten Teo ajattelee lopulta kuitenkin elettävän.
Loppujen lopuksi Teo päätyy lähes buddhalaisiin näkemyksiin siitä, miten kärsimyksestä voi vapautua.
Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa.
Merkitseekö haluista luopuminen myös elämästä luopumista? Voiko ihminen edes valita? Teoksen viimeisillä riveillä sanoma vastustamattomasta elämänhalusta ilmaistaan yksinkertaisesti ja kauniisti.
Mihinkäs tätä romaania vertaisi? Ajattelen romaanin Juhanin, suomalaisen Jobin, kohtaloa. Samanlaista tinkimätöntä jylhyyttä, halua katsoa syöverin pohjaan asti, olen tavannut myös Émile Zolan pitkässä novellissa L'inondation (Tulva).
Olen aiemmin kirjoittanut blogiini myös Aki Ollikaisen romaanista Musta satu (2015). Kuilun reunalla siinäkin liikutaan.
Aki Ollikainen, Nälkävuosi. Siltala 2012. Graafinen suunnittelu: Elina Warsta / Solmu. 141 s.
