Paul Beatty: The Sellout

Kuuntelen silloin tällöin Ylen Areenasta Ruben Stillerin keskusteluohjelman äänijulkaisuja. Elokuun 22. päivänä keskustelun aiheena oli Valkoisen miehen katse. Aihe on viime aikoina ollut esillä muun muassa kulttuuritoimittaja Ndéla Fayen Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin ansiosta. Siinä Faye ilmoitti lopettaneensa noin kymmenen vuotta sitten valkoihoisten miesten kirjojen lukemisen vapaa-ajallaan. Viime aikoina hän on ulottanut rajauksensa myös valkoisiin naisiin. Artikkelista syntynyt kohu yllätti minut. Minäkin luen vapaa-ajallani – eikä minulla nykyisin oikeastaan muuta olekaan – ihan mitä haluan, ja saman oikeuden suon tietysti kaikille muillekin.  

Stillerin keskusteluohjelma sai minut ymmärtämään, miksi jotkut saattavat pitää ihmisen lukemiseen liittyviä ratkaisuja ongelmallisina. Keskustelussa Ruben Stiller toi esiin näkemyksiä, jotka kävivät yksiin omieni kanssa. Minäkin koen loukkaavana, että kaikesta suvaitsevaisuudestani huolimatta joku voisi leimata minut valkoisen valtarakenteen jäseneksi – aivan samoin kuin olen loukkaantunut, jos minut ikäni ja sukupuoleni takia on leimattu setämieheksi. Päiviö Omwami ja Oskari Onninen sitten parhaansa mukaan auttoivat Ruben Stilleriä – ja minua – ymmärtämään aihetta syvällisemmin. Keskustelussa määriteltiin myös woke-ilmiötä havainnollisella tavalla. Sain tukea siihen näkemykseeni, että wokea on poliittisen kartan molemmilla laidoilla. Olen ihmetellyt, miksi orjuuden kannattajien muistomerkkien poistaminen on wokea mutta esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta kertovien kirjojen poistaminen kirjastoista ei ole. Suosittelen kuuntelemaan keskustelun – samoin kuin muutkin Stillerin äänijulkaisut. Stiller valmistautuu haastatteluihinsa huolella ja osaa tehdä juuri oikeat kysymykset.

Keskustelun lopuksi Stiller pyysi keskustelijoilta lukusuosituksia aiheesta. Päiviö Omwami suositteli George Yancyn esseekirjaa Look, A White! ja Oskari Onninen ensimmäisen yhdysvaltalaisen Booker-voittajan, Paul Beattyn, romaania The Sellout.

Kirjahamstraaja kun olen, tulen ostaneeksi paljon kirjoja, jotka ovat voittaneet arvostettuja palkintoja. Osa niistä, esimerkiksi tämä The Sellout, sitten unohtuvat hyllyyn. Nyt oli aika puhaltaa siitä pölyt.

The Sellout on kielellisesti oivaltava ja vaativa romaani. Sen verbaalinen kieputus on enimmäkseen hauskaa. Ensimmäinen ääneen naurahdus tuli jo sivulla 5, mitä pidin lupaavana merkkinä. Ratkiriemukasta naurujuhlaa romaanista ei kuitenkaan tullut: sen komiikka syntyy suurelta osin romaanin päähenkilön ja minäkertojan, Bonbon Men, voimattomasta vihaisuudesta. 

Romaanin vertaukset ja rinnastukset ovat kekseliäitä, ja niiden ymmärtäminen edellyttää kulttuuristen viittausten ymmärtämistä. Minulta meni aivan varmasti paljon myös ohi. Kielellisen runsauden lisäksi romaani pyrkii myös sanomaan kaiken mahdollisen rotuongelmasta Yhdysvalloissa – ja vielä hieman lisää. Tässä kirjassa ei ole mitään minimalistista. Se toi tässä suhteessa mieleen esimerkiksi Salman Rushdien romaanitaiteen. Beattyn romaani tuntuu haisevalta vastalauseelta sille käsitykselle, että rotuongelma on ratkaistu ja poissa päiväjärjestyksessä. Miksi haisevalta? Esimerkiksi siksi, että romaanin tapahtumapaikka, latinojen ja mustien asuttama Dickensin kaupunki Los Angelesin laitamilla, on silmiä kirvelevien saastelaskeumien tyyssija. Päähenkilön kasvattamien satsumapuiden raikkaat eteeriset tuoksut keräävät naapuruston lapset hänen tiluksilleen pahimpina haisupäivinä.

Romaani pyrkii painavan yhteiskunnallisuutensa lisäksi luomaan myös psykologisesti uskottavia henkilöhahmoja. Täytyy ihailla tällaista vyörytystä kaikilla rintamilla, vaikka mieleen tulikin, että vähempikin olisi riittänyt ja keinoja voi joskus myös rajata parhaan tehon saavuttamiseksi.

Romaanin kertojan, Bonbonin, lapsuus on sujunut psykologi-isän koekaniinina. Äidistä ei ole tietoa, luultavasti hän ei ole kuitenkaan ollut se henkilö, jota isä on Bonbonin äidiksi väittänyt. Isä on työskennellyt päätoimisesti yliopiston opettajana. Sen ohella hän on hoitanut pientä vuokratilaa maaseutuvaltaisessa Dickensin kaupungissa. Sivutyönä hän on toiminut paikkakunnan "neekerikuiskaajana" – toisin sanoen hänet on kutsuttu hoitamaan neuvotteluja, kun joku paikkakunnan asukas on seonnut ja uhkaa vahingoittaa muita tai itseään.

Isän Bonbonille antama kasvatus on perustunut Piaget'n kehityskausiajatteluun ja skinneriläiseen ehdollistamiseen. Isä on pyrkinyt vahvistamaan pojan rodullista tietoisuutta lähes sadistisin menetelmin. Aikuiseksi kasvettuaan Bonbon on pyrkinyt välttämään rotukysymystä. Hän on keskittynyt kehittelemään kannabiksesta laatuja, jotka auttavat erilaisiin psykologisiin ongelmiin.

Kun isä kuolee poliisiväkivallan uhrina – "vahingossa" kuten selitys kuuluu, Bonbon jää yksin hoitamaan maatilaa. Isän kuolemasta maksettu kahden miljoonan dollarin korvaus mahdollistaa tilan ostamisen omaksi. Vaikka Bonbonilla on maatalousalan koulutus, hänet kutsutaan jatkamaan isänsä työtä "neekerikuiskaajana". 

Bonbonilla on eksistentiaalinen ongelma: hän haluaa selvittää, kuka oikeastaan on ja miten tulla siksi, joka on.

Bonbonin yhteiskunnallinen vaikuttaminen alkaa, kun Dickensin kaupunki yllättäen katoaa kartalta. Sen olemassaolo ikään kuin unohdetaan kaikissa virallisissa yhteyksissä. Bonbon valmistaa ensimmäiseksi uuden tienviitan poistetun tilalle. Siitä alkaa paikallisen väestön herättely.

Seuraavaksi Bonbon kiinnittää entisen tyttöystävänsä kuljettamaan bussiin kyltin, jonka mukaan yksi bussin penkeistä on varattu vain valkoisille. Hän myös lavastaa keskeneräisen rakennustyömaan pian avattavaksi vain valkoisille suunnatuksi oppilaitokseksi. Rotuerottelun nostaminen näkyväksi saa aikaan yllättäviä vaikutuksia yhteisössä. Paradoksaalisesti segregaatio yhdistää mustan yhteisön. Dickensin yläkoulun värillisten oppilaiden oppimistulokset alkavat parantua kohisten kilpailun uhan edessä. 

I'm a farmer, and farmers are natural segregationists. We separate the wheat from the chaff. I'm not Rudolf Hess, P. W. Botha, Capitol Records, or present-day U.S. of A. Those motherfuckers segregate because they want to hold on to power. I'm a farmer: we segregate in an effort to give every tree, every plant, every poor Mexican, every poor nigger, a chance for equal access to sunlight and water; we make sure every living organism has room to breathe.

Paikkakunnan pikkujulkkis, lapsitähtenä Little rascals -televisiosarjassa maineensa luonut Hominy Jenkins, pestautuu nyt vanhoilla päivillään orjaksi Bonbonin tilalle. Orjuus on puhtaasti symbolista, mitään työtä Hominy ei tilalla suostu tekemään. Hän kuitenkin vaatii säännöllistä ruoskimista. Tämän omalle sävyisälle luonteelleen vastenmielisen tehtävän Bonbon delegoi ilotalon dominalle. 

Apartheid ei tietenkään voi jatkua loputtomiin huomaamattomasti. Romaani alkaakin siitä, että Bonbon on vastaamassa korkeimmassa oikeudessa syytteeseen orjuuden palauttamisesta. Edeltävät tapahtumat esitetään Bonbonin muisteluna.

Romaanissa on mainioita parodisia kohtauksia ja henkilöitä. Yksi keskeinen henkilö on mustaa tietoisuutta esille nostava Foy Cheshire, joka pitää Bonbonin passiivisuutta luopumisena mustasta identiteetistä. Hänen Bonbonista käyttämänsä nimitys Sellout ('luopuja') on päätynyt romaanin nimeksi. Foy Cheshiren päätyö on amerikkalaisten kirjojen muokkaaminen rotutietoisiksi. Hänen pitkällä julkaisulistallaan ovat muiden muassa teokset Uncle Tom's Condo, The Point Guard in the Rye, The Dopeman Cometh ja The Great Blacksby. Huckleberry Finnissä hän on esimerkiksi korvannut "vastenmieliset n-sanat" (kaikki 219 kappaletta) sanalla soturi ja kaikki orja-sanat sanoilla tummaihoinen vapaaehtoinen.

Romaani kertoo myös Bonbonin suhteesta Marpessaan, Bonbonin tyttöystävään ja huippuälykkääseen bussikuskiin. Suuri osa romaanista menee Marpessan vakuuttamiseen siitä, että hän edelleen on Bonbonin tyttöystävä. Marpessa ei sitä välttämättä tiedä, tai ei ainakaan tiennyt silloin, kun meni naimisiin räppäri MC Panachen kanssa ja hankki lähestymiskiellon Bonbonille.

Romaanin loppu on monessa suhteessa onnellinen. Suureksi ilokseen Bonbon voi todeta, että Dickensin kaupunki on hänen oikeusjuttunsa tuoman näkyvyyden ansiosta palannut television säätiedotuksiin.

Romaanista on kirjoittanut myös Kirjaluotsi.

Paul Beatty, The Sellout. Oneworld Publications 2016. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2015. Kansidesign: Rodrigo Corral. Kansikuva: Matt Buck. 291 s.

Eleanor Catton: Valontuojat

Silmiini oli osunut jokunen haastattelu, joissa kirjailija Eleanor Catton on puolustanut tarinan ja juonen merkitystä kirjallisuudessa. Se tuntui raikkaalta tuulahdukselta keskusteluun. Tuntuu, että juonta pidetään usein välttämättömänä pahana, joka täytyy kirjaan liittää mukaan epä-älyllisten lukijoiden viihdyttämiseksi. Epä-älyllistä tai ei, olen aina pitänyt itseäni tarinoiden ystävänä. Olen ollut samaa mieltä kuin Aristoteleskin: ihmisen luonne paljastuu hänen toiminnassaan. Uteliaana tartuin siis Eleanor Cattonin järkälemäiseen Valontuojat-romaaniin, joka vuonna 2013 voitti englanninkielisen kirjallisuuden Booker-palkinnon.

Valontuojat edustaa historiallisen romaanin genreä, ja sen kerrontatapa kaikkitietävine kertojineen tuo mieleen 1800-luvun realistiset romaanit. Romaani sijoittuu 1800-luvun jälkipuoliskon Uuteen-Seelantiin, suurimmaksi osaksi Hokitikan kaupunkiin ja sen ympäristöön. Hokitika oli yksi kultakuumeen synnyttämistä pikkukaupungeista, jonka väestö koostui enimmäkseen kullankaivajista ja heitä palvelemaan saapuneista kauppiaista, hotellinpitäjistä, pankkiireista ja ilotytöistä.

Kirjan vanhahtava sävy syntyy miljöön ohella tarinallisuuden korostumisesta. Myös kielen tasolla on vanhahtavuutta: nykyromaanissa ollaan harvoin niin häveliäitä, että kirosana merkitään "h-tti" tai todetaan että joitain karkeuksia "ei ole tässä soveliasta toistaa". 

Romaani alkaa mielikuvitusta kiihottavasta tilanteesta, jossa juuri laivalta tullut Walter Moody -niminen nuorukainen saapuu Hokitikan Crown-hotellin tupakkasalonkiin, jossa on ennestään kaksitoista miestä. Aluksi vaikuttaa siltä, että miehet ovat paikalla sattumalta, mutta illan mittaan paljastuu, että he ovat siellä varta vasten tapaamassa toisiaan. He yrittävät ratkaista lähimenneisyyden arvoituksellisia tapahtumia. 

Ja niitä arvoituksia riittää: yksin elävä kullankaivaja Crosbie Wells on kuollut mökkinsä pöydän ääreen laudanumilla jatkettu viskipullo jalkansa juuressa. Hänen mökistään on löytynyt suuri määrä Aurora-valtauksen nimellä leimattuja kultaharkkoja. Hieman myöhemmin prostituoitu Anna Weatherell on löytynyt tieltä tajuttomana. Anna on tottunut oopiumin käyttäjä, joten häntä epäillään itsemurhayrityksestä. On myös mahdollista, että Annan oopium on ollut myrkytettyä. Varakas nuori kullankaivaja Emery Staines on samaan aikaan kadonnut jäljettömiin. Kapteeni Francis Carver on poistunut laivallaan Hokitikasta kiireen kaupalla. Muutaman päivän päästä kaupunkiin on saapunut nainen, joka väittää olevansa kuolleen Crosbie Wellsin leski, Lydia. Kukaan ei tosin ole edes tiennyt Crosbien olleen naimisissa. Onko kapteeni Carver Crosbie Wellsin veli? Vai onko poliitikko Lauderbeck Crosbien veli? Miten ilotyttö Annan odottama vauva on kuollut? Kuka oli vauvan isä? Kullan ja oopiumin himo ihmisten tavallisempien pyyteiden ohella ovat tapahtumien liikkeelle panevina voimina.

Tässä vain osa juoniaineksesta, jonka punontaan kirjailija on toden teolla paneutunut. Kaikki arvoitukset ovat yhteydessä toisiinsa ja niiden ratkaisut paljastuvat vähitellen virheellisten tulkintojen ja puolitotuuksien alta. Lukija joutuu korjaamaan jatkuvasti omia tulkintojaan – kuten elämässäkin – joten tältä osin romaani oli hyvin realistinen.

Walter Moody tajuaa pian, että hänelle on tarjolla yksityisetsivän rooli. Myöhemmin hänelle on tarjolla myös Anna Weatherellin ja Emery Stainesin puolustusasianajajan rooli oikeudenkäyntikohtauksessa, joka on toteutettu jännittävästi parhaaseen dekkarityyliin.

Hän uskoi järjen analyyttiseen voimaan: hän uskoi logiikkaan samalla tyynellä varmuudella kuin uskoi omaan kykyynsä aistia sen. Hänen mielestään totuuden saattoi saavuttaa täydellisesti, ja täydellinen totuus oli aina todella kaunis ja täysin puhdas.

Crown-hotellin tupakkahuoneeseen kokoontuneista myös pastori Cowell Devlin sekä ranskalainen oikeudenpalvelija Aubert Gascoigne etsivät totuutta kaiken takana.

Loogisen ratkaisun löytymistä romaani haluaa jostain syystä hidastaa heittämällä mukaan aimo annoksen mystiikkaa. Jokainen luku alkaa viittauksella tähtikarttoihin ja henkilöiden horoskooppimerkkeihin. Ne saattoivat olla tärkeitä romaanin rakennuspalikoita. Kaipa romaanin voi rakentaa vaikka minkälaisen telineen varaan. Minä en jaksanut vaivautua pohtimaan tähtiradan ilmiöitä. Myös spiritismi ja yliaistilliset kokemukset olivat minulle hölynpölyä, jota luin kiusaantuneena, koska ne esitettiin ainakin osittain tosina romaanin maailmassa, jota olin valmistautunut pitämään historiallisesti pätevänä ajankuvana.

Romaani on varsin miehinen – kuten kultakenttien kuvaukseen sopiikin. Rodullista vaihtelua tuovat kaksi kiinalaista ja yksi maori. Anna Weatherell, Lydia Wells sekä vankilanjohtajan vaimo Margaret Shepard vastaavat kolmestaan romaanin naisrooleista. Naisten asusteilla, erityisesti mekoilla, on kyllä tärkeä rooli, sillä ne toimivat virallisten kanavien ohi kulkevien kultavirtojen kätköpaikkoina. Aubert Gascoignen edesmenneen vaimon musta mekko saa syvempää merkitystä mielenmuutoksen symbolina, kun sitä alkaa kantaa huoraamisen taakseen jättänyt Anna Weatherell.

Romaanin kuvaukset ovat yksityiskohtaisen tarkkoja. Jokainen tulitikun raapaisu ja ihmisen asento on kuvattu pikkutarkasti. Mieleen tuli, että jos tästä joskus tehdään elokuva tai tv-sarja, kuvaussuunnitelman laatijan ei tarvitse paljon miettiä: kaikki eleet on valmiiksi annettu ja kameran sijainninkin voi päätellä. Usein myös kuvakoon.

En oikeastaan varsinaisesti kaivannut näin pikkutarkkaa kerrontaa, mutta mikäpäs tätä oli lukiessa, kun ei ollut kiire minnekään. Jäin odottamaan, että tarina imaisisi mukaansa. Sain odottaa aika kauan. 

Henkilöt olivat yhdentekeviä. En oikein erottanut heidän persoonallisuuksiaan toisistaan. Luonteita kyllä kuvaillaan, mutta ehkä minulla oli jonkinlainen blokki päällä, sillä kuvauksista ei minulle syntynyt mielikuvaa. Tässä esimerkki yhden henkilön luonteesta:

Edgar Clinchin luonne oli eräässä mielessä kehämäinen. Hän oli sekä kärkäs että itseään epäilevä – ja koska luonteenpiirteet olivat toisiinsa nähden vastakkaiset, niillä oli taipumus tuottaa herkeämätön ahdistunut kiihko. Hän auttoi vuolaasti itselleen rakkaita ihmisiä, mutta vaati sitten täyttä tunnustusta avustaan – mikä puolestaan hävetti häntä, sillä hän oli tietoinen tekojensa hienovaraisista merkityksistä ja suhtautui epäilevästi niiden arvoon, joten hän perui vaatimuksensa, kaksinkertaisti apunsa määrän ja aloitti uudelleen joutuen pian huomaamaan, että myös tarve saada tunnustusta oli kaksinkertaistunut. Tällä tavalla hän pysyi jatkuvassa liikkeessä, aivan kuten nainen on jatkuvassa liikkeessä noudattaessaan kuun heltymätöntä rytmiä.

Just joo, tämä toi elävästi mieleen opiskeluaikani tenttivastaukset, kun tentittävä kirja oli jäänyt suurimmaksi osaksi lukematta eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä oikein oli kysytty.

Romaanin miehet olivat samasta puusta veistettyjä, kaikki jähmeitä pökkelöitä, joiden kiinnostus suuntautui varallisuuden kartuttamiseen. Tämä kyseinen pakkomielle ei minua sytytä. Kaikenlainen tuhlaaminen – rahan, rakkauden ja tunteiden – on enemmän makuuni. 

Romaanin naisissa oli lupauksia erilaisista sävyistä, mutta Annan oopiumaddiktiosta irtiravistautuminen ja kuolleen lapsensa sureminen sekä Lydia Wellsin pohjaton kylmyys jäivät pintapuoliselle käsittelylle.

Yleensä annan kirjalle 150 sivua aikaa houkutella minut jatkamaan. Jokin sai minut antamaan tälle kirjalle parisataa sivua enemmän. Loppujen lopuksi se kannatti. Kaikki mihin viitsii paneutua, alkaa lopulta kiinnostaa. Henkilöt alkoivat vähitellen erottua toisistaan, ja kirjan viimeiset parisataa sivua olin koukussa. Anna Weatherell ja Emery Staines – ne tämän romaanin todelliset valontuojat – vaativat minua jatkamaan sadunomaisen onnelliseen loppuun asti.

Huomasin, että pelkät arvoitukset ja taidokas juoni eivät riitä tämäntyyppisessä romaanissa. Tarvitaan henkilöitä, joiden seurassa lukija haluaa kulkea. Vertasin – ehkä epäreilusti – Valontuojia tuon tuostakin Middlemarchiin, jonka jokainen sivuhenkilökin tuntuu elävältä. 

Lopun oikeudenkäynnistä jäi mieleeni mainio rakkauden kehäpäätelmä:

"Miksi te luotatte neiti Weatherelliin?"

"Koska minä rakastan häntä", Staines sanoi.

"Miksi te rakastatte häntä?"

"Koska luotan häneen, tietenkin!"

"Teillä on tuossa kehäpäätelmä."

"Niin on", poika sanoi, "koska se on välttämätöntä! Aito tunne on aina kehämäinen, tai oikeastaan joko kehämäinen tai paradoksaalinen, yksinkertaisesti siksi, että sen syy ja ilmiasu ovat saman asian kaksi eri puolta! Rakkautta ei voi perustella minkäänlaisella syiden luettelolla, eikä pelkkiä syitä luettelemalla synny rakkautta. Kukaan, joka on kanssani eri mieltä, ei ole koskaan rakastanut – todella."

Valontuojista kirjoitettiin useissa blogeissa pian sen ilmestyttyä. Kävin vilkaisemassa kolmea blogia. Kaikki olivat samoilla linjoilla. Lukeminen tökki mutta kannatti kuitenkin.

Lumiomena oli samoilla linjoilla kuin minäkin: yksityiskohtien runsaus uuvutti ja puudutti, mutta lopulta hän oli päässyt imuun. 

Piippuhyllyllä tuskastui yksityiskohtaisiin luonnekuvauksiin ja jäi kaipaamaan rakenteeseen selkeyttä.

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu piti romaania paikoin tylsänä ja oli vähällä jättää lukemisen kesken. Lopulta Valontuojat toi kuitenkin rauhallisuutta, selkeyttä ja mielentyyneyttä.

Eleanor Catton, Valontuojat. Siltala 2014. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Luminaries (2013) suomentanut Tero Valkonen. Kannen suunnittelu: www.jennycrigg.com. 724 s.

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu

David Lurie, tämän romaanin 52-vuotias päähenkilö, antaa hieman kolean ensivaikutelman itsestään. "Hän elää tarkasti tulojensa, temperamenttinsa, tunnevarojensa puitteissa." Kahden kariutuneen avioliiton jälkeen hän asuu yksin. Kolmannessa persoonassa ja preesensissä kerrottu romaani pitäytyy tiukasti Davidin näkökulmaan ja ajatuksiin. Tapahtumapaikkana on apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka.

Davidin aiemmin hoitama nykykielten professuuri on rationalisoitu pois, ja hänestä on tehty viestinnän apulaisprofessori. "Moraalin ylläpitämiseksi" hän saa kuitenkin opettaa yhden kurssin vuodessa haluamastaan aiheesta. Nyt ovat vuorossa Englannin romanttiset runoilijat. 

Olen aiemminkin kirjoittanut J. M. Coetzeen mieltymyksestä ironiaan. Tässä romaanissa yliopiston viestinnän opettaja ei usko kommunikaatioon. Davidin mielestä kieli on syntynyt laulusta; laulu puolestaan tarpeesta "täyttää äänellä kohtuuttoman laaja ja tyhjähkö ihmissielu". Ironialta vaikuttaa myös se, että romanttisesta runoudesta luennoi mies, jonka viikkorutiineihin kuuluu piipahdus prostituoidun luona.

Davidin elämään tulee iso muutos hänen jäätyään kiinni seksisuhteesta parikymppiseen opiskelijatyttöön, Melanie Isaacsiin. Asian tultua tytön vanhempien tietoon Melanie ja tämän poikaystävä syyttävät David Lurieta ahdistelusta. 

Vaikka Melaniekaan ei ole täysin viaton, on aivan selvää, että David on käyttänyt hyväkseen auktoriteettiasemaansa päästäkseen suhteeseen tytön kanssa. Hän on myös väärentänyt läsnäolotilastoja ja suoritusmerkintöjä Melanien eduksi.

Yliopiston tutkintalautakunnan kuulemisessa David käyttäytyy yllättävästi. Hän myöntää heti oikeiksi kaikki syytökset. Kun häneltä vaaditaan katumusta, hän ilmoittaa katuvansa. Tämän jälkeen häneltä vaaditaan vilpittömyyttä. Tähän David vetää rajan. Miehelle, joka ei usko kommunikaation mahdollisuuteen, tilanne onkin absurdi: hänen sanoistaan olisi voitava päätellä hänen ajatustensa vilpittömyys. David toteaa, että katumus on asia, joka ei ole minkään maallisen tribunaalin ratkaistavissa.

Davidin asenne tulkitaan ylimielisyydeksi ja uppiniskaisuudeksi. Yliopistolla ja lehdistössä tapauksesta saadaan aikaan näyttävä kohu. Vaikuttaa siltä, että nimenomaan julkisuuden paine tekee aidon katumuksen mahdottomaksi. David saa potkut virastaan.

David selviää kohusta yllättävän hyvin. Hän lähtee aikuisen tyttärensä Lucyn luo tämän syrjäiselle maatilalle. Siellä elämä täyttyy arkiaskareista, maatilan tuotteiden myymisestä markkinoilla ja avustamisesta eläinsairaalassa. Akateemisena harrastuksena hän kirjoittaa tutkielmaa lordi Byronin runoudesta. Byronin runosäkeitä voi bongata siellä täällä romaanin proosaan piilotettuina. Byronin ajatukset "himon oikeutuksesta" ovat ymmärrettävästi myös seksuaalisten rajojen ylittämisestä syytetyn ex-professorin mielessä.

Myöhemmin Byron-tutkimus alkaa muuttua koomiseksi oopperaksi Byronin elämänvaiheista. Sen lauluihin David etsii säveliä banjolla.

Nyt ei kannata luulla, että Coetzee on yksioikoinen kirjailija, joka jollain tapaa kirjoittaa puolustuspuhetta ahdistelusta syytetylle miehelle eikä näe ongelman kaikkia puolia. J. M. Coetzee tuntuu jokaisessa kirjassaan tunkeutuvan niin syvälle, että joskus hirvittää seurata perässä. Romaanissa on  lisäksi useita tärkeitä teemoja – esimerkiksi eläinten oikeudet – jotka jätän nyt suosiolla pois, jotta blogikirjoitukseni ei venyisi aivan liian pitkäksi.

"Himon oikeutus" saa aivan uuden sävyn, kun Lucyn maatilalle murtautuu kolmen tummaihoisen eteläafrikkalaisen kopla. Miehet pahoinpitelevät Davidin, raiskaavat Lucyn ja varastavat auton ja irtainta tavaraa.

Lucy on haluton kertomaan poliisille raiskauksesta. Hän ei myöskään halua muuttaa turvallisemmalle seudulle ja luopua maatilastaan. Pois lähteminen olisi Lucyn mielestä tappion myöntämistä. Hän myös jollain tapaa ymmärtää raiskaajiaan. Raiskaus näyttäytyy reaktiona Etelä-Afrikan historiaan. Se on kosto julmasti hallinneelle valkoiselle väestölle. 

Isän ja tyttären tavoissa käsitellä elämänsä mullistavimpia tapahtumia näyttää olevan paljon yhteistä. Kumpikin pitää häpeäänsä yksityisasianaan. 

Myöhemmin käy ilmi, että Lucy odottaa lasta raiskaajalle. Hän päättää pitää vihan vallassa siitetyn lapsen ja rakastaa sitä, olla hyvä äiti. Hän myös aikoo suostua naapurinsa, mustan miehen, kosintaan, siitä huolimatta, että Petruksella on jo ennestään kaksi vaimoa ja Lucy tietää Petruksen tavoittelevan vain hänen maitaan. 

Lucyn ratkaisussa ja hänen syntymättömässä lapsessaan, jota Lucy on päättänyt kaikesta huolimatta rakastaa, on helppo nähdä tie uuteen Etelä-Afrikkaan, jota viha ei enää hallitse.

Häpeäpaalu voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999. Siitä on kirjoitettu useissa kirjablogeissa, näissä muiden muassa:

* Kirja vieköön!

* Sivumerkkejä

* Donna Mobilen kirjat

* Marjatan kirjat ja mietteet

J. M. Coetzee, Häpeäpaalu. Otava 2000. Englanninkielisestä alkuteoksesta Disgrace (1999) suomentanut Seppo Loponen. Kannen kuva: Fennopress. 251 s.

Anna Burns: Maitomies

Anna Burnsin Maitomies on omaperäinen yhdistelmä keveyttä ja painavuutta. Painoa siihen tuo yhteiskunnallinen ote: jakautuneen kaupungin skitsofrenisen ilmapiirin perinpohjainen analyysi. Myös pitkät – jopa useiden sivujen mittaiset – kappaleet vaikuttivat aluksi raskailta. Samalla kirja on kuitenkin myös kepeä ja hauska. Kirjan minäkertojan totisista pohdinnoista syntyy absurdia huumoria, joka sai ainakin minut myhähtelemään ääneen. 

Tuotemerkkejä lukuun ottamatta kirja välttelee erisnimiä. Sitä ei esimerkiksi sijoiteta nimettyyn maantieteelliseen kaupunkiin. Tämä ratkaisu antaa kuvatulle yhteiskunnalle yleispätevän esimerkin luonteen. 

Kirjailija Anna Burnsin henkilöhistorian perusteella on kuitenkin helppo ajatella romaanin kuvaavan Pohjois-Irlannin Belfastia 1970-luvulla. Kaupunki on vahvasti jakaantunut erilaisiin ryhmiin: esimerkiksi vettentakaisiin, rajantakaisiin ja irtautujiin. Ryhmien taustalla ovat ainakin alun perin olleet uskonnolliset syyt, mutta ne eivät romaanissa ole kovin vahvasti esillä. Syyt ovat muuttuneet valtapoliittisiksi; omaa asiaansa ajavat nyt erilaiset sotilaalliset tai puolisotilaalliset ryhmittymät. 

Erisnimiä ei käytetä myöskään kirjan henkilöistä. Heidät on useimmiten nimetty vain sukulaisuutensa tai muun läheisyyssuhteen perusteella: ensimmäinen sisko, ensimmäinen lanko, pikkusiskot, ehkä-poikaystävä... Edes kertojaminän nimeä ei mainita. Perheenjäsenet kutsuvat häntä keskisiskoksi. Huvittavalla tavalla yksi nimitys, jota eräästä keskeisestä henkilöstä käytetään, osoittautuu loppujen lopuksi ja kaikkien yllätykseksi hänen aivan oikeaksi erisnimekseen.

Nimien välttämiselle on myös poliittinen syy: samoin kuin kaikkeen ihmisten käyttäytymiseen myös nimiin on muodostunut kielletyn ja sallitun tiukka hierarkia. Yksilöiden toimet ja jopa heidän nimensä saattavat tahallisesti tai tahattomasti liittää heidät johonkin poliittiseen lahkoon. Ennen kaikkea "vettentakaisen maan" nimiä piti välttää:

Ajateltiin että kiellettyihin nimiin oli piintynyt energiaa, muinaista voimaa, ikivanhoja ristiriitoja, kieltoja ja ei-toivottuja rasitteita, joita tuo maa oli kauan sitten tälle maalle langettanut, eikä nimen kansallisella alkuperällä ollut enää merkitystä.

Lahkoihin jakautuneessa kaupungissa vallitsee jatkuva tarkkailun ja väkivallan ilmapiiri. Ei ole viisasta tulla liian näkyväksi. Tästä tarkkailun ja mahdollisen rankaisun kehästä pääsevät irti vain "toivottomat tapaukset", toisin sanoen ne, jotka käytöksensä perusteella luokitellaan mieleltään järkkyneiksi. Romaanin minäkertoja on melkein toivoton tapaus: hänen tapansa lukea jatkuvasti kirjoja  – 1800-luvun romaaneja – jopa kävellessään kadulla on tehnyt hänestä jonkinlaisen kummajaisen.

Tahtomattaan romaanin minäkertoja joutuu kuitenkin huomion kohteeksi, kun Maitomieheksi kutsuttu johtoasemassa oleva irtautuja alkaa seurailla kertojaa ja houkutella tätä autoonsa. Maitomies on parikymmentä vuotta 18-vuotiasta kertojaa vanhempi – ja naimisissa. Osoittautuu, että Maitomies tietää kertojan elämästä epämukavan paljon.

Poliittisen ilmapiirin takia seksuaalinen ahdistelu vetää kertojan ja hänen läheisensä mukaan myös lahkojen väliseen hengenvaaralliseen taisteluun. Tässä romaanissa – ja ehkä elämässä yleensäkin – seksuaalinen on myös poliittista. Kaikki on poliittista. 

En pystynyt lukemaan romaania ajattelematta kaikkia tuntemiani jakautuneita yhteiskuntia – myös omaamme. Kirjailijan etäännyttämisratkaisu siis toimii. Tämä romaani ei kerro ainoastaan Pohjois-Irlannista. Jakaantuneisuus synnyttää epäluuloja ja pelkoja "vastapuolta" kohtaan. Pahimmassa tapauksessa tarvitaan sitten turvatoimia, jotka tosiasiassa luovat enemmän turvattomuutta. Mieleen tulivat muutaman vuoden takaiset uutiset Soldiers of Odinista, puoliaikuisista leikkimässä puolisotilaita.

Tällainen epäluulon ilmapiiri luo edellytyksiä ihmisten leimaamiselle, vaaralliselle juoruilulle ja jopa hyväksikäytölle, kuten Anna Burnsin romaanissa. Ratkaisu ei kuitenkaan voi olla jonkinlainen puolivälin – tolkun ihmisten – ajattelumalli. Se on vain yksi lahko lisää ja antaa toimintatilaa niille, jotka ovat valmiit demokratian hylkäämiseen. 

Ajatukseni lähtivät nyt aika kauas Maitomies-romaanista. Jos haluat lukea siitä enemmän, suosittelen kääntymään kirjabloggaajien puoleen. Romaania on käsitelty ainakin seuraavissa blogeissa:

* Kirsin Book Club

* Kirjaluotsi

* Lumiomena

* Sivumerkkejä

* Kirjakimara

* Reader, Why Did I Marry Him?

Maitomies on saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Ainakin seuraavat: Man Booker (2018), National Book Critics Circle Award (2018), Orwell Prize for Political Fiction (2019), International Dublin Literary Award (2020).

Laura Jänisniemen suomennos oli onnistunut. Romaanin kertojan hieman vinksahtanut komiikka tuli hyvin esiin. Mikään ei kalskahtanut korvaan. Opin myös uuden sanan: en ole ennen tiennyt, että joulukuusiin ripustettava, yleensä hopeanvärinen hetale on lamettaa.

Anna Burns, Maitomies. Docendo 2019. Englanninkielisestä alkuteoksesta Milkman (2018) suomentanut Laura Jänisniemi. Kannen suunnittelu: Luke Bird. 399 s.

Peter Carey: Oscar ja Lucinda

Oscar ja Lucinda alkaa muutamalla tuokiokuvalla romaanin kertojan lapsuudesta Australiassa joskus 1900-luvun puolenvälin jälkeen. Glenifferin kirkkoon poikkeuksellisen omistavasti suhtautuvasta ankaran uskonnollisesta äidistä ja maallisesta isästä, joka "nauroi ja piereskeli" ja "osasi heittää ovelia kierrepalloja". Kertoja sanoo myöhemmin ymmärtäneensä, että hänen äitinsä oli "simputtaja". Reilun neljänsadan sivun jälkeen lukija ymmärtää, mistä äiti oli ominaisuutensa perinyt, niin yltiöuskonnollisuuden kuin simputtamisenkin.

Alkulukujen jälkeen kertoja siirtyy kertomaan isoisänsä isän, Oscar Hopkinsin, lyhyeksi jääneen elämän (1841–1866)  vaiheita. Suuren osan tarinasta vie Oscarin onnahdellen etenevä rakkaus varakkaaseen lasitehtaan omistajaan, Lucinda Leplastrieriin. Ensimmäinen suudelma vaihdetaan vasta sivulla 392. Tässä mielessä lukemassani Keltaisen kirjaston painoksessa on harhaanjohtava kansikuva. En ymmärrä, miten se liittyy tähän kirjaan. Romaanissa ei ole aistillista alastomuutta ollenkaan. Oscarin ja Lucindan hahmoissa on kyllä jonkinlaista androgyynisyyttä – sekä luonteessa että ulkonäössä – jota olen havaitsevinani myös kansikuvan esittämissä henkilöissä.

Sekä Oscar että Lucinda ovat ihmisiä, joita hallitsee mielikuvitus. He molemmat ovat myös uhkapelureita. Lopulta he lyövät keskenään vedon, jossa kumpikin asettaa panokseksi koko omaisuutensa. Kumpikin myös ymmärtää tai ainakin toivoo – vaikka eivät sitä ääneen lausukaan – että voittaja saa omaisuuden mukana myös voitetun, että rakkaus vihdoin johtaa avioliittoon. 

Romaanin kerronnassa on kevyt sävy, jonka suomentaja Leena Tamminen on hyvin tavoittanut ja joka näyttää tuoneen useiden arvioijien mieleen Dickensin. Selvästi Oscar ja Lucinda hyödyntääkin 1800-luvun romaanien rehevää kerrontaa. Romaanissa on 110 nimettyä lukua. Sen kertoja tuntee kaikkien henkilöiden sisäiset ajatukset ja mielenliikkeet ja kertoo tapahtumista, joita ei itse ole voinut olla todistamassa eikä ole myöskään niistä keneltäkään voinut kuulla. Romaanin loppupuolella hän kertoo parin Australian alkuasukkaan hänelle kertomista tapahtumista. Nämä todistajanlausunnot ovat osa kirjallista leikkiä. Kertoja on siihen asti tiennyt kaiken ilman todistajiakin. Yksi näistä todistajista, Kumbaingiri-Billy, nimittää kertojaa ohimennen Bobiksi sivulla 449. Se on ainoa kerta, kun hän tulee nimetyksi koko paksussa romaanissa. 

Kevyttä sävyä kerrontaan tuovat myös tarkat havainnot ja yksityiskohdat, jotka tuntuvat olevan mukana pelkästään kerronnan ilosta. Tässä esimerkiksi romaanin tyylistä ja yksityiskohtien paljoudesta pieni näyte Lucindan lapsuudesta:

Lucinda ei tuntenut äitiään hyvin. Hän kuvitteli muuta. Koko ikänsä hän puhdisti ja kiillotti sitä kuvitelmaa jonka hän oli lapsena luonut: että he olivat "läheisiä", kuin sisarukset. Hänen muistoissaan oli alituista naurua ja tukanharjaamista ja kutittelua ja hyväilyä. Ja olihan sitä ollut, totta se on. He olivat onkineet opaalisilmiä vettyneillä kastemadoilla, heitä olivat purreet – yhtä aikaa – viholaiset, he olivat uineet purossa valkoinen aluspaita pullollaan ympärillä kuin lakanat kuparikattilassa pyykkipäivän aamuna. He olivat juosseet kirkuen ja kikattaen karkuun O'Hagenin tyhmää, kuolaavaa härkää ja lukeneet toisilleen talvisina pakkasiltoina, kun vallabikengurut jyskyttivät mökin seiniä.

Tällaista kertojaa ei kannata hoputtaa. Lukijan on parasta nojata rennosti taaksepäin ja antaa itsensä upota tekstin virtaan. 1800-luvun australialainen yhteiskunta tulee käsitellyksi kaikilta puoliltaan.

Ennen kuin päähenkilöiden kohtalokkaaseen keskinäiseen vedonlyöntiin asti päästään, saamme seurata heidän vaiheitaan lapsuudesta alkaen. Oscar kasvaa Englannissa jyrkän lahkolaisuskonnollisen isän vaikutuspiirissä, kunnes 16-vuotiaana tekee oman yhtä ehdottoman uskonnollisen ratkaisunsa: muuttaa asumaan kotikylänsä anglikaanipastorin, Hugh Strattonin, luo ja sen jälkeen opiskelee papiksi Oxfordissa. Oscarin lapsuuskokemuksiin kirjailija Peter Carey alun kiitossanoissaan kertoo saaneensa aineksia Edmund Gossen, englantilaisen runoilijan ja kirjallisuushistorioitsijan, kokemuksista.

Oxfordissa Oscar tutustuu uhkapeleihin yläluokkaan kuuluvan ystävänsä, Ian Wardley-Fishin, avulla. Lyömällä vetoa hevosista Oscar rahoittaa opintonsa ja pystyy myös tukemaan rahallisesti rutiköyhää pastori Strattonia. Keräämänsä valtavan vedonlyöntiaineiston hän myöhemmin luovuttaa pastori Strattonille, jonka uhkarohkeat yritykset vedonlyönnissä päättyvät onnettomasti. 

Uhkapelistä saamillaan varoilla Oscar myös järjestää matkansa Uuteen Etelä-Walesiin – siis Australiaan. Ongelmana on kuitenkin Oscarin vettä kohtaan tuntema pelko. Mielikuvitusihminen on luultavasti muita alttiimpi kuvitelluille vaaroille. 

Oscarille laivamatka Australiaan on kauhujen täyttämä. Niitä lievittää se, että laivalla hän tapaa Lucinda Leplastrierin. Englannissa Lucinda on ollut tutustumassa lasitehtaisiin mutta myös ja ehkä ennen kaikkea etsimässä aviomiestä. Pettymyksekseen hän on joutunut toteamaan, ettei kukaan ole kosinut häntä. Niinpä hän on palaamassa kotiin samalla Leviatan-laivalla, jolla Oscar Hopkins on matkalla viemään Kristuksen sanaa Australiaan. Nopeasti he tunnistavat yhteisen intohimonsa ja päätyvät pelaamaan korttia aamupuolelle asti. 

Uhkapelille Oscarilla on myös teologinen perustelu:

"Minä en käsitä", Oscar sanoi, "miten sellainen Jumala, jonka perusvaatimus on että me pelaamme uhkapeliä kuolemattomalla sielullamme, ajallisen olemassaolomme joka sekunnilla... Totta se on! Meidän täytyy panna peliin kaikki panokseksi hänen olemassaolonsa puolesta, jota ei voida näyttää toteen."

Australiassa Oscarin papinura vaihtuu pian ympäristön ahdasmielisyyden ja väärien syytösten takia konttoristin mekaaniseen puurtamiseen. Siirtomaan pikkusieluinen moraali ei hyväksy tapaa, jolla Oscar ja Lucinda poikkeavat sen vaatimuksista. Viattomuudessaan lapsenkaltaiset Oscar ja Lucinda eivät tunnu edes ymmärtävän, mistä heitä syytetään.

Romaanin rehevyydelle on vaikea tehdä oikeutta pitkässäkään blogikirjoituksessa. Henkilöitä ja juonen mutkia on enemmän kuin tässä on mielekästä käydä kuvailemaan. Lopussa on myös yllätyksiä, joita en halua paljastaa. Niinpä oikaisen reilusti. Lucinda Leplastrier valmistuttaa tehtaassaan osat lasiseen kirkkoon, jonka Oscar Hopkins ottaa viedäkseen ja pystyttääkseen Australian sisämaahan. Lasinen kirkko on mainio symboli Oscarin ja Lucindan käytännöllisyyttä halveksivalle elämänasenteelle. He lyövät koko omaisuuksistaan vedon siitä, ehtiikö Oscar pystyttää kirkon ennen seuraavaa pääsiäistä.

Tehtävää varten kootaan retkikunta, jonka johtajalla, herra Jeffrisillä, on retkelle aivan omat itsekkäät tavoitteensa. Oscarin vesipelon takia Jeffries, jonka itsevaltaisuudesta katoavat kaikki pidäkkeet erämaassa, määrää, että aina ennen jokien ylitystä Oscarille on väkisin juotettava oopiumilla terästettyä siirappia. Tämä aiheuttaa Oscarille oopiumriippuvuuden ja tekee hänen matkastaan painajaisen. Romaanin loppuvaiheissa kevyt kerronta antaa tilaa aidolle tragedialle. Oopiumin tähden Oscar menee sekaisin eikä pysty hillitsemään viettejään. Hän syyllistyy tekoihin – murhaan, harkitsemattomaan seksiin – joita hänen omatuntonsa ei hyväksy. 

Kirkko saadaan perille, mutta kaikki muut siihen liitetyt toiveet romahtavat. 

Oscar ja Lucinda voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1988.

Peter Carey, Oscar ja Lucinda. Tammi 1989. Englanninkielisestä alkuteoksesta Oscar and Lucinda (1988) suomentanut Leena Tamminen. Päällys: Zanzibar. 469 s.

Penelope Lively: Kuutiikeri

Valokuva vuodelta 1868. Kyläkatu Thetfordissa. Sekatavarakauppa, sepänpaja, kärryt, puu. Ei ihmisiä. Tosiasiassa kuvaa otettaessa joku – tai useita ihmisiä, koiria, hanhia, mies hevosen selässä – kulki puun ali tai meni puotiin. Valotusaika oli tunnin pituinen, joten kulkijoista ei ole kuvaan jäänyt jälkeäkään.

Minä pidän siitä. Pidän siitä hyvin paljon. Siisti kuva ihmisen suhteesta fyysiseen maailmaan. Meni, kulki ohi, poissa.

Edellisen lainauksen minä on Claudia Hampton, 76-vuotias journalisti ja historioitsija, joka makaa hoitokodissa valmistautumassa kuolemaansa. Päässään hän kirjoittaa maailmanhistoriaa, joka yhdistää kaiken: eri ihmisten yksityiset kokemukset – ennen kaikkea Claudian omat – tarinat, myytit. Claudian sanoin historia on epäjärjestystä – "kuolemaa ja sotkua ja tuhlausta". 

Euroopan katedraalien jähmettyneessä kivessä elävät rinnan apostolit, Kristus ja Maria, karitsat, kalat, gryfonit, lohikäärmeet, merikäärmeet ja sellaisten ihmisten kasvot joilla on lehtiä hiuksina. Sellaisen henkisen vapaamielisyyden minä hyväksyn.

Claudia on nyt kuolemaa lähestyessään samanlainen kuin on ollut koko elämänsä: vahva, rohkea, suorapuheinen, huumorintajuinen, sovinnaisuudesta piittaamaton, mielipiteissään ehdoton – kiehtova romaanihenkilö, jonka matkassa lukijan aika ei käy pitkäksi.

Romaanin kerronta vaihtelee tavalla, joka pitää lukijan mielenkiinnon vireillä ja joka havainnollistaa romaanin näkemystä siitä, miten historia seuloutuu ristiriitaisesta todistusaineistosta. Suuri osa romaanista on kerrottu minämuodossa Claudian näkökulmasta. Välillä näkökulma vaihtuu hän-muotoon. Tällöinkin pitäydytään useimmiten Claudian havainnoissa ja ajatuksissa. Ei kuitenkaan aina: joskus sama tapaus on esitetty kahteen kertaan peräkkäin eri kokijoiden ajatuksien kautta. Lukijan tulkinta henkilöistä ja heidän motiiveistaan rakentuu vähitellen kokemusten kaleidoskoopista.

Yksityiselämä ja maailmanhistoria ovat sekoittuneet Claudia Hamptonin elämässä lapsesta lähtien. Hänen isänsä kuoli ensimmäisessä maailmansodassa. Toinen maailmansota kuljettaa 30-vuotiaan Claudian sotakirjeenvaihtajaksi Egyptiin aavikkosodan kiihkeimmässä vaiheessa. Myös Unkarin tapahtumiin vuonna 1956 Claudialla on henkilökohtainen yhteys.

Egyptissä Claudia kokee elämänsä suuren rakkauden Tomin, panssarijoukkojen kapteenin, kanssa. Kerronnassa tapahtuu hienovarainen muutos, joka valmistaa meitä tulevaan: hetkeksi rinnakkaiset näkökulmat vaimenevat ja kuulemme vain Claudian äänen. Tomin ääni on poissa. 

Vasta juuri ennen romaanin loppua Tomin ääni kuuluu kuin kaikuna menneisyydestä aavikolta löytyneissä päiväkirjamerkinnöissä. No niin, taas paljastin juonesta liikaa. Tarina on kaunis ja traaginen, mutta romaanin ulkopuolelta haluan sanoa, että arki ei ehdi koskaan koetella Tomin ja Claudian suhdetta. Onko edes mahdollista kirjoittaa mieleenpainuvasti suuresta rakkaudesta, joka kestää yhteisen arjen ja yhdessä vanhenemisen?

Claudiasta tulee äiti 38-vuotiaana. Lisa-tyttären isä, Jasper, on venäläisen isän ja devonilaisen äidin poika. Jasper on kosmopoliittinen poliitikko, lehtimies ja myöhemmin tv-tuottaja, sulava opportunisti ja playboy. Missään vaiheessa Claudia ei vakavasti harkitse avioliittoa Jasperin kanssa. 

Lisa jää enimmäkseen isoäitiensä kasvatettavaksi. Äiti ja tytär vaikuttavat olevan luonteeltaan lähes toistensa vastakohdat. Lukijoina pääsemme näkemään, että he kuitenkin muistuttavat toisiaan enemmän kuin koskaan itse ymmärtävät.

Jasperista on edes hiukan vastusta Claudialle, joka nauttii väittelyistä ja riidoista. Tärkein ja rakkain vastustaja hänelle on kuitenkin vuotta vanhempi veli, Gordon, Claudian alter ego. Heillä on oma kahdenkeskinen huumorinsa ja nuoruuden salaisuudet, jotka ehkä selittävät, miksi Claudia suhtautuu ymmärtäväisesti muinaisten faaraoiden avioliittojärjestelyihin. Gordonin kuoleman jälkeen myös Claudian ote elämään alkaa herpautua.

Romaani pohtii historian luonnetta useiden vertausten avulla. Alussa mainitsin vanhan valokuvan, josta ihminen on haihtunut näkymättömiin. Toinen kuva katoavaisuudesta liittyy romaanin nimeen. Kuutiikeri – Moon Tiger – on hyttyssavukierukka. Kun vihreä kierukka on palanut loppuun, sen alle on syntynyt toinen kierukka harmaasta tuhkasta. Egyptissä Claudia ja Tom polttivat hyttyssavuja lemmen täyttäminä öinään. Heidän koodinimensä toisilleen olivat Moon Tiger ja Camel.

Minun mielessäni hyttyssavun spiraali yhdistyy myös ammoniitteihin, joita Claudia lapsena keräsi veljensä Tomin kanssa Lyme Regisin kallioilta. Hiekasta syntynyt jälki jostain, mikä joskus eli. Historian todiste.

Kuutiikeri voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1987. Eikä syyttä. Nautin joka rivistä.

Kirjaluotsi-blogissa on perusteellinen bloggaus romaanista.

Penelope Lively, Kuutiikeri. WSOY 1988. Englanninkielisestä alkuteoksesta Moon Tiger (1987) suomentanut Harry Forsblom. Päällys: Urpo Huhtanen. 278 s.

Ruth Prawer Jhabvala: Kuumuus ja kiihko

Intian runsaus ja ristiriitaisuus on kaunokirjallisissa kuvauksissa johtanut melkoisiin mammutteihin: E. M. Forsterin Matka Intiaan (445 sivua), Salman Rushdien Keskiyön lapset (575 sivua), John Irvingin Sirkuksen poika (680 sivua). Paul Scott tarvitsi neljä viisisataasivuista kirjaa Intiasta kertomiseen. Eikä tämäkään riittänyt: Intia-kvartettiin hän lisäsi myöhemmin vielä 250-sivuisen jatko-osan Staying On.

Oli virkistävää saada käsiinsä kirja, joka puristi Intiasta mehun alle kahteensataan sivuun. Tässä tapauksessa pieni todellakin on kaunista. Pidän yleensä hyvänä merkkinä, jos kirja tulee uniini. Niin että terveisiä vaan Intiasta. Kahtena yönä kävin siellä.

Ruth Prawer Jhabvalan (1927–2013) Kuumuus ja kiihko imaisi minut mukaansa ihmisuhteiden ja kulttuurien törmäytykseen Intian helteessä ja tomumyrskyissä. Kun lopulta monsuuni toi mukanaan sateet ja raikkaamman sään – ja viileän harkinnan – päähenkilöiden elämä oli muuttunut peruuttamattomasti. 

Romaanin nykyhetkessä 1970-luvun alkupuolella nimettömäksi jäävä noin kolmekymmentävuotias englantilainen nainen matkustaa Intiaan selvittämään sukunsa historiaan liittyvää arvoitusta. Hänen isoisänsä ensimmäinen vaimo jätti miehensä, Intian englantilaisen siviilihallinnon virkamiehen, ja lähti intialaisen ruhtinaan, Khatmin nawabin, matkaan.

Havaintonsa Intian nykypäivästä ja löytönsä isoisänsä ja tämän Olivia-vaimon vaiheista nainen kirjaa tarkkoihin ja eläviin päiväkirjamerkintöihin. Apuna matkallaan menneisyyteen hänellä on nippu Olivian sisarelleen Pariisiin kirjoittamia kirjeitä. 

Päiväkirjamerkinnät kattavat noin puolet romaanista. Toinen puoli muodostuu kaikkitietävän kertojan kuvauksista vuoden 1923 tapahtumista. Aikatasojen vaihtelu ja menneisyyden salaisuuksien vähittäinen paljastuminen luo romaaniin jännittävän, dekkarimaisen rakenteen. Kiehtovalla tavalla nykyhetki ja menneisyys myös alkavat kietoutua toisiinsa, kun kertojan elämä nykyhetkessä alkaa jäljitellä viidenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia.

Niin kertojan kuin Oliviankin elämään kuuluvat länsimainen ja intialainen rakastettu, vahinkoraskaus, joka mahdollisesti saa molemmissa tapauksissa alkunsa täsmälleen samassa Baba Firdausin lehdossa. Sama epätietoisuus vauvan isästä on mukana molemmissa aikatasoissa. Romaani käyttää toistoa muutenkin oivaltavasti. Draaman ratkaisuvaiheessa sekä Olivian aviomies että nawabi puhuvat hänelle täsmälleen samoin sanoin.

Omissa ratkaisuissaan nykyhetken kertoja tuntuu sovittavan Olivian virheet. Molemmat päätyvät asumaan samoille seuduille Himalajan rinteille. Katseliko Olivia alas laaksoon ja menneeseen? Vai ylös- ja eteenpäin kuten nykyhetken itsenäinen nainen?

Kuvittelen mielessäni usvan taakse huippuja, jotka ovat korkeampia kuin missään näkemäni. Niitä peittävä lumi on valkeampaa kuin missään muualla – niin valkoista, että se loistaa valoisana vasten taivasta, jonka sini on syvempää kuin missään muualla. Sellaista näkyä minä odotan.

Intialaisen ja länsimaisen kulttuurin erot tulevat esiin molemmissa aikatasoissa. Vaikuttaa siltä, että Intian sielu jää tavoittamatta niin paikallisesta väestöstä omiin kaupunginosiinsa eristyviltä siirtomaahallinnon englantilaisilta kuin likaisilta ja mahataudista kärsiviltä reissaajiltakin, vaikka nuo jälkimmäiset hindulaisuuden pintapuolisesti omaksuttuja oppeja toistelevatkin. 

Jäävätkö Intiaan länsimaalaisista loppujen lopuksi vain askeetit, seikkailijat ja lähetyssaarnaajat – sekä onnettomasti rakastuneet? Englantilaisten hallinnosta näyttävät muistuttavan enää rappeutuvat brittiläisten hautausmaat. Toisaalta myös pikkuruhtinaiden aika on ohi. Nawabin tyhjennetty ja rapistuva palatsi odottaa romaanissa myyntiä Intian hallitukselle, joka sekään ei ole enää erityisen kiinnostunut siitä.

Olivia vaikutti aluksi englantilaiselta rouva Bovarylta. Aviomiestään Olivia kyllä piti arvossa, toisin kuin Emma Bovary, mutta miehen virka vaati pitkiä työpäiviä ilman lomia, ja Olivia jäi vaille kaipaamaansa huomiota. 

Romaanin alussa Olivia on turhamainen, pinnallinen ja helposti ikävystyvä. Englantilaiset virkamiehet ja heidän vaimonsa, joiden kanssa hän enimmäkseen joutuu seurustelemaan, ovat hänen mielestään tylsiä. Niinpä hän ei kuumana kautena suostu lähtemään muiden vaimojen mukana rannikolle pois Satipurin tasankokaupungin kaikkialle tunkeutuvasta tomusta. Päätös osoittautuu kohtalokkaaksi. Lukijalle on alusta asti selvää, että Olivia ennemmin tai myöhemmin kaipaa jotain enemmän.

Jo ensitapaamisella nawabin kanssa merkit ovat ilmassa:

Miehen silmät olivat alkaneet loistaa, ja vaikka hän oli hillinnyt itsensä välittömästi, Olivia oli nähnyt sen ja käsittänyt, että tässä oli vihdoin edes yksi ihminen Intiassa, joka oli kiinnostunut hänestä tavalla, johon hän oli tottunut.

Enempää en juonesta paljasta. Onhan tässäkin jo yhtä ja toista tullut esiin. Ainoastaan sen verran, että nykyhetken kertoja uskoo, että kokemustensa myötä Olivia myös oppi jotakin:

Mutta tehtyään sen, mitä hän teki – ja jäätyään sen jälkeen loppuiäkseen Intiaan – hän ei voinut enää olla sama ihminen kuin alussa.

Kohtalokas rakkaustarina on tietenkin romaanin keskiössä, mutta eloisasti kuvatut sivuhenkilöt toivat virkistävästi mukaan sekä paikallisväriä että huvittavia kuvauksia eurooppalaisten yrityksistä sopeutua outoon kulttuuriin.

Klaus Karttusen suomennosta pidin erinomaisena. Tietysti kirjailijan asiantuntemus oli kaiken pohjana, mutta myös kääntäjä solahti intialaiseen kulttuuriin täysin vakuuttavasti. Kääntäjän nimi ei soittanut kelloja ja googlailu osoittikin, että hän on työskennellyt enemmän Intia-tutkimuksen kuin kaunokirjallisuuden kääntämisen puolella.

Kirjailija Ruth Prawer Jhabvala oli syntyjään puolalainen. Hänen juutalainen perheensä muutti Englantiin pakoon natsien vainoja, kun Ruth oli 12-vuotias. Avioiduttuaan intialaisen kanssa Ruth asui Intiassa yli 20 vuotta. Loppuelämänsä hän vietti New Yorkissa. Useiden kaunokirjallisten teosten lisäksi hän kirjoitti lukuisia elokuvakäsikirjoituksia Merchant Ivory Productions -tuotantoyhtiölle. Hänen E. M. Forsterin romaaneista sovittamansa elokuvakäsikirjoitukset toivat hänelle kaksi Oscaria (elokuvista Hotelli Firenzessä ja Talo jalavan varjossa).

Romaanista Kuumuus ja kiihko hän sai Booker-palkinnon vuonna 1975.

Ruth Prawer Jhabvala, Kuumuus ja kiihko. Otava 1983. Englanninkielisestä alkuteoksesta Heat and Dust (1975) suomentanut Klaus Karttunen. 196 s.

Kingsley Amis: Vanhat pirut

Booker-kirjallisuuspalkinnon nettisivu, joka esittelee menneiden vuosikymmenien ehdokkaita ja voittajia, on ollut suosimani hakukohde, kun etsiskelen jotain minulle uutta luettavaa. Näiltä listoilta ei ihan surkeita teoksia löydy. Esiraadit ovat tehneet karsintatyön puolestani.

Vanhat pirut voitti kirjallisuuden Booker-palkinnon vuonna 1986. Ehkä hieman yllättäen, sillä Kingsley Amisin ei enää uskottu olevan aivan parhaassa terässä. Hän ei ollut erityisemmin yrittänyt peitellä väkeviin juomiin kohdistuvaa mieltymystään. Itse asiassa hän oli julkaissut aiheesta – siis ryyppäämisestä – kolme kirjaakin, joissa muun muassa jakoi suosikkidrinkkiensä ja krapulan parannuskeinojensa ohjeita. Hänen mieltymyksensä oli jo ainakin 70-luvulta lähtien ymmärretty alkoholismiksi. 

Vuonna 1986 Booker-kisan loppusuoralla – niin sanotulla lyhyellä listalla – oli teoksia, jotka ovat säilyneet lukijoiden tietoisuudessa Amisin voittajaromaania paremmin. Listalla oli esimerkiksi Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World) sekä kaksi kovaa kanadalaista, jotka raati siis jätti palkitsematta: Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale) ja Robertson Daviesin Mikä verissä on (What's Bred in the Bone).

Vanhat pirut kertoo kuuden- ja seitsemänkymmenen ikävuoden välillä olevista walesilaisista ystäväpariskunnista, joiden ystävyys on alkanut heidän nuoruudessaan kymmeniä vuosia aiemmin. Miehet tapaavat lähes päivittäin kantapubin takahuoneessa tai autoretkillä nuoruuden tärkeissä maisemissa; rouvat puolestaan pitävät omia runsaalla valkoviinillä marinoituja kutsujaan toistensa kodeissa. Viinaa ja viiniä virtaa romaanissa hurjia määriä. Tapaamisten jälkeen selvin heittää muut kotiin autolla.

En ala tässä tarkemmin esittelemään viittä tai kuutta keskeistä pariskuntaa tai muita romaanin henkilöitä. Se vain sekoittaisi, ja blogin lukijalle he jäisivät joka tapauksessa vain nimiksi. Minunkin piti lukiessani aina vähän väliä pysähtyä muistelemaan, että kukas se olikaan Malcolmin aviopuoliso ja kenen kanssa se Sophie nyt olikaan naimisissa. Ja kukas hitsi tämä Victor on ja mistä hän tähän pölähti.

Romaanin perussävy on koominen. Sen huvittavuuden suurin lähde on se, että yli kuusikymppiset rymyävät kuin teinit. 

Jos tämä edellä kerrottu olisi tärkein, mitä romaani tarjoaa, se ei olisi tutustumisen arvoinen. Romaanin suurimmat ansiot ovat siinä, miten se käsittelee iäkkäiden päähenkilöidensä sopeutumista vanhenemiseen – tai kapinointia sitä vastaan – ja heidän avioliittojensa väljähtämistä. Ystävistä haetaan sitä hyväksyntää ja ymmärtämystä, jota ei saada aviopuolisolta.

Varsinkin romaanin miehillä on huolia terveydestään, yhdellä suolen toiminnasta, toisella psyykkisistä pelkotiloista, parilla lihavuudesta. Lääkärien ohjeet elämäntapojen korjaamiseksi ovat selvät, mutta niitä ei haluta noudattaa piintyneiden tottumusten, heikon itsekurin tai välinpitämättömyyden takia. Elämä tuntuu joka tapauksessa olevan jo enimmäkseen takanapäin; miksi kiusata itseään. Se miehistä, jonka terveys on kunnossa, väsyttää toiset ruokavaliofanatismillaan. 

Naiset onnistuvat tässä romaanissa paremmin elämänhallinnassaan. Se heistä, jolla on selvä alkoholiongelma, lopettaa juomisen kuin seinään lääkärin ensimmäisestä varoituksesta. 

Useilla romaanin henkilöillä on paljon tukahdutettua vihaa. Miesten viha kohdistuu enimmäkseen heihin itseensä, naisilla aviomiehiin. Melkein kaikki toivovat, että elämällä olisi vielä jotain tarjottavaa. Ehkä jopa rakkautta? Muutamat myös onnistuvat muuttamaan elämäänsä. Se tosin vaatii joitakin melko dramaattisia tapahtumia ja yhden päähenkilön kuoleman.

Romaanin kaikkitietävä kertoja pääsee vuorollaan lähes kaikkien päähenkilöiden ajatuksiin. Jokaisen luvun alussa mainitaan, kenen pään sisään pääsemme tällä kertaa kurkistamaan. Romaanin alku tuntuu verkkaiselta arkipäivän kuvauksineen, mutta kun lukija tutustuu paremmin päähenkilöihin ja heidän välisiinsä jännitteisiin, tarinan imu on vastustamaton.

Romaanissa käytetään tehokasta ja hyväksi havaittua juonikuviota. Vakiintuneeseen tilanteeseen tuodaan ulkopuolelta henkilö, joka pistää asiat liikkeelle. Tässä tapauksessa nuoruuden ystäväporukan menestynein mies, runoilija ja  mediapersoona Alun Weaver, palaa pitkän tauon jälkeen Englannista Walesiin kauniin puolisonsa Rhiannonin kanssa. Alun kuvataan romaanissa opportunistiseksi ja turhamaiseksi naissankariksi, joka on käyttänyt walesilaisuuttaan omiin itsekkäisiin pyrkimyksiinsä. Hänestä on tullut eräänlainen valtakunnan virallinen walesilainen. Hän on myös kohottanut itsensä nuorena kuolleen walesilaisrunoilija Brydanin asiantuntijaksi ja manttelinperijäksi.

Alun Weaver aloittaa välittömästi saavuttuaan suhteen useiden naisten kanssa. Vanha ystävyys ei ole esteenä kavereiden vaimojen viettelylle. Nämä suhteet eivät aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Gwen, yksi hyväksikäytetyistä, tulee kutsuilla juovuksissa kertoneeksi suoraan oman mielipiteensä Alunista. Hän on "vittumainen tyyppi ja kusipää ja mitä kaikkea, omahyväinen hirviö ja hanttapuli ja teeskentelijä ja rupsahtanut Don Juan ja walesilainen pelle".

Asioita mutkistaa, että kahdella ystävyksistä, Malcolmilla ja Peterillä, on ollut nuorena suhde Alunin puolison Rhiannonin kanssa. Kaikki joutuvat miettimään, ovatko tunteet vieläkään täysin sammuneet. Malcolmin osalta tämä selvittely johtaa koomiseen jaksoon, jossa Malcolm ja Rhiannon tekevät autoretken nuoruudenrakkautensa merkkipaikoille. Aluksi jonkinlaisia muistoja nousee esille, mutta Rhiannon joutuu lopulta tunnustamaan, ettei hän muista paikkoja ollenkaan, ja Malcolmillekin jää epäilys, että loppujen lopuksi hän taisikin käydä näillä paikoilla jonkun ihan toisen kanssa.

Romaanin käänteentekevä tapaus on kolmen pariskunnan yhteinen retki runoilija Brydanin kotikylään, Birdarthuriin. Birdarthur on parodia kaupungista, joka on rakentanut maineensa ja elinkeinoelämänsä nuorena kuolleen runoilijan houkuttelemien turistien varaan. Kylän kirjakauppa on nimeltään Brydanin kirja, ja katujen varsilta löytyvät myös Brydanin krouvi ja Brydanin Burger Baari. Rantakallioiden tuntumassa kulkee "Brydanin reitti", vaikka "paikallinen mielipide epäili tokko sankari itse olisi koskaan astunut sille jalallaan, toisessa päässä kun ei ollut kapakkaa eikä tiskiä jolta olisi jaettu ilmaista viinaa, saakeli".

Birdarthurin retkellä Alun saa kirpeää kritiikkiä romaaniluonnostelmastaan ystävältään Charlesilta. Hän ottaa kritiikin vastaan näennäisen hyväntuulisesti, mutta pian paljastuu, että hänen paheisiinsa kuuluu myös kostonhimo. Aika hyvin Aluniin itseensä sopii se, mitä hän ajattelee runoilija Brydanista.

Alun oli usein verrannut runoilijan olemusta sipuliin: siitä saattoi helposti kuoria kerroksen toisensa perään, niin että vuoroin tuli esiin suuri paska ja vuoroin ihan mukava kaveri, kunnes lopulta pääsi ytimeen asti. Pulma oli siinä ettei Alun pystynyt tällä haavaa muistamaan eikä missään tapauksessa vetämään hihasta ratkaisua kumpi vaihtoehto jäi viimeksi käteen. Samantyyppisiä vaikeuksia oli arvioitaessa Brydanin teoksia: olivatko ne vain lahjakasta huulenheittoa vai pahasti kieroutuneita neronleimauksia?

Romaanin lopussa rakkaus voittaa ainakin siinä suhteessa, että kahden päähenkilöpariskunnan lapset menevät keskenään naimisiin. 

Loppujen lopuksi jollain tavalla hellyttävä tunne jäi minulle tämän romaanin "vanhoista piruista", niin miehistä kuin naisistakin. Osuvista vanhenemiskuvauksista minulla on jatkuvasti haku päällä.

Kristiina Drewsin suomennos oli sujuva eikä missään vaiheessa häirinnyt lukemista. Suomalaisen painoksen kansikuvan yhteys romaaniin ei puolestaan avautunut minulle ollenkaan.

Tässä vielä lopuksi muutamia mielleyhtymiä, joilla ei ole kovin selvää yhteyttä romaaniin, mutta tulivatpahan mieleen lukiessani:

* Muistin lukeneeni Kingsley Amisin toisen vanhoja ihmisiä käsittelevän romaanin kauan sitten ja pitäneeni siitä. Ending Up ilmestyi kymmenisen vuotta ennen Vanhoja piruja ja sekin oli Booker-ehdokkaana.

* Tulipa mieleen myös kaksi muuta romaania, joissa ystävä menneisyydestä tulee hämmentämään ihmissuhteita. Molemmissa romaani alkaa napakasti saapumisesta ilmoittavalla repliikillä:

"Parlabane is back." (Robertson Davies, The Rebel Angels 1981)

'David Crimond is here in a kilt!' (Iris Murdoch, The Book and the Brotherhood 1987)

* Edellä mainittu Roberton Daviesin The Rebel Angels aloittaa trilogian, jonka toinen osa Mikä verissä on kilpaili Vanhojen pirujen kanssa Booker-palkinnosta. Suomeksi on siis julkaistu vain tämän Cornish-trilogian toinen osa. Daviesin Deptford-trilogiasta on puolestaan suomennettu vain ensimmäinen osa, Viides rooli. Tammen Keltainen kirjasto tuskin enää korjaa puutetta. Sarjassa julkaistaan nykyisin melko tuoretta kirjallisuutta. Oikeastaan vain Nobelin palkinto saa kustantamon kaivelemaan jonkun kirjailijan vanhempaa tuotantoa. Daviesin romaanitrilogioiden käännösten puute harmittaa esimerkiksi puolisoani, joka pitää kovasti Daviesin tyylistä mutta ei halua lukea englanniksi.

* Vanhojen pirujen runoilija Brydan on melko selvä näköiskuva runoilija Dylan Thomasista. Romaanin innoittamana kuuntelin äänikirjapalvelusta Dylan Thomasin runomuotoisen radiodraaman Under Milk Wood. Kertojana siinä on Richard Burton. Jos kunnon sanamagia houkuttelee, niin tässä sitä on.

Kingsley Amis, Vanhat pirut. Kirjayhtymä 1987. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Old Devils (1986) suomentanut Kristiina Drews. Kannen kuva-aihe: Esa Rantanen. Typografia: Juha S. Kalliolahti. 432 s.

----------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 3: Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana. 

(No, ainakin joissakin tapahtumissa. Mukavalta tuntui sellainen iäkkäiden ystävyys, jossa ei tarvitse näytellä eikä yrittää olla jotain mitä ei ole, koska toiset tuntevat sinut jo läpikotaisin – ja ovat siitä huolimatta edelleen ystäviäsi. Lisäksi tässä oli häät. Ne ovat yleensä mukavia. Paljon hauskempia kuin esimerkiksi hautajaiset.)

Joutukaa, sielut, on aikanne kallis – George Saunders: Lincoln in the Bardo

George Saunders, Lincoln in the Bardo. Bloomsbury 2017.

Tämä romaani kertoo historiaa ja sepittää makaaberia fantasiaa niin kekseliäästi, että olen todella iloinen, kun tulin ostaneeksi äskettäin julkaistun kirjan, vaikka olin jo päättänyt olla enää niitä ostamatta. Suomennoskin on muuten luvattu tälle vuodelle.

Ensin pari sanaa tämän kirjan taustoista. Presidentti Abraham Lincoln koki kesken Yhdysvaltain sisällissodan myös raskaan henkilökohtaisen menetyksen, kun hänen rakas Willie-poikansa kuoli lavantautiin vain yhdentoista vuoden ikäisenä. Surun murtaman presidentin kerrotaan vierailleen hautausmaan holvissa useina iltoina pitämässä sylissään poikansa ruumista.

Tiibetiläisessä buddhismissa ajatellaan, että ihminen kuoltuaan joutuu ensin eräänlaiseen välitilaan, bardoon, jossa ihmisen mieli tai sielu käsittelee elettyä elämäänsä ja valitsee seuraavan vaiheen jälleensyntymässä.

Saundersin romaani kertoo tarinan siitä, mitä tapahtui Valkoisessa talossa ja washingtonilaisella hautausmaalla muutamana vuoden 1862 talvipäivänä ja -yönä. Sen yhtenä keskushenkilönä on syyllisyyden ja surun mielipuolisuuden partaalle sysäämä presidentti Lincoln. Teoksessa on paljon lyhyitä lainauksia aikalaisten kuvauksista, osa on aitoja, osa ilmeisesti George Saundersin tätä teosta varten keksimiä. Niistä syntyy kuva karismaattisesta ja ristiriitaisesta miehestä, joka lopulta poikansa kuoleman kautta ymmärtää, millaista kärsimystä sisällissota sen uhrien omaisille aiheuttaa ja ymmärtää myös, että sodan ei voi antaa venyä pitkäksi, vaikka nopeat ratkaisut tulisivatkin aiheuttamaan ihmishenkien menetyksiä.

Teoksen muina päähenkilöinä ovat bardossa olevat sielut. He ovat hautausmaan asukkaita, jotka öisin heräävät selvittelemään menneen elämänsä traumoja. Yhteistä heille on se, etteivät he tiedä tai tunnusta olevansa kuolleita, vaan he ajattelevat olevansa toipilaita, joilla vielä parannuttuaan on paluu tavalliseen elämään. Jokin asia - rakkaus, pelko, katkeruus tai kostonhalu - sitoo heitä elämään. Aika ajoin joku heistä antaa periksi ja siirtyy jonkinlaisen räjähdyksen myötä olemassaolon seuraavaan vaiheeseen. Kirjassa nämä vainajat puhuvat omissa nimissään ja suurin osa kirjasta muodostuu heidän puheestaan ja ajatuksistaan.

Bardon vainajat käyvät omia sisällissotiaan menneisyytensä kanssa; jotkut "elävät" kuin viimeistä päivää ja ottavat irti ne aistinautinnot, jotka heille vielä ovat tarjolla. Rotujen ristiriidat ovat vahvasti läsnä myös vainajien joukossa. Teoksessa on myös hervotonta komiikkaa, joka kumpuaa vainajien kyvyttömyydestä ymmärtää omaa tilaansa ja yrityksistä olla kuin mitään kummallista ei heille olisi tapahtunut.

Väistämättä teoksen maailma tuo mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian. Välillä tunne näiden teosten yhteydestä oli niin vahva, että selailin Spoon Riveriä löytääkseni samoja henkilöitä. En löytänyt, mutta runokokoelman esipuheesta huomasin, että Edgar Lee Mastersillakin oli yhteys presidentti Lincolniin: he olivat kotoisin samalta seudulta ja Masters myös kirjoitti presidentistä elämäkerran.

George Saundersin vainajista kolme nousee muita enemmän esille: itsemurhan tehnyt homoseksuaali Roger Bevins III, tapaturmaisesti kuollut kirjanpainaja Hans Vollman sekä pastori Everly Thomas. Minulle juuri he ovat tämän teoksen varsinaiset päähenkilöt. Heidän koskettavat tarinansa aukeavat lukijalle vähitellen ja tulevat lopulta valmiimmiksi kuin elämäntarinat yleensä: heidän tarinansa ylittää kuoleman rajaviivankin. Bardossa ystävystynyt kolmikko kommentoi koko ajan toistensa tekemisiä kuin Tupu, Hupu ja Lupu: yksi jatkaa siitä, mihin edellinen jäi.

Pastori Thomas on vainajien joukossa sikäli poikkeuksellinen, että hän tietää olevansa kuollut. Hän on välähdykseltä päässyt seuraamaan, mitä bardon jälkeen tapahtuu. Sitä miten vainajan sydän punnitaan ja hänet sen jälkeen passitetaan iloon tai kärsimykseen. Pastori Thomas on myös tajunnut, että hänen osansa tulee olemaan kärsimys, vaikka hän ei voikaan ymmärtää syytä siihen. Hänen onnistuu kuitenkin palata takaisin bardoon keräämään rohkeutta alistua vääjäämättömään.

Bardossa oleilee myös pieni Willie Lincoln, vaikka lapset eivät siellä yleensä viivy. Isänsä ajatukset lukeva Willie ymmärtää pian olevansa kuollut. Ennen siirtymistään pois bardosta, hän ilmoittaa tämän muille vainajille ja pakottaa monet heistä kohtaamaan kuoleman todellisuuden. Tämä synnyttää kaoottisen tilanteen vainajien keskuudessa, ja monet siirtyvät eteenpäin räjähdysten saattelemina.

Viimeisen kerran poikansa luota poistuessaan presidentti Lincoln saa mukaansa (tai sisäänsä) bardossa olevan mustan miehen. Tällä salamatkustajalla on pääsy Lincolnin ajatuksiin. Näin teos antaa oman selityksensä Lincolnin vähittäiselle mielenmuutokselle kohti mustien emansipaation hyväksymistä.

Olen aiemmin lukenut kaksi George Saundersin novellikokoelmaa (Pastoralia ja Tenth of December). Molemmat ovat olleet erinomaisia: nokkelia, hauskoja ja - varsinkin jälkimmäinen - liikuttavia. Siirtyminen romaanimuotoon pitkän novellistiuran jälkeen on vakuuttava. Heti tällä ensimmäisellä romaanillaan George Saunders voitti vuoden 2017 Man Booker -palkinnon.

Tim Burton tulee tekemään elokuvan tästä kirjasta. Hän ei tosin ehkä vielä itse tiedä sitä.

Jos Finkleriä pistätte, eikö hän vuoda verta? – Howard Jacobson: The Finkler Question

Howard Jacobson, The Finkler Question. Bloomsbury 2010.

Julian Treslove on keski-ikäinen entinen BBC-tuottaja, joka nykyisin hankkii elantonsa julkisuuden henkilöiden (mm. Brad Pittin) näköishenkilönä erilaisissa juhlissa. Hän rakastaa oopperoita, joiden naispäähenkilöt kuolevat traagisesti. Menehtyneen rakastetun sureminen olisikin Julianille rakkauden korkein täyttymys. Niin hän ainakin kuvittelee, ennen kuin elämä julmalla tavalla tekee tästä toiveesta totta. Julianilla on kaksi aikuista poikaa lyhytaikaisista suhteista, mutta suhde lapsiin on etäinen.

Julianin kaksi parasta ystävää ovat vastikään jääneet leskiksi. Toinen on menestyvä filosofi ja elämäntaito-oppaiden kirjoittaja Sam Finkler ja toinen Libor Sevcik, Julianin ja Samin entinen opettaja. Kirja kertoo myös erilaista tavoista, joilla ihmiset selviytyvät surusta ja kaipauksesta - ja myös tavoista, joilla he eivät selviydy. Tämä on kirja miesten ystävyydestä ja syyllisyydestä, joka usein liittyy kaipaukseen ja ystävyyteen.

Sekä Sam että Libor ovat juutalaisia - finklereitä, kuten Julian on tämän uskonnon jäseniä koulupoikana alkanut kutsua ystävänsä sukunimen mukaan.

Eräänä iltana Julian ryöstetään kadulla. Ryöstäjä sähähtää Julianille juutalaisvastaisen herjan. Jostain syystä ryöstäjä on pitänyt häntä juutalaisena. Tämän tapahtuman ihmettelystä alkaa Julianin matka juutalaisuuden olemukseen. Hän alkaa lukea juutalaisia oppineita, perehtyy juutalaisten uskonnollisiin seremonioihin ja opiskelee jiddisin sanoja. Tärkeänä apuna tässä on uusi naisystävä Hephzibah Weizenbaum.

Paljon hauskuutta irtoaa Julianin kameleonttimaisesta muuntautumisesta juutalaiseksi. Teoksen pohjavire on kuitenkin eleginen: seremoniat lohduttavat mutta suru säilyy. Olen aiemmin lukenut kaksi Jacobsonin kirjaa: niille on ollut ominaista koomisesti viritetty kiukuttelu. Tässä kirjassa sekä agressiivisuus että komiikka on hienovaraisempaa.

Monet mielikirjailijoistani ovat sattumalta juutalaisia: Philip Roth, Bernard Malamud, Saul Bellow, Jonathan Safran Foer... Heidän juutalaisuutensa  ei ole syynä mieltymykseeni. He kaikki ovat yksinkertaisesti erinomaisia kirjailijoita. He ovat myös parhaimmillaan erittäin hauskoja. Kaikissa heidän teoksissaan on kuitenkin tärkeänä juonteena se, mitä merkitsee elää juutalaisena holokaustin jälkeisessä maailmassa. Israelin valtion olemassaolon oikeutus vaivaa heistä useimpia. Syyllisyyden ja solidaarisuuden ongelmaa juutalainen kirjailija ei ilmeisesti pysty täysin väistämään.

Suosittelen näiden edellä mainittujen kirjailijoiden - ja Howard Jacobsonin - teoksia kaikille niille, joiden mielenrauhaa uhkaa ajatus juutalaisten yleismaailmallisesta salaliitosta. Huomaatte pian, että pelkonne on aiheeton. Näiden kirjailijoiden kuvaamat juutalaiset ovat niin äänekkäitä, että mikään heidän suunnitelmansa ei pysy salassa ja niin eripuraisia, etteivät he pysty minkäänlaiseen liittoon.

Howard Jacobsonin The Finkler Question voitti arvostetun Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010.