David Foenkinos: En cas de bonheur

Kansikuvan nähtyään puolisoni arveli, että minulla on tällä kertaa luettavana tyttöjen kirja. Ehkäpä niinkin. Ihmissuhteisiin ja perheeseen painottuvat kirjat ovat ehkä tyttöjen tai naisten juttu. Ovat ne minunkin, enemmän ne ainakin houkuttelevat kuin kirjat, jotka keskittyvät sotaan, rahaan, urheiluun tai raksahommiin. Tai no, uunin rakentamisesta olen kyllä lukenut kirjan, joka kiehtoi loppuun asti.

Kannen valokuvassa pariskunta on pistänyt kantapäät vastakkain, mutta kädet ovat vielä jääneet kiinni toisiinsa. Kansikuva on varsin osuva, sillä se kertoo oikeastaan romaanin juonen: aviopari ajautuu eroon mutta palaa lopulta toistensa luo. Aika tavanomainen tarina siis. Romaani on kuitenkin viihdyttävästi kerrottu, sen henkilöt eivät ole kaavamaisia eikä juonikaan ole niin tylsä kuin näin lyhyesti kerrottuna vaikuttaa.

Juonipaljastuksia on taas luvassa.

Jean-Jacques ja Claire ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta. Heillä on 6-vuotias Louise-tytär; toista lasta on vähän ajateltu, mutta hankkeen on annettu raueta. Suhteesta on kipinä kateissa.  

Rahoitusalalla työskentelevä Jean-Jacques hankkiutuu sivusuhteeseen työpaikkansa harjoittelijan kanssa. Uusi suhde tuntuu aluksi tarjoavan juuri sitä mitä Jean-Jacques on kaivannutkin. Hän vuokraa pysyvästi huoneen, jossa rakastavaiset voivat halutessaan tavata. Hänen koko muu elämänsä muuttuu mielihyvän hetkien väliseksi odotukseksi. 

Yhtäkkiä Jean-Jacques pelästyy, sillä hän tajuaa elävänsä samanlaisessa onnentilassa, jonka oli kokenut vaimonsa kanssa kahdeksan vuotta aiemmin Geneven matkalla. Mitä onnelle tällä kertaa tapahtuisi?

Personne ne savait que faire en cas de bonheur. On avait des assurances pour la mort, pour la voiture, et pour la mort en voiture. Mais qui nous protégera du bonheur? Il venait de comprendre que ce bonheur, en devenant si fort, était la pire chose qui pût lui arriver. 

 (Kukaan ei tiennyt mitä tehdä onnen sattuessa kohdalle. Meillä oli vakuutuksia kuoleman varalta, autoa varten, ja auto-onnettomuudessa kuolemisen varalta. Mutta mikä suojelee meitä onnelta? Hän oli juuri ymmärtänyt, että tämä onni tullessaan näin voimakkaaksi oli pahinta mitä hänelle saattoi tapahtua.)

Claire-vaimo työskentelee Roissyn lentokentän kosmetiikkamyymälässä. Lentokentän ei-kenenkään-maan ilmapiirissä hän kohtaa päivittäin viettely-yrityksiä ja on siksi kehittänyt suojakseen viileän ulkokuoren. Hän ei kuitenkaan ole aivan välinpitämätön kaikkien työssään kohtaamiensa miesten suhteen. Pettäminen ei vain oikein sovi hänen käsitykseensä itsestään. 

Kun Claire-vaimon epäilykset aviomiehen uskottomuudesta heräävät, hän pestaa venäläissyntyisen Igorin, ujoutensa takia etsivätoimiston halvimman yksityisetsivän, seurailemaan miestään. Claire on ajatellut, että jos Jean-Jacquesilla olisi rakastajatar, hän pystyisi kertomaan miehelleen, että tietää tämän suhteesta eikä se hänestä ole kovin vakavaa. Igorin esittämän todistusaineiston edessä hän huomaa kuitenkin pahoittavansa mielensä yllättävän voimakkaasti. Jotta saisi ajatukset pois omista asioistaan, hän pyytää Igoria kertomaan itsestään. Heidän iltansa jatkuu viinipullon ääressä, ja sitten toisen...

Jokasunnuntaisella lounaalla Clairen vanhempien luona Claire yllättäen ilmoittaa jättävänsä Jean-Jacquesin. Tyrmistynyt Jean-Jacques tyhjentää ensin appensa luumuviinapullon ja soittaa sitten Clairelle aggressiivisen puhelun.

Clairen ratkaisu provosoi vähän myöhemmin samanlaisen eron myös hänen vanhempiensa liitossa.

Jean-Jacques tuntee olevansa eksyksissä. Hän katkaisee suhteen rakastajattareensa ja palkkaa etsivän etsimään Clairea. Tämä etsivä, Ibàn, sattuu olemaan työssä samassa etsivätoimistossa kuin Igorkin. Hän on myös Igorin serkku. Myös Ibàn rakastuu Claireen. Kun Ibànille paljastuu, että Igorilla ja Clairella on suhde, hän joutuu ammatillisesti hankalaan – ja koomiseen – tilanteeseen. Jean-Jacquesille uskotellaan, että Claire opiskelee venäjää Igorin kanssa. Jean-Jacquesin annetaan uskoa, että Claire on vakooja tai ryhtymässä sellaiseksi.

"Venäjän opiskelu" vie Clairen ja Igorin yhteiselle matkalle Berliiniin. Siellä Claire ymmärtää, että hänen suhteensa Igoriin on pohjimmiltaan ystävyyttä. Hän ei kuitenkaan katso voivansa enää palata yhteen Jean-Jacquesin kanssa. Tarvitaan kahden Clairen parasta ajattelevan ja häneen rakastuneen yksityisetsivän ovela juoni saattamaan Claire ja Jean-Jacques jälleen yhteen.

Kirjan kaikkitietävä kertoja pääsee sisään henkilöiden ajatuksiin. Hänellä on kuitenkin myös aivan omia henkilöihin liittymättömiä mainioita pohdintojaan. Toisinaan hänen havaintonsa tiivistyvät aforistiseen muotoon. Yksi suosikeistani oli: "Ei ole harvinaista viisastua kun menettää (vaikka vain hetkellisesti) järkensä."

Kertoja liikkuu sujuvasti ajassa. Hän hypähtää muun muassa 12:nteen kesäkuuta vuonna 2034, jolloin Jean-Jacques sattumalta tapaa viimeisen kerran muinaisen rakastajattarensa sairaalan käytävällä.

Elokuvat ovat lähellä kertojan sydäntä. Kirjassa on paljon viittauksia esimerkiksi elokuviin Berliinin taivaan alla ja Jules ja Jim. Myös kaupungeilla on romaanissa symbolisia ulottuvuuksia. Tärkein on Geneve, josta tulee Clairen ja Jean-Jacquesin kadonneen intohimon vertauskuva. Myös Berliini on tärkeä.

Romaanissa on myös joukko sivuhenkilöitä, joiden kohtalot ovat traagisempia kuin Jean-Jacquesin ja Clairen toiveikas ja uuden elämän odotukseen päättyvä tarina.

Tyttöjen kirja? No, enpä tiedä...

David Foenkinos, En cas de bonheur. Éditions Flammarion 2012. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2005. Kannen kuva: Lars Rueckerin alkuperäiskuvan pohjalta Getty Images / Fotolia /Julie Simoens. 192 s.

David Foenkinos: Charlotte

Kerron alkuun tämän romaanin päähenkilön, kuvataiteilija Charlotte Salomonin, keskeiset elämänvaiheet. Samalla tulen tietenkin paljastaneeksi tämän elämäkerrallisen romaanin "juonen", sillä kirja on uskollinen todellisen elämän tapahtumille. En usko, että juonipaljastukset haittaavat tässä tapauksessa kovinkaan paljon. Vaikka tietäisit etukäteen kaiken mitä tässä kirjassa tapahtuu, luet tätä romaania henkeäsi pidätellen ja toivoen ilman toivoa – niin minäkin tein. 

Charlotte Salomon syntyi Berliinissä juutalaisten vanhempiensa ainoaksi lapseksi vuonna 1917. Isä Albert oli tutkimukseen suuntautunut lääkäri ja myöhemmin lääketieteen professori. Äiti Franzisca kuului Grünwaldien sukuun. Kahdeksanvuotiaana Charlotte menetti äitinsä. Charlottelle kerrottiin, että äiti oli menehtynyt influenssaan. Isä meni melko pian uusiin naimisiin. Charlotten äitipuoli Paula oli oopperalaulaja. Paulasta ja musiikista tuli Charlottelle hyvin tärkeitä. 

Natsien noustua valtaan vuonna 1933 Berliinin juutalaisten elämään tuli paljon rajoituksia. Monet Salomonien tuttavista lähtivät vapaaehtoiseen maanpakoon. Charlotten äidin vanhemmat muuttivat Etelä-Ranskaan. Albert Salomon ei halunnut lähteä ja uskoi, että poliittinen tilanne pian rauhoittuisi. ("Pessimistit päätyivät Hollywoodiin, optimistit Auschwitziin", on todennut Yhdysvaltoihin paennut elokuvaohjaaja Billy Wilder.)

Charlotte onnistui pääsemään taidekouluun, vaikka juutalaisten kiintiötä oli pienennetty. Näihin aikoihin Charlottella oli intohimoinen rakkaussuhde äitipuolensa laulunopettajaan, Alfred Wolfsohniin. Wolfsohn oli ensimmäisen maailmansodan kokemustensa henkisesti vammauttama ja hänelle sitoutuminen tavanomaiseen seurusteluun oli vaikeaa. Hän kuitenkin kannusti Charlottea maalaamaan ja uskoi tämän lahjoihin.

Kaksi vuotta myöhemmin juutalaisten opiskelu kävi niin vaikeaksi, että Charlotten oli pakko lopettaa. Lahjakkuutta häneltä ei puuttunut. Hänelle oli vastentahtoisesti jouduttu jopa antamaan palkinto töistään, kun arvosteluraati oli anonyymeistä töistä valinnut hänen teoksensa parhaiksi.

Jouduttuaan Kristalliyön jälkeen pidätetyksi Charlotten isä päätti lähettää Charlotten isovanhempien luokse Villefranche-sur-Merin pikkukaupunkiin Etelä-Ranskaan. Siellä Charlotte sai suojelijan ja tukijan amerikkalaisesta Ottilie Mooresta. 

Toisen maailmansodan alettua vuonna 1939 Charlotte muutti isovanhempiensa kanssa Nizzaan. Siellä hänen isoäitinsä yritti itsemurhaa. Tässä vaiheessa isoisä kertoi Charlottelle totuuden äidin kuolemasta: äiti oli surmannut itsensä hyppäämällä makuuhuoneensa ikkunasta. Samalla isoisä paljasti, että myös useat muut Charlotten äidin sukulaiset olivat päättäneet itse elämänsä. Vähän tämän paljastuksen jälkeen myös Charlotten isoäiti vartioinnista huolimatta onnistui riistämään hengen itseltään hyppäämällä ikkunasta asuinkerrostalonsa sisäpihalle.

Vaimon kuoleman jälkeen isoisän käytös muuttui. Hän vaati Charlottea keskittymään hänen hoitamiseensa eikä taiteeseen, jossa isoisä ei nähnyt mitään arvokasta. Kaiken lisäksi Charlotte ja hänen isoisänsä joutuivat myös joksikin aikaa internoiduiksi Gursin vankileirille. Vasta seitsemänkymmentä vuotta Charlotten kuoleman jälkeen tuli julkisuuteen hänen pitkä kirjeensä, jossa hän vihjasi isoisän yrittäneen käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen ja paljasti aiheuttaneensa isoisän kuoleman lääkkeillä, jotka oli sekoittanut tämän ruokaan.

Ottilie Mooren avulla Charlotte tutustui tohtori George Moridisiin, Villefranchessa toimineeseen lääkäriin, joka kannusti Charlottea käsittelemään kuvataiteen keinoin traumaattisia kokemuksiaan. Charlotte sai myös uuden suojelijan Saint-Jean-Cap-Ferratissa sijaitsevan pensionaatti La Belle Auroren omistajattaresta, joka antoi yhden pensionaatin huoneista maksutta Charlotten käyttöön. Siellä Charlotte maalasi ja kirjoitti suurimman osan kuvista ja teksteistä Leben? oder Theater?: Ein Singspiel -teokseensa. Lopullisessa muodossaan teoksessa on 769 kuvitettua sivua ja se kertoo Charlotte Salomonin ja hänen sukunsa tarinan. Kuvissa näkyy vahvasti muiden muassa Vincent van Goghin ja Marc Chagallin vaikutus.

Natsien juutalaisvainojen ulottuessa Etelä-Ranskaan asti Charlotte oli muuttanut takaisin Villefranche-sur-Meriin. Hän antoi taideteoksensa tohtori Moridisille säilytettäviksi. "Ne ovat minun koko elämäni", hän sanoi. Villefranchessa Charlotte oli tavannut myös itävaltalaisen pakolaisen, Alexander Nagelin. He rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin. 

Syksyllä 1943 jonkun paikallisen asukkaan ilmianto johti pariskunnan pidätykseen. Heidät kuljetettiin Auschwitzin keskitysleirille, jossa Charlotte kaasutettiin kuoliaaksi saapumispäivänään. Alexander Nagel kuoli leirillä muutamaa kuukautta myöhemmin.

Charlotte Salomon oli kuollessaan 26-vuotias ja kuudennella kuukaudella raskaana.

Charlotten isä ja äitipuoli selvisivät vainoista paettuaan Hollantiin. He saivat sodan jälkeen haltuunsa Charlotten elämäntyön. Tätä suurteosta säilytetään nykyisin Amsterdamin juutalaishistoriallisessa museossa.

Kaikki tämä edellä mainittu tulee ilmi David Foenkinosin romaanissa. Kyseessä on kuitenkin fiktio. Se tehdään selväksi yksinkertaisella tavalla: romaani on kirjoitettu säemuotoon. Jokainen virke on omalla rivillään. Tämä näennäisen yksinkertainen ratkaisu riittää kohottamaan kerronnan yleispätevälle tasolle. Tunsin lukevani eeposta ihmisen pahuudesta ja järjettömyydestä ja taiteen kapinallisesta ja sovittavasta voimasta.

Romaanin kieli on selkeää ja asenne kerrottuun on suora. Kerronta etenee preesensissä. Välillä kirjailija kertoo siitä, miten löysi aiheensa ja miten hänen tutkimuksensa etenivät. Joskus vakavassa tarinassa pilkahtelee myös huumori. Säerakenne antaa tyylille kuitenkin kohtalonomaisuuden tuntua. Sama vaikutus on retorisilla kysymyksillä. Mitä Charlotte nyt ajattelee? Mitä hän tuntee? Joskus yhteen ainoaan lauseeseen kiteytyy järkyttävän paljon tunnetta. Tässä puhuvat muusat ja historian ääni.

Tämä romaani on yksi voimakkaimmin minuun tänä vuonna vaikuttaneista kirjoista. Puhuin tästä kirjasta melkein pakkomielteisesti puolisolleni sitä mukaa kuin lukeminen eteni. Charlotte Salomonin tarina sai hänetkin internetiin etsimään tietoja taiteilijasta ja jakamaan löytönsä kanssani. 

Charlotte-romaani voitti Prix Renaudot -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Samana vuonna Ranskan toisen asteen opiskelijat valitsivat sen myös Prix Goncourt des lycéens -palkinnon saajaksi.

David Foenkinos, Charlotte. Gallimard 2016. Collection Folio n° 6135. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2014. Kansikuvassa yksityiskohta Charlotte Salomonin omakuvasta vuodelta 1940. 254 s.