Vajaa viikko sitten jumituin pitkäksi aikaa television ääreen, kun olin pikaisesti kanavat läpi surfatessani huomannut, että yksi kanava lähetti taas kerran elokuvan Takaa-ajettu vuodelta 1993. Harrison Ford näyttelee siinä lääkäri Richard Kimbleä, joka tuomitaan syyttömänä kuolemaan vaimonsa murhasta. Tarina on minulle tuttu jo 1960-luvulta, jolloin sain poikasena katsoa joitakin osia samannimisestä tv-sarjasta, jota vanhempani seurasivat.
Elokuvan katsominen sai minut pohtimaan, miten yleinen juonikuvio syyttömän syyttäminen ja tuomitseminen onkaan kirjallisuudessa. Tässä blogissa olen kirjoittanut ainakin Thornton Wilderin, John Masefieldin ja Nicolas Freelingin kirjoista, jotka käyttävät tätä juonta. Nopeasti mieleen tulevat myös Alexandre Dumas'n Monte Criston kreivi, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen ja Franz Kafkan Oikeusjuttu. Syyttömän tuomitseminen on keskeinen juoniaines myös kirjakokoelmassa, joka on aivan länsimaisen sivistyksemme ytimessä. Tuossa kokoelmassa sitä hyödyntävät kirjailijat nimeltä Matteus, Markus, Luukas ja Johannes.
Syyttömän tuomitseminen aiheuttaa meissä kauhua. Se paljastaa olemisen ytimessä olevan epäoikeudenmukaisuuden. Kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa milloin tahansa. Kuka meistä on turvassa, jos syytön voidaan tuomita?
Bernard Malamudin Tuomittu-romaani kertoo noin kolmen vuoden jakson juutalaisen remonttimiehen, Jakov Bokin, elämästä vuosina 1910–1913. Romaani sijoittuu Kiovan (kirjassa muodossa Kiev) kaupunkiin ja sen ympäristöön. Kiova oli tuolloin osa Venäjän valtakuntaa. Ukrainalaiset ovat siellä alempaa kastia, ja hallinnon piirissä työskentelevät ukrainalaiset yrittävät piilottaa etnisen taustansa. Juutalaiset puolestaan ovat valtakunnan pahnan pohjimmaisia, omiin štetleihinsä karsinoituja hylkiöitä.
Romaanin Venäjä on sairas, hajoamisen partaalla oleva valtio. Kuten yksi romaanin henkilöistä toteaa: "Minusta näyttää, että jokin kirous painaa sellaista maata, missä ihmiset ovat omistaneet ihmisiä omaisuutenaan. Korruption haju ei koskaan häviä sielusta, ja se on samalla tulevan pahan haju." On selvää, että Malamudin mielessä on 1960-luvulla tätä kirjoittaessaan ollut myös oma maansa, kansalaisoikeustaistelujen Yhdysvallat.
Jakov Bokin elämä on ollut kovaa. Hänen äitinsä kuoli tunnin kuluttua Jakovin syntymästä. Isän ampuivat juopuneet venäläissotilaat, jotka päähänpistosta olivat päättäneet tappaa kolme seuraavaa vastaantulevaa juutalaista. Jakovin isän epäonneksi hän oli vastaantulijoista toinen.
Jakov kasvoi orpokodissa. Koulupoikana hän pakoili kolme päivää kellarissa kasakoiden ryöstöretkeä, pogromia. Aikuiseksi tultuaan hän työskenteli kotikylässään puuseppänä ja remonttimiehenä: korjasi ikkunoita ja käyttötavaroita, teki huonekaluja. Hän halusi myös kehittää itseään ja luki siinä tarkoituksessa huokealla ostamiaan kirjoja. Ennen muuta Spinozan filosofiset teokset olivat tehneet häneen vaikutuksen. Kokemuksiensa takia ja lukemisensa myötä hänestä oli tullut vapaa-ajattelija.
Armeijan käytyään Jakov meni naimisiin Raislin, kulkukauppias Šmuelin tyttären, kanssa. Toivottua lasta ei viiden ja puolen vuoden avioliiton aikana ilmaantunut. Jakov syytti vaimoaan hedelmättömyydestä. Yöt hän luki kirjojaan eikä enää jakanut vuodetta vaimonsa kanssa. Romaanin alussa ollaan tilanteessa, jossa Raisl on karannut toisen miehen matkaan, ja Jakov häpeissään ja suuttuneena ajaa juutalaismiehen partansa ja lähtee Kiovaan paremman elämän toivossa.
Jakovista syntyy kuva kovana ja katkerana miehenä. Hän pitää vastedes huolen vain itsestään, selvitkööt muut miten taitavat. Hänen hurskas appensa Šmuel toteaa lähtövalmisteluja tekevälle Jakoville: – Armeliaisuuden osoittaminen ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliasi.
– Tyttäreni halusi lähteä täältä heti naimisiin mentyänne, mutta sinä olit vastaan.– Totta, Jakov sanoi, – syy oli minun. Ajattelin, että olo täällä muuttuisi paremmaksi, koska se ei enää voinut muuttua huonommaksi. Mutta olin väärässä, ja nyt on mitta täysi. Vihdoinkin olen lähdössä.
Šmuel toivoisi, että Jakov jäisi odottamaan, jos Raisl sittenkin palaisi kotiin. Šmuel itsekin on vihainen tyttärelleen. "Kironnut olen hänet useammin kuin kerran, mutta pyydän Jumalaa olemaan kuuntelematta."
Jakov ei kuitenkaan ole täysin kovettunut. Hän myöntää, että vaikka onkin ammatiltaan remonttimies, hän on rikkonut enemmän kuin korjannut. Hän on myös kohdellut vaimoaan huonosti. Hän on pelännyt Raislia, jonka toiveita ei ole kyennyt tyydyttämään.
Aluksi Jakovin toive paremmasta elämästä Kiovassa näyttääkin toteutuvan. Onnekkaiden sattumien ansiosta Jakov saa remonttitöitä juutalaisvastaiselta teollisuusmieheltä. Tämä onnistuu, kun Jakov salaa juutalaisuutensa ja ilmoittaa nimekseen Jakov Ivanovitš Dologušev. Hoidettuaan työnsä hyvin Jakov pääsee esimiesasemaan Kiovan lähellä sijaitsevalle tiilitehtaalle. Hän tosin joutuu asumaan tehtaalla, joka sijaitsee juutalaisilta kielletyllä alueella.
Sitten kaikki menee pieleen. Tässä kirjassa ei koskaan tule tilannetta, jossa asiat eivät enää voisi mennä huonompaan suuntaan. Kurjuuden äärillä on loputtomasti tilaa. Jakovin juutalaisuus paljastuu. Häntä syytetään 12-vuotiaan pojan, venäläisen Ženja Golovin, raa'asta rituaalimurhasta. Ženjan puukonpistojen kirjoma ruumis on löytynyt luolasta tiilitehtaan läheltä. Jakov oli todistettavasti hätistellyt poikaa pois tehdasalueelta. Muuta hän ei pojalle ollut tehnyt. Koko romaanin ajan hän pitää tiukasti kiinni syyttömyydestään.
Jakov joutuu tutkintovankeuteen siksi aikaa, kun syytettä häntä vastaan valmistellaan. Itse asiassa häntä jo pidetään syyllisenä. Nyt on vain saatava todistusaineisto sopimaan häneen. Muut epäillyt jätetään huomiotta.
Todistajat valehtelevat. Jakovin pöydällä nähty mansikkahillopurkki muuttuu todistajien kertomuksissa verta sisältäväksi pulloksi. Joku on nähnyt Jakovin jahtaavan poikaa pitkä puukko kädessään. Pojan verta Jakov on todistajien mukaan käyttänyt juutalaisten pääsiäisruokaan, matzo-leipiin. Niin sanotut asiantuntijatkin antavat lausuntoja, jotka ovat sisällöltään pelkkää taikauskoa. Juutalaisten veriruokia koskeva kielto ohitetaan kokonaan.
Sivistynyt tutkintotuomari Bibikov sentään yrittää tehdä työnsä kunnolla. Hän ei usko Jakovin syyllisyyteen ja kerää syyttäjältä salaa todisteita oikeista murhaajista. Jakovin tilanne muuttuu huonommaksi, kun Bibikov julmasti syrjäytetään tutkinnasta.
Uppiniskaisuutensa – siis syyttömyytensä – takia Jakov joutuu vankilahenkilökunnan ja syyttäjänviraston mielivallan ja kiusaamisen kohteeksi. Hänet määrätään eristysselliin. Aina kun tuntuu, että hänen olonsa eivät enää voi muuttua huonommiksi, hän joutuu uuden kiusanteon kohteeksi. Välillä häntä jopa myrkytetään siinä toivossa, että fyysinen heikkeneminen saisi hänet tunnustamaan. Lopulta hän viettää aikansa ympäri vuorokauden paikalleen kahlittuna lähes pimeässä sellissä, joka on kesällä tukahduttavan kuuma ja talvella jääkylmä.
Sattuma ja historia olivat vieneet Jakov Bokin tilanteeseen, johon hän ei koskaan ollut voinut kuvitella joutuvansa. Tapahtuma sinänsä oli täysin persoonaton, mutta sen vaikutukset, Jakovin kurjuus ja kärsimys eivät olleet. Kärsimys oli henkilökohtaista, tuskallista; mahdollisesti se oli loputon.
Romaanin kerronta on niin hallittua, suorastaan kaunista, että kaikesta kurjuudesta huolimatta tekee mieli lukea eteenpäin. Harmaata, likaista, ränsistynyttä. Väkivaltaa – henkistä ja ruumiillista. Myös lukija uskoo, että jossain täytyy tulla käänne. Jakovin olot eivät aina voi mennä huonommiksi. Samanlainen kurjuuden kauneus nousee esiin myös äskettäin lukemassani Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaanissa. Luulen, että aistimus syntyy säälistä, siitä herkistymisestä, joka osoittaa, ettemme ole sisäisesti kuolleita.
Jakovin tutkintovankeus venyy yli kahden vuoden mittaiseksi. Puolustusasianajajaa hän ei voi saada ennen kuin syytekirjelmä on valmis. Se taas ei ota valmistuakseen, sillä myös syyttäjä on lopulta ymmärtänyt todisteiden heppoisuuden. Jakoville luvataan vapautta, jos hän myöntää, että hänen juutalaiset salaliittotoverinsa pakottivat hänet murhaan tai että joku toinen juutalainen teki sen. Romanovin suvun 300-vuotisen hallituskauden vuoksi armahdettavien vankien listallekin Jakov jo merkitään, mutta Jakov ilmoittaa, ettei halua armahdusta rikoksesta jota ei ole tehnyt. Hän haluaa puolueettoman oikeudenkäynnin.
Syytteestä ei kuitenkaan luovuta, koska tsaarin Venäjän viimeisen vuosikymmenen levottomissa oloissa oli poliittisesti mielekästä kääntää kansan vallankumouksellinen raivo suuntautumaan vähemmistöihin. Oman osansa valtion mielivallasta saivat juutalaisten lisäksi kokea myös esimerkiksi puolalaiset ja suomalaiset.
Jakov muuttuu vankeutensa aikana. Selvimmin tämä näkyy, kun ensin hänen appensa Šmuel ja sitten hänen vaimonsa Raisl onnistuvat pääsemään vierailulle hänen luokseen. Šmuel on käyttänyt kaikki elämänsä parhaasta kaupasta saamansa 40 ruplaa lahjoakseen vanginvartijan. Jakovin mielen muuttuminen näkyy siinä, miten huolissaan hän on appensa turvallisuudesta.
Raislin vierailu osoittaa Jakovin sydämen muutoksen vielä selvemmin. Kirjailija on osoittanut tämän luvun keskeisyyden siten, että se on romaanissa ainoa, joka on kirjoitettu minämuodossa. Muuten romaani on kerrottu hän-muodossa Jakovin näkökulmaan pitäytyen. Jakov pyytää anteeksi omaa kovuuttaan naiselta, jota hän tähän asti on nimittänyt huoraksi.
– Olen ajatellut elämämme alusta loppuun enkä voi juuri syyttää sinua enemmästä kuin syytän itseäni. Jos annoit vähän, sait vähemmän tilalle, kun taas minä sain jotain enemmän kuin ansaitsin. Minulta oppiminen vie pitkän ajan. Tyyppini on sellainen, olen pahoillani. Olen myös pahoillani, että lakkasin makaamasta kanssasi. En voinut haavoittaa itseäni, joten haavoitin siis sinua. Kuka muu minulle oli yhtä läheinen? Olen kuitenkin saanut kärsiä tässä vankilassa enkä enää ole sama mies kuin aikaisemmin. Mitä muuta saatan sanoa, Raisl? Jos voisin elää elämäni uudelleen, sinulla olisi vähemmän itkemisen aihetta, lakkaa siis itkemästä.
Jakov myös kirjoittaa lapun rabbille vietäväksi. Siinä hän tunnustaa omakseen Raislille syntyneen pojan, jota Raisl nyt yksinhuoltajana kasvattaa Šmuelin talossa.
Romaani päättyy siihen, että Jakovia vihdoin kuljetetaan oikeusistuntoon. Vaunuissa hän kuvittelee keskustelevansa tsaari Nikolai II:n kanssa. Tsaari valittelee, ettei hänkään ole vapaa ja saanut tehdä, mitä olisi itse halunnut. Jakov Bokin tuohtunut vastaus saa uutta pontta tämänhetkisestä maailmantilanteesta:
Loppujen lopuksi asia on niin, isäni, että teillä oli mahdollisuutenne puhuttepa itse mitä tahansa; oikeastaan teillä oli monia mahdollisuuksia, mutta parhaalla tahdollannekin pystyitte antamaan meille vain Euroopan köyhimmän ja taantumuksellisimman valtion. Toisin sanoen, olette tehnyt tästä maasta luiden kaatopaikan. Teillä oli monia mahdollisuuksia mutta olette kupannut kaikki. Siitä ei kannata edes kiistellä. Ei ole helppoa muuttaa tapahtumien kulkua, mutta silti olisitte voinut tehdä edes jotain meidän hyväksemme – tulevan Venäjän hyväksi voisi jopa sanoa, mutta ette tehnyt mitään.
Jakov on ymmärtänyt, että ei ole olemassa ihmistä, jota ei politiikka koskisi. Hän ymmärtää, että vapaus edellyttää vallankumousta. "Kukaan ei voi istua kädet ristissä ja katsella omaa turmiotaan."
Syyttömän syyttäminen ei tietenkään ole vain kirjallisuuden juoniainesta. Salaliittoteoriat leviävät somen ansiosta helpommin kuin koskaan aiemmin. Pelkään myös tekoälyn holtitonta käyttöä. Olemme pian – ellemme jo nyt – tilanteessa, jossa uskottavalta vaikuttava hölynpöly täyttää julkaisukanavat.
Uskooko kukaan, että Aleksei Navalnyi on syyllistynyt niihin rikoksiin, joista hän istuu tuomiotaan? Eikä tarvitse mennä edes maamme rajojen ulkopuolelle. Asiantuntijoiden epäilevistä lausunnoista huolimatta Suomen oikeuslaitos otti todesta väitteet, että Anneli Auer oli miesystävänsä kanssa harjoittanut saatanallisia rituaaleja, joissa uhrattiin eläimiä ja käytettiin kuolleen ihmisen verta ja tuhkaa.
Luin Tuomittu-romaanin nyt uudelleen pitkän tauon jälkeen. Tällä lukemiskerralla minua puhutteli se, että pienetkin asiat voivat merkitä paljon kaltoin kohdellulle. Joskus voi auttaa sekin, että joku edes sanoo ääneen hänen nimensä.
Teoksessa Talking Horse: Bernard Malamud on Life and Work (1996), johon on koottu Bernard Malamudin puheita, haastatteluja ja esseitä, kirjailija on kertonut myös Tuomittu-romaaninsa taustoista. Ensimmäinen virike kirjoittamiseen tuli Yhdysvaltain mustien kansalaisoikeusliikehdinnästä. Mustan päähenkilön kirjoittaminen ei kuitenkaan tuntunut luontevalta, joten Malamud tutki historian epäoikeudenmukaisia tuomioita – Dreyfusin tapausta, Caryl Chessmanin oikeusjuttua sekä Saccon ja Vanzettin tuomiota – löytääkseen päähenkilön tarinaansa. Näistä mikään ei tuntunut sopivalta. Silloin Malamud muisti isänsä kertoneen hänelle Mendel Beilisistä, juutalaisesta tiilitehtaan työntekijästä, jota syytettiin kristityn pojan rituaalimurhasta tsaarinajan Kiovassa.
Romaanissaan Malamud halusi keskittyä siihen, miten kärsimys ja raivo vankeuden aikana muuttavat ihmistä. Kirjan piti kertoa siitä, miten vapauden aate kasvaa ihmisessä, joka on alistettu epäoikeudenmukaisuudelle. Malamud päättää kirjoituksensa: "Niinpä romaanista, joka sai alkunsa ajatuksesta, joka liittyi epäoikeudenmukaisuuteen nyky-Amerikassa, on tullut romaani, joka sijoittuu viidenkymmenen vuoden taakse Venäjälle ja käsittelee antisemitismiä siellä. Epäoikeudenmukaisuus on epäoikeudenmukaisuutta."
Tuomittu sai vuonna 1967 sekä Pulitzer-palkinnon että National Book Awardin.
Suomennoksesta pidin. Siinä oli tavoitettu 1900-luvun alun henki ja juutalaisten kielelliset kulttuuripiirteet. Olisin kuitenkin toivonut, että alkuteoksen nimeä olisi käännöksessä kunnioitettu. Romaanissa käytetty fixer-sanan käännös remonttimies olisi sopinut mainiosti.
Bernard Malamud, Tuomittu. Gummerus 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Fixer (1966) suomentaneet Eero Raassina ja Risto Lehmusoksa. 315 s.
