Delphine de Vigan: Based on a True Story

Olen huomannut kirjakeskusteluissa jo pitemmän aikaa kyllästymistä autofiktioon. Yleensä kritiikki silloin kohdistuu siihen, että kirjailija on katsonut oman totuutensa jo itsessään niin kiinnostavaksi, ettei ole vaivautunut käyttämään kielen ja kerronnan keinoja monipuolisesti. 

Ranskan kirjallisuudessa on vahva minämuotoisen tunnustuskirjallisuuden perinne, joten on ymmärrettävää että autofiktiobuumikin koettiin Ranskassa hieman aiemmin kuin meillä Suomessa.  Kymmenisen vuotta sitten kirjailija Delphine de Vigan (s. 1966) tarttui autofiktion ongelmakohtiin ammattinsa tarjoamin välinein: tässä romaanissa hän ovelalla tavalla tuhoaa luomansa autofiktion ja muuttaa sen "puhtaaksi fiktioksi", jännittäväksi trilleriksi. 

Kirjailija tuo esiin sen, että toden ja fiktion suhde on monimutkainen eikä kirjailija voi olla ammentamatta sisäisestä todellisuudestaan silloinkaan, kun hän ei kerro suoraan omasta elämästään. Autofiktion syväluotaus ansaitsi kirjailijalle Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015.

Romaanin alussa sen minäkertoja Delphine on ajautunut umpikujaan. Hänen kirjoittamisensa ei etene. Delphine on hieman aiemmin julkaissut romaanin, jossa on avoimesti kertonut äitinsä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja itsemurhasta. Tämän jälkeen hän on alkanut saada loukkaavia nimettömiä kirjeitä henkilöltä, joka väittää olevansa Delphinen sukulainen. Suurin syy blokkiin on kuitenkin oman itsekritiikin kasvaminen. “Minusta oli tullut itseni pahin vihollinen.” 

Delphinen lamaantuminen äityy niin pahaksi, ettei hän lopulta pysty vastaamaan edes sähköposteihinsa. Delphinen elämä on muutenkin murroksessa. Hänen juuri aikuisikään tulleet lapsensa muuttavat opiskelemaan. Miesystävä François on pitkillä matkoilla Yhdysvalloissa tekemässä tv-ohjelmia amerikkalaisista kirjailijoista. Vähitellen Delphine eristäytyy myös ystävistään. 

Eräillä kutsuilla Delphine tutustuu L:ään – hänen koko nimeään ei mainita kertaakaan – joka kertoo seuranneensa tarkasti Delphinen uraa. L. kirjoittaa ammatikseen elämäkertoja kuuluisuuksien haamukirjoittajana. Hän tekee Delphineen vaikutuksen avuliaisuudellaan ja tarkkanäköisyydellään. L. puuttuu rohkeasti ihmisten huonoon käytökseen ja puolustaa heikompia. Hänellä on teorioita kaikesta mahdollisesta ja hän ilmaisee ne hauskasti. Delphine toteaa, ettei hänen seurassaan kyllästy. Vähitellen L:stä tulee Delphinelle korvaamaton. L. alkaa huolehtia Delphinen kirjeenvaihdosta, asuu pitkiä aikoja Delphinen kotona ja matkustaa jopa tämän puolesta kouluvierailulle, jolle Delphine on lupautunut mutta jota ei henkisen lamaantuneisuutensa takia jaksa hoitaa. L. myös kirjaimellisesti pelastaa Delphinen hengen, kun saa Heimlichin otteella Delphinen henkitorveen juuttuneen suolamantelin irtoamaan. 

Siinä miten L. soluttautuu Delphinen elämään on jotain pelottavaa. L. kertoo olleensa Delphinen luokkatoveri, vaikka Delphine ei häntä muistakaan, eikä L. ole mukana myöskään luokkakuvassa, koska oli omien sanojensa mukaan sairas kuvauspäivänä. L:n mieltymykset ovat joskus pelottavan lähellä Delphinen omia. L. tuntuu myötäilevän niitä ja jopa Delphinen ulkonäköä kuin kameleontti. L. on kertonut olevansa vasenkätinen kuten Delphinekin, mutta ainakin pariin otteeseen Delphine arvelee nähneensä L:n kirjoittavan oikealla kädellään.

L. kertoo melko vähän itsestään ammattinsa lisäksi ja siitäkin niukasti. Hänen aviomiehensä on kuollut. Lapsia ei ole. L. hankkiutuu aina pois tieltä, kun Delphinen lapset tai François tulevat käymään. L:n syntymäpäivänä, joka on myös hänen aviomiehensä kuoleman vuosipäivä, L. kertoo kutsuneensa useita ystäviään kylään. Delphine on kuitenkin ainoa, joka saapuu paikalle. L:n asuntokin herättää levottomuutta. Kaikki on kuin juuri äsken hankittua. Siellä ei ole merkkejä historiasta. Manipuloiko L. Delphineä herättämällä tässä sääliä?

L. tuntuu olevan pakkomielteisen kiinnostunut kaikesta, mikä koskee Delphineä ja etenkin hänen kirjailijanurastaan. Delphine on ennen kirjoitusblokkiaan suunnitellut fiktiivistä romaania, joka sijoittuisi tosi-TV:n maailmaan. L. on kuitenkin sitä mieltä, että Delphinen on jatkettava edellisen romaaninsa autofiktiivisellä linjalla. L. muuttuu suorastaan painostavaksi: hän pitää paluuta "puhtaaseen" fiktioon petoksena. Delphine on hänen mielestään antamassa periksi mukavuudenhalulleen. Fiktion suhdetta todellisuuteen Delphine ja L. pohtivat keskusteluissaan useaan otteeseen.

L:n kanta on jyrkkä:

'Ihmisiä ei voisi vähempää kiinnostaa. He saavat paljon tarinoita ja henkilöhahmoja, he ovat korviaan myöten täynnä seikkailuja ja juonenkäänteitä. Ihmiset ovat saaneet tarpeekseen hyvin rakennetuista tarinoista, nokkelista juonen koukuista ja loppuhuipennuksista. He ovat saaneet tarpeekseen kertomuksista, joita suolletaan myymään kirjoja tai autoja tai jogurttia. Kertomuksia, joita tuotetaan tukuittain ja jotka ovat pohjattoman samanlaisia. Luota minuun, lukijat odottavat kirjallisuudelta jotain muuta ja he ovat oikeassa: he odottavat Todellista, autenttista. He haluavat, että heille kerrotaan elämästä, etkö ymmärrä? Kirjallisuuden ei pidä erehtyä alueestaan."

Delphine vastaa, ettei lukija voi tietää, mikä on totta ja mikä on keksittyä. 

'Sen täytyy ehkä vain kuulostaa todelta ihmisten mielestä, kuten sanot. Kuten musiikin sävelen. Joka tapauksessa, ehkä tässä on kirjoittamisen salaisuus: se on totta tai ei ole. Luulen, että ihmiset tietävät, ettei mikään mitä kirjoitamme ole meille täysin vierasta. He tietävät, että mukana on aina juonne, teema, halkeama joka yhdistää meidät tekstiin. Mutta he hyväksyvät sen, että muutamme asioita, tiivistämme niitä ja siirtelemme niitä. Kaunistelemme niitä. Ja että me keksimme.'

Romaanin trillerijuonen takia en paljasta siitä kovin paljoa. Lukijalle täytyy antaa mahdollisuus yllättyä. Tosin Delphine de Vigan paljastaa ison osan yllätyksestä, kun hän on sijoittanut romaanin osien motoksi katkelmia Stephen Kingin Piina-romaanista, jossa ihailijan fanitus muuttuu kirjailijalle hengenvaaralliseksi. De Viganin romaanin puolivälissä myös arvasin, mihin sanaan ja merkkiin kirja päättyisi. Vihje paljasti myös sen, millainen kiepaus romaanin todellisuussuhteeseen oli luvassa.

Delphine päättää kuin päättääkin kirjoittaa todellisesta elämästä, ei kuitenkaan omastaan vaan L:n elämästä. Tässä tarkoituksessa hän alkaa urkkia tietoja L:n traumaattisesta lapsuudesta. Delphine ja L. päätyvät yhdessä taloon maaseudulla. Delphine on murtanut jalkansa ja on täysin L:n avun varassa. Mutta kumpi oikeastaan tässä vaiheessa käyttää hyväksi kumpaa? Myöhemmin paljastuu, miksi monet L:n elämänvaiheet ovat Delphinestä tuntuneet etäisesti tutuilta. 

Kirja valmistuu. Mutta kuka on sen kirjoittaja? Mihin L. katoaa?

Romaanista on olemassa myös elokuvaversio vuodelta 2017. Sen ohjasi Roman Polanski.

Delphine de Vigan, Based on a True Story. Bloomsbury 2018. Ranskankielisestä alkuteoksesta D'après une histoire vraie (2015) englanniksi kääntänyt George Miller. Kannen suunnittelu: David Mann. 376 s.

Pascal Bruckner: Les Voleurs de beauté

Tämä kirja päätyi luettavakseni, koska se on voittanut ranskalaisen Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Kuvittelen, että kun jokin arvostelukykyisten lukijoiden raati on valinnut minun puolestani, minun ei tarvitse lukea lainkaan huonoja kirjoja. Ihan kaikista voittajista en ole suuremmin innostunut, mutta harvoin on lukeminen kuitenkaan kaduttanut.

Eikä kaduttanut nytkään. Tämä Pascal Brucknerin (s. 1948) romaani on jännittävä genrehybridi, rikostarina ja trilleri, jossa on mukana fantastisia kauhuelementtejä. Se on kerrottu vetävästi kahden minäkertojan kautta. Niin vetävästi, että lukijalta jää helposti huomaamatta, ettei kumpikaan sen kertojista ole mieleltään aivan tasapainossa. Toinen on diagnosoitu skitsofreenikoksi, ja toinen on psykiatri, joka yrittää päästä yli suhteesta, jossa on kokenut hyväksikäyttöä ja henkistä väkivaltaa.

Romaanin esipuhe johdattaa meidät suoraan romaanin omalaatuiseen eristyneeseen tunnelmaan. Pariskunta on palaamassa laskettelulomalta Sveitsistä, kun naisen, Hélènen, ohjaama auto ajautuu vuoristossa yksinäisellä tieosuudella kinokseen, rikkoutuu ja jää kiinni lumeen. Hélène on ajanut holtittomasti. Mies, Benjamin, joka kertoo tapauksesta minämuodossa, tuntuu olevan täysin naisen ohjailtavissa. Hän ei ole puuttunut naisen ajotapaan, vaikka onkin ollut peloissaan. Benjamin lähtee lumimyräkkään etsimään apua. Hän löytää syrjäisen talon, jossa valot palavat, mutta kukaan ei tule avaamaan ovea. Mies joutuu palaamaan autolle. Hieman myöhemmin paikalle saapuu Range Roverilla pienikasvuinen mies, "lähes kääpiö". Hän kertoo olevansa palvelijana talossa, jonka Benjamin oli löytänyt. Hänen isäntänsä on harkinnan jälkeen päättänyt tarjota matkalaisille yösijan.

Romaani hypähtää helteiseen Pariisin elokuuhun Neitsyt Marian taivaaseennottamisen juhlan aikaan. 26-vuotias psykiatri Mathilde Ayachi on ottanut hoitaakseen kolmen vuorokauden päivystysrupeaman Hôtel-Dieun sairaalassa aivan Pariisin keskustassa, melkein Notre-Damen vieressä. Mathilden miesystävä Ferdinand on lähtenyt yksin lomalle Antibesiin. Mathildella on vahva tunne, että Ferdinand pettää häntä. 

Myöhemmin käy ilmi, että Mathilden epäilylle on perusteita. Ferdinand, joka on ammatiltaan näyttelijä, on eroottinen seikkailija ja nautiskelija. Mathilde on mennyt mukaan Ferdinandin kokeiluihin. Ferdinand on muun muassa tuonut prostituoituja kolmanneksi osapuoleksi heidän vuoteeseensa. Nyt Mathilde on valmis tunnustamaan, että hän on kaivannut perinteistä parisuhdetta. Hänen lapsuutensa ei ole ollut ongelmaton: hänen omalla isällään on ollut kaksi perhettä yhtä aikaa. Mathildella on samanikäisiä sisarpuolia, joita hän ei tunne. Romaanin mittaan Mathilde päätyy katkaisemaan suhteensa Ferdinandiin.

Yöllä psykiatriseen päivystykseen tuodaan mies, jolla on kasvoillaan naamio. Mies on diagnosoitu skitsofreenikoksi. Käy ilmi, että kyseessä on romaanin esipuheen mies, Benjamin Tholon. Benjamin alkaa kertoa Mathildelle elämänsä vaiheita. Tästä eteenpäin Mathilden ja Benjaminin kertomukset vuorottelevat. Kahtena yönä Benjamin kertoo tarinaansa. Aluksi potilaaseen nihkeästi suhtautunut Mathilde lumoutuu tämän kertomuksesta. Kun mies yllättäen poistuu osastolta, Mathilde joutuu paniikkiin. He kuitenkin kohtaavat vielä uudelleen Notre-Damen katedraalissa, jossa Benjamin päättää kertomuksensa yllättävään vetoomukseen.

Kirjojen parissa koko elämänsä viettänyt Benjamin on ajautunut väärentäjäksi. Hän on julkaissut romaanin Les larmes de Satan, jonka hän on kursinut kokoon pelkästään kuuluisien kirjailijoiden teoksista lainaamistaan otteista. Nuori nainen, Hélène, on ottanut häneen yhteyttä. Hélène on huomannut väärennöksen ja uhannut julkaista tietonsa. Näin hän on kiristänyt Benjaminin rakastajakseen ja leikkikalukseen. Benjamin on ollut tilanteesta niin ahdistunut, että häneltä on kestänyt useita viikkoja tajuta, että Hélène on hyvin kaunis. 

Upporikas Hélène on muuttanut Benjaminin mieleisekseen asuntoa ja vaatekaapin sisältöä myöten. Hän  on perehdyttänyt kirjamiehen gastronomian ja juhlinnan saloihin. Benjamin toteaa, että Hélène ei tunne sanaa "tarve", hänellä on vain "haluja". Jollain tavalla Benjamin on kuitenkin alkanut ihailla Hélèneä. "Hän oli yhtä lahjakas onnellisuudessa kuin minä olin epäonnistumisessa." Ikäerosta huolimatta – Benjamin on 38, Hélène 25 – Benjamin on tuntenut itsensä lapseksi Hélènen käsittelyssä. Vuoteessa Hélènellä on ollut absoluuttinen määräysvalta. Intiimit hetket Hélène on tallentanut ääninauhalle.

Kuten edellä on käynyt ilmi, romaanissa toden ja fantasian raja on häilyvä. Sen henkilöt ovat halukkaita puhumaan omituisuuksistaan ja seksuaalisista perversioistaan. Tässä yhteydessä muistutan, että olen yleensä varovainen käyttäessäni sanaa perversio. Me ihan tavallisetkin ihmiset olemme yksityisissä ajatuksissamme pohjattoman omituisia. Jokin raja kuitenkin ylitetään, kun toisille ihmisille tuotetaan tuskaa vastoin heidän tahtoaan. Sen rajan yli tässä romaanissa mennään niin että heilahtaa.

Palataanpa sinne lumen saartamaan taloon Alpeille. Siellä asustavat Jérôme Steiner, varakas asianajaja, ja hänen puolisonsa, filosofi Francesca Spazzo-Steiner. Molemmat ovat nuorempina olleet seksuaalisia saalistajia. Iän karttuessa kumppaneiden löytäminen on käynyt työlääksi. Viehätysvoimansa menettäneinä he ovat kääntäneet vihansa kohti nuoruutta ja kauneutta. Steiner on nuorena ollut kommunisti ja hän kuvittelee edelleen edistävänsä tasa-arvon aatetta, rumuuden tasa-arvoa, riistämällä kauniilta nuorilta naisilta heidän kauneutensa. Naiset saavat Steinerin mukaan siis mahdollisuuden elämään, jota ulkonäkö ei hallitse, vähän kuin itämaiden hunnutetut naiset. Tästä siis romaanin nimi Kauneuden varkaat. 

Kauheaa aatettaan nämä vinksahtaneet filosofit toteuttavat vangitsemalla nuoria naisia vuoristotalonsa vankiselleihin. Naiset pidetään täysin eristyksissä inhimillisestä kosketuksesta, kunnes he ovat vanhentuneet ja rumentuneet ennen aikojaan. Sitten heidät vapautetaan ja he joutuvat palaamaan elämäänsä nuoruutensa menettäneinä. Apuna pariskunnalla on omituinen Raymond, heidän uskollinen palvelijansa. Isäntäväki ja heidän palvelijansa hengittävät naisten selleistä johdettua ilmaa, joka pitää heidät nuorina.

Tämän pariskunnan hoteisiin Benjamin ja Hélène siis ovat päätyneet edellisenä talvena. Kuten arvata saattaa, vierailusta on tullut painajaismainen. Isäntäväki on ottanut Hélènen panttivangiksi. Hän saa vapautensa, jos Benjamin toimittaa kolme nuorta naista hänen tilalleen. Tämä suunnitelma on edennyt lähes päätepisteeseensä asti. Viime hetkellä Benjamin on kuitenkin pettänyt Hélènen. Tämä petos on järkyttänyt hänen mielensä ja johtanut Benjaminin uskoutumaan Mathilde-psykiatrille. Mathilden tehtäväksi jää Hélènen pelastaminen.

Pascal Brucknerin kirjailijanlahjoille on annettava tunnustus: näin kahelit henkilöt ja idioottimainen projekti juonen ytimenä eivät menisi läpi, ellei kirjailija olisi onnistunut luomaan teokseensa surrealistista tunnelmaa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Tähän merkillisen klaustrofobiseen ilmapiiriin romaanin pakkomielteiden riivaamat henkilöt istuvat erinomaisesti. Sen kertojissa – Mathildessa ja Benjaminissa – on kuitenkin riittävästi tunnistettavia ja samastuttavia piirteitä, niin että jonkinlainen kosketus säilyy myös arkitodellisuuteen.

En paljasta enää enempää juonesta. Siinä riittää yllättäviä käänteitä loppuun asti. 

Pascal Bruckner on romaanien lisäksi kirjoittanut myös joukon filosofisia teoksia. Hänet luetaan Ranskan 1970-luvun uusfilosofeihin. Viime vuosina hän on herättänyt huomiota kritisoimalla monikulttuurisuutta. En ole perehtynyt hänen ajatuksiinsa, joten en niitä kommentoi. Se on kuitenkin selvää, että nykyisessä vahvasti polarisoituneessa keskustelussa tällaisilla avauksilla saa huomiota ja varmaan myös kannattajia, joista ei kannata paljon ylpeillä.

Roman Polanskin ohjaama elokuva Katkera kuu (1992) perustuu Pascal Brucknerin romaaniin Lunes de fiel. Minua ei yllätä, että juuri Polanski on löytänyt itselleen tarttumapintaa Pascal Brucknerin kerronnasta, jossa seksuaalisilla pakkomielteillä näyttää olevan keskeinen osa.

Tämä Brucknerin Les Voleurs de beauté näyttäisi vedonneen myös suureen lukijakuntaan. Lukemani pokkari oli romaanin 14: s painos.

Pascal Bruckner, Les Voleurs de beauté. Grasset 2019. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1997. Kansikuva: yksityiskohta Tamara Lempickan maalauksesta Femmes au bain (1929). 249 s.

Raphaële Billetdoux: Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne

Tämä tiivis pieni kirja on kuin koru. Sellainen hiertävä ja allergiaa aiheuttava koru. 

Ihailin kirjan kompaktia rakennetta, jota Mirja Bolgár etuliepeeseen lainatussa arviossaan vertaa antiikin draamaan. Kaikki romaanin tapahtumat sijoittuvat kolmen vuorokauden sisään. Vain kahta henkilöä kuvataan sisältäpäin. Tapahtumapaikkojakin on oikeastaan vain muutama: kahvila, katu, konserttisali, hotellihuone ja uimaranta.

Ihailin myös kielen aistivoimaisuutta. Romaani vyöryttää surrealistisia kuvia ja luo omalaatuisen kiihkeän, aistillisen tunnelman. 

Ihailun lisäksi olisin saattanut pitääkin tästä kirjasta, ellei sen ihmiskuva olisi ollut vastenmielinen.

Henkilöiden todenmukaisuutta en aseta kyseenalaiseksi. Olisin kuitenkin vielä vähän aikaa sitten pitänyt tämän romaanin henkilötyyppejä jäänteinä viime vuosisadalta, nykytodellisuuteen huonosti sopivina. En enää. Nämä henkilöt elävät edelleen somen podcasteissa. Palaan tähän vielä tuonnempana. 

Ei tietenkään ole salaisuus, että on olemassa miehiä, joiden emotionaalinen kehitys on pysähtynyt lapsuuteen: he eivät ole saaneet äidiltään sitä rakkautta, jota ovat janonneet. Aikuisina he etsivät naista, joka tarjoaisi heille tämän ehdottoman rakkauden, ja jos nainen ei siihen pysty – harva nainen pystyy saati haluaa – mies pitää huolen siitä, että nainen saa maksaa. Ei sekään ole salaisuus, että on olemassa naisia, joita kiehtoo miehen vaarallisuus, juuri ja juuri pidätelty aggressiivisuus, alfa-uroksen feromonin tuoksu.

Tässä kirjassa miehen nimi on Lucas. Hän on komea 38-vuotias kielentutkija valkoisessa puvussa ja välillä moottoripyörän selässä. Naisen nimi on Blanche. Hän on 25-vuotias omat laulunsa säveltävä ja sanoittava laulajatar. Kaunis tietenkin.

He kohtaavat illalla pariisilaisessa katukahvilassa. Heti ensikohtaamisesta lähtien heidän välillään kipinöi: eroottinen houkutus näyttäytyy tosin töykeytenä. Aggressio ja uteliaisuus vuorottelevat. He tietävät heti menevänsä myöhemmin yhdessä vuoteeseen. Sää on helteinen.

Sinä hetkenä ei silmiään saanut millään irti taivaalle revenneestä syvästä, ärtyneestä haavasta, joka hehkui Pariisin yllä kuin hiiliastia. Maan kiihkeimmät maisemat, hämmästyttävimmät eläimet piirtyivät sinne veistettyinä kuolevien enkeleiden purppuraan valon taittaessa niiden torvien kullan kimaltamaan. Tässä viimeisessä elävässä kajossa tulivat ihmiset, linnut, autot hulluiksi. Äkisti leviävä hämärä ja maailman syke loivat harhakuvan tuulesta, joka ei viilentänyt hellettä. Lapset kaatuilivat vatsalleen ja päättivät itkeä. Koirat kiereksivät ja kohottivat päätään katsoakseen ihmisiä silmiin. Päivä oli tähän aikaan vuodesta pitkä ja nyt se oli ohi.

Yhteisen illallisen jälkeen he poistuvat ravintolasta yhdessä tai oikeastaan peräkkäin. Lucas on omituisen sulkeutunut, omissa mietteissään. Hän pohtii äitiään, pikkupojan kokemuksia siitä, että äiti ei ole illalla ollut läsnä. Äiti on ollut kiinnostuneempi vieraista miehistä. Mielessään Lucas käy läpi nopeasti vaihtuneita naisiaan. He ovat tyyppejä, eivät yksilöitä. Kaikista hänellä on jotain ilkeätä ajateltavaa.

Yhtäkkiä Lucas ei enää näe Blanchea. Hylätyksi tulemisen tunne on voimakas, ja mies alkaa juosta. Blanche on itse asiassa vain pysähtynyt sitomaan sandaaliaan. Kun hän nostaa katseensa, Lucas on jo kaukana menossa.

Blanche jää yksin katkeriin mietteisiin. Myös hän ajattelee äitiään. Hänen ongelmansa on toinen kuin miehen. Blanche on saanut osakseen täydellistä rakkautta, ja se on jättänyt hänet suojattomaksi kovan maailman ilkeitä äiti- ja isäpuolia vastaan: "– – miten pettävä se tarina oli, ja miten te antamalla lapsille viisitoista onnen vuotta valmistitte heille viisikymmentä vuotta järkytyksiä ja pettymyksiä..."

Ei varmaan olisi tarkoitus, mutta minua omissa maailmoissaan elävien “rakastavaisten” touhu huvitti useampaan otteeseen. Oli kuitenkin jo tämän romaanin ilmestymisen aikaan olemassa myös semmoinen hyvä tapa, että kuljettiin käsi kädessä ja oltiin kiinnostuneita sen toisen ajatuksista.

Seuraavana päivänä Blanche ja Lucas tapaavat samassa kahvilassa kuin edellisenä päivänä. Kohtaamisessa on ääneen lausumattomia syytöksiä, mutta he päätyvät kuitenkin syleilemään toisiaan. Lucasin aggressio purkautuu tarjoilijaan, joka humoristisesti tai varomattomasti kehottaa heitä menemään hotelliin.

Blanchen on pian lähdettävä. Hänellä on illalla keikka Cabourgin rannikkokaupungissa kahdensadan kilometrin päässä. Lucas vie Blanchen tämän lähtöpaikalle moottoripyörällä.

Sen jälkeen Lucas ajaa moottoripyörällään Cabourgiin ja majoittuu sen Grand-Hôteliin. Illalla hän käy katsomassa osan Blanchen keikasta. Mustasukkaisuuden vallassa hän istuu selin esiintymislavaan ja tarkkailee yleisöä. Yleisön hurmaantuminen saa hänet ymmärtämään olleensa karkea Blanchea kohtaan. Hän haluaisi pyytää anteeksi naiselta, jonka arvoa ei ollut ymmärtänyt.

Lucas menee hotelliin ja ottaa kylvyn. Kylpy on hänen vakiolääkkeensä emotionaaliseen kuormitukseen. Vihjeet antavat sille myös selityksen. Hänen vanhempansa ovat hukkuneet dramaattisen illan päätteeksi, kun Lucas on ollut 8-vuotias. 

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaania lukeneille on varmaan jo käynyt selväksi, että Billetdoux viittaa tähän romaaniin. Kuten Proustin päähenkilökin Lucas on mies, jonka sisällä lapsi kaipaa, että äiti tulee, kunhan hän syö vihannekset ja odottaa kiltisti vuoteessa. Cabourg sai Proustin romaanissa nimen Balbec. Samassa hotellissa, jonka sviittiin Lucas majoittuu – Cabourg-Balbecin Grand-Hôtelissa – asuivat pitkiä aikoja niin Proust kuin hänen päähenkilönsäkin. Molemmat romaanit puhuvat mustasukkaisuudesta.

Blanchen täytyy keikan jälkeen tavata äitiään ja ystäviään. Hän sopii pikaisesti tapaamisen Lucasin kanssa myöhäiseen iltaan, oikeastaan aamuun. Kun Blanche saapuu kahdelta aamuyöllä Lucasin sviittiin, molemmat ovat niin uupuneita, että nukahtavat. 

Aamulla kumpikin ensin teeskentelee nukkuvaa Ultra Bran "Savanni nukahtaa" -kappaletta muistuttavissa tunnelmissa:

Ja luontoa liikkumattomampina he pitkittivät vaanimista; ja teeskennellen poissaolevaa he seurasivat tilanteen kehittymistä; ja jännittyneinä, silmät kiinni kuin torkkuvilla leijonilla he muka eivät olleet kiinnostuneita Blanchen rinnan kukkulasta heidän välissään lakanan alla.

Kunnolla herättyään he ovatkin jo valmiit seksiin. Hurmioituneen rakastelun aikana Blanche menettää kertaalleen tajuntansa ja Lucas tuntee löytäneensä jotain, mitä muilta naisilta ei ole saanut. Lucas on jo pidemmän aikaa ajatellut Blanchea vaimonaan ja yrittää rakastelun aikana saada Blanchenkin sanomaan tämän ääneen.

Blanche kuitenkin vastustelee. Aamupalaa nautittaessa selviää, että Blanche on ollut naimisissa ja on nyt asumuserossa. Lucasin asenne viilenee heti. On tullut selväksi, että tämä mies haluaa omistaa ja vielä yksin. Blanche ja Lucas eroavat taas hyytävissä tunnelmissa 

Blanche menee ottamaan aurinkoa rannalle, jonne Lucaskin myöhemmin saapuu ikään kuin mitään ei olisi vialla. Tuttavallisesti Lucas vaatii Blanchelta aurinkovoidetta, jota olettaa tällä ilman muuta olevan, koska “äidillä oli aina”.

Lucasin omistushalu on jo hälyttävän voimakas. Hän ei halua, että Blanche ottaa aurinkoa ilman bikinien yläosaa. (Lucasin äiti on juuri ennen kuolemaansa mennyt uimaan alastomana miesjoukon nähden.) Omistaminen on olevinaan rakkauden osoitus:

 – Rakastan sinua. Rakastan sinua niin että kuolen siihen. Enkä halua nähdä rintojasi päivällä, tajuatko. Ei koskaan päivänvalossa. Sinä annoit ne minulle. Ne eivät ole enää sinun. Nyt minä huolehdin niistä, ymmärsitkö?

Päivä jatkuu hotellissa. Hurmioitunut rakastelu, joka alkaa muistuttaa raiskauksia, vaihtelee kinastelun kanssa. Blanchella olisi tärkeitä tapaamisia toisten ihmisten kanssa, eikä Lucas niitä hyväksy. Vajaan kahden vuorokauden tapaamisen jälkeen Lucas alkaa rajoittaa Blanchen elämää ja sanella, mitä tämä ei saa tehdä esimerkiksi työkseen.

– Kaikki johtuu siitä että arvostan teidät niin korkealle, Lucas mumisi. – Kaiken muun yläpuolelle minä asetan teidät... 

Mielessään Lucas on jo luonut heille kahdelle tulevaisuuden omistamassaan suuressa talossa maaseudulla. Blanche saisi jopa oman huoneen, jossa “kirjoittaisi kirjeitä tai hoitaisi kynsiään”.

Blanchella on dilemma. Äiti on opettanut, että naisella on sisällään “pikkuihminen”, jolle hänen on oltava uskollinen, jonkinlainen itsenäisyyden henkilöitymä. Nyt tämä “pikkuihminen” onkin muuttunut taakaksi. Se on pakottanut Blanchen uhraamaan omat tunteensa “paskalauluihin”. Se yrittää pakottaa hänet jättämään Lucasin:

En välitä tippaakaan kuuluisuudesta! En välitä tippaakaan kasinonjohtajasta! Haluan olla hänen vaimonsa! Olen laulanut vain tavatakseni hänet! Kokemukseni olen kokenut vain saadakseni olla rakastettu sillä tavalla kuin hän minua rakastaa!

Blanchen pikkuihminen yrittää vielä kerran vapautua. Tässä tragediassa se on kuitenkin liian myöhäistä. Lucas toistaa vanhempiensa kohtalon.

Tällaiset rakkauskuvaukset, joissa intohimo tekee ihmisistä idiootteja, ovat kai se mitä monet suurilta rakkaustarinoilta – ehkä jopa rakkaudelta, Luoja paratkoon! – kaipaavat. Kahden ihmisen hulluutta – folie à deux. 

Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne kuvittaa hämmästyttävän tarkasti juuri nyt käytävää keskustelua miehen ja naisen rooleista. Nuoret miehet ottavat mallia Andrew Taten ja Nick Fuentesin kaltaisista sovinistisista somevaikuttajista. “Your body, my choice”, Fuentes on provosoinut. Nuoret naiset puolestaan käyvät tradwife-sivustoilla tutkimassa, miten nainen voi parhaiten miellyttää miestään ja hankkia miehen mielihaluille alistetun, “huolettoman” elämän. 

En ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat kumppanikseen itsekkään ja holtittoman, lapsellisen ihmisen. Olen tylsä ihminen, joka ärsyyntyy tai pikemminkin turhautuu tällaisesta itsetuhoisesta tunteiden paisuttelusta. Naisen riippumattomuus on aina myös miehen onnen edellytys. Eläkööt miehen ja naisen pikkuihmiset!

Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne voitti Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985.

Raphaële Billetdoux, Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne. Kirjayhtymä 1986. Ranskankielisestä alkuteoksesta Mes nuits sont plus belles que vos jours (1985) suomentanut Annikki Suni. Kansikuva: yksityiskohta Amadeo Modiglianin maalauksesta Nu couché (Lepäävä alaston) 1917–1918. 153 s.

Suzanne Prou: Terassilla

Suzanne Proun (1920–1995) romaani kertoo päällisin puolin melko tavanomaisen tarinan. Kyseessä on maaseutukaupungin kolmiodraama. Tapa, jolla romaani on kerrottu, ja loppua kohti yhä dramaattisemmiksi muuttuvat paljastukset tekivät kirjasta kuitenkin jännittävän lukukokemuksen. Kirja tuli ahmituksi loppuun parilla lukukerralla.

Kirjassa on minäkertoja, joka kirjan alussa mainitsee, että hänen äitinsä on yksi Bernardinin säätyläistalon terassilla kokoontuvista vanhoista naisista. Sen jälkeen minäkertoja ei suoraan viittaa itseensä. Mieleen tuli etsimättä toinen provinssikaupungin kolmiodraaman kuvaus – Flaubertin Rouva Bovary – joka alkaa me-muodossa, mutta ensimmäisen luvun jälkeen kertoja katoaa kokonaan näkyvistä. 

Vaikka minämuoto katoaakin, Terassilla-romaanin kertoja sen sijaan pysyy näkyvillä ja vaikuttaa tarinan kulkuun koko kirjan ajan. Koko romaani on kirjoitettu muistojen – ehkä osittain väärin muistettujen – sekä kuulopuheiden ja päätelmien varaan. Siinä toistuvat usein ilmaukset "voi kuvitella", "epäilemättä", "varmaan", "ehkä"... kun kertoja arvailee, mitä tarinan henkilöt ovat tehneet ja ajatelleet.

Vanhojen naisten kokoontumisissa Bernardinin terassilla emäntänä toimii leskirouva Laure Bernardini. Syksyn tullen naiset siirtyvät sisälle saliin takkatulen ääreen. Mukana on aina myös Laure-rouvan seuraneiti Thérèse, jonka hieman höpsähtänyt aviomies Théodore toimii virallisesti talon puutarhurina mutta uhraa enimmän aikansa kaniinien kasvatukselle. Muut naiset ovat olleet emännän ystäviä nuoruusvuosista lähtien. Oman arvonsa tuntevien rouvien teehetket toivat hymyn huulille: ajanvietteeksi tarkoitettu joutava jutustelu saa välillä yhden tai toisen tuohtumaan, niin kuin asenteisiinsa piintyneillä vanhoilla ihmisillä joskus on tapana. Intetään asioista, joista kellään ei ole oikeastaan kovin vahvoja mielipiteitä tai edes muistikuvia. Varsinkin Thérèsen kärkevät kommentit herättävät muissa närää.

     Rouva Cygne sanoo, että niitetty heinä aiheuttaa hänelle astmakohtauksia.

     Thérèse-rouva väittää, että astma on hermosairaus.

     Ja vanhemman Cygnen rouva kysyy terävästi, pitääkö Thérèse häntä hulluna.

     Pieni uunin ympärille supistunut maailma on kuohuksissa. Varjot liikkuvat seinillä. Huudahdellaan. Tulee mieleen rauhallinen kanalauma, johon auringonlaskun jälkeen äkkiä tunkeutuu näätä ja aiheuttaa kiihtyneen kaakatuksen ja avautuvien siipien kahahtelun.

Romaanin huomio kiinnittyy ennen kaikkea Laureen ja Thérèseen. Vanhojen naisten korrektius kätkee paljon aggressiota. Laure-rouvan nukkuessa Thérèse hiipii hänen sänkynsä viereen ja osoittaa emäntänsä päätä kuvitteellisella kiväärillä. Laure-rouva käy läpi perhevalokuvia ja leikkaa tai raaputtaa pois Thérèsen jokaisesta kuvasta.

Väkivaltaisia mielikuvia on myös Théodorella. Hänen päässään sekoittuvat kaniinin synnyttämä kuollut poikanen ja Laure-rouvan ensimmäisen lapsen verinen keskenmeno. Théodorella on myös fantasioita vaimonsa Thérèsen surmaamisesta. 

Kertojan arvailujen varassa etenevä kerronta paljastaa vähitellen Bernardinin taloon liittyvän draaman. Laure on ollut teurastajan tytär, jota on kasvatettu hyvään avioliittoon. Perheen lihakaupassa häntä ei ole nähty. Hän on viettänyt aikansa pensionaatin neitien opetuksessa sekä lukemalla romaaneja, jotka ovat antaneet hänelle romanttisen kuvan rakkaudesta ja hyvin epämääräisen käsityksen sen fyysisestä puolesta.

Laure on ihastunut seudun varakkaimman perheen poikaan, Paul Bernardiniin. Paremmin poikaan tutustuttuaan hänelle käy ilmi, että Paulilla on suhde Thérèseen, kylän ompelimon modistiin. Paul käyttää Laurea lemmenviestiensä juoksutyttönä. Paulille närkästystä aiheuttaa se, ettei hän ole Thérèsen ainoa rakastaja. Kirjan mittaan käy ilmi, että ajoittain Thérèse on hankkinut lisätuloa prostituutiolla. Paul on yhdessä vaiheessa ollut Thérèsestä niin mustasukkainen, että on kuristanut tämän lähes kuoliaaksi.

Ensimmäisen kerran Lauren luonteen kunnianhimoinen puoli välähtää esiin, kun hän päättää taistella Paulin itselleen. Hän pitää itseään Thérèseä viehättävämpänä ja saa vähitellen Paulinkin, ainakin ajoittain, ajattelemaan samoin.

Laure ja Paul menevät naimisiin. Aviovuoteen todellisuus on Laurelle järkytys. Paul puolestaan alkaa pian uudelleen vierailla Thérèsen luona. Heidän suhteensa katkeilee välillä mutta jatkuu lopulta aina uudelleen. Romaanin kertoja toteaa, että henkilöiden luonteet ovat avoimia useille tulkinnoille. Oliko Laure rakastunut tyttöparka, jota huikentelevainen ja itsekäs seksuaalinen nautiskelija käytti hyväkseen? Vai oliko Laure kunnianhimoinen ja laskelmoiva peluri, joka miehensä toiveisiin juuri sopivan niukasti alistumalla oli saanut tämän hallintaansa?

Siinä määrin ihmissuhteet ovat ristiriitaisia; siinä määrin heidän salaiset vaikuttimensa jäävät jopa heiltä itseltään usein piiloon.

Laure ja Paul saavat kaksi poikaa. Paul käy ensimmäisessä maailmansodassa haavoittumatta tai erityisemmin kunnostautumatta. Thérèsen viinikauppiasrakastaja, jonka mukana hän on muuttanut toiselle paikkakunnalle, sen sijaan kuolee sodassa ja Thérèse palaa kotikaupunkiinsa. Kun espanjantauti iskee Bernardinin taloon, sen palvelijat kaikkoavat. Silloin ovelle ilmaantuu Thérèse, jonka Laure yllättävästi ottaa palvelukseen ja sitten seuraneidikseen. Juorujen välttämiseksi Thérèse ja Théodore naitetaan, vaikka onkin selvää, että Thérèsen vuoteessa vierailee useammin talon isäntä kuin tuore aviomies.

Yllättäen myös Thérèsen ja Lauren suhde syvenee.

Ei uskalla sanoa, että Laure ja Thérèse rakastelivat keskenään. Kukaan ei osaisi vahvistaa sitä. Mutta he elivät kuin kaksi kissaa kyhnytellen toisiaan vasten, nautiskellen, ja toisen seura oli tullut kummallekin välttämättömäksi.

Tämä räjähdysherkkä tilanne ei voi jatkua ilman seurauksia. Luultavasti on kuitenkin parasta, etten paljasta juonesta enempää. Romaanin lopun tapahtumat ovat avoimia monille tulkinnoille. Tapahtuuko täydellinen rikos? Onko tässä romaanissa mukana ihmisiä, joilla on vahvoja sadistisia taipumuksia? Irmeli Ilmasen suomalaisen painoksen kanteen tekemässä kuvassa ei ole veripisaroita sattumalta.

Nautinnollista kirjallisuutta. Kuviteltu muuttuu todeksi – niin kuin kirjallisuudessa aina. Tässä romaanissa se kuitenkin tapahtuu harvinaisen näkyvästi juuri silmiemme edessä. Niin tarina kertoo…
 
Terassilla sai Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1973. Leena Kirstinän suomennos on vakuuttava.

Romaanista on perusteellinen kirjoitus myös blogissa Puutarhat ja nurkat.

Suzanne Prou, Terassilla. WSOY 1977. Ranskankielisestä alkuteoksesta La terrasse des Bernardini (1973) suomentanut Leena Kirstinä. Esipuhe: Tuukka Kangasluoma. Päällys: Irmeli Ilmanen. 175 s.

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

En helposti närkästy kirjoissa käytetyistä sanoista tai niissä esitetyistä ajatuksista. Minulle eivät myöskään tuota ongelmia sellaiset kirjoissa esiintyvät asenteet, jotka eivät omassa lähipiirissäni tai nykyaikana ole hyväksyttäviä. Osaan asettaa ne historialliseen ja kulttuuriseen yhteyteensä enkä usko saavani niistä vahinkoa sielulleni.

On olemassa toisenlaisiakin lukijoita. Siksi varoitan, että tässä kirjassa jo parilta ensimmäiseltä sivulta löytyy tusinan verran n-sanoja ja koko joukko sukupuolielinten nimityksiä malinken ja suomen kielillä. Ehkä ne on helpompi kestää, jos tietää, että kirjailija Ahmadou Kourouma (1927–2003) oli kotoisin Norsunluurannikolta ja on pistänyt sanat fiktiivisen päähenkilönsä, noin kymmenvuotiaan lapsisotilaan suuhun. Tämä lapsi toteaa itsekin, olevansa "röyhkeä ja rivo kuin pukin parta" ja puhuvansa kuin rääväsuu.

Istukaa alas ja kuunnelkaa tarkkaan mitä mä sanon. Ja pankaa muistiin kaikki, siis kaikki. Ei Allahin tartte olla redi kaikissa näissä jutuissa. Favoro (mun isän mulkku)!

Romaanin minäkertoja Birahima on 10- tai 12-vuotias – tarkkaan hän ei tiedä itsekään. Aluksi hän kertoo perheestään ja varhaislapsuudestaan kotikylässään Norsunluurannikolla. Pääsemme hänen kokemustensa kautta tutustumaan muun muassa kaikilla elämänalueilla vaikuttavaan taikauskoon sekä tyttöjen ja poikien ympärileikkausmenoihin. Orvoksi jäätyään Birahima on päätynyt lapsisotilaaksi Liberiaan, ampunut ihmisiä kuoliaaksi kalashnikovilla ja käyttänyt huumeita, joita lapsisotilaat nauttivat voimaantuakseen taisteluissa ja turruttaakseen itsensä niiden välillä.

Kuolleelta malinke-heimon tarinankertojalta perimiensä neljän sanakirjan avulla Birahima kertoo elämäntarinaansa. Hän selittää aina käyttämänsä harvinaiset sanat – ja varmuuden vuoksi monet vähemmän harvinaiset, jotka kuitenkaan eivät kuulu lapsisotilaiden perussanastoon.

Liberiaan hän on päätynyt etsiessään Mahan-tätiään. Tädin etsiminen muodostaa päähenkilön vaellukselle löyhän juonikehyksen. Myöhemmin etsintä vie hänet myös Sierra Leoneen. Oppaaksi matkalleen hän on saanut muslimi-poppamies Jakuban, joka joutuu lähtemään kotikylästään, koska hänen monet pikkurikolliset hankkeensa ovat herättäneet viranomaisten mielenkiinnon.

Liberiassa Birahima päätyy eversti Isä Hyvän joukkoihin. Hän saa liian ison sotilaspuvun, kalashnikovin ja luutnantin arvon.

Meille sotilaslapsille annettiin sotilasarvoja, jotta me voitaisiin rehennellä niillä. Oli kapteenia, komentajaa, kenraalia, ja alin arvo oli luutnantti. Mulla oli aseena vanha kalashnikov. Eversti opetti mulle itse, kuinka sitä käytetään. Se oli helppoa, piti vain painaa liipaisinta ja se alkoi tralalaa... Ja jälkeä syntyi: eläviä tippui kuin kärpäsiä.

Eversti Isä Hyvä on yhdistänyt papin, tuomarin ja sotilasjohtajan tehtävät. Hän asuunsa kuuluu piispan sauva ja hiippa. Papin kaavun alla roikkuu konepistooli. Uskonto ja sotilaskoulutus sulautuvat toisiinsa saumattomasti. Saarnat suojaavat sotilaita. Isä Hyvä myös parantaa naisia noituudesta. Sitä varten naisen ja everstin on sulkeuduttava koko päiväksi majaan ilman vaatteita. 

Lapsisotilaat eivät saa varsinaista palkkaa, mutta he saavat ryöstellä jokseenkin vapaasti. He ottavat, mitä haluavat ja mitä milloinkin on saatavana. Tavarat he myyvät pilkkahintaan kauppiaille, jotka vievät tuotteet naapurimaihin – esimerkiksi Norsunluurannikolle – ja myyvät ne siellä kovaan hintaan. Lapsisotilaat saavat näin rahaa tärkeimmän nautintoaineensa, hasiksen, ostamiseen.

Lapsisotilaat osallistuvat Länsi-Afrikassa 1990-luvun puolivälissä riehuviin heimosotiin aika sattumanvaraisesti. Välillä he vaihtavat puolta, mutta mikään heidän elämässään ei varsinaisesti tästä muutu. Joskus ruokaa on tarjolla enemmän, joskus vähemmän. Taistelevien osapuolien lisäksi Länsi-Afrikassa on myös nigerialaisia rauhanturvaajia, jotka tosin käyttäytyvät aivan samalla tavalla kuin sodan osapuoletkin, joten siviileille heistä ei ole rauhan tuojiksi, pikemminkin päin vastoin.

Länsiafrikkalaiseen arkeen tutustumme myös siten, että Birahima kertoo useiden kuolleiden sotilastovereidensa elämänvaiheet eräänlaisena kunnianosoituksena ystävilleen. Kaikista hän ei halua kertoa, "ei tartte". Esimerkiksi niistä, jotka ovat satuttaneet tai loukanneet häntä. Birahiman ratkaisu viittaa romaanin nimeen. Allahinkaan ei tartte puuttua kaikkeen, mitä maailmassa tapahtuu. Kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että Allah on kaikkivaltias ja voi siksi puuttua tai olla puuttumatta. Toiseksi siksi, että ihmiset voivat myös itse hoitaa asiansa.

Kirja oli puoleen väliin asti, jopa hieman pitemmällekin, mielestäni oikein onnistunut mustan huumorin sävyttämä pikareskiromaani. Sitten kirjailija päätti ruveta esitelmöimään Länsi-Afrikan 1900-luvun poliittisesta historiasta. Ei siinä mitään, tulipahan tuokin aihe vähän tutummaksi, mutta romaanin uskottavuudelle kirjailijan ratkaisu teki hallaa. Ei ole uskottavaa, että lapsisotilas – vaikkakin kielellisesti etevä – pystyisi päivämäärien ja poliitikkojen nimien tarkkuudella kertomaan esimerkiksi Sierra Leonen itsenäisyyden ajan vallanvaihtojen historian. 

Poliittinen satiiri on kyllä aina venyttänyt realismin rajoja. Siitä tässäkin on kyse. Onneksi aivan kirjan lopussa kirjailija muisti, että hänen kertojansa on keskenkasvuinen poika ja että hänellä on vielä tarinakin kerrottavana. Juonen langat vedetään yhteen. Valitettavasti olin yhteiskunnallisen tilannekuvan aikana menettänyt uskoni ja kiinnostukseni henkilöihin. Fiktion ja faktan tasapainoinen yhdistäminen ei ole helppoa.

Ei Allahin tartte sai Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000.

Romaania on tutkittu myös ainakin blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Ahmadou Kourouma, Ei Allahin tartte. Tammi 2002. Ranskankielisestä alkuteoksesta Allah n'est pas obligé (2000) suomentanut Marjatta Ecaré. Päällyksen suunnittelu: Tuija Kuusela. Alkuperäiskuva: Lehtikuva/Issouf Sanogo. 202 s.

Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö

Kirjoittelin vähän aikaa sitten Flore Vescon nuortenromaanista, jonka viihteellinen väkivalta ei ollut oikein makuuni. Mikähän masokismi minut sai tarttumaan seuraavaksi tähän Virginie Despentesin (s. 1969) romaaniin, jota suorastaan mainostetaan sen väkivaltaisuudella? Ja vielä pitämään tästä. 

Romaanissa on todellakin yllin kyllin väkivaltaa, mutta viihteelliseksi en sitä kutsuisi. Tunteettomuus, pahoinpitelyt ja lopun dystooppinen terrorismi taustoitetaan tässä romaanissa uskottavasti. Väkivalta ei ole hauskaa: siihen liittyy tekijän osalta kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia muilla tavoilla, kärsimättömyyttä tai vallanhalua – ja kohteilleen teot aiheuttavat kipua, nöyryytystä ja pelkoa. 

Rakenneratkaisunsa romaani lainaa dekkareista, ennen kaikkea amerikkalaisista kovaksikeitetyistä rikostarinoista, joissa yksityisetsivä – illuusionsa menettänyt, kyyninen – etsii kadonnutta henkilöä. Amerikkalaisen perinteen etsivä on poikkeuksetta mies, Virginie Despentes nostaa tarinansa keskiöön naisetsivän, oikeastaan kaksikin.

Lucie Toledo, jonka minämuodossa kertoma tarina täyttää suunnilleen puolet romaanin sivuista, työskentelee pariisilaisessa etsivätoimistossa. Hän on ohittanut kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykin ja tuntee vaihtoehtojensa huvenneen vähiin. Hän ei erityisemmin pidä työstään, mutta tuntee, että hänen on tarrauduttava siihen kiinni, koska parempaa ei enää ole luvassa.

Hieman aikaisemmin hän on saanut varjostettavakseen Valentine Galtanin, rikkaan suvun 15-vuotiaan villikkotyttären. Nyt Valentine on onnistunut karistamaan seuraajansa kannoiltaan ja kadonnut. Lucien on löydettävä hänet korjatakseen huolimattomuutensa.

Lucie Toledo tuntee joutuneensa tehtävään, joka ylittää hänen kykynsä. Onnekseen hän saa värvätyksi kumppanikseen "Hyeenan", lähes myyttisen maineen saavuttaneen naispuolisen urkkijan. Hyeena on aloittanut velkojen perijänä mutta siirtynyt sitten korkean tason tehtäviin tiedustelupalveluiden ja yritysten tiedonhankkijana. Kovat otteet ovat aina kuuluneet Hyeenan keinovalikoimaan. Tämän tehtävän, johon liittyy hänen tasollaan mitätön rahallinen korvaus, Hyeena ottaa vastaan, koska näkee kadonneesta Valentinesta otetuissa valokuvissa jotain poikkeuksellista – pelottavaa voimaa. Tämän erityispiirteen näkevät monet muutkin romaanin mittaan. Lucie Toledo on tässä suhteessa poikkeus, hänelle Valentine on lopun yllätykseen saakka vain "urheasti sinne tänne poukkoileva flipperikuula". 

Hyeena on myös seksuaalinen saalistaja. Hän on kiinnostunut ainoastaan naisista. Myös Lucie huomaa romaanin mittaan avautuvansa rakkaussuhteelle naisen kanssa. Ei kuitenkaan Hyeenan kanssa, joka on Lucien makuun liian kova ja karkea. Suhde Espanjasta löytyneeseen Zoskaan kannattelee Lucieta romaanin lopussa, kun häntä epäillään ja etsitään osallisuudesta vakavaan rikokseen.

Valentinen etsintä vie Lucie Toledon ja Hyeenan Pariisin hienostokortteleista maahanmuuttajataustaisiin esikaupunkeihin ja poliittisesti aktivoituneiden nuorten pariin ja myöhemmin Barcelonaan.

Lucien minäkerronnan lisäksi romaanissa on useita hän-muodossa kuvattuja näkökulmahenkilöitä, joiden ajatusten kautta tapahtumia ja henkilöiden suhteita valotetaan. Näitä esiin nostettuja henkilöitä ovat muiden muassa Valentinen isä, menestyskirjailija ja "pilluhaukka", joka elää toisessa avioliitossaan Clairen kanssa. Clairen näkökulma paljastaa alemmuudentunnoista kärsivän naisen, joka onnistuu voittamaan kehohäpeänsä ainoastaan sidontaleikeissä.

Romaanin naisten ulkonäkökeskeisyys ja hoikkuuden ihannointi viedään satiiriseen ääripisteeseensä Valentinen äidin, Vanessan, osuudessa. Ulkonäkö ja opportunismi ovat olleet aina hänen ainoa pääomansa. Hän asuu nyt Barcelonassa rikkaan arkkitehdin tyylikkäänä pariisilaisena puolisona. Uudessa kotikaupungissaan hän saa katsoa muita alaspäin. Hän saa tuntea "rasismin ilot", mikä ei ole hänelle maahanmuuttajataustansa takia ollut mahdollista Pariisissa. 

Karkumatkalla oleva Valentine saapuu Barcelonaan tapaamaan äitiään, joka edelleen haluaa pitää tyttärensä salassa uudelta aviomieheltään. Mitäpä tämä tyylikäs leidi kysyykään heti kättelyssä teini-ikäiseltä lapseltaan, jota ei ole tavannut lähes viiteentoista vuoteen: Miksei tämä pidä tarkempaa huolta linjoistaan?

Valentinen muslimiserkku,Yacine, tuntee vihaa ranskalaisuutta kohtaan. Hänellä on ollut lyhyt suhde Valentinen kanssa ennen tämän katoamista. Yacine on katkaissut suhteen, koska on pelännyt sitä voimaa, jonka on Valentinessa nähnyt. 

Carlito, anarkisti, on muuttanut Valentinen, nautintoa hakevan biletytön, ajattelutavan. Hänen kapinansa on muuttunut poliittisesti tietoiseksi. Carliton vaikutuksesta Valentine on lopettanut nettiriippuvuutensa yhdellä iskulla vähän ennen katoamistaan. Hän on poistanut somekanavansa ja sähköpostinsa. Sitten hän on heittänyt kännykkänsä jokeen.

Elisabeth on nunna, jonka johtamaan yhteisöön Valentine päätyy Barcelonassa. Elisabeth on poliittinen kameleontti, joka on toiminut Englannin tiedustelupalvelun vakoojana. Nyt hän groomaa Valentinen kaltaisia nuoria lapsisotureiksi taisteluun. Minkä puolesta? Ehkä ei minkään, ainoastaan vääryyttä vastaan. Jumalaan Elisabeth ei usko.

Etsivät löytävät lopulta Valentinen, joka palaa entiseen elämäänsä näennäisesti rauhoittuneena. Vain näennäisesti. Hyeenalla on kyky aavistaa, mitä ihmiset ajattelevat. Hän vaistoaa, mihin suuntaan Valentine on menossa ja ravistaa hetkeksi pois kyynisyytensä. Hän tekee vielä viimeisen epäonnisen yrityksen pelastaakseen tytön. 

Pääsemme viimein kurkistamaan myös Valentinen omiin ajatuksiin. Hän on ollut omaa tyyliään hakeva rikas tyttöraukka, jonka mieltymykset ovat vaihdelleet nopeasti. Hän on maannut mahdollisimman monen kanssa, koska on uskonut, että seksissä voi kehittyä kuin pianonsoitossa. Hänen ajattelunsa on kuitenkin politisoitunut ja syventynyt. Paljastuu, että Valentinen isoisä on kasvattanut häntä kapinalliseksi – ja suuromaisuuden perijäksi. Henkilökohtainen ja poliittinen kietoutuvat yhteen – kuten ne aina tekevät. Aivopesun on viimeistellyt Elisabeth-nunna.

Valentine on pettynyt aikuisten luomaan maailmaan. “Hän aikoo viskata kapulan rattaisiin. Hän aikoo luoda järjestystä heidän rakentamaansa maailmaan.“ Hänen mielestään poliittinen liike voi oikeuttaa olemassaolonsa vain kuolonuhreilla. “Muuten se on pelkkää feminismiä: ylläpidettyjen naisten harrastus.”

Esittelyni on varmaan sekava ja hajanainen. Ehkä se kertoo siitä, miten tämä kirja hämmensi minua. Varsinkin kun samaan aikaan kotikaupungissani Oulussa on nähty maahanmuuttajiin kohdistuneita väkivallan tekoja, joista toisen tekijä on samanikäinen kuin Despentesin romaanisankari. Virginie Despentes vaikuttaa tämän edelleen ajankohtaisen – tai juuri nyt ajankohtaisen – romaanin perusteella ymmärtävän hyvin turhautumista ääriliikkeiden taustalla. Nuori voi radikalisoitua nopeasti, koska elämä ei ole vielä opettanut siihen, että muutokset vievät aikaa. 

Tämän kirjan luettuani ymmärrän yhä selvemmin, että empatia kuuluu politiikkaan ja talouselämään. On suuri epäonnistuminen, jos ne sieltä karkotetaan.

Maailmanlopun tyttö voitti Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010.

Kääntäjä Einari Aaltonen on löytänyt sopivan räväkät ja rennot suomenkieliset vastineet Despentesin rajulle tyylille ja aggressiiviselle sanastolle.

Romaanista on kirjoitettu myös blogissa Reader, why did I marry him?

Virginie Despentes, Maailmanlopun tyttö. Like 2012. Ranskankielisestä alkuteoksesta Apocalypse bébé (2010) suomentanut Einari Aaltonen. Kansi: Tommi Tukiainen. 352 s.

Scholastique Mukasonga: Notre-Dame du Nil

Vaikeakulkuisessa maastossa 2500 metrin korkeudessa vuoren rinteellä Ruandassa sijaitsee tyttölukio, Notre-Dame-du-Nil, joka on saanut nimensä sen lähelle, yhdelle Niilin lähteistä, pystytetyn mustan Madonna-patsaan mukaan. Sisäoppilaitosta ylläpitävät nunnat. Sitä johtaa abbedissa apunaan kappalainen, isä Herménégilde, joka vastaa myös uskonnon opetuksesta. Muut opettajat ovat enimmäkseen opetusalan ammattilaisia Belgiasta ja Ranskasta. 

Romaanin tapahtumien ajankohtaa ei kerrota tarkasti, mutta kulttuuristen viitteiden – esimerkiksi tyttöjen Paris Match -lehdestä leikkaamien kuvien – perusteella se sijoittuu 1970-luvulle tai 1980-luvun alkuun – joka tapauksessa ennen vuoden 1994 kansanmurhaa, jossa hutuheimoon kuuluvat ääriryhmät tappoivat kolmen kuukauden aikana lähes miljoona tutsiheimon jäsentä ja maltillista hutua.

Koulun oppilaat tulevat eri puolilta Ruandaa. He ovat suurimmaksi osaksi korkea-arvoisten virkamiesten ja sotilaiden tai menestyvien liikemiesten tyttäriä. Mukana on myös pieni määrä köyhistä oloista tulevia tyttöjä, jotka ovat päässeet kouluun lahjakkuutensa ansiosta. Näiden lahjakkaiden joukossa ovat koulun tutsitaustaiset oppilaat. Hutujen hallitsemassa maassa kouluissa on vain kymmenen prosentin kiintiö tutsioppilaille. 

Romaani keskittyy lukion ylimmän luokan oppilaisiin. Heitä on kaikkiaan kaksikymmentä, ja kiintiön takia tutseja on joukossa vain kaksi, Veronica ja Virginia. Taustansa takia Veronica ja Virginia joutuvat koulussa kiusatuiksi. Erityisesti tässä kunnostautuu Gloriosa, hallituksen korkean virkamiehen tytär, jonka vallanhimo kasvaa koko romaanin ajan. Hänen poliittisia intohimojaan ruokkii myös kateus tutsityttöjen akateemista menestystä ja kaunista ulkomuotoa kohtaan. Hankalaan välikäteen joutuu varsinkin Gloriosan ystävä Modesta, jonka isä on hutu ja äiti tutsi.

Romaanissa tytöt saavat huomiota kukin vuorollaan. Eniten on esillä Virginia, jota voisi ehkä pitää tämän kirjan päähenkilönä. Virginia on myös tytöistä ainoa, jonka kotioloihin pääsemme tutustumaan.

Ruandan valtapolitiikka ei ole romaanin pääosassa. Se on ennen kaikkea koulukuvaus, jossa on toki ikävää kiusaamista ja muita murheen aiheita, mutta tyttöjen koulukokemuksissa on myös paljon hauskuutta ja toveruutta. Gloriosan kiusaaminenkaan ei kohdistu pelkästään tutseihin. Hän on tasapuolisen ilkeä kaikille itseään alempiarvoisina pitämilleen.

Romaanin tummanpuhuvan viimeisen luvun takia minulla on kiusaus painottaa synkkiä enteitä aiempana romaanissa, mutta se ei tekisi oikeutta kirjalle. Nuoret, joilla on elämä edessään, tuovat tarinaan iloa ja energiaa. Sitä oli viihdyttävä lukea, varsinkin kun tällä tavalla pääsi sukupuoli-, ikä- ja kulttuurimuurin takaa kurkistelemaan afrikkalaisten tyttöjen ajatusmaailmaan. Itsehän kävin osan kansakoulusta poikaluokalla ja viisivuotisen oppikoulun poikakoulussa. Lukion toisella luokalla saimme sitten lopulta muutaman tytön luokallemme. Se oli ihmeellistä, kuin kolmannen asteen yhteys aiemmin tuntemattomaan elämänmuotoon.

Ruandalaistytöt kokevat vuoden mittaan myös seikkailuja. Kaksi tytöistä pääsee loma-aikana tutustumaan Ruandan vuorigorilloihin. Tyttöjen kansalliselle ylpeydelle käy kipeästi se, että gorillat on lähes ominut valkoinen tutkijanainen.

Rotukysymys ei nouse romaanissa sanottavasti esille. Kaikki koulun oppilaat ovat mustaihoisia. Opettajista iso osa on valkoisia, mutta tätä ei korosteta. Belgialaisen miesopettajan vaimon vaaleus herättää useissa oppilaissa ihastusta. Ihon vaalentaminen ja hiusten suoristaminen ovat kolonialismin lahja  – tai kirous – monille lukion tytöille. 

Opetussuunnitelmassa on sellainen ristiriita, että tytöille opetetaan Euroopan historiaa ja Afrikan maantiedettä. Tämä heijastelee epäilemättä eurooppalaista näkemystä siitä, että Afrikka on pelkästään luontoa eikä sillä ole omaa historiaa.

Veronica ja Virginia käyvät vieraisilla lähiseudulla asustavan kahvinviljelijän, de Fontanaillen, luona. Tämä hieman hassahtanut amatööriarkeologi ja taiteilija on sitten toista maata. Hän uskoo, että tutsit polveutuvat muinaisista egyptiläisistä. Veronicassa de Fontanaille näkee uudelleensyntyneen Isis-jumalattaren ja Virginia puolestaan on ilmetty muinainen kuningatar Candace. 

Eipä ihme, että tytöt ovat hämmentyneitä. Mitä tutsit loppujen lopuksi ovat? Virginia toteaa Veronicalle oppineensa, että "tutsit eivät ole ihmisiä: täällä me olemme Inyenzi – torakoita, käärmeitä, haittaeläimiä; valkoisten parissa me olemme heidän tarujensa sankareita". 

Vierailu de Fontanaillen uudelleen rakentamassa muinaisen kuningattaren hautatemppelissä johtaa Virginian myös magian pariin. Virginia alkaa uskoa, että kuningatar on herännyt ikiunestaan ja tarvitsee Virginian apua päästäkseen taas rauhaan. Kotiseudun poppamieheltä Virginia lomansa aikana saa tähän tarvitsemansa ohjeet. 

Tyttöjen elämässä kansanuskomuksilla on muutenkin huomattava rooli. Esimerkiksi kouluruoan uskotaan tekevän heidät hedelmättömiksi. Tästä syystä äidit lukuvuoden alussa pakkaavat ruokaa tyttöjen mukaan. 

Tärkeä tapahtuma kouluvuoden aikana on Belgian kuningattaren Fabiolan lyhyt vierailu koululla. Euroopan ja Afrikan erilainen suhtautuminen perheeseen ja lapsiin tulee tämän valtiovierailun yhteydessä esiin. Ruandan presidentti haluaisi lahjoittaa yhden lapsistaan lapsettomalle kuningasparille. Ruandalaisessa  perinteessä tämä on luonnollinen toimintatapa, jos sukulainen tai ystävä ei voi saada lapsia. Yksi lukion tytöistä on määrä lähettää Belgiaan ottolapsen hoitajaksi. Eurooppalaiset vieraat ystävällinen tarjous saattaa kiusalliseen tilanteeseen.

Ylimmän luokan oppilaat saavat  lukuvuoden alussa "omat huoneet", toisin sanoen he saavat yhteisessä makuusalissa erottaa omat vuoteensa toisista verhoilla. Tämä etuoikeus on monien mielestä haitta, sillä tytöt ovat nauttineet yhteisistä supatteluista valojen sammuttamisen jälkeen. Niinpä verhot välillä vedetään syrjään, varsinkin lukuvuoden alussa, kun kaikilla on  paljon kotoa tuotuja herkkuja matkalaukuissaan. Yöllisiin juhliin kaikki saavat ottaa osaa. Iloisesti ja sulassa sovussa tytöt vertailevat banaaniherkkujen reseptejä.

Myöhemmin tytöt saavat luvan myös koristella verhot kuvilla. Belgian kuningasparin, Ruandan presidentin ja paavin kuvien lisäksi verhoihin leikataan kuvia myös ranskalaisopettajilta saaduista viikkolehdistä. Nämä kuvat abbedissa kuitenkin määrää poistettaviksi siveettöminä. Isä Herménégilde pistää kuvat roskiin – paitsi Brigitte Bardot'n kuvat, jotka hän sujauttaa taskuunsa.

Isä Herménégildellä on tapana palkita hyvin menestyneitä oppilaita kauniilla vaatteilla. Tytön täytyy hakea vaatteet kappalaisen huoneesta, jossa tytön pitää riisutua ja sovittaa vaatetta kappalaisen nähden. Esimerkiksi Veronica kokee tilanteen äärimmäisen nöyryyttävänä, mutta romaanissa vihjataan, että kaikki tytöt eivät ole yhtä pahastuneita ja heidän kanssaan vaatteen sovitusta jatketaan kappalaisen vuodetta peittävien verhojen takana.

Koulu pyrkii laadukkaaseen opetukseen, mutta yksi sen julkilausutuista tavoitteista on myös tyttöjen neitsyyden varjeleminen, niin että he koulun jälkeen voivat päästä hyviin naimisiin. Tässä tavoitteessa koulu ei aina onnistu. Osalla tytöistä on jo salaisia tai julkisia poikaystäviä. 

Yhteen tytöistä, Fridaan, Zairen suurlähettiläs ihastuu niin kovasti, että menee tämän kanssa kihloihin. Yhtenä viikonloppuna suurlähettiläs valtaa koulun vierasmajan ja tuo sinne jopa omat kalusteensa, muun muassa valtavan simpukanmuotoisen vuoteen. Lähettiläs kaappaa Fridan majaan luokseen koko viikonlopuksi. Majan ovella on sotilasvartio, joten isä Herménégilden ja abbedissan on annettava periksi. Pieni skandaali siitä tietenkin seuraa. Raskaaksi tultuaan Frida jättää koulun ja kokee surullisen kohtalon.

Seuraavissa kappaleissa on juonipaljastuksia, joita et ehkä halua lukea, jos aiot itse tutustua romaaniin. Suomeksi romaania ei ikävä kyllä ole käännetty, mutta englanninkielinen kirja näyttäisi olevan saatavilla. Myös ruotsiksi kirja on käännetty.

Romaanin kahdessa viimeisessä luvussa tummat sävyt saavat vallan. Kärpästen herra saapuu tyttökouluun. Gloriosa tuhoaa Niilin Madonnan patsaan, koska sen nenä muistuttaa liiaksi tutsien suoraa nenää. Hän syyttää tihutyöstä tutsisissejä ja valehtelee, että nämä ovat myös hyökänneet hänen ja Modestan kimppuun metsässä. Modestalle hän toteaa, että hänen puheissaan ei ole kyse valheista vaan politiikasta. 

Gloriosan valheet johtavat lähiseudun viattomien tutsien pidätyksiin. Uhkailulla ja poliittisilla suhteillaan Gloriosa myös kaappaa käytännössä vallan koulun aikuisilta. Koululle kutsumiensa hutumilitanttien avulla hän järjestää tutsioppilaiden vainon, josta Virginia juuri ja juuri onnistuu pakenemaan. Veronica pakenee de Fontanaillen luo, mutta tämä turva osoittautuu lyhytaikaiseksi. Veronica ei selviä hengissä.

Koulun nopea suistuminen täydelliseen barbariaan ja silmittömään väkivaltaan tuntuisi fantasialta, jos ei tietäisi, mitä Ruandassa tapahtui vuonna 1994.

Romaanin loppuun tuo toivoa Immaculée, yksi ylimmän luokan hututytöistä. Tämä paljastavia vaatteita käyttävä ja poikaystävän moottoripyörän kyydissä päiväretkille karkaileva tyttö ei siedä määräilyä. Sisäsyntyinen kapinahenki saa hänet asettumaan Virginian tueksi Gloriosaa vastaan. Immaculée – ja ehkä myös muuan muinaisajan musta kuningatar – pelastavat Virginian varmasta kuolemasta hutujoukkojen käsissä. 

Sivistyksen ohueen pintakerrokseen ei voi luottaa. Täytyy luottaa niihin, jotka eivät seuraa ihanteitaan kyselemättä. Niihin jotka epäilevät.

Scholastique Mukasonga tunsi aiheensa hyvin. Hän itse joutui lopettamaan koulunkäyntinsä Ruandassa ja pakenemaan vainoja Burundiin. Kansanmurhan yhteydessä vuonna 1994 kymmeniä hänen sukulaisiaan murhattiin. Mukasonga asuu nykyään Ranskassa.

Notre-Dame du Nil palkittiin Renaudot-kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2012. Romaaniin perustuva elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2019. Elokuvan ohjasi Atiq Rahimi.

Scholastique Mukasonga, Notre-Dame du Nil. Gallimard 2012. Kansikuva: yksityiskohta Titouan Lamazoun maalauksesta Espérance. 223 s.

David Foenkinos: Charlotte

Kerron alkuun tämän romaanin päähenkilön, kuvataiteilija Charlotte Salomonin, keskeiset elämänvaiheet. Samalla tulen tietenkin paljastaneeksi tämän elämäkerrallisen romaanin "juonen", sillä kirja on uskollinen todellisen elämän tapahtumille. En usko, että juonipaljastukset haittaavat tässä tapauksessa kovinkaan paljon. Vaikka tietäisit etukäteen kaiken mitä tässä kirjassa tapahtuu, luet tätä romaania henkeäsi pidätellen ja toivoen ilman toivoa – niin minäkin tein. 

Charlotte Salomon syntyi Berliinissä juutalaisten vanhempiensa ainoaksi lapseksi vuonna 1917. Isä Albert oli tutkimukseen suuntautunut lääkäri ja myöhemmin lääketieteen professori. Äiti Franzisca kuului Grünwaldien sukuun. Kahdeksanvuotiaana Charlotte menetti äitinsä. Charlottelle kerrottiin, että äiti oli menehtynyt influenssaan. Isä meni melko pian uusiin naimisiin. Charlotten äitipuoli Paula oli oopperalaulaja. Paulasta ja musiikista tuli Charlottelle hyvin tärkeitä. 

Natsien noustua valtaan vuonna 1933 Berliinin juutalaisten elämään tuli paljon rajoituksia. Monet Salomonien tuttavista lähtivät vapaaehtoiseen maanpakoon. Charlotten äidin vanhemmat muuttivat Etelä-Ranskaan. Albert Salomon ei halunnut lähteä ja uskoi, että poliittinen tilanne pian rauhoittuisi. ("Pessimistit päätyivät Hollywoodiin, optimistit Auschwitziin", on todennut Yhdysvaltoihin paennut elokuvaohjaaja Billy Wilder.)

Charlotte onnistui pääsemään taidekouluun, vaikka juutalaisten kiintiötä oli pienennetty. Näihin aikoihin Charlottella oli intohimoinen rakkaussuhde äitipuolensa laulunopettajaan, Alfred Wolfsohniin. Wolfsohn oli ensimmäisen maailmansodan kokemustensa henkisesti vammauttama ja hänelle sitoutuminen tavanomaiseen seurusteluun oli vaikeaa. Hän kuitenkin kannusti Charlottea maalaamaan ja uskoi tämän lahjoihin.

Kaksi vuotta myöhemmin juutalaisten opiskelu kävi niin vaikeaksi, että Charlotten oli pakko lopettaa. Lahjakkuutta häneltä ei puuttunut. Hänelle oli vastentahtoisesti jouduttu jopa antamaan palkinto töistään, kun arvosteluraati oli anonyymeistä töistä valinnut hänen teoksensa parhaiksi.

Jouduttuaan Kristalliyön jälkeen pidätetyksi Charlotten isä päätti lähettää Charlotten isovanhempien luokse Villefranche-sur-Merin pikkukaupunkiin Etelä-Ranskaan. Siellä Charlotte sai suojelijan ja tukijan amerikkalaisesta Ottilie Mooresta. 

Toisen maailmansodan alettua vuonna 1939 Charlotte muutti isovanhempiensa kanssa Nizzaan. Siellä hänen isoäitinsä yritti itsemurhaa. Tässä vaiheessa isoisä kertoi Charlottelle totuuden äidin kuolemasta: äiti oli surmannut itsensä hyppäämällä makuuhuoneensa ikkunasta. Samalla isoisä paljasti, että myös useat muut Charlotten äidin sukulaiset olivat päättäneet itse elämänsä. Vähän tämän paljastuksen jälkeen myös Charlotten isoäiti vartioinnista huolimatta onnistui riistämään hengen itseltään hyppäämällä ikkunasta asuinkerrostalonsa sisäpihalle.

Vaimon kuoleman jälkeen isoisän käytös muuttui. Hän vaati Charlottea keskittymään hänen hoitamiseensa eikä taiteeseen, jossa isoisä ei nähnyt mitään arvokasta. Kaiken lisäksi Charlotte ja hänen isoisänsä joutuivat myös joksikin aikaa internoiduiksi Gursin vankileirille. Vasta seitsemänkymmentä vuotta Charlotten kuoleman jälkeen tuli julkisuuteen hänen pitkä kirjeensä, jossa hän vihjasi isoisän yrittäneen käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen ja paljasti aiheuttaneensa isoisän kuoleman lääkkeillä, jotka oli sekoittanut tämän ruokaan.

Ottilie Mooren avulla Charlotte tutustui tohtori George Moridisiin, Villefranchessa toimineeseen lääkäriin, joka kannusti Charlottea käsittelemään kuvataiteen keinoin traumaattisia kokemuksiaan. Charlotte sai myös uuden suojelijan Saint-Jean-Cap-Ferratissa sijaitsevan pensionaatti La Belle Auroren omistajattaresta, joka antoi yhden pensionaatin huoneista maksutta Charlotten käyttöön. Siellä Charlotte maalasi ja kirjoitti suurimman osan kuvista ja teksteistä Leben? oder Theater?: Ein Singspiel -teokseensa. Lopullisessa muodossaan teoksessa on 769 kuvitettua sivua ja se kertoo Charlotte Salomonin ja hänen sukunsa tarinan. Kuvissa näkyy vahvasti muiden muassa Vincent van Goghin ja Marc Chagallin vaikutus.

Natsien juutalaisvainojen ulottuessa Etelä-Ranskaan asti Charlotte oli muuttanut takaisin Villefranche-sur-Meriin. Hän antoi taideteoksensa tohtori Moridisille säilytettäviksi. "Ne ovat minun koko elämäni", hän sanoi. Villefranchessa Charlotte oli tavannut myös itävaltalaisen pakolaisen, Alexander Nagelin. He rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin. 

Syksyllä 1943 jonkun paikallisen asukkaan ilmianto johti pariskunnan pidätykseen. Heidät kuljetettiin Auschwitzin keskitysleirille, jossa Charlotte kaasutettiin kuoliaaksi saapumispäivänään. Alexander Nagel kuoli leirillä muutamaa kuukautta myöhemmin.

Charlotte Salomon oli kuollessaan 26-vuotias ja kuudennella kuukaudella raskaana.

Charlotten isä ja äitipuoli selvisivät vainoista paettuaan Hollantiin. He saivat sodan jälkeen haltuunsa Charlotten elämäntyön. Tätä suurteosta säilytetään nykyisin Amsterdamin juutalaishistoriallisessa museossa.

Kaikki tämä edellä mainittu tulee ilmi David Foenkinosin romaanissa. Kyseessä on kuitenkin fiktio. Se tehdään selväksi yksinkertaisella tavalla: romaani on kirjoitettu säemuotoon. Jokainen virke on omalla rivillään. Tämä näennäisen yksinkertainen ratkaisu riittää kohottamaan kerronnan yleispätevälle tasolle. Tunsin lukevani eeposta ihmisen pahuudesta ja järjettömyydestä ja taiteen kapinallisesta ja sovittavasta voimasta.

Romaanin kieli on selkeää ja asenne kerrottuun on suora. Kerronta etenee preesensissä. Välillä kirjailija kertoo siitä, miten löysi aiheensa ja miten hänen tutkimuksensa etenivät. Joskus vakavassa tarinassa pilkahtelee myös huumori. Säerakenne antaa tyylille kuitenkin kohtalonomaisuuden tuntua. Sama vaikutus on retorisilla kysymyksillä. Mitä Charlotte nyt ajattelee? Mitä hän tuntee? Joskus yhteen ainoaan lauseeseen kiteytyy järkyttävän paljon tunnetta. Tässä puhuvat muusat ja historian ääni.

Tämä romaani on yksi voimakkaimmin minuun tänä vuonna vaikuttaneista kirjoista. Puhuin tästä kirjasta melkein pakkomielteisesti puolisolleni sitä mukaa kuin lukeminen eteni. Charlotte Salomonin tarina sai hänetkin internetiin etsimään tietoja taiteilijasta ja jakamaan löytönsä kanssani. 

Charlotte-romaani voitti Prix Renaudot -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Samana vuonna Ranskan toisen asteen opiskelijat valitsivat sen myös Prix Goncourt des lycéens -palkinnon saajaksi.

David Foenkinos, Charlotte. Gallimard 2016. Collection Folio n° 6135. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2014. Kansikuvassa yksityiskohta Charlotte Salomonin omakuvasta vuodelta 1940. 254 s.

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Romaanin minäkertoja palaa muistoissaan parinkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin, ennen kaikkea joulukuuhun sotavuonna 1917. Silloin hän joutui poliisina tutkimaan 10-vuotiaan Belle de jouriksi kutsutun tytön raakaa murhaa. Tyttö löytyi kuristettuna kylän laidalla virtaavan Guerlantejoen rannalta. Aivan murhapaikan vierestä alkoi erakon lailla elävän syyttäjä Pierre-Ange Destinatin linnan puutarha. 

Vuosikymmenien ajan minäkertojan epäilyt kohdistuivat arvostettuun syyttäjään, jonka yksi todistaja, kertojan nuoruuden ystävä Joséphine, oli nähnyt keskustelevan Belle-tytön kanssa murhapäivänä. Tyttö oli syyttäjälle tuttu. Hänellä oli ollut tapana ruokailla Bellen isän ravintolassa, jossa Belle vanhempien sisartensa kanssa huolehti tarjoilusta. Tuomari Mierck ja tutkintaa johtava eversti Matziev eivät kuitenkaan ottaneet vakavasti pieneläinten nahkojen parkitsemisella elävän ja pahalta haisevan Joséphinen todistusta vaan heittivät tämän pariksi päiväksi putkaan mallikansalaisen häpäisystä. 

Tässä romaanissa hyväosaiset ja osattomat ovat usein vastakkain. Hyvyyttä on toki myös joissakuissa romaanin hyväosaisissa. Hyvä ja paha ovat maailmassa sekoittuneina, kuten Joséphine kertojalle toteaa:

"Paskiaisia tai pyhimyksiä en ole koskaan nähnyt. Mikään ei ole mustaa tai valkoista. Harmaa vie aina voiton. Sama juttu ihmisten ja heidän sielujensa kanssa... Sinä olet harmaa sielu, melkoisen harmaa, kuten me kaikki..."

Koska kylä sijaitsi Koillis-Ranskassa aivan rintaman tuntumassa, löytyi läheltä sopivasti pari sotilaskarkuria, joihin syytökset voitiin kohdistaa. Tuomari Mierck ja eversti Matziev myös onnistuivat kiduttamalla hankkimaan tarvittavat tunnustukset. Tapaus loppuun käsitelty! Ainoat joita rikos jäi vaivaamaan, olivat syyttäjä Destinat ja romaanin kertoja, joka ei ollenkaan arvostanut karkeatapaista everstiä eikä ivallista tuomaria, jolla "oli taito käyttää sanoja ilmaisemaan jotakin muuta kuin mihin ne oli alunperin tarkoitettu".

Kaksikymmentä vuotta murhan jälkeen ja syyttäjän jo kuoltua kertoja pääsee tutustumaan syyttäjän linnan salaisuuksiin. Omalaatuisen miehen onneton ja yksinäinen elämä avataan perusteellisesti. Pierre-Ange Destinat oli nimensä mukaisesti kivienkeli – jäyhän ulkokuoren taakse kätkeytyvä hyväntekijä. Vaimonsa kuoleman särkemä mies, kuten romaanin kertojakin.

Belle ei nimittäin ole romaanin ainoa vainaja. Tätä kirjaa hallitsee useiden nuorena kuolleiden naisten muisto. Syyttäjän puoliso Clélis elää enää vanhan miehen muistoissa ja suuressa maalauksessa linnan eteisaulassa. Syyttäjän linnan puutarhamajassa vuokralla asunut opettajatar Lysia Verhareine riisti oman henkensä menettyään sulhasensa sodassa. Niin syyttäjä kuin romaanin kertojakin näkevät jotain yhteistä kaikkien näiden vainajien ulkonäössä, kuin samasta naisesta eri ikäisenä tehdyissä muotokuvissa. 

Neljäs vainaja on minäkertojan puoliso Clémence, joka kolme päivää Bellen murhan jälkeen menehtyi ennenaikaisen synnytyksen komplikaatioihin. Neljä kesken kukkimisen lakastunutta: Belle de jour, päivänsini; Clélis ja Lysia, joiden nimeen kätkeytyy lis, lilja. Clémence, laupeus, kuuluu selvästi näiden kauniiden vainajien sarjaan.

Romaanin kerronta on surumielisen kaunista. Siinä on myös vaimeaa huumoria, joka teki kertojan kipeistä muistoista siedettävämpiä. Yksi blogini suosituimpia postauksia on ollut kirjoitukseni L. P. Hartleyn romaanista Sananviejä. Tässä Philippe Claudelin romaanissa on samankaltaista tuskan täyttämää nostalgiaa kuin Hartleyn kuuluisassa romaanissa, jonka alussa heti todetaan, että "menneisyys on outo maa; siellä tehdään kaikki toisin". Aivan kuin kaikuna Claudelin kertoja toteaa: "Tiesin, kuten varmasti hänkin, että ihminen voi elää surussa, kuin vieraassa maassa."

Romaanin lopussa on pari yllättävää paljastusta. En kerro niistä, koska tämä on romaani, jonka voi hyvin lukea myös eräänlaisena salapoliisikertomuksena. Tarinassa paljastuu vielä toinenkin murha. Kertoja on usein vihjannut olevansa rikkinäinen mies. Mutta että niin rikki! Tummanharmaa sielu.

Kääntäjä Ville Keynäs on tehnyt vakuuttavaa työtä ja tavoittanut hienosti romaanin kipeän nostalgisen ja surumielisen tunnelman. Myös oikoluku on erinomaista. Uudemmissa käännösromaaneissa minua usein ärsyttävistä oikeinkirjoitusvirheistä ei ollut tietoakaan.

Harmaat sielut sai Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003.

Sitä on esitelty myös ainakin seuraavissa blogeissa: Leena Lumi, Oksan hyllyltä, Hurja hassu lukija, Luetut 2006 - 2011 ja Savannilla. Kolmeen ensimmäiseen kirjan kauneus on tehnyt vaikutuksen, kahteen viimeiseen ei sitten lainkaan.

Philippe Claudel, Harmaat sielut. Otava 2006. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les âmes grises (2003) suomentanut Ville Keynäs. 215 s.