Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Olen täällä blogissa joskus maininnut, että etsin täydellistä koomista romaania. Väljennän nyt etsinnän kohdetta: mikä tahansa hauska kirja kelpaa. Tämä Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa (2010) nousi kerralla kärkikastiin listallani.

Täydellisen hauskan kirjan metsästys on tietysti mahdoton tehtävä. Jos onnistuisinkin löytämään sellaisen, tulisi varmasti joku sanomaan, ettei se hänen mielestään ole yhtään hauska. On tunnetusti vaikeaa selittää, mikä jossakin kirjassa naurattaa. Hauskuus kuolee viimeistään siinä selitysvaiheessa.

Hauskuuteen kuuluu mielestäni ainakin jonkinlainen yllättävyys: näennäisesti toisiinsa liittymättömiä asioita tuodaan yhteen tai rinnastetaan, ja jos hyvin sattuu, lukijan mielessä syntyy oivallus siitä, että jollain tavalla nämä asiat ovatkin yhtä. Hauskuudessa on kyse myös taloudellisuudesta, asiat ilmaistaan nasevasti. "Brevity is the soul of wit", sanoo Hamlet-näytelmässä Polonius, vihoviimeisen pitkäveteinen jaarittelija.

Heti perään täytyy sanoa, että juuri pitkäveteisyyskin voi olla koomista. Jossain vaiheessa alkaa naurattaa, kun Samuel Beckettin Molloy siirtelee kuuttatoista imeskelykiveään taskusta toiseen, niin että aina saa suuhunsa sen, jonka imeskelystä on kulunut pisin aika. Ehkä hauskuutta on se, että johonkin triviaaliin uhrataan ylenmäärin aikaa ja älyllistä kapasiteettia. No niin, ei kannata yrittää määritellä. Naura jos naurattaa.

Miina Supinen nyt kuitenkin on sekä yllättävä että naseva. Joissakin novelleissa on kevyt pakinamainen sävy, mutta selvästi niissäkin rakennetta on mietitty tarkasti. Novelleiksi minä nämä tämän kokoelman tarinat selvästi mielsin.

Rinnastukset ovat paitsi hauskoja myös jollain syvällä tasolla tosia. Supisen novellit eivät aina ole hilpeitä. Osa on varsin synkkiäkin. Esimerkiksi novellissa Tavarat / ihmiset rinnastus on tehty jo novellin nimessä. Novelli koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisessä Nina etsiskelee maaseudulta "kauniita tavaroita". Hän löytää vain ihmisiä, jotka ovat yhtä huonoja kuin tavaransakin.

Ihmiset tilittivät melkein aina, naiset varsinkin. Jos joku astui heidän kotiinsa ja istui tuolille ja otti kahvikupposen käteensä ja oli jotenkin altavastaajan asemassa, kuten vaikka pyytämässä jotain, ihmiset alkoivat valittaa. Se oli heidän suurin tarpeensa: tilittää, ruikuttaa ja vetistellä. Kun puhuttiin tavaroista, joita Nina halusi ostaa, puhuttiin aina myös ihmisistä, joilta tavarat oli saatu tai jotka jollakin tavalla liittyivät tavaroihin, ja ihmisillä oli aina ruikutettavaa heistä – tavarat olivat perintöjä hankalilta vanhuksilta, jotka olivat kuolleet hankalilla tavoilla, häälahjoja ilkeiltä kavereilta, jotka olivat kadehtineet hääparin onnea, lahjoituksia anopeilta, jotka lahjoillaan vihjasivat, että juuri tätä ehdottoman tärkeätä kapinetta ei typerä miniä itse varmasti tajunnut hankkia.

Novellin toinen osa vie ihmisen ja tavaroiden rinnastamisen absurdiin ylettömyyteen. Siinä pohditaan perusteelliseen sävyyn, miten "ihmisen ihosta ja laajemminkin kudoksista saa erittäin herkkiä ja kauniita lampunvarjostimia". Makaaberien yksityiskohtien vakavamielinen esittely toi mieleen Veikko Huovisen synkimmät jutut.

Huovinen kävi mielessä muutamassa muussakin kohdassa. Hieman uskallettu seksi ryydittää sekä Huovisen että Supisen monia tarinoita. Molemmat myös hallitsevat railakkaan kiroilun. 

Novellien teemoista mainitsen tässä nyt vauva- ja lapsiperheiden arjen haasteet, jotka näyttäytyvät yllättävän samanlaisina niin kivikauden luolassa kuin nykyaikanakin. Uupuneen äidin osaa voi helpottaa tappamalla luolan ympärillä hiiviskelevän sapelihammastiikerin tai, mikä vielä parempaa, jos anoppi sattuu olemaan hyvä haltiatar – "Tätä ette arvanneet", toteaa kertoja – hän voi viedä rouvan ja lapsen kurpitsavaunuilla ihanan lepokodin sulovuoteeseen.

Useat novellit paneutuvat myös seurustelun ja parisuhteen pulmiin. Niitä aiheuttaa se, että seurustelijat ovat erilaisia – kuten ihmiset aina ovat. Toinen voi olla säntillinen ja toinen homssuinen. Toinen voi olla kotka ja toinen varpunen. Toinen voi olla performanssitaiteilija ja toinen hammashoitaja.

Ei ole kiva sekään, jos tyttökaveri muuttuu talvisin apatosaurukseksi, joka ei huolehdi ulkoasustaan ja haluaa vain nukkua. Ystävien neuvot ja käytännöllinen lähestymistapa auttavat: ensin voi kosia ja sitten voi hommata kirkasvalolampun. Käyttöohjeita kannattaa noudattaa, ettei kävisi näin: "– – sinä talvena apatosaurus sai manian liiasta valosta, siivosi kaikki kaapit, teki lisensiaatintyön ja voitti Finlandia-hiihdossa oman sarjansa."

Novellit olivat minusta voimaannuttavia. Kaikilla on vaikeuksia. Mitäpä niitä ruikuttamaan.

Kun viime aikoina on kovasti oltu huolissaan "pervoilusta", minua huvitti kovasti tämä yhden novellin kohta. En edes yritä selittää, mitä hauskaa tässä on ja miksi näen tämän osuvana kommenttina pervoilukeskusteluun:

On olemassa tilanteita ja ihmisiä, joiden kohdalla käytetään sanaa perse, ja niitä, joiden kohdalla käytetään sanaa takamus. Mirjalla on takamus. Se on ystävällinen ja rento kuin naturistilla. Mirjan takamus ei teeskentele tai yllytä perversioihin vaan herättää puhdasta, virkistävää himoa. Olen varma, ettei Mirja suuttuisi, jos tietäisi että katselen. Ei hän siitä liikaa innostuisikaan. Hän vain hymyilisi täynnä ymmärrystä.

Blogikirjoituksia Apatosauruksen maasta näytti löytyvän useita. Ainakin seuraavilta: Kiiltomato.net, Kirjanurkkaus, Kirsin kirjanurkka ja Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Miina Supinen, Apatosauruksen maa. WSOY 2012. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2010. Kansi: Elina Warsta / Solmu. 173 s. 

Lukemani kirja on BON-sarjan kääntökirja, jossa toisella puolella on Mooses Mentulan Musta timantti. Siitä enemmän myöhemmin.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Romaanimuodon juuret ovat parodiassa ja satiirissa. Siksi on hämmästyttävää, miten moni nykykirjailija valitsee tyylilajikseen ahdistavan naturalismin tai suorastaan tragiikan. Lukijan parasta kirjailijat varmasti ajattelevat. Kaikkihan me tiedämme, että ihminen muuttuu syvällisemmäksi, kun hän saa istua otsa rypyssä tuijottamassa etäisyyteen.  

Miina Supinen (s. 1976) on valinnut toisin. Hänen vuonna 2007 ilmestynyt esikoisromaaninsa on tyylipuhdas koominen romaani. Se, onko se myös hauska, on makuasia. Koominen viritys ei estä käsittelemästä vakavia aiheita. Koomista romaania lukiessa tulee aina muistaa, että komiikka on myös tapa, jolla ihminen etäännyttää ajatukset, jotka voisivat satuttaa.

Liha tottelee kuria alkaa sanoilla "olipa kerran". Lukijaa on siis varoitettu. Kirja aikoo ottaa vapauksia "todellisuuden" käsittelyssä. Romaanin tyyli toi mieleeni tavan, jolla esimerkiksi elokuva Amélie (2001) on kerrottu. Hieman naivistisesti; kirkkain värein, yhtä aikaa sadunomaisesti ja ultrarealistisesti. Romaanin kieli luistaa kuin sitä olisi käsitelty liukuvoiteella. Kuvailu on tarkkaa ja oivaltavaa. Kehotan kiinnittämään huomiota erityisesti hajuhavaintoihin. Kerronnan jännite on intensiivinen; juonen käänteet houkuttelevat lukemaan hieman pitemmälle. Kirja tulee helposti ahmaistuksi muutamalla lukukerralla. Komiikka syntyy tabujen rikkomisesta ja verbaalisista oivalluksista.

Tässä tekstissä on juonipaljastuksia, joten suosittelen lukemaan eteenpäin vain, jos arvelet, ettet tule romaania itse lukemaan tai jos olet jo sen lukenut ja haluat vertailla lukukokemuksia.

Romaanin ytimessä on Silolan perhe: äiti Katriina, sisustussuunnittelija; isä Launo, maailmankuulu säveltäjä-kapellimestari, sekä lapset Astra, Silmu ja Pelagia. Romaanin kaikkitietävä kertoja eläytyy välillä jonkun henkilön näkökulmaan, eniten Astran ja Silmun. Astra on 22-vuotias opiskelija, joka ei enää asu kotona, vaikka viettääkin siellä paljon aikaa. Silmu on 18-vuotias, Pelagia nelivuotias iltatähti.

Heti alusta lähtien on selvää, että arkkitehdin suunnittelemassa talossa meren rannalla asuvassa varakkaassa perheessä ei kaikki ole kunnossa. Mistä se käy ilmi? Esimerkiksi siitä, että perhe on addiktoitunut hilloon. Hillolla hoidetaan apeata mieltä. Se kertoo myös sisäisen kontrollin puuttumisesta. Eipä ihme, että tässä perheessä kontrollia haetaan ulkopuolelta.

Astralla on sadomasokistinen suhde netissä tapaamansa Kain kanssa. Astra on kokeillut alistumista jo 16-vuotiaana myymällä itsensä sattumalta tapaamansa miehen panopuuksi. Kain kanssa suhde on Astran vaatimuksesta edennyt rajuun ryhmäseksiin Kain järjestämissä risteilyorgioissa. 

Silmu hakee ulkoista kontrollia kehonrakennuksesta. Se alkaa yrityksestä pudottaa painoa, mutta johtaa nopeasti juuri päinvastaiseen: lihasmassan kasvattamiseen keinolla millä hyvänsä. Parhaiten se tietysti onnistuu steroideilla. Niillä on tunnetusti vaikutusta myös mieleen: Silmun väkivaltaisuus repeää Launo-isän 50-vuotisjuhlilla, johtaa perheen salaisuuksien paljastumiseen ja näin myös romaanin juonen kulminaatiopisteeseen.

Perheen Katriina-äidillä on itsetunto-ongelmia maalaisjuurtensa takia. Hän on salannut perheeltään ison osan taustaansa, muun muassa sen, että hänen äitinsä on elossa. Launo ei ole koskaan tavannut kuolleeksi luulemaansa anoppia eivätkä lapset isoäitiään. Katriina antaa ulospäin kuvan vahvasta ja määrätietoisesta ihmisestä. Hän tylyttää firmansa työntekijöitä. Kotona hän hoitaa epävarmuuksiaan linnoittautumalla keittiöön viinipullon kanssa. Hän on perustanut perheen valheen päälle ja jatkanut valheiden kartuttamista myöhemminkin.

Nelivuotias Pelagia on yksi näistä valheista. Tai oikeastaan hän on ihastuttava lapsi, joka piilottelee pehmoeläimiään perheenjäsenten laukkuihin. Hän ei kuitenkaan ole Launon biologinen lapsi. Hän on matkamuisto Launon ja Katriinan sukellusmatkalta Israeliin. Siellä Katriinalla oli lyhyt suhde sukellusopas Tom Naalin kanssa. Nyt tämä kettu on Suomessa ja kiristää Katriinaa. Tom myös seurustelee Pelagian lastenhoitajan, Piia Kilisen, kanssa ja sitten myöhemmin Pelagian lastentarhanopettajan, Elisabet Pylkin, kanssa. Tom uhkailee sieppaavansa Pelagian ulkomaille, jos hänen lunnasvaatimuksiinsa ei suostuta. Naali, Kilinen, Elisabet Pölkki – tuleeko kenellekään mieleen Veikko Huovinen? Joel Lehtonen?

Launo-isä on enimmäkseen pihalla perheen salaisuuksista. Hän ei ole henkisesti täysin läsnä. Työt painavat. Stressaavia perhetilanteita hän käsittelee siivoamalla, mitä ei normaalisti tee, koska ei tee kotona oikeastaan mitään. Amsterdamissa keikkamatkalla hän on istunut hotellihuoneessa lukemassa lehtiä, kun Katriina on tutustunut nähtävyyksiin. Ensin ajattelin, että Launo on hieman kliseinen hajamielinen mies, mutta ehkä hänessä on muutakin – jonkinlainen idiot savant tuli mieleen.

Näin koomiseksi romaaniksi kirja on harvinaisen surullinen. Sen loppu ei ole varsinaisesti onnellinen mutta kuitenkin toiveikas. Salaisuudet aiheuttavat eniten vaurioita silloin, kun ne yritetään salata. Kun ne lakkaavat olemasta salaisuuksia, ne menettävät tuhovoimansa. Onni löytyy – jos on löytyäkseen – vasta kun lihan kurittaminen loppuu.

Liha tottelee kuria on luettu useissa blogeissa, esimerkiksi seuraavissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Pihin naisen elämää, Järjellä ja tunteella sekä Savannilla.

Miina Supinen, Liha tottelee kuria. WSOY 2010. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2007. Kansikuva: Elina Warsta. 335 s.

 

Miina Supinen: Säde

Ajauduin vähän aikaa sitten internetissä Miina Supisen muutaman vuoden takaiseen Miina <3 William -blogiin, jossa kirjailija käy hauskalla tavalla läpi kaikki WSOY:n julkaisemat toistaiseksi uusimmat Shakespeare-suomennokset. Hauskoista kirjoista minulla on jatkuva haku päällä. Päätinpä siis tutkia, löytyisikö blogissa esiin tullutta hauskuutta myös Miina Supisen kirjoista. Ensimmäisenä löysin tämän Säde-romaanin vuodelta 2013.

Löytyikö sitä hauskuutta? No, kyllä löytyi, mutta samalla täytyy varoittaa, että hauskuus ei tarkoita kepeyttä. Tämä romaani kaivaa komiikkansa vakavista aiheista ja henkilöiden psykologisesta ahdistuksesta. Koomisuus pirskahtelee esiin paikoista, jotka voivat aiheuttaa hämmennystä. Jos olisin kuuntelemassa tämän kirjan ääneen lukemista, luultavasti vilkuilisin ympärilleni, nauravatko muut. Myös romaanin ronski suhtautuminen seksiin voisi seurassa aiheuttaa punastelua. Onneksi lukea voi myös ihan intiimisti itsensä kanssa.

Romaanin päähenkilö, Säde, on entinen arkeologian opiskelija, joka asuu jossain metrolinjan varren nukkumalähiössä yhdessä poikaystävänsä Antin kanssa. Säde ja Antti ovat ystävystyneet jo päiväkodissa, jossa molemmat ovat saaneet apua erityislastentarhanopettajalta – Säde ylivilkkauteensa ja Antti aspergertyyppiseen aistikuormitukseen. Ihmissuhteet ovat taakka varsinkin Antille. Säde on oikeastaan ainoa, joka ymmärtää Antin tarvetta eristäytymiseen. Nykyisin Antti koodaa työkseen tietokonepelejä. 

Säde on opiskeluunsa kuuluneilla kaivauksilla Kreikan Thessalonikissa tutustunut itseään selvästi vanhempaan Viciin, sittemmin Kreikan talousongelmien takia yliopistosta potkut saaneeseen arkeologiin. Antin ja Säteen suhde on polyamorinen. Heillä on siis ollut myös sivusuhteita. Näin ollen Säteelle ei ole tuottanut tunnontuskia ryhtyä suhteeseen myös Vicin kanssa. 

Vic on melko niljakas naisten hyväksikäyttäjä ja alfauros, jonka on vaikea hyväksyä sitä, että Säteellä voi olla suhde – vieläpä ilmeisen antoisa – myös Antin kanssa. Vicin hieman osoitteleva koko nimi onkin Victor Allcock. Entäpä Antti? Onko hänkään aivan välinpitämätön Säteen sivusuhteista? Voiko Antti ylipäätään tuntea mustasukkaisuutta?

Kolmiodraama alkaa ajautua kohti ratkaisuaan, kun Vic saapuu Suomeen tekemään epävirallisia kaivauksia ystävänsä Voula Papadopouloksen pyynnöstä. Voula johtaa Tiedon Akatemia -nimistä kansanopistoa lähellä Säteen ja Antin kotia. Tiedon Akatemian lähelle on rakenteilla uusi Kahdeksaisen asuntoalue. Toistaiseksi metrolinja päättyy metsän keskelle. Rakennustyöt ovat vasta aluillaan. Voula haluaa Vicin tutkivan alueella olevat muinaishaudat ja uhripaikat ennen kaivinkoneiden saapumista. Vic suostuu tehtävään sillä ehdolla, että saa ottaa Säteen assistentikseen. Säde suostuu tehtävään.

Tiedon Akatemia on Voulan komennossa muuttunut eräänlaisten elämäntapaintiaanien yhteisöksi. Siellä tehdään maatöitä aamusta iltaan, ja liikenevällä ajalla palvotaan muinaissuomalaisia jumalia ja osallistutaan riitteihin. Lehdistössä opistoa syytetään saatananpalvonnasta ja nuorten kaappaamisesta Kahdeksaisen kultin jäseniksi. 

"Saatana ja Perkele ovat kaksi täysin eri asiaa", Voula sanoi. "Ihmettelen miten kukaan ei ymmärrä sitä."

Voulan äidinpuoleinen suku on suomalainen. Hänen isoäitinsä äiti, Elspeth Kaakuri, on aikanaan asunut opistolla. Elspeth on julkaissut pienen kirjasen täynnä makaabereja ja karmeita satuja. Elspethin väitetään myös kummittelevan vanhassa huoneessaan, jonka Säde saa opistolla asuttavakseen. Muutamia Elspethin kertomuksia on mukana romaanissa.

Säteen suhtautuminen yliluonnolliseen on aluksi kielteinen. Hän pitää opiston väkeä sekopäinä. Säteen edesmennyt isä on ollut Suomen tunnetuimpia ateisteja. Isän kuolema on järkyttänyt Sädettä kovasti. Ateistien vastaukset siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen, ovat kyllä järjellä käsitettävissä mutta läheisensä menettäneelle ne eivät tarjoa paljonkaan lohtua. Säteen suhtautuminen kuolemaan ja uskontoihin sekä tutustuminen Tiedon Akatemian opiskelijoihin tuovat romaaniin paljon hengellisyyden pohdintaa. Käsittelyssä ovat ateismi, kristinusko, kultit, luonnonuskonnot, new age ja tiedeusko ja uskomusten yhteys mielenterveyteen.

Voula Papadopouloksen ja Säteen aluksi hyisen vihamielinen suhde lämpenee vähitellen. Säde on ihastunut Voulaan ja samalla pelkää tätä. Voula rohkaisee Sädettä lukemaan kansatiedettä. Romaanin loppu vihjaa siihen, että Säde on folkloresta löytänyt joitakin vastauksia ja ainakin ammatin itselleen. Voula on jäänyt osaksi hänen elämäänsä.

Menin päästäni pyörälle: onko tämä uskonnon vai maallistumisen kritiikkiä? Ehkä se ei ole kumpaakaan. Ehkä kyseessä on yksinkertaisesti rakkaustarina, jonka päähenkilöt eivät ole ihan tavallisimmasta ja helpoimmasta päästä – kaksi on "kirjolla" ja yksi on paskiainen, päivänsäde ja pari menninkäistä.

Brittiprofessori Vicistä syntyy aluksi epämiellyttävä kuva. On kuitenkin joitain seikkoja, jotka saavat lukijan suhtautumaan häneen myönteisemmin. Romaanin mittaan käy ilmi, että Vicissä on myös inhimillistä lämpöä. Alkaa jopa tuntua, että Säteen valinta Antin kylmyyden ja Vicin lämmön välillä on liiankin helppo. Varsinkin kun Vic lupaa viedä Säteen mukanaan Kreikan lämpöön. 

Suhtautumista Viciin muuttaa myönteisemmäksi se, että hän on minäkertojana suunnilleen puolet kirjan sivuista. Yleensä lukija kokee jonkinlaista kiintymystä minäkertojaan, hänen tekonsa on helppo tulkita parhain päin. Toinen puoli kirjasta on kirjoitettu hän-muodossa Säteen näkökulmasta.

Ehkä tärkein syy suhtautua Viciin myönteisemmin on kuitenkin se, että hän on kuollut ja kertoo tapahtumista haudan takaa. Hän on eräänlaisessa Limbossa. Siinäpä lisähaaste niille, jotka haluavat tehdä tulkinnan teoksen suhteesta uskontoihin. Romaani täytyy lukea loppuun, että Vicin kuoleman mysteeri selviää. Onko kyseessä ehkä murha?

Seuraavan juonipaljastuksen voit halutessasi jättää lukematta.

Voula Papadopoulos näyttää olevan ainoa, jolle Vicin väkivaltainen kuolema ja kohtalo on päivänselvä. Hiisi on saanut uhrin. Näin on uusi asuinalue suojattu pahan voimilta. Niljakkaasta ja totaalisen maallisesta Vic-parasta on tahtomattaan tullut Kahdeksaisen suojeluspyhimys ja mahdollisesti myös Säteen myöhempää perhe-elämää suojaava hyvä enkeli.

No niin. Jos et tästä selostuksestani saanut oikein tolkkua, suosittelen lukemaan itse tämän moniaineksisen – ja hauskan – romaanin. Minä ainakin aion jatkaa jossain vaiheessa tutustumista Miina Supisen tuotantoon. 

Tähän loppuun lainaan vielä romaanin mainion oivalluksen luonnon hengistä ja markkinavoimista:

Markkinavoimat – salaperäiset, pelottavat, näkymättömät rahan liikkeet. Ne saattoivat nostaa ihmisiä ja kokonaisia kansoja kukoistukseen tai syöstä kurjuuteen. Riippui ihan siitä, miten taitavasti voimia oli palveltu, kuinka fiksu tietomies luupusseineen oli peräsimessä. Kreikan tietomiehet olivat hoitaneet homman vähän vasemmalla lapasella. Toivo oli Euroopan keskuspankin tietäjien noitapusseissa.

Minuakin on aina huvittanut taloustieteen nimittäminen tieteeksi.

Säde-romaania on käsitelty myös useissa blogeissa. Yöpöydän kirjat nostaa esiin romaanin oikoluvun puutteet, jotka minäkin kyllä noteerasin, mutta en tällä kertaa halunnut niistä kirjoittaa, koska kuitenkin pidin kirjasta. Luulisi, että kunnollinen kustannustoimittaminen ja oikoluku olisivat kirjan kustannusprosessissa perustehtäviä eivätkä lisä, johon voi satsata, jos aikaa ja rahaa riittää.

Romaanista on kirjoitettu myös blogeissa Kaiken voi lukea ja Lumiomena sekä kirja-arvostelujen verkkolehdessä Kiiltomadossa.

Miina Supinen, Säde. WSOY 2013. Graafinen suunnittelu: Elina Warsta. 328 s.