Honoré de Balzac: Taikatalja

Balzacilla on aivan oma lokeronsa kirjallisten mieltymysteni joukossa. Hän ei kaihda paisuteltuja tunteita eikä melodraamaa. Hän briljeeraa teknisellä ja tieteellisellä tietämyksellään, joka usein pohjautuu kritiikittömästi omaksuttuihin 1700- ja 1800-lukujen muotikeksintöihin, esimerkiksi vitalismiin, mesmerismiin ja frenologiaan. 

Hänen romaaninsa ovat rönsyileviä ja muodottomia. Kirjanpainajat tuskastuivat häneen, koska hän teki muutoksia ja laajoja lisäyksiä uusiin vedoksiin ja uusiin painoksiin. Esimerkiksi tästä Taikatalja-romaanista ilmestyi vuosien 1831 ja 1845 välillä seitsemän korjailtua painosta. Muun muassa useiden romaanissa esiintyvien henkilöiden nimet muuttuivat toisiksi, koska Balzac oli saanut idean käyttää samoja henkilöitä useissa eri romaaneissa.

Kaikesta huolimatta en voi olla pitämättä Balzacin kirjoista. Hänen valtava energiansa ja myötätuntonsa vie lukijan mukanaan. Balzac uskoi henkilöihinsä ja eli heidän rinnallaan. Siinä määrin, että kuolinvuoteellaan hän pyysi kutsumaan paikalle lääkäri Horace Bianchonin – Bianchon kyllä parantaisi hänet. Ongelmana oli vain se, että Horace Bianchon oli romaanihenkilö, Balzacin oman mielikuvituksen tuote. Tässä Taikatalja-romaanissakin Bianchon osallistuu päähenkilön vaivojen diagnosointiin.

Taikatalja-romaanin perusjuoni on kiehtova. Köyhä mutta kaunis nuorukainen pettyy kirjoittamiensa teosten vastaanottoon. Hän on kolmen vuoden ajan elänyt askeettista elämää ja uskonut, että teokset toisivat hänelle mainetta. Samaan aikaan rikas nainen, johon hän on ollut rakastunut, tekee julmaa pilaa nuorukaisen toiveista. Korviaan myöten veloissa oleva nuori mies päättää lopettaa elämänsä hukuttautumalla Seine-jokeen. Hän ei halua teolleen todistajia, joten hän päättää odottaa illan pimenemistä. Odotusaikana hän sattuu sisälle antiikkikauppaan. Sen omistajalta hän saa villiaasin nahan, taikataljan, joka täyttää hänen kaikki toivomuksensa. Aina kun toivomus toteutuu, nahka pienenee hieman. Kun nahka on kulutettu loppuun, päättyy sen haltijan elämä. 

Näin kerrottuna Taikatalja-romaanissa on selvät jännittävän fantasiaromaanin ainekset. Balzac itse ei kuitenkaan pitänyt määritelmästä. Romaani onkin kerrottu tavalla, jossa henkilökuvaus ja seurapiireihin sekä eri tieteenaloihin kohdistuva satiiri korostuu. Balzac sijoitti Taikataljan Inhimillinen komedia -romaanisarjassaan filosofisten romaanien joukkoon. Hän halusi käsitellä siinä ennen kaikkea tahdon (vouloir), voiman (pouvoir) ja tiedon (savoir) suhdetta ja merkitystä ihmisen elämään.

Romaani on jaettu kolmeen pitkään lukuun, joiden otsikot ovat Talismani, Sydämetön nainen ja Kuolemanpelko. Lisäksi romaanin lopussa on vajaan kolmen sivun mittainen Loppulause.

Talismani

Ensimmäisessä luvussa kerrotaan "nuoren mieshenkilön", Raphaël de Valentinin, harhailusta Pariisissa hänen päätettyään lopettaa elämänsä. Tämän “eksyksiin joutuneen, sädekehänsä menettäneen enkelin” taustaa ja syitä hänen päätökselleen ei tässä vaiheessa vielä kerrota. Itse asiassa Raphaëlin nimikin mainitaan ensimmäisen kerran vasta sivulla 52, pian hänen saatuaan taikataljan haltuunsa, aivan kuin vasta taljan omistaminen yksilöisi hänet Pariisin lukemattomien onnettomien nuorten miesten joukosta. Runsaasti sivuja käytetään ihmeellisen antiikkikaupan ylellisten esineiden kuvailuun.

Luovuttaessaan taikataljan Raphaëlille antiikkikaupan 102-vuotias omistaja tiivistää romaanin filosofisen idean seuraavasti:

Tahdon ilmaista teille muutamin sanoin ihmiselämän suuren salaisuuden. Ihminen tuhoaa itseään vapaaehtoisesti kahdella eri tavalla tyhjentäen siten kuiviin oman elämänsä lähteet. Kaiken sen, mikä aiheuttaa tuon kahdenlaisen kuoleman, ilmaisee kaksi sanaa: tahtoa ja voida.

     Näiden elämän kahden perusvaikuttimen rinnalla on kolmaskin, jonka viisaat ovat omaksuneet ja jota minun on kiittäminen onnellisuudestani ja pitkästä iästäni. Tahto meidät polttaa, voima tuhoaa, mutta tieto antaa heikolle olemuksellemme pysyväisen rauhan. Täten on halu eli tahto minussa kuollut, ajattelu on sen tappanut, elämän pyrkimykset ovat sopusoinnussa muun aistielämän kanssa. Toisin sanoen: henkeni ei piile sydämessä, joka murtuu, ei tunteissa, jotka ovat hetkellisiä, vaan aivoissa, jotka eivät kulu ja joiden toiminta on jatkuvaa. Minkäänlainen kohtuuttomuus ei ole koskaan vahingoittanut sieluani eikä ruumistani, vaikka olenkin nähnyt koko maailman.

(Antiikkikauppiaan loppupäätelmä – "Sanalla sanoen, olen saavuttanut kaiken ymmärtäessäni halveksia kaikkea" – saa romaanissa myöhemmin ironisen sävyn, kun paljastuu, että Raphaëlin puolihuolimattomasti sinkoaman toiveen takia vanha antiikkikauppias on hullaantunut nuoreen naiseen ja heittänyt menemään filosofiset periaatteensa. Rakkauden poltteessa vanhus toteaa: "Tunti, joka on vietetty rakkaudessa, on jo kokonainen elämä..." Tieto ei loppujen lopuksi näytäkään pärjäävän halulle.)

Kaupasta poistuessaan Raphaël törmää ystäviinsä, jotka vievät hänet mukanaan lehtikustantaja Tailleferin ylellisiin pitoihin – jollaisiin Raphaël juuri äsken oli toivonut pääsevänsä. Luvun loppuosa kuvaa satiirisesti seurapiirien ylenpalttisia kemuja ja 1830-luvun Ranskan poliittisia kuppikuntia.

Sydämetön nainen

Romaanin toisessa luvussa Raphaël on edelleen Tailleferin juhlissa. Hän kertoo minämuodossa koko elämäntarinansa ystävälleen Emilelle. Äidin varhainen kuolema. Isän taloudelliset vaikeudet. Pieni perintö, jonka varassa hän on kituuttanut ja kirjoittanut teoksiaan: näytelmää, jonka hänen ystävänsä arvioivat oppikoulusta juuri päässeen nuoren miehen lapselliseksi tekeleeksi; sekä tieteellistä tutkielmaa tahdon teoriasta, jota ainoastaan Emile on arvostanut. Onneton rakkaus kreivitär Fedoraan, joka on osoittautunut kylmäksi hyväksikäyttäjäksi. Yli varojen eläminen ja huvittelu Rastignac-ystävän antaman esimerkin mukaisesti.

Raphaëlin synkässä yksinpuhelussa, jonka aikana kyllästynyt Emile (ja ehkä muutama lukijakin) vaipuu uneen, tulee ilmi Raphaëlin ailahteleva suhtautuminen itseensä. Hän pitää itseään rumana, mutta uskoo myös voivansa tuottaa täydellisen onnen naisille, joista haaveilee. Hänen varmat käsityksensä naiseudesta vaikuttavat lapsellisilta: "Henkevät miehet tarvitsevat itämaisten naisten kaltaisia olentoja, joiden ainoana pyrkimyksenä on miehen tarpeiden tyydyttäminen." 

Usko ja epäusko omiin kykyihin vuorottelevat niin ikään. Keittiöpsykologin pätevyydellä analysoin ristiriidan ankaran yliminän ja voimakkaiden viettielämän ärsykkeiden välillä. Ylimielisyys yhdistettynä itsesyytöksiin: eipä ihme, että Dostojevski tunsi vetoa Balzacin romaaneihin.  

Lohtua Raphaëlin elämään ovat tuoneet hyväsydäminen rouva Gaudin, jonka majatalossa hänellä on pieni huoneensa, sekä rouva Gaudinin tytär Pauline, jolle Raphaël on antanut oppitunteja. Raphaël on kiintynyt Paulineen ja Pauline Raphaëliin, mutta köyhä tyttö ei täytä Raphaëlin kunnianhimon vaatimuksia.

Toisen luvun lopussa Tailleferin juhlavieraat heräilevät seuraavana aamuna krapulaisina. Paikalle saapuu notaari ilmoittamaan Raphaëlin saamasta kuuden miljoonan frangin perinnöstä – sen tuomat vuosittaiset korkotulot ovat täsmälleen ne, joita Raphaël oli toivonutkin.

Raphaël kauhistuu todetessaan, kuinka hänen toiveensa ovat pienentäneet taikataljaa.

Kuolemanpelko

Romaanin kolmannessa luvussa Raphaël on eristäytynyt maailmasta ylelliseen palatsiinsa. Hän yrittää elää toivomatta enää mitään. Tätä tarkoitusta varten hän on pestannut palvelukseensa lapsuuskotinsa uskollisen palvelijan Jonathasin, jonka tehtävänä on nyt ennakoida kaikki isäntänsä toiveet ennen kuin tämä ehtii niitä esittää. Päivänsä Raphaël viettää lukien, ja jottei hänen tarvitsisi toivoa edes luettavaa, Jonathas ostaa kaikki uudet Pariisissa ilmestyvät teokset.

Iltaisin Raphaël käy teattereissa ja oopperassa, joihin kaikkiin Jonathas on hänelle ostanut oman aition. Eräänä iltana Raphaël tapaa teatterissa Paulinen, joka niin ikään on nykyään rikas. Napoleonin sotaretkillä kadonnut Paulinen isä on palannut kotiin huomattava varallisuus mukanaan. 

Nuoret ilmaisevat toisilleen rakkautensa ja aikovat naimisiin. Raphaël heittää taikataljan kaivoon. Hetken näyttää onni täydelliseltä. Juuri ennen häitä puutarhuri tuo Raphaëlille kaivosta löytämänsä "oudon vesikasvin". Raphaël kauhistuu kutistunutta nahkaa ja lähettää Paulinen pois luotaan.

Nyt Raphaël kääntyy tiedemiesten puoleen voidakseen venyttää nahkaa suuremmaksi. Monien eri tieteenalojen edustajat pääsevät esittelemään tietojaan ja toteamaan, etteivät pysty vaikuttamaan tähän nahanpalaan. Mikään voima tai aine ei tepsi siihen, ei puristus, happo, tuli eikä vesi. Balzac saa mainion syyn esitellä yksityiskohtaisesti hydraulisen puristimen toimintaperiaatteen.

Suhtautuminen tiedemiesten puhetapaan on parodinen. Raphaël toteaakin, että “se, mitä sanotaan tieteeksi, mahtaakin olla vain nimien luettelemista".

Taikataljan pienentyessä Raphaël tuntee vointinsa huononevan. Hän hakee apua lääkäreiltä. Lääketieteen eri koulukunnat ja parantoloiden hoidot joutuvat vuorostaan Balzacin parodiseen mankeliin.

Pauline, joka on koko ajan etsinyt Raphaëlia, löytää tämän viimein kuoleman kielissä. Raphaël paljastaa rakastetulleen taljan salaisuuden. Raphaël toivoo saavansa kuolla Paulinen syliin, ja Pauline puolestaan yrittää pelastaa miehen halultaan surmaamalla itsensä. 

Loppuratkaisua en tässä paljasta.

Lyhyissä loppusanoissa Balzac vihjaa, että Paulinessa hän on halunnut kuvata ihanteellista naiseutta. Kreivitär Fedora puolestaan edustaa hänen käsitystään seurapiireistä.

Romaanin ihmiskuva on pessimistinen: itsekkyys ja oman voiton tavoittelu ohjaavat useimpia sen henkilöitä. Ihmiset käyvät heikoimman kimppuun kuin kanat, jotka nokkivat hengiltä heikomman lajitoverinsa. Tätä vertausta Balzac käyttää Raphaëlin tapaamista parantoloiden asukkaista. 

Myönteisiä poikkeuksia kyynisestä ihmiskuvauksesta ovat Pauline ja hänen äitinsä sekä vanha ja hieman yksinkertainen palvelija Jonathas.

Taikatalja oli yksi ensimmäisistä romaaneista jotka Balzac julkaisi omalla nimellään. Varsinkin Raphaëlin nuoruuden kuvauksessa ja onnettomissa rakkauksissa on nähty kirjailijan omia kokemuksia.

Minusta tuntuu, että romaani oli Balzacille muutenkin hyvin henkilökohtainen. Se, että juuri šagriininahka toteuttaa Raphaëlin toiveet ja samalla vie hänen elinvoimansa, ei varmasti ollut sattumaa. Nahkaa käytettiin aikanaan pergamentin valmistamiseen. Uskon, että Balzac on nähnyt taikataljan kirjallisen luomistyönsä symbolina. Kirjoittaminen toi hänelle rahaa ja mainetta ainakin ajoittain, mutta samalla vahvan kahvin voimin toteutetut kahdenkymmenen tunnin työpäivät tuhosivat hänen terveytensä.

Romaanin taitava suomennos on edelleen täysin luettava. Sääli, ettei teoksessa mainita suomentajan nimeä. Taikatalja suomennetun teoksen nimenä ei ole onnistunut. Alkuperäisen nimen (La peau de chagrin) sanaleikki on menetetty kokonaan. Chagrin tarkoittaa sekä šagriininahkaa että suruja. Suruja nahka tuo totisesti mukanaan. Se, onko siinä taikaa, on epävarmaa. Balzac ilmeisesti halusi, että romaanin voisi tulkita myös niin, että nahan fantastiset ominaisuudet olivat Raphaëlin kuvitelmaa.

Luin Taikatalja-romaanin ensimmäisen kerran yli neljäkymmentäviisi vuotta sitten. Osallistuin Tampereen yliopistossa Balzac-praktikumiin, jossa teosta käsiteltiin. Kiireisen lukutahdin takia kirja tuli silloin luetuksi pintapuolisesti. Tänä kesänä se tuli vastaan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien antikvariaattiosastolla ja poimin sen mukaani.

Pariisin Balzac-museossa vierailu ei ainakaan vähentänyt haluani tutustua kirjaan uudelleen. Siellä oli näytteillä muun muassa elokuvarekvisiittana käytetty nahka, johon oli laserilla poltettu taljan pahaenteinen lupaus.

Jos omistat minut, omistat kaiken, ja elämäsi kuuluu minulle. Niin on Jumalan tahto. Toivo, niin toiveesi täyttyvät. Mutta säästä elämääsi, sillä jokaisen toivomuksen täyttyessä se lyhenee sitä mukaa kuin minä pienenen. Tahdotko ottaa minut? Tee niin. Jumala sinua kuulkoon. Amen.

Honoré de Balzac, Taikatalja. WSOY 1934. Suomennos ranskankielisestä alkuteoksesta La peau de chagrin, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1831. Suomentajan nimeä ei mainita, ei myöskään kannen suunnittelijaa. Kannen kuvassa näkyy signeeraus OJA, joka vie ajatukset Piirtämisen taito -teoksen tekijään Onni Ojaan. 383 s.

Arthur Symons: The Symbolist Movement in Literature

Ranskalaisia 1800-luvun kirjailijoita käsittelevä Arthur Symonsin esseekokoelma toi englanninkielisen lukijakunnan tietoisuuteen useita merkittäviä kirjailijoita ja auttoi jo tunnettujen kirjailijoiden maineen vakiinnuttamisessa. Lehdissä ilmestyneistä artikkeleista koottu ensimmäinen painos ilmestyi jo vuonna 1899, kun monet esitellyistä kirjailijoista vielä olivat elossa. Merkittävästi laajennettu uusi painos ilmestyi vuonna 1919. Ainakin William Butler Yeats, T. S. Eliot ja James Joyce ovat kertoneet hyötyneensä Symonsin esittelyistä. On jopa arveltu, että Symonsin kirja sai Joycen muuttamaan Irlannista Ranskaan ja aloittamaan koko elämänajan kestäneen vapaaehtoisen maanpakonsa.

Arthur Symonsin teksti on täynnä huomioita, jotka tuntuvat kertovan jotain olennaista kulloinkin kohteena olevan kirjailijan tyylistä tai ajattelutavasta. Symons viljelee oivaltavia paradokseja. Tekisi mieli lainata tähän hänen havaintojaan jokaisesta esitellystä kirjailijasta, mutta jätänpä ne kuitenkin aiheesta kiinnostuneen lukijan itse löydettäviksi. Voin suositella tätä kirjaa lämpimästi, jos 1800-luvun ranskalainen kirjallisuus yhtään houkuttelee.

Toisinaan Symonsin analyysien osuvuus jäi kyllä mietityttämään. Vaikutti siltä, että pyrkimys nokkelaan lauseeseen tai tyylikkääseen ilmaisuun oli ohjannut kirjoittajaa. Ehkä en vain ymmärtänyt. Varsinkin runoanalyysit tuottavat usein vaikeuksia minun putkiaivoilleni. Ymmärrän, että runot suosivat metaforia, mutta jos niiden analyysikin perustuu metaforiin, tuntuu kuin yrittäisin täyttää seulaa sihdillä. Ehkä se on mielekkäin tapa puhua runoudesta, mistäpä minä tietäisin – jos kerran ymmärrettävästi ei pysty puhumaan.

Joskus paras tapa puhua runosta onkin lukea se ääneen sellaisenaan. Arthur Symons on antanut tähän mahdollisuuden englantia taitavalle lukijalle: kirjan lopussa on viidentoista sivun verran Symonsin käännöksiä Stéphane Mallarmén ja Paul Verlainen runoista. Itkettävän ihania.

Arthur Symonsilla on myöhempiin kirjoittajiin nähden se etu, että hän oli tavannut henkilökohtaisesti monet Ranskan 1800-luvun kuuluisat kirjailijat. Hän ei siis kerro Parnasson kuvapatsaista vaan elävistä ihmisistä heille luonteenomaisine tapoineen. 

Mallarmén kodin tiistai-iltaisiin kirjailijatapaamisiin nuori englantilainen toivotettiin aina sydämellisesti tervetulleeksi. Siellä ei koskaan puhuttu kirjojen hinnoista tai siitä, paljonko jollekulle suositulle kirjailijalle oli teoksestaan maksettu. Siellä kirjallisuus ei ollut kauppaa. Taiteen vaatimukset olivat aina etusijalla. Jos keskustelu uhkasi kääntyä liian käytännöllisiin asioihin, Mallarmélla oli tapana vaieta ja pyöritellä savukettaan kärsivän näköisenä "kunnes häiritsevä hetki oli ohi".

Symons kertoo myös vierailustaan Edmond de Goncourtin luona, ja Paul Verlainen hän luki ystäviinsä. Heidän kirjeenvaihtonsa jatkui Verlainen kuolemaan asti. Hän tarkkaili läheltä myös J. K. Huysmansin käytöstä. Huysmansilla oli tapana tarttua aina ilmiöiden epämiellyttäviin puoliin, jotka hän sitten tyrmäsi intensiivisesti. "Hän puhuu kuin tuskaisesti yllättyneenä, kasvoillaan huvittunut halveksunnan ilme, joka tunkeutuu niin syvälle, että se muuttuu lähes sääliksi inhimillistä typeryyttä kohtaan."  

Yleensä Arthur Symons suhtautuu erittäin myönteisesti esittelemiinsä kirjailijoihin. Ehkä ankarimman kritiikin saa osakseen Émile Zola, jonka valtavaa työteliäisyyttä Symons kyllä arvostaa. Häntä kuitenkin tuskastuttaa se, ettei Zola osaa jättää mitään kertomatta. Symons liioittelee vain hiukan, kun hän sanoo, että jos Zola kuvaa yksityiskohtaisesti, kuinka ihminen nousee yläkerrokseen porraskäytävässä, voimme olla varmoja, että hänen on kuvattava sama porraskäytävä myös alas tultaessa. Jokaisen huoneen kaikki neljä seinää on niin ikään kuvailtava. Symons kiehuu ärsyyntymisestä, kun Zola kirjoittaa: "Mies meni edeltä, nainen tuli perässä." Jos he ovat yhdessä liikkeellä ja mies menee edeltä, missä muualla nainen voi tulla kuin perässä! Symons antaa vertailun vuoksi esimerkin Flaubertin miljöökuvauksesta Madame Bovaryssa. Jokainen sana tuo jotain uutta tietoa, jokainen lause syventää merkitystä.

Teos kertoo "symbolistisesta liikkeestä", jonka Symons määrittelee hyvin väljästi. Hän toteaa, että symbolismia esiintyy jokaisen mielikuvituksella varustetun kirjailijan teoksissa. 1800-luvun lopulla siitä kuitenkin tultiin tietoisiksi uudella tavalla: "sen jälkeen kun maailma on kyllin kauan näännyttänyt itseään aineellisten asioiden tarkastelulla ja järjestelyllä, tulee sielun vuoro; ja sen mukana tulee kirjallisuus, josta kirjoitan tässä teoksessa, kirjallisuus jossa näkyvä maailma ei enää ole todellisuus eikä näkymätön maailma enää ole uni."

Arthur Symons myös vihjaa juhlallisesti, että tämä uusi kirjallisuus voisi ottaa hoitaakseen ainakin osan uskonnon tehtävistä:

Here, then, in this revolt against exteriority, against rhetoric, against materialistic tradition; in this endeavour to disengage the ultimate essence, the soul, of whatever exists and can be realized by the consciousness; in this dutiful waiting upon every symbol by which the soul of things can be made visible, literature, bowed down by so many burdens, may at last attain liberty, and its authentic speech. In attaining this liberty, it accepts a heavier burden; for in speaking to us so intimately, so solemnly, as only religion had hitherto spoken to us, it becomes itself a kind of religion, with all the duties and responsibilities of the sacred ritual.

On helppo uskoa, että nuori James Joyce näiden sanojen kannustamana kirjoitti: "Lähden kohtaamaan miljoonatta kertaa kokemuksen todellisuutta ja takomaan sieluni pajassa kansani vielä luomattoman omantunnon."  Samassa hengessä T. S. Eliot puolestaan antoi oman runoutta käsittelevän esseekokoelmansa nimeksi The Sacred Wood.

Teoksen loppusanoissa Arthur Symons siirtyy pohtimaan elämän mielekkyyden kokemusta ja vihjaa vastausten löytyvän mystiikasta. En voi sanoa, että pysyin täysin kärryillä. Millaiset asiat antavat varmuuden siitä, että elämän jatkaminen on mielekästä? Vain hyvin nuoret ihmiset haluavat Symonsin mielestä onnellisuutta. Symons näkee kolme suuntautumisvaihtoehtoa: pyhimyksen, rakastajan ja taiteilijan. Mystikkojen ajattelutavassa, johon symbolistisella kirjallisuudella on yhteys, uskonto, intohimo ja taide voivat löytää keskinäisen harmonian. 

The Symbolist Movement in Literature sisältää esseitä seuraavien kirjailijoiden tuotannosta:

• Honoré de Balzac
• Prosper Mérimée
• Gérard de Nerval
• Théophile Gautier
• Gustave Flaubert
• Charles Baudelaire
• Edmond ja Jules de Goncourt
• Villiers de l'Isle-Adam
• Léon Cladel
• Émile Zola
• Stéphane Mallarmé
• Paul Verlaine
• Joris-Karl Huysmans
• Arthur Rimbaud
• Jules Laforgue
• Maurice Maeterlinck

Arthur Symons, The Symbolist Movement in Literature. Revised and enlarged edition. E-kirja. Laconia Publishers 2017. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1899 ja merkittävästi laajennettu painos vuonna 1919. 214 s.

Raymond Queneau: Connaissez-vous Paris?

Vuonna 1936 kirjailija Raymond Queneau (1903–1976) keksi rahapulassa idean: hän voisi kirjoittaa sanomalehteen lukijoiden ratkottavaksi kysymyksiä kotikaupungistaan Pariisista. L'Intransigeant-lehden toimituksessa ajatuksesta innostuttiin, ja niinpä Raymond Queneau seuraavan kahden vuoden ajan julkaisi lehdessä joka päivä kolme Pariisiin liittyvää kysymystä ja niiden vastaukset. Kysymyspalsta Tunnetteko Pariisia? sai suuren suosion pääkaupungin toiseksi suurimmassa sanomalehdessä. 

Vuonna 1940 Queneau kertoi, että rahan tarpeesta syntynyt kirjoitustyö oli hänelle rakas. Hän meni niin pitkälle, että sanoi sen olleen pohjimmiltaan ainoa hänen tekemänsä asia, josta hän oli todella nauttinut. Se antoi syyn perehtyä rakkaaseen kotikaupunkiin arkistoja penkomalla ja kaupungin kaduilla vaeltamalla. 

Kirjailijan ilo löydöistään on selvästi aistittavissa. Pariisin katujen ja kaupunginosien nimet kertovat vanhoista elinkeinoista ja eri aikojen kuuluisista ihmisistä. Kaikenlaiset historian tapahtumat ja vuosiluvut ovat kysymysten laatijan lempimateriaalia. Monet kysymyksistä koskevat sitä, missä kuuluisuudet ovat syntyneet, asuneet tai kuolleet. Kaikki heistä eivät olleet syntyperäisiä pariisilaisia tai edes ranskalaisia. Esimerkiksi Dante asui jonkin aikaa Pariisissa ja Boccaccio kävi siellä peräti syntymässä, koska hänen firenzeläisellä isällään oli siellä liikeasioita – oletettavasti myös Boccaccion äiti oli mukana matkassa. 

Hauska löytö oli sekin, että Pariisissa on eri aikoina ollut neljä Helvetinkatua (rue d'Enfer) Nyt ne ovat jo kaikki saaneet poliittisesti korrektin nimen. Esimerkiksi avenue Denfert-Rochereau on muka nimetty ranskalaisen sotapäällikön mukaan. Hah! Nytpä tiedämme, mitä nimeen on piilotettu. Siihen nähden, että helvettejä oli noin paljon, on yllättävää, että vain kaksi Raamatun henkilöä on saanut kadun Pariisista: Simson (rue Samson) ja Joona (rue Jonas).

Kaiken kaikkiaan Queneau kirjoitti yli kaksituhatta kysymystä. Tähän vuonna 2011 julkaistuun kokoelmaan niistä on valittu 456. Niiden vastaukset on painettu sivun kääntöpuolelle. Pariisi on lähes sadan vuoden aikana muuttunut niin paljon, että kaikki kysymykset eivät enää ole mielekkäitä tai niiden vastaukset ovat vaihtuneet. Tämä oli siitä huolimatta hauska lukuvälipala nippelitiedosta nauttivalle lukijalle. Erityisen mukavaksi lukukokemuksen teki se, että luin tämän Helsingistä Pariisiin suuntautuvan lentomatkan aikana. 

Tässä maistiaisiksi muutamia kysymyksiä ja vastauksia kirjasta. Kysyjän ensyklopedistinen intohimo tulee varmaan selväksi. Yhteen tästä tusinasta olisin itse tiennyt ja yhteen arvannut oikean vastauksen. Vastaukset ovat tuolla alempana.

20. Mikä on Pariisin lyhyin katu?

23. Mikä on Pariisin vanhin kirkko?

26. Kuinka monta taloa oli avenue des Champs-Élysées'n varrella vuonna 1800?

55. Mikä on Boulognen metsän nimen alkuperä?

76. Milloin perustettiin Jardin des Plantes (kasvitieteellinen puutarha)?

104. Missä sijaitsi keskiajalla Upsalan kollegio (le collège d'Upsal), joka perustettiin Pariisin yliopiston ruotsalaisia opiskelijoita varten?

120. Mikä tarina liittyy apteekkiin, joka on perustettu vuonna 1715 ja sijaitsee osoitteessa 115 rue Saint-Honoré?

239. Mikä on Pariisin vanhin silta?

240. Mistä lähtien bukinisteja (käytettyjen kirjojen myyjiä) on ollut Seinen rantalaitureilla (quais)?

256. Missä Pariisin kirkoista sijaitsee Ranskan suurin kirkonkello?

275. Milloin Seine-joki jäätyi viimeksi?

413. Milloin ensimmäinen uimakoulu perustettiin?

Vastaukset:

20. Pariisin lyhyin katu on rue des Degrès, jolla on pituutta alle seitsemän metriä.

23. Pariisin vanhin kirkko on Saint-Germain-des-Prés. Länsitornin runko on peräisin 1000-luvulta. Paavi Aleksanteri III vihki kirkon käyttöön vuonna 1163.

26. Niitä oli kuusi, mukaan lukien Hôtel de Massa numerossa 52 (pystytetty uudelleen observatorion puutarhaan), Langeacin paviljonki rue de Berryn kulmassa, Santerren brasserie vastakkaisessa kulmassa, sveitsiläiskaartin kasarmi numerossa 79 (kaikki nämä rakennukset on purettu).

55. Notre-Dame de Boulogne-sur-Meriin vuonna 1308 tekemänsä pyhiinvaelluksen muistoksi Filip IV rakennutti Rouvrayn metsään Notre-Dame de Boulognen kirkon, joka antoi nimensä ympärillä olevalle alueelle.

76. Jardin des Plantes perustettiin vuonna 1626.

104. Rue Serpenten numerossa 15 muistolaatta kertoo Ruotsin tai Upsalan kollegion sijainnin. Se perustettiin vuonna 1291 Pariisin yliopiston ruotsalaisia opiskelijoita varten.

120. Osoitteessa 115 rue Saint-Honoré sijaitsee vuonna 1715 perustettu apteekki. Väitetään, että sieltä Fersen osti näkymättömän musteen, jota hän käytti salaisessa kirjeenvaihdossaan Marie Antoinetten kanssa.

239. Pariisin vanhin silta on Pont-Neuf ('Uusi-silta'). Ensimmäisen kiven asetti paikalleen Henrik III vuonna 1578, mutta silta valmistui vasta Henrik IV:n aikana.

240. Kirjakauppiaat asettuivat alun perin rantalaitureille. Heidät häädettiin sieltä vuonna 1650, mutta he palasivat, ennen kaikkea quai Contille.

256. Vuonna 1907 asennettiin Sacré-Cœurin basilikaan Ranskan suurin kirkonkello, La Savoyarde. Sen lahjoitti Savoijin hiippakunta ja se painaa 17 735 kiloa (Kremlin kello painaa 201 924 kiloa). 

275. Seine jäätyi viimeisen kerran kokonaan vuonna 1895.

413. Vuonna 1787. Vuoteen 1830 mennessä Pariisissa oli kolme uimakoulua: yksi Île Saint-Louisilla, toinen Pont Royalilla ja kolmas Pont de la Concordella. Lisäksi Seinen rannalla sijaitsi 22 uimapaikkaa, jotka olivat kylmiä kylpyjä varten, 16 miehille ja 6 naisille.

Raymond Queneau, Connaissez-vous Paris? Choix des textes, notice et notes d'Odile Cortinovis, sur une idée d'Emmanuël Souchier. Postface d'Emmanuël Souchier. Gallimard 2011. Kansikuva: Yksityiskohta Gilles Rigoulet'n valokuvasta. 177 s.