Ian McEwan: Polte

Ian McEwanin Polte voitti vuonna 2010 hauskoista romaaneista myönnettävän Bollinger Everyman Wodehause -palkinnon. Ehkä hieman yllättävästi, kun ajattelee, miten pessimistinen kirja on kyseessä. Ehkä komiikka toimiakseen hyvin tarvitsee synkän taustan.

Romaanin päähenkilö, Michael Beard, joka kirjan alussa on 53-vuotias, on melkoisen vastenmielinen tapaus. Nuorena fyysikkona hän on tehnyt Einsteinin valoteoriaan pienen lisän, joka on tuonut hänelle fysiikan nobelin. Tämän saavutuksen hehkussa hän on sitten kymmeniä vuosia lämmitellyt: rohmunnut tuottoisia työtehtäviä ja kunniavirkoja sekä vietellyt lukuisia naisia. Viisi avioliittoa jää raunioina hänen taakseen. Viimeisen, viisi vuotta kestäneen avioliiton aikana hänellä on ollut yksitoista sivusuhdetta. Lapsia hän ei ole halunnut. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja pitäytyy enimmäkseen Michael Beardin havainnoissa, ajatuksissa ja kokemuksissa. Tällaiseen näkökulmahenkilöön lukijalla syntyy helposti läheinen suhde, ja vasta hieman etäisyyttä ottamalla paljastuu hänen toimintansa alhaisuus.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka kertovat Michael Beardin elämänvaiheista noin viiden vuoden välein – vuosina 2000, 2005 ja 2009. Ilman erityistä kiinnostusta aiheeseen hänestä tulee yksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävän tutkimuslaitoksen johtajista. Hänen melko vähäiset ponnistelunsa keskittyvät aluksi tuulivoimaan, jonkinlaisen jokamiehen tuulivoimalan suunnitteluun. Sittemmin hän omii erään alaisensa tutkimustulokset, joiden ansiosta hänestä tulee aurinkoenergian puolestapuhuja ja alan kansainvälinen matkasaarnaaja. Viimeisessä vaiheessa hänen Yhdysvalloissa johtamansa yritys, joka on luonut keinotekoista fotosynteesiä hyväksi käyttävän energiantuotantojärjestelmän, romahtaa katastrofaalisesti. Michael Beardin itsekäs opportunismi kostautuu viimein ja tuhoaa suunnitelman, joka olisi saattanut ratkaista koko planeetan energiaongelmat.

Minusta tuntuu, että tässä satiirisessa romaanissa Michael Beard edustaa koko ihmiskuntaa. Kuten ihmiskunta suhteessaan ilmastonmuutokseen Beard on huono reagoimaan hitaisiin muutoksiin. Hän on erittäin taitava väistelemään ongelmiin puuttumista ja unohtamaan ikävät tekonsa. Romaanin kuvaaman ajanjakson aikana hän vähitellen syö itsensä pahasti ylipainoiseksi. Hänen terveytensä rappeutuu. Hänen asuntonsa täyttyy vähitellen saastalla ja homeella. Hän ei ponnistele ihmissuhteidensa vuoksi, vaan ajautuu suhteesta toiseen, kun vaimot tai ystävättäret saavat hänestä tarpeekseen. Edes melanoomakasvain ei saa häntä tarttumaan toimeen. Hän aikailee aivan kuin silmät sulkemalla saisi ikävyydet karkotetuiksi.

Täysin yksioikoisen inhottava Michael Beard ei kuitenkaan ole. Naparetkellä, jolle hän on hetken mielijohteesta ilmoittautunut, hän kohtaa taiteilijoita, jotka ovat huolestuneita ympäristön tilasta. Pitkä oleskelu idealistien seurassa viinin, laulun ja keskustelujen merkeissä saa tämän kyynikon suhtautumaan ihmiskuntaan hieman lämpimämmin. "Emme ehkä ole lajina paras mitä kuvitella saattaa, mutta epäilemättä kuitenkin paras, ei vaan kiinnostavin mitä on."

Useimpien lukijoiden mielestä Michael Beard varmaan ansaitsee kaikki ne ikävyydet, joihin hän ajautuu. Sen verran romaani kuitenkin takaumissa paljastaa Beardin lapsuudesta, että hänen elämänsä eväät eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Poika on jäänyt isän ja äidin keskinäisen tunnekylmyyden väliin. Se, voiko aikuisen miehen käytöstä perustella lapsuuden kokemuksilla, jää jokaisen lukijan harkittavaksi. Merkityksettömiä nämä kokemukset eivät ole.

Romaani on jännittävästi rakennettu. Siinä on dekkarimaista vetävyyttä. Ja onhan siinä myös salattu henkirikos. Jos nyt ei täydellinen murha niin ainakin hyvin kätketty kuolemantuottamus.

Romaanin on suomeksi kääntänyt Juhani Lindholm, joka on yksi kääntäjäsuosikeistani. Esimerkiksi tämän kirjan melko pitkälle menevä tieteellinen osuus oli käännetty vakuuttavasti.

Tätä romaania lukiessani herkistyin taas huomaamaan ilmastonmuutokseen liittyviä pikku-uutisia. Maanviljelijät protestoivat ilmastotoimia vastaan eri puolilla Eurooppaa. Samaan aikaan uutisoitiin siitä, että Grönlannin jäätiköiden sulamisvesi saattaa pysäyttää Golf-virran paljon ennakoitua nopeammin, mikä voisi merkitä  keskilämpötilojen kymmenen asteen laskua Pohjois-Euroopassa.

Näitä uutisia on vaikea sovittaa yhteen. Luulisi, että juuri maanviljelijöillä olisi halua säilyttää tilansa sellaisina, että myös heidän jälkeläisensä voisivat jatkaa niiden viljelemistä. Kymmenen asteen kylmeneminen merkitsisi sitä, että  Pohjois-Euroopassa maanviljely lakkaisi. Ylpeydellä vaalitut sukutilat jäisivät ikiroudan valtaan.

Ian McEwan, Polte. Otava 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Solar (2010) suomentanut Juhani Lindholm. Kansikuva: Andy Chatman. 377 s.

Jonathan Coe: The Rotters' Club (Konnien klubi)

Jonathan Coen The Rotters' Club saa suuren osan viehätysvoimastaan nostalgiasta. Romaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle. Sen alkuun ja loppuun on tosin kirjoitettu lyhyt, kujeileva kehyskertomus, joka sijoittuu Berliiniin vuonna 2003 ja siinä kaksi romaanin päähenkilöiden jälkeläistä muistelee tai kuvittelee vanhempiensa ystäväpiirin vaiheita 1970-luvulla – hämmästyttävän seikkaperäisesti, sillä tuosta ajasta heillä ei voi olla omia muistoja, koska eivät ole silloin olleet vielä syntyneetkään.

Kaikkitietävän kertojan kertoma romaanin ydinosa kuvaa joukkoa birminghamilaisen eliittikoulun oppilaita sekä heidän ystäviään ja perheitään. Nuorten päähenkilöiden elämää seurataan murrosiästä varhaiseen aikuisuuteen. Romaanin yhteiskunnallinen tausta on jatkuvasti näkyvissä ja vaikuttaa perheiden elämään joskus dramaattisestikin: luokkaerot, thatcherismin nousu, lakot, IRA:n pommi-iskut. Nuorten elämää säestää aikakauden musiikki. 

Romaani tarjosi nostalgiamatkan minullekin, sillä olen vain vähän sen päähenkilöitä vanhempi, suunnilleen heidän isompien sisarustensa ikäluokkaa, ja minulla on omia kokemuksia vuoden 1973 Isosta-Britanniasta – siis vuodesta, josta romaanin tapahtumat alkavat. Olin tuon vuoden kesällä kuukauden pituisella kielikurssilla Torquayssa. Reissuun sisältyi myös muutaman päivän vierailu Lontoossa, josta sittemmin tuli yksi mielikaupungeistani ja useiden lomamatkojen kohde. Brexit-sekoilu ja yksi noro-viruksen värittämä pääsiäismatka lopulta sammuttivat rakkauteni.

Romaanissa todetaan, että ruskea oli 1970-luvun väri. Kun katson omia valokuviani kesältä 1973, minua huvittaa, kuinka oikeaan tuo määritelmä osuu. Ruskea hallitsee vaatetusta ja sisustusta. Sitä vielä korostaa ajan myötä kuviini ilmaantunut seepiasävy. Sama kaihoisa ajan patina on mukana Coen romaanissakin.

Romaanin ydinjoukon muodostavat Philip Chase, Sean Harding, Benjamin Trotter ja Douglas Anderton. Erilaisista yhteiskunnallisista taustoistaan huolimatta he ovat luokkatovereita ja ystäviä King William's Schoolissa. He kaikki osallistuvat myös koulun lehden toimittamiseen. 

Romaani katselee tapahtumia enimmäkseen poikien näkökulmasta, joten useimmat tytöt, esimerkiksi Cicely, Jennifer ja Emily jäävät lähinnä poikien haaveiden kohteiksi tai ensimmäisten seurustelukokeiluiden osapuoliksi. Tytöistä oikeastaan vain Claire Newman sekä Benjaminin sisar Lois saavat myös oman äänensä kuuluviin.

Douglas Andertonin isällä on lyhyt suhde Claire Newmanin Miriam-sisaren kanssa. Kun käy ilmeiseksi, että isä-Anderton ei aio jättää vaimoaan, Miriam katoaa. Tähän mysteeriin ei saada selvyyttä romaanin aikana. Ohimennen viitataan siihen, että Ben Trotterin omalaatuisella äärioikeistolaisella pikkuveljellä, Paulilla, saattaisi olla asiaan liittyvää tietoa. Jonathan Coe on kirjoittanut tähän romaaniin myös jatko-osan The Closed Circle, jossa Miriamin katoamista ilmeisesti edelleen selvitellään.

Muillakin romaanin perheillä on aviollisia ongelmia. Sean Hardingin isä jättää perheensä ja lähtee takaisin synnyinmaahansa Irlantiin. Philip Chasen äidillä on suhde poikansa taideopettajaan Miles Plumbiin, jonka rakkauskirjeet hän tosin joutuu lukemaan sanakirjan kanssa. Philipin jäyhä rekkakuski-isä Sam päättää voittaa vaimonsa takaisin sillä samalla keinolla, jolla taideopettajakin on hänet hurmannut, siis kielellisin keinoin: Sam alkaa määrätietoisesti parantaa sanavarastoaan kirpputoreilta löytämiensä oppaiden avulla. Eräänlaisella kielitempulla hän kilpailijansa lopulta voittaakin. Romaanin viimeisillä sivuilla tapaamme vielä Samin ohimennen pubissa. Hän lukee siellä James Joycen Ulyssesta. 

Benjamin Trotter – tai Bent Rotter, kuten hänen nimensä vääntyy kavereiden suussa – nousee hieman enemmän esiin kuin toverinsa ja häntä voi varmaan pitää romaanin päähenkilönä. Tätä vaikutelmaa korostaa se, että Benin minämuotoinen, onnentäyteinen monologi täyttää romaanin loppupuolella 37 sivua – ilman pisteitä. Onnen aiheuttaa se, että Ben on viimein alkanut seurustella pitkäaikaisen ihastuksensa kohteen kanssa, päässyt poikuudestaan ja kuvittelee jo onnellista vanhuutta rakastettunsa kanssa. Kehyskertomuksen loppupätkässä vihjataan, ettei kaikki mennyt aivan suunnitellusti: onnellisissa lopuissa on aina kyse siitä, miten tarina rajataan.

Benjaminin uskonnollinen kehitys on yksi romaanin sivujuonista. Hänen kääntymyksensä alkaa koomisesta ihmeestä. Ben on unohtanut kotiin uimahousut, ja koulussa on sääntö, jonka mukaan tällöin joutuu liikuntatunnilla uimaan alasti. Hädissään Ben rukoilee pelastusta nöyryytykseltä. Ihmeellisesti yksi pukukopin lokeroista aukeaa itsestään ja Ben löytää sieltä uimahousut. Benin yksityinen ja enimmäkseen salassa pidetty usko horjuu teoksen lopussa, kun hän tulee tietoiseksi, mitä kaikkea ikävää Jumala on sallinut hänenkin ystäväpiirissään.

Valvojaoppilaaksi ylennettynä Ben joutuu kohtaamaan täydellisen auktoriteetin puutteensa. Hänen persoonallisuuttaan leimaa jatkuva epävarmuus. Taiteellisesti lahjakas poika pitää itseään elämän sivustakatsojana.

Benin hieman vanhempi sisar Lois – Lowest Rotter koululaisslangissa – joutuu kokemaan karmean menetyksen, joka järkyttää hänen mielenterveyttään pitkäksi aikaa. Vieraillessaan Loisin luona parantolassa Ben keksii heille yhteisnimityksen Rotters' Club, joka juontuu paitsi heidän sukunimestään myös Loisin entisen poikaystävän, Malcolmin, lempibändin albumin nimestä. Bändi oli Hatfield and the North.

Ben Trotter ja Philip Chase ovat molemmat innokkaita musiikki-ihmisiä. He ovat mieltyneet progressiiviseen rockmusiikkiin, mikä punkin nousukaudella tekee heistä auttamattomasti ajastaan pudonneita. Heidän yhteinen bändinsä hajoaa jo ensimmäisellä keikallaan ja sen kolme muuta jäsentä perustavat punkbändi Maws of Doomin, joka sittemmin nauttii jopa pientä paikallista kuuluisuutta.

Myös Douglas Andertonilla on musiikkiyhteys, sillä hän pääsee tekemään juttuja lontoolaiselle New Musical Express -lehdelle. Musiikkijutut saavat kuitenkin väistyä, sillä Doug seuraa ammattiyhdistysaktivisti-isänsä jalanjäljissä ja alkaa kirjoittaa yhteiskunnallisesti kantaaottavia kirjoituksia muun muassa poliisiväkivallasta.

Sean Harding on kaveriporukasta vähiten esillä. Hänen kutsumuksenaan on pitkälle vietyjen ja taiteeksi asti hiottujen kepposten järjestäminen. Edes ystävät eivät oikein pääse selville, mikä Hardingia näihin puuhiin motivoi.

Rotuongelma tulee esiin koulun ainoan mustan oppilaan, Steve Richardsonin, ja hänen perheensä kautta.Tämä lahjakas oppilas epäilee, että hänet on huumattu ennen ratkaisevia tenttejä. Syyllinen on ehkä hänelle urheilukisoissa hävinnyt oppilastoveri. Steve hylätään fysiikan, vahvimman aineensa, lopputentissä. Haaveiltu yliopistopaikka vaihtuu ainakin toistaiseksi työpaikkaan kalaperunakojussa.

The Rotters' Club sai koomisille romaaneille myönnettävän Everyman Wodehouse -palkinnon vuonna 2001 – vielä näin kaksikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen luettunakin mielestäni aivan ansaitusti. Romaani aiheutti useita hymähdyksiä, mutta enimmäkseen sen huumori on melko hillittyä. Vaikka romaani käsittelee myös vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, nuorten päähenkilöiden kautta siihen virtaa jatkuvasti valloittavaa hyväntuulisuutta. 

Romaani on ilmestynyt vuonna 2003 suomeksi Arto Virtasen kääntämänä nimellä Konnien klubi.

Jonathan Coe, The Rotter's Club. Penguin Books 2008. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2001. 405 s.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Aikuiset tyttäret, Nadežda ja Vera, joutuvat hämmentävään tilanteeseen, kun heidän kaksi vuotta aiemmin leskeksi jäänyt isänsä, 84-vuotias Nikolai, ilmoittaa aikovansa uusiin naimisiin 36-vuotiaan Valentinan kanssa. 

Nikolai on heti toisen maailmansodan päätyttyä tuonut perheensä Englantiin turvaan Neuvosto-Ukrainan pakkotyöleirien traumaattisista kokemuksista. Valentina puolestaan on saapunut Englantiin 2000-luvun alussa teini-ikäisen poikansa kanssa länsimaisen elintason houkuttelemana. Onko maahantulon syyllä väliä?

Vanhemman tyttären, Veran, mielestä on. Hänen mielestään Valentina käyttää hyväkseen höpsähtänyttä vanhusta saadakseen Englannin kansalaisuuden. Nadežda haluaisi ajatella, että kaikilla on yhtäläinen oikeus tavoitella parempaa elämää, mutta hänenkin on vaikea uskoa, että Valentinalla olisi aivan puhtaat jauhot pussissaan. Riitaiset siskokset löytävät yhteisen sävelen urkkiessaan selville tietoja Valentinan menneisyydestä ja miesystäviä vilisevästä nykyisyydestä.

Vanhalla Nikolailla on Valentinan lisäksi toinenkin hullaantumiskohde. Insinöörismies nimittäin kirjoittaa traktorien historiaa. Traktorit tuntuvat olleen tavalla tai toisella mukana monessa maailmaa muuttaneessa uudistuksessa. Nikolain omasta taustasta paljastuu kirjan mittaan asioita, jotka eivät ole mairittelevia. Hänen on ollut vaikea ottaa huomioon toisia ihmisiä. Omat tyttäretkin joutuvat pohtimaan, onko heidän isänsä nero vai hullu. Aivan normaali hän ei ainakaan ole.

Valentinan valloittavan itsekeskeinen ja mauton persoona on antoisa komiikan lähde. Auto pitää tietenkin heti saada – Nikolain rahoilla. Ensimmäinen auto, Rover, saa Valentinalta määritelmän "paska auto", joten autoja hankitaan vielä kaksi lisää: elinkaarensa lopussa oleva Rolls Royce sekä tuttu ja turvallinen Lada. 

Valentina haluaa kaiken olevan modernia. Niinpä ruoanlaiton korkein aste hänelle on pakasteaterioiden lämmittäminen mikrossa. Ruokailutottumuksissaan Valentina itse asiassa on tavoittanut uuden kotimaansa kulttuurin oikein hyvin. Silmiini sattui nimittäin Englannissa pitkään asuneen kirjailija Emmi Itärannan haastattelu, jossa hän totesi, että tavalliset englantilaiset eivät laita ruokaa. He syövät eineksiä ja valmisaterioita. Ruoanlaittoa pidetään yläluokkaisena hienosteluna.

Nyt kun eurooppalaisten sympatiat ovat vahvasti ukrainalaisten puolella, Valentinan kaltainen, "huorahtavaksi" useaan otteeseen kuvattu nainen oli komiikan lähteenä hiukan kiusaannuttava – aivan kuin pieru kirkossa. Tuntui että ei tälle nyt olisi ihan sopivaa nauraa, mutta silti vain naurattaa.

Romaani osoittaa, miten elämänkokemukset ovat muokanneet ihmisten arvomaailmaa. Valentinan kasvualustana on ollut järjestelmä, jossa moraali on ollut propagandaa ja varminta on ollut itse huolehtia omasta edustaan. Sodan aikana Ukrainassa lapsuutensa viettänyt Vera on kokenut työleirin ojennusparakin kauhut. Valentinan ja Veran asenteissa on paljon yhteistä. Englannissa sodan jälkeen syntynyt Nadežda puolestaan on saanut kasvaa vailla pelkoja aikana, jolloin hippiliike yritti syleillä koko maailmaa. Opportunistisen kyynikon ja idealistin vuoropuhelu on aina kirjallisuudessa tuottanut herkullista komiikkaa. Ajatelkaa vaikka Don Quijotea ja Sancho Panzaa tai Sinuhea ja Kaptahia.

Pieninä palasina romaanissa tulee näkyviin Nadeždan ja Veran sukuhistoria, jossa yksityisten ihmisten kokemus sidotaan maanosamme historiaan, tällä kertaa ennen kaikkea Ukrainan, Neuvosto-Venäjän ja Puolan järkyttäviin vaiheisiin 1900-luvulla. Romaanin hauskuudella on tumma tausta, kuten on ollut myös Lewyckalta aiemmin lukemissani romaaneissa. Jos haluat helpossa muodossa aimo annoksen Ukrainan historiaa, tässä olisi kirja juuri sinulle.

Romaanin lopussa ristiriidat sovitaan. Valentina palaa Ukrainaan entisen miehensä ja uuden vauvansa kanssa. Vauvan isästä ei saada lopullista selvyyttä, mutta itse vauva on kyllä kaikkien mielestä ihana.

Komiikan kääntäminen on haastavaa. Se vaatii hyvää rytmitajua ja kykyä löytää luontevat vastineet koomisille idiomeille. Vesa Suominen on selvinnyt urakasta oivallisesti.

Traktorien lyhyt historia ukrainaksi on Marina Lewyckan esikoisromaani. Se voitti koomiselle romaanille annettavan Bollinger Everyman Wodehouse -palkinnon vuonna 2005.

Marina Lewycka, Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2008. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Short History of Tractors in Ukrainian (2005) suomentanut Vesa Suominen. Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2006. 365 s.

Howard Jacobson: The Mighty Walzer

Aloitan suosikkilainauksellani Moby Dickistä: "Aina kun suupielteni juonteet alkavat käydä katkeriksi, kun sielussani vallitsee kostea, tihuttava marraskuu, kun huomaan pakostakin pysähteleväni ruumisarkkuliikkeiden ikkunoiden kohdalla ja liittyväni joka ainoaan kohtaamaani hautaussaattoon, ja varsinkin aina kun luulottelu saa minussa sellaisen vallan, että vain voimakas moraalinen katsomustapa voi estää minua lähtemästä kadulle iskemään harkiten ja järjestelmällisesti jokaiselta vastaantulijalta hatun päästä – silloin katson, että minun on korkea aika lähteä merille niin pian kuin suinkin."

Minulle merille lähtö ei ole vaihtoehto, joten yritän etsiskellä hauskaa luettavaa. Tässä tarkoituksessa vilkaisin hauskoille kirjoille suunnatun Bollinger Everyman Wodehouse -kirjallisuuspalkinnon voittajien listaa. Ja kas – palkinnon ihan ensimmäinen voittaja, Howard Jacobsonin The Mighty Walzer, löytyi omasta kirjahyllystä.

The Mighty Walzer oli kyllä hauska mutta ei erityisen iloinen kirja. Se kertoo manchesterilaisen juutalaispojan ja -miehen kehitystarinan 1950-luvulta 1990-luvulle. Vuonna 1942 syntynyt kirjailija Howard Jacobson on kertonut teoksen olevan osittain omaelämäkerrallinen.

Romaanin päähenkilö, Oliver Walzer, löytää noin kymmenvuotiaana puiston lammikosta pöytätennispallon. Hän alkaa pelata sillä itseään vastaan lyömällä sitä seinään kirjalla, jonka on poiminut kirjahyllystään. R. L. Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde on tarkoitukseen sopivan ohut. Lisäksi se on hänen kirjahyllynsä ainoa miehen kirjoittama kirja.

Siinäpä tuli jo pari vihjettä teoksen jatkosta: persoonan jakautuminen ja miehuuden pohtiminen ovat aivan romaanin ytimessä. Myös Oliver Walzer on kahtiajakautunut persoona. Juutalaisnuorten Akiva-urheiluseuraan liityttyään ja lopulta oikean mailan saatuaan hänestä tulee huippupelaaja, seuransa pöytätennisjoukkueen nuorin jäsen. Tässä romaanissa pöytätennis on mukana lähes jokaisella sivulla. Pieni oma kokemus tästä lajista ja sen erilaisista tekniikoista sekä mailojen ominaisuuksista on eduksi romaanin ymmärtämiseksi ja lukukiinnostuksen säilyttämiseksi.

Pöytätenniksen aivan korkein huippu jää Oliverilta saavuttamatta, sillä hän löytää jo varhain myös epäonnistumisen masokistisen nautinnon. Kuten hän itse toteaa, hänestä tulee "mahtailija joka haluaa hävitä isosti". Ominaisuus maksaa hänelle useita tappioita otteluissa, jotka hän olisi voinut voittaa; muutaman työpaikan; puolison, lasten ja rakkauden menettämisen ja johtaa hänet lopulta eräänlaiseen vapaaehtoiseen ja yksinäiseen maanpakoon.

Nyt menin kuitenkin asioiden edelle. Oliver Walzerin kaksijakoinen persoona on ennen kaikkea lähtöisin hänen kodistaan. Isän suku, Walzerit, on ulospäin suuntautuvaa, anteliasta ja suurieleistä sorttia. Aviollinen uskollisuus ei ole korkealla Walzerin miesten arvoissa. Oliver on perinyt myös Walzerin suvun vantteran ulkomuodon – he muistuttavat "tiilistä tehtyä paskahuussia".

Henkiseltä rakenteeltaan Oliver muistuttaa myös äidin puoleista sukuaan, Saffroneita. Varsinkin Saffronin naiset ovat ujoja pessimistejä, aina valmiita uusiin pettymyksiin. Oliverin kolme naimatonta tätiä ja isoäiti osallistuvat aktiivisesti pojan kasvatukseen sillä yllättävällä seurauksella, että kun Oliver tulee murrosikään, hänen seksuaaliset fantasiansa kietoutuvat näihin sukulaisnaisiin. Tunnetussa juutalaispojan kasvutarinassa, Philip Rothin Portnoyn taudissa, päähenkilö poikavuosinaan sulkeutuu tuntikausiksi vessaan. Samoin Oliver tässä romaanissa. Sen mitä Alexander Portnoy suljetun oven takana teki sukille, omenoille ja maksapihville, tekee Oliver Walzer tätiensä kasvokuville, jotka hän on huolellisesti liimannut Span-lehdestä leikattuihin vähäpukeisten naisten vartaloihin.

Sukulaisten elämänkohtalot ovat tärkeällä sijalla romaanissa. Tarinat ovat surumielisellä tavalla hauskoja mutta harvoin onnellisia. Harvat tarinat ovat, jos ne kerrotaan ihan loppuunsa asti.

Teoksen hauskuudesta pitävät huolen ennen kaikkea Akiva-urheiluseuran pojat ja nuoret miehet, joista varsinkin Aishky, Twinky ja Sheeny tulevat Oliverille ihailluiksi esikuviksi ja opettajiksi eri elämänalueilla. Nuorukaisten jiddišinkielisiä ilmauksia tulviva naljailu – chipping – jossa kysymykseen vastataan vastakysymyksellä on hervotonta revittelyä, jossa verbaalinen leikki on tärkeämpää kuin totuudessa pysyminen. 

Nykynuorten musiikkimieltymysten valossa oli yllättävää, että Twinky ja Aishky avaavat Oliverille oopperamusiikin maailman ja sitä kautta rakkauden italian kieleen. Kyllä siellä Bill Haleykin mainitaan, mutta selvästi Giuseppe di Stefanoa, Mario Lanzaa ja Jussi Björlingiä köykäisempänä laulutaiteen edustajana. Sheeny puolestaan opastaa sairaalloisen ujon nuoren miehen tyttöjen pariin.

Pöytätennismenestys avaa Oliverille myös tien Cambridgen yliopistoon – sukujensa ensimmäisenä. Jo opiskeluaikanaan hän solmii avioliiton teiniaikaisen tyttöystävänsä, Sabine Weinbergerin, kanssa. Avioliitto hajoaa muutaman vuoden ja kahden lapsen jälkeen. Oliver muuttaa pysyvästi Venetsiaan. Kaukaa ja pettyneenä tämä maallistunut Venetsian "synkkyyden kauppias" seuraa lastensa kääntymistä ankaraan juutalaisuuden muotoon. 

Romaani päättyy elegiseen loppujaksoon, jossa vanha Oliver palaa käymään kotimaassaan ja tapaa entiset pelikaverinsa vielä kerran. Elämä on kuljettanut toverit yllättäviin suuntiin. Vanha ystävyys kuitenkin herää hetkeksi henkiin. Lähes autiossa pubissa he laulavat valomerkkiin asti heille rakkaimpia ooppera-aarioita – tunteella.

Tuossa edellä "vanha Oliver" pitäisi oikeastaan olla lainausmerkeissä. Itse asiassa hän on vasta vähän yli 50-vuotias. Hän on kuitenkin jollain tapaa tyyntynyt ja rauhoittunut. Tämän elämää kokeneen Oliverin kertojanääni minäkertojana antaa koko romaanille sen hyväntahtoisesti hymyilevän sävyn.

Olen blogissa kirjoittanut aiemmin parista muusta Howard Jacobsonin romaanista. Tässä niitä varhaisemmassa romaanissa oli useita yhtymäkohtia myöhempiin. Rakkaus oopperaan ja miesten välinen ystävyys ovat keskiössä myös Booker-palkinnon voittaneessa romaanissa The Finkler Question.

Miesten ystävyys on mukana myös romaanissa Shylock, ikuinen, jossa käsitellään niin ikään "häviämisen arvokkuutta". Kyseessä ei ehkä siis ole pelkästään Oliver Walzerille tyypillinen suhtautumistapa. Ehkä se on jollain tavalla laajemminkin osa holokaustin jälkeistä juutalaista ajattelua. Ja turha kai sitä on rajata pelkästään juutalaisuuteen. Kyllä kai jonkinlainen kunniallinen tappio – A Fairly Honourable Defeat, kuten Iris Murdoch yhden romaaninsa nimesi – kuuluu ihmisenä olemiseen yleensäkin.

Ei tainnut tästä romaanista olla hälventämään hetkellistä pessimismiäni. Lähdenkö merille vai iskemään hatun vastaantulijoiden päästä?

Howard Jacobson, The Mighty Walzer. Jonathan Cape 1999. 388 s. [Romaanin kansikuvassa on Hymie Lurie (1918–1982), manchesterilainen kansainvälisen tason saavuttanut pöytätenniksen pelaaja.]