Philippe Claudel: La petite fille de Monsieur Linh

Tässä Herra Linhin pikku tytär -romaanissa oli paljon yhteistä aiemmin lukemieni Philippe Claudelin (s. 1962) teosten kanssa. Tässäkin on hieman elämästä syrjässä oleva yksinäinen päähenkilö – näkökulma pysyy paria lyhyttä jaksoa lukuun ottamatta herra Linhin ajatuksissa ja havainnoissa. Tuttua aiemmista romaaneista on myös perheyhteyden väkivaltainen katkeaminen jossain menneisyydessä. Nyt lukemani romaani on kuitenkin keskitetympi, ja sen kieli on pelkistetympää kuin aiemmin lukemissani.

Herra Linh on joutunut lähtemään sotaa pakoon Aasiassa sijaitsevasta kotimaastaan. Hänen perheensä – poika ja tämän vaimo – ovat kuolleet pommitukseen kesken työnsä riisipellolla. Herra Linhillä on mukanaan matkalaukku, jossa on haalistunut valokuva hänestä itsestään jo aiemmin kuolleen vaimonsa kanssa sekä kangaspussissa kourallinen kotimaan multaa. Sylissään herra Linh kantaa pientä kääröä, poikansa tyttövauvaa, josta herra Linh ei suostu luopumaan hetkeksikään koko romaanin aikana. Vauvalle hän syöttää maitoa ja omassa suussaan hienontamaansa ruokasosetta.

Yritän olla kertomatta liikaa juonesta, sillä siihen sisältyy liikuttava yllätys, jonka lukija varmaan arvaa jo varhaisessa vaiheessa – ja ehkä se on tarkoituskin arvata. Se ei vähennä vaikutusta, jonka romaani lukijan tunteissa aiheuttaa.

Romaanin alussa herra Linh saapuu laivalla Ranskaan ja hänet sijoitetaan parin pakolaisperheen kanssa jonkinlaiseen väliaikaiseen asuntolaan. Muihin asukkaisiin hän ei ole juurikaan yhteydessä. Perheet vaikuttavat aluksi naureskelevan hänelle, ja lapset varsinkin ovat kovin kiinnostuneita vauvasta. Pian toiset kuitenkin jättävät herra Linhin omiin oloihinsa. Kotimaan perinteiden mukaisesti vanhusta kuitenkin kunnioitetaan sen verran, että naiset tuovat hänelle päivittäin valmiin aterian.

Pelokkaasti herra Linh tutustuu uuteen ympäristöönsä. Uusi maa vaikuttaa kylmältä, eikä se tuoksu miltään. Hän ei osaa sanaakaan uuden asuinpaikkansa kieltä. Hän pelkää eksyvänsä, joten hän ei uskalla kävellä kauas. 

Eräällä kävelyllään hän tapaa herra Barkin, jonka vaimo on kuollut kaksi kuukautta aiemmin ja joka selvästi kaipaa seuraa. Herra Bark polttaa savukkeita ketjussa ja muistelee mielellään puolisoaan. Toistensa kieltä taitamattomien vanhojen miesten välille syntyy yllättävän syvä ystävyys. Tämä mahdollisuus ystävyyteen kieli- ja kulttuurirajojen yli on romaanin sanoma – jos sellaisen haluaa löytää, (ja minähän usein haluan).

Kuvaavaa on, että herra Linh koko romaanin ajan kuvittelee, että herra Barkin nimi on Bonjour, ja herra Bark puolestaan kuvittelee, että herra Linh on nimeltään Tao-laï, joka tarkoittaa kohteliasta tervehdystä herra Linhin äidinkielessä. Linhin vauvan nimi Sang diû, joka tarkoittaa 'suloista aamua', kääntyy herra Barkin suussa muotoon Sans Dieu, 'Ilman Jumalaa'. 

Joskus ymmärrys ei ole sanojen varassa, tärkeämpiä ovat äänensävyt, lempeä katse ja rohkaiseva puristus olkapäästä. Miesten tapaamisista tulee jokapäiväinen ja odotettu päivän kohokohta. Herra Bark ymmärtää, että on ollut nuorena sotilaana herra Linhin kotimaassa. Hän on ampunut herra Linhin maanmiehiä, mistä hän nyt tuntee syvää katumusta. 

Miehet käyvät toisinaan baarissa, ja kerran herra Bark tarjoaa ystävälleen täyden aterian hienossa ravintolassa. Herra Bark myös lahjoittaa kauniin juhlamekon herra Linhin tyttövauvalle. Herra Linh vie herra Barkille kaikki pakolaisviranomaisten hänelle toimittamat savukerasiat.

Miesten ystävyys katkeaa, kun herra Linh siirretään uuteen asuinpaikkaan. Upea kartanomainen rakennus sijaitsee samassa kaupungissa mutta aivan sen toisella laidalla. Sen asukkaina on suuri joukko hiljaisia miehiä ja naisia sinisissä aamutakeissa. Herra Linhiltä kestää kotvan, ennen kuin hän ymmärtää olevansa jonkinlaisessa parantolassa. Poistumisyrityksen jälkeen häntä lääkitään voimakkaasti. 

Unilääketokkurassa herra Linh näkee unen, jossa esittelee kotikylänsä herra Barkille. He syövät herkullisen aterian, jonka miniä on valmistanut. Sen jälkeen Linh vie Barkin viidakkoon lähteelle, jonka vesi saa unohtamaan kaiken ikävän.

Myös Herra Bark etsii ystäväänsä. Pakolaisviranomaisten papereista ei kuitenkaan – ymmärrettävistä syistä – löydy Tao-Laï-nimistä henkilöä. Myös herra Bark näkee unta lähteestä.

Jonkin aikaa herra Linh näyttelee mukautuvaista, mutta samalla hän valmistelee pakoa, jonka lopulta toteuttaakin vauvakäärö sinisellä aamutakilla selkään sidottuna. Vanhan uupuneen miehen harhailu suurkaupungissa on surullista seurattavaa. Kuin ihmeen kaupalla hän kuitenkin pääsee tutulle alueelle, ja vilkkaan kadun toisella puolella, heidän perinteisellä tapaamispenkillään istuu herra Bonjour.

Romaanin dramaattinen loppu on yhtä aikaa surullinen ja onnellinen. Tämän yhdistelmän Philippe Claudel hallitsee ehkä paremmin kuin kukaan muu.

Philippe Claudel, La petite fille de Monsieur Linh. Stock 2015. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2005. Kansikuva: Philippe Claudel. 184 s.

Philippe Claudel: Le Café de l'Excelsior

Philippe Claudel (s. 1962) debytoi kirjailijana vuonna 1999, jolloin häneltä saman vuoden aikana ilmestyi peräti kolme romaania. Pienoisromaani Le Café de l'Excelsior on yksi noista kolmesta. Siinä ovat jo näkyvissä ne piirteet, joista olen pitänyt Claudelin romaaneissa Harmaat sielut ja Varjojen raportti. Kaikissa näissä teoksissa on yksinäinen, orpo tai hieman elämästä syrjään jäänyt minäkertoja, jonka rauhallinen, sametinpehmeä proosa löytää surumielistä kauneutta myös rumasta ja arkisesta.

Le Café de l'Excelsior -romaanissa minäkertoja muistelee aikuisuudesta käsin elämäänsä kymmenen ikävuoden tienoilla sekä ennen kaikkea isoisäänsä, joka toimi tuohon aikaan baarin isäntänä pienessä teollisuuskaupungissa. Kaupunki sijaitsi Ranskassa jossain melko lähellä Belgian rajaa. Ajankohtana on 1960-luvun jälkipuoli. Paikalla ja ajalla ei kuitenkaan ole suurta merkitystä. Tarina on ajaton ja universaali, kuten lapsuuskuvaukset usein ovat. 

Isoisä huolehti pojasta sen jälkeen, kun tämän vanhemmat olivat kuolleet. Sekä pojalle että isoisälle mieluinen yhteiselämä kuitenkin päättyi pojan täytettyä yksitoista vuotta.

J'ai vecu plus de trois années aux cotés de Grand-père, après la mort de mes parents, et avant qu'un sbire à lunettes, étranglé dans le col amidonné d'une mauvaise chemise, ne décidât qu'au nom de la protection de l'enfance ma place était plus dans une morne et catholique famille d'accueil que dans un lieu de perdition liquide.

(Asuin yli kolme vuotta Isoisän rinnalla vanhempieni kuoleman jälkeen, ennen kuin huonon paidan tärkättyyn kaulukseen kuristautunut silmälasipäinen kätyri päätti vain lastensuojelun nimissä, että paikkani oli mieluummin synkässä ja katolisessa sijaisperheessä kuin nestemäisen kadotuksen tyyssijassa.)

Myöhemmin käy ilmi, että sijaisperheet seurasivat toisiaan pojan sopeutumisvaikeuksien takia, mutta isoisän luokse poika ei päässyt enää palaamaan. He eivät enää koskaan nähneet toisiaan.

Isoisä nautiskeli liikkeensä tuotteita ahkerasti, mutta siitä huolimatta pojalla oli aina turvallinen olo tämän seurassa. Jos hän joskus syyllistyi tyhmyyksiin, isoisä ensin murahteli, mutta sanoi sitten: "Menehän siitä, pikkuinen, minä annan sinulle anteeksi, syö elämää, koska se on sokeria sinun iässäsi!"

Kahvila oli auki joka päivä. Iltapäivisin isoisä kuitenkin lukitsi oven joksikin aikaa. Sisällä olevat asiakkaat jäivät sisälle ja yrittivät saada lasillisensa riittämään siihen saakka, että isoisä heräsi päivätorkuiltaan, jotka hän kävi nukkumassa kellarin lattialla. Sinne isoisän viininhajuiseen hengitykseen ja pullean mahan viereen kertojakin usein nukahti hetkeksi.

Sunnuntai-iltapäivät olivat parhaita, sillä silloin isoisä ja poika lähtivät muutamaksi tunniksi yhdessä kalaan. Saaliina oli sisäveden särkikaloja ja muistoja, kuten kertoja toteaa. Yhteisinä hetkinä isoisä myös kertoi tarinoita historiasta ja esimerkiksi esitti eläytyen Napoleonin vaiheet Waterloossa.

Baarin vakioasiakaskunta koostui vanhoista miehistä, joiden kanssa joka päivä vaihdettiin samat lauseet, koska "ihminen kaipaa rituaaleja yhtä paljon kuin odottamatontakin". Viikoittaisiin rituaaleihin baarissa kuului myös makean veden kori -nimisen sopparuoan valmistus ja tarjoilu. Tähän mudanväriseen keittoon asiakkaat toivat itse raaka-aineet. Keiton maku oli pojan mielestä kauhea, mutta ilmeisesti vakioasiakkaat sen mukana nauttivat annoksen nostalgiaa: se toi heidän mieleensä 12-vuotiaina naapuruston puutarhoihin tehdyt ryöstöretket ja vanhemmilta salatut yölliset kalaretket.

Vakioasiakkaisiin kuului esimerkiksi linja-autokuski, joka omien sanojensa mukaan pystyi ajamaan autoa vain juovuksissa. Ja niin hän tekikin vuosikausia, kunnes törmäsi puuhun kuljettaessaan pyhiinvaeltajia Lourdesiin. Itsensä lisäksi hän tappoi kolarissa 32 pyhiinvaeltajaa, jotka olivat poliisilla uhaten vaatineet kuskia pitäytymään pelkässä vedessä koko pyhän viikon ajan.

Osa kaupungin asukkaista kulki nokka pystyssä baarin ohi. “Huussissa hekin käyvät”, isoisä totesi pojalle, joka hämmentyi kulkijoista, jotka eivät vastanneet hänen tervehdykseensä. Naisia ei baarissa käynyt ollenkaan. Joskus oli joku naisturisti käynyt ovella kysymässä apua renkaanvaihtoon, mutta hänet oli nopeasti käännytetty tiehensä.

Isoisä näytti jopa hieman pelkäävän naisia. Toisinaan hän surumielisen näköisenä lausui ääneen edesmenneen vaimonsa nimen. Tämä oli kuollut lapsivuoteeseen kärsittyään ensin siinä kolme vuorokautta ja "täytettyään sen verellä". Hän oli siinä vaiheessa kokenut vasta kaksikymmentäkaksi kesää.

Isoisä joutui aika ajoin käymään suuressa kaupungissa vahvistamassa oikeutensa pojan huoltajuuteen. Kerran kertojakin pääsi mukaan. Suurkaupungissa pojalle paljastui, että isoisäkin saattoi olla kuolevainen. Kaupungilla kävellessään isoisä puristi pojan kättä niin lujasti, että tämän sormet olivat illalla valkoiset kuin voissa paistetut pavut.

Poika halusi tietenkin kuulla myös omista vanhemmistaan. Isoisän muisteluissa tai oikeastaan legendassa pojan vanhemmista hän ei epäröinyt käyttää "kaikkein jaloimpia materiaaleja", jotka tekivät heistä "yhtä hyviä kuin vanhemmista parhaimmat". Paljon myöhemmin pojalle paljastuu, että isoisä oli hädin tuskin tuntenut "näitä kahta paskiaista, jotka dramaattisen hämmennyksen hetkenä olivat antaneet minulle elämän ennen kuin, neljä vuotta myöhemmin, tappoivat itsensä brysseliläisen esikaupungin surkeudessa".

Sen jälkeen kun poika oli aloittanut kierroksensa sijaisperheissä, hän vielä sai kirjeitä isoisältä. Sitten ne loppuivat. Täytettyään seitsemäntoista vuotta poika sai kuulla, että isoisä oli kuollut. Hän sai paketin, jossa oli baarin avain ja 193 kirjettä, jotka isoisä oli kirjoittanut pojalle sen jälkeen, kun viranomaiset olivat kieltäytyneet luovuttamasta hänelle enää sijaisperheiden osoitteita.

Paljon myöhemmin, aikamiehenä, kertoja vihdoin uskaltaa palata Café de l'Excelsioriin ja lapsuuteensa.

Philippe Claudel valittiin tämän vuoden toukokuussa Goncourt-akatemian puheenjohtajaksi. Näin ollen akatemian jakama palkinto jää häneltä todennäköisesti jääviyssyistä saamatta. Ehkäpä tämä ei Claudelia pahemmin hetkauta. Hänellä on takanaan laaja romaanituotanto, ja erilaisia palkintojakin on plakkarissa jo useita. Claudel näyttää myös enenevässä määrin suuntautuvan elokuvien käsikirjoittamiseen ja ohjaamiseen.

Philippe Claudel, Le Café de l'Excelsior. La Dragonne 2007. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1999. Kansikuva: Jean-Michel Marchetti. 84 s.

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Philippe Claudelin (s.1962) romaanista Harmaat sielut. Tuosta aiemmasta kirjasta tuttu surumielinen tunnelma ja kerronnan nostalginen sävy toistuvat myös tässä Varjojen raportissa. Kielikuvat ja vertaukset ovat yllättäviä, groteskilla tavalla kauniita. Kauhea ja kaunis voivat selvästi viihtyä rinta rinnan. Romaanien vähittäin salaisuutensa paljastavassa dekkarimaisessa rakenteessa oli niin ikään paljon yhteistä. Myös romaaneiden minäkertojat vaikuttivat sukulaissieluilta. 

Romaani ei täsmällisesti määrittele tapahtumapaikkaansa eikä -aikaansa, mutta saksalaisvaikutteiset nimet ja ilmaukset johtavat ajatukset jonnekin Elsassin paikkeille. Romaanissa kerrotaan vieraan vallan miehityksestä, keskitysleireistä ja vähemmistöihin kohdistuvista vainoista, joten toinen maailmansota on ilmeisesti kyseessä. Ajan ja paikan jättäminen viitteiden varaan korostaa kuitenkin tarinan universaalisuutta. Tämä voisi tapahtua milloin tahansa missä tahansa. Pitäkää varanne!

Romaanin kertoja, Brodeck, on jäänyt orvoksi nelivuotiaana, "toisessa sodassa". Brodeckin kodin savuavilta raunioilta hänet on mukaansa poiminut paikkakunnalta toiselle kuljeskeleva nainen, Fédorine. He ovat asettuneet asumaan pieneen kylään, jossa heihin on aina suhtauduttu hieman ulkopuolisina.

Alykäs ja oppivainen poika on pian saanut ystävän kylän opettajasta, Diodèmestä, joka hänkin on alun perin tullut toisesta kylästä. Diodèmen ansiosta kylässä on kerätty rahaa Brodeckin yliopisto-opintoja varten. Vähitellen paljastuu, että Brodeck on kuitenkin joutunut jättämään opintonsa kesken ja palaamaan kotikylään koettuaan eräänlaisen "kristalliyön", joka tässä romaanissa on saanut nimen "Pürische Nacht". Hän on ymmärtänyt olevansa suurkaupungissa vaarassa nenänsä muodon takia sekä siksi, että häneltä puuttuu "nahanpala jalkojen välistä". Hän on tuonut suurkaupungista mukanaan myös tulevan puolisonsa, Emélian, joka on myös ollut vaarassa etnisen taustansa takia.

Kotikyläkään ei ole tarjonnut riittävää turvaa. Kun "Fratergekeime" on marssinut kylään ja ottanut sen haltuunsa, Brodeck on nimettömän ilmiannon takia viety keskitysleirille. Siellä Brodeck on selvinnyt hengissä ajattelemalla Eméliaa ja luopumalla itsekunnioituksestaan, antautumalla leirivartioiden koiraksi – kirjaimellisesti: hänellä on ollut kaulapanta ja talutushihna, ja laihan ruokansa hän on syönyt maassa olevasta kupista. Emélia on säästynyt keskitysleireiltä mutta ei väkivallalta. Kun Brodeck palaa leiriltä, Emélialla on lapsi, Poupchette. Emélia ei enää puhu, ainoastaan hyräilee romanttista laulua, joka kertoo rakastetun prinssin paluusta. Brodeckin rakkaus pikku Poupchetteen on kuvattu liikuttavasti. Kuolleeksi luullun Brodeckin nimi hakataan pois sodassa menehtyneiden muistotaulusta.

Brodeck katsoo, että hänen omat kärsimyksensä ovat rangaistus hänen pahoista teoistaan. Hänkin on matkalla keskitysleirille syyllistynyt pahuuteen. Pyövelit ovat osittain voittaneet myös hänen sielunsa.

Opettaja Diodème on kirjoittanut useita romaaneja, joita hän on lukenut ääneen Brodeckille. Yhtään romaania hän ei ole julkaissut, ja Brodeck on ollut niiden ainoa kuulija. Diodème, joka romaanin alkaessa on kuollut pari viikkoa aiemmin oudoissa olosuhteissa, on jättänyt Brodeckiin ymmärtämisen palon. 

"Kaikista eniten toivoisin pystyväni ymmärtämään", hän tunnusti minulle eräänä päivänä. "Emme koskaan ymmärrä mitään, tai sitten vain vähän", hän jatkoi. "Ihmiset elävät kuin sokeat, ja useimmiten se riittää heille. Sanoisin jopa, että sitä he hakevatkin, haluavat välttää päänvaivaa ja huimausta, täyttää vatsansa, nukkua, päästä naisensa jalkoväliin kun veri käy liian kuumaksi, käydä sotia kun käsketään ja kuolla tietämättä liian tarkasti mikä sen jälkeen odottaa, mutta siinä toivossa että jotain kuitenkin. Minä olen lapsesta saakka pitänyt kysymyksistä, ja reiteistä jotka johtavat ratkaisujen äärelle. Joskus tutustun vain reittiin, mutta ei se haittaa, se on silti edistystä."

Diodèmen kuoleman jälkeen Brodeck löytää hänen papereistaan useita romaanisuunnitelmia sekä kirjeen, jossa Diodème paljastaa Brodeckille petoksensa. Menneisyys avautuu samalla tavalla vähitellen kuin romaanissa Harmaat sielut. 

En ole asianajaja. En ole poliisi. En ole kertoja. Tämä sepustus todistaa sen riittävän hyvin, jos kukaan tätä nyt ikinä lukee, minähän loikin alituiseen edestakaisin, hyppelen ajan yli kuin se olisi jokin aita, eksyn sivupoluille ja saatan vahingossa jättää olennaisen kertomatta.

Diodème ei ole ainoa oudoissa olosuhteissa kuollut. Kylään on jonkin aikaa aiemmin saapunut vieras mies, josta käytetään nimityksiä Anderer ja Fremdër. Hän on majoittunut majatalon parhaaseen huoneeseen. Hän on pukeutunut koreasti ja käyttänyt ehostusta. Hänen hevosensa nimi on Sokrates ja aasinsa Neiti Julie. Vieras piirtää ahkerasti, maalaa tauluja ja kirjoittelee muistikirjaansa. Onko hän kenties vakooja?

Mies on nyt surmattu kauhealla tavalla. Brodeckin, joka työkseen laatii selontekoja "virastolle", odotetaan nyt laativan tapahtumista raportin, joka vapauttaa kyläläiset vastuusta. Halu ymmärtää saa aikaan sen, että Brodeck kirjoittaa kahta raporttia yhtä aikaa: yhtä kylän toiveiden mukaista ja toista itseään varten. Tämä toinen, salainen raportti muodostaa tämän romaanin.

Kuten vieraalle annetut nimitykset jo vihjaavat, romaani kertoo monella tasolla erilaisuuden kohtaamisesta. Vieraan pelko on pahuuden käyttövoima. Brodeck on ymmärtänyt tämän jo silloin, kun hänet on ilmiannettu vihollisjoukoille.

Minut muutti uhriksi toisten tuntema pelko, ei niinkään viha tai muu tunne. Minut luovutettiin pyöveleille siksi, että pelko tarrasi joitakuita kurkusta, ja pelko oli muuttanut hirviöiksi myös nuo pyövelit, jotka olivat ennen olleet samanlaisia ihmisiä kuin minäkin, pelko oli pannut itämään ne pahan siemenet, joita he meidän laillamme kantoivat itsessään.

Pelko on tehnyt uhrin myös Andererista. Ihmiset ovat nähneet hänen tauluissaan paljastettuina kylän salaisuudet. Taulut on nyt tuhottu samoin kuin Andererkin. Edes Sokrates ja Neiti Julie eivät ole jääneet rauhaan. Kylän juoppo pappi toteaa:

"Se ei olisi voinut päättyä millään muulla tavalla. Se mies oli kuin peili, ymmärräthän, hänen ei tarvinnut lausua sanaakaan. Hän näytti jokaiselle tämän oman kuvan. Kenties hän oli Jumalan viimeinen lähettiläs, ennen kuin Hän panee putiikin kiinni ja heittää avaimet pois. Minä olen viemäri, mutta hän oli peili. Ja peilit, Brodeck, ne voivat ainoastaan särkyä."

Kumpi Brodeckin kirjoittamista raporteista loppujen lopuksi on tosi? 

Entä jos Historia onkin enemmistön totuus, joka koostuu miljoonista yksittäisistä valheista, jotka on ommeltu kasaan kuin ne vanhat täkit, jotka Fédorine kyhäsi kun olin lapsi saadakseen meille ruokaa, ja jotka näyttivät uusilta ja upeilta sateenkaaren väreineen, vaikka ne oli tehty erikokoisista huonolaatuisista kangastilkuista, joiden alkuperä oli hämärän peitossa?

Loppujen lopuksi Brodeckin on tehtävä ratkaisunsa. Voiko hän elää osana laumaa? Haluaako hän jäädä kylään, joka ei halua muistaa?

Tässä on taas romaani, joka tuntuu erityisen ajankohtaiselta juuri nyt. Ezra Poundin sanoin: "Kirjallisuus on uutisia, jotka pysyvät uutisina."

Ville Keynäsin suomennos on jälleen erinomainen. Hän ei ilmeisesti pystyisi kääntämään tökerösti vaikka yrittäisi.

Philippe Claudel, Varjojen raportti. Otava 2010. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le rapport de Brodeck (2007) suomentanut Ville Keynäs. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 2009. Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala. Kannen taustakuva: Getty Images. 279 s.

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Romaanin minäkertoja palaa muistoissaan parinkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin, ennen kaikkea joulukuuhun sotavuonna 1917. Silloin hän joutui poliisina tutkimaan 10-vuotiaan Belle de jouriksi kutsutun tytön raakaa murhaa. Tyttö löytyi kuristettuna kylän laidalla virtaavan Guerlantejoen rannalta. Aivan murhapaikan vierestä alkoi erakon lailla elävän syyttäjä Pierre-Ange Destinatin linnan puutarha. 

Vuosikymmenien ajan minäkertojan epäilyt kohdistuivat arvostettuun syyttäjään, jonka yksi todistaja, kertojan nuoruuden ystävä Joséphine, oli nähnyt keskustelevan Belle-tytön kanssa murhapäivänä. Tyttö oli syyttäjälle tuttu. Hänellä oli ollut tapana ruokailla Bellen isän ravintolassa, jossa Belle vanhempien sisartensa kanssa huolehti tarjoilusta. Tuomari Mierck ja tutkintaa johtava eversti Matziev eivät kuitenkaan ottaneet vakavasti pieneläinten nahkojen parkitsemisella elävän ja pahalta haisevan Joséphinen todistusta vaan heittivät tämän pariksi päiväksi putkaan mallikansalaisen häpäisystä. 

Tässä romaanissa hyväosaiset ja osattomat ovat usein vastakkain. Hyvyyttä on toki myös joissakuissa romaanin hyväosaisissa. Hyvä ja paha ovat maailmassa sekoittuneina, kuten Joséphine kertojalle toteaa:

"Paskiaisia tai pyhimyksiä en ole koskaan nähnyt. Mikään ei ole mustaa tai valkoista. Harmaa vie aina voiton. Sama juttu ihmisten ja heidän sielujensa kanssa... Sinä olet harmaa sielu, melkoisen harmaa, kuten me kaikki..."

Koska kylä sijaitsi Koillis-Ranskassa aivan rintaman tuntumassa, löytyi läheltä sopivasti pari sotilaskarkuria, joihin syytökset voitiin kohdistaa. Tuomari Mierck ja eversti Matziev myös onnistuivat kiduttamalla hankkimaan tarvittavat tunnustukset. Tapaus loppuun käsitelty! Ainoat joita rikos jäi vaivaamaan, olivat syyttäjä Destinat ja romaanin kertoja, joka ei ollenkaan arvostanut karkeatapaista everstiä eikä ivallista tuomaria, jolla "oli taito käyttää sanoja ilmaisemaan jotakin muuta kuin mihin ne oli alunperin tarkoitettu".

Kaksikymmentä vuotta murhan jälkeen ja syyttäjän jo kuoltua kertoja pääsee tutustumaan syyttäjän linnan salaisuuksiin. Omalaatuisen miehen onneton ja yksinäinen elämä avataan perusteellisesti. Pierre-Ange Destinat oli nimensä mukaisesti kivienkeli – jäyhän ulkokuoren taakse kätkeytyvä hyväntekijä. Vaimonsa kuoleman särkemä mies, kuten romaanin kertojakin.

Belle ei nimittäin ole romaanin ainoa vainaja. Tätä kirjaa hallitsee useiden nuorena kuolleiden naisten muisto. Syyttäjän puoliso Clélis elää enää vanhan miehen muistoissa ja suuressa maalauksessa linnan eteisaulassa. Syyttäjän linnan puutarhamajassa vuokralla asunut opettajatar Lysia Verhareine riisti oman henkensä menettyään sulhasensa sodassa. Niin syyttäjä kuin romaanin kertojakin näkevät jotain yhteistä kaikkien näiden vainajien ulkonäössä, kuin samasta naisesta eri ikäisenä tehdyissä muotokuvissa. 

Neljäs vainaja on minäkertojan puoliso Clémence, joka kolme päivää Bellen murhan jälkeen menehtyi ennenaikaisen synnytyksen komplikaatioihin. Neljä kesken kukkimisen lakastunutta: Belle de jour, päivänsini; Clélis ja Lysia, joiden nimeen kätkeytyy lis, lilja. Clémence, laupeus, kuuluu selvästi näiden kauniiden vainajien sarjaan.

Romaanin kerronta on surumielisen kaunista. Siinä on myös vaimeaa huumoria, joka teki kertojan kipeistä muistoista siedettävämpiä. Yksi blogini suosituimpia postauksia on ollut kirjoitukseni L. P. Hartleyn romaanista Sananviejä. Tässä Philippe Claudelin romaanissa on samankaltaista tuskan täyttämää nostalgiaa kuin Hartleyn kuuluisassa romaanissa, jonka alussa heti todetaan, että "menneisyys on outo maa; siellä tehdään kaikki toisin". Aivan kuin kaikuna Claudelin kertoja toteaa: "Tiesin, kuten varmasti hänkin, että ihminen voi elää surussa, kuin vieraassa maassa."

Romaanin lopussa on pari yllättävää paljastusta. En kerro niistä, koska tämä on romaani, jonka voi hyvin lukea myös eräänlaisena salapoliisikertomuksena. Tarinassa paljastuu vielä toinenkin murha. Kertoja on usein vihjannut olevansa rikkinäinen mies. Mutta että niin rikki! Tummanharmaa sielu.

Kääntäjä Ville Keynäs on tehnyt vakuuttavaa työtä ja tavoittanut hienosti romaanin kipeän nostalgisen ja surumielisen tunnelman. Myös oikoluku on erinomaista. Uudemmissa käännösromaaneissa minua usein ärsyttävistä oikeinkirjoitusvirheistä ei ollut tietoakaan.

Harmaat sielut sai Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003.

Sitä on esitelty myös ainakin seuraavissa blogeissa: Leena Lumi, Oksan hyllyltä, Hurja hassu lukija, Luetut 2006 - 2011 ja Savannilla. Kolmeen ensimmäiseen kirjan kauneus on tehnyt vaikutuksen, kahteen viimeiseen ei sitten lainkaan.

Philippe Claudel, Harmaat sielut. Otava 2006. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les âmes grises (2003) suomentanut Ville Keynäs. 215 s.