Nathalie Azoulai: Titus n'aimait pas Bérénice

Nathalie Azoulai (s. 1966) voitti romaanillaan Titus n'aimait pas Bérénice ('Titus ei rakastanut Berenikeä') Médicis-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. 

Romaani on elämäkerrallinen. Sen päähenkilönä on kirjailija Jean Racine (1639–1699). Romaani pitäytyy uskollisesti Racinen elämää koskevaan dokumentoituun tietoon. Se antaa myös tarkan ajankuvan 1600-luvun Ranskasta ja Aurinkokuninkaan hovista. Nathalie Azoulai onnistuu myös siinä, missä moni tällainen biofiktio epäonnistuu: hänen romaaninsa luo uskottavan kuvan Jean Racinen sisäisestä maailmasta; hänen elämänmittaisesta kamppailustaan kielen ja teatteri-ilmaisun kanssa sekä siitä, miten hän kaivoi omasta tunne-elämästään ainekset syvällisten naishahmojensa luomiseen. 

Romaani alkaa nykyaikaan sijoittuvalla kehyskertomuksella. Tähän kehykseen palataan kerran romaanin keskivaiheilla sekä hetkeksi vielä romaanin lopussa. Nykyhetkessä Bérénice-nimisen naisen miesystävä Titus on jättänyt hänet ja palannut vaimonsa ja lastensa luokse. Ironisesti Azoulai antaa tälle nykyajan vaimolle nimen Roma. Racinen Bérénice-draamassa Rooman keisari Titus lähettää pois rakastettunsa, Juudean kuningatar Bérénicen, mahdollisesti ollakseen uskollinen valtakunnalleen.

Surussaan nykyajan Bérénice hakeutuu Racinen draamojen pariin. Hän juo teetä ja lausuu ääneen Racinen aleksandriineja. Hän myös siteeraa ahkerasti Racinen säkeitä: "Racine on sydänsurujen supermarket, hän sanoo tasapainottaakseen sitä vakavuutta, jonka hänen lainauksensa herättävät, kun hän heittää ne keskusteluun."  

Bérénice saa jonkinlaista lohtua siitä, että Racinen tragedioissa rakkaus aina kohdistuu väärin. Faidra rakastaa Hippolytosta, joka rakastaa Arikiaa. Oreste rakastaa Hermionea, joka rakastaa Pyrrhusta, joka rakastaa Andromaquea, joka rakastaa Hectoria. Antiochus rakastaa Béréniceä, joka rakastaa Titusta, joka rakastaa... Roomaa? Ehkä hänen onnentunteensa oli erehdyttänyt hänet luomaan poikkeuksen, rakkauden hirviön: Bérénice rakastaa Titusta, joka rakastaa Béréniceä.

Bérénice tietää olevansa epälooginen, mutta hän uskoo, että jos hän ymmärtäisi, kuinka sukutaustaltaan maaseudun porvari pystyi kirjoittamaan niin osuvasti naisten rakkaudesta, hän ymmärtäisi myös, miksi Titus jätti hänet.

Tämän jälkeen kerronta siirtyy 1600-luvulle. Koko romaani on kerrottu preesensissä ja hän-muodossa käyttäen vapaata epäsuoraa esitystä, jossa kertoja pääsee päähenkilönsä ajatuksiin. Romaanin vuoropuhelut on kirjoitettu ilman vuorosanaviivoja. Ne ovatkin turhia, vuorosanatkin siivilöityvät ikään kuin Racinen mielen läpi.

Romaani käy läpi lapsena orvoksi jääneen Jean-pojan vaiheet Port-Royalen jansenistisessa luostarikoulussa. Hänen tätinsä oli luostarissa nunnana. Tädin vaikutus häneen oli suuri, vaikka he välillä ajautuivatkin kitkeriin erimielisyyksiin Jeanin elämäntapojen ja kirjailijantyön takia.

Jeanin lahjakkuus kieliin ilmenee jo varhain. Latinan ja kreikan lisäksi hän hallitsee myös espanjan ja italian. Klassisten kielten käännöksissä hän pian kilpailee jo opettajiensakin kanssa. Hän kääntää kääntämästä päästyään. Käännöksissä hän pyrkii tarkkuuteen ja tiiviyteen jopa ymmärrettävyyden kustannuksella. Hänen itsepäisyytensä ja varmuutensa omasta kirjallisesta maustaan tulevat esille jo kouluaikana. Niiden takia hän myös ajautuu toisinaan törmäyskurssille opettajiensa kanssa. Vergiliuksen Aeneis on koulussa tunnustettu latinan kielen esikuva, mutta silti opettajat eivät soisi hänen lukevan sen neljättä laulua. Juuri tämä Dido-kuningattaren haluihin pureutuva osuus kiinnostaa häntä erityisen kovasti. 

Kuvaavaa Racinen persoonallisuudelle on se, miten hän menetteli, kun hänen opettajansa Claude Lancelot takavarikoi ja poltti Jeanin kappaleen Hesiodoruksen Aethiopica-teoksesta. Jean sai varakkaan aatelisen koulutoverinsa ostamaan hänelle uuden kappaleen. Lancelot poltti senkin. Jean hankki kolmannen kappaleen, opetteli sen ulkoa ja vei kirjan sitten itse Claude Lancelotille. 

Jean Racinen kapina oli hänelle luonteenomainen: hän rikkoi ja noudatti sääntöjä yhtä aikaa. Sama piirre tuli paljon myöhemmin esille hänen suhteessaan kuningas Ludvig XIV:een. Hän ylisti aina kuningasta ja arvosti tätä vilpittömästi. Samaan aikaan hän toimi salaa vastoin kuninkaan toiveita. Etenkin Racinen elämän lopulla ristiriitoja kuninkaan kanssa aiheutti Racinen lämmin suhde Port-Royalen luostariin, jonka kuningas halusi hävittää. Salaa Racine käytti työaikaansa kuninkaan virallisena ja hyväpalkkaisena historioitsijana kirjoittamalla Port-Royalen historiikkia. Se jäi hänen viimeiseksi kirjalliseksi teoksekseen.

Kouluaikana Jean sai tahtonsa usein lävitse. Luostarikoulun kuuluisin opettaja Antoine Le Maître jopa antoi kirjastonsa Jeanin hoidettavaksi poistuessaan matkoille. Romaanissa orpoa Jeania liikuttaa etenkin Le Maîtren tapa käyttää Jeanista nimitystä mon fils 'poikani'. Luostarin lääkäri Hamon oli niin ikään Jeanille tärkeä henkilö. Häntä kiehtoi luonnontieteellisen koulutuksen saaneen henkilön täydellinen antautuminen uskonnolle. Testamentissaan myöhemmin Jean Racine toivoi tulevansa haudatuksi Hamonin viereen.

Kouluvuosien jälkeen Racine siirtyi Pariisiin työskentelemään serkkunsa Nicolas Vitartin sihteerinä. Hänen elämänpiirinsä laajenee: hän oppii seurustelemaan salongeissa, ja ystäviensä abbé Françoisin ja La Fontainen opastuksella hän tutustuu myös kapakoihin ja viinin iloihin.

Hän saa näkyvyyttä myös kirjailijana kirjoitettuaan 21-vuotiaana juhlarunon kuninkaan häiden johdosta. Boileau kannustaa häntä yrittämään näytelmän kirjoittamista.

Romaani käy läpi Racinen draamat ja kuvaa jännittävästi sitä, miten ne kehkeytyvät ja millaisia valintoja kirjailija niissä teki. Racine tunsi, että kirjallinen luominen oli kilpailua. Aivan samoin kuin Sofokles kilpaili Aiskhyloksen kanssa ja Pascal Montaignen kanssa, hänen oli voitettava Pierre Corneille. Tämän vuoksi hän analysoi Corneillen vahvuudet ja heikkoudet. Itsepintaisesti Racine piti kiinni Aristoteleen teoriasta ajan, paikan ja toiminnan yhteydestä. Hän myös halusi luottaa kieleen ja suhtautui vieroksuen näyttämöteknisiin laitteisiin, joista oli tullut muodikkaita. Kuningas piti niistä, eikä näyttämölle ollut asiaa ilman kuninkaan hyväksyntää.

Koko ajan Racinen huomio on ennen kaikkea kielessä, sen soinnissa ja ilmaisuvoimassa, sekä draaman henkilöiden psykologisessa uskottavuudessa. Nuoren kirjailijan tuskailu siitä, pitääkö itse kokea se mistä kirjoittaa, jää taakse, kun elämä alkaa vyöryttää tuskaa ja iloa kukkuramitalla. Hänen rakastettunsa, näyttelijätär Du Parc, kuolee abortin komplikaatioihin. 

Näytelmiensä menestyksen ansiosta Racine tutustui hyvin myös kuninkaaseen, joka loppujen lopuksi arvosti Racinen näytelmien puhdasta kieltä. Hän järjesti Racinelle paikan myös kieltä vaalivassa Ranskan akatemiassa. 

Sotamenestyksensä ohella kuningas Ludvig XIV oli myös suuri taiteiden tukija. Romaanissa Racine miettii, että kuninkaan suurin vaikutus on ehkä ollut siinä, miten hänen elämäntapansa, jossa jokaiseen päivään kuului pari tuntia kulttuuriharrastuksia, levisi kansan tai ainakin aateliston keskuuteen. 

Bérénice-näytelmän ensi-illassa Racine istuu kuninkaan aitiossa. Näytelmän lopussa hän näkee kyyneleen hallitsijan poskella – ja tietää onnistuneensa. Kirjoitusvaiheessa Racine oli epäröinyt, pitäisikö hänen jollain tavalla ottaa hengiltä Bérénice sen jälkeen, kun Titus on hänet hylännyt. Hän on päättänyt jättää Bérénicen henkiin. Hän on oppinut omista kokemuksistaan. Serkulleen hän toteaa:

On ne meurt pas d'amour. Ce qui arrive le plus souvent, c'est ce désert dans lequel on entre pour un moment, l'hébétude de l'abandon. Ma Bérénice ne sera-t-elle pas plus héroïque si elle se retire sur ses terres dans le calme? Je veux que mes amants marchent au bord du suicide mais qu'ils n'y versent pas.

[Emme me kuole rakkauteen. Yleensä joudumme hetkeksi tähän autiomaahan, hylkäämisen hämmennykseen. Eikö minun Béréniceni ole sankarillisempi, jos hän vetäytyy mailleen rauhassa? Haluan, että minun rakastuneeni kulkevat itsemurhan partaalla mutta eivät kaadu siihen.]

Tässä kohtaa romaani palaa hetkeksi nykyaikaan. Nykyajan Bérénice saa kutsun Tituksen kuolinvuoteelle. Titus haluaa tavata viimeisen kerran. Meneekö Bérénice vai ei? Mihin rakkaus velvoittaa? En paljasta tätä juonen osaa.

Palataan Racineen.

Jean Racine kirjoitti kaikkiaan kaksitoista näytelmää. Kaksi viimeistä hän kirjoitti kuninkaan puolison, Madame Maintenonin, pyynnöstä harjoituskappaleiksi tämän perustamaan tyttökouluun. Yhtä komediaa lukuun ottamatta kaikki Racinen näytelmät olivat tragedioita. Häntä arvosteltiin joskus siitä, ettei niiden loppuratkaisuissa aina ollut riittävästi dramatiikkaa. Tässä romaanissa Racine puolustautuu näin:

Si vous parvenez à saisir tout ce qui se passe dans l'annonce d'une séparation, vous êtes au cœur de la condition humaine, ses désirs, sa solitude. On peut disséquer la mort d'une âme sans verser une seule goutte de sang.

[Jos onnistut tavoittamaan kaiken, mitä tapahtuu kun ilmoitetaan erosta, olet ihmisenä olemisen – sen halujen, sen yksinäisyyden – ytimessä. Voimme tarkastella sielun kuolemaa vuodattamatta ainoatakaan veripisaraa.]

Näytelmätuotantonsa kirjoitettuaan ja kuninkaan historioitsijaksi valittuna Racine ilmoittaa haluavansa perustaa perheen. Hänen serkkunsa Nicolas etsii hänelle sopivan parikymmentä vuotta nuoremman morsiamen. Catherine, joka ei ole lukenut eikä nähnyt ainoatakaan Racinen näytelmää, on juuri sitä, mitä Jean halusikin: he ovat uusia toisilleen ja vailla menneisyyttä. Kaikesta päätellen liitto oli onnistunut molempien mielestä.

Romaani kertoo Racinen vaiheet kuolemaan asti, ja vähän sen ylikin. Hän lähentyi uskontoa viimeisinä vuosinaan, mutta romaanissa hän toteaa, ettei kaipaa sielun kuolemattomuutta, jos hänen kielensä jää elämään.

Romaanin lopussa palataan vielä hetkeksi nykyaikaan. Nykyhetken Bérénice osallistuu Tituksen hautajaisiin. Sen jälkeen hän raivaa pois Racinen kirjat. Yritys ymmärtää rakkautta on tuulen tavoittelua.

On dit qu'il faut un an pour se remettre d'un chagrin d'amour. On dit aussi des tas d'autres choses dont la banalité finit par émousser la vérité.

[Sanotaan, että sydänsuruista toipuminen kestää vuoden. Sitä sanotaan paljon muutakin sellaista, minkä banaalisuus johtaa totuuden hämärtymiseen.]

Luettuani tämän Nathalie Azoulain romaanin hain kirjahyllystä Suetoniuksen Rooman keisarien elämäkertoja -teoksen ja etsin ne kohdat, joihin Racine perusti näytelmänsä Juudean kuningattaren Bereniken ja Rooman keisari Tituksen tarinasta. Sieltä löytyi tasan kaksi virkettä:

Häntä [Titusta] syytettiin niin ikään irstaudesta, koska hänellä oli ympärillään paljon ilopoikia ja eunukkeja ja koska hänen tiedettiin intohimoisesti rakastavan kuningatar Berenikeä, jolle hänen sanottiin antaneen aviolupauksenkin.

Ja hieman myöhemmin tultuaan keisariksi:

Bereniken hän lähetti heti pois Roomasta, vaikka kumpikaan heistä ei sitä tahtonut.

Vaatii melkoista herkkyyttä nähdä näissä virkkeissä suuren tragedian ainekset!

Bérénicen ja Tituksen suhde on mietityttänyt muitakin. Mary McCarthyn romaanissa Lumottu elämä on pitkä jakso, jossa amerikkalaisen taiteilijayhteisön jäsenet lukevat Racinen näytelmän ääneen ja keskustelevat siitä. Pohdinnan ytimessä on kysymys siitä, miksei Titus luopunut keisarin virasta ja mennyt naimisiin Bérénicen kanssa. Windsorin herttua oli tehnyt sen Wallis Simpsonin vuoksi. Aika yksimielisiä keskustelijat ovat siitä, että loppujen lopuksi Titus ei rakastanut Béréniceä. 

Titus n’aimait pas Bérenice. M.O.T.

Nathalie Azoulai, Titus n'aimait pas Bérènice. Éditions P.O.L. 2016. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2015. Kansikuva: Laura Thelliere Jon Bowerin valokuvan pohjalta. 290 s.

Georges Perec: Elämä Käyttöohje

Ensimmäisen kerran sain tietää Georges Perecin (1936–1982) Elämä Käyttöohje -teoksen olemassaolosta parikymmentä vuotta sitten, kun luin Hannu Mäkelän kirjan Ruhtinas unelmain mailla (2005), jossa Mäkelä kuvaa oman lukemisensa ja kirjoittamisensa historiaa. Mäkelään Perec oli selvästi tehnyt vaikutuksen. Minäkin innostuin sen verran, että luin Perecin esikoisromaanin Les Choses (1965). Muistan kyllä pitäneeni kirjasta, mutta en sitten kuitenkaan etsiskellyt käsiini muita Perecin tekstejä. Luulin kai jo tämän yhden kirjan perusteella ymmärtäneeni Perecin ominaislaadun. Paha virhe! Minulta oli siis jäänyt ymmärtämättä se, minkä Hannu Mäkelä aivan selvästi sanoo:

Hänessä minua kiinnostaa kuitenkin se, millaiseksi itsekin kirjallisuuden koen: etsiminen, lajien ja rajojen tunnustelu, kokeilu (johon itse en ole lähtenyt) ja into ja rakkaus kieleen, jollaista harvoin tapaa. Perec sanookin esseessään, että häntä kiinnostavat juuri nämä neljä aluetta: maailma joka häntä ympäröi, hänen oma henkilöhistoriansa, kieli, fiktio ja sitten se, ettei hän koskaan kulkisi omia jälkiään uudelleen.

Vuonna 2005 Hannu Mäkelä arveli pessimistisesti, että saamme turhaan odottaa romaanin Elämä Käyttöohje ilmestymistä suomeksi. Se ennustus ei toteutunut. Ville Keynäs luultavasti jo viimeisteli käännöstään siinä vaiheessa, kun Mäkelä ennustuksensa kirjoitti. Loki-Kirjat julkaisi Elämä Käyttöohje -romaanin suomeksi vuonna 2006. Löysin nyt yllättäen teoksen omasta kirjahyllystäni, kun etsiskelin luettavaa pitkähkölle junamatkalle.

Elämä Käyttöohje on saanut alaotsikon "Romaaneja". Se on melkoisen osuva. Kirja nimittäin kertoo huikean määrän tarinoita kuvitteellisesta pariisilaisesta kerrostalosta, sen asunnoista ja "maantieteestä" sekä talon nykyisistä ja entisistä asukkaista. Romaanin nykyhetkenä on kesäkuu vuonna 1975, mutta sen tarinat ulottuvat myös kauas menneisyyteen. Vertauskohtana teokselle voisivat toimia vaikkapa Tuhannen ja yhden yön sadut tai Decamerone.

Romaanissa on 99 lukua sekä esipuhe ja epilogi. Se sopii luultavasti parhaiten lukijalle, joka etsii kirjoista kieli- ja älypelejä. Romaanissa on runsaasti viittauksia go-peliin, shakkiin, sanaristikoihin ja palapeleihin. En ole tässä suhteessa romaanin ideaalilukija. Peliviittaukset eivät jaksaneet innostaa minua niin paljon, että olisin selvittänyt, mistä niissä on kysymys. Pidän kielipeleistä välipaloina, mutta yli kuusisataasivuinen romaani ei ole enää välipala.

Romaani koostuu monenlaisesta aineksesta. Simon-Crubellier-kadun kerrostalon huoneiden yksityiskohtaiset kuvaukset tuntuivat aluksi puuduttavilta, mutta vähitellen huomasin nauttivani niistäkin: esineet kertovat yllättävän paljon huoneissa asuneista henkilöistä. 

Mikä tahansa esine saattoi johtaa vielä tarkempiin ja yksityiskohtaisempiin selvittelyihin. Esimerkiksi Moreaun lesken asunnon kuvaus keskeytyy siihen, että romaanissa esitellään sivukaupalla lesken rautakaupan tuoteluettelosta repäistyä materiaalia. Tohtori Dintevillen halu jäädä historiaan jonkin ruokalajin kehittelijänä osoitetaan liittämällä mukaan Dintevillen rapusalaatin yksityiskohtaiset valmistusohjeet. Mukana on myös luettelo rappukäytävään vuosien saatossa unohtuneista löytötavaroista. 

Kun lukijana jo huokailin, onko tällaisten luetteloiden lukemisessa mitään mieltä, seurasikin heti kohta aivan mainio veijaritarina, jossa Josef Arimatialaisen malja myytiin amerikkalaiselle keräilijälle miljoonasta dollarista. Malja ja useat siitä kertovat dokumentit olivat luonnollisesti väärennöksiä. Tarinan lopussa on vielä yllättävä käänne. Kuka huijasikaan ketä? Kaikki asuntoihin ja asukkaisiin liittyvä voi johtaa ilahduttavaan tarinaan. 

Kirja sisältää niin monenlaisia tekstejä, että pystyt niiden avulla helposti tunnistamaan omat mieltymyksesi. Minä pidin eniten tarinoista, henkilökuvista ja tunnelmapaloista. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja piiloutuu näkyvistä. Joskus mietin, voisiko hän olla joku romaaniin kirjoitetuista henkilöistä. Esimerkiksi vanha taidemaalari Valène. Hän nimittäin maalaa taulua, jossa hänen itsensä lisäksi on mukana koko kerrostalo kaikkine esineineen ja jossa on kuvallisesti esitettynä 179 numeroitua tarina-aihetta. Romaanin puolessa välissä nämä aiheet luetellaan. Osa niistä on lukijalle jo tullut tutuksi tässä vaiheessa, ja on helppo arvata, että loput tulevat esiin jäljellä olevilla sivuilla – niin kuin sitten tulivatkin. Romaanin epilogissa Valène kuolee. Romaani päättyy siis siihen, mihin vanhan taiteilijan elämäkin.

Esipuheessa kirjailija vertaa romaania palapeliin. Hän väittää, että kaikkien palojen yhteydet toisiinsa ovat ennalta suunniteltuja: "jokaisen liikkeen, jonka palapelin ratkaisija tekee, sen valmistaja on tehnyt ennen häntä". Hauska ajatus, mutta tietenkin joko hybristä tai tarkoituksellista huiputusta. Sen jälkeen, kun kirja on tullut painokoneesta, lukijasta tulee itsevaltias. Hän ymmärtää lukemansa omalla tavallaan, tuo siihen oman elämänsä sivumerkitykset ja runnoo palapelin kokoon ihan haluamallaan tavalla.  Saattaapa hän hukatakin osan paloista, eikä kukaan voi häntä estää.

Palapelivertaus muuten toistuu romaanin keskellä sanatarkasti. Tosin tällä kertaa se on pistetty yhden romaanihenkilön, Gaspard Wincklerin, nimiin. Niin että mietipä siinä lukijana, uskooko kirjailija teoriaansa vai onko se hänen romaanihenkilönsä käsitys.

Palapelit ovat romaanissa kovasti esillä muutenkin. Sen yhden keskeisen juonen muodostaa taiteilija Bartleboothin hullun innovatiivinen taideprojekti. Kaksikymmentä vuotta Bartlebooth matkusti ympäri maailmaa palvelijansa Smautfin kanssa. Matkoilla taiteilija maalasi viisisataa akvarellia, jotka esittivät satamia ja merimaisemia. Aina kun hän sai maalauksen valmiiksi, hän lähetti sen Pariisiin, jossa Gaspard Winckler liimasi akvarellin taustalevyyn ja leikkasi sen palasiksi. Valmis palapeli laitettiin rasiaan odottamaan. Kun kaikki viisisataa palapeliä olivat valmiit, Bartlebooth palasi Pariisiin ja alkoi projektin toinen vaihe. Bartlebooth kokosi yhden palapelin kerrallaan. Valmis palapeli käsiteltiin sitten monimutkaisella kemiallisella prosessilla, jossa akvarelli jälleen eheytyi ja se saatiin kokonaisena irti paloista. Tämän jälkeen akvarelli huuhdeltiin niin, että jäljelle jäi vain puhdas valkoinen paperi. Viimeisessä vaiheessa valkoinen paperi vietiin tai toimitettiin paikalle, jossa kuva siihen alun perin maalattiin. Siellä paperi tuhottiin.

Romaanin nimi Elämä on osuva. Tällaisesta sälästä meidän kaikkien elämä koostuu. Mutta Käyttöohje? Sen luen ironiana: ei elämällä voi olla käyttöohjeita. Sen suunnittelu edeltä käsin voi olla hauskaa, mutta elämä ei näitä suunnitelmia kunnioita. Bartleboothin yksityiskohtainen suunnitelma elämäntyöstä, joka järjestelmällisesti tuhoaa itsensä, ei sekään toteudu. Jotain jää sittenkin jäljelle.

Romaanissa on mukana kattava hakemisto sekä useita muita liitteitä: kerrostalon pohjapiirros, luettelo kronologisista kiinnekohdista ja luettelo teokseen sisältyvistä kertomuksista. Mukana on myös luettelo kirjailijoista, joilta on teoksessa – joskus vähän muokattuja – sitaatteja. Kääntäjä Ville Keynäs on liittänyt mukaan myös luettelon suomentajista, joilta romaanissa on – joskus vähän muokattuja – lainauksia.

Ihailen Ville Keynäsin suomennosta. Romaanin kannessa kääntäjä on syystäkin mainittu. Tämän tavan soisi yleistyvän. Pienen ärsytyksen aiheutti ainoastaan mitä-vahvistuksen jälkeen tuleva komparatiivi. Siis "mitä mielettömämpiä tarinoita" kun minun itäsuomalainen korvani vaatii superlatiivia: mitä mielettömimpiä.  Hämäläisystäväni ovat kyllä tästä tiukasti eri mieltä: he eivät tätä ns. absoluuttista superlatiivia tunnista eivätkä tunnusta.

Yhden blogitekstin löysin tästä romaanista: ranskalaista(kin) kirjallisuutta uutterasti esittelevä Gregorius on kirjoittanut teoksesta vanhassa Hyönteisdokumentti-blogissaan.

Elämä Käyttöohje sai Prix Mèdicis -palkinnon vuonna 1978. Tämä palkinto myönnetään “romaanille, tarinalle, novellikokoelmalle, jonka kirjoittaja on vasta aloittamassa tai jolla ei ole vielä lahjakkuuttaan vastaavaa mainetta”. 

Georges Perec, Elämä Käyttöohje: Romaaneja. Loki-Kirjat 2008. 3. p. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Vie mode d'emploi. Romans (1978) suomentanut Ville Keynäs. Kansi: Terhi Ekebom. 618 s.