Victoria Mas: Un miracle

Nopea vilkaisu kirjan alkulehdille: Le 18 juillet 1830. Ahaa, historiallinen romaani kuten Victoria Masin (s. 1987) esikoinenkin, 1880-luvulle sijoittunut Le Bal des folles (2019), josta pidin kovasti, vaikka se mieltäni hämmensikin.

Hämmentävä oli tämäkin Un miracle (2022). Eikä se loppujen lopuksi ollut historiallinen romaani, vaikka sen prologin kaltainen ensimmäinen luku kertookin historiallisesta tapahtumasta. Pariisilaisen vinsentiläisluostarin sisar Catherine Labouré herää siihen, että joku kutsuu häntä nimeltä keskellä yötä. Valoa hohtava lapsi johdattaa hänet kappeliin, jossa hän ensin näkee luostarijärjestönsä ammoin kuolleen perustajan, Vincent de Paulin, ja heti sen jälkeen Pyhän Neitsyen.

Tämä prologi viittaa siihen, mitä tuleman pitää. Romaani tutkii pienen bretagnelaisyhteisön reaktioita ilmestykseen, jonka todistajiksi tai pikemminkin sivustakatsojiksi Batzin saaren asukkaat ja mantereelta huhujen perässä saapuvat uteliaat päätyvät. 

Romaani sijoittuu nykyaikaan, prologin jälkeinen osa on päivätty de nos jours – tosin sillä tavalla muunneltuun nykyaikaan, että ihmiset eivät räplää kännyköitään eivätkä ota selfieitä tai muuten kuvaa tapahtumia, joita ovat tulleet katsomaan. Romaanin lopun luettuani jäin pohtimaan, oliko kyseessä sittenkin jonkinlainen tulevaisuuteen sijoittuva apokalyptinen dystopia J. G. Ballardin katastrofiromaanien tapaan.

Romaani alkaa rauhallisesti. Tutustumme sen keskeisiin henkilöihin, joista muutamien ajatuksiin kirjan kaikkitietävä kertoja pääsee käsiksi. Vauhti kiihtyy kirjan loppua kohti, ja väkivalta ja tuho, joihin on ollut hienovaraisia vihjeitä pitkin matkaa, pääsevät vallalle.

Sisar Anne on tullut Pariisin Rue de Bacilla sijaitsevaan luostariin 13-vuotiaana. Luostari on ollut hänen pelastuksensa. Hänen toistuvat painajaisensa viittaavat lapsena koettuun seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Hänet on vihitty nunnaksi, ja hän on asunut luostarissa jo kaksikymmentä vuotta.

Yksi luostarisisar kertoo Annelle innostuneena nähneensä unen, jossa on ilmoitettu Pyhän Neitsyen ilmestyvän pian Bretagnessa. Anne uskoo, että hänen rukouksensa on kuultu ja hänen haaveensa toteutuu. Kun Roscoffissa avautuu tehtävä nunnalle, Anne ottaa paikan vastaan ja matkustaa ensimmäisen kerran elämässään pois Pariisista.

Talvista Roscoffin kaupunkia ja sen edustalla sijaitsevaa Batzin saarta hallitsevat merituulet, pilvet, sade, kalliot, valkoinen hiekka ja jatkuva lokkien kirkuna. Välillä pilvet väistyvät hetkeksi ja auringonpaiste heijastuu kirkkaana hohtavasta merestä. 

Batzin saari on lyhyen vesibussimatkan päässä mantereesta. Sisar Anne kokee ensimmäisen merimatkansa vesibussissa. Saaren nähtävyyksiin, esimerkiksi Sainte-Annen kappelin raunioihin, Annen tutustuttaa seurakunnan aktiivijäsen, lukion historianopettaja Michel Bourdieu. Bourdieu ylpeilee sillä, ettei koskaan elämässään ole jättänyt väliin messussa käymistä. 

Michel Bourdieu on muuttanut saarelle perheineen Pariisista. Perheen nuorin lapsi Julia on astmaatikko, jolle elämä Pariisin saasteissa on ollut liikaa. Perheen vanhin poika on armeijassa. Jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä nämä kaksi lasta ovat varsinkin isän suosikkeja. Keskimmäiseen lapseensa, lukiota käyvään Hugoon, Michel Bourdieu suhtautuu kylmäkiskoisesti ja ärtyneesti. Pojan uppoutuminen tähtitieteeseen ja jonkinlainen pehmeys vaivaavat häntä. Perheen äiti jää melko vähälle huomiolle. Kuvaavaa kuitenkin on, että kun Michel Bourdieu lähtee pariksi päiväksi käymään Pariisissa, romaanin kertoja toteaa rauhan laskeutuvan hänen kotiinsa.

Isien ja lasten välinen suhde on yksi romaanin toistuvista aiheista. Saarella asuu myös Alan poikansa Isaacin kanssa. Isaacin äiti Lucie on kuollut kymmenen vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa. Alan ei ole toipunut tapahtumasta vieläkään. Hänellä ei ole riittänyt voimia paneutua poikansa elämään. Enkelimäisen kaunis ja herkkä Isaac on joutunut koulussa kiusatuksi. 

Isaacista ja Alanista yrittää pitää huolta saaren satamassa lounasravintolaa pitävä Madenn. Ajattelin koko ajan, että Madenn olisi Isaacin äidinäiti. Sitä ei tosin kirjassa missään suoraan sanota, ehkä Madenn on vain ottanut huolehtiakseen lapsesta ja hänen isästään, koska Alan ja Lucie olivat pitäneet häänsä hänen ravintolassaan. 

Isaac ja Hugo käyvät samaa lukiota. He ovat kiinnostuneita toisistaan, mutta kiusaamiskokemukset ovat tehneet heistä varovaisia. Michel Bourdieu opettaa myös Isaacia. Hänen mielestään Isaac on tasapainoton eikä Hugon pitäisi yrittää ystävystyä tähän. Hugon vastaus isälleen on sydäntäsärkevä:

     – Je suis premier en classe de maths et de sciences. Je n’ai pas d’amis. [Olen luokan paras matematiikassa ja luonnontieteissä. Minulla ei ole ystäviä.]

En tiedä, onko hyvä koulumenestys Suomen kouluissa haitta ystävyyssuhteille, mutta useissa ranskalaisissa nuortenromaaneissa nörttejä tai älykköjä (intello) vieroksutaan. Surullista. Omalta kouluajaltani muistan, että kukaan ei halunnut olla pinko saati hikipinko. Olin ylpeä, kun kirjoitettuani viisi laudaturia ja yhden magnan, yksi kavereistani totesi, ettei sitä uskoisi, koska minä olin ihan tavallinen. 

Eräänä iltana Isaac näkee ilmestyksen. Sitä edeltävät tavallista voimakkaammat maanjäristykset alueella. Isaac näkee naisen saaren rantaniemekkeellä. Ilmestys toistuu seuraavina päivinä, ja tieto siitä alkaa levitä niiden ihmisten kautta, jotka ovat nähneet Isaacin hurmioituneen katseen ja liikkumattoman tarkkaavaisuuden. Ihmisiä virtaa saarelle katsomaan liikkumattomana seisovaa Isaacia. Paikalle alkaa syntyä palvontapaikka. Ihmiset tuovat sinne pyhäinkuvia, kukkia ja kynttilöitä. Isaac ei missään vaiheessa itse sano, että kyseessä olisi Pyhä Neitsyt, mutta tämän tulkinnan muut tekevät, varsinkin kun Isaac alkaa välittää muille naisen hänelle kertomia viestejä. Yksi niistä on: "Uskominen on vastaanottamista."

Kaikki eivät ole valmiita ottamaan vastaan. Varsinkin monien kirkkoon sitoutuneiden on vaikea hyväksyä Isaacin näyn aitoutta. Syitä on monia. Roscoffin pappi, isä Erwann, toivoo, ettei näky olisi totta, koska hän tietää, että näkijän osa ei ole helppo. Michel Bourdieu pelkää, sillä ilmestykset ovat aina tienneet sotia tai luonnononnettomuuksia. Hän kieltää lapsiaan olemasta missään yhteydessä Isaaciin. 

Bourdieun lapset Julia ja Hugo kuitenkin tapaavat Isaacin. Julia kehottaa leikillään Isaacia pyytämään näkyjen naiselta ihmettä. Jos ihme toteutuu, kyseessä on Neitsyt Maria. Seuraavana päivänä Julian astma katoaa. Michel Bourdieu moittii vaimoaan siitä, että tämä uskoo tytön voineen parantua. Hänen vaimonsa vastaa: "Minä en usko, minä näen." Lääkäri tutkii Julian, toteaa terveeksi eikä pysty selittämään tapahtunutta. 

Tieto paranemisesta leviää nopeasti. Madenn ajaa hälisevät turistit pois ravintolastaan. Hän on enteiden ja etiäisten näkijöiden sukua ja alkaa pelätä Isaacin puolesta. Isaac on luvannut uutta ihmettä seuraavaksi päiväksi.

Kaikkein eniten tieto Isaacin näystä ravistelee sisar Annea. Hänestä tuntuu, että näky joka oli tarkoitettu hänelle, on vääryydellä otettu pois. Hän on mustasukkainen Isaacille. Pahinta on, ettei hän näe pojassa merkkiäkään vilpistä. Sekavassa mielentilassa Anne viettää yön rannalla. Sen jälkeen hän päättää lähteä pois, takaisin Pariisiin. Hän pakkaa tavaransa ja heittää yöpöydällään olleen pienen Madonna-patsaan mereen.

Michel Bourdieu yrittää väkisin viedä Isaacin pois kallioilta, mutta Isaacin isä Alan tulee väliin. Seuraavana yönä Alan pitkästä aikaa ensimmäisen kerran kiipeää unettoman Isaacin huoneeseen. He katsovat yhdessä pojalla olevaa kuvaa äidistään. Lucie istuu siinä rannalla viimeisillään raskaana. Isä ja poika lähentyvät. Sama tapahtuu yllättäen myös Bourdieun perheessä. Hugo lohduttaa isäänsä, joka tuntee kaikkien hylänneen hänet.

Raivoissaan oleva sisar Anne ei pysty pysyttelemään poissa saarelta. Hän menee sinne takaisin, hakee Julian kotoaan ja raahaa tämän väkisin rantaan tietämättä itsekään, mitä oikeastaan aikoo. Kauhuissaan olevan Julian astmaoireet palaavat. Anne pelästyy, päästää Julian menemään ja yrittää hukuttautua. Isaac pelastaa hänet.

Lopussa väkivalta lisääntyy entisestään. Luvattu ihme ei ole tullut ajallaan. Pettyneet pyhiinvaeltajat piirittävät Alanin ja Isaacin kotia ja heittelevät sitä kivillä. Julia on mennyt sairaalaan äitinsä kanssa. Michel Bourdieu päättää kostaa.

Lopun katastrofi huuhtoo mereen niin isät kuin pojatkin. Romaanissa rakennetut ihmissuhdekuviot pyyhkäistään olemattomiin.

Romaanin viimeinen luku tapahtuu neljätoista vuotta myöhemmin. Aikuiseksi kasvanut Julia tulee Pariisin Rue de Bacin luostariin tapaamaan sisar Annea. Anne ei enää ole nunna mutta on jäänyt luostariin maallikkosisarena. Hänen nimensä on nyt Alice. Julia kertoo, että Annen teot neljätoista vuotta aiemmin pelastivat Julian ja hänen äitinsä hengen.

Julian lauseet ovat kuin yhteenveto: "C'est arrivé parce que c'est arrivé" sekä "C'est le hasard. C'est tout." Se tapahtui koska se tapahtui. Se on sattumaa. Siinä kaikki.

Hämmentävä romaani. Loppu on kyllä voimakas, mutta se tuntuu sotivan sitä käsitystä vastaan, mikä minulla on kirjallisuuden tehtävistä. Kaikki romaanissa kehitellyt teemat raukeavat tyhjiin. Onko ihmeitä vai ei? Mitä hengellisyys merkitsee? Mitä usko on? Kannattaako rikki menneet ihmissuhteet korjata? Kaikki on vain sattumaa. Mitäpä näistä. 

Olen tämän sanonut aiemminkin, mutta sanon nyt uudestaan. En pidä nihilismistä asenteena.

Kun opetin alakoululaisia, annoin heille joskus kirjoitustehtäviä, joissa he saivat vapaasti keksiä tarinoita. Joskus niistä tuli hurjia. Jouduin usein muistuttamaan muutamia oppilaita, että ainakin tarinan tärkeimmät henkilöt kannattaisi pitää hengissä loppuun saakka. Se on reilua lukijaa kohtaan. Saman ohjeen olisin halunnut antaa myös Victoria Masille.

Victoria Mas, Un miracle. Albin Michel 2022. 219 s.

Victoria Mas: Le Bal des folles

Pariisin Salpêtrièren mielisairaalan muurien sisällä elää naisten yhteisö, jolle sairaalasta on tullut koti ja turvapaikka. Useimmilla on takanaan lamauttavia kokemuksia, jotka ovat särkeneet heidän mielensä ja tehneet elämisen sairaalan ulkopuolella mahdottomaksi. On myös niitä, jotka on suljettu muurien sisään, koska ympäröivä yhteiskunta ei hyväksy heidän ajatuksiaan. Tämän kirjan luettuani minun on vaikea ajatella heitä hulluina tai edes mielisairaina. Potilaita he kyllä ovat, koska heitä niin kohdellaan. 

Romaanin naisten maailma koostuu makuusaleista, puutarhasta ja kappelista. Sekä luentosalista, jossa sairaalan kuuluisa johtaja, tohtori Charcot, pitää suosittuja luentojaan. Niissä potilaat saadaan hypnoosin avulla "esittämään" hysteerisiä kohtauksia, joita sitten "parannetaan" muun muassa munasarjoja hieromalla. Harvat paranevat niin, että voivat jättää sairaalan taakseen. Romaanissa kyllä esiintyy pienessä roolissa yksi "parantunut". Hänenkään kohdallaan hoidot eivät ole häntä parantaneet, vaan se, että hän on löytänyt tanssista keinon kanavoida tunteitaan ja sittemmin myös ammatin Montmartren kabareissa. Jotta voi parantua, täytyy olla paikka, johon mennä tai palata.

Kerran vuodessa keväisin järjestetään "hullujen tanssiaiset", joihin kutsuvieraat ja muut silmäätekevät pääsevät töllistelemään sairaalan asukkeja. Tanssiaisiin valmistaudutaan sairaalassa huolella. Makuusalit muuttuvat ompelimoiksi, joissa potilaat valmistavat itselleen toinen toistaan näyttävämpiä juhla-asuja. 

Romaanin keskeiset tapahtumat sijoittuvat tanssiaisten valmisteluaikaan sekä itse tanssiaisiin maaliskuun 18. päivän iltana vuonna 1885. Taitavasti rakennetussa romaanissa kyseinen ilta muuttaa täysin kolmen sen päähenkilön elämän.

Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa. Tyyli on rauhallinen, konstailematon ja toteava. Se luottaa – aivan syystä – että romaani saa voimansa kerrotuista tapahtumista ja tarkasti nähdyistä henkilöhahmoista. Loskaisen kevään himmeä valo ja alakuloinen tunnelma tunkeutuu puutarhasta ikkunoiden kautta makuusaleihin.

Romaanin keskeiset henkilöt tulevat lukijalle läheisiksi. Hoitaja Geneviève on heistä eniten esillä. Lukija jakaa tämän kaksikymmentä vuotta Salpêtrièressa työskennelleen ja tohtori Charcot'hon jumaloivasti suhtautuneen tunnollisen hoitajan käsitysten muuttumisen. Nuoruuden idealismin haihduttua hän on oppinut näkemään potilaat parantumattomina.

La maladie déshumanise; elle fait de ces femmes des marionettes à la merci de symptomes grotesques, des poupées molles entre les mains de médecins qui les manipulent et les examinent sous tous les plis de leur peau, des bêtes curieuses qui ne suscitent qu'un interêt scientifique. Elles ne sont des épouses, des mères ou des adolescentes, elles ne sont pas des femmes qu'on regarde ou qu'on considère, elles ne seront jamais des femmes qu'on désire ou qu'on aime: elles sont des malades. Des folles. Des ratées. Et son travail consiste au mieux à les soigner, au pire à les maintenir dans des conditions décentes.

(Sairaus vie ihmisyyden; se tekee näistä naisista marionetteja, jotka ovat irvokkaiden oireiden armoilla, taipuisia nukkeja lääkäreiden käsissä. Lääkäreiden, jotka manipuloivat heitä ja tutkivat heitä kaikkien heidän nahkansa poimujen alta. Sairaus tekee heistä kummallisia otuksia, jotka herättävät vain tieteellistä mielenkiintoa. He eivät ole aviopuolisoita, äitejä tai lapsia, he eivät ole naisia, joita otetaan huomioon tai arvostetaan, heistä ei koskaan tule naisia, joita halutaan tai joita rakastetaan: he ovat sairaita. Hulluja. Epäonnistuneita. Ja hänen työnsä oli parhaimmillaan heidän hoitamistaan ja huonoimmillaan heidän säilyttämistään kunnollisissa oloissa.) 

Romaanin aikana Geneviève oppii näkemään potilaat ihmisinä, joita on kohdeltu väärin. Paljastan nyt ison juonenkäänteen, mutta kerronpa kuitenkin, että tämän oivalluksen takia hän lopulta päätyy itse potilaaksi entiselle työpaikalleen.

Geneviève on lääkäri-isän tytär, joka on jo lapsena valinnut tieteen omaksi tiekseen. Toisin kuin sisarensa Blandine, jonka valintana on ollut uskonto. Blandinen kuoltua nuorena Geneviève on jatkanut jokailtaista kirjeen kirjoittamista sisarelleen. Näitä kirjeitä vainajalle hänellä on jo iso laatikollinen. Kenelläpä niin kutsutulla "terveellä" ei olisi jokin salainen hullutus. Tieteellinen maailmankuva ei sulje pois näitä ihmissielun oikkuja.

Genevièven näkemykset alkavat muuttua, kun sairaalaan tulee uusi potilas. Eugénien passittaa sairaalaan hänen isänsä, jonka porvarilliseen elämänpiiriin ei sovi, että tytär ilmoittaa näkevänsä kuolleita ihmisiä ja keskustelevansa näiden kanssa. Sivistynyt ja kaikin puolin järjissään olevalta vaikuttava Eugénie tuo Genevièvelle viestejä tämän kuolleelta sisarelta, ja naiset alkavat ennen pitkää laatia suunnitelmaa Eugénien vapauttamiseksi.

Geneviève käy jopa puhumassa laitoksen johtajalle, Charcot'lle, Eugénien puolesta, mutta saa tylyn vastaanoton. Jopa ihailtu Charcot liittyy niiden miesten – isien, aviopuolisoiden, setien – ketjuun, jotka tässä romaanissa pitävät omaa arvovaltaansa tärkeämpänä kuin oikeuden toteutumista. Tässä romaanissa ehkä konkreettisemmin kuin missään aiemmin lukemassani koin sen väheksymisen ja tunteettoman ylivallan, jota miehet ovat naisiin kohdistaneet. Ymmärrän nyt hieman paremmin sitä turhautumista ja voimattomuutta ja niistä syntyvää katkeruutta, jota monet naiset epäilemättä edelleen kokevat. Tähän on lisättävä, että ymmärrän nyt paremmin myös sen vielä raskaamman katkeruuden, jonka synnyttää toisten naisten kavaluus. Tässä romaanissa tällaisen petturin osan saa Eugénien näennäisesti herttainen isoäiti.

Romaanin muita tärkeitä naisia ovat Louise ja Thérèse. Orpo Louise on jo lapsena joutunut setänsä raiskaamaksi. Sairaalassa hän on yksi Charcot'n parhaita "esiintyjiä". Hänen tragediansa on, että edes sairaalan muurit eivät suojaa häntä seksuaalisen hyväksikäytön toistumiselta. Nuori lääkäri viettelee tytön tuulesta temmatuilla lupauksilla avioliitosta.

Thérèse on entinen prostituoitu, joka on joutunut mielisairaalaan heitettyään sutenöörinsä Seineen. Hänestä on tullut sairaalan potilaille korvikeäiti, joka neuloo huiveja kaikille tarvitseville. Hänessä romaani antaa varoittavan esimerkin laitostumisesta. Kun Thérèse todetaan parantuneeksi – mikä sitten hänen sairautensa lienee ollutkaan – hän reagoi yrittämällä itsemurhaa. Teollaan hän varmistaa itselleen paikan sairaalassa, joka on hänelle armollisempi ja turvallisempi kuin Pariisin kadut.

Tätä romaania voi ehkä syyttää asenteellisuudesta ja osoittelevuudesta, mutta ainakin minulle pieni ravistelu oli aivan paikallaan. Sitä paitsi romaani on kyllä erittäin taitavasti rakennettu ja se perustelee näkemyksensä uskottavasti. Romaanin kylmien miesten joukossa on myös onneksi Théophile, Louisen veli, joka tekee kaikkensa saadakseen sisarensa ulos mielisairaalasta. Eikä hän tee tätä erityisestä sisarusrakkaudesta – veljen ja sisaren suhde on ollut etäinen – vaan siksi, että se on oikein. Ehdottomasti mieleenpainuvimpia tänä kesänä lukemistani kirjoista.

Tulin ostaneeksi tämän kirjan tietämättä siitä tai kirjailijasta ennakolta yhtään mitään. Kansikuva kiinnitti huomioni, sillä olen jossain museossa nähnyt surrealistisen lyhytfilmin, josta kansikuva on peräisin. Nyt myöhemmin olen saanut tietää, että kyseessä on Victoria Masin esikoisromaani ja että siitä on jo ehditty tehdä elokuva. 

Victoria Mas, Le Bal des folles. Albin Michel 2021. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2019. 235 s.

-------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 29: Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa.