Pat Barker: The Silence of the Girls

Homeroksen Ilias-eepoksessa kuvatun Troijan sodan tausta on hyvin tiedossa. Troijan prinssi Paris sieppasi Spartan kuninkaan Menelaoksen puolison, kauniin Helenan. Kreikkalaiset kuninkaat yhdistivät voimansa ja aloittivat Troijan piirityksen.

Vähemmän tunnettua on, että Iliaassa sama motiivi – monta kuolemaa aiheuttava kiista naisesta – esiintyy toisenkin kerran. Englantilainen kirjailija Pat Barker (s. 1943) on myyttis-historiallisessa romaanissaan The Silence of the Girls nostanut keskiöön tämän vähemmän tunnetun tarinan.

Romaani vie meidät siis Troijan sodan tapahtumiin. Troija on pitänyt puolensa jo kahdeksan vuoden piirityksen ajan. Kreikkalaiset piirittäjät hyökkäilevät lähikaupunkeihin ruoan, juoman ja sotasaaliin toivossa. Kirja alkaa dramaattisesti kreikkalaisten hyökkäyksestä Lyrnessoksen kaupunkiin. Naiset ovat paenneet linnoituksen torniin, kaupungin muureilla käydään taistelua. Kreikkalaisten parhaan soturin, Akhilleuksen, sotahuuto leikkaa ilmaa. Hänen sotilaidensa, myrmidonien, läpimurto on vain ajan kysymys.

Tarinaa kertoo minämuodossa Lyrnessoksen kuninkaan 19-vuotias puoliso Briseis. Kertomuksella on myös tekstiin sijoitettu nimetön kuulija. Välillä Briseisin kertomuksen katkaisee kursiivilla painettu kuulijan kysymys. Ehkä kyse on Briseisin pään sisällä kuuluvista äänistä, joiden kanssa hän paljastaa keskustelevansa unettomina öinään.

Tornin huipulta Briseis näkee, miten Akhilleus kylmästi teurastaa hänen isänsä, veljensä ja aviomiehensä. Kaikki muutkin kaupungin miehet surmataan. Naiset otetaan vangeiksi ja jaetaan kreikkalaisten taistelijoiden sotasaaliiksi. Kauneimmaksi arvioimansa, Briseisin, myrmidonit luovuttavat "palkinnoksi" päällikölleen.

Voiko nainen oppia rakastamaan tai edes sietämään miehensä ja veljiensä surmaajaa? Briseis ei anna suoraa vastausta. Kirjan mittaan Briseis ja lukija hänen mukanaan oppii kuitenkin näkemään Akhilleuksessa muutakin kuin tappokoneen. Romaani antaa myyttisille henkilöilleen uskottavan persoonallisuuden. Heidän ajatusmaailmansa ja tekonsa muuttuvat psykologisesti ymmärrettäviksi.

Akhilleus ei kohtele Briseisiä erityisen huonosti. Muut orjat hoitavat taloudenpidon. Briseisin odotetaan ainoastaan tarjoilevan illallisella ja olevan käytettävissä vuoteessa. Vuoteessa Akhilleus suoriutuu joka ilta nopeasti ja jättää sen jälkeen Briseisin rauhaan. Keskusteluseuraa Akhilleus ei Briseisistä kaipaa. 

Tilanne muuttuu, kun Briseis sattuu kerran tulemaan vuoteeseen suoraan merestä. Akhilleus nuolee suolaa Briseisin vartalolta ja hiuksista. Vähitellen ymmärrämme, että Akhilleus hakee Briseisistä äidin lämpöä. Akhilleuksen äiti oli merenneito, joka palasi mereen pojan ollessa vasta 7-vuotias. 

Briseis näkee luonnollisesti sen epäoikeudenmukaisuuden, joka on naisten osana miesten hallitsemassa yhteisössä. Barker ei kuitenkaan ole halunnut antaa hänelle nykyisen länsimaalaisen naisen käsityksiä ihmisten itsemääräämisoikeudesta. Briseis ei täysin jaa nykylukijan feminististä närkästystä. Briseis toteaa, että valloittajat eivät tee mitään, mihin heillä ei ole täyttä oikeutta. 

Ylhäinen nainen on ennenkin elänyt rajoittunutta elämää palatsiin suljettuna. Viiden avioliittovuoden jälkeen Briseis on edelleen lapseton ja joutunut ristiriitaisin tuntein seuraamaan sivusta aviomiehensä orjattaren mahan pyöristymistä. Nyt kohtalo on tehnyt hänestä itsestään orjattaren. "Yksikään tuntemani jumala ei kuuntele orjien rukouksia", hän toteaa. Siitä huolimatta hän rukoilee Apollo-jumalalta ruttoa, joka tappaisi kreikkalaiset.

Ulkonäkö ja hedelmällisyys ovat orjiksi joutuneiden naisten ainoaa valuuttaa. Äveriään miehen puolisosta on tullut palvelusorja, ja entinen orja on kohonnut arvostetun soturin hemmotelluksi puolisoksi. Sodan pitkän keston takia monilla naisilla on jo lapsia valloittajien kanssa.

Orjattariksi joutuneilla naisilla on myötätuntoa toisiaan kohtaan. He pystyvät välillä jopa nauramaan kohtalolleen. He laskevat leikkiä uusien miestensä sänkytavoista: Odysseus puhuu rakastelun jälkeen loputtomasti vaimostaan Penelopesta; kuningas Agamemnon suosii Khryseis-tytön “takaovea”. Muutenkin kirjan repliikit ovat nykyaikaisen suorapuheisia. Tosin kun tämän romaanin luettuani vilkaisin Otto Mannisen Ilias-käännöstä totesin, että soturien puhe on siinäkin räväkkää. Heksametri vain tekee siitä juhlallisen tuntuista. 

Osa naisista on kiintynyt isäntiinsä. Ajaxin orja Tecmessa puolustelee miehensä väkivaltaisia kohtauksia ja itseensä kohdistuneita pahoinpitelyjä sodan aiheuttamalla stressillä. Naisilla oli tietenkin hyvä syy yrittää miellyttää miestään. Jos mies kyllästyi orjattareensa, hän saattoi lahjoittaa tämän miehistön yhteiseen käyttöön. Briseis toteaa, että orjat kyllä tietävät olevansa esineitä ja suhtautuvat itseensä sellaisina. Toisaalta orja on valmis mihin tahansa lakatakseen olemasta esine ja ollakseen taas henkilö – vaikka menemään naimisiin aviomiehensä murhaajan kanssa.

Apollo-jumala tuntuu vastaavan Briseisin rukouksiin. Joka päivä leiristä löytyy enemmän kuolleita rottia kuin edellisenä päivänä. Sitten alkavat kuolla soturit. Uskotaan, että syynä on se, ettei kuningas Agamemnon ole suostunut luovuttamaan Khryseis-orjatartaan tämän isälle, Apollon papille, vaan on nöyryyttänyt vanhaa miestä tämän käydessä pyytämässä tytärtään takaisin.

Akhilleus järjestää kokouksen, jossa ennustaja kertoo Agamemnonille, että Khryseis täytyy palauttaa isälleen, jotta sovinto Apollo-jumalan kanssa saadaan aikaan ja rutto häviää. Loukkaantunut Agamemnon suostuu mutta ilmoittaa ottavansa Khryseisin tilalle Akhilleuksen palkinnon, Briseisin. Akhilleus puolestaan ilmoittaa, ettei enää sen jälkeen suostu taistelemaan troijalaisia vastaan.

Olemme nyt siis tilanteessa, josta Homeroksen Ilias alkaa. Tähän kohtaan on romaanissa sijoitettu lyhyt luku, joka kertoo hän-muodossa Akhilleuksen ja hänen kumppaninsa Patrokleen yhteisestä lapsuudesta. Tästä eteenpäin romaanissa vuorottelevat luvut joissa Briseis jatkaa tarinaansa minämuodossa, ja luvut jotka on kerrottu hän-muodossa ja joissa näkökulmahenkilönä on joko Patrokles tai Akhilleus. Silloin kun kyseessä on Akhilleuksen näkökulma, kerronta etenee preesensissä. Se kuvastaa sitä, että Akhilleus elää ikuisessa nykyhetkessä. Hänen mielensä on taistelukenttä. Briseis toteaakin, että Akhilleuksen kaikki tunteet ovat jonkinlaisia vihan sävyjä. Kun hän kulkee kohti taistelua, katselijoista näyttää, että hänen päänsä on tulessa.

Troijan sodassa oli kyseessä kiista Helenasta; Agamenonin ja Akhilleuksen kiista Briseisistä johtaa samanlaiseen tuhoon. Ilman Akhilleusta ja hänen myrmidonejaan kreikkalaiset kuolevat joukoittain taisteluissa. Pat Barkerin romaanissa osoitetaan selvästi, että kummassakaan tarinassa ei ole kyse naisen kunnian palauttamisesta. Miehen kunniaahan niissä on loukattu: mieheltä on viety hänen omaisuuttaan. Briseis toteaakin, että hän on yhtä syyllinen kiistaan kuin luu on koirien tappeluun.

Romaanin jännittävistä tapahtumista en paljasta tämän enempää. Iliaksen lukeneille tarinan pääpiirteet ovat tutut. Mainittakoon kuitenkin, että ennen romaanin loppua Akhilleuksen elämään tulee uusi aikamuoto, futuuri. Hänen on otettava huomioon myös muut kuin itsensä ja tehtävä valmisteluja tulevaisuuden varalle.

Kirjan nimi – tyttöjen hiljaisuus – kertoo sen, että naisilla ei kreikkalaisessa ja troijalaisessa kulttuurissa ollut ääntä, koska heitä ei haluttu kuulla. Suun avaaminen olisi tietänyt vaikeuksia tai pahoinpitelyä. Miehet puhuvat naisista kuin esineistä, joilla ei ole omaa tahtoa. Tämä kirja antaa muutamille heistä äänen ja puheenvuoron. Vielä kirjan lopulla Briseis kuitenkin pohtii, onko hänellä omaa tarinaa vai onko hänen osansa olla ikuisesti pieni osa Akhilleuksen tarinaa. 

Tämän kirjan jälkeen Iliasta ei voi lukea kuulematta sen sivuilta naisten tukahdutettuja ääniä. 

Pat Barker on julkaissut tähän romaaniin jo kaksi jatko-osaa. Valitettavasti tätä sarjaa ei ole suomennettu – eikä mitään muutakaan tämän Booker-voittajan laajasta tuotannosta.

Pat Barker, The Silence of the Girls. Penguin Books 2019. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2018. Kansitaide: Sarah Young. 325 s.

Adolf Muschg: Uskoton prokuristi

Kirjan alkuperäinen nimi ja suomalaisen painoksen alaotsikko – Liebesgeschichten, Rakkaustarinoita – kertoo mistä on kyse. Kokoelman seitsemässä novellissa käsitellään rakkautta monesta katsantokulmasta. Ajattelin, että tämän minulle tärkeän aiheen lisäksi kertomuksissa olisi myös huumoria. Siis kirja minun makuuni, kuvittelin. 

Eipä sitten kuitenkaan ollut. Kyllä tämän luki, ja lopussa jo vähän lämpeninkin... mutta, mutta. Yleensä luen novellin kertahotkaisulla – se on mielestäni osa novellitaiteen ideaa – mutta tällä kertaa jätin usein lukemisen kesken ja jatkoin uudestaan myöhemmin, toisinaan vasta seuraavana päivänä. Tämä kertoo siitä, että novelleissa ei ollut minulle sitä jotain, joka pakottaa lukemaan seuraavan virkkeen, ja sitten seuraavan...

Kerronnan sävy vaihtelee kokoelman kertomuksesta toiseen, absurdia huumoriakin niissä on, mutta niiden komiikka ei kohdallani realisoitunut nauruksi. Monessa tarinassa on hieman hysteerinen, pingottunut, jopa surrealistinen tunnelma. Huvittavuus syntyy useimmiten siitä, että kertoja vaikuttaa lievästi mielenvikaiselta ja korostaa monisanaisesti ja kiemuraisin lausein epäolennaisilta vaikuttavia yksityiskohtia. 

Luen aika harvoin saksankielisen kielialueen kirjoja, joten en osaa sijoittaa näitä kertomuksia sen kielialueen kerrontaperinteeseen. Minulle tulivat lähinnä mieleen muutamat absurdin draaman edustajat.

Tässä muutama kommentti kokoelman novelleista:

Uskoton prokuristi

Tarinan nimettömäksi jäävä päähenkilö on kodinkoneita kaupittelevan yrityksen prokuristi. Vaikuttaa siltä, että myös saksalaisella kielialueella tähän ammattiin liittyy mielikuvia rutikuivasta paperinpyörittäjästä. Tarinan prokuristi, jonka elämästä kerrotaan hän-muodossa,  haluaisi tarkasti säänneltyyn elämäänsä jotain, millä olisi "jotain tekemistä hänen kanssaan henkilökohtaisesti" – sanalla sanoen hän haluaisi rakastajattaren. Ensimmäisessä virkkeessä sanotaan "ei siksi että liikkeessä toisillakin oli". Se, että se täytyy mainita, kertoo, että ajatus on kuitenkin käynyt prokuristin mielessä. Hmm – siis jotain henkilökohtaista siksi että toisillakin on.

Kuten arvata saattaa, ristiriitainen toive toteutuu ja jää toteutumatta yhtä aikaa. Oman elämänalueen etsiminen johtaakin toisen miellyttämiseen. Prokuristi aloittaa suhteen eräässä markkinointitapahtumassa tapaamansa naisen kanssa. Jo ensimmäisellä tapaamiskerralla hän alkaa suunnitella suhteesta irrottautumista. Koska suhde kuitenkin näyttää merkitykselliseltä naiselle, hän jatkaa sitä – vastentahtoisesti ja pakotietä etsien. Lopulta hän helpotuksekseen onnistuu. Umpisuolen leikkaus tarjoaa sopivan tilaisuuden suhteen katkaisemiselle.

Jotain mieluisaa elämässä

Novelli muodostuu maalaismiehen oikeuden tuomareille kirjoittamasta kirjeestä. Tyttäriensä kanssa maannut isä perustelee siinä tekojaan ja vakuuttaa tehneensä ne pelkästä hyväntahtoisuudesta tyttäriään kohtaan. Yksinkertaisen miespolon kirje vaikuttaa vilpittömältä. Kyseessä on hyvän maun ja sovinnaisen moraalin vastainen tarina – eli se tekee juuri sitä, mihin kirjallisuus niin hienosti pystyy. Antaa äänen sille, jonka mielellämme vaientaisimme.

Sininen mies

Surrealistisen unenomainen tarina miehestä, joka menettää vaimonsa – ehkä nuukuuttaan. Mies kertoo tarinansa minämuodossa.

Playmate

Psykologisesti oivaltavan tarinan kertoo minämuodossa isä, joka tulee tapaamaan avioerossa äidille jäänyttä poikaansa. Isä nimittää poikaa "Kaveriksi". Isä ja poika käyvät eläintarhassa ja syömässä. Isä antaa pojalle muumikäsinuken "Ruotsista". Aiemmin isä on antanut pojalle myös muumikirjan, koska on itse pitänyt siitä. Poika ei kirjaa muista, ilmeisesti äiti ei ole lukenut sitä hänelle.

Ennen lähtöään isä vielä käväisee pojan kotona, koska poika haluaa näyttää isälle Raffin, kaniininsa. Poika hakee huomiota käyttäytymällä kaoottisesti ja kuten ilmenee, myös sadistisesti. Kertomuksen viimeinen virke paljastaa vastenmielisyyden, jota isä on tuntenut poikansa tapaamisesta ja jota hän itse ei ole huomannut. Pojan käytös selittyy sillä, että poika on vaistonnut isän asenteen.

 
Piikki lihassa

Tiedätkö sen slapstick-klassikon, jossa mies kävelee kadulla. Hänen edessään on banaaninkuori, jota mies ei tietenkään huomaa. Viime hetkellä mies väistää banaaninkuoren – ja putoaa likakaivoon. Tämä tarina toimii juuri tällä tavalla. Ymmärrät, jos luet.

Kokoelman novelleista tämä on kauimpana rakkauskertomuksesta, paitsi jos ajattelee, että sen päähenkilö ja minäkertoja on rakastunut omaan elämäänsä.

Kertoja on ollut valokuvaajana arkeologisilla kaivauksilla. Kuvaa ottaessaan hän kaatuu kaktuspensaaseen. Hän onnistuu poistamaan kaikki piikit paitsi yhtä, joka painuu vain syvemmälle hänen kyynärpäähänsä. Paikalliset oppaat vaikuttavat huolestuneita, mutta yhteisen kielen puuttumisen takia mies ei voi olla varma, miten vaarallinen kaktuksen piikki on. 

Kertoja löytää paikallisesta pienestä museosta englannintaitoisen miehen, joka sanoo, että piikki ei ole vaarallinen. Mies hakeutuu kuitenkin vielä sairaalaan, jonka lääkäri on lounaalla mutta hoitajat vakuuttavat, ettei ole syytä huoleen. Seuraavana päivänä mies viimein pääsee lääkäriin. Ei huolta, kyynärpää on kunnossa.

Ja lopussa sitten on vuorossa se slapstick-likakaivo.

Kun isoisä bordellissa kävi

Tämä tarina on kerrottu harvinaisessa me-muodossa. Kertoja edustaa lapsijoukkoa, joka syystä tai toisesta on pysyvästi vuoteenomana. Novellissa viitataan hapenpuutokseen jossain kehitysvaiheessa. Lapset asuvat yhdessä isoisänsä kanssa, muita ei ole. Isoisä tuo heille ruokaa. 

Ilmeisesti ajanvietteekseen lapset tenttaavat isoisää hänen elämänsä ainoasta bordellikäynnistä. Isoisän vastaukset ovat kierteleviä, ja hän keskittyy lasten mielestä epäolennaisiin seikkoihin. Kyseessä on todella absurdi tarina, joka toi mieleen Beckettin näytelmien erikoisilla tavoilla fyysisesti rajoittuneet päähenkilöt.

Hyvittäjä

Tästä tarinasta pidin tässä kirjassa eniten. Niin paljon, että mieleni tekisi lukea jotain muutakin Adolf Muschgin kirjoittamaa.

Kyseessä on omituisella logiikalla rakennettu avioliittodraama, jonka kertoja tunnistautuu tapahtumien sivustakatsojaksi. Hän puhuu sattumuksista “täkäläisessä oikeudessa” ja “meidän kaupungissamme”. Samalla hän kuitenkin tuntee kertomuksensa päähenkilöiden elämän intiimeimmätkin yksityiskohdat. Tässä kertomuksessa – kuten kokoelman muissakin tarinoissa – tarinan avaimet on piilotettu epäolennaisten yksityiskohtien ja pohdintojen monisanaiseen vyöryyn.

Armin Bleuler, 52-vuotias krematorionhoitaja, saa tarinan alussa tuomion ruumiinryöstöstä ja hänen puolisonsa Sabine varastettuun tavaraan ryhtymisestä. Armin on vienyt 17 vainajalta vihkisormuksen, ja Sabine on yrittänyt ne pantata.

Tässä esimerkki kertojan monisanaisista vuodatuksista. Lainauksessa on kyse Arminin tutustumisesta tulevaan puolisoonsa Sabineen:

Mutta kun vaaditaan, ettei mitään pahaa saa edes ajatella, niin tulee väkisinkin ajatelleeksi jotakin mikä on väärin, ahdistavia asioita, joita ei mitenkään voi yhdistää aikuisten naisihmisten varmaan käytökseen, siihen miten ne keikuttavat tyköistuvia takapuoliaan – ei voi, koska ei saa, ei siinä enää mikään komentelu auta eikä ajan mittaan edes itsetyydytys. Niinpä Armin sitten olikin niin ujo, että niinkin yksinkertainen kihlattu kuin Sabine saattoi häneen verrattuna tuntea itsensä varmaksi, varmaksi ja vähän vaivautuneeksi myös, sillä miehinen viattomuus on kuten tunnettua räjähtävää ainesta, johon ei ole luottamista. Näin siis Armin kidutti itseään kantaessaan ensi rakkautensa ristiä, mikä on inhottavin yksin jäämisen muoto joka ankarasti kasvatetun ihmisen osaksi voi tulla, koska hän ei milloinkaan rohkene antaa toisen huomata toiveita joita itsessään ruokkii ja joiden yllä riippuu kiven raskaana isän lausuma tuomio saastasta ja syyllisyydestä: uhkaavat puheet synnistä, joka antoi elämän mutta jossa ei saa olla tietoakaan elämästä sen täydessä merkityksessä (taloudelliset syyt) ja joka ei sen vuoksi halua siitä mitään tietääkään (moraaliset syyt). Armin ei tehnyt Sabinen kanssa mitään mitä olisi tarvinnut hävetä, mutta ei liioin mitään mitä hän ei olisi hävennyt.

Tarinassa käy vähitellen ilmi, että rikoksessa ei ole ollut kyse ahneudesta vaan Arminin tarkkaan suunnitellusta kostosta, jonka syynä on ollut vaimon uskottomuus heidän kihlausaikanaan kauan sitten.

Adolf Muschg (s. 1934) on sveitsiläinen saksaksi kirjoittava kirjailija. Uskoton prokuristi on ainoa hänen kirjoistaan, joka on käännetty suomeksi. Lisäksi Yleisradio on toteuttanut suomeksi kaksi hänen kuunnelmaansa.

Adolf Muschg, Uskoton prokuristi: Rakkaustarinoita. Weilin & Göös 1987. Alkuteos Liebesgeschichten ilmestyi vuonna 1972. Saksan kielestä suomentanut Sinikka Kallio. Päällyksen suunnittelu: Tuula Mäenpää. Kansikuva: Hannu Mäenpää. 179 s.

Marie-Aude Murail: Tête à rap

Tämä on neljäs osa Nils Hazardista, Sorbonnen yliopiston etruskologista ja "arvoitusten metsästäjästä", kertovasta nuorille suunnatusta dekkarisarjasta. Aikaisemmista osista kirjoittamani jutut löydät näistä kolmesta linkistä. Tässä kuten aiemmissakin osissa Nils Hazard itse kertoo tarinaa minämuodossa.

Joku murhaa huumeiden käyttäjiä Pariisissa. Räpmuusikko Axel, jonka hengen Nils Hazard pelasti romaanissa L'assassin est au collège, on kirjoittanut kappaleen, joka tuntuu kertovan juuri kyseisestä murhaajasta. Kappaleen nimi Serial Killer eli SK omaksutaan yleiseen käyttöön murhaajasta puhuttaessa. Nils suhtautuu Axeliin yhä suojelevasti, ja häntä pelottaa Axelin ystäväpiirin huumeiden käyttö. Tässä romaanissa suurkaupungin nuorten monet ongelmat on onnistuneesti ujutettu mukaan tarinaan.

Axelin bändi Tête à rap on tekemässä läpimurtoa Pariisin musiikkimaailmassa. Tämän romaanin viimeisellä keikallaan bändi esiintyy jo maineikkaassa Bataclan-teatterissa (jonka nimeen nykyään liittyy pahaenteinen vivahde sinne vuonna 2015 tehdyn terrori-iskun takia). 

Yksi bändin hittikappaleista, Charlie t'excite, kertoo Nils Hazardista. Syystä, jota Nils ei ymmärrä, Axel on alkanut kutsua häntä Charlieksi. Luultavasti kyse on bändin – ja nuorison yleensäkin – halusta keksiä uusia ilmauksia tutuille asioille. Minulle antoisinta tässä romaanissa oli juuri nuorten runsaasti siteerattu dialogi. 

Romaani on kirjoitettu 1990-luvulla, joten aivan uusimpia muoti-ilmauksia siinä ei luonnollisesti ole. Ranskan nuorisokielen kehityssuunnat ovat kuitenkin jo hyvin nähtävissä. Nuorten kielessä on paljon suoria lainauksia englannin kielestä. Sanoja myös lyhennetään lähes aina, kun siihen on mahdollisuus – aivan kuin elämä olisi niin hektistä, että millään ei ehdi lausua sanaa kokonaan. Noin nelikymppinen Nils Hazard ei tietenkään ymmärrä heti kaikkia ilmauksia, joten jonkun täytyy aina selittää ne hänelle – ja siinä samalla lukijallekin.

Alamaailman ja nuorison käyttämä verlan-kieli on Nils Hazardille jo ennestään tuttu. Verlan tulee sanasta l'envers ('takaperin'). Nimi kertoo kielen toimintaperiaatteen: sanan tavut vaihtavat järjestystä. Tästä esimerkkinä yksi säepari Axelin räpistä:

Il tue une meuf, il tue un keuf,

Serial Killer va te faire ta teuf ! 

(Se tappaa muijan, se tappaa kytän, 
Serial Killer järjestää sulle juhlan!) 

Sanat meuf (femme), keuf (flic) ja teuf (fête) ovat verlan-kieltä.

Tämän romaanin ilmestymisen jälkeen verlan-kielen ilmauksissa on astuttu vielä askel pitemmälle. Tässä romaanissa arabeista käytetään vielä verlan-kielen muotoja beur ja beurette. Uusimmassa slangissa beur on käännetty vielä uudestaan takaperin ja näin on saatu sana reub.

Kohteliaisuudesta ystäväänsä kohtaan Nils käy Axelin bändin keikoilla ja oppii jopa vähitellen pitämään hard core räpistä. Bändin liepeillä häilyy myös toinen Nilsin vanha tuttu Axelin koulusta. Boussicot on alkanut käyttää kovia huumeita. Näyttää siltä – ja Boussicot'sta itsestäänkin tuntuu – että hänen elämänsä on luisumassa kohti vääjäämätöntä tuhoa.

Sarjamurhaajan yhden uhrin Nils Hazard löytää Louvren työntekijöiden WC-tiloista. Nils pitää Louvressa esitelmiä etruskeista haluttomille nuorille, jotka osallistuvat järjestettyyn iltapäivätoimintaan ja joiden huvina tuntuu olevan ohjaajiensa nöyryyttäminen. 

Nils myös uskoo eräänä iltana nähneensä murhaajan ja että murhaaja nyt on hänen jäljillään. Nils ottaa hoitaakseen koiran, jonka uskoo kyseisenä iltana karanneen murhaajalta. Koiran kaulapannassa on nimi Tod, jonka Nils luonnollisesti tunnistaa saksan kielen kuolemaa merkitseväksi sanaksi. Nils korjaa kotiinsa toisenkin perheestään karanneen: Axelin bändissä on jäsen, joka kohtelee väkivaltaisesti 9-vuotiasta pikkuveljeään Karimia. Kotoaan karannutta Karimia piilotellessaan Nils joutuu perehtymään lähiönuorten lukutaidottomuuteen. Nilsin ohjauksessa Karimin lukutaito kehittyy huimaa vauhtia.

Marie-Aude Murail on ilmaissut selkeästi huolensa ranskalaisnuorten lukutaidosta. Usein näyttää kyse olevan siitä, etteivät nuoret älypuhelinten ja kuvallisen viestinnän maailmassa tunne tarvitsevansa lukutaitoa. Osittain kyse on myös opettajien voimattomuudesta nuorten haluttomuuden edessä.

Levottomat ja väkivaltaiset unet alkavat vaivata Nilsiä. Välillä hän epäilee jopa olevansa itse Serial Killer. Hän miettii, voisiko hänessäkin olla kaksi toisistaan tietämätöntä puolta: tohtori Jekyll ja mister Hyde.

Romaanin lopussa Nils saa selville rikollisen, mutta ymmärtää, ettei pysty todistamaan oivallustaan poliisille. Eräänlainen poeettinen oikeudenmukaisuus kuitenkin toteutuu. Rikos saa rangaistuksen. Myös romaanin monet ihmissuhdeongelmat ratkeavat. Oikeudenmukaisuuden ja ihmisyyden puolesta asioita on taustalla järjestellyt huumeidenkäyttäjä Boussicot. Nils ymmärtää, että Boussicot on hoitanut loppuun asiat, jotka hän itse on jättänyt puolitiehen. Boussicot on tehnyt likaisen työn, jotta Nils voi säilyä puhtaana. Nilsille selviää, että ulkonaisesta rappiosta huolimatta ihminen voi pyrkiä hyvään ja olla arvokas.

Romaanissa on mukana myös mainiota parodiaa television rikosohjelmista. Nils halutaan mukaan tv-ohjelmaan, jossa hänen on määrä esittää osuutensa dramatisoidussa jaksossa, joka kuvaa ruumiin löytymistä Louvresta. Nilsin nihkeä suhtautuminen tv-juontajaan huvitti ainakin minua. Juontajasta tuntui käsittämättömältä, että joku ihminen ei todellakaan halua julkisuutta.

Tässä osassa Nilsin tyttöystävä Catherine Roque on pienemmässä roolissa kuin sarjan aiemmissa romaaneissa. Hän ei enää ole Nilsin sihteeri vaan hankkii toimeentulonsa erilaisista pätkätöistä. Hänen asuntonsa on kuitenkin edelleen pakopaikka Nilsille silloin, kun hänen ahdistuksensa kasvaa liian suureksi. Tutustumme tässä kirjassa myös Catherinen vanhempiin. Catherinen äiti odottaa kovasti – ehkä painostaa olisi oikea sana – että Nils kosisi ja hän saisi pian lapsenlapsia.

Kettuterrieri Tod, murhaajan koira, jää lopulta pysyvästi Nilsille. Marie-Aude Murail on kertonut lainanneensa koiran rodun Tintti-sarjakuvan Miloulta.

Kirjailijan kiinnostus kielen eri muotoihin tulee esiin myös romaanisarjassa Malo de Langesta. Sen repliikeissä hän käyttää 1800-luvun varkaiden kieltä.

Marie-Aude Murail, Tête à rap. L'École des loisirs 2013. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1994. Kansikuva: Gabriel Gay. 163 s.

Clara Dupont-Monod: La Passion selon Juette

Clara Dupont-Monod'n (s. 1973) elämäkerrallisen romaanin päähenkilö Juette (tai Yvette) syntyi nykyisen Belgian alueella, Huyn kaupungissa vuonna 1158. Hänen elämästään tiedetään harvinaisen paljon siksi, että augustinolainen kaniikki Hugues de Floreffe kirjoitti muistiin hänen elämäntarinansa. Hugues de Floreffe oli Juetten rippi-isä, josta tuli myös hänen uskottunsa ja ystävänsä.

Kerron seuraavassa melko paljon nimenomaan romaanin Juetten elämästä. On hyvä muistaa, että romaani ei täysin vastaa todennettavia historiallisia tapahtumia.  Jos alkaa vaikuttaa siltä, että luet kirjan mieluummin itse, lopeta ihmeessä lukeminen.

Romaanissa Juette kasvaa porvarisperheen tyttärenä Huyn kaupungissa, Maas-joen varrella. Isä suhtautuu tyttäreen lämpimästi, pitää tätä pikku lintusenaan, mutta naittaa tämän ajan tapaan nuorena, vasta 13-vuotiaana, lähes 40-vuotiaalle miehelle tytön ilmiselvästä vastustelusta huolimatta. Äiti on kylmäkiskoinen tapauskovainen. Hän ei ole kannustanut tyttöä tämän halutessa oppia lukemaan paremmin. Äidin mielestä aviomies odottaa puolisoltaan kädentaitoja, ei lukutaitoa. Juetteen jää kuitenkin suuri tarinoiden jano. Hän kuuntelee ja painaa mieleensä tarinoita ritareiden elämästä.

Jo lapsena Juette pohtii syvällisiä asioita. Hän huomaa ristiriidan äidin uskonlauseiden ja tekojen välillä. Juette ei myöskään hyväksy pappeja jotka makaavat seurakuntalaisten kanssa; piispoja jotka keräävät suuren omaisuuden; kirkonmiehiä jotka syövät itsensä lihaviksi. 

Juetten rippi-isä Hugues de Floreffe työskentelee luostarissa kirjojen kuvittajana. Hän on jo varhain nähnyt Juetten erityislaatuisuuden. Ikäerosta huolimatta heistä tulee ystävät. Juette on lumoutunut Huguesin kuvista sekä ritareista kertovista tarinoista.

Romaanissa vuorottelevat Juetten ja Huguesin minämuodossa kerrotut osuudet.

Luostarin apotti, Jean, suhtautuu tieteeseen myötämielisesti. Aristoteleen teokset ovat hänen mielilukemistoaan. Hän jakaa pariisilaisen ystävänsä, maisteri Amauryn, ajatukset siitä, että Kristus on mukana jokaisessa leivässä, ei ainoastaan öylätissä. Isä Jeanin ja maisteri Amauryn ajatukset ovat saaneet vaikutteita katolisen kirkon harhaopeiksi julistamista kataarilaisuudesta ja valdolaisuudesta. Isä Jeanin ja Huguesin kautta kataarilaisten ajatukset tulevat myös Juetten tietoisuuteen.

Maisteri Amauryn ja hänen oppilaidensa kohtalo kulkee romaanissa synkkänä sivujuonteena ja muistutuksena toisinajattelun vaaroista. Heidän mukanaan päätyvät roviolle myös Aristoteleen teokset. Romaanin myöhemmässä vaiheessa Juette vain nipin napin välttää saman kohtalon. 

Lapsivaimo Juette inhoaa miehensä kanssa makaamista. Miehen kehokin on vastenmielinen. Hän joutuu miettimään, onko hänen ihailemiensa ritarienkin keho samanlainen ja toimivatko hekin samoin naisten kanssa. Pitkäksi aikaa Juette menettää kykynsä nauttia kertomuksista. Juette ajautuu syvään masennukseen. Hän tuntee, että fyysinen yhteys mieheen on johtamassa hänet kadotukseen.

Juetten ensimmäinen lapsi syntyy kuolleena. Huguesille Juette toteaa: “Un corps mort fait des enfants morts. C’est normal.” Kuollut ruumis tekee kuolleita lapsia. Se on normaalia.

Kataarien tapaan Juette ei usko tarvitsevansa välittäjää itsensä ja Jumalan välille. Myös kataarien ajatus avioliitosta prostituutioon verrattavana paheena on Juettelle täysin ymmärrettävä. Kun hän tulee uudelleen raskaaksi, hän toivoo synnyttävänsä jälleen kuolleen lapsen. Jonkin aikaa hän karttaa myös ystäväänsä Huguesia, koska on alkanut nähdä tämänkin miessuvun edustajana. Huguesille ero on raskas: hän seurailee Juettea kaupungilla rohkenematta kuitenkaan ottaa tähän yhteyttä. Vähitellen Juetten ja Huguesin välit palaavat ennalleen. 

Uuden lapsen syntymä johtaa Juetten yhä syvemmälle epätoivoon. Juetten selostus kastetilaisuudesta on kylmäävää luettavaa.

     L'enfant est baptisé. On l'a enveloppé dans un voile blanc, symbole de la pureté du nouveau chrétien. Cette cérémonie, paraît-il, lui promet d'échapper à l'enfer. Moi aussi j'ai été baptisée, et pourtant. L'enfer est sous mes yeux.

     Il s'ouvre par une table garnie. Lentilles, poulets aux noisettes, civets de lapin, fromage, coings, poires : il faut avoir le ventre plain pour affronter l'ignoble. L'enfant aussi a faim. Il hurle mais je refuse de le nourrir. Une voisine s'en charge.

     Je ne lui ai pas donné de nom. Mon mari en a trouvé un. Il me l'a dit mais je ne m'en souviens plus.

(Lapsi kastettiin. Hänet käärittiin valkoiseen huntuun, uuden kristityn puhtauden symboliin. Tämä seremonia näyttää lupaavan hänelle paon helvetistä. Minutkin kastettiin, ja kuitenkin. Helvetti on silmieni edessä.

     Se avautuu koristellulla pöydällä. Linssit, kana hasselpähkinöiden kera, kanimuhennos, juusto, kvittenit, päärynät: mahan pitää olla täysi, jotta voi kohdata pahuuden. Lapsellakin on nälkä. Se huutaa mutta kieltäydyn ruokkimasta sitä. Eräs naapuri hoitaa asian.

     En antanut hänelle nimeä. Mieheni sen keksi. Hän kertoi sen minulle mutta en enää muista sitä.)

Juetten inho fyysistä maailmaa, jopa ruokaa, kohtaan ei enää tunnu pelkästään hurskaalta. Epäilemättä se kuitenkin heijastelee kataarien käsitystä paholaisen luomasta ruumiista ja Jumalan luomasta sielusta. Vaikka kirkko julisti kataarilaisuuden harhaopiksi, kristinuskon harjoittamisessa ennen ja nyt tulee toisinaan ilmi jonkinlainen epämukavuus ruumiillisten tarpeiden täydessä hyväksymisessä. Harvoin kuitenkaan niin äärimmäisenä kuin romaanin Juettella. 

Juette toivoo, että hänen miehensä kuolisi. Kun miehellä on pahoja vatsakipuja ja hän pyytää Juettea noutamaan lääkärin, Juette vain kääntää kylkeään. Aamulla hänen vieressään on miehen kippuralle vääntynyt kuollut ruumis.

Juette tuntee syyllistyneensä kuolemansyntiin. Voiko sitä sovittaa? Hän aloittaa lahjoittamalla hallinnassaan olevan osan omaisuuttaan spitaalisten rappeutuneelle sairaalalle. 

Juetten vanhemmat säikähtävät omaisuuden menettämistä ja haluavat tyttärensä menevän pian uusiin naimisiin. Nyt Juette ehdottomasti kieltäytyy. Isä järjestää hänet piispan puheille ja toivoo, että piispa painostaa Juetten avioon. Juette kuitenkin vastailee piispalle hurskaasti ja välttää visusti viittaamasta kataarien oppeihin. Hän sanoo, että hänellä jo on sulhanen – Kristus. Hän haluaa osaksi epävirallista leskien sääntökuntaa, siis eräänlaiseksi nunnaksi. Piispan on lopulta annettava tukensa Juetten päätökselle.

Selon l'ordre des veuves, je porte maintenant une robe noire et une bonnet de toile blanche. Cet ordre est fait pour moi. Il n'exige aucun vœu, ni de religion, ni de chasteté. J'ai trop en horreur les formules définitives, les "Oui, je le veux" qui condamnet sans espoir de retour. Je souhaite seulement trouver la paix et me réconcilier avec Dieu. A dix-huit ans, Hugues, je suis un cœur fatigué.

(Leskien sääntökunnan mukaisesti käytän nyt mustaa mekkoa ja valkoisesta kankaasta tehtyä hilkkaa. Tämä sääntökunta on kuin minulle tehty. Se ei vaadi lupauksia, uskontoa tai siveyttä. Inhoan liikaa lopullisia kaavoja, kuten "Kyllä, haluan sitä", joka tuomitsee antamatta toivoa paluusta. Haluan ainoastaan löytää rauhan ja tehdä sovinnon Jumalan kanssa. Kahdeksantoistavuotiaana, Hugues, minä olen väsynyt sydän.)

"Kyllä, haluan sitä" viittaa sanoihin, jotka Juette joutui kirkossa lausumaan, kun hän meni naimisiin. Hän kokee valehtelunsa raskaasti. 

Juette alkaa nähdä näkyjä. Hän näkee paholaisen himokkaan miehen hahmossa. Myös neitsyt Maria näyttäytyy hänelle. Hän tuntuu myös tietävän ihmisten salatut teot ja ajatukset.“Je suis propre, et je sais tout.” Olen puhdas ja tiedän kaiken, hän sanoo itsevarmasti. 

Juettesta tulee osa kuuden naisen yhteisöä, joka ylläpitää spitaalisairaalaa käytöstä poistetun kirkon raunioissa. Juette kerää tarmokkaasti avustuksia, joilla rakennusta pystytään korjaamaan. Hän haluaa antaa sairaille takaisin heidän menettämänsä arvokkuuden. Hän pesee ja hoitaa spitaalisia, mikä on yllättävää, kun muistaa hänen ihmisruumista kohtaan tuntemansa inhon. Hänellä on kuitenkin iso taakka sovitettavanaan.

Juette alkaa myös kerätä kirjastoa sairaalaan. Vaikka tarinoiden ovi onkin häneltä itseltään suljettu, hän uskoo, että sairaillakin on oikeus tarinoihin.

Juette saa paljon seuraajia etenkin naisista. Nuoret tytöt kieltäytyvät avioliitosta ja pakenevat perheistään. Ihmiset alkavat vaatia papeilta samaa hurskautta, jonka he ovat nähneet Juettessa.

"Faire plus que l'Eglise, être meilleure qu'elle : mes armes sont simples." Tee enemmän kuin Kirkko, ole parempi kuin se: minun aseeni ovat yksinkertaiset, Juette sanoo.

Huguesille Juette selittää ajatuksiaan tarkemmin:

C'est ainsi : toute entreprise, aussi grande et sacrée soit-elle, repose sur des nécessités personnelles. L'altruisme n'existe pas. Mais la bonté de Dieu, c'est justement de prendre l'homme ainsi, avec son égoïsme. Sa grandeur est là : il n'exige pas la perfection mais uniquement les efforts déployés pour l'atteindre. Peu importent les règles et les armes, tant qu'elles obligent à faire mieux chaque jour pour se rapprocher de Dieu. C'est cela que l'Eglise ne comprend pas. C'est en cela que je la combattrai, jusqu'à la fin.

(Asia on näin: jokainen yritys, oli se kuinka suuri ja pyhä tahansa, perustuu henkilökohtaisiin tarpeisiin. Altruismia ei ole olemassakaan. Mutta Jumalan hyvyys on nimenomaan siinä, että Hän hyväksyy ihmisen itsekkyytensä kanssa. Hänen suuruutensa on tässä: Hän ei vaadi täydellisyyttä vaan ainoastaan ponnisteluja sen saavuttamiseksi. Säännöillä ja aseilla ei ole väliä, kunhan ne vain pakottavat meidät toimimaan joka päivä paremmin päästäksemme lähemmäs Jumalaa. Tätä Kirkko ei ymmärrä. Tämän puolesta taistelen sen kanssa, loppuun asti.)

Keskiajan katolinen kirkko ei tietenkään loputtomasti katsonut sivusta sen edustajiin kohdistunutta kunnioituksen puutetta. Edes naissukupuoli ei suojellut Juettea, kuten hän oli alkanut kuvitella.

Seuraa oikeudenkäynti. Jätän sen vaiheet lukijan itse löydettäviksi. Joka tapauksessa Juette sen jälkeen vetäytyy yksinäisyyteen. Yksinäisyydessä hän löysi pitkän tauon jälkeen uudelleen rakkaat kertomuksensa. Sen hän olisi halunnut kertoa myös Huguesille. Hugues saa kuulla, että Juettella oli hänelle viesti, mutta hän ei koskaan saa sitä kuulla. He eivät tapaa enää koskaan.

En tiedä todellisesta, historiallisesta Juettesta muuta kuin sen, minkä olen Wikipediasta lukenut. Clara Dupont-Monod vaikuttaa kuitenkin kärjistäneen Juetten asenteita. On tietysti ymmärrettävää, että niistä harvoista historian naisista, joista on melko paljon tietoa tarjolla, tahtoo nykypäivänä tulla jonkinlaisia varhaisia naisasianaisia. He ovat olleet sukupuolensa poikkeuksellisia edustajia. Muuten heistä ei tietoa olisi jäänytkään. Romaanin Juette on melkoisen militantti ja leppymätön miesvihaaja. En tietysti tiedä, mikä lopullinen totuus on, mutta ainakin Wikipedian tietojen mukaan Juette oppi rakastamaan miestään. Myös lapsiinsa hän piti yhteyttä. Hänen vaikutuksestaan hänen isänsä ja poikansa tulivat uskoon. Hänen vanhimmasta pojastaan tuli jopa sisterssiläisluostarin apotti.

Clara Dupont-Monod on ranskalainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut useita muitakin historiallisia romaaneja. Toisaalta hän on julkaissut myös haastatteluihin perustuvan dokumenttiromaanin prostituoidun elämästä. La Passion selon Juette oli vuonna 2007 ehdolla Goncourt-palkinnon saajaksi ja pääsi silloin mukaan palkinnon "lyhyelle listalle".

Clara Dupont-Monod, La Passion selon Juette. Grasset 2009. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007. Kansikuva: Marianne Stokesin maalaus St Elizabeth of Hungary Spinning for the Poor. 179 s.

Göran Schildt: Odysseuksen vanavedessä

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Göran Schildtin kirjasta Toivematka. Se kertoo Daphne-laivan matkasta, joka kesällä 1948 suuntautui Tukholmasta Englannin kanaalin kautta Ranskan jokireiteille ja niitä pitkin Välimerelle.

Seuraavana kesänä Göran Schildt ja Mona Morales-Schildt purjehtivat Daphnella Baleaarien vesillä sekä Sardinian rannikolla. Tästä matkasta Göran Schildt ei tietääkseni kirjoittanut kokonaista kirjaa. 

Tämä Odysseuksen vanavedessä käsittelee Daphnen "kolmatta kesää" vuonna 1950. Tällä kertaa Daphne käänsi kokkansa kohti Kreikan vesiä. Nimen teokseensa Schildt ilmeisesti lainasi Victor Bérardin postuumisti julkaistusta kuvateoksesta Dans le sillage d'Ulysse (1933). Bérard oli antiikintutkija, joka selvitteli muun muassa Homeroksen Odysseian tapahtumien maantieteellistä sijoittumista. Bérardin käännökseen Odysseiasta Pentti Saarikoski perusti oman vuoden 1972 suomennoksensa. 

Kovin paljon ei Göran Schildt kirjoita Odysseiasta. Hän kuitenkin toteaa, että Homeros teoksissaan loi pohjan valoisalle ja toiveikkaalle kulttuurielämälle.

Homeros nämä kiviset vuoret ja kukkulat ja köyhät, karut rannikot muutti Hellaaksi ja alkukantaisen talonpoikais- ja merirosvokansan korotti jumalien vertaisiksi, helleeneiksi. Hän teki siten ylistämällä ja kehumalla. 

Ennen matkaan pääsemistä Daphne oli huollettava. Vanha maali oli raaputettava pois ja uusi saatava tilalle. Nämä toimet tehtiin Lavagnan veneveistämöllä Italiassa, Daphnen talvehtimispaikassa. Monan tarkka kädenjälki ihastutti veistämön työntekijöitä. Göran ilmoittaa aina olleensa itse suurpiirteisempi.

Huoltotöiden aikana supersosiaalinen pariskunta ehti tutustua hyvin veistämön työntekijöihin ja johtajiin. Schildt sai myös syyn vertailla palkkoja ja työtehoa Pohjoismaissa ja Italiassa. Työn tahti telakalla ei päätä huimannut, mutta toisaalta työpaikalla sitten viihdyttiin hyvin. Veistämö oli työntekijöiden sosiaalisen elämän keskus. He tulivat telakalle myös sunnuntaina, vapaapäivänään, viettämään aikaa yhdessä. Myös varkauden takia erotettu työntekijä kuului yhä yhteisöön. Hänet toivotettiin tervetulleeksi illanviettoon huudahtamalla: "Kas siellähän se meidän varas tulee." Schildt saa kirjan mittaan lukijan miettimään usein, onko meidän pohjoinen työkulttuurimme ja sosiaalinen eristyneisyytemme loppujen lopuksi meille hyväksi.

Schildtien matkavarustukseen tuli myös tutustumisretkiä helpottava lisä. He saivat suhteitaan apuna käyttäen hankituksi jonon ohi tuliterän Lambretta-mopon. Se mahtui juuri ja juuri yhdelle Daphnen makuulavitsoista. Italialaisen ystävänsä Roberton kanssa Göran haki kulkupelin Milanosta. Ensimmäinen haaste oli ajaa Lambretta rautatieasemalle läpi suurkaupungin iltapäiväruuhkan. Haastetta kasvatti se, ettei Göran tätä ennen ollut ohjastanut kuin polkupyörää ja hevosta. 

Lambretta osoitti heti kätevyytensä. Sen kyydillä päästiin tutustumaan Volterran etruskimuseoon. Göran Schildtin pohdinta etruskien arvoituksesta kiinnostaa varmasti kaikkia arkeologiasta kiinnostuneita lukijoita. Vastapainoksi vietettiin myös päivä Viareggion turistirannalla, jonka Göran toteaa erotukseksi muista Rivieran turistikohteista olevan kesällä miellyttävän lauha, koska vilvoittavat tuulet pääsevät tasaisella maalla puhaltamaan. Talvella Viareggio on sitten kolea, toisin kuin Nizza ja Cannes, joita vuoret suojaavat. 

Sitten olikin jo aika lähteä merelle. Yksi ensimmäisistä pysähdyspaikoista oli Civitavecchia, "kaupungeista kaikkein rumin". Kuten kaikkialla Schildtin mieleen tulee kirjallisia ja historiallisia muistumia. Civitavecchia oli paikka, jossa kirjailija Stendhal Ranskan konsulina huokaili nurjaa kohtaloaan. Civitavecchiasta käsin pääsi kätevästi tutustumaan Tarquinian etruskihautoihin. Tehtiinpä sieltä myös junalla piipahdus Vatikaanin etruskimuseoon.

Paluumatkalla junassa eurooppalaiset yhdessä närkästyivät nuoreen amerikattareen, joka ihmetteli, eikö italialaisilla ollut varaa korjauttaa osittain murentuneita antiikin aikaisia patsaitaan. Nykyään tällaisia karikatyyriamerikkalaisia kai tapaa harvemmin. Ne jenkit, joita olen jututtanut, ovat suhtautuneet kunnioituksella Euroopan erikoisiin tapoihin. Kerran tosin viereisen pöydän amerikkalainen seurue pariisilaisessa ravintolassa hoksasi yhtäkkiä, että ranskalaisethan kiittävät käyttämällä tutulta kuulostavaa sanaa. Niinpä he sitten koko illan kiittivät tarjoilijaa sanomalla: “Mercy!” Tarjoilijan huokailu ja silmienpyörittely jäi näiltä polygloteilta täysin huomaamatta.

Ischialla matkalaiset nauttivat pizzaa, jonka olemus Campanian alueelle ominaisena "piirakkana" piti vielä 1950-luvulla selittää pohjoismaiselle lukijakunnalle. Itse tutustuin ensimmäisen kerran pizzaan Detroitissa vuonna 1969. Ei sitä vielä silloinkaan tunnettu kotikaupungissani Joensuussa. Matkalta palattuamme veljeni selitti kavereillemme: "Se näyttää oksennukselta mutta maistuu tosi hyvältä."

Caprilla täytyi vielä tietysti pysähtyä. Juuri Capriin oli Schildt sotavuosina kiinnittänyt haaveensa, jotka auttoivat häntä selviytymään raskaasta ajasta rintamalla ja vakavasta haavoittumisesta. Caprin jälkeen oli vuorossa Amalfi, josta käsin matkalaiset kävivät Paestumin temppelialueella. Sen kreikkalaisessa temppelissä he tunsivat viimein olevansa Kreikassa.

Sisilian manner-Italiasta erottavan Messinan salmen läpi Schildtit halusivat sen vaarallisuudesta huolimatta mennä purjein eikä konevoimalla. Odysseian kuvaus Skyllasta ja Kharybdiksesta perustuu mahdollisesti Messinan salmen luonnonoloihin: se on Välimerellä ainoa paikka, jossa vuorovesi-ilmiöllä on tuntuvat vaikutukset. Jännittävästä purjehduksesta tuli Göranin sanoin "piristävimpiä purjehdusretkiä, millä kuunaan olen ollut mukana". 

En käy nyt yksityiskohtaisesti kuvaamaan kaikkia Kreikan kohteita, joissa Schildtit pysähtyivät. Mainitsen vain tällaisen mielikuvitusta kiehtovan litanian: Ithaka, Delfoi, Olympia, Korintti, Mykenai, Epidauros, Naxos, Ios, Ateena, Santorini, Kreeta. Ihastuttava kattaus antiikkia ja nykypäivän turistikohteita.

Turismi oli vuonna 1950 Kreikan saarilla lähes olematonta. Monessa satamassa Daphne oli ensimmäinen tai toinen huvijahti sodan jälkeen. Hotellit olivat alkeellisia tai niitä ei ollut ollenkaan. Sodan jäljet olivat vielä näkyvissä. Joistakin taloista ei miinoja ollut vielä ehditty poistaa, ja niistä varoitettiin pääkallokyltein. Osa museoiden esineistä oli kaivettu maahan turvaan pommituksilta ja ryöstelyltä, eikä kaikkia vielä ollut palautettu vitriineihin. 

Vieraiden kielten taito oli harvinaista. Monesta kylästä tosin löytyi joku, joka oli käynyt Atlantin takana tienaamassa hieman pääomaa ja puhui siksi englantia. Muuten ranskan kieli oli hyödyllinen. Yleensä ainakin kylän opettaja, apteekkari tai lääkäri puhui ranskaa. Olipa muutamilla paikoilla myös roomalaiskatolisten nunnien ylläpitämiä kouluja, jotka antoivat tytöille opetusta ranskaksi.

Nopeasti Schildtit kuitenkin ottivat kreikan perussanaston haltuunsa. Siitä huolimatta joskus jouduttiin viestimään vain eleillä. Göran Schildt toteaa, että toisin kuin helposti kuvittelisi, elekielessäkin on isoja paikallisia eroja. Nyökkäys merkitsikin kieltoa, eikä edes kädellä suunnan osoittaminen merkinnyt kaikille samaa. 

Sivistyssanojen hallitsemisesta oli apua. Laskun asemesta ravintolassa oli pyydettävä "logaritmeja". Kun sivistyssanan jakoi osiinsa, sai joukon käyttökelpoisia sanoja: kronometri, grafologi, hydrografi, filosofi – kaikista oli hyötyä.

Äskettäisellä Kreikan-vierailullani bussinkuljettaja huusi eteen syöksähtäneelle skootterikuskille: "Skatá!" (tai omasta mielestään kai "Σκατά!"). Muistin että skatologia on lääketieteessä ulosteoppi ja näin opin ensimmäisen kreikankielisen kirosanani.

Eräälle venevahdilleen Schildtit kokeilevat tyvenestä nimitystä “aerodynaaminen paralysia”. No ei se osunut ihan oikeaan. Käy ilmi, että tyven oli bonaccia – sama sana jota Italian kalastajat käyttävät. Venetsian pitkä meriherruus on jättänyt vahvat merkkinsä nykykreikan merenkulkusanastoon.

Kirjan painopiste on kohtaamisissa paikallisten ihmisten kanssa. Ne ovat usein hyvin hauskoja. Lähes kaikkialla vieraat otetaan vastaan yltäkylläisin lahjoin. Viiniä ja oliiveja on tarjolla joka paikassa. Viini tosin oli paikallista pihkalla maustettua retsinaa, joka aluksi maistui vieraiden mielestä tärpätiltä. Makuun kuitenkin tottui – jopa niin, että pihkaton viini alkoi tuntua mauttomalta. Schildtit toivat retsinaa myös kotiin, ja sen maku toi aina mieleen muistot Kreikasta.

Vastapainoksi Kreikan kulttuurille muodostuu vierailu amerikkalaisella Midway-nimisellä lentotukialuksella. Terässeosten ja muovin maailma saa vertailukohteekseen antiikin kulttuurikohteet. “Toisaalla maailma, missä kaikki tyynni on ainoalaatuista ja korvaamatonta, toisaalla todellisuus, jota käy vaihtaminen loputtomiin.” Aineen, materian "alennustila" laivassa saa kaiken tuntumaan “painostavalta, ahdistavalta jokaisesta ihmisestä, joka käsittää yksilön jo käyneen tässä uudessa maailmassa yhtä lailla korvattavaksi, yhtä arvottomaksi”. Hengettömyys, toimiva insinööritaito asettuu kreikkalaisen yksilöllisyyden vastakohdaksi. Myös amerikkalaisaluksen ilmiselvä rotuerottelu pistää ikävästi Schildtin silmään.

Ateenassa Schildtit hämmästyttävien yhteensattumien kautta tutustuvat myös Kreikan ministereihin ja presidenttiin. Sama mutkaton ja vieraanvarainen ilmapiiri vaikuttaa vallitsevan syrjäisissä maalaiskylissä ja korkeimman vallan kamareissa.

Kirja sisältää myös runsaasti kulttuurihistoriallisia pohdintoja, jotka avautuakseen edellyttävät hieman taustatietoja käsiteltävästä aiheesta. Perusteellisesti Schildt pohtii muun muassa klassismin määrittelyä ja ihanteita. Vierailu Epidauroksen teatterin raunioilla herättää pitkän pohdinnan teatteritaiteen kehityksestä: katselijan rooli on muuttunut palvelusmenojen osanottajasta elokuvateatterin pimeydessä yksin istuvaksi vastaanottajaksi. Schildtit pääsevät seuraamaan myös varjoteatteria, jonka selvät aasialaisvaikutteet muistuttavat, että vaikka Eurooppa alkaa Kreikasta sieltä alkavat myös Aasia ja Afrikka. Ilman näitä vaikutteita Euroopasta ei olisi tullut se mikä se on.

Kreikkalaisten ihmisten elämässä uskonnolla oli tärkeä merkitys. Uskonnolliset juhlat kokosivat väkeä laajalta alalta. Pyhimysten tekemiin ihmeisiin uskottiin vakaasti. Tänäkin päivänä Kreikassa on vaikea löytää bussi- tai taksikuskia, jonka autossa ei riippuisi risti tai ikoni. Schildt pohtii kristinuskon ja antiikin kreikan uskonnon suhdetta kärsimykseen. Kristinuskon vaikutuksesta kärsimyksestä on tullut ihmiskunnan liittolainen ja ystävä. Kärsimys on “ainoa varma hengen valtakuntaan johtava portti”. Muinaisten kreikkalaisten asenteen Aiskhylos ilmaisee lauseessa: "Opi kärsimyksestä." Kärsimys oli voitettavissa viisaudella. Schildt tuntee yhteyttä tähän kreikkalaiseen näkemykseen, jonka hän katsoo olevan myös tieteellisten ponnistelujen taustalla.

Läheltä piti, ettei Schildteistä tullut kreikkalaisen kiinteistön omistajia. Santorinin saarelta he sattumalta löysivät kauniin myytävänä olevan talon. Siinä oli viisi huonetta ja kaksi keittiötä, pengerterassi upein näköaloin sekä pihapuutarha. Hinta olisi ollut 40000–50000 markkaa. Tarkistin, paljonko tuo olisi nykyeuroissa: 2000–3000 €. "Kiusaus oli hirvittävä", Schildt toteaa. Kuumeisen ja tuskallisen vuorokauden jälkeen valinta oli selvä: talo oli vaikeasti tavoitettavissa, Daphnelle ei ollut sopivaa ankkuripaikkaa. Göran toteaa, että usein myöhemminkin talosta valokuvia katsellessaan hänellä on käynyt mielessä, pitäisikö sittenkin kirjoittaa talon omistajalle.

Moottoririkon vuoksi paluumatka Italian telakalle täytyi tehdä hinauksessa. Italialaisen miehistön alaisuudessa viiniä kuljettava Papá Buonaiuto (Isä Hyväapu) osoittautui nimensä veroiseksi. Daphne pääsi hinauksessa Elban saarelle asti. Siellä Daphnen moottori saatiin kuntoon ja lyhyt loppumatkakin sujui ongelmitta. Kapteeni ei olisi millään huolinut maksua hinauksesta, mutta suostui lopulta siihen, että Daphnen miehistö avusti pienellä summalla laivan maissakäyntirahastoa. Kapteeni luovutti vielä läksiäislahjana Daphneen kaksi isoa koripulloa viiniä, kimpaleen pyöriäisen lihaa sekä tullittomia savukkeita.

Göran Schildt päättää kirjansa visioonsa Euroopan Yhdysvalloista:

Miten kauan vielä täytyy kulua aikaa, ennen kuin opimme sen asian, että nykyiset synnyinmaamme ovat kotikylä, joissa olemme syntyneet ja missä tunnemme erikoisen hyvin viihtyvämme, mutta että isänmaamme on Eurooppa?

Tämä Odysseuksen vanavedessä -kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos jäi minulle vanhempieni laajasta kirjastosta. Kirjasta huomaa, että sitä on hartaasti luettu. Isäni kiinnostui Välimeren-matkailusta 1950-luvulla ja epäilemättä hän on etsinyt kirjasta innoitusta matkoilleen. Kirjassa on mukana tekijän ottamia valokuvia sekä kaksi karttaa Daphnen reitistä. 

Joistain Lauri Hirvensalon suomennoksista olen pitänyt, vaikka niissä aina onkin vanhahtava sävy. Näissä Schildtin matkakirjojen käännöksissä hän ei kuitenkaan ole ollut parhaimmillaan. Lukemiseen aiheuttivat kitkaa vanhahtavat tai jo harvinaiset sanavalinnat (esimerkiksi kirjalaudakot kirjahyllyjen asemesta), refleksiivimuotoiset verbit (näytäiksen) sekä kummalliset passiivit. 

Vanhahtavaa tyyliä karttaville tiedoksi, että tästä kirjasta on olemassa myös uudempia painoksia (Otava 1997 ja 2007), joiden kieliasun on tarkistanut Jaakko Anhava. 

Göran Schildt, Odysseuksen vanavedessä. WSOY 1952. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta I Odysseus kölvatten suomentanut Lauri Hirvensalo. 416 s.

Homeros: Odysseia

Olen tuhahdellut Pentti Saarikosken suomennoksille englannin kielestä siitä lähtien, kun aloin itse ymmärtää englantia sen verran, että pystyin arvioimaan hänen ratkaisujaan. Sen sijaan hänen italiasta kääntämänsä Italo Calvinon Halkaistu varakreivi on edelleen yksi suosikeistani. Sen vastaavuutta alkutekstin kanssa en pysty arvioimaan, mutta olipa sen laita miten hyvänsä, Saarikosken tulkinta tästä pienestä romaanista on raikkaan puron lailla virtaavaa suomea.

Myös Saarikosken Odysseia-käännökseen suhtaudun samalla suopeudella. Luin Saarikosken käännöksen ensimmäisen kerran 1970-luvulla. Nyt sitten uudelleen. Tällä kertaa lukemisessa oli se hauska eläytymistä edistävä lisä, että oleskelin Joonianmeren rannalla, merilinnuntietä 150 kilometrin päässä Odysseuksen kotisaaresta Ithakasta. Rannalla pötkötellessä ja merta tiiraillessa pystyi melkein näkemään Odysseuksen laivoineen sukeltavan esiin auteeresta. Rantaravintoloiden keittiöistä levisi tuoksuja, joiden hyvin saattoi kuvitella muistuttavan aromeja, joita nousi härkien reisilihoista, joita Odysseus miehistöineen uhrasi Zeus-jumalalle nuotioissaan rantauduttuaan hiekalle yöpymään. Matkalta napattuja kuvia olen ripotellut tämän blogikirjoituksen sekaan. Odysseuksen tarinaa käytetään yhä Kreikassa turistien houkuttelemiseen.

Huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan

Olen lukenut pariin kertaan myös Otto Mannisen runomuotoisen Odysseia-suomennoksen. Saarikoski piti sitä ilmeisesti hyvänä, sillä hän toteaa oman käännöksensä esipuheessa, ettei hänellä ollut tarvetta tehdä heksametrisuomennosta, koska meillä jo on sellainen. 

Saarikosken ratkaisu oli siis tehdä proosakäännös, jossa kuitenkin on mukana alkutekstin runokielen piirteitä. Selvimmin tämä näkyy toistoissa. Henkilöitä kuvailevat määreet toistuvat samanlaisina: järkevä Telemakhos, jumalainen Eumaios, kiilaskatseinen Athene, gerenalainen hevosmies Nestor. Tietyt lauseet toistuvat tuon tuostakin: huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan tai aurinko laski ja hämärä peitti tiet tai hän päästi suustaan lentoon nämä sanat. Alkusointujakin on mukana, joskin säästeliäästi: esimerkiksi sitoi soreat sannikkaat. Tämä ratkaisu tuo seikkailulliseen kertomukseen ripauksen kirjallista, runollista sävyä. Tämä kohotettu tunnelma onkin tärkeä, sillä Homerokselle mikään ei ole mitätöntä: jumalilla on kaikessa sormensa pelissä ja heidän kosketuksensa ulottuu kaikkeen. Ihailu ja kunnioitus tarttuvat myös lukijaan. 

Mutta häntä joka ei muuta kaivannut kuin kotiaan ja puolisoaan, piti sokkeloisessa luolassaan vankina nymfi Kalypso

Koko päivän purjehdimme täysin purjein

Akheron – manalan joki: Mutta sieltä tulikin tuhatmäärin kuollutta kansaa pitäen hirvittävää meteliä

Seikkailukertomuksena Odysseia Saarikosken käännöksenä on jokseenkin täydellinen. Joskus opettajavuosinani kerroin Saarikosken suomennokseen tukeutuen Odysseian tarinoita 5–6-luokkalaisille, ja huomasin että nämä noin 700 eaa. muistiin merkityt tarinat toimivat edelleen mainiosti, mikä ehkä paljastaa näiden kertomusten todennäköisen alkuperän suullisesti välitettynä viihteenä.

Väkivaltakuvauksia minun piti luonnollisesti hiukan sensuroida kertoessani niitä lapsille, vaikka puberteetti-ikäinen kestää raakuuden kuvauksia jopa enemmän kuin vanhempi ihminen, jonka empatiataidot ovat ehtineet omissa kokemuksissa kehittyä. Odysseian lopun kosijoiden teurastus menee kuitenkin jo yli sen, mitä oikeudenmukaisuus vaatii heille rangaistukseksi. Loppujen lopuksi kosijoiden suurin rikos on ollut se, etteivät he ole osoittaneet riittävää kunnioitusta isäntäväkeään kohtaan. Sen pahempaa he eivät ole tehneet – mikä on paljon vähemmän kuin ne rötökset, joihin Odysseus itse on syyllistynyt Troijan taistelukentällä ja sen jälkeen monivaiheisella kotimatkallaan. 

On kuitenkin muistettava, että kunnioitus – jumalten, luonnonvoimien ja lähimmäisten – on Homerokselle korkea arvo, ehkä kaikkein korkein. Odysseuksen ja hänen miehistönsä ongelmat aiheutuvat poikkeuksetta siitä, että he eivät ole osoittaneet riittävää kunnioitusta jumalille tai ovat jättäneet omahyväisesti noudattamatta ohjeita, jotka heille on suosionosoituksena annettu.

Esipuheessaan Saarikoski mainitsee seuranneensa Victor Bérardin ranskankielistä laitosta, josta tarina-aineksen epäjohdonmukaisuudet on lähes täysin karsittu. On siitä tosin karsittu muutakin: teoksen loppuun sijoitetussa esseessään Saarikosken käännös ja Bérardin editio H. K. Riikonen käy läpi Saarikosken pois jättämät ns. interpolaatiojaksot, joissa Riikosen mukaan on mukana joitakin eepoksen huippukohtia.

Suomeksi on muuten saatavilla kolmaskin Odysseia-käännös Mannisen ja Saarikosken versioiden lisäksi. Antiikin tutkija Paavo Castrénin proosamuotoinen käännös (Otava 2016)) sisältää myös Saarikosken pois jättämät interpolaatiojaksot. En ole Castrénin käännökseen tutustunut selailua pitemmälle, mutta hyllyssä se jo odottelee sopivaa hetkeä perusteellisempaan lukemiseen.

Edellä mainitussa artikkelissaan Hannu Riikonen esittelee myös Victor Bérardin tutkimuksia, jotka vaikuttivat esimerkiksi James Joycen Ulysses-teokseen. Bérard toi esiin Homeroksen eeposten itämaista seemiläistä taustaa ja paikansi eeposten tapahtumia. Joyce sai näin Bérardilta tukea valitessaan omaksi Odysseuksekseen juutalaisen Leopold Bloomin.

Bérardin tutkimuksiin on perehtynyt myös Göran Schildt. Kreikan vesillä Daphne-laivalla kokemistaan seikkailuista hän kirjoitti muun muassa matkakirjan Odysseuksen vanavedessä.  Nimi on suora käännös Bérardin kuvateoksesta Dans le sillage d'Ulysse.

Minua Odysseia-eepoksen mahdolliset epäjohdonmukaisuudet eivät häirinneet, mutta (ihan näin Homerokselle vinkkinä mahdollisia tulevia teoksia varten) seikkailukertomuksen tiivistämiseksi olisin jättänyt pois Odysseuksen pitkähkön kertomuksen sikopaimen Eumaiokselle siitä, kuinka hän on Ithakaan joutunut. Lukija tietää tässä vaiheessa, että tarina on täyttä puppua, ja samaa aavistelee Eumaioskin. Kertomuksella ei ole muuta virkaa kuin osoittaa Odysseus patologiseksi valehtelijaksi – mutta sehän on lukijalle selvinnyt jo ajat sitten.

On muuten syytä huomata, että sikopaimen Eumaioksen määre on johdonmukaisesti jumalainen: Homerokselle ihmisen arvo ei määräydy hänen yhteiskunnallisesta asemastaan vaan siitä, miten hän kohtelee lähimmäisiään ja miten hän hoitaa tehtävänsä.

Saarikosken käännös Iliaasta ei valitettavasti ehtinyt valmistua. 

Aurinko laski ja hämärä peitti tiet

Homeros, Odysseia. Otava 2012. Suomentanut Pentti Saarikoski. Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1972. Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2002 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos. 235 s.

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Philippe Claudelin (s.1962) romaanista Harmaat sielut. Tuosta aiemmasta kirjasta tuttu surumielinen tunnelma ja kerronnan nostalginen sävy toistuvat myös tässä Varjojen raportissa. Kielikuvat ja vertaukset ovat yllättäviä, groteskilla tavalla kauniita. Kauhea ja kaunis voivat selvästi viihtyä rinta rinnan. Romaanien vähittäin salaisuutensa paljastavassa dekkarimaisessa rakenteessa oli niin ikään paljon yhteistä. Myös romaaneiden minäkertojat vaikuttivat sukulaissieluilta. 

Romaani ei täsmällisesti määrittele tapahtumapaikkaansa eikä -aikaansa, mutta saksalaisvaikutteiset nimet ja ilmaukset johtavat ajatukset jonnekin Elsassin paikkeille. Romaanissa kerrotaan vieraan vallan miehityksestä, keskitysleireistä ja vähemmistöihin kohdistuvista vainoista, joten toinen maailmansota on ilmeisesti kyseessä. Ajan ja paikan jättäminen viitteiden varaan korostaa kuitenkin tarinan universaalisuutta. Tämä voisi tapahtua milloin tahansa missä tahansa. Pitäkää varanne!

Romaanin kertoja, Brodeck, on jäänyt orvoksi nelivuotiaana, "toisessa sodassa". Brodeckin kodin savuavilta raunioilta hänet on mukaansa poiminut paikkakunnalta toiselle kuljeskeleva nainen, Fédorine. He ovat asettuneet asumaan pieneen kylään, jossa heihin on aina suhtauduttu hieman ulkopuolisina.

Alykäs ja oppivainen poika on pian saanut ystävän kylän opettajasta, Diodèmestä, joka hänkin on alun perin tullut toisesta kylästä. Diodèmen ansiosta kylässä on kerätty rahaa Brodeckin yliopisto-opintoja varten. Vähitellen paljastuu, että Brodeck on kuitenkin joutunut jättämään opintonsa kesken ja palaamaan kotikylään koettuaan eräänlaisen "kristalliyön", joka tässä romaanissa on saanut nimen "Pürische Nacht". Hän on ymmärtänyt olevansa suurkaupungissa vaarassa nenänsä muodon takia sekä siksi, että häneltä puuttuu "nahanpala jalkojen välistä". Hän on tuonut suurkaupungista mukanaan myös tulevan puolisonsa, Emélian, joka on myös ollut vaarassa etnisen taustansa takia.

Kotikyläkään ei ole tarjonnut riittävää turvaa. Kun "Fratergekeime" on marssinut kylään ja ottanut sen haltuunsa, Brodeck on nimettömän ilmiannon takia viety keskitysleirille. Siellä Brodeck on selvinnyt hengissä ajattelemalla Eméliaa ja luopumalla itsekunnioituksestaan, antautumalla leirivartioiden koiraksi – kirjaimellisesti: hänellä on ollut kaulapanta ja talutushihna, ja laihan ruokansa hän on syönyt maassa olevasta kupista. Emélia on säästynyt keskitysleireiltä mutta ei väkivallalta. Kun Brodeck palaa leiriltä, Emélialla on lapsi, Poupchette. Emélia ei enää puhu, ainoastaan hyräilee romanttista laulua, joka kertoo rakastetun prinssin paluusta. Brodeckin rakkaus pikku Poupchetteen on kuvattu liikuttavasti. Kuolleeksi luullun Brodeckin nimi hakataan pois sodassa menehtyneiden muistotaulusta.

Brodeck katsoo, että hänen omat kärsimyksensä ovat rangaistus hänen pahoista teoistaan. Hänkin on matkalla keskitysleirille syyllistynyt pahuuteen. Pyövelit ovat osittain voittaneet myös hänen sielunsa.

Opettaja Diodème on kirjoittanut useita romaaneja, joita hän on lukenut ääneen Brodeckille. Yhtään romaania hän ei ole julkaissut, ja Brodeck on ollut niiden ainoa kuulija. Diodème, joka romaanin alkaessa on kuollut pari viikkoa aiemmin oudoissa olosuhteissa, on jättänyt Brodeckiin ymmärtämisen palon. 

"Kaikista eniten toivoisin pystyväni ymmärtämään", hän tunnusti minulle eräänä päivänä. "Emme koskaan ymmärrä mitään, tai sitten vain vähän", hän jatkoi. "Ihmiset elävät kuin sokeat, ja useimmiten se riittää heille. Sanoisin jopa, että sitä he hakevatkin, haluavat välttää päänvaivaa ja huimausta, täyttää vatsansa, nukkua, päästä naisensa jalkoväliin kun veri käy liian kuumaksi, käydä sotia kun käsketään ja kuolla tietämättä liian tarkasti mikä sen jälkeen odottaa, mutta siinä toivossa että jotain kuitenkin. Minä olen lapsesta saakka pitänyt kysymyksistä, ja reiteistä jotka johtavat ratkaisujen äärelle. Joskus tutustun vain reittiin, mutta ei se haittaa, se on silti edistystä."

Diodèmen kuoleman jälkeen Brodeck löytää hänen papereistaan useita romaanisuunnitelmia sekä kirjeen, jossa Diodème paljastaa Brodeckille petoksensa. Menneisyys avautuu samalla tavalla vähitellen kuin romaanissa Harmaat sielut. 

En ole asianajaja. En ole poliisi. En ole kertoja. Tämä sepustus todistaa sen riittävän hyvin, jos kukaan tätä nyt ikinä lukee, minähän loikin alituiseen edestakaisin, hyppelen ajan yli kuin se olisi jokin aita, eksyn sivupoluille ja saatan vahingossa jättää olennaisen kertomatta.

Diodème ei ole ainoa oudoissa olosuhteissa kuollut. Kylään on jonkin aikaa aiemmin saapunut vieras mies, josta käytetään nimityksiä Anderer ja Fremdër. Hän on majoittunut majatalon parhaaseen huoneeseen. Hän on pukeutunut koreasti ja käyttänyt ehostusta. Hänen hevosensa nimi on Sokrates ja aasinsa Neiti Julie. Vieras piirtää ahkerasti, maalaa tauluja ja kirjoittelee muistikirjaansa. Onko hän kenties vakooja?

Mies on nyt surmattu kauhealla tavalla. Brodeckin, joka työkseen laatii selontekoja "virastolle", odotetaan nyt laativan tapahtumista raportin, joka vapauttaa kyläläiset vastuusta. Halu ymmärtää saa aikaan sen, että Brodeck kirjoittaa kahta raporttia yhtä aikaa: yhtä kylän toiveiden mukaista ja toista itseään varten. Tämä toinen, salainen raportti muodostaa tämän romaanin.

Kuten vieraalle annetut nimitykset jo vihjaavat, romaani kertoo monella tasolla erilaisuuden kohtaamisesta. Vieraan pelko on pahuuden käyttövoima. Brodeck on ymmärtänyt tämän jo silloin, kun hänet on ilmiannettu vihollisjoukoille.

Minut muutti uhriksi toisten tuntema pelko, ei niinkään viha tai muu tunne. Minut luovutettiin pyöveleille siksi, että pelko tarrasi joitakuita kurkusta, ja pelko oli muuttanut hirviöiksi myös nuo pyövelit, jotka olivat ennen olleet samanlaisia ihmisiä kuin minäkin, pelko oli pannut itämään ne pahan siemenet, joita he meidän laillamme kantoivat itsessään.

Pelko on tehnyt uhrin myös Andererista. Ihmiset ovat nähneet hänen tauluissaan paljastettuina kylän salaisuudet. Taulut on nyt tuhottu samoin kuin Andererkin. Edes Sokrates ja Neiti Julie eivät ole jääneet rauhaan. Kylän juoppo pappi toteaa:

"Se ei olisi voinut päättyä millään muulla tavalla. Se mies oli kuin peili, ymmärräthän, hänen ei tarvinnut lausua sanaakaan. Hän näytti jokaiselle tämän oman kuvan. Kenties hän oli Jumalan viimeinen lähettiläs, ennen kuin Hän panee putiikin kiinni ja heittää avaimet pois. Minä olen viemäri, mutta hän oli peili. Ja peilit, Brodeck, ne voivat ainoastaan särkyä."

Kumpi Brodeckin kirjoittamista raporteista loppujen lopuksi on tosi? 

Entä jos Historia onkin enemmistön totuus, joka koostuu miljoonista yksittäisistä valheista, jotka on ommeltu kasaan kuin ne vanhat täkit, jotka Fédorine kyhäsi kun olin lapsi saadakseen meille ruokaa, ja jotka näyttivät uusilta ja upeilta sateenkaaren väreineen, vaikka ne oli tehty erikokoisista huonolaatuisista kangastilkuista, joiden alkuperä oli hämärän peitossa?

Loppujen lopuksi Brodeckin on tehtävä ratkaisunsa. Voiko hän elää osana laumaa? Haluaako hän jäädä kylään, joka ei halua muistaa?

Tässä on taas romaani, joka tuntuu erityisen ajankohtaiselta juuri nyt. Ezra Poundin sanoin: "Kirjallisuus on uutisia, jotka pysyvät uutisina."

Ville Keynäsin suomennos on jälleen erinomainen. Hän ei ilmeisesti pystyisi kääntämään tökerösti vaikka yrittäisi.

Philippe Claudel, Varjojen raportti. Otava 2010. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le rapport de Brodeck (2007) suomentanut Ville Keynäs. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 2009. Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala. Kannen taustakuva: Getty Images. 279 s.