tiistai 27. heinäkuuta 2021

H. E. Bates: The Grapes of Paradise

Kirjailija H. E. Batesin tuotannosta meillä Suomessa tunnetaan varmasti parhaiten Oi ihana toukokuu (Darling Buds of May). Tähän romaaniin ja sen jatko-osiin pohjautuva tv-sarja esitettiin Yleisradion kanavilla alun perin 1990-luvulla ja uusittiin kymmenisen vuotta sitten. Kirjaa en ole lukenut, mutta tv-sarjaa katsoin mielelläni satunnaisesti varsinaisesti sitä seuraamatta. Oi ihana toukokuu on komedia, joka kertoo lämminhenkisesti epäsovinnaisesta Larkinien perheestä. Sarjan näyttelijät oli onnistuneesti valittu: erinomaiset komedianäyttelijät David Jones ja Pam Ferris esittivät Pop ja Mamma Larkinia. Säteilevä Catherine Zeta-Jones jäi mieleen perheen tyttärenä ensimmäisessä tv-roolissaan. 

Toinenkin Batesin romaaniin perustuva sarja on Suomen televisiossa esitetty: Rakkaudesta Lydiaan (Love for Lydia) 1970-luvun lopulla. Sitä seurasin tarkasti ja arvostaen, vaikka muistikuvat siitä nyt ovat jo hatarat. Tarinan nimihenkilö Lydia keräsi ihailijoita kuin kärpäspaperi hyönteisiä, ja kiihkeä mustasukkaisuus oli sarjaa kannatteleva tunne. Nuori Jeremy Irons näytteli yhtä Lydiaan rakastuneista.

Mieluisat muistikuvat tv-sarjoista saivat minut poimimaan kesämökkiluettavakseni H. E. Batesin novellikokoelman The Grapes of Paradise (1974). Tarkempi tarkastelu osoitti, että tässä itse asiassa on kaksi vanhempaa novellikokoelmaa yksissä kansissa ja uudelleen nimettynä. Novellit ovat alun perin ilmestyneet kokoelmissa Death of a Huntsman (1957) ja An Aspidistra in Babylon (1960). Kaikki novellit kertovat miesten ja naisten välisestä rakkaudesta, joten siinä mielessä ne temaattisesti sopivat yksiin kansiin. Melkein kaikissa kertomuksissa rakkaus on onneton tai ainakin epäsuhtainen. Ensimmäisen kokoelman jokaisessa neljässä tarinassa mies joutuu jollain tavalla naisen petkuttamaksi. Toisen kokoelman neljässä tarinassa myös miehinen hyväksikäyttö tulee valokeilaan. Ja jos nämä tarinat jotain meille opettavat, niin sen, että rakkaussuhteet, jotka perustuvat hyväksikäyttöön, ovat aina onnettomia.

Luonnon havainnointi on tärkeässä roolissa kaikissa novelleissa. Ihana luonto ja ihmisen toiminnan surkeus muodostavat kiintoisan kontrastin: ihminen on paratiisin häirikkö. Novellit ovat melko pitkiä: lyhimmillään 28 sivua ja pisimmillään 52 sivua. Kokoelman alaotsikossa niistä käytetään novella-nimitystä. Toisenlaisella rivivälillä ja tekstityypillä voitaisiin puhua joidenkin osalta jo pienoisromaaneista.

Käyn tässä läpi kokoelman novellit yksi kerrallaan. Juonipaljastuksia on jonkin verran luvassa, vaikka yritänkin olla paljastamatta kaikkein dramaattisimpia tapahtumia.

Kokoelman avaava "Death of a Huntsman" kertoo tarinan maaseudulla asuvasta ja hevosia kasvattavasta Harry Barnfieldistä, joka käy junalla päivätyössä Lontoossa. Kaikkien mielestä Harry on harmiton ja mukautuva tyyppi. Harryn avioliitto on väljähtynyt, puoliso hukuttaa elämänpettymyksensä alkoholiin. Harryn elämä muuttuu, kun hän rakastuu maillaan ratsastelevaan teinityttöön Valerieen ja saa tältä myös vastarakkautta. Tytön äiti, joka on ollut Harryn nuoruudenrakastettu, asettuu parin rakkauden tielle, ja tarina päättyy väkivaltaisesti ja traagisesti. Harryn myöhäinen yritys ottaa elämänsä omiin käsiinsä epäonnistuu surkeasti.

Novellissa on kohtalonomaisesti odottava tunnelma. Luontokuvaus on tässäkin novellissa merkityksellistä: Harryn elämäntilanteen symboliksi nousee myöhään kypsyvä kvitteni, kullankeltainen "Afroditen hedelmä". Syksy kääntyy talveksi novellin aikana.

"Night Run to the West" kertoo yörekan kuljettajasta Charlie Williamsista, joka tiivisteen hajottua etsii apua tienvarren synkästä talosta. Näin hän tutustuu rouva Broderickiin, joka on jo kymmenen vuotta odottanut invalidimiehensä kuolemaa. Charlien ja rouvan välille syntyy suhde, ja Charlie ottaa tavakseen pysähtyä talossa aina ohi kulkiessaan. Kun Charlie lopulta ymmärtää, että rouvan rakkaus ei ole pyyteetöntä vaan että häneltä odotetaan melko suurta vastapalvelusta, Charlie lopettaa suhteen ja yövuorojen ajamisen. Perinteistä symboliikkaa viljellään raskaalla kädellä: öiset matkat lännen kuoleman maahan vaihtuvat päivän puolelle. Kokoelman novellien henkilöt ovat yleensä yläluokan tai keskiluokan edustajia. Siinä mielessä työläistaustainen Charlie edustaa poikkeusta.

"Summer in Salandar" kuvaa espanjalaista rannikkokaupunkia, jossa brittiläinen laivayhtiön virkailija Manson ikävystyy kesän paahtavimmassa helteessä. Kaupunkiin, johon kukaan järkevä ihminen ei Mansonin mielestä tule kesällä, saapuu neiti Vane, joka alkaa tehokkaasti järjestellä itselleen tekemistä ja vaatii myös vastahakoisen Mansonin mukaansa. Eroottinen houkutus tekee Mansonista neidin juoksupojan ja  hän suostuu mukaan myös rasittavalle vuoriretkelle, joka päättyy huonosti. Käy ilmi, että neiti Vane ei ole neiti vaan rouva, joka aviomiehen petollisuuden takia on ottanut hieman omaa aikaa ja kaivannut jonkinlaista laastarisuhdetta. Manson oppii, että joskus suudelma ei ole jonkin alku vaan jonkin loppu.

Novellin hikinen tunnelma välittyi mainiosti, varsinkin kun satuin lukemaan tätä ihan kotoperäisen hellejakson aikana. Tunnelmansa ankeudesta huolimatta novelli oli yksi suosikeistani tässä kirjassa. Sen ihmissuhdeasetelma oli mielenkiintoisella tavalla epätavanomainen mutta kuitenkin helposti tunnistettava.

"The Queen of Spain Fritillary" on tämän ensimmäisen neljän novellin sarjan ainoa, jossa on minäkertoja. Vanheneva Laura muistelee siinä kesää, jolloin hän oli 17-vuotias. Nuori Laura kokeili viehätysvoimaansa ja leikitteli vanhan miehen tunteilla. Tästä oli traagiset seuraukset vanhan miehen lähipiirille. Novellin nimi tarkoittaa erästä perhoslajia. Perhosten keräilyllä on tässä novellissa myös vertauskuvallista merkitystä. Luonnonkuvaus on jälleen upeaa. Yorkshiren maaseutu Ouse-joen varrella on läsnä väreineen ja tuoksuineen.

"Aspidistra in Babylon" on kokoelmaan sisältyvän toisen sarjan ensimmäinen novelli. Painopiste muuttuu selvästi. Kun kaikissa edellä mainituissa mies joutui jollain tavoin alakynteen, on nyt miehen vuoro olla hyväksikäyttäjänä. Minäkertoja Christinen äiti pitää täysihoitolaa varuskuntakaupungissa, jonka huvielämää ja sotilastukikohtaa äiti varoittavasti kutsuu Babyloniksi. Kokematon 18-vuotias Christine on novellin nimen aspidistra, tuonenkello, vähään tyytyvä ja valju kasvi. Christine ei pysty vastustamaan Babylonin houkutusta, jonka hän kohtaa nelikymppisen kapteeni Archie Blainen hahmossa.

"A Month by the Lake" on toisen sarjan ainoa novelli, jossa ei ole minäkertojaa. Tämä koko kirjan pisin novelli oli ehdoton suosikkini, ehkä siksi että tämä on kokoelman ainoa tarina, jonka loppu on onnellinen, ja kaipasin jotain, joka vastasi omaa kesätunnelmaani. Novellin päähenkilö neiti Bentley on viettänyt alkusyksyä Italian järvialueella. Muiden hotellivieraiden valmistautuessa lähtöön, neiti Bentley päättää jäädä vielä koko lokakuuksi.

Neiti Bentley on ollut hieman ihastunut toiseen hotellivieraaseen, majuri Wilshawiin, tai ainakin tämän vaaleanpunaisiin korviin, jotka tuovat mieleen vaaleanpunaiset ruusut. Majuri on oikeastaan koulutukseltaan insinööri ja toimii metallialan yrityksen toimitusjohtajana. Sodan jälkeen moni britti jatkoi sotilasarvonsa käyttämistä myös siviiliyhteyksissä. Myös majuri Wilshaw peruu yllättäen lähtönsä ja päättää jäädä hotelliin, koska ihastuu salamannopeasti italialaisen perheen englantilaiseen kotiopettajattareen neiti Beaumontiin, kaikkeen kyllästyneeseen oikuttelijaan, jonka ainoa viehättävä piirre on hänen nuoruutensa.

Neiti Bentley ottaa tarmokkaasti haasteen vastaan ja onnistuu kääntämään majurin kiinnostuksen itseensä. Pari löytää toisensa hapuilun jälkeen. Aikuisten ihmisten hellän ironinen rakkaustarina.

There were many ways of pursuing happiness and perhaps half of them were stupid. Most of the time you were a fool and the rest of it in pain.

"A Prospect of Orchards" -novellin miespuolinen minäkertoja tapaa junassa tuttavan kaukaa menneisyydestä. Kertoja on nuoruudessa harrastanut nyrkkeilyä Arthur Templetonin kanssa ja häntä on kiusannut muisto Arthurin puolustuskyvyttömyydestä ja haluttomuudesta iskeä takaisin. Kertoja tulee vedetyksi mukaan Arthurin avioliiton viimeisiin kouristuksiin. Kiinnostava miehisen masokismin kuvauksena.

"The Grapes of Paradise" sijoittuu Tahitille. Novellin kertoja tapaa tarinan päähenkilön parturissa, ja päähenkilö pääsee näin kertomaan oman tarinansa. Tällainen "kaksikerroksinen" kertojaratkaisu on varsin luontevan tuntuinen ja sitä ovat monet novellikirjailijat hyödyntäneet. Näinhän me kerromme tarinoita eteenpäin kuulopuheiden perusteella. Novelli kertoo kitkerän tarinan hyväksikäytöstä ja mustasukkaisuudesta, jonka syynä on se, että mies ei voi tyytyä vain yhteen paratiisin hedelmään.

Olipa mukava lukea tällaista ihan perinteistä novellitaidetta! H. E. Batesilla on varsin laaja tuotanto, johon on varmaan syytä palata toistekin.

H. E. Bates, The Grapes of Paradise: Eight Novellas. Penguin Books 1974. Kokoelman novellit on alun perin julkaistu kokoelmissa Death of a Huntsman (1957) ja An Aspidistra in Babylon (1960). 316 s.

--------------------------------------------

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 23: Kirja, jota luet ulkona.

perjantai 23. heinäkuuta 2021

Günter Grass: Rottarouva

Ihmislajin säilymisen kannalta on ollut mielekästä kiinnittää huomiota mahdollisiin uhkiin, mikä on ehkä tehnyt meistä lajina hieman pessimismiin taipuvaisen. Tässä Günter Grassin vuonna 1987 suomeksi julkaistussa romaanissa ihmisen suurimmaksi uhaksi koetaan ydinasevarustelu. Kyseisellä vuosikymmenellä eläneenä ja jonkinlaista ajatustoimintaa harjoittaneena minun on helppo palauttaa mieleen se voimattomuus ja epätoivo, joka "tähtien sodan" vuosikymmenellä vallitsi ja jota Grassin romaani väkevästi kuvittaa.

Rottarouva-romaani kertoo hurjan tarinan ihmislajin tuhoutumisesta ydiniskuihin. Neutronipommein väestöstä tyhjennettyjä kaupunkeja jää asuttamaan ensin ruotsalaisissa laboratorioissa kehitetty ihmisen, rotan ja sian "sosiaalidemokraattinen" risteytys, mutta tämäkin olento on loppujen lopuksi liian itsekäs selviytymään ja saa väistyä toisen, aidosti solidaarisen, lajin tieltä. Ydinsodan selviytyjä on luonnollisesti rotta.

Aloitetaanpa romaanin alusta:
Joululahjaksi pyysin saada rotan, toivoin näet saavani ärsykkeitä runoon, joka käsittelee ihmissuvun kasvatusta. Oikeastaan aioin kirjoittaa merestä, balttilaisesta rapakostani; mutta eläin voitti. Minun toiveeni täyttyi. Joulupuun alla rotta yllätti minut.

Nimettömäksi jäävä mutta kovasti Günter Grassia muistuttava kertoja tulee loppujen lopuksi kirjoittaneeksi sekä runonsa että tarinansa Itämerestä. Joululahjarotta tulee kertojan uniin puhuvana ja kaiken tuhosta ropottavana rottarouvana.

Kertojan unet koostuvat useista toisiinsa limittyvistä fantasian värittämistä tarinoista:

1. Kertomus tai tarkemmin sanottuna mykkäelokuva tutuista satuhahmoista, jotka nykyaikaan siirrettyinä ministeri ja valtiosihteeri Jacob ja Wilhelm Grimmin kanssa yrittävät estää metsien tuhoutumisen, koska metsien loppu merkitsee mielikuvituksen loppua. "Enää ei lemmenvaloja kaiverreta kaarnaan. Enää ei tykkylumi putoa kuusenoksilta. Enää koskaan ei käki opeta meitä laskemaan. Kohta olemme satuja vailla." Satuhahmojen vauhdikas ja rietas slapstick-kohellus on paikoin hauskaa luettavaa. 

2. Peltirumpu-romaanin pienikasvuinen päähenkilö Oskar Matzerath on päässyt pois mielisairaalasta, johon hän Peltirummun lopussa 30-vuotiaana jäi. Hän on nyt 60-vuotispäiviinsä valmistautuva menestyksekäs videofilmien tuottaja, jonka tuotantoyhtiö yhdessä romaanin kertojan kanssa valmistaa edellä mainittua elokuvaa metsien tuhosta. Oskar Matzerath myös käy isoäitinsä 107-vuotissyntymäpäivillä Puolassa. Syntymäpäivät päättyvät "suureen pamaukseen". Oskarin tarinaan romaani tarjoaa parikin loppua. Yhdessä hän ydinräjähdyksen kuivattamana muumiona päätyy isoäitinsä kanssa tulevan rottakansan palvonnan kohteeksi eräänlaisessa groteskissa madonna ja lapsi -asetelmassa. Toisessa versiossa Oskar jatkaa filmialalla ja valmistelee romaanin kertojan kanssa uusia tarinoita.

3. Taideväärentäjä Lothar Malskatin tarina. Malskat on todellinen henkilö, joka toisen maailmansodan jälkeen vaurioituneita kirkkoja korjatessaan maalasi niihin itse uudet seinämaalaukset. Niitä pidettiin aitoina goottilaisina taideteoksina, kunnes Malskat itse tunnusti tekonsa. Huvittavaa on, että hän maalasi Schleswigin tuomiokirkon ristikäytävään ilmiselviä kalkkunoita. Se, että varhaisgoottilaisena aikana, kauan ennen Kolumbusta, olisi kirkkoon maalattu amerikkalaisia lintuja, ei herättänyt asiantuntijoiden epäilyksiä väärennöksestä, vaan sitä pidettiin todisteena siitä, että viikingit, germaanit siis, olivat tuoneet kalkkunan Eurooppaan jo ennen Kolumbusta. Ei sekään herättänyt huomiota, että useissa kirkkomaalausten naishahmoissa voitiin tunnistaa filmitähti Hansi Knoteckin piirteet. Oskar Matzerathin tuotantoyhtiö valmistelee romaanissa elokuvaa myös Malskatista. Malskatin tarinan romaanin kertoja rinnastaa kahden Saksan syntyyn, jota hän pitää vastaavana huijauksena. Tämän poliittisen huijauksen pääarkkitehteina hääräsivät kertojan mielestä lännen Konrad Adenauer ja idän Walter Ulbricht.

4. Viisi naista seilaa Itämerellä merentutkimusaluksella näennäisenä tarkoituksenaan tutkia meduusakantoja. Todellisuudessa he etsivät mereen uponnutta Vinetaa, myyttistä naisten kaupunkia. Fiktiivisyyttä korostavalla tavalla romaanin kertoja kertoo, että hän on aluksen miehistöksi koonnut elämänsä tärkeät naiset, jotta nämä voisivat tehdä sovun keskenään. 

5. Kertoja kiertää yksin maata avaruusaluksessa ja seuraa sieltä "posthumaanin ajan" tapahtumia.

6. Runo ihmissuvun "kasvatuksesta".

Tällaisen moniaineksisen romaanin lukeminen oli välillä työlästä. Osa tarinoista imaisi mukaansa, osa vain niukin naukin. Romaanin osoitteleva fiktiivisyys ja viittaukset uniin aiheuttivat ainakin tälle lukijalle epävarmuutta. 

Sadut ja myytit uppoavat minuun hyvin, mutta unet ovat kirjallisuuden aineksena minulle aina hieman ongelmallisia. Onko suurempaa pettymystä kuin lukea lopussa: se oli kaikki vain unta. Tämäkin romaani kertoo olevansa kertojan unta tai mahdollisesti rotan kertojasta näkemää unta. Tuntuu kuin lukijalta vietäisiin pois se viimeinenkin kahva josta pidellä kiinni. Ehkä pitäisikin vain heittäytyä kerronnan pyörteisiin ja antaa sen kuljettaa minne sitten kuljettaakin.

Uhkakuvat ovat 1980-luvun jälkeen muuttuneet. Ydinsodan pelon sijalle on noussut ekokatastrofin uhka. Ydinsota oli selkeä pelote, johon oli helppo reagoida. Se oli helppo nähdä ja tunnustaa. Ekokatastrofi on selvästi ongelmallisempi. Muiden muassa kirjailija Jonathan Franzen on todennut, että ihmisen on helpompi huomata ja torjua välittömiä uhkia kuin sellaisia, joiden seuraukset näkyvät vasta epävarmassa tulevaisuudessa.

Pidinkö romaanista? Paikoitellen kyllä. Nostan joka tapauksessa hattua sille mielikuvituksen vyörylle, jolla romaani yrittää ratkoa mahdottomalta tuntuvaa ongelmaansa. Runona tämä kyllä minulle toimii mainiosti.

Kun väkivaltaa ei kumminkaan 

kaikesta järjestä huolimatta saatu pois maailmasta, 

ihmissuku opetteli keskinäisen pelottelun taidon.

Niin se oppi pitämään rauhaa, kunnes sattuma

tiedustelun tietämättä sotki kaiken.


Silloin ihmissuvun kasvatus vihdoin

oli lähes lopussa. Suuri kirkkaus

valisti joka sopen. Sääli vain, että jälkeenpäin

tuli kovin pimeää eikä kukaan enää

löytänyt kouluaan.

 

Günter Grass on itse tehnyt romaanin kansikuvapiirroksen, jossa rottarouva juoksee taustanaan Grassille rakkaan Danzigin kaupungin tornit.

Günter Grass, Rottarouva. Tammi 1987. Saksankielisestä alkuteoksesta Die Rättin (1986) suomentanut Oili Suominen. 430 s. 

------------------ 

Helmet-lukuhaasteen kohta 27: Kirjan päähenkilö on eläin.


tiistai 20. heinäkuuta 2021

Thornton Wilder: Kahdeksas päivä

 Alkukesästä 1902 joutui Illinoisin eteläosissa sijaitsevassa pienessä Coaltownin kaivoskeskuksessa asuva John Barrington Ashley oikeuteen vastaamaan samoin Coaltownissa asuneen Breckenridge Lansingin murhasta. Hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan. Viisi päivää myöhemmin, tiistaina, heinäkuun 22. päivän aamuna kello yksi hän karkasi vartijoiltaan junasta, joka oli viemässä häntä kohti teloituspaikkaa.

Näin dekkarimaisesti lukemaan pakottavalla tavalla alkaa tämä Thornton Wilderin romaani. Romaani paljastaa myös heti ensimmäisellä sivulla, että John Ashley ei syyllistynyt murhaan, josta häntä syytettiin. Oikean syyllisen paljastumista saamme kuitenkin odotella vielä kolmisensataa sivua. 

Romaani seuraa John Ashleyn pakomatkaa parinsadan sivun verran ja sitten kuittaa hänen kohtalonsa kolmella järkyttävällä sanalla. Vasta teoksen lopussa saamme tietää hänen pakonsa yksityiskohdat. Varsin pian käy ilmi, että salapoliisimysteerin asemesta romaanin ytimessä ovat John Ashleyn ja Breckenridge Lansingin jälkeläiset ja lesket. Romaani kuvaa sukupolvien ketjun: kuinka vanhempien arvot ovat muovautuneet heidän omissa perheissään ja millaisina he siirtävät ne eteenpäin omille lapsilleen, "kahdeksannen päivän" ihmisille.

Romaanin nimi viittaa teoksessa Coaltownin lääkärin, tohtori Gilliesin, vuosisadan vaihteen juhlissa lausumaan ajatukseen maailman jatkuvasta muutoksesta:

Luonto ei nuku koskaan. Elämän kehitys ei polje koskaan aloillaan. Luomistyö ei ole vielä loppuun suoritettu. Raamattu sanoo että Jumala loi ihmisen kuudentena päivänä ja lepäsi sitten, mutta jokaista päivää kesti monta miljoonaa vuotta. Lepopäivä on varmaan ollut lyhyt. Ihminen ei ole loppu vaan alku. Nyt me olemme seuraavan viikon alussa. Me olemme kahdeksannen päivän lapsia.

Kertojan ääni kuittaa: 

Tri Gillies valehteli suun täydeltä. Hän oli täysin varma siitä, että tuleva vuosisata olisi liian julma eriteltäväksi ainakin samaan tapaan kuin menneet vuosisadat.

Romaanissa on runsaasti viittauksia Raamattuun ja uskontoon. Monen muun asian ohella se pohtii uskon, toivon ja rakkauden paikkaa modernissa maailmassa. John Ashleysta romaani esimerkiksi toteaa, että tämä oli uskovainen mies tietämättä olevansa uskovainen. Hänen salatut aikaansaannoksensa tulevat tietoomme (ja romaanin henkilöiden tietoon) vasta vähitellen, sillä "useimpien uskovien ihmisten tavoin John Ashley oli niin sanoakseni näkymätön".

Ennen kaikkea romaani on kuitenkin perheiden historia. Myös kahdeksannen päivän ihmiset kantavat perheen menneisyyttä mukanaan:

Perhe-elämä on kuin aula, jossa on erittäin hyvä akustiikka. Kasvavat lapset eivät kuule yksinomaan vanhempiensa sanoja (ja useimmiten he jättävät vähitellen ne huomioonottamatta), he kuulevat myös sanojen takana olevan tarkoituksen ja asenteet. Ennen kaikkea he huomaavat, mitä heidän vanhempansa todella ihailevat, todella halveksivat.

Perheen koettelemukset ovat varmaan osasyynä siihen, että kaikista neljästä Ashleyn ja kahdesta Breckenridgen lapsesta kasvaa poikkeusyksilöitä. Osa heistä tuntuu saavan voimaa tästä menneisyyden  tragediasta, osan se tuhoaa. Jokainen heistä voisi olla oman romaaninsa päähenkilö. Tähän mainioon romaaniin on siis pakattu paljon tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Romaanin kertojanääni on kaikkitietävän kronikoitsijan, joka välillä filosofoi minämuodossa, välillä raportoi anonyymisti kuin sanomalehden uutisteksti. Välillä jokainen virke tuntuu avaavan kiehtovia uusia näkymiä. Lukeminen pysähtelee, kun lukija jää miettimään, mitä kaikkea äsken itse asiassa sanottiinkaan. Jotkin viittaukset avautuvat vasta paljon myöhemmin. Samalla teksti rientää kuin hengästyneenä eteenpäin. Tässä näytteeksi hieman pitempi pätkä, joka kuvaa niinkin tuttua asiaa kuin syksyn vaihtumista talveen:

Syksy on Coaltownissa hyvin kaunis. Lapset palaavat kouluun uupuneina pitkän kesän päämäärättömästä vapaudesta. Heidän äitinsä tuntevat olonsa epämukavaksi hiljaisuuden koittaessa; heillä on jopa vapaa-aikaa, ja he valittelevat päänsärkyä. Puut pukeutuvat pakanallisen koristeellisiksi. Päivät lyhenevät. Monen kuukauden ajan kaivostyöläiset elävät enimmäkseen keinotekoisessa valaistuksessa. Syksyn juhlapäiviä pelätään. George Lansing on lähtenyt kaupungista, mutta pyhäinmiesten päivän aattona hänen mohikaanijoukkonsa kiskoo Lord Mayorin portinpylväät paikoiltaan ja vääntää kaupungintalon kellon osoittimia. Naisten Kristillisen kohtuuden Liiton rohkeat jäsenet taistelevat miesten lailla saadakseen kapakat kiinni äänestyspäivänä. Itsekeskeisimmänkin talon isännän mielessä viriää lyhyeksi aikaa filosofointi eloon hänen seistessään jälleen kerran palavien lehtien rovion ääressä. Ensimmäinen lumisade saa kaupunkilaisten silmät pyöristymään; valkoisuus langettaa Coaltownin ylle harvinaisen lumouksen.

Aikanaan selviää, että ehkä George Lansingilla oli hyvä syy toivoa ajan liikkuvan taaksepäin. Nyt lopetan siteeraamisen tähän ja kehotan lukemaan itse. 

Jostain syystä Thornton Wilder ei taida nykyisin olla erityisen suuressa lukijoiden suosiossa. Minun on vaikea ymmärtää sitä, sillä häneltä lukemani teokset ovat olleet erinomaisia. The Ides of March on jännittävä kirjeromaani Julius Caesarin viimeisistä vaiheista. Historialliset dokumentit, kirjeet, ovat luonnollisesti Thornton Wilderin itsensä sepittämiä. Romaanissa siteeratut Catulluksen runot ovat kuitenkin aitoja ja Wilderin latinasta kääntämiä.

Wilder on nykyään ehkä parhaiten tunnettu siitä, että menestysmusikaali Hello Dolly (1964) perustuu hänen näytelmäänsä The Matchmaker (1954). Harvempi tietää, että The Matchmaker-näytelmä perustui Wilderin varhaisempaan The Merchant of Yonkers -näytelmään (1938), joka  epäonnistui näyttämöllä surkeasti. Se puolestaan perustui itävaltalaisen näytelmäkirjailijan Johann Nestroyn näytelmään Einen Jux will er sich machen (1842), joka taas perustui englantilaisen John Oxenfordin farssiin A Day Well Spent (1835). Näytelmäkirjallisuudessa lainailuun on aina suhtauduttu suvaitsevaisesti ja hyvä niin, sillä tällä tavoin on vähin erin jalostettu monta upeaa näytelmää. Mainittakoon, että tuo samainen Nestroyn versio oli pohjana Tom Stoppardin näytelmälle On the Razzle (1981), joka on hyvin lähellä huippua ikuisessa oikeasti hauskan komedian etsinnässäni. Luen sen aika ajoin uudelleen enkä koskaan ole selvinnyt nauramatta ääneen.

Thornton Wilderin San Luis Reyn silta -pienoisromaani on päätynyt hyllyyni useana eri painoksena. Yksi niistä on jopa kuvitettu erillisin sivuille liimatuin grafiikanlehdin. Ostin sen Amsterdamin kirjatorilta silloin joskus, kun vielä maailmalla kuljettiin. San Luis Reyn silta -romaanin alkuasetelma - samoin kuin Kahdeksas päivä -romaanin - on loistavan houkutteleva: vuonna 1714 Perussa romahtaa silta vieden kuolemaan viisi satunnaista matkalaista. Koska Jumalan luomassa maailmassa mikään ei voi tapahtua sattumalta, katolinen isä Juniper päättää selvittää näiden viiden ihmisen elämäntarinan ja saada selville, miksi juuri he joutuivat onnettomuuteen. 

San Luis Reyn silta -romaanilla on minulle myös hyvin henkilökohtainen merkitys. Sen loppusanat lausuin äitini arkun äärellä vähän yli vuosi sitten.

On olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja siltana niiden välillä on rakkaus, ainoa, mikä jää jäljelle, ainoa, millä on tarkoitusta. (Suom. Valfrid Hedman)

 

Thornton Wilder, Kahdeksas päivä. Kirjayhtymä 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Eighth Day (1967) suomentanut Irmeli Sallamo. 459 s.

-------------------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii oivallisesti kohtaan 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu.