Susan Hill: Jacob's Room Is Full of Books

Sisältövaroitus: tämä juttu sisältää melko vähän tietoa esittelemästään kirjasta mutta sitäkin enemmän kirjan herättämiä blogistin muisteluhorinoita.

Viime syksynä luin Susan Hillin mietteitä oman kirjahyllynsä aarteista teoksesta Howards End is on the Landing. Tämä Jacob's Room Is Full of Books jatkaa edellisen teoksen ideaa. Tässäkin on puhe yhden vuoden aikana luetuista kirjoista. Tällä kertaa vuodenkierto ja luonnonilmiöt saavat kuitenkin enemmän tilaa kirjojen kustannuksella. Kirjassa on päiväkirjanomaisia merkintöjä linnuista, koiran lenkityksestä, kontiaisten häädöstä. Susan Hillin ajatus vaeltelee vapaasti nykyhetken havaintojen ja muistojen välillä. Mukana on jälleen runsaasti pieniä luonnekuvia tavatuista ihmisistä. Välillä tuli tunne, että kaikki kivat ihmiset on nyt kiiteltävä, kun siihen on vielä tilaisuus.

Tuosta edellä kertomastani voi päätellä, että en pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon kuin siitä aiemmasta Susan Hillin kirjahyllyn tomuttamisesta. Ajatuksen vapaa juoksu voi olla mukavaa luettavaa, mutta nyt tuntui, että kirjoittajalla oli jonkinlaisia keskittymisvaikeuksia. Hän myös viittaa näihin vaikeuksiin melko suoraan. Muuan ketjuihin kuulumaton kirjakauppa oli kieltäytynyt ottamasta myyntiin Donald Trumpin kirjoja. Susan Hill tuli kirjoittaneeksi harkitsemattoman tviitin, jossa hän syytti kirjakauppaa woke-ideologiasta. Tästä seurasi Susan Hilliin kohdistunut paskamyrsky. Tähän traumaan hän palaa useampaan otteeseen tässä kirjassaan. Hän tekee selväksi, ettei ole Trumpin kannattaja mutta ei lämpene myöskään minkäänlaiselle kirjasensuurille.

Susan Hill viittaa myös muutamiin yksityiselämäänsä järkyttäneisiin asioihin. Hän oli tätä kirjaa kirjoittaessaan asunut vasta viisi vuotta Norfolkissa. Sinne hän muutti Cotswoldista, jossa oli elänyt kymmeniä vuosia. Tässä kirjassa ei paljasteta syytä muuttoon, mutta kerron sen nyt niille, jotka minun laillani toisinaan lukevat mielellään kirjallisia juoruja. Susan Hill jätti kirjallisuudentutkijamiehensä lähes neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen rakastuttuaan toiseen naiseen. Suhde kariutui parin vuoden jälkeen, mutta Susan Hill ei enää palannut miehensä luokse.

Lumoutuminen uuden asumapaikan luonnonilmiöistä selittää tämän kirjan runsaat luontohavainnot. Norfolkin vaikuttavan karu luonto on ollut näyttävästi esillä myös Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkareissa, joita olen puolisoni kanssa kuunnellut äänikirjoina pitkien automatkojen ratoksi. 

Susan Hillillä on tapana viettää vuosittain yksi kuukausi Ranskassa, joten kirjassa on mukana myös havaintoja Kanaalin toiselta puolen. Matkalle mukaan täytyy tietysti valita iso kassillinen kirjoja. Tämä johti ajatukseni omiin matkoihini ja kesämökkireissuihini. Sopivan lukemisen suunnittelu on aina tärkeä osa matkavalmistelujani. Uimahousut ovat minulta unohtuneet etelän rantalomamatkalta, mutta kirjoja on aina ollut matkalaukussa huolella valittu pino.

Susan Hillin teoksen paras puoli minulle olikin juuri siinä, että se herätti omat muistoni ja pisti miettimään omia mieltymyksiäni. Jaan esimerkiksi Hillin mieltymyksen David Hockneyn kuvataiteeseen. Hillillä – kuten minullakin – on rivi Hockneyn taidetta esitteleviä teoksia hyllyssään. Minulla on myös useita David Hockneyn itse kirjoittamia teoksia. Hockneylla on kyky kirjoittaa taiteesta kansantajuisesti, mikä ei ole kuvataiteilijalle itsestään selvää.

Susan Hill ylistää Robert Louis Stevensonia ja varsinkin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde -romaania. Tästäkin olen samaa mieltä. Stevensonin romaaneissa kuuluu aina vahva kertojan ääni. "Kuolema näköhermolle!" Stevenson kirjoitti leikkisästi kirjeessään (muistaakseni) Henry Jamesille. Usein Stevenson käytti minäkertojaa. Kannattaa seurata, miten taitavasti Stevenson voittaa tähän näkökulmaan liittyvät rajoitteet. Mukana on usein kirjeitä tai minäkertojalle kerrottuja tarinoita, jotka mahdollistavat laajemman näkemyksen tapahtumiin. Oma suosikkini Stevensonin romaaneista on lähes unohdettu Veljekset: Talvinen tarina (The Master of Ballantrae). Se muuten löytyy suomeksi myös Gutenberg Projectista ja on sieltä aivan ilmaiseksi ladattavissa.

Susan Hill pitää R. L. Stevensonia myös parhaana lastenrunoilijana (tai ainakin yhtä hyvänä kuin Charles Causleyta ja Ted Hughesia). Tähänkin on helppo yhtyä. Oppikoulun ensimmäisellä tai toisella luokalla jokainen luokallani joutui lausumaan jonkin runon ulkomuistista luokan edessä. Melkein kaikki valitsivat saman: Kirsi Kunnaksen runon Yksinäinen kalossi – tietenkin sen lyhyyden ja helposti muistettavan riimirallattelun takia. Minä valitsin Stevensonin runon Vuodepeiton maa Aila Nissisen suomennoksena. Runo kertoo mielikuvituksen voimasta, joka muuttaa sairasvuoteen milloin miksikin, esimerkiksi taistelukentäksi. Valinta oli enteellinen: joskus tuntuu, että elämäni on ehkä liikaakin sijoittunut vuodepeiton maahan, kirjojen pariin eikä arkitodellisuuteen. Äidinkielen opettaja joka tapauksessa arvosti valintaani niin paljon, että värväsi minut lausumaan Viktor Rydbergin Tonttu-runon joulujuhlaan. Se olisi ollut helpompi oppia, jos olisin tiennyt, että se on sävelletty lauluksi. En tiennyt enkä ollut koskaan sitä kuullut. Oli siinä pitkässä runossa opettelemista.

Pitkästi ja kiittävästi Susan Hill kirjoittaa ystävistään John ja Myfanwy Piperista, joista en ennestään tiennyt mitään. John Piper oli kirjailija ja taidemaalari, Myfanwy Piper kirjoitti useita oopperalibrettoja – muiden muassa libreton Benjamin Brittenin oopperaan Kuolema Venetsiassa, joka perustuu Thomas Mannin tunnettuun pienoisromaaniin. Piperien kodista tuli Susan Hillille parantava paikka (healing place), jonne hän usein pakeni, kun hänellä oli vaikeuksia elämässään.

Hayn kirjafestivaaleilla – jotka ovat kuin steroideja nauttineet Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät – Susan Hill tapasi pikaisesti Martin Amisin, Christopher Hitchensin ja Susan Sontagin, jotka asuivat samassa hotellissa hänen kanssaan ja liikkuivat kolmistaan. Hill pohtii Hitchensin ja Sontagin vaiheita heidän saatuaan terminaalisen syöpädiagnoosin. Hitchens suhtautui kuolemaansa uhmakkaasti eikä antanut piiruakaan periksi tiukasta ateismistaan; Susan Sontag yritti kaikin keinoin – jopa varsin tuskallisten ja heikkotuloksisten hoitojen avulla – pitkittää elämäänsä. (Tämän Hillin kirjan ilmestymisen jälkeen, keväällä 2023, keuhkosyöpä vei myös Martin Amisin.) 

Hill oli aina suhtautunut Susan Sontagiin hieman arastellen. Sontag oli teräväpuheinen amerikkalainen intellektuelli – Hill puolestaan viihteeseen suuntautunut brittikirjailija. Hayn festivaalihotellin edessä Susan Sontag kertoi Hillille, mikä etuoikeus oli ollut kokea englantilainen luonto aurinkoisena aamuna – ja näin hän sulatti Susan Hillin sydämen.

Pikaisesti esiteltyjä kirjailijoita on tässäkin kirjassa taas koko joukko: William Somerset Maugham, Raymond Chandler, Graham Greene, P. G. Wodehouse, Vladimir Nabokov, Olivia Manning, Jean Rhys, Zadie Smith, Richard Ford ja monet muut.

Itselleni pistin muistiin Alan Juddin pienen dekkarin The Devil's Own Work, josta en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan kuten en kirjailijastakaan. Se kuulosti lupaavalta. Ehkä sen esittely vielä joskus löytyy tästä blogista.

Susan Hill, Jacob's Room Is Full of Books. Profile Books 2017. Kansi: Peter Dyer. 266 s.

Susan Hill: Howards End is on the Landing

Selailin Helsingin kirjamessujen tuoretta ohjelmavihkoa ja etsiskelin ohjelmaa lukemisesta ja lukuelämyksistä. Melko vähän jäi käteen: muutama lukupiiri, Äänessä kirjapodcastit, Suurteoksia II, presidenttiehdokkaiden paneeli Miten kirjallisuus on rakentanut polkuani valtaan. Ilahduttavasti monta kääntäjien haastattelua. Kääntäjät jos ketkä ovat tarkkoja lukijoita. 

Kirjamessujen tarkoitus ohjelmalehdestä kävi kirkkaasti ilmi. Kyse on ennen kaikkea kustantajien ja kirjailijoiden uutuusteosten markkinointitapahtumasta. Lukijoiden kokemukset saan edelleen etsiä blogeista ja lukemisesta kertovista kirjoista – esimerkiksi tästä riemukkaasta lukemisen ylistyksestä nimeltä Howards End is on the Landing: A year of reading from home.

Kirjan kirjoittaja, Susan Hill (s. 1942), on tehnyt kirja-alalla suunnilleen kaiken mitä tehtävissä on: hän on julkaissut romaaneja ja novelleja, esseitä ja tietokirjoja, kuunnelmia ja näytelmiä sekä lastenkirjoja. Hän on myös perustanut kirjallisen aikakauslehden ja Long Barn Books -kustantamon. Lukevalle brittiyleisölle hän tuli tutuksi myös BBC4-kanavan pitkäaikaisena Bookshelf-ohjelman juontajana. Hänen romaaninsa The Woman in Black pohjalta Stephen Mallatratt kirjoitti käsikirjoituksen näytelmään, jota on esitetty Lontoon West Endin teattereissa lähes yhtäjaksoisesti nyt jo yli kolme vuosikymmentä. Pitempi esitysputki on ainoastaan Agatha Christien Hiirenloukulla. Suomessa Susan Hill saatetaan muistaa Daphne du Maurierin Rebekka-romaaniin kirjoittamastaan jatko-osasta Rebekan varjo (WSOY 1994).

Tässä  Howards End is on the Landing -teoksessa Susan Hill osoittaa olevansa myös oivaltava ja kirjoja arvostava lukija. Teoksen hauska nimi selittyy siitä, että etsiessään tiettyä kirjaa – ilmeisesti siis E. M. Forsterin Talo jalavan varjossa (Howards End) -romaania – kotinsa useista ja hieman intuitiivisesti järjestellyistä kirjahyllyistä Susan Hill törmäsi useisiin kirjoihin, joita ei ollut vielä lukenut mutta halusi ehdottomasti lukea, sekä niihin jotka halusi lukea uudestaan. Näin syntyi ajatus lukea vuoden ajan kirjoja pelkästään oman kodin kirjahyllyistä. Tästä lukumatkasta Susan Hill kertoo tässä kirjassa niin kiehtovasti ja houkuttelevasti, että oma – jatkuvasti dynaamisesti hengittävä – lukulistani kasvoi ainakin kymmenellä kirjalla. Ja tietenkin (syvä huokaus) sorruin taas myös kirjaostoksille.

Kirja-alalla toimiessaan Susan Hillillä on ollut tilaisuus tutustua useisiin kirjailijoihin myös henkilökohtaisesti. Anekdootit kohtaamisista kirjailijoiden kanssa ovat paitsi hauskoja myös avaavat uusia näkymiä heidän teoksiinsa. Lukemisesta ja mielikirjoistaan kertoessaan Susan Hill tulee myös kirjoittaneeksi omaelämäkertaa varsinkin uransa alkuvaiheesta. 

Esiteltyjen kirjojen lista on pitkä. Esimerkiksi seuraavien kirjailijoiden teoksiin Susan Hillillä on lämmin suhde – suunnilleen siinä järjestyksessä kuin lukijatar ne omasta hyllystään löytää:

Gerald Durrell (ja ihastuttava Eläimet ja muu kotiväkeni)

William Trevor

John McGahern

Iris Murdoch

John Wain

Virginia Woolf

Elizabeth Bowen

W. G. Sebald

Anthony Trollope

Graham Greene

V. S. Naipaul

Thomas Hardy

Simon Gray

Anita Brookner.

Monet edellä mainitusta kuuluvat myös omiin suosikkeihini ja ainakin kuuden listassa mainitun kirjailijan kirjoista olen jo tässä vaiheessa kertonut blogissani. Omia lukumuistoja oli mukava verrata Susan Hillin innostuneisiin havaintoihin.

Esimerkiksi tuon listalla olevan Anthony Trollopen romaaneista mieleeni tuli syy, miksi en lukenut hänen Barsetshire-sarjaansa loppuun asti. Viisi ensimmäistä osaa ahmin lumoutuneena, enää viimeinen osa – The Last Chronicle of Barset – odotti hyllyssä lukuvuoroaan. Juuri silloin hankimme kaksi koiranpentua. Kerran kun ne jäivät kotiin kahdestaan, jompikumpi oli sievästi poiminut hyllystä juuri tuon Trollopen romaanin – ja ainoastaan sen. Kotiin tullessamme romaanin alkuosa oli kadonnut parempiin suihin – samoin kuin iso osa yläkerran portaikon kahdesta alimmasta askelmasta. Nyt olen hankkinut Barshetshire-sarjan e-kirjana lukulaitteeseeni ja viimeinen osa odottaa sopivaa hetkeä, esimerkiksi pitkää matkaa.

Susan Hill kertoo omat näkemyksensä useista lukemiseen liittyvistä aiheista: esimerkiksi antologioista ja kokoomateoksista, matkakirjoista, hengellisestä kirjallisuudesta; näytelmien lukemisesta; siitä onko lukemisen paikalla ja ajankohdalla väliä; lastenkirjojen eskapismin luvallisuudesta. 

Kaikki lukemamme muovaa meitä ja samalla paradoksaalisesti tekee meistä yksilöllisempiä ja ainutlaatuisia:

But if the books I have read have helped to form me, then probably nobody else who ever lived has read exactly the same books, all the same books and only the same books, as me. So just as my genes and the soul within me make me uniquely me, so I am the unique sum of the books I have read. I am my literary DNA.

Susan Hill päättää kirjansa neljänkymmenen kirjan listaan. Ne ovat hänen oman kirjahyllynsä kirjat, jotka hän säilyttäisi ja joita hän voisi lukea koko loppuelämänsä, jos jostain syystä muut kirjat eivät enää olisi tavoitettavissa. Erinomainen lista! Monista valinnoista olin samaa mieltä. 

Lista on ymmärrettävästi kovin brittipainotteinen. Alun perin muulla kielellä kuin englanniksi kirjoitettuja oli vain kolme: Raamattu, Dostojevskin Rikos ja rangaistus sekä Tove Janssonin Taikurin hattu – listan ainoa lastenkirja. Ainoa runokirja, jonka Susan Hill kertoo pelastavansa tulipalosta on Ted Hughesin ja Seamus Heaneyn koululaisia varten kokoama antologia The Rattle Bag.

Tietoja etsiessäni huomasin, että Susan Hill on kirjoittanut tähän lukemisvuodestaan kertovaan kirjaan jatko-osan, jolla on yhtä hauska nimi – Jacob's Room is Full of Books (2017). Tulin senkin tilanneeksi muutaman muun ohella.

Susan Hill, Howards End is on the Landing: A year of reading from home. Profile Books 2010. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2009. Kansi: Peter Dyer. 236 s.