Joyce Carol Oates: Cybele

Joyce Carol Oatesin valtavasta tuotannosta syysmatkalukemiseksi lähti mukaani pieni ja vähälle huomiolle jäänyt romaani Cybele. Oatesin laajat romaanit ovat yleensä perheen tai suvun tarinoita, joissa kerronnan rytmi on rauhallinen ja näkökulmia on useita. Näissä lyhyissä romaaneissaan Oates päästää vallalle väkivallan, pakkomielteet ja perversiot. Näkökulma on rajattu siten, että lukija lähes pakotetaan päähenkilön tai päähenkilöiden pään sisään. Niissä on usein trilleriä muistuttava rakenne ja piinaavan jännittävä juoni. Onnellisia loppuja on turha odottaa. 

Cybele kertoo synkän tarinan keski-ikäisen ja keskiluokkaisen Edwin Locken amokjuoksusta, varhain iskeneestä viidenkympin villityksestä. Tarina on loppuratkaisuaan lukuun ottamatta tavallinen. Niin tavallinen, että Oates on omistanut kirjansa Edwineille. Heitä on ilmeisesti joukossamme niin paljon, että Edwinit ovat oma ihmisluokkansa.

Jo kirjan ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan tarinan juoni yksinkertaisen jylhästi kuin kreikkalaisen tragedian prologissa:

There was a lover of mine who worshipped me, and became reckless with his life, which was soon taken from him – more abruptly than I would have wished, and more cruelly; for I came to pity him in the end.

Ensimmäisen luvun salaperäinen minäkertoja ei vastaa koko tarinan kerronnasta. Hän kommentoi tapahtumia muutamia kertoja kirjan aikana. Enimmäkseen kerronta etenee hän-muodossa Edwinin näkökulmaan pitäytyen. 

Suurimmaksi osaksi romaani on kerrottu preesensissä. Tästä kerrontateknisestä keinosta kaikki eivät pidä. Esimerkiksi kirjailija Philip Pullman on pitänyt sitä "kerronnallisesta vastuusta luopumisena"; hän on ilmoittanut kieltäytyvänsä lukemasta enää ainoatakaan preesensissä kirjoitettua romaania. Minusta kerronnan keinoja ei sovi rajoittaa millään tavalla. Preesens sopii tällaisiin trillereihin oikein hyvin: syntyy tunne kuin kohtaisin lukijana vaarat yhtä aikaa päähenkilön kanssa. Ajallisen välimatkan puute lisää tapahtumien intensiteettiä.

Cybele-romaanin päähenkilö on 44-vuotias vakuutusyhtiön varajohtaja Edwin Locke. Hän on ollut naimisissa viisitoista vuotta Cynthian kanssa. Edwin meni naimisiin ystävänsä kanssa, ei rakastunut vaan "ajautui rakkauteen". Cynthia on kotirouva, kuten vaimot usein ovat amerikkalaisissa keskiluokan kuvauksissa. Avioparilla on kaksi poikaa, vanhempi varhaisessa teini-iässä, kuopus pari vuotta nuorempi. 

Edwin pitää työstään ja itsestään; hän on komea ja pukeutuu tyylikkäästi. Aineellisesti kaikki on siis kunnossa, mutta sisäisesti Edwinin elämä on tyhjää. Hän on ollut tahdoton ajautuja, korrekti, siloinen ja puhtoinen. Hänellä on usein tunne, että aika kuluu hukkaan – ja kiihtyvällä nopeudella. Golfin peluu – ajan haaskausta, samoin käsipallo ja squash. Murtomaahiihtolomat perheen kanssa – ajan haaskausta. Kykenemättömyytensä vuoteessa hän selittää väsymyksellä ja työpaineilla.

Tähän rypyttömään kulissielämään iskee lujaa Edwinin äkillinen rakastuminen, ensimmäistä kertaa elämässään, kuten hän uskoo. Hän hullaantuu pariskunnan ystäväpiiriin kuuluvaan Cathleeniin. Alkuun varsin viattomissa keskusteluissa käy ilmi, että myös Cathleen on tyytymätön elämäänsä ja aviomieheensä. Ennen kuin edes suudelmaa on vaihdettu, Edwin kertoo Cathleenille eroavansa vaimostaan ja haluavansa mennä naimisiin Cathleenin kanssa. 

Ensimmäinen intiimi tapaaminen sovitaan lentokenttähotelliin, jonne Cathleen on mennyt edeltä hyväntekeväisyystehtäviensä varjolla. Edwin saapuu sinne suoraan työmatkalta. Hississä matkalla hotellihuoneeseen Edwin huomaa tuntemattoman miehen esittelevän pornolehteä toverilleen. Edwin nolostuu ja närkästyy. Edwinin häveliäisyys on  huvittavaa, kun muistamme, mitä hän itse on juuri tekemässä.

Suhde Cathleenin kanssa on aluksi pelkkää hurmiota, mutta pian käy ilmi, ettei Edwin pystykään ilmoittamaan eroaikeista vaimolleen. Cathleenin vaatimukset yltyvät painostukseksi, mihin Edwin taas reagoi seksuaalisella kyvyttömyydellä.

Nyt rakastumisten pyörre imaisee Edwinin lopullisesti mukaansa. Samalla Edwinin alkoholin käyttö saa aivan uudet mittasuhteet. Seuraavan ryypyn saaminen alkaa hallita ajatuksia. Edwin hylkää Cathleenin ja aloittaa suhteen nuoremman ja räväkämmän Risan kanssa. Lukijalle on selvää, että Risalle Edwin on vain sokerideitti, joka kiinnostaa niin kauan kuin häneltä saa rahaa ja tavaraa. Edwin uskoo itse vakaasti, että kyseessä on aito rakkaus, se suuri rakkaus, joka on ainoa asia, jota hän etsii. Lukijalle Edwinin rimpuilu on piinallista ja hieman koomistakin seurattavaa.

Puolivillainen yritys korjata avioliitto Cynthian kanssa avioliittoneuvojan avulla ei onnistu, vaan pariskunta ajautuu asumuseroon. Romaanissa käyvät hyvin ilmi myös erotilanteen oheiskärsijät. Edwin pystyy vain osittain ymmärtämään poikiensa vaikean tilanteen. Hän yrittää pitää yhteyttä vanhempaan poikaansa, mutta yhteinen koripallomatsi menee monella tapaa pieleen – suurelta osin Edwinin juopumuksen takia. Edwinin keskittymistä poikaansa häiritsee myös se, että hän on ilmiselvästi seksuaalisesti kiinnostunut pojan alaikäisestä tyttötuttavasta. Nuorempi poika ei halua tavata Edwiniä eikä edes puhua tämän kanssa puhelimessa.

Edwinin seksuaalinen saalistus jatkuu kiinnostuksena hyvin nuoriin tyttöihin, käynneillä hieromalaitoksessa ja bordellissa, aina uusina "rakastumisina".

Toisinaan Edwin on lähellä itseymmärrystä. Hän näkee, ettei maailma ole sellainen kuin hän on kuvitellut, mutta hänen on vaikea löytää itseään tästä uudesta maailmasta. Sihteerilleen Edna-Maelle hän sopertelee:

"I want to live. I have a right, don't I, to live. I don't want to die without... without having lived. For most of my life I was playing a game but I didn't quite know it. I didn't grasp it. I was playing the game of Edwin. The game of Edwin. When I was a boy I believed that everybody was exactly who they pretended to be and so I must have been the person I was pretending to be but... but it's like being back-stage during a play... once you see the play from that angle it no longer works."

Edwin ei enää voi palata epäaidoksi kokemaansa elämään, mutta hänen kehnon puoleinen ratkaisunsa on jakaa itsensä kahtia: työpäivinä hän on asiallisesti pukeutuva ja käyttäytyvä varajohtaja, mutta iltaisin ja viikonloppuisin hän elää eräänlaisessa taiteilijakommuunissa kuvataiteilijanaisen kanssa ja pukeutuu kuin hippi. Kun hän käväisee entisellä kodillaan, naapuri ei tunnista häntä.

Loppuratkaisu jääköön tässä tarkemmin kertomatta. Jotain siitä paljastui jo romaanin alkukappaleesta. Palataan sen sijaan romaanin nimeen ja siihen mystiseen minäkertojaan, joka aloittaa romaanin. Joyce Carol Oates hakee kertomukseensa syvyyttä mytologiasta. Tämähän oli varsinkin modernistien suosima tapa. Ajatellaan vaikka James Joycen Ulyssesta, jossa Odysseuksen ja Telemakhoksen seikkailut tuotiin Dubliniin ja vuoteen 1904.

Kybele (Cybele) oli muinainen äitijumalatar, jota palvottiin hurmioituneissa juhlissa. Hän oli eräänlainen naispuolinen Dionysos. Kybele oli rakastunut hedelmällisyyden jumala Attikseen, joka teki puolestaan sen virheen, että rakastui kuolevaiseen ja halusi mennä tämän kanssa naimisiin. Kybele esti tämän. Sen jälkeen Kybele kastroi Attiksen tai toisten versioiden mukaan Attis kastroi itsensä.

Joyce Carol Oatesin romaanin Edwin on helppo nähdä kastroituna ja itsensä kastroivana Attiksena. Kybele on mukana kaikissa teoksen naishahmoissa, selvimmin Edwinin puolisossa Cynthiassa. Salaperäinen minäkertoja edustaa kollektiivisesti tätä ylpeän mutta loukatun naiseuden ääntä.

Joyce Carol Oates kuvaa useissa teoksissaan amerikkalaisen keskiluokan elämää. Hän on varsin taitava osoittamaan tyhjyyden ja ristiriidat pinnallisen seurustelun, hyväntekeväisyyden ja hyvien tapojen alla. Joskus minusta kuitenkin tuntuu, että keskiluokan elämä on liiankin yleinen ja helppo satiirin kohde. Keskiluokan hillitty elämä ei ole yksistään pahasta.

Tätä Cybele-romaania lukiessa mieleeni tuli joitakin vuosia sitten lukemani romaani Soul/Mate, jonka Joyce Carol Oates julkaisi kirjailijanimellä Rosamond Smith. Siinä keskiluokkaiseen yhteisöön soluttautuu psykopaatti aivan toisenlaisista ympyröistä. Hän toteaa, että keskiluokan elämä, joka edellyttää jatkuvaa viettien hallintaa, on vaikeaa. Hänen elämänsä, jossa mielitekoja noudatetaan, on paljon helpompaa.

Minusta tuntuu, että me keskiluokkaiset selviydymme meihin suunnatusta kritiikistä melko helposti. Mehän sen kritiikin kustannammekin. Käymme teatterissa ja konserteissa, ostamme kirjoja, maksamme veromme. Yleensä meitä vain naurattaa, kun makuamme arvostellaan. Viihdymme oikein hyvin valkoisella nahkasohvallamme ja Lokki-valaisimen valossa.

Emme ole myöskään niin rajoittuneita kuin annetaan ymmärtää. Nykyisin suvaitsevaisuus elää juuri keskiluokassa. Ranskan dekadentit runoilijat ottivat iskulauseekseen ja tehtäväkseen épater le bourgeois – ärsyttää porvareita. Mutta uskokaa tai älkää, ei meitä ole helppo épater! 

Joyce Carol Oates, Cybele. Obelisk / E. P. Dutton 1986. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1979. Kansikuva: Jacqueline Schuman. 204 s.

Joyce Carol Oates: Night. Sleep. Death. The Stars.

Joyce Carol Oates kirjoitti Twitterissä tänään suurin piirtein näin (oma käännökseni): Uskon vakavasti, että ainoastaan fiktion, elokuvien, taiteen kautta ne ihmiset, jotka haluavat kohdata "rakenteellisen rasismin" ennen ja nyt, saavat laajemman (valkoisen) yleisön ymmärtämään. Teoriat, aatteet, kolumnit, esseet eivät herätä tunnereaktioita, jotka vaaditaan myötätunnon heräämiseen hyväksikäytettyjä kohtaan.

Vuonna 2020 ilmestyneessä romaanissaan Night. Sleep. Death. The Stars. Oates toimii juuri tämän esittämänsä ajatuksen mukaisesti. Romaanissa hyväosainen amerikkalaisperhe joutuu kohtaamaan pikkukaupungin piilevän rasismin ja poliisiväkivallan karmealla tavalla.

Kotimatkallaan kirjastolautakunnan kokouksesta 67-vuotias John Earle "Whitey" McClaren, kirjapainoyhtiön toimitusjohtaja ja kotikaupunkinsa entinen pormestari, näkee poliisien pahoinpitelevän tummaihoista miestä tien reunassa. Whitey, joka on tuntenut ylpeyttä hyvistä suhteistaan kaupungin poliisivoimiin, pysäyttää autonsa ja puuttuu tilanteeseen. Tästä on seurauksena se, että poliisien väkivalta kohdistuu häneen itseensä silmittömällä tavalla. Hänet kaadetaan maahan ja vaikka hän ei vastustele, häntä ammutaan useita kertoja tainnutusaseella. Tässä käsittelyssä Whitey saa aivoinfarktin. Säikähtäneet poliisit hälyttävät paikalle ambulanssin mutta poistuvat itse paikalta ennen sen saapumista.

Whiteyn toipuminen sairaalassa sujuu aluksi hyvin, vaikka puhekykyään hän ei saa takaisin eikä voi itse kertoa, mitä hänelle on tapahtunut. Kahden viikon sairaalajakson jälkeen, juuri kun hänet ollaan siirtämässä kuntoutuslaitokseen, Whitey sairastuu keuhkokuumeeseen ja kuolee.

Whiteyn leski ja hänen viisi aikuista lastaan saavat vähitellen tietää, mitä Whiteylle tien laidalla tapahtui. Poliisien alkuperäisen hyökkäyksen kohde, intialaista syntyperää oleva lääkäri Azim Murthy, ottaa yhteyttä Whiteyn perheeseen, koska uskoo Whiteyn pelastaneen hänen henkensä. 

Perhe nostaa oikeusjutun pahoinpitelyyn syyllistyneitä poliiseja vastaan, mutta rikossyyte kuivuu kasaan siinä vaiheessa, kun seurauksia pelkäävä Azim Murthy peruu todistajanlausuntonsa. Siviilikanne poliisilaitosta kohtaan etenee tuskastuttavan hitaasti. Se pulpahtaa esiin aina silloin tällöin romaanin kuluessa, mutta juonen keskipisteeksi se ei nouse missään vaiheessa. Epäilemättä romaani antaa hyvin todenmukaisen kuvan siitä, kuinka tämäntyyppiset oikeudenkäynnit vesittyvät ja väljähtyvät tilanteessa, jossa silminnäkijöitä ei ole tai jossa poliisi voi pelolla ohjailla todistajien käytöstä. Romaanin lopulla poliisilaitos viimein myöntää osavastuunsa Whiteyn kuolemaan ja on valmis korvauksiin. Veronmaksajat siis maksavat. Pahoinpitelyyn syyllistyneet poliisit selviävät ilman rangaistuksia ja saavat pitää virkansa.

Romaani ei taustalla aistittavasta rasismin vastaisesta agendastaan huolimatta ole liikkeellä vain yhden asian puolesta. Se on ennen kaikkea kuvaus ylemmän keskiluokan amerikkalaisesta perheestä 2010-luvulla. Aiheen ja käsittelytavan perusteella romaanin hengenheimolaiset löytyvät esimerkiksi Jonathan Franzenin tuotannosta.

Romaanin laajasta henkilögalleriasta tärkeimmäksi kohoaa Whiteyn leski, Jessalyn. Lesken tie itsetuhoisesta toivottomuudesta kohti uutta elämää ja uutta rakkautta on kuvattu niin sisäistetyllä tavalla, että voi hyvin ajatella Joyce Carol Oatesin kirjoittavan omasta kokemuksestaan nyt jo kaksinkertaisena leskenä. Romaani on omistettu Oatesin toisen aviomiehen, Charlie Grossin, muistolle.

Whitey on monessa suhteessa ollut erinomainen aviomies. Hän on taannut perheelleen korkean elintason ja arvostetun aseman yhteisössä. Kestää kauan ennen kuin Jessalyn pystyy edes itselleen myöntämään, että erinomaisuudellaan Whitey oli vienyt hapen ympäriltään. 

She had married the man who'd loved her. She had rejoiced in the man's love, she had allowed herself to be adored as a woman who was someone other than herself, and this woman she had become, to please the man who loved her. What was wrong with that? What was the mistake in that? Otherwise, the children would not exist.

Missään vaiheessa Jessalyn ei kuitenkaan täysin pääse irti Whiteysta, eikä haluakaan. Kuolemansakin jälkeen Whitey kulkee hänen matkassaan eräänlaisena sisäisenä äänenä ja neuvonantajana. 

Se, että Jessalynin uusi rakkaus on latinalaisamerikkalaista syntyperää, nostaa jälleen esiin keskiluokan piilevän rasismin: "hispano" on sille kasvoton ja nimetön puutarhuri tai muu työläinen, automaattisesti epäluotettava ja rahanhimoinen. Jessalynin lapsista varsinkin kolmella vanhimmalla on suuria vaikeuksia hyväksyä Hugo Martinezin ilmaantumista heidän äitinsä elämään. 

Jokainen Jessalynin ja Whiteyn nyt jo aikuisista lapsista saa runsaasti tilaa romaanissa. Isossa perheessä on sisäisiä jännitteitä ja mielenkiintoisia jakolinjoja. Perheen lasten kautta saamme kiinnostavan näköalan amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Kovin kaukana se ei ole suomalaisesta todellisuudesta. Ehkä kuitenkaan meillä ei ihmisten arvo määräydy yhtä voimakkaasti heidän varallisuudestaan. Rasismi ei niin ikään meillä ole ihan yhtä syvällä rakenteissa. Voi tietenkin olla, että minä suljen silmäni todellisuudelta. Haluaisin myös uskoa, että suomalainen perhe kestää rosoja paremmin kuin amerikkalainen. Meillä ei ole aivan yhtä voimakasta ongelmien piilottamisen perinnettä. 

Vanhin lapsista, hieman alle 40-vuotias Thom, on ollut komea, urheilullinen ihannepoika, josta Whitey-isä on kasvattanut imperiuminsa perijää. Thom on yrittänyt olla häneen kohdistuvien odotusten arvoinen. Vain joinain heikkoina hetkinään hän on äidilleen tunnustanut riittämättömyyden tunteensa. Thomissa on paljon purkautumaisillaan olevaa agressiota: hän muun muassa haaveilee murhaavansa isänsä kuolemaan syyllistyneet poliisit. Thomin päällisin puolin onnellisen avioliiton hajoaminen on yksi romaanin sivujuonista.

Lapsista toinen, Beverly, on hieman kliseinen viiniä lipittelevä ja masennuspillereitä napsiva kotirouva. Nuoruuden koulutanssiaisten kuningattaren on vaikea hyväksyä elämäänsä, jossa hän on jäänyt ilman korkeampaa koulutusta ja työuraa. Perhe, jonka vuoksi hän tuntee uhranneensa omat tavoitteensa, ei pidä häntä arvossa: lapset ovat töykeitä ja aviomies tapailee nuorempia naisia. Beverly aloittaa avioeron valmistelut, mutta sen toteutuminen jää romaanissa avoimeksi.

Kolmas lapsista, 35-vuotias Lorene, on urallaan menestynyt lukion rehtori. Hän uskoo olleensa isänsä suosikki, jonka isä pyysi aina kanssaan katsomaan videolta suosikkielokuvaansa Panssarikenraali Pattonia. Lorenen mielessä elokuvan panssarikenraalin loukkaavat ja kärttyiset lauseet ovat muuttuneet isän antamiksi ohjeiksi. Kunnianhimoisessa yrityksessään nostaa koulunsa sijoitusta kouluvertailussa hän on kadottanut opettajan kutsumuksensa, inhimillisyytensä ja melkein järkensäkin. Amerikkalaiselle naiselle hiukset näyttävät olevan hänen kruununsa. Lorenen henkinen mureneminen ilmenee ensimmäisenä siten, että hän alkaa kiskoa hiuksiaan irti tuppoina.

Lorene on luonut kouluun opettajien suosikkijärjestelmän, jota hän pitää yllä uhkailulla ja irtisanomisilla. Oppilaisiin hän suhtautuu vihollisina. Hän jopa tietoisesti tuhoaa häntä panetelleiden oppilaiden jatkomahdollisuudet hyviin yliopistoihin. Romaanin lopulla Lorenen paraneminen alkaa terapeutin avulla. Hän oppii, että ihmisen ei tarvitse olla hyvä tehdäkseen hyviä tekoja. 

Neljäs lapsista, 31-vuotias Virgil, on ollut perheen musta lammas. Hän on hylännyt keskiluokkaisen elämän ja asuu taiteilijakommuunissa. Isän kuoleman jälkeen Virgilin taide kokee muodonmuutoksen: hän luopuu hyvin kauppansa tehneen koristetaiteen luomisesta ja siirtyy kohti suurempia, kantaaottavia veistoksia. Myös Virgilin seksuaalinen identiteetti kokee romaanissa murroksen, kun hän yllätyksekseen huomaa rakastuneensa miespuoliseen nigerialaissyntyiseen taiteilijatoveriinsa. Isän kuolema on kaikille lapsille suuri järkytys, mutta siihen sopeutuminen auttaa heitä jokaista kohti selkeämpää käsitystä itsestään.

Nuorin tytär, 29-vuotias Sofia, ei enää isänsä kuoleman jälkeen pysty palaamaan aikaisempaan työhönsä tutkimuslaboratorioon, jossa hänen tehtävänään on ollut koe-eläinten lopettaminen myrkkypistoksilla. Sofia aloittaa myös suhteen itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman tutkijan kanssa. Ehkä kyseessä on jonkinlainen oidipaalinen kouristus. Romaanin lopulla Sofia pistää uuden suhteen katkolle ja lähtee opiskelemaan lääketiedettä.

Joyce Carol Oatesilla on taito mennä henkilöidensä nahkoihin. Henkilöt ovat täysin uskottavia. Lukija löytää heistä pian omat suosikkinsa tai samastumiskohteensa. Pidän siitä, että voin suhtautua romaanihenkilöihin kuin ystäviin: tiedän heistä tarpeeksi, jotta voin ymmärtää heidän tekojaan ja ajatuksiaan silloinkin, kun en hyväksy niitä. Jokainen päähenkilö pääsee vuorollaan ja useaan otteeseen esittämään oman näkökulmansa. Hugo Martinez on tässä suhteessa poikkeus: romaanin jännitteen säilymisen kannalta on olennaista, että hänen ajatuksiinsa emme pääse sisälle. Näin lukija – kuten jokainen romaanin keskeinen henkilökin – joutuu muodostamaan käsityksensä Martinezin motiiveista omien ennakkoluulojensa pohjalta. 

Romaanin nimi tulee Walt Whitmanin runosta A Clear Midnight, joka on romaanin mottona ja jonka Hugo Martinez lausuu romaanin loppupuolella Beverlyn järjestämällä kiitospäivän aterialla:

This is thy hour, O Soul, thy free flight into wordless,

Away from books, away from art, the day erased, the lesson done,

Thee fully forth emerging, silent, gazing, pondering the themes thou lovest best.

Night, sleep, death and the stars.

Useimmat runon kuulijat ovat haltioissaan. Beverly kuitenkin pahoittaa mielensä siitä, että iloinen juhla pilataan sellaisilla sopimattomilla sanoilla kuin yö, kuolema ja tähdet.

Joyce Carol Oates, Night. Sleep. Death. The Stars. 4th Estate 2021. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2020. 787 s.

----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 35: Kirjassa on oikeudenkäynti.

Joyce Carol Oates: The Profane Art: Essays and Reviews

Joyce Carol Oates, The Profane Art: Essays and Reviews. E. P. Dutton Inc. 1983.

Tämän jo varhaiskeski-ikään ehtineen mutta ei lainkaan vanhentuneen esseekokoelman nimi viittaa vanhaan ajatukseen taiteen pyhyydestä. Taiteilija seuraa vaistoaan alueille, jotka ovat vielä kartoittamattomia, ja luo jotain uutta ja ainutlaatuista. Suuret taideteokset vaikuttavat meistä ankarilta ja ajattomilta, itseriittoisilta  - pyhiltä. Se taide tai taito, joka reflektoi taideteosta, toisin sanoen kritiikki, on puolestaan maallista, profaania. Kritiikki on aina inhimillistä dialogia, vertaisyleisölle suunnattua keskustelua. Tässä mielessä kritiikki puhuu ja taide vaikenee.

Kritiikki on taiteeseen verrattuna luonteeltaan konservatiivista. Kirjallisuuskriitikolla on omaan lukemishistoriaansa pohjautuva - usein tiedostamaton - käsitys siitä, millainen romaanin, novellin, näytelmän tai runon pitäisi olla. On paljon surullisia esimerkkejä siitä, miten merkittävätkin taideteokset on aluksi arvosteltu kehnoiksi, ja toisaalta ylistäviä arvosteluja on kirjoitettu teoksista, joiden tekijät on ajat sitten unohdettu.

Joyce Carol Oates päätyy tämän esseekokoelman esipuheessa määrittelemään, millaista tämän profaanin taiteen pitäisi olla: ihanteellinen kritiikki pyrkii puolueettomaan keskusteluun vertaisten kesken, systemaattiseen, kiireettömään pohdiskeluun. Sen täytyy ottaa taiteilijan vapaus vakavasti ja vastustaa omia konservatiivisia ja pelkistäviä pyrkimyksiään. Sen on oltava myötätuntoista ja täsmällistä.

Näihin vaativiin tavoitteisiin Oates pyrkii tämän kokoelman esseissä ja arvioinneissa - mielestäni onnistuneesti. Teoksen kaikki kuusi esseetä ovat alun perin ilmestyneet kirjallisissa aikakauslehdissä. Kannatan ehdottomasti tätä melko tavallista käytäntöä kerätä esseet yhteen ja julkaista ne kirjana. Muuten ne katoaisivat tavallisen lukijan ulottuvilta vain tutkijoiden ja innokkaimpien kirjallisten salapoliisien iloksi. Täytteeksi näihin kokoelmiin lisätään usein joukko yksittäisten teosten lehtikritiikkejä, jotka ymmärrettävästi eivät ole yhtä perusteellisia, mutta usein niissäkin on paljon huomion arvoista.

Esimerkiksi tässä kokoelmassa on erinomaisen tarkkanäköinen arvio Simone Weilin kokoomateoksesta The Simone Weil Reader. Simone Weil on meilläkin melko tunnettu ranskalainen filosofi ja mystikko, jota toisinaan pidetään lähes pyhimyksenä. Minäkin ostin nuorena miehenä Simone Weilin suomennetun kokoelman Painovoima ja armo, jota lueskelin tulematta juuri hullua hurskaammaksi. Nuoruuden ehdottomuudelleni se kyllä antoi lisäsytykettä.

Amerikkalaisuuteen liittyy paljon sellaista, mitä me eurooppalaiset helposti pidämme lapsellisuutena, mutta on siinä kulttuurissa paljon myös juurevaa selväjärkisyyttä. Tällaisella periamerikkalaisella eetoksella Oates arvioi Weilin anorektikoksi, joka paastoamalla aiheutti itselleen euforisen tilan, jossa alitajunnan kummallisimmat yllykkeet johtivat vaikeiden asioiden yksinkertaistamiseen mielipuolisiksi teeseiksi: Onnettomuus on iloa. Kuolema on elämää. Kärsimys on siunaus. Jumalan julmuus on osoitus hänen lempeydestään.

Loppujen lopuksi Oates ihmettelee eniten Weilin seuraajien lojaaliutta:

Kaipaavatko he niin kovasti "pyhimysmäisyyttä" (muissa, jos eivät itsessään), että he muuttavat sairaan, epätoivoisen, murtuneen naisen henkisen terveyden esikuvaksi; kaipaavatko he "viisautta" niin paljon, että he pitävät pahasti ongelmaisen mielen spekulaatioita parempina kuin omiaan? Simone Weilin elämä ja jälkimaine ovat kiehtovia, ja epäilemättä luonnehtivat vuosisatamme hengellistä tyhjiötä: nälkää uskoa käytännöllisesti katsoen ketä tahansa, joka väittää saaneensa jumalallista johdatusta.

Kokoelman esseistä minua kiinnostivat eniten kolme ensimmäistä, jotka käsittelevät kaupunkia amerikkalaisessa kirjallisuudessa (Imaginary Cities: America), modernistien naiskuvaa ("At Least I Have Made a Woman of Her": Images of Women in Yeats, Lawrence, Faulkner) ja Emily Brontën romaanin merkityksiä (The Magnanimity of Wuthering Heights).

Kaupunkiesseessä Oates käy läpi sitä metaforista lastia, jota kaupunki amerikkalaisessa kirjallisuudessa kuljettaa: on helppo arvata, että kaupunki on esiintynyt paheen ja rappion pesänä, mutta toisaalta se on myös innoittava ja dynaaminen mahdollisuuksien keidas. Oates nostaa kuulujen kaupunkikuvaajien Dreiserin, Cranen ja Bellow'n rinnalle lähes unohduksiin jääneen Anzia Yezierskan, joka syntyi Puolassa juutalaiskylässä ja muutti perheensä mukana New Yorkiin 1890-luvulla. Yezierska kuvasi vanhasta maasta tulleiden siirtolaisten ristiriitaisia pyrkimyksiä: osa heistä yritti säilyttää perinteensä uudessa yhteiskunnassa ja luoda uudelleen vanhan kyläyhteisön suurkaupunkiin; varsinkin nuoremmat taas pyrkivät vapautumaan menneisyydestä ja muuttumaan aidosti amerikkalaisiksi. Yezierskan omaelämäkerrallisissa romaaneissa nuori siirtolaistaustainen nainen pyrkii sivistyksen ja koulutuksen kautta sopeutumaan uuteen elinympäristöönsä. Oatesin mukaan koulutusta on tuskin koskaan kuvattu yhtä  juovuttavan kiihottavana elämyksenä kuin Yezierskan romaaneissa. Romaanien voima on niiden suorassa, aidossa ja energisessä ensimmäisen persoonan näkökulmassa; niiden heikkoudet ovat rakenteessa: niistä puuttuvat "vakavan" kirjallisuuden monitulkintaisuudet. Oatesin mukaan Yezierskan romaanit olivat kuitenkin uraa uurtavia:

Kaupungin antama anonyymisyyden lahja ja lupaus työstä saadusta palkasta - palkasta joka on sovittu etukäteen - mahdollistavat yksilön ensimmäistä kertaa historian aikana: yksilöllisen naisen, voisi ehkä sanoa.

Modernistien naiskuvaa pohtivan esseen lähtökohtana on havainto, että oikeastaan melko yllättävästi monien modernististen kirjailijoiden naiskuva oli vanhoillinen. Yeats osoittautuu jonkinlaisen pyhän naiseuden ideaalin kannattajaksi. Selvimmin se tulee esille hänen runossaan A Prayer for My Daughter. Runon kertoja toivoo tyttärelleen aivan ensimmäiseksi kauneutta, mutta ei niin paljon, että tyttö alkaa liikaa kiinnittää huomiota itseensä: naisen ei tule elää "peilissä" vaan miehen katseessa. Tytärtä verrataan myös kasvikuntaan, joka on liikkumaton, rauhallinen, piilossa. Ehkä jonkinlainen vihannes? Tyttären älyllistä elämää Yeats vertaa hempon lauluun. Oates kärjistää: runoilijan tyttären tulee olla aivoton ja äänetön, juurtunut.

Aika usein naisvihamieliseksi luonnehditun Faulknerin mieleenpainuvimpia naishahmoja on Liekehtivä elokuu -romaanin Johanna Burden. Oatesin analyysi Johanna Burdenin vahvasti allegorisesta hahmosta ja koko romaanista on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Faulknerin maailmassa naisen seksuaalisuus muodostaa uhan miehen miehisyydelle ja koko olemassaololle.

D. H. Lawrencen naiskuva oli ristiriitainen, ja ehkä juuri sen takia se tuntuu tuoreemmalta kuin muiden modernistien. Pienoisromaani Woman Who Rode Away antaa lähes parodisen kuvan emansipoituneen naisen tuhoon tuomitusta pakomatkasta. Toisaalta Lawrencen teoksissa on useita kuvauksia myös vahvoista naisista, joista ehkä paras esimerkki on Rakastuneiden naisien Ursula Brangwen. Lawrencen pohjimmainen puritanismi tulee esiin Ursulan sisaren Gudrunin kuvauksessa: naistaiteilija oli jotain, mitä Lawrence ei voinut sietää, ja niinpä hän pistää Gudrunin tuntemaan voimakasta itseinhoa. Oates kuitenkin osoittaa, että Gudrun samaan aikaan inhotti ja kiehtoi Lawrencea,  ja Lawrence sijoitti Gudruniin paljon omia piirteitään ja ajatuksiaan. Oatesin analyysi Lawrencen naiskuvasta kiinnosti minua kovasti, sillä Rakastuneita naisia -romaani teki minuun suuren vaikutuksen joskus nuorena. Huvittuneella noloudella muistelen siteeranneeni romaanin mystisiä lausahduksia miehen ja naisen suhteesta ikään kuin olisin itse ne keksinyt.

Essee Humisevasta harjusta oli myös silmiä avaava. Minullekin ovat tästä romaanista jääneet mieleen lähinnä sen goottilaiset piirteet ja mielenkiintoinen kertojarakenne. Teoksen syvempää merkitystä en ole tullut pohtineeksi, ja luulen, että se romaanin ainutlaatuisen ilmapiirin takia on jäänyt huomaamatta myös monilta muilta. Oates osoittaa vakuuttavasti, että tämän Emily Brontën upean romaanin pohjalla on vahva yhteiskunnallinen optimismi. Teos kääntää synkän tarinan vastakohdakseen; se ei uppoa "metafyysisyyteen" vaan ylistää fyysistä maailmaa: rakkaus säilyy päivänvalossa.

Muistan aika tarkkaan, missä luin ensimmäisen kerran Joyce Carol Oatesin kirjoittamaa tekstiä. 1980-luvun alkupuolella Tampereen yliopisto oli vuokrannut Attilan kenkätehtaan käyttöönsä. Jossain ylemmissä kerroksissa olivat kirjallisuudentutkimuksen hyllyt. Siellä vietin monta onnellista iltaa pöydälle kasaamieni kirjapinojen parissa. Usein olin ypöyksin koko kerroksessa. Jos minun pitäisi nyt kuvailla taivasta, se muistuttaisi aika paljon vanhaa Attilaa. Siellä luin myös Joyce Carol Oatesin esseekokoelman New Heaven, New Earth: The Visionary Experience in Literature ja olin myyty. Olen yrittänyt sen jälkeen pysyä edes jollain tavalla kärryillä tämän valtavan tuotteliaan kirjailijan tuotannosta.

Kevätiltoina kun aurinko paistoi sisään Attilan kirjaston suurista ikkunoista ja luin sydän innostuksesta tykyttäen Blotnerin järkälemäistä Faulkner-elämäkertaa tai Angus Wilsonin esseitä, saatoin helposti uskotella itselleni, että yksinäisyyteni oli oma valintani.