Valo kiven sisällä – Paula Fox: Kivikasvo

Paula Fox, Kivikasvo. WSOY 1979. Alkuteos The Stone-Faced Boy ilmestyi vuonna 1968. Suomentanut Kersti Juva. Kuvittanut Donald A. Mackay.

10-vuotias Gus on viisilapsisen sisarussarjan keskimmäinen. Gusille maailma on pelottava paikka. Erityisen pelottava on pihakaivo. Gus on nähnyt painajaisen, jossa maailman kaikki vedet purkautuvat ulos kaivosta ja hukuttavat alleen kaiken. Gus pelkää myös ullakon sinistä huonetta ja naurunalaiseksi joutumista. Pelkonsa Gus peittää ilmeettömyydellä. Siitä hän on saanut lisänimen Kivikasvo. Uusi pelon aihe Gusille on se, että kasvot jähmettyvät pysyvään ilmeettömyyteen niin, ettei hän enää pysty ilmaisemaan tunteitaan edes silloin, kun haluaisi.

Vanhemmat sisarukset ovat jo karkaamassa lapsuuden maailmasta ärsyttävään teinielämään, nelivuotias kuopus on arvaamattomasti käyttäytyvä riiviö. Ainoastaan kaksi vuotta Gusia nuorempi Serena on Gusin mieleen.

Serena oli mukavin. Hän on lämmin ja uneksiva ja melkein aina hän hymyili. Hän osasi leikkiä millä tahansa. Hän saattoi ottaa poisheitetyn munakotelon ja tehdä siitä kovakuoriaisten hotellin. Hän pani pienen palan flanellihuopaa joka syvennykseen kuoriaisten matoksi ja pieniä puusäleitä ja pyöreitä kiviä kuoriaisten vuoteiksi ja kuoriaisten tuoleiksi.

Serenan ansiosta talo on täynnä eläimiä: hämähäkkejä, lehtisammakoita, toukkia, käärmeitä, peltohiiriä, kissoja. Gus ei eläimistä erityisemmin pidä - eivätkä eläimet Gusista - mutta Serenan vuoksi hän sietää niitä.

Serenan eläinrakkaus käynnistää tapahtumat, jotka johtavat Gusin sisäisen maailman mullistukseen.
Eräänä tammikuun päivänä matkalla koulusta kotiin Serena pelastaa taas uuden eläimen, ison hylätyn ja kipeän koiran. Sisarukset auttavat Serenaa koiran saamisessa kotiin. Koira murisee Gusille, joten tämä lähtee kotiin ennen muita.

Kotona odottaa tämän ratkaisevan vuorokauden toinen merkittävä tapahtuma: Gusin isän Hattie-täti on saapunut kyläilemään isolla loistoautollaan. Isotäti Hattie on mystinen hahmo: hän polttaa sikareita, naukkailee hopeisesta pikkupullosta, siteeraa Shakespearea ja tuntuu tietävän, mitä Gus tuntee ja ajattelee. (Loppujen lopuksi ei ole edes varmaa, onko Gusin isällä Hattie-nimistä tätiä. Tädin mentyä lapset miettivät, oliko hän mahdollisesti noita.)

Gus joutuu luovuttamaan huoneensa Hattie-tädille ja päätyy itse nukkumaan pelkäämäänsä siniseen huoneeseen. Korvaukseksi huoneen lainasta Hattie antaa Gusille geodin, kiven, jossa olevasta halkeamasta näkee sen sisälle ja jossa hehkuu mineraalien synnyttämä hehku. Tästä geodista tulee vertauskuva Gusin tilanteesta: kovan kivikuoren alla hehkuu tuli.

Yöllä Serenan löytökoira karkaa ja päätyy ketunrautoihin. Serena kuulee koiran ulvonnan ja herättää Gusin, koska on varma, että Gus on perheestä ainoa, joka lähtee keskellä yötä pelastamaan vanhaa rakkia. Gusia tehtävä pelottaa, mutta Serenan mieliksi hän päättää yrittää.

Yöllinen retki yksin lumisateeseen ja pimeään metsään muodostuu Gusin itsetunnolle ratkaisevaksi. Ensin hän uskaltaa mennä pelkäämänsä kaivon lähelle ja siitä rohkaistuneena hän lähtee etsimään koiraa kauempaa metsästä. Yöretkellä Gus kohtaa pelkonsa ja huomaa tulevansa toimeen sekä vihaisten ihmisten että vihaisten eläinten kanssa.

Kun Gus palaa retkeltään, koko perhe ottaa hänet lämpimästi vastaan, ja Hattie-täti osoittaa taas tietävänsä, mitä Gusin mielessä liikkuu.

Kirjan lopussa isoveli Zack haluaisi halkaista Gusin geodin. Gus kuitenkin kieltäytyy tästä.

Hän tiesi miltä kivi näyttäisi sisältä mutta hän ei tahtonut vielä halkaista sitä. Sitten kun mieli tekisi hän ottaisi vasaran ja nakuttelisi geodia niin että se halkeaisi täydellisesti, niin ettei yksikään kide sen sisällä menisi rikki.

Kivikasvo on melkein valmis luopumaan naamiostaan. Nyt hän tietää, että hän pystyy siihen, kun aika on kypsä. Tämä on voimaannuttava selviytymistarina lapselle, jonka on vaikea ilmaista tunteitaan.

Kersti Juvan suomennos on moitteeton. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon ja kuinka monenlaisen kirjallisuuden käännöksiä tällä kääntäjällä on jo nyt tilillään, ja ura ilmeisesti jatkuu edelleen. Ajatellaanpa seuraavaa luetteloa: Hobitti, Taru sormusten herrasta - oikeastaan kai lähes koko Tolkienin tuotanto - Nalle Puh, Ruohometsän kansa, Dickens-käännökset, Tristram Shandy, Ylpeys ja ennakkoluulo. Onkohan vastaavaa listaa yhdelläkään kääntäjällä maailmassa?

Tämä kirja lienee suunnattu noin kymmenvuotiaille. Siinä iässä kirjan kuvitus on melko tärkeä lukemiseen houkuttava ja tekstin ymmärtämistä tukeva asia. Tässä kirjassa on Donald A. Mackayn kaunis piirroskuvitus, joka tukee mainiosti kirjan hieman mystistä tunnelmaa.

Mietin, olisinko itse kymmenvuotiaana tarttunut tähän pieneen romaaniin. Silloin ensimmäinen edellytys oli, että kirjassa täytyy olla eläimiä. Lähes yhtä hyvin minulle kelpasivat tarinat, joissa lapset (tai eläimet) joutuivat kamppailemaan selvitäkseen luonnossa (sitä parempi mitä ankarammissa oloissa). Molempiin sarakkeisiin rasti, joten pikku Hannu olisi hyvinkin voinut tämän lukea.

Paula Foxin nuortenkirjoista olen kirjoittanut aiemminkin. Täältä löydät blogitekstit teoksista The Slave Dancer (Orjalaivan vankina) ja The Lost Boy Tässäkin Kivikasvo-romaanissa toistuu asetelma, jossa lapsi joutuu yksin selviämään vaikeasta tilanteesta. Toisaalta sekä tässä romaanissa että The Lost Boy -tarinassa on tärkeässä asemassa myös perheen antama tuki.

Gus on keskimmäinen lapsi. Keskimmäisen osaa ei aina pidetä helppona. Puhutaan jopa keskimmäisen lapsen syndroomasta, jolla kaiketi tarkoitetaan sitä, että keskimmäisen lapsen huomionkaipuu saa joskus ikäviä muotoja. Suomalaisen kirjallisuuden tunnetuin keskimmäinen lapsi on tietysti Kiven Simeoni-parka; kahden kaksosparin puristuksessa hänessä ovat tukahtuneet ilon ja onnen mahdollisuudet.

Aika monen sisarussarjan opettajana toimineena suhtaudun kyllä suurella varauksella psykologisointiin, joka perustuu asemaan sisarussarjassa. Esikoiset eivät aina ole vastuun kantajia, eivätkä kuopukset kapinoi auktoriteetteja vastaan. Muuttujia on perheissä ja geeneissä niin paljon, että asemaa sisarussarjassa ei kannata murehtia.

Oma suhtautumiseni asemaan sisarussarjassa on peräisin klassisista saduista. Kolmesta veljeksestä nuorimpana minä yli kuusikymppisenä yhä yltiöoptimistisesti uskon, että ilman omaa ansiotani ja yrittämättäni elämä on kerran lahjoittava minulle puhuvan kissan. Kummallisinta on, että silloin tällöin, aika useinkin, tiedän jo olevani Carabasin markiisi - onnekas ja onnellinen hölmö.

Paula Fox: The Lost Boy

Paula Fox, The Lost Boy. Piper Books 1989. (Alkuperäinen julkaisuvuosi 1987. Julkaistu myös nimellä Lily and the Lost Boy.)

Yksi lapsuuteni suuria lukuelämyksiä oli Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni, muistelmateos erään englantilaisen perheen elämästä Korfun saarella. Pidin kirjasta niin paljon, että luin sen jälkeen muutkin Gerald Durrellin kirjat, jotka Joensuun kaupunginkirjastosta löysin. Ne olivat englanninkielisiä, ja sanakirjaa tarvittiin vielä tiuhaan.

Paula Foxin nuortenromaanin alkuasetelma on hyvin samankaltainen kuin Durrellin pienessä klassikossa: amerikkalainen Coreyn perhe - isä, äiti, 14-vuotias isoveli Paul ja melkein 12-vuotias pikkusisko Lily - ovat tulleet Thassoksen saarelle Kreikkaan viettämään historianopettajaisän sapattivuotta. He asuvat aluksi ainoina ulkomaalaisina Limenan pienessä rannikkokylässä. Paul ja Lily tutkivat uutta ympäristöään innokkaasti yhdessä, eikä parin vuoden ikäero haittaa heitä laisinkaan. Lily, jonka näkökulmasta teoksen tapahtumat kuvataan, on terävä kieleltään ja kypsä ikäisekseen, lukee muun muassa huvikseen Herodotoksen Historiateosta; unelmoivan Paulin koulumenestys puolestaan huolestuttaa vanhempia.

Sitten kylään ilmaantuu Jack Hemmings, amerikkalainen poika, joka asuu boheemi-isänsä kanssa läheisessä kylässä. Oikeastaan Jack kylläkin asuu missä sattuu, enenevässä määrin patjalla Coreyn perheen lattialla. Jackin isä on sitä mieltä, että Jack on poikkeusyksilö: erityisen taitava kaikessa ja erityisen itsenäinen. Poika joka selvästi kaipaa aikuisen turvaa, yrittää miellyttää ihailemaansa isää ja elää tämän odotusten mukaisesti. Itsenäisyyttään Jack todistelee käyttäytymällä töykeästi ja ylimielisesti, uhkarohkeilla tempauksilla sekä ilkivallalla. Paula Foxin nuortenkirjojen toistuvana aiheena on lapsi tai nuori, joka joutuu äärimmäisessä tilanteessa selviytymään yksin.

Paul Corey lumoutuu täysin Jackin pidäkkeettömästä käytöksestä ja alkaa seurata tätä kuin koiranpentu. Lily syrjäytetään. Tästä avautuu tämän romaanin erityisesti nuorta lukijaa koskettava teema: kelpaanko minä muille, ja jos en kelpaa, miksi en kelpaa?

Nuorille suunnatuksi kirjaksi tässä romaanissa on harvinaisen viisaita aikuisia. Coreyn perheen äiti ja isä ymmärtävät hyvin nuorten tilanteen ja myös Jack Hemmingsin käytöksen taustat. He eivät hyväksy Jackin käytöstä mutta eivät myöskään sulje oveaan pojalta.

Lilyn yksinäisyyttä lieventää  kylään muuttava tanskalainen perhe. Sympaattisesti kuvatut Haslevit alkavat heti rakentaa tanskalaista hyggeään korjaamalla vuokraamansa talon huussin ja ostamalla kyläläisiltä vanhoja kauniita puuhuonekaluja. Kyläläiset luopuvat niistä ilomielin. Heille ne edustavat menneisyyteen kuuluvaa köyhyyttä. Heidän uudet huonekalunsa ovat tietenkin muovisia. Uuden ja vanhan murros on tässä teoksessa muutenkin toistuva teema: sähköiset kodinkoneet ovat juuri saapumassa Limenan kylään, vaikka sähkönjakelu vielä onkin satunnaista; Paul saa osa-aikaisen työn pajassa, joka valmistaa huonolaatuisia sandaaleja turisteille.

Lopulta Jackin uhkarohkeus johtaa katastrofiin ja todelliseen tragediaan. Surulliset tapahtumat ja niiden seuraukset on kuvattu taitavasti välillä aivan läheltä, välillä etäännyttäen.

Kirjan luettuani jäin miettimään, kuinka nykyajan nuori lukija teoksen ottaisi vastaan. Sen ongelmissa ei ole mitään vanhanaikaista eikä kielikään ole vanhentunutta, mutta maailma ilman kännyköitä ja paristoradio ainoana yhteytenä ulkomaailmaan saattavat jo tuntua historialta.

Lopuksi vielä omakohtaisia muistoja: vietin vuonna 1989, siis vain kaksi vuotta tämä kirjan julkaisemisen jälkeen, kaksi lomaviikkoa Thassoksella vaimoni ja reilun vuoden ikäisen tyttäreni kanssa. Tunnistan hyvin Foxin kuvaaman maailman, joka keinahtelee menneisyyden ja nykyajan rajapinnalla. Erityisesti on mieleeni jäänyt patikkaretki oliivilehtojen halki Artemiin temppelille. Yhtään ihmistä emme retkellä tavanneet, saimme vapaasti ja rauhassa tutkia tuhansien vuosien takaisia muinaismuistoja. Muutama märehtivä vuohi tuijotti ihmeissään kulttuurimatkailijoita. Kapean rantavyöhykkeen kaupat, diskot ja ravintolat keräsivät enimmän osan turistivirrasta.

Vuokraamallani pikkuautolla kävimme sisämaan Theologoksen kylässä, jossa aika tuntui pysähtyneen: naiset mustissa pitkissä hameissaan olisivat voineet olla melkein miltä vuosisadalta hyvänsä. Siellä tyttäremme myös sai elämänsä ensimmäisen tikkukaramellin. Ohittamamme pikkukaupan myyjäsetä juoksi peräämme ja antoi tikkarin, vaikka emme olleet ostaneet mitään emmekä edes käyneet hänen kaupassaan.

Tämän kirjoituksen valokuvat ovat peräisin heinäkuulta 1989.

Orjana ja orpona – Paula Fox: The Slave Dancer (Orjalaivan vankina)

Paula Fox, The Slave Dancer. M Books 1984. (Ensimmäinen painos v. 1973. Suomeksi v. 1980 Kersti Juvan suomentamana nimellä Orjalaivan vankina. WSOY.)

Laiva – varsinkin purjelaiva - on otollinen ympäristö jännittävälle kertomukselle. Henkilöitä on tilanpuutteen takia rajallinen määrä ja he joutuvat elämään tiiviisti yhdessä päivin ja öin. Ruoasta ja vedestä on yleensä pula. Merirosvot ja kaapparit tai muut vihollisalukset ovat aina uhkana. Luonnon ja sään ääri-ilmiöt koetaan ilman kunnollista suojaa, ja tappio luonnonvoimia vastaan voi johtaa kuolemaan. Ihmisten fyysiset ja henkiset ominaisuudet koetellaan, ja aina joku särkyy ja joku toinen käyttää muita hyväkseen.

Monet suosikkikirjailijani ovat kirjoittaneet purjelaivan maailmasta: Melville, Stevenson, Conrad, Golding – Melvillen Moby Dick merikirjoista minulle tärkeimpänä. Oma purjehdushistoriani tosin rajoittuu pariin kullanhohteiseen kesään 1980-luvulla, kun tyttöystäväni – nykyisen vaimoni – kanssa uhmasin Joensuun Pyhäselän maininkeja Windmill-luokan Iines-veneelläni.

Paula Foxin historiallinen nuortenromaani edustaa tyylikkäästi parasta purjelaivakirjallisuutta. Mietinkin lukiessa - enkä oikeastaan keksinyt vastausta - onko muuta syytä rajata tätä teosta nuorille lukijoille kuin päähenkilön, teoksen minäkertojan, ikä. Ja se taas ei ole syy ollenkaan.

Jessie Bolleen on 13-vuotias neworleansilainen puoliorpo, joka shanghaijataan laivapojaksi Moonlight-alukselle, joka on juuri lähdössä hakemaan orjalastia Benininlahdelta Afrikasta. Moonlight on nimensä mukaisesti kuutamokeikalla, sillä Yhdysvaltoihin ei enää 1840-luvulla saanut tuoda uusia orjia, vaikka orjuus sinänsä ei vielä ollut kiellettyä.

Orjuuden kuvaukset ovat olleet kirjallisuudessa yleisiä jo Setä Tuomon tuvasta lähtien, mutta minulla on sellainen käsitys, että nimenomaan orjalaivojen karmeita oloja ei sanottavasti ollut kuvattu ennen kuin Alex Haleyn Juuret-kirja ja ennen kaikkea sen pohjalta tehty tv-sarja 1970-luvun puolivälissä toi tämän aiheen yleiseen tietoisuuteen. Tässä mielessä Foxin romaani (1973) on edelläkävijä, ja osoitus siitä, että nuortenkirjallisuus voi tuoda esiin teemoja, jotka vasta myöhemmin päätyvät aikuisten kirjallisuuteen. Tätä ajatusta muuten toi voimakkaasti esille Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Liisi Huhtala jollakin yleisöluennolla vuosia sitten.

Olosuhteiden pakosta Jessie joutuu tekemään tuttavuutta laivan koko miehistön kanssa. Nuoresta iästään huolimatta hän on tarkkanäköinen ja hyvävaistoinen ihmistuntija: hän ymmärtää, että kapteeni on ahneuden sokaisema tyranni ja perämies ”aivoton ja paha kuten jotkut kasvit ovat myrkyllisiä”. Jessie huomaa pian pitävänsä eniten kidnappaajastaan, karkeasuisesta irlantilaisesta Purvisista. Omaksikin ihmetyksekseen hän inhoaa Benjamin Stoutia, joka aluksi on ainoa hänelle ystävällinen miehistön jäsen. Stout paljastuukin myöhemmin pahimmanlaatuiseksi opportunistiksi, toisten hyväksikäyttäjäksi, joka saa nautintoa heikompiensa piinaamisesta.

Kun orjalasti on viimein saatu laivaan, Jessien tehtävänä on ulosteämpärien tyhjentämisen lisäksi orjien ”tanssittaminen”. Hänen huilunsoittonsa tahtiin orjien on joka toinen päivä liikuttava kannella, jotta heidän toimintakuntonsa ei täysin romahda ruuman lamauttavassa ahtaudessa. Jessie inhoaa tehtäväänsä. Hän ei tahdo, että kukaan joutuu kirjaimellisesti tanssimaan hänen pillinsä mukaan. Omien kokemustensa takia Jessie näkee vallankäytön aina hyväksikäyttönä. Kun muu miehistö pitää afrikkalaisia eläiminä, Jessie näkee heidät ihmisinä. Heidät, kuten hänet itsensäkin, on vastoin heidän tahtoaan riistetty kodeistaan ja omiensa parista. Epäoikeudenmukaisuuden havaitsee se, joka siitä kärsii, ei se, joka siitä hyötyy.

Jessie solmii myös eräänlaisen ystävyyssuhteen nuoren orjapojan kanssa. Teoksen loppupuolella tämä ystävyys nousee erityisen tärkeäksi.

Elämä orjalaivalla on ankaraa kaikille. Väkivaltaa esiintyy tuon tuostakin, ihmisiä surmataan ja heitä kuolee tauteihin. Tässä nuortenkirjassa raakuutta ei siloitella. Uskon kuitenkin, että nuori lukija kestää kauheitakin tapahtumia - sietoraja voi jopa olla alempana vanhemmalla lukijalla, jonka empatiakykyä elämä on jo kehittänyt.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että laivamatka päättyy katastrofiin. Kirjan ensimmäisessä luvussa nimittäin paljastetaan teoksen historiallinen tausta: Moonlight-aluksen haaksirikko Meksikonlahdella 3. kesäkuuta 1840.

Paula Foxin tuotantoon kuuluu sekä lapsille että aikuisille suunnattuja kirjoja. Hänen aikuisille tarkoitetut kirjansa olivat jo lähes unohtumassa, kun kirjailija Jonathan Franzenin ylistävät lausunnot nostivat ne taas esille ja niistä otettiin uusia painoksia. Paula Fox kuoli tämän vuoden maaliskuussa.