Paula Fox, The Slave Dancer. M Books
1984. (Ensimmäinen painos v. 1973. Suomeksi v. 1980 Kersti Juvan
suomentamana nimellä Orjalaivan vankina. WSOY.)
Laiva – varsinkin purjelaiva - on
otollinen ympäristö jännittävälle kertomukselle. Henkilöitä on
tilanpuutteen takia rajallinen määrä ja he joutuvat elämään
tiiviisti yhdessä päivin ja öin. Ruoasta ja vedestä on yleensä
pula. Merirosvot ja kaapparit tai muut vihollisalukset ovat aina
uhkana. Luonnon ja sään ääri-ilmiöt koetaan ilman kunnollista
suojaa, ja tappio luonnonvoimia vastaan voi johtaa kuolemaan.
Ihmisten fyysiset ja henkiset ominaisuudet koetellaan, ja aina joku
särkyy ja joku toinen käyttää muita hyväkseen.
Monet suosikkikirjailijani ovat kirjoittaneet purjelaivan maailmasta: Melville, Stevenson,
Conrad, Golding – Melvillen Moby Dick merikirjoista minulle
tärkeimpänä. Oma purjehdushistoriani tosin rajoittuu pariin
kullanhohteiseen kesään 1980-luvulla, kun tyttöystäväni – nykyisen vaimoni
– kanssa uhmasin Joensuun Pyhäselän maininkeja Windmill-luokan
Iines-veneelläni.
Paula Foxin historiallinen
nuortenromaani edustaa tyylikkäästi parasta
purjelaivakirjallisuutta. Mietinkin lukiessa - enkä oikeastaan
keksinyt vastausta - onko muuta syytä rajata tätä teosta nuorille
lukijoille kuin päähenkilön, teoksen minäkertojan, ikä. Ja se
taas ei ole syy ollenkaan.
Jessie Bolleen on 13-vuotias
neworleansilainen puoliorpo, joka shanghaijataan laivapojaksi
Moonlight-alukselle, joka on juuri lähdössä hakemaan orjalastia
Benininlahdelta Afrikasta. Moonlight on nimensä mukaisesti
kuutamokeikalla, sillä Yhdysvaltoihin ei enää 1840-luvulla saanut
tuoda uusia orjia, vaikka orjuus sinänsä ei vielä ollut
kiellettyä.
Orjuuden kuvaukset ovat olleet
kirjallisuudessa yleisiä jo Setä Tuomon tuvasta lähtien, mutta
minulla on sellainen käsitys, että nimenomaan orjalaivojen karmeita
oloja ei sanottavasti ollut kuvattu ennen kuin Alex Haleyn
Juuret-kirja ja ennen kaikkea sen pohjalta tehty tv-sarja 1970-luvun
puolivälissä toi tämän aiheen yleiseen tietoisuuteen. Tässä
mielessä Foxin romaani (1973) on edelläkävijä, ja osoitus siitä,
että nuortenkirjallisuus voi tuoda esiin teemoja, jotka vasta
myöhemmin päätyvät aikuisten kirjallisuuteen. Tätä ajatusta
muuten toi voimakkaasti esille Oulun yliopiston kirjallisuuden
professori Liisi Huhtala jollakin yleisöluennolla vuosia sitten.
Olosuhteiden pakosta Jessie joutuu
tekemään tuttavuutta laivan koko miehistön kanssa. Nuoresta
iästään huolimatta hän on tarkkanäköinen ja hyvävaistoinen
ihmistuntija: hän ymmärtää, että kapteeni on ahneuden sokaisema
tyranni ja perämies ”aivoton ja paha kuten jotkut kasvit ovat
myrkyllisiä”. Jessie huomaa pian pitävänsä eniten
kidnappaajastaan, karkeasuisesta irlantilaisesta Purvisista.
Omaksikin ihmetyksekseen hän inhoaa Benjamin Stoutia, joka aluksi on
ainoa hänelle ystävällinen miehistön jäsen. Stout paljastuukin
myöhemmin pahimmanlaatuiseksi opportunistiksi, toisten
hyväksikäyttäjäksi, joka saa nautintoa heikompiensa
piinaamisesta.
Kun orjalasti on viimein saatu laivaan,
Jessien tehtävänä on ulosteämpärien tyhjentämisen lisäksi
orjien ”tanssittaminen”. Hänen huilunsoittonsa tahtiin orjien on
joka toinen päivä liikuttava kannella, jotta heidän
toimintakuntonsa ei täysin romahda ruuman lamauttavassa ahtaudessa.
Jessie inhoaa tehtäväänsä. Hän ei tahdo, että kukaan joutuu
kirjaimellisesti tanssimaan hänen pillinsä mukaan. Omien
kokemustensa takia Jesse näkee vallankäytön aina hyväksikäyttönä.
Kun muu miehistö pitää afrikkalaisia eläiminä, Jessie näkee
heidät ihmisinä. Heidät, kuten hänet itsensäkin, on vastoin
heidän tahtoaan riistetty kodeistaan ja omiensa parista.
Epäoikeudenmukaisuuden havaitsee se, joka siitä kärsii, ei se,
joka siitä hyötyy.
Jessie solmii myös eräänlaisen
ystävyyssuhteen nuoren orjapojan kanssa. Teoksen loppupuolella tämä
ystävyys nousee erityisen tärkeäksi.
Elämä orjalaivalla on ankaraa
kaikille. Väkivaltaa esiintyy tuon tuostakin, ihmisiä surmataan ja
heitä kuolee tauteihin. Tässä nuortenkirjassa raakuutta ei
siloitella. Uskon kuitenkin, että nuori lukija kestää kauheitakin
tapahtumia - sietoraja voi jopa olla alempana vanhemmalla lukijalla,
jonka empatiakykyä elämä on jo kehittänyt.
En paljasta juonesta liikaa, jos
kerron, että laivamatka päättyy katastrofiin. Kirjan ensimmäisessä
luvussa nimittäin paljastetaan teoksen historiallinen tausta:
Moonlight-aluksen haaksirikko Meksikonlahdella 3. kesäkuuta 1840.
Paula Foxin tuotantoon kuuluu sekä
lapsille että aikuisille suunnattuja kirjoja. Hänen aikuisille
tarkoitetut kirjansa olivat jo lähes unohtumassa, kun kirjailija
Jonathan Franzenin ylistävät lausunnot nostivat ne taas esille ja
niistä otettiin uusia painoksia. Paula Fox kuoli tämän vuoden
maaliskuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!