Miksi romaani Väinö Linnasta? Miksi ei elämäkerta? Näitä mietiskelin lukiessani Karo Hämäläisen viihdyttävää tulkintaa kansalliskirjailijan elämästä. Ja siinähän ne vastaukset tulivatkin: romaanimuoto sallii materiaalin järjestelyn siten, että lukija haluaa koko ajan lukea eteenpäin. Lukija siis viihtyy kirjan parissa. Romaanissa lukija myös pääsee mukaan päähenkilön ajatuksiin ja keskusteluihin, joita ei ehkä juuri kuvatunlaisina koskaan ole tapahtunut mutta jotka mahdollistavat nimenomaan tulkinnan päähenkilön elämästä. Olen aiemmin tässä blogissa puolustanut historiallisen romaanin olemassaolon oikeutusta. Samalla tavalla puolustan fiktiivistä elämäkertaa.
Karo Hämäläinen ei kuitenkaan ole lähtenyt ihan omasta päästään kehittelemään lähes uskomatonta tarinaa Väinö Linnasta, urjalalaisen teurastajan pojasta, työläiskirjailijasta ja akateemikosta. Romaani pohjautuu huolelliseen taustatutkimukseen. Mukana on muun muassa paljon materiaalia Linnan eri lehtiin antamista haastatteluista. Linnan aidon puhenuotin ja syvimpien ajatusten tavoittamisessa ovat olleet apuna Pertti Virtarannan laajat haastattelunauhoitukset. Jotkut dokumenteistakin saattavat tietysti olla tätä romaania varten keksittyjä. On vaikea uskoa, että 60-luvulla olisi dokumenttielokuvaan jätetty niin meheviä tamperelaisuuksia kuin Linnan ja Edvin Laineen saunareissun dokumentissa kerrotaan olevan.
Romaanin kehyskertomuksena on tv-dokumentin valmistelu kansalliskirjailijasta. Romaani koostuu tämän dokumentin käsikirjoituksesta, sen taustatutkimuksesta, kuvaustilanteiden ja -paikkojen esittelystä sekä tuotantoyhtiössä käydyistä keskusteluista. Romaani päättyy tv-dokumentin lopputeksteihin: Käsikirjoitus ja ohjaus Karo Hämäläinen. Tämä nykyajan aikataso tuo mukaan aimo annoksen huumoria. Tuotantoyhtiön päällikkö yrittää saada dokumentista helpommin markkinoitavan; dokumentin tekijä – Karo Hämäläinen – puolestaan haluaisi pitää kiinni historiallisesta totuudesta. Niin vain loppujen lopuksi dokumenttiin päätyy suoranaista tuotesijoitteluakin: Linnan kahvikupposet muuttuvat kupillisiksi Kulta Katriinaa, sitä vahvaa ja pehmeää.
Romaanin tapahtumapaikat on ilmaistu tarkimmalla mahdollisella tavalla, mikä hyvin sopiikin dokumenttiin: tapahtumapaikat on merkitty koordinaatteina. Siis tähän tapaan:
64° 58' 40.7388'' N
25° 35' 09.6684'' E
Näitä edellä mainittuja koordinaatteja romaanista tosin ei löydy. Ne kertovat paikan, jossa muuan harmaapartainen bloggari näpyttää tietokonettaan kahdella sormella.
Näissä nykyaikajaksoissa Karo Hämäläinen tulee muuten kirjoittaneeksi mahdollisesti ensimmäisen kotimaisen korona-ajan romaanin. Kättelyt on korvattu kädenhuiskutuksilla ja kahviautomaatti käynnistetään kyynärpäällä. Taitaapa koronalla olla osuutensa siihenkin, että loppujen lopuksi tuotantoyhtiö vielä myydään yrityskaupassa ja dokumentin tekijäparka menettää osan palkkiostaan.
Väinö Linnan elämää ohjaavina voimina tässä romaanissa nousevat esiin auktoriteetteja vastaan kapinointi ja tunnontarkka jääräpäisyys. Nämä ovat mukana jo teoksen kuvauksissa Linnan lapsuudesta ja nuoruudesta. Rengin työt saavat jäädä, kun ne eivät miellytä eikä aikaa jää tarpeeksi todelliselle intohimolle, lukemiselle. Tehdastyöläisenäkin Linna järjesti työnsä niin, että suuren osan työajasta saattoi käyttää lukemiseen.
Autodidaktin sudenkuoppana voi olla kaikkitietävyys ja ylimielisyys, eikä Linnakaan tätä ansaa välttänyt. Hankalaksi tilanne muodostuu, jos vastakkain sattuu toinen samanlainen besserwisseri. Siis kaksi ihmistä, jotka eivät osaa olla väärässä. Linnan vastapariksi asettuu Lauri Viita. Viidan alentuva ja vähättelevä suhtautuminen käy niin kovasti Linnan itsetunnolle, että siinä vaiheessa, kun hänen mielenterveytensä murtuu Messias-romaanin ongelmien myötä, Lauri Viidasta tulee bête noir, joka Linnan fantasioissa uhkaa jopa hänen perheensä turvallisuutta.
Messias-romaanin kriisi myös loppujen lopuksi tervehdytti Linnan kirjailijana. Hän löysi oman vahvuutensa. Metafyysisten pohdintojen hylkääminen ja sosiaalisen realismin omaksuminen tekivät hänestä sen tasapainoisen tarkkailijan, jonka historiantulkinta Täällä Pohjantähden alla -romaanissa on meille monille se oikea kansalaissodan tulkinta.
Mielenkiintoista oli lukea myös Mäkelän piirin ja erityisesti Alex Matsonin osuudesta Linnan kirjailijakehityksessä. Tässä romaanissa Matsonia rökitetään kunnolla, luultavasti ansaitusti. Hänen omavaltainen englanninkielinen käännöksensä Tuntemattomasta sotilaasta pilasi luultavasti osittain romaanin mahdollisuudet kansainväliseen menestykseen. Matsonin suurta vaikutusta voi vain ihmetellä. Muistelen, että Veijo Merikin kertoo jossain esseessään, että hän yritti kirjoittaa ensimmäiset romaaninsa Matsonin estetiikan mukaisesti. Meri myöntää ymmärtäneensä Matsonin reseptin jossain määrin puutteellisesti. Kaikesta päätellen se on ainoa tapa, jolla se ylipäätään voidaan ymmärtää.
Silloin kun Linna oli tarpeeksi lähellä sitä, mistä kertoi, hänen huumorintajunsa ja suhteellisuudentajunsa toimi hyvin. Romaanissa on surullinen kuva siitä, millaiseksi hän muuttui vieraalla maaperällä, tässä tapauksessa matkalla Ranskaan. Linnasta tulee matkalla sietämättömän nurkkakuntainen ja ennakkoluuloinen. Hän latelee kiusallisen itsevarmoja mielipiteitään juutalaisista ja ranskalaisen kirjallisuuden mitättömyydestä.
Nyt on tehtävä henkilökohtainen tunnustus. Minusta tämän romaanin nuori Väinö Linna ei ole erityisen miellyttävä ihminen, vaikka romaanihenkilönä hän onkin erinomainen. Kirjailijanuran alkuvaiheessa hänen omituinen ylimielisyyden ja alentuvuuden yhdistelmänsä toi mieleen Dostojevskin kellarinloukon asukin. Kustantajalle osoitetut nöyristelevät ja uhittelevat kerjuukirjeet ovat karmeaa luettavaa, ja myötähäpeää tuntien luin myös kustantajan närkästyneitä vastauksia.
Vanheneva luovuuden ehtymisen ja sairauksien kanssa kamppaileva kirjailija on jo huomattavasti sympaattisempi. Jääräpäinen jankkaaja hän kyllä silti oli loppuun asti. On hämmästyttävää tajuta, kuinka nuorena Linna sammui kirjailijana. Täällä Pohjantähden alla -romaani valmistui, kun Linna oli 41-vuotias.
Hämäläisen romaanissa Väinö Linna ajautuu vielä vanhoilla päivillään uuteen henkiseen kriisiin. Sen syyt jäivät minulle osittain mysteeriksi. Laukaisiko sydänsairauden paheneminen, toisten armoille joutuminen ja lääkärien auktoriteettiin alistuminen kriisin? Tämä tuntuisi sopivan siihen tulkintaan, jonka romaani antaa Linnan persoonallisuudesta.
Toinenkin vihje romaanissa annetaan. Virtarannan nauhalle Linna uskoutuu siitä, kuinka hänen elämäänsä on aina kuulunut pelko, ahdistus, jonka vain luova työ ja eros ovat voineet hetkellisesti häivyttää. Mikäpä olisi enää suojellut vanhaa miestä, jonka kynistä lyijy oli loppunut?
Karo Hämäläinen, Kansalliskirjailija: Romaani. WSOY 2020. 409 s.
---------------------------
Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!