Ypsilon, joka ennen pitkää päätyy rakkaussuhteeseen rouva Uun kanssa ja asumaan kirjailijan työhuoneeseen, käy tarmolla Attilan tarinoiden kimppuun. Näistä ilkikurisista, satumaisista ja leikkisistä tarinoista tämä kirja koostuu.
Erittelin niitä ja analysoin, omaksuin ja sisäistin minkä taisin. Joihinkin menin sisään yksikön kolmannessa ja palasin takaisin ulos minämuodossa, tai päinvastoin. Jotkut kertomukset kaipasivat täydennystä, niitä minä täydensin, useimmista puuttui loppu, joten keksin niihin lopun. Panin tarinat peräkkäin löyhään jonoon toivoen, että ne itse tuuppisivat ja kiilaisivat itsensä mielekkäimpään järjestykseen.
Samanlaiseen analysointiin ja täydentämiseen tarinat imevät mukaan lukijankin. Näennäisesti hajanaisesta tarinakokoelmasta alkaa lukijan päässä syntyä romaani, joka kertoo kirjailijan ja hänen kirjallisen jäämistönsä hoitajan ihmissuhteista, rakkaudesta puolisoon sekä hieman salaperäiseen oboistiin, neiti Piihin.
Myös luvut, jotka kertovat Martonin pariskunnan avio-ongelmista sekä Koppolan kolmen veljeksen, Maxin, Moritzin ja Valdon, seikkailuista, muuttuvat osaksi kirjan taustalla olevaa tarinaa, joka pulpahtaa aina yllättäen näkyviin kuin puro, joka kulkee välillä piilossa maan alla.
Toisinaan ihmisten suhteet on naamioitu eläintarinoiksi, faabeleiksi, kuten kirjan nimikertomuksessa, joka kertoo berberileijona Muthulin kohtalokkaasta rakkaudesta ihastuttavaan seepraan, Punda Miliaan. Tarinoiden risteytymistä keskenään kuvastaa se, että myöhemmässä tarinassa kirjailija Kuf kertoo lääkärille, että neiti Pii valkoisessa kesähatussaan ja mustissa sandaaleissaan oli tuonut hänen mieleensä seepran.
Faabeleita viljelevässä kirjassa on myös kunnianosoitus yhdelle merkittävimmistä eläinrunoja kirjoittaneelle kirjailijalle, Jean de la Fontainelle. La Fontaine esiintyy mainintana parissa tarinassa ja yksi kertoo hänestä tarkemminkin. Kirjaan on nimittäin sepitetty pitkä kirje, jonka la Fontainen leski Marie kirjoitti pojalleen. Kirjeessä Marie kertoo vierailustaan vakavasti sairaan näytelmäkirjailija Jean Racinen luona. Marie kertoo Racinelle miehensä ja mustasukkaisen Nestori-pässin yhteenotosta, mutta tämän kepeän anekdootin alle on piilotettu Marien ja Racinen luvaton rakkaustarina. Kirjeessä Marie myös lausuu yhden la Fontainen runomuotoisen faabelin. Käännös on ilmeisesti Daniel Katzin oma, sillä toista kääntäjää ei mainita.
Taaskin tarinat risteytyvät niin, että lukijan ajatukset heittävät häränpyllyä ja on aivan pakko selata kirjaa taaksepäin: Marien kirje on säilynyt vain Voltairen selostuksena, jota Ruotsin kuningatar Lovisa Ulrika luki iltasatuna Kustaa-pojalleen. Kirje, joka siis on tässä kirjassa mukana sanatarkasti, katosi salaperäisesti Uppsalan yliopiston kirjastosta, "eikä sitä ole vieläkään löydetty". Lovisa Ulrika ja hänen miehensä Adolf Fredrik puolestaan ovat esiintyneet kirjassa jo aiemmin. Kuninkaallisen parin erimielisyys lapsen hankkimisesta päättyy yllättävästi Loviisan kaupungin nimeämiseen. Ja siitä taas lukijan ajatus johtuu tarinoihin Martenin pariskunnasta, joka asustaa itäisellä Uudellamaalla. Rouva Marten odottaa lasta ja avioparin riidan jälkeen hän pohtii keskenmenon mahdollista siunauksellisuutta. On vaikea lyhyesti kuvata sitä, miten tarinat tässä kirjassa ruokkivat toisiaan. Kannattaa lukea itse.
Joukossa on myös perinteisempää novellikerrontaa. Erityisesti oli mieleeni tarina Sanojen paino, joka kertoo varoittavan esimerkin siitä, mihin kohtuuttomaksi yltyvä kirjojen keräily voi johtaa. Puolalainen Traugutt Chalupiec kokee siinä sanojen painon hyvin konkreettisesti. Tarina on perusteellisesti kehystetty: sen kertoo Attila Kufin äidille hänen ystävättärensä Götha Traub, joka puolestaan on kuullut sen puolalaiselta ystävältään Tadeuszilta. Traugutt Chalupiec -parka katoaa tarinan lopuksi saksalaisten keskitysleireille partansa takia juutalaiseksi luultuna.
On varmaan käynyt jo ilmi, että tässä kirjassa leikitellään myös nimillä. Koppolan veljekset muuttavat sukunimensä Adelfossiksi kreikan veljeä tarkoittavan adelfos-sanan mukaan, ylimääräinen ässä lisätään loppuun monikon merkiksi.
Oletko varma että ässä on monikon pääte kreikankielessä? kysyi Valdo, joka oli luonteeltaan epäilijä. Miksi ei olisi? kysyi Max. Usko hyvällä. Adelfossin veljesten sanaan voi aina luottaa.
Nimet Uu, Pii ja Ypsilon viittaavat alkukirjaimiin. Niin myös Kuf, joka kirjan mukaan on heprean aakkosissa k-kirjaimen nimi. Attila Kufin oikeaksi sukunimeksi kirjassa paljastuu Kaiku – sopiva nimi kielellä leikkivälle kirjailijalle.
Kirjan kielellisen leikkisyyden ja kekseliäisyyden takia on surullista, että oikolukija on ollut huolimaton. Varsinkin kirjan alkupuoli vilisi virheitä. Loppuosassa niitä oli vähemmän, tai ehkä minä tarinoista lumoutuneena muutuin armeliaammaksi. Luulisi kuitenkin, että kirjan kustantamisessa kunnollinen oikoluku olisi mitätön menoerä.
Kirjan lopussa Attila Kufin tarinat saadaan valmiiksi ja julkaisukuntoon. Lukijalle myös paljastuu todennäköinen syy hänen yllättävään kuolemaansa. Sen verran juonta paljastan, että itsemurhan mahdollisuus näyttää häviävän pieneltä.
Daniel Katz, Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita. WSOY 2008. Päällys Mika Tuominen. 294 s.
------------------
Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 16: Kirjan luvuilla on nimet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!