Barry Hannah: Bats Out of Hell

Barry Hannahin (1942–2010) Bats Out of Hell on kahdenkymmenenkolmen novellin järkäle. Noin puolet sen novelleista on julkaistu ensimmäisen kerran arvostetuissa kirjallisuuslehdissä, loput on ilmeisesti kirjoitettu varta vasten tähän kokoelmaan. Novellien pituus vaihtelee vajaan sivun mittaisesta tuokiokuvasta neljänkymmenen sivun lähes pienoisromaaniin. Novellien tapahtumat sijoittuvat yleensä Yhdysvaltojen Etelävaltioihin, suurin osa kirjailijan kotiosavaltioon Mississippiin, yksi naapuriosavaltio Arkansasiin ja pari sotakentille tarkemmin nimeämättömiin maihin.

Novellien tyyli vaihtelee kovasti. Mukana on useita novelleja, jotka toimivat lähes täysin kielen varassa ja joiden kertoma tarina on parodinen, mustan huumorin sävyttämä tai surrealistinen. Kielenkäyttö on perinteisemmissäkin melko realistisissa novelleissa energistä ja kekseliästä. Sanasto pakotti muutaman kerran turvautumaan sanakirjaan (esimerkiksi svelte ja emaciated esiintyivät useampaan kertaan), vaikka yleensä konteksti auttaa aika hyvin merkityksen jäljille. Kirjailijan omatekoiset uudissanat (esimerkiksi enhooterment ja farhearinged) avautuivat yhteydestään tai ne selitettiin. Silloin kun ei ole kyse dialogista, kirjailija suosii pitkiä kappaleita, mikä varsinkin näissä kielellä leikkivissä novelleissa teki lukemisesta haastavaa ja edellytti keskittymistä.

Novellikokoelma alkaa kevyehkösti neljän vanhan miehen ja yhden naisen ystäväporukan kuvauksella nimeltä High-Water Railers. Minua viehätti se, että yksikään novellin henkilöistä ei ole alle 70-vuotias ja vanhin on jo yli 90-vuotias. Vanhoja ihmisiä esiintyy useissa kokoelman novelleissa myöhemminkin, mutta ikäjakauma kyllä tasaantuu niin, että myös lapset, nuoret ja keski-ikäiset pääsevät esille. Tässä High-Water Railers -kertomuksessa päähenkilöillä on tapana tulla kalastamaan rantalaiturille. Henkilöt eroavat ajatuksiltaan ja ihanteiltaan, mutta he ovat pitkän ystävyyden aikana oppineet sietämään toisiaan hyvin. Novellin perusajatus kietoutuu sen pohtimiseen, mitä itse kunkin elämässä on harmittavasti jäänyt tekemättä tai kokematta. Novelli pisti mukavasti myös omat ajatukset liikkeelle. Usein kysellään sitä, katuuko näin vanhempana jotain. Harvemmin sitä, onko jokin unelma jäänyt toteutumatta.

Jo toinen novelli Two Things, Dimly, Were Going At Each Other antaa jo esimakua tulevasta räväkkyydestä. Novellilla on myös Hannahille tyypillinen pitkähkö ja monimielinen nimi. Novelli kertoo narkomaanimenneisyytensä taakseen jättäneestä kirjailijasta ja hänen 89-vuotiaasta lääkäristään. Kirjailija William Coots on vuosia sitten masennusvaiheessa ampunut vaimonsa. Ilmiselvästi Cootsin hahmo perustuu kirjailija William Burroughsin elämään ja kirjoitustyyliin. Tässä maistiaisiksi Hannahin kaunistelematonta kuvausta päähenkilöstä:

Coots, queer not gay, was an old-timer who hated "fairies" almost as much as women, or so he wrote. "Queens" were anathema, down there with the dreaded "cunts". His manly midwestern prose would scratch out at them. Physically he was a coward, and as he aged in the big city, his paranoia had a field day and became quite adorable to Coots cultists, who were always at him for interviews. His prose was no hoax. He wrote beautifully, especially when he was telling a straight clean story – something "linear". But too much of this thirties stuff annoyed him and he was apt to launch off into his "genius" – spiteful incoherence, cut-up blather, free-floating time pirates corn-holing each other, etc. He was, though, dead accurate about the century often in this "shotgunning" – it seemed to thousands anyway – as only, perhaps, an old shy queer full of hate can be.

Tuo pitkä lainaus on siinä mielessä paikallaan, että siinä Hannah tulee kuvanneeksi myös omaa kirjoitustyyliään. Olen sitä mieltä, että myös Hannah kirjoittaa kauniisti pitkissä, kertovissa, "lineaarisissa" novelleissaan. Osa novelleista oli kuitenkin niin kielensä lumoissa, että tunsin lukijana jääväni ulkopuolelle. Varsinkin kokoelman alkupuolella kirjailija ottaa lukijalta luulot pois absurdeilla, hysteerisillä, sadistista ja misogyynistä kuvastoa vyöryttävillä kertomuksilla.

Näistä kielipeleistä mainittakoon vaikka Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuva tarina, jota kertoo kirjuriksi nimetty kertoja. Sotilaat ovat silpoutuneet pelkiksi ruumiinosiksi. Kertojasta on jäljellä vain pää ja oikea käsi. Toisessa tarinassa leikitellään varsin vertahyytävästi kauhutarinan genrellä. Sen kertoja tai oikeastaan kirjoittaja on hädin tuskin kirjoitustaitoinen "hillbilly". Kielen virheet tai sen puute jos mikä nostaa kielen etualalle. Lyhyt pakinamaisesti alkava joulukertomus puolestaan etenee silmittömään surrealistiseen väkivaltaan.

Novelli Pusalina Brown parodioi lännenkertomusta. Siinä on leski poikansa kanssa erämaamökissä, jonne saapuu yksinäinen ratsastaja takaa-ajajat perässään. Koko juttu on kuin pitkitetty vitsi. Lukijan hymy kyllä hyytyy, kun tarina muuttuu raivokkaan sadistiseksi misogyyniseksi painajaiseksi.

Nautin kyllä kielellisestä kekseliäisyydestä kirjoissa, mutta kaipaan myös henkilöhahmoja, joihin voin samastua tai ainakin joiden elämäntilannetta voin ymmärtää. Joskus hyvä tarinakin riittää. Jotain sellaista, mikä houkuttelee lukemaan seuraavan lauseen. Muuten voisin yhtä hyvin lukea sanakirjaa.

Tämän novellikokoelman alkupuolen burroughsmainen väkivaltakuvasto pudottaa taatusti osan lukijoista, jotka voisivat pitää – kuten minä – teoksen jälkipuoliskon rauhallisemmasta psykologisesta otteesta.

Esimerkiksi Rat-faced Auntie on ilman kikkailua ja kronologisesti kerrottu tarina. Se on todellakin kertomus. Aika vähän siinä on dialogia tai dramatisoituja kohtauksia. Novellissa mainitaan Hemingway ja Raymond Carver, joiden tuotannosta tällainen pelkistetty tarina hyvinkin voisi niin ikään löytyä. Se kertoo miehen tien jazzmuusikosta alkoholistiksi ja sitten sosiologian aikuisopiskelijaksi ja sokeaksi kirjailijaksi. Barry Hannahin henkilöissä on jotain, mikä lähes pakottaa seuraamaan heitä. Jokin heitä aina riivaa tai ajaa.

Hannahin novellien maailma on melko miehinen. Naisia on kyllä lähes kaikissa mukana, mutta silloinkin kun he eivät joudu väkivallan kohteeksi, heidät nähdään osana miehen maailmaa. He ovat vaimoja, tyttöystäviä, sisaria, joskus äitejä (Elviksen äiti kirjoittaa miehelleen Vernonille vankilaan novellissa Mother mouth; novellissa That was close, Ma sotilas kirjoittaa äidilleen). Huvittavaa kyllä, niissä parissa novellissa, joissa naisella on jokin muu kuin tällainen suoraan mieheen kytkeytyvä rooli, novellin miespäähenkilö katsoo velvollisuudekseen "pelastaa" naisen.

Kokoelman suosikkinovellissani Scandale d'estime minäkertoja muistelee 17-vuotiasta itseään. Työkeikalla vanhan rakennuksen purkutöissä vieraassa kaupungissa nuori mies tapaa samassa hotellissa asuvan kauniin leskinaisen. Naisen elämään liittyy suhde, jossa on hyväksikäytön piirteitä ja väkivallan uhkaa. Nainen käyttää kokopäiväisesti huumeita. Tarinassa on vahvoja sävyjä Tennessee Williamsilta, joka myös nimeltä novellissa mainitaan Marcel Proustin ja Samuel Beckettin ohella. Romanttinen nuori mies päättää luonnollisesti pelastaa särkyneen naisen. Jätän nyt paljastamatta, kuinka siinä käy, mutta kerrottakoon, että nuori mies saa aikaan "arvokkaan skandaalin", joka hänen mielestään kuuluu hyvin elettyyn elämään. Tarina on taidokkaasti kerrottu. Siihen tuovat lisää syvyyttä nuoruudessa vanhemman ystävän kanssa käydyt keskustelut ja yhdessä tämän kanssa koettu teatterimatka. Novelli päättyy tapaamiseen tämän nuoruuden ystävän kanssa. Kertojasta on tullut alkoholisoitunut muusikko ja ystävästä opettaja. 

Useissa novelleissa miehet omilla asenteillaan luovat ongelmia. Jostain syystä tarjolla olevat miesten mallit eivät tyydytä heitä tai ne tuntuvat olevan saavuttamattomissa. Harvoin vaivaudutaan kysymään, miksi ylipäätään pitää elää jonkun toisen elämää. Hannah ei toki ole yhtä yksioikoinen kuin ne henkilönsä, jotka katsovat, että vika on aina naisissa. Novelleissa on myös osuvaa satiiria miehisiä ihanteita kohtaan. On oikeastaan huvittavaa seurata miehiä suorittamisen paineissa. Novellissa Upstairs, Mona Bayed for Dong 50-vuotias entinen Aavikkomyrsky-operaation prikaatinkomentaja Nick yrittää löytää kadonnutta yhteyttä raskaana olevaan 40-vuotiaaseen Vaughtie-puolisoonsa. Kellarin ampumaradalla ja miesluolassa hän pohtii elämäänsä.

You can't hear much upstairs from here – built that way. I was glad they couldn't hear me roar. Not from the mouth. There seemed to be a loud voice in my head as I plunged around trying to find something greatly worthy in myself.

Lopussa puoliso Vaughtie käy käsiksi liiton ongelmiin, monellakin tavalla. Loppu on hauskalla tavalla monitulkintainen.

Kokoelman pisimmässä novellissa Hey, Have You Got a Cig, the Time, the News, My Face? Hannah käy suoraan miehisen hämmennyksen kimppuun. On löydettävä autenttinen tapa olla oma itsensä. Elämä on ainutkertainen. Virheet on tehty eivätkä ne muuksi muutu. Hiiri ei voi aloittaa sokkeloa uudelleen alusta. Se on tietenkin aluksi epäreilua ja hämmentävää. 

Novellin näkökulmahenkilö on käyttänyt nimeä Everett D. Ross. Vietnamin sodassa hän on omalla virheellään aiheuttanut joukko-osastonsa tuhoutumisen ohjaamalla miehet suoraan tulen alle. Sodasta palattuaan hän on muuttanut nimensä muotoon E. Dan Ross ja alkanut kirjoittaa elämäkertoja liukuhihnalta. Hän uskoo voivansa tehdä elämästä kuin elämästä merkityksellisen.

Hänen oma elämänsä on kuitenkin sattuman kourissa. Hän näkee sadistisen väkivaltaisia painajaisia ja lievittää sisäisiä paineitaan käymällä prostituoitujen luona tai ampumalla ventovieraita ihmisiä ilmakiväärillään. Tällä ammuskelullaan hän haluaa opettaa ihmisiä ymmärtämään maailman sattumanvaraisuutta. Eläimiä hän ei ammu koskaan. Se olisi liian julmaa.

Myös Rossin poika Newt hakee tapaa elää. Lahjakas runoilija on saanut yliopistonopettajan viran ja menettänyt sen. Nyt 30-vuotiaana hän on päättänyt tulla rockmuusikoksi. Kun sekään ei onnistu, Newt ajautuu uskonnolliseen kriisiin ja mormonisaarnaajaksi. Lopulta hän päätyy mielisairaalan kautta poikakodin johtajaksi ja uusiin naimisiin, nyt jo kolmannen kerran. Poika on novellin lopussa paremmin sinut itsensä kanssa kuin isä. Molemmat oppivat kuitenkin paremmin ymmärtämään itseään. Isän ja pojan välinen rakkaus on novellin parasta antia.

Kokoelman viimeisessä novellissa Nicodemus Bluff kirjailija heittää pohdittavaksi uuden näkökulman. Siinä todetaan, että monet Etelävaltioiden miehet ovat äidin poikia, naisten kasvattamia (ajatelkaapa taas vaikka Elvistä). Tämän kasvatukseensa kuuluneen herkkyyden tai feminiinisyyden he sitten yrittävät peittää. Novellissa kymmenvuotias Harris näkee isänsä feminiinisyyden, joka kuvataan sivupersoonan ilmestymisenä kuin kauhutarinassa. Isä joka tajuaa, mitä poika on nähnyt, kävelee auton alle ja kuolee. Suuri osa novellista tapahtuu metsästysretkellä, korostuneen miehisessä ympäristössä.

Barry Hannah, Bats Out of Hell. Houghton Mifflin / Seymour Lawrence 1993. Kansi: Glennray Tutor & Michaela Sullivan. 382 s.