Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Vaikka yritän uskotella itselleni muuta, ennakkoluulot ohjaavat lukuvalintojani. Tämä on syynä siihen, että en ole tullut lukeneeksi ainuttakaan Eeva Joenpellon romaania ennen tätä vuoden 1994 Finlandia-voittajaa, jonka tämänkin siis luin lähes kolmekymmentä vuotta "myöhässä". Monet Joenpellon kirjojen nimet (esimerkiksi Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä) ovat mielestäni liioiteltuja ja löysiä. Ne tuovat mieleen romanttiset kioskilukemistot. 

Toinen syy ennakkoluuloihini on se, että Joenpellon kirjoja löytyy roppakaupalla kirpputoreilta ja divareista. Moni on niistä valmis luopumaan. Niiden täytyy siis olla arvottomia, huonoja. Tämä on tietysti näköharha: aikanaan otetuista suurista painoksista riittää ylijäämää myyntiin, vaikka moni varmasti Joenpellon romaaneja myös kerää ja pitää tiukasti kiinni omistaan. Sama harha on estänyt minua perehtymästä kunnolla Kalle Päätalon tuotantoon.

Kun nyt tälle ennakkoluulojen nimeämisen linjalle lähdin, kerron vielä tämän Tuomari Müller, hieno mies -romaanin nimen synnyttämistä ennakko-odotuksistani. Piilomerkityksiä kaiveleva lukutapani on tehnyt minusta hieman kyynisen: kun kirjan nimessä joku mainitaan hienoksi mieheksi, odotin koko ajan sitä hetkeä, jolloin luurangot kyseisen henkilön kaapissa alkavat kolista.

Eeva Joenpelto oli varmasti rakentanut ansan juuri minunkaltaisilleni lukijoille. Kun Müllerin kodin salat alkavat paljastua, käy ilmi, että luurangot on kätkenyt ihan joku muu. Tuomari Gösta Müller on hieno mies loppuun asti. Hänen toimiaan ohjaa pyrkimys olla tuottamatta muille ihmisille vahinkoa.

Monella muullakin tavalla Eeva Joenpelto ohjailee lukijan sympatioita haluamallaan tavalla: romaanin henkilöt eivät asetu staattiseen lepotilaan, vaan lukijan käsitys heistä pidetään koko ajan liikkeessä. Sama koskee romaanin yhteiskuntakuvausta: turvallisen ja vakaan, "kunniallisen", talouselämän ja omaisuuden arvostuksen taustalta paljastuu moraalittomia tulonlähteitä, kostoa, keinottelua ja ympäristön tuhoamista. Joenpelto on kärkäs huomaamaan eron sen välillä, miltä asiat näyttävät tai miltä niiden halutaan näyttävän ja miten asiat todellisuudessa ovat. Tällainen taidokkaan pirullinen – ironinen ja satiirinen – kerronta oli kovasti mieleeni.

Romaanin kerronnan imu on vastustamaton. Joenpellon kerrontaratkaisut ovat pragmaattisia: näkökulma liukuu henkilön sisältä toiseen, joskus on äänessä perinteinen kaikkitietävä kertoja, ja toisinaan tarinaan osallistumaton sivustakatsojakin – esimerkiksi muuan kukkakauppias – saa äänensä kuuluville. Oivaltavat yksityiskohdat saivat lukijan nyökyttelemään hyväksyvästi: noinhan se juuri on.

Romaanin juonen keskiössä ovat pienen kaupungin tonttikaupat. Kaupungin ja sen johtavan pankin nokkamiehet haluaisivat, että tuomari Müllerin leski myisi omistamansa nummitontin kaupunkiin perustettavaa ongelmajätelaitosta varten. Rouva Müller on haluton myymään, koska haluaa kostaa edesmenneen miehensä kaupungin ja pankin taholta kokeman nöyryyttävän kohtelun.

Lukijaa alkaa jossain vaiheessa ihmetyttää rouva Müllerin toiminta. Ne loukkaukset, jotka rouva Müller haluaa kostaa, eivät vaikuta kovin suurilta. Tuskin ne ovat ajaneet tuhoon miestä, joka on elämässään selvinnyt kovemmistakin kolhuista. Miksi leski haluaa kostaa, nöyryyttää ja korostaa miehensä kokemaa vainoa?

Oikeamielisyys ja kunniallisuus voivat kätkeä alleen omia rikkeitä ja huonon omantunnon:

Olkoon sitten niinkin, että tässä puutarhakeinussa hän myönsi kärsineensä joskus huonosta omastatunnosta ja että hän oli katunut monta asiaa, monta pahaa sanaa. Eihän niin ollut voinut elää. Joten hän oli löytänyt muita syyllisia Göstan huonoon onneen. Pakko niitä oli ollut löytää, sillä toisten paheksuminen, kostonkin toivo oli ollut kevyempää kantaa kuin huono omatunto.

Tuomari Müllerin elämä tulee romaanissa perusteellisesti läpikäydyksi lapsuudesta alkaen. Isän pirtukaupalla hankkima varallisuus on yksi rehdin tuomarin kipukohdista. Kaksi avioliittoa ja tyttären kuolema lapsena tuovat niitä lisää. 

Yksi romaanin keskushenkilöistä on Müllerin pitkäaikaisin ystävä, puutarhuri Tulus – sympaattinen vanhapoika, jonka elämän täyttävät työ ja kirjat ja jonka heikkoutena on jonkinlainen arkuus puuttua toisten elämään. Hän arvelee, että riittää, kun hoitaa oman osansa, oman puutarhansa. Hänelle ja toiselle tuomari Müllerin hyvälle ystävälle, Heikkilän isännälle, lankeaa kiittämätön osa tuomari Müllerin perhesalaisuuden vartijoina.

Vähäisemmissäkin sivuhenkilöissä on herkullisia luonnekuvia. Esimerkiksi Sirpa Kahilan, tuomarin veljentyttären, hahmossa Joenpelto piirtää kiusallisen nautinnollista myötähäpeää aiheuttavan kuvan häikäilemättömästä opportunistista.

Joskus kannattaa vähän pöllyttää omia ennakkoluulojaan. Eeva Joenpelto auttaa mielellään. Hänen romaanejaan on helposti saatavilla. Emme lukijoina ole ollenkaan myöhässä.

Eeva Joenpelto, Tuomari Müller, hieno mies. WSOY 1994. 441 s.